Martta Wendelin ja Rudolf Koivu

Yksi runoilijan tehtävistä on huomata asioita. Joskus runoilijallakin kestää kauan aikaa, ennen kuin hän huomaa jonkin arkisen käyttöesineen tai teollisen painotuotteen taiteellisen laadun.

Vasta viime aikoina "laatutietoisuuteni" piirileikkiin ovat astuneet mukaan 1930-luvun aikakausilehtien mestarikuvittajat, varsinkin Kotilieden kansia maalanneet Martta Wendelin ja Rudolf Koivu.

On hyvin todennäköistä, että mielenkiintoni heräämiseen vaikuttaa se, että altistuin lapsena Rudolf Koivun kuvittamille saduille. Kotonani oli paljon erilaisia kuvakirjoja, joita minulle myös luettiin ahkerasti - kiitos siitä tietenkin kuuluu äidilleni ja isälleni. Kiitoksia äiti ja isä!

Rudolf Koivun satukuvitusta.

En kuitenkaan kiinnostunut näistä kuvituksista vain nostalgisista syistä. En tunne minkäänlaista nostalgista yhteyttä 1930-luvulle tai sen tyyleihin, ja monet muut lapsuuteni kuvakirjoista ovat minulle paljon, paljon rakkaampia.

Ennemminkin aloin ymmärtää miten korkealuokkaisia teokset ovat taiteellisesti ja teknisesti. Niiden tyyli hyödyntää erinomaisesti ajan painotekniikkaa, ja teemoihin liittyvät tunnelmat välittyvät fantastisesti. Maalaukset ovat värikkäitä, ilmeikkäitä ja sykkivät elämää.

Kotiliesi 1933.

Martta Wendelin ja Rudolf Koivu ovat maailmanluokan taiteilijoita, mutta he eivät edusta taiteenhistorian valtalinjauksia - jugendia, art decoa ja vastaavia, joita par'aikaa ihailemme 1900-luvun alun kuumeimpina tyyleinä.

Art-Deco-Posters

Kirjankansien ja lehtien kuvittajat ovat olleet luomassa juuri Suomelle (ja muille pohjoismaille) leimallista ilmettä. Emme kuitenkaan osaa riittävästi arvostaa omaa taidehistoriaamme, ellei sen ilmiasuja ole kopioitu ulkomailta - ja ellei taiteilijaa ole ensin hehkutettu maailmannäyttelyissä ja Pariisin salongeissa.

Suomenkin kirjakaupoissa ja museoiden myymälöissä kaupataan Alphonse Muchaa ja Toulouse-Lautrecia - mutta paljon vähemmälle huomiolle jäävät kotimaiset suuruudet. Näitäkään kuvia ei ole tarjolla julisteena, vaikka niille varmasti syntyisi tilausta - ainakin jos tietoisuutta ensin hieman lisättäisiin medioissa.

Martta.Wendelin@Kotiliesi

Vaikka itse tykkäisimme jostain hellyyttävästä ja mukavan kotoisesta designista, sitä ei saa sanoa ääneen - ja kääntäen: jos useampi tavallinen suomalainen diggaa jostain asiasta, kuten muumeista tai makaronilaatikosta, sitä ei sen jälkeen saa kutsua "taiteeksi". Pelkkä kansansuosi tekee asioista rahvaanomaisia, vaikka tekninen laatu olisi päätä huimaavaa.

Taiteellinen itsetuntomme on heikko ja monien mielipiteet perustuvat kansainväliseen menestykseen sekä pariin viralliseen tunnustukseen, kuten Vuoden nuori taiteilija -titteliin. Yksinkertaisesti ei uskalleta käydä näyttelyissä ja olla jotain mieltä.

Ah, kohta on taas kesä.

Joka tapauksessa haluaisin jonakin päivänä saada uusiokäyttää Martta Wendelinin Kotilieden kuvitusta runokirjani kannnessa - ehkä jo seuraavan, jonka alaotsikkona on "kesämökkirunoutta". Yllä oleva kuva sopisi siihen aivan täydellisesti.

Jos perikunta ei ole mielissään ajatuksesta, tai kysymys on suurista rahoista, ei se maata kaada. Suomessa elää nytkin monia hienoja kuvittajia. Harvempi heitä tuntee ja osaa arvostaa, mutta onneksi minulla on jo monien yhteystiedot.

Pimeä tietoteoria, osa 1

Astrofysiikan ja ylipäätään fyysisen maailmankuvan nykytilanne on hieman hämmentävä, koska avoimia kysymyksiä on niin paljon. Itse asiassa maailmankaikkeuden koostumuksesta suurin osa on yhtä suurta kysymysmerkkiä - tai pikemmin kahta, pimeää ainetta ja pimeää energiaa.

Tunnettu aine selittää vain pienen osan kaikista havainnoista. Teoria täydentyy vain, jos oletamme, että johonkin avaruuden hämärään makrokosmokseen tai kvarkkien mikrokosmokseen on piilotettuna tuntemattomia hiukkasia.

Tarkoitukseni ei ole nyt puhua fysiikasta laajemmin, teen vain kaksi vähemmän omaperäistä huomiota:

A) Pitäisikö meidän ennemmin puhua pimeistä aineista ja pimeistä energioista monikossa? Minua hämää se, että fyysikot ikään kuin antavat ymmärtää, että kaikki ratkeaa, kun löydetään se yksi tietty pimeä energianlähde - ja se yksi tietty kätketty massan omaava hiukkanen? Eikö ole loogisempaa ajatella, että selittäjiä voisi olla useampia?

Toivon, että joku fyysikko kommentoisi tätä kysymystä. Onko kyse vain ilmaisun yksinkertaistamisesta, vai ovatko fyysikot niin optimistia, että he toivovat koko ongelman ratkeavan yhdellä kertarysäyksellä?

B) Eikö tieteessä pitäisi huomioida yksinkertaisin selitys? Nykyinen malli, jossa oletetaan pimeä aine ja pimeä energia, perustuu aika moneen teoreettiseen väliportaaseen. Tarkoitan sitä, että avaruuden laajenemista ja galaksien pyörimistä mittaavat metodit eivät perustu mittaamiseen, vaan mittausten moniportaiseen tulkintaan. Alkujaankin rajoittunutta informaatiota on suodatettu useiden teorioiden läpi.

Yksinkertaisin selitys siis olisi se, että pimeä aine ja pimeä energia eivät ole tuolla jossain vaan hyvinkin lähellä: siinä kognitiivisessä linssissä, jonka läpi katsotaan. Ne ovat siis ikään kuin kärpäsen raatoja tuulilasissa, jotka näyttäisivät sijaitsevan kauempana, mutta oikeasti ne ovat vain seurausta rajoittuneesta havaintokyvystämme.


Fysiikan parasta ennen päiväys

C) Eräs osaselitys voisi olla se, että eri ikäistä tietoa yhdistellään ilman riittäviä päivityksiä. Eräskin fyysiikan opiskelija vakuutti minulle, että eksoplaneetat ja mustat aukot on kyllä huomioitu, kun pimeän aineen osuutta on laskettu. Olin tietenkin aluksi hyväuskoinen, mutta sitten aloin vertailla laskelmia...

Vasta muutama vuosi sittenhän aloimme oikein toden teolla löytää eksoplaneettoja. Nyt tiedämme, että niitä paljon enemmän kuin aiemmin oletettiin. Itse asiassa planeettoja tuntuu löytyvät kaikista tähtijärjestelmistä: kaksoistähdiltä, kolmoistähdiltä. Ja tämä on hyvin tuotetta tietoa.

Toinen uusi asia, mitä tiedämme piiloutuneesta massasta, on että oman Linnunratamme keskuudessa on valtaisa musta aukko. Tämäkin on uutta tietoa, vasta muutama vuosi sitten varmennettua. Massakeskittymiä on siis avaruuden pimeydessä paljon enemmän kuin osattiin odottaa.

Fyysikkoystäväni vakuutuksesta huolimatta aloin tehdä tarkistuksia. Vaikuttaa siltä, että vaikka uutta massaa on löytynyt viime vuosina aivan valtavasti, sitä ei lupauksista huolimatta ole huomioitu kaikissa pimeän aineen laskelmissa. Kaikki ikään kuin luottavat siihen, että joku toinen on jo tehnyt sen - minkä seurauksena kukaan ei päivitä laskelmia ja luotetaan yhä vanhaan tietoon.

Mitä jos näin on toimittu jo vuosikymmenten ajan? Mistä minä tieteen kannattajana voin tietää, että fyysikot todellakin jaksavat nähdä vaivan ja huomioida kaikki uudet muutokset? Suurin osa perustaa laskelmansa 5 tai 10 vuotta vanhoihin väitöskirjoihin ja koulukirjoihin ja laskelmiin. Monet hyvin pienet vanhentuneet tiedon muruset yhdessä kertautuvat ja vääristävät lopputulosta.

En väitä, että pimeää ainetta ei olisi esimerkiksi tuntemattomien hiukkasten muodossa. Olen vain melko varma siitä, että kaavioissa esitetyt prosenttiyksiköt ovat vanhentunutta tietoa - ettei siinä ole huomioitu eksoplaneettoja ja ruskeita kääpiöitä ja mustia aukkoja. Kuinka ne olisi voitu huomioida, jos kuulimme niistä vasta eilen?

Joku voisi sanoa, että muutama kaasujättiläinen ja ruskea kääpiö ei muuta mitään. Kyllä se muuttaa. Siitä voi esimerkiksi seurata yhden prosenttiyksikön korjaus. Ja kun joka vuosikymmenellä jätetään huomioimatta yhden prosenttiyksikön korjauksia, vain vedoten siihen, että joku muu on sen kyllä huomioinut, päästään jo pian 10 prosenttiyksikön heilahdukseen kokonaistuloksessa.


Viimeisen käyttöpäivän jälkeen

Fyysikot luottavat aika paljon oman tieteenalansa laskelmalliseen tarkkuuteen. Tämä voi kääntyä heitä vastaan. Laskelmien yhteydessä tulisi aina julkaista myös "viimeisen käyttöpäivän" merkintä. Lähes kaikki tietomme kosmoksesta, joka on lähtöisin 1900-luvulta, on täysin vanhentunutta - vanhentunutta ja tieteellisesti vaarallista.

Pahinta on tietenkin se, että suurin osa vanhentuneesta tiedosta ei sijaitse kirjoissa, vaan kunnioitettujen professorien korvien välissä.

Luotan siihen, että he kyllä haluavat päivittää tietonsa - mutta kuinka se olisi mahdollista? Vaikeinta on unohtaa. Se on paljon vaikeampaa kuin uuden oppiminen.

Fysiikassa, kuten kaikissa tieteissä luotetaan kokemukseen ja meriitteihin. Ja silti minä tässä tapauksessa ehkä uskoisin ennemmin vasta valmistuneen maisterin laskelmiin kuin emeritusprofessoriin. Miten voin varmistua siitä, ettei laskimeen vahingossa lipsahtaisi vääriä lukuja, vanhasta tottumuksesta?


Pimeä tieteenfilosofia

Lupauksissa ja unelmissa tiede näyttäytyy nopeasti päivittyvänä ja luotettavana alana. Käytännössä ihmisen aivot, painetut kirjat ja sosiaaliset käytännöt hidastavat tiedon kulkua ja päivittymistä siinä määrin, että julkinen keskustelu ei koskaan perustu tuoreimpaan mahdolliseen informaatioon.

Lopuksi voimme luoda tiedosta samanlaisen kaavion kuin maailmankaikkeuden koostumuksesta:

Jos hyvin käy, tiedostamme 4% on pätevää ja varmennettua, loput enemmän tai vähemmän olettamuksia.

Tämä on kvalifysiikan lähtökohta: ihmisen unelmien ja toiveiden huomaamaton vaikutus mittaustuloksiin: määrällisen tutkimuksen piilevä, mutta väistämätön laadullistuminen.


Seuraavassa osassa unohdan fysiikan ja siirryn humanistiseen tieteenfilosofiaan...

Tähti on löytynyt!

Oli vain ajan kysymys milloin tällainen uutinen tulee. Ruskean kääpiötähden, eli paljaalle silmälle näkymättömän, himmeästi hehkuvan tähden löytymistä oli spekuloitu jo jonkin aikaa, kunhan tekniset laitteemme kehittyvät.

Nyt pimeä tähti - tai siis kaksikin sellaista - paljastui, ja yllättävän läheltä. Sattumalta ehdin juuri ennustaa kohtaamista pimeän tähden kanssa kapteenin seikkailujen jouluspesiaalissa, vuodenvaihteessa.
Seksikkäät avaruusolennot bikineissä

Kyse on siis kahdesta niin pienestä ja kylmästä tähdestä, että ne lähettävät vain infrapunasäteilyä. Kumpikin on siis vain likimain Jupiterin kaltainen kaasujättiläinen (siis pikemminkin planeetta, ei tähti) jonka massa nipin napin riittää synnyttämään kovan paineen ja fuusioreaktion - tai jos ei edes auringon kaltaista fuusiota niin muuta lämpöenergiaa - jota voisi aiheuttaa esimerkiksi kahden läheisen kääpiötähden keskinäinen vuorovesi-ilmiö.

Löytyneestä tähtijärjestelmästä tekee laajemmalle medialle kiinnostavan se, että se sijaitsee vain 6,5 valovuoden etäisyydellä - joka on astrologisin termein ilmaistuna "kiven heiton päässä".

Uusi kaksoistähti WISE 1049-5319 (tai löytäjänsä mukaan Luhman 16) on kolmanneksi lähin tähti auringosta. Se on naapuri, josta emme tienneet.

Voi olla, että vastaavia tähtijärjestelmiä löytyy lähiseudultamme vielä lisää. Ne eivät ehkä mahdollista pysyvää asutusta, mutta voisivat toimia tutkimuskohteina tai pidempien lentojen väliasemina - olettaen, että koskaan pääsisimme edes Marsiin asti.

Kuka ties tähtien välisessä avaruudessa leijuu paljonkin pimeitä kappaleita, joista emme ole tietoisia: kaasuplaneettoja, himmeitä tähtiä, asteroidivyöhykkeitä.

Kaikkialta minne ihmisen katse on tarkentunut, on löytynyt aina enemmän seuralaisia kuin on osattu odottaa. Kun ensimmäinen luotain saapui Jupiterin kiertoradalle, se löysi kymmeniä pieniä kuita.

Kun nähtiin oman aurinkokuntamme ulompiin osiin, havaittiin, että Pluton kaltaisia kylmiä pikku kiviplaneettoja seilasi siellä lukuisia.

Ehkä tyhjäksi oletettu tähtien välinen avaruus ei olekaan niin tyhjä? Kymmenen valovuoden säteen sisältä voi löytyä vielä kymmenen uutta tähteä. Melkein veikkaisin, että kunhan tekninen katseemme tästä paranee, löydämme jotakin jännää ja massiivista jopa lähimmän viiden valovuoden säteeltä.

Tiedostamisen taakka

Monet taidesuuntaukset ja kuuluisat liikkeet ovat saaneet nimensä vastustajiltaan. Nimitys on ollut pilkkaa, mutta lopulta pikemminkin sen positiiviset assosiaatiot ovat voittaneet ja vakiintuneet historiaan.

Yksikään puolue tai vastaava ryhmä tuskin kehtaisi valita itselleen nimeä tiedostajat. Se kuulostaisi liian omahyväiseltä ja pöyhkeältä.

Kyseessä onkin vastustajien käyttämä ironinen läppä, joka on äärimmäisen huonosti valittu. Jos historia tulee muistamaan aikamme sankarit tällä nimellä, kiitos siitä kuuluu etupäässä Perussuomalaisten sosiaaliselle medialle ja muutamille konservatiiviselle älykölle ja ilmastonmuutoksen vastaiselle talousajattelijalle. Itse kohtasin tähän "herjaan" ensi kerran Timo Hännikäisen esseissä ja innostuin saman tien.

Löysin Karppausfoorumilta erään katkelma, joka omalla yllättävällä tavallaan selittää tiedostajiin ja tiedostamiseen kohdistettua vastustusta. Kirjoittaja viittaa blogitekstiini "Karppaamisen pahuudesta":

"Mut jotkut kuvittelee, että ne voi jotenkin pelastaa maailman moralisoimalla. Onkohan sellaiset ihmiset onnellisia, oikeesti? En nyt halua sanoa, että onnellisuus olisi sinänsä elämässä ehdottomasti tavoittelemisen arvoisin asia, mutta kyllä mun mielestä pitäisi tähän pieneen, mitättömään, lyhyeen olemiseensa maailmankaikkeudessa pystyä suhtautumaan edes jonkinlaisella tasapainolla. Niin kauan kuin maailmassa on isompia asioita murehdittavaksi kuin se, että ihmiset syö - yllättäen - lihaa, niin en kyllä taida haluta tommosella päätäni vaivata. On perkele isot murheet tuolla immeisellä kannettavanaan - eikä se niille mitään edes voi. Säälittää."

Tutkimustulokset vahvistavat tämän henkilön aavistukset, ainakin osiltaan. Ihmiset ovat onnellisempia, jos he eivät tiedosta elämänsä moraalisia ja ekologisia epäkohtia.

Miksi siis kukaan haluaisi vaihtaa oman pienen onnellisuutensa siihen, että tiedostaa sodat, nälänhädät, lähestyvät ympäristökatastrofit ja lihansyönnin kauheuden?

On perkele isot murheet tuolla immeisellä kannettavanaan...! Lause on ihan kuin jostain vanhan kansan viisaasta lauluperinteestä.

Kuten Nietzsche sen sanoi, tieto lisää tuskaa - ja sen pitäminen omassa ja sosiaalisessa tietoisuudessa kai sitten tuhatkertaistaa epämukavuuden?

Miksi ihmeessä meistä kukaan valitsisi todellisuutta ennen aistien turruttamista ja lohduttavaa fantasiaa? Eikös me kaikki kumminkin kuolla kohta - turha murehtia, kerran me vain eletään jne.?

REPUBLIKAANIT VS. DEMOKRAATIT

Amerikassa tiedostamiskuvio on jopa paljon pidempään ollut tunnettu vedenjakaja. Tavalliset ihmiset, jotka kannattavat repblikaaneja, haluavat useammin ajatella, että Amerikka on maailman hienoin maa, eikä sitä sovi moittia. He eivät halua tiedostaa, että heidän oma maansa on tukenut diktatuureja ja aloittanut sotia pelkän öljyn vuoksi.

Republikaanit jopa pilkkaavat demokraatteja siitä, että nämä ovat paremmin koulutetttuja ja lukevat sanomalehtiä. He eivät voi sietää sitä, että nämä osoittavat vikoja heidän omassa elämässään ja täydellisessä valtiossaan. Uskonnollisten konservatiivien umpimielisyys on totta kai valtava klisee ja meitä europpaalaisia miellyttävä myytti, mutta monet tutkimustulokset tukevat uskomusta. Demokraatit esimerkiksi ajattelevat ilmastonmuutoksen olevan tosiasia, kun taas republikaanienemmistö vastustaa ajatusta.

Mitä sanoo google?

don't like FACTS

No, okei, faktat tulivat näköjään vasta toisella sijalla.

Vaihdetaan sanaa.

Oho. Luulin, että evoluutio olisi ykkössijalla, mutta näköjään ilmastonmuutos koetaan nykyään tiedostajien leirissä jo paljon tärkeämmäksi asiaksi.

Hurraa netinkäyttäjille.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole hokea, että tiedostajat olisivat fiksuja ja asioista perillä. Minua kiinnostaa oikeasti se, miksi tieto lisää tuskaa. Miksi on väärin puhua negatiivisista ja huolestuttavista asioista - ja miksi ei saisi moralisoida?

Miksi totuuden sanominen ääneen koetaan moralisoinniksi?


TIEDOSTAJAT SUOMESSA

Hain googlella viisi yleisintä luonnehdintaa tiedostajista. Kyse ei ole sitaateista vaan tiivistyksistä. Ne ovat luonnollisesti negatiivisia, koska termi elää lähinnä vastustajien suussa. Tiedostajat itse eivät sanaa kehtaa käyttää - koska silloin se olisi liian positiivinen ja kuulostaisi itsekehulta.

1. Tiedostajat vainoavat kaikkia niitä, jotka haluavat esittää rakentavaa kritiikkiä maahanmuuttajia kohtaan. He siis herkästi syyttävät muita rasismista.

2. Tiedostajat ovat epäisänmaallisia. He eivät tykkää leijona-koruista tai Sisu-pastilleista, koska näkevät niidenkin edustavan rasismia.

3. Tiedostajat haluaisivat laillistaa kannabiksen. He ovat hippejä, jotka elävät sosiaaliturvan varassa.

4. Tiedostajat ovat vitun ärsyttäviä, koska julistavat muille omaa totuuttaan.

5. Tiedostajat ovat lukeneet kirjoja, joista he ovat oppineet vitun ärsyttäviä vieraskielisiä sanoja, joita he vitun ärsyttävästi viljelevät joka lauseessa.

Tässä kohtaa juttu väkisinkin haarautuun moneen eri suuntaan. Siksi lopetan sen lyhyeen ja jatkan niistä ehkä laajemmin joskus toiste.

Itseäni tiedostamisessa kiinnostaa sen suhde relativismiin. Mikä tämä suhde sitten on?

Tiedostamisella ja relativismilla on yhteistä se, että kumpikin koetaan vitun ärsyttäväksi. Kummankin kautta voi pilata muiden ilon.

Tiedostajat nostavat esiin epäkohtia ja esiintyvät ikään kuin olisivat muiden yläpuolella. Relativistit taas murentavat rotanhampaillaan kaiken mikä on moraalista ja pyhää. Laskevat kaiken kauniin ja ylevän samalle lattiatasolle.

Kaikille tulee paha olo.

Suurin kysymys on yleisinhimillinen, ei niinkään filosofinen: miksi kukaan tahtoo elää tietäen, että katastrofi lähenee? Miksi kukaan tahtoo elää tietäen, että arvot ovat suhteellisia?

Miksi pitää pilata muiden ilo?

Kuinka kohdata ikävät totuudet ja säilyttää hymy naamalla? Miksi toi läski Buddha virnuilee? Naurat sä mulle!? Jos et heti lakkaa virnuilemasta, niin vittu mä lyön!

Miten on mahdollista muka tietää kuolevansa ja olla iloinen? Miten sen tiedon voi kantaa?

Tämä kysymys tietenkin irtautuu kaikesta edellä sanotusta ja kohoaa niiden yläpuolelle. Se tuskin mitenkään enää liittyy tiedostajiin tai relativismiin. Se liuottaa kaikki ismit kuin kuningasvesi. Kaiken ilon se pilaa. Kaiken surun se kestää.

Elämään valmis

Älykkyyden toissijaisuudesta 4/4 A: Eräänlaista varmuutta

Tämä teksti on jatkoa joulukuussa julkaistulle kolmelle kirjoitukselle.


En ole valmistunut maisteriksi, enkä ole lujasti kiinni työelämässä, mutta tunnen olevani valmis elämään aivan eri tavalla kuin ennen.

Olen valmis parisuhteeseen. Olen valmis tekemään työtä pitkäjänteisesti ja ottamaan jopa hieman vastuuta asioiden valmistumisesta. Olen valmis tekemään kompromisseja. Olen valmis keskustelemaan. Olen valmis nousemaan lavalle ja tarttumaan mikrofoniin.

Olen valmis kestämään kipua, surua ja epäonnistumisia. Olen valmis kokeilemaan onneani ja tarvittaessa myös valmis kokemaan onnea.

Koko aihe on paljon minun yksityiselämääni laajempi. Usein minusta tuntuu kuin ajassamme kohtaisi niin vähän valmista. Kaikki on jotenkin kiiressä tehtyä ja puolinaista. Kengätkin hajoavat ennen kuin ne ehtivät muotoutua jalkaan sopiviksi.

Koko yhteiskunta tuntuu jotenkin vähemmän valmiilta. Kansainväliset lait ovat täynnä porsaanreikiä ja elämäntapamme on kaikkea muuta kuin valmis vastaamaan todellisuuden vaatimuksiin.

Demiurgit nostavat kätensä pystyyn. Luominen ei lähesty täydellisyyttä, vaan punos pikemminkin purkautuu joka suunnasta. Maailma hajoaa käsiin.

Kesämökki on ihan eri asia. Se on ollut valmis jo kohta 80 vuotta. Siellä on helpompi hengittää.

Kirjakin on valmis - yksi monista. Julkaisun jälkeen tuntuu, että korvien väliin tulee uutta tilaa. Vähän kuin veisi ison laatikollisen rojua roskalavalle. Siihen on takertunut vuosia, oikein tietämättä miten suhtautua.

En halua kaunistella asiaa. Joskus kirjoittaminen merkitsee minulle vain ullakon raivaamista. Vien rojut pihalla, parempaan valoon. Katselen niitä ja mietin, tarvitsenko tällaista ajatusta. Tarvitsenko tuota? Tästä voin luopua. Kirjoitan sen ulos.

Kirjoitusten julkaiseminen on merkki siitä, etten halua enää pitää ideaa itselläni ja työstää sitä paremmaksi. Haluan päästää irti.

Herkemmin luovun huonoista ajatuksista kuin hyvistä. Haluan pitää parhaat ideani itselläni, siltä varalta, että jonakin päivänä osaisin esittää ne sellaisessa muodossa, jonka ne ansaitsevat.

Haluan että niiden julkaisemiseen liittyy juhlallisuutta.

Kaikki ne ihmiset, jotka tuntevat minut tämän blogin kautta, tuntevat minut ikään kuin kirpputorin pitäjänä. Olen se tyyppi, jonka pöydältä löytyy sekalaisia matkamuistoja oudoista paikoista. Krääsä ei ole minkään arvosta, mutta esineisiin liittyy tarina.


Jumalan hiljaisuus ja Titaanien viha

Julkaisen jotain juhlallisempaa, kun aika on kypsä. En tiedä pidätteleekö minua enemmän pelko siitä, että en itse ole valmis tyylilliseen ponnistukseen - vaiko aavistus, että kirjoitan tyhjään avaruuteen? Olisi kammottavaa laatia omasta mielestään paras teksti - antaa kaikkensa - ja huomata, ettei aihe kiinnosta ketään. Kirja on valmis, eikä sitä halua julkaista kukaan.

Siksi on helpompaa julkaista nettiin, tehdä kiireellä, käsitellä niitä näitä, ikään kuin yrittää vähemmän... jotta ei huomaisi tehneensä kaikkea turhaan.

Kustantamot kykenevät täydelliseen hiljaisuuteen. Niiden mahdissa on jotain myyttistä. Vain Ingmar Bergman voisi kuvailla sitä kokemusta, kun huutaa keuhkojensa koko voimalla, mutta Taivas ei vastaa.

Kustannusmaailma on nykyajan vastine Olympuksen tai Valhallan väijyvästä mahdista. Vuori kohoaa jyrkkänä ja sen huippu katoaa pilviin. Kiipeät, mutta et löydä tukevaa jalansijaa. Huudat ja kuulet vain oman äänesi kaiun. Teet kaikkesi antaaksesi merkin siitä, että olet olemassa, että odotat - mutta kukaan ei anna pienintäkään vastausta. Alat jo epäillä, asuuko siellä kukaan... ovatko jumalat pelkkää tarua?!

Kymmenet kirjelmät, joissa kaikissa lukee sama "olemme tutustuneet käsikirjoitukseesi, mutta se ei valitettavasti sovi kustannusohjelmaamme."

Joskus ei tule sitäkään. Ei kirjettä, ei sähköpostia, ei mitään. Se on kylmää ja passiivista vihaa. Kuin oma puoliso olisi puoli vuotta puhumatta. Heidänhän juuri piti ymmärtää minua, tunnistaa nerouteni ja kohottaa minut jalustalle, niin että kaikki näkevät.

Niin luottamuksellinen suhde: olen paljastanut itsestäni kaiken, ja vastaukseksi saan vain hiljaista aggressiota. Jos siinä tilassa kustannuspäällikkö tulisi vastaan kadulla, niin varmaan löisin. Hutkauttaisin ihan vain nähdäkseni, pääseekö siitä jokin ääni. Onko olento todellinen vai pelkkä mielikuvitukseni tuotetta?


Unelmat normaalista elämästä

Olen itse valinnut maailman köyhimmän ammatin. Olisin voinut keskittää voimani johonkin muuhun kuin filosofiaan ja runouteen. Olisinko voinut? En ole varma, mutta ainakin minulla nyt eniten työkokemusta juuri taiteellisesta tuskastelusta. Tiedän paljonkin kirjailijan elämästä: varsinkin selkäkivuista ja vähävaraisuudesta.

Jos kroonista selkäsärkyä ei huomioida, olen yllättävänkin terve. En ole kärsinyt masennuksesta tai itsetunnon romahtamisesta, vaikka tilaisuuksia luovuttamiseen on ollut lukuisia.

Voisi olla parempi, jos tahtoni olisi vähemmän voimakas. Olen jotenkin jaksanut kirjoittaa kaiken hiljaisuuden lävitse, mikä on saattanut selkäni ja talouteni huonoon jamaan.

Olen kuitenkin voinut kirjoittaa. Olen etuoikeutettu, koska pysyn hengissä ilman leipätyötä. Saan kirjoittaa 4-10 tuntia joka päivä. Ja jos en kirjoittaisi - jos siis tekisin vähemmän "kutsumuksellista työtä" - vuosituloni pomppaisivat heti moninkertaisiksi. Kaikki työ mikä luokitellaan ei-kutsumukselliseksi, tuottaisi vähintään tonnin kuussa.

En unelmoi normaalista elämästä. Jätän sen normaaleille ihmisille. Ymmärrän, että sekin on nykyään vaikeaa. Täytyisi voittaa lukuisat henkiset ja sosiaaliset esteet tunteakseen itsensä terveeksi, ollakseen täysioppinut yhteiskunnan jäsen.

Joka tapauksessa täytyisi olla koulutusta, arvovaltaisia tuttavia ja yksilöllinen tyyli. Pitäisi kestää elämää kaupungissa, työuupumusta. Pitäisi jaksaa kierrättää, suosia luomua, huolehtia terveydestään ja muutenkin "ylläpitää tietoisuuttaan".

Aika harvat pysyvät siinä kelkassa, jota kutsutaan tavallisten unelmien täyttymykseksi: vakituinen työ, asuntolaina, toimiva parisuhde. Tilastollisesti varmaan alle 10% onnistuvat edes tavallisuudessa. Loput 90% keskeyttävät opintonsa, kohtaavat työttömyyskausia, eroavat pitkästä liitosta, kärsivät lapsettomuudesta, sairastuvat syöpään tai kokevat jonkinlaisen vakavamman haaksirikon matkalla unelmaan.

Minun unelmani oli se, että saisin kirjoittaa - ja se on toteutunut, vaikka maksankin siitä kalliisti rahassa, sitkuttelemalla noin 5.000 euron vuosiansioilla jo viidettä vuotta. Se ei näy mielenterveydessä, mutta vaatetuksessa kylläkin. Kirpputorin puvut eivät ole valinta, kuten teininä. Voisin perustella habitustani sillä, että olen boheemi taiteilija, mutta en perustele. Olen vähävarainen.

Kun rahaa ei ole liikaa, täytyy olla monessa asiassa ovela. Tietoisuus rahasta on myös yksi osa yhteiskunnallisten lainalaisuuksien tiedostamista. Ainakin tiedostan nykyään sen, ettei raha tule työn tekemisestä, vaan sopimuksista. Jos sinulla on hyvä työsopimus, voit vältellä työtä, maata kotona sairaana tai mitä tahansa ja palkka rullaa. Vastaavasti voit haravoida pihaa koko päivän tienaamatta penniäkään. Konsultit ja vastaavat korkeapalkkaiset virat perustuvat siihen, että on pokkaa laatia edullisia sopimuksia sellaista työpanosta vastaan, joka on hyvin hypoteettinen.

Muistelen filosofi David Humea, joka elämänkerrassaan kertoo jo varhain päättäneensä elää niukasti, jotta aikaa jäisi kirjoittamiselle. Sen jälkeen hän mainitsee onneksi saaneensa valtiollisen suojatyöpaikan ja virkamiehen säännölliset tulot.


Mentaalinen hygienia

Fyysinen terveys on sidoksissa mielenterveyteen. On helppo tuntea itsensä työkykyiseksi, jos on sellaisia haasteita, joihin haluaa tarttua.

Itseluottamus ei onneksi ole sidoksissa ansiotuloihin, vaikka odotus ehkä yhä on, että mies kuuluu tienata enemmän kuin puolisonsa.

Kirjallinen itseluottamukseni ei perustu niinkään siihen, että olisin saavuttanut jotain suurta. Päin vastoin olen tehnyt sellaisia itsetutkiskeluja ja pääkoppani uudelleenvirityksiä, että pystyisin uskomaan itseeni, täysin riippumatta olosuhteista ja sosiaalisesta asemasta.

Itseluottamuksen mekanismit on mahdollista hakkeroida, ainakin tiettyyn rajaan asti. Voi olla köyhä ja silti uskoa itseensä.

Voi saada sata hylkäyskirjettä ja silti jatkaa kirjoittamista.

Kyse ei ole vuosikausiin ollut siitä, että itseluotamukseni indeksi olisi sidottu kirjalliseen tai taloudelliseen menestykseen. Syy on siinä, että tiedän täysin, ilman mitään epäilyksiä, että minun täytyy saada tietyt teokset valmiiksi. Ne ovat liian tärkeitä, jotta voisin jättää homman puolitiehen tai sotkea asian sallimalla mielenterveyteni horjua.

Minun on kehitettävä kirjalliset kykyni vastaamaan sitä laatuvaatimusta, jonka aihe edellyttää. Olen alusta saakka ollut melko varma siitä, että suomalaiset kustantamot eivät mielly tyyliini tai aiheisiini. Tahdon käsitellä kysymyksiä, jotka sijaitsevat tieteenalojen välisellä rajavyöhykkeellä. Se vyöhyke on paljon laajempi kuin tieteet itse.

Relativismi on vain yksi työkalu. Se on toivon mukaan sopivaa flirttailua pahuuden kanssa, jotta joku haluaisi julkaista esseitäni. Kirjoitan sadoista aiheista puhuakseni siitä yhdestä, josta ei voi puhua: minäharhasta, minuutemme moninkertaisesta illuusiosta.

Kun kirjoitan, kirjoitan itseäni pois. Puhdistan päätäni individualismin harhasta. Kirjoitan kunnes saavutan autenttisimman itseni - ja lopulta olen pelkkää triviaalia yleisyyttä, kuka tahansa, ihminen vailla mitään persoonallisuutta, oleminen ilman tunnistettavia piirteitä.

Olen jo lukioikäisestä saakka ajatellut, että länsimaisen nykyihmisen tragedia on oma olemisensa ankkuroiminen yksilöllisyyteen. Kun yksilö kieltää omaperäisen itsensä, hän voi saavuttaa täydellisen itseluottamuksen, olemalla ei-kukaan, geneerinen tyyppi, jolla ei ole kasvoja menetettävänä.

Muistan kuinka 80-luvun Robin Hood tv-sarjassa Robin Hood kuoli. Sarja jatkui, koska tilalle tuli uusi Robin Hood. Kyse ei ollut yksilöstä vaan kutsumuksesta. Ihminen oli korvattavissa, kunhan rooli oli sama. Robin Hood kuoli ja nousi kuolleista.

Muistan kuinka se herätti minussa ensimmäisen hengellisen oivalluksen. Ajattelin, että olisi tyhmää säilöä ihmisiä Taivaaseen, koska he olivat pohjimmiltaan vain kokoelma perittyjä ja opittuja ominaisuuksia, sekä päälimmäisenä heille osoitettu rooli.

Yksilöllisyyttäni ei tarvinnut arkistoida jumalalliseen, ikuiseen arkistoon, koska ihmisyyteni ja kaikki siihen liittyvät tunteet jälleensyntyivät kaiken aikaa, kaikissa muissa ihmisillä. Minäkokemukseni oli maailman triviaalein asia.

Samalla tavoin suhtaudun kirjalliseen työhön. Olen vain kuka tahansa, joka kirjoittaa. Kirjoittaminen antaa minulle varmuuden, ei se henkilö joka on tekstien takana. Kirjoitan koska minun työni on kirjoittaa. Palkkani saan mentaalihygienian muodossa. Vapaudun ajatuksista, joita en tarvitse.

Kun kirjoitan hyvin, unohdan itseni.

Kustannusliike Monrepoo

Kustannusliike Monrepoo on häikäilemättömän laskelmoivasti luotu yrityskonsepti, jolla on taiteellinen, eettinen ja isänmaallinen missio. (Varsinaisestihan se ei tietysti ole mikään yritys, vaan enemmänkin yhdistys tai osuuskuntaliike.)

Jotta runoutta ja sarjakuvia julkaiseva uusi kustantamo pääsisi alkuun, se varastaa itselleen jo olemassaolevan brändin - jota kukaan muu ei ole vielä tajunnut hyödyntää: laulujen puiston kadotetusta Karjalasta.

Monrepoo edustaa kadonnutta aikaa kaikkine sen lukuisine arvoineen: karjalalaisuus, savolaisuus, kymiläisyys sekä Viipurin arkkitehtuuri, kansallisromanttinen maalaismaisema ja vanhojen suomifilmien viattomuus. Toimiakseen uskottavasti tällainen kustantamo ei voi fyysisesti sijaita Helsingissä vaan Kehä III:n ulkopuolella, vaan mahdollisimman lähellä kadotettua Karjalaa.

Henkisesti ja sosiaalisesti Monrepos ry. sijaitsee jo Imatralla, Lappeenrannassa ja Kotkassa, mutta varsinaista pääkonttoria ei vielä ole rakennettu. On vasta 17 miljoonan euron tontti Saimaan rannalla. Rakennuslupaa odotellaan.

Monrepoo rakentaa kaarisiltoja ja aasinsiltoja ennakkoluulojen ylitse, kirjoittajilta lukijoille. Sisällöllä ja tyylillä se tahtoo viekkaasti vedota suomalaisten nostalgisiin tunteisiin ja tehdä kirjoistaan niin vastustamattomia, että niihin on pakko tarttua.

Vaikka pelaan tällä tavoin avoimin kortein, kyseessä ei ole pelkkä gonzoläppä. Kustannusliikkeen takana on todellinen kutsumus ja tarve puuttua olemassaolevaan ongelmaan. Mission taustamotiivit ovat lyhyesti esitettynä seuraavanlaisia:


1. Mukavan runouden puolesta

Monrepoo'n eräs lentävä tunnuslause kuuluu "Mukavan runouden puolesta". Olen lukuisia kertoja havainnut todeksi sen yleisen ennakkoluulon, että suuret kustantamot julkaisevat runoutta etupäässä imagosyistä. Perinteet velvoittavat, vaikka oikeasti ei yhtään kiinnostaisi. Runous ei tuota rahaa, eikä sitä julkaista myöskään siksi, että se kustannustalon sisällä herättäisi suuria intohimoja.

Niinpä isosti julkaistu runous usein onkin sellaista, että siitä on vaikea innostua; korkealuokkaisesti hengetöntä sanataituruutta. Se ei herätä ajatuksia, eikä siihen voi samaistua. Sitä kuuluu vain ihastella ja ihmetellä. Kirja on olemassa voittaakseen tunnustuksia, ei tullakseen luetuksi. Ruohonjuuritasolta se ei tarjoa kosketuspintaa.

Suurten kustantamojen pääsääntöinen motiivi on kalastella pienten erityispiirien huomiota ja mielistellä kriitikkoja. Päälle tuhannen kirjan myyntilukuihin ei uskota, joten julkaisupäätöstä eivät ohjaa tavalliset kirjastossa asioivat kansalaiset. Toki joiltakin runoilijoilta peräti ostetaan kirjoja, mutta vastaavasti heitä ei palkita. Ilpo Tiihonen on tässä suhteessa harvinainen poikkeus.

Kriitikoiden ehdoilla julkaistu runous on tehokkaasti ajan hermoilla, eli se on hankalasti lähestyttävää, abstraktia ja tyylikeinoilla kikkailevaa. Sen yhteydessä ei viljellä adjektiiveja "sympaattinen", "kiva", "lämmin" tai "rattoisa" - siis yhdellä sanalla ilmaistuna mikä puuttuu on mukavuus.

Ihmisten ennakkoluuloille on syynsä. Runokirjaan ei kannata tarttua, koska hyvällä todennäköisyydellä se ei avaudu, puhuttele, eikä kosketa. Tämä ei johdu siitä, ettei runous lajina voisi puhutella ketä hyvänsä - se johtuu pikemminkin siitä, ettei kivaa runoutta maassamme uskalleta julkaista.

Eletään siinä luulossa, että kaikki kiva olisi vain ihan kivaa. Ei se mene niin. Kiva voi olla myös merkki laadusta ja luettavuudesta. Kiva voi olla oivaltavaa ja mukavaa.


2. Helsinki jyrää pienet kaupungit

Julkaisutoiminta on keskittynyt suuriin kaupunkeihin. Kirjailijan on helpompi lyödä läpi siellä missä kustantamot sijaitsevat. Kirjallisissa tapahtumissa ja tuoppien äärellä aloittelevat kirjailijat tapaavat helpommin toisia kirjailijoita, kustannustoimittajia ja kriitikoita. On huomattavasti helpompi saada käsikirjoitukselleen myöntävä päätös, jos naama on tuttu - ja vastaavasti on vaikeampi kirjoittaa ikävää palautetta jos tyyppi on oma facebook-kaveri. Niin se vain menee.

Pienten kaupunkien lahjakkaat nuoret jäävät helposti yksin, eivätkä voi edistää taitojaan tai haalia suhteita. Heidän on käytännössä pakko muuttaa suureen kaupunkiin ja ujuttauduttava kirjoittaviin piireihin saadakseen palautetta ja oppiakseen sadat välttämättömät niksit.

Asetelmasta seuraa myös, että julkaistu kirjallisuus heijastelee useammin kaupunkilaisten ja ylemmän keskiluokan tuntoja. Korkeasti koulutettu kustannuspäällikkö tekee lopulta kaikki päätökset ja hän samaistuu helpommin kertojaan, joka osaa puhutella urbaania, menestyvää maisteria.

Ja huomattakoon nyt, että esimerkiksi Lappeenranta tai Joensuu eivät ole isoja kaupunkeja. Niissä saattaa nuoren ura edistyä, jos tahtoo hevimuusikoksi tai jääkiekkoilijaksi, mutta kirjojen julkaisupäätökset tapahtuvat jossain ihan muualla. Itä-Suomessa ei ole vuosikymmeniin ollut kustantamoa tai kirjallisia piirejä. Sama tietenkin pätee Kainuuseen ja Lappiin. Vain Oulu ja Jyväskylä kykenevät elättämään jonkinlaista skeneä.

Loppujen lopuksi aika harvat kirjat sijoittuvat uskottavasti sinne jonnekin Vittulanjänkälle, jossa kuitenkin puolet suomalaisista asuu. Kustannusliike Monrepoo haluaa tuoda esiin periferian kykyjä ja parhaansa mukaan korjata vallitsevaa vinoumaa. Kustantamon ensimmäisen vuoden kirjailijat tulevatkin Torniosta, Kokkolasta ja Kotkasta.


3. Viipurin jättämä tyhjiö

Vielä 20- ja 30-luvuilla itä oli hyvin edustettuna kulttuurikartalla. Viipuri oli maamme toiseksi suurin kaupunki ja esimerkiksi Olavi Paavolaisella ja Tulenkantajilla oli voimakkaat yhteydet Karjalan kannakselle. Harva nykynuori edes tietää, että Viipuri oli aikanaan isompi kaupunki kuin Tampere. Se jätti valtavan kulttuurisen tyhjiön.

Viipurin mukana hävisi suuri osa idän kulttuurisesta itsetunnosta. Jäljelle jääneet kaupungit keskittyivät kukin mihinkin siivuun taiteen kakusta. Musiikki osoittautui elinvoimaisimmaksi: Savonlinnassa on oopperajuhlat, Joensuussa Ilosaarirock, Lappeenrannassa hevibändejä. Muutamat kaupunginteatterit ovat myös pärjänneet hyvin. Monien alojen kulttuuri kuitenkin näivettyi pahasti. Noin 50 tuhannen asukkaan kaupungeilla ei ole keinoja pärjätä kovin usealle alueella yhtä aikaa.

Kirjallisuuden suhteen tilanne on pitkään ollut melkoisen katastrofaalinen. Esimerkiksi kirjailijaliiton rekisteristä näkee, että Itä-Suomessa asuu suhteellisen vähän kirjailijoita. Myös kirjallisia tapahtumia on olematon määrä, tuskin lainkaan. Lappeenrannassakin voisi olla jonkinlaiset kirjamessut. Ei vain ole järjestäjiä eikä vetonauloja. Laila Hirvisaari ei yksinään ihan riitä. Kun mietin niin Pohjois-Karjalastakaan en keksi kuin Heikki Turusen.

Vaikka usein väitetään, että kirjoittaminen on yksinäistä hommaa, se ei tarkoita että kirjailijaksi tultaisiin ilman kenenkään apua. Kirjailijat usein elävät kirjallisesti aktiivisissa piireissä: he kannustavat toisiaan, lukevat toistensa tekstejä, muokkaavat niitä - ja ylipäänsä tarjoavat toisilleen sivistynyttä seuraa, jossa ei kuitenkaan tarvitse yrittää päteä tai leikkiä olevansa kenenkään yläpuolella.

Kirjallisten tovereiden tekemistä virheistä parhaimmillaan oppii jotakin - ja kirjailijaksi tuleminen on hyvin pitkälti sitä, että päihittää oman luonteensa ongelmat. Moni osaa kirjoittaa hyvin ja vielä usemmilla on hyviä ideoita - mutta vasta tavatessaan toisia sellaisia ihmisiä tajuaa sen, että täytyy myös tehdä työtä. Kirjailijat siis kilpailevat keskenään ja yllyttävät toisiaan yrittämään kovemmin.

Kirjailijoita syntyy yliopistokaupungeissa, joista löytyvät nämä kolme tekijää: a) kirjallisuuden opiskelijoita ja kirjallisuustapahtumia, b) kirjallisuuslehtiä tai kustantamoja sekä c) ihmisiä, jotka tahtovat kirjailijaksi ja ovat tietoisesti muuttaneet sinne, missä uskovat sen olevan mahdollista. Kun piirit ovat olemassa ja herättävät huomiota, ne houkuttelevat alueelle lisää tekijöitä.

Taitavasti kirjoittavien ihmisten valtavasta joukosta vain osa jaksaa saattaa suunnitelmansa loppuun ja valmiiksi käsikirjoituksen. Näistä sadoista sitten muutamat löydetään, ehkä vain siksi, että kustannustoimittaja on juuri saanut eteensä kahvin ja leivoksen - ja sattuu olemaan hyvällä tuulella silmäillessään käsikirjoitusta.


4. Facebook ja Poetry slam

Nykyään ei ole aivan mahdottoman vaikeaa pitää yhteyttä ihmisiin netin välityksellä. On myös helpompaa saada omia tekstejään julkisuuteen esimerkiksi pitämällä blogia.

Teoriassa potentiaalisia kirjailijoita olisi myös helpompi löytää, mutta tiedän ettei mikään kustantamo vielä suorita minkäänlaisia etsintöjä - ainakaan mikään suurista kustantamoista. Ne ovat vain liian perinteisiä ymmärtääkseen vielä internetin mahdollisuuksia. Ne lähinnä pelkäävät nettiä, koska se vie paperisilta kirjoilta lukijoita.

Isoilla kustantamoilla on myös tapana antaa pienempien suorittaa seulonnat. Jos joku pienten kustantamojen kirjailijoista menestyy, isot vain yksinkertaisesti kaappaavat hänet omaan talliinsa. Näin kävi esimerkiksi Heli Laaksoselle, joka näyttävästi ostettiin Sammakolta Otavalle.

Heli Laaksonen nousi pinnalle yksinkertaisesti sillä että hän myi kirjoja. Hän myös menestyi poetry slameissa, eli runopuulaakissa. Sen jälkeen slameissä on tullut puolen tusinaa kansan valitsemaa uutta mestaria, mutta kustantamot eivät ole olleet heistä lainkaan kiinnostuneita. Ehkä ei ole kulunut vielä kriittistä 30 vuotta. Se on se aika mikä kustantamoilta yleensä kestää tajuta, että maailma on muuttumassa. Vanhat sukupolvet jäävät eläkkeelle.

Kustannusliike Monrepoo on erilainen tapaus sikäli, että se ei pelkää olla populistinen. Jos joku runoilija on todistanut olevansa taitava ja suosittu, se on merkki siitä, että häntä kannattaa ehkä julkaista.

Jos Monrepoo onnistuu tavoitteissaan, siltä tullaan varastamaan vielä monta kirjailijaa.

Summa summarum

Tiivistettynä Monrepoo'n tavoitteet jakautuvat kahteen teemaan:

1) Lukuiloa tarjoavan runouden tukeminen ja runouteen liittyvien ennakkoluulojen hälventäminen.

2) Alueellisen tasa-arvon parantaminen ja Itä-Suomen kirjallisen kulttuurin elvyttäminen - vaatimaton yritys.

Kukkatipat

Kantani homeopatiaan on jyrkän kielteinen, mutta Edward Bach (1886–1936) oli nero. On oikeastaan suuri harmi, että Bach yhdistetään vain vaihtoehtolääketieteeseen, sillä mies oli pikemminkin varhainen mentalisti.

Monet tuntemani naiset (tai heidän äitinsä) ovat fanittaneet kukkatippoja. Minäkin lopulta kiinnostuin aiheesta tämän yhden Bachin kommentin perusteella:

"Tämä parannusmenetelmä ei vaadi minkäänlaista tiedettä, vain sympatiaa ja ymmärrystä ihmisluonteesta." - Tri Bach

Minua liikutti se kuinka Bach käytti tieteen rinnalla sanaa "sympatia". Halusin tietää lisää hänen elämästään.

Opiskellessaan lääketiedettä Bach kiinnostui etupäässä psykosomaattisista oireista. Lääkärit ovat aina tienneet, että fyysiset oireet voivat olla seurausta ahdistavista ajatuksista tai stressistä. Ilmiön kokonaisvaltainen huomioiminen kuitenkin vaihtelee suuresti riippuen aikakaudesta ja yksittäisestä tutkijasta.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä kuinka Jeesus lievitti sairaiden ihmisten oireita kosketuksella ja lempeällä katseella. Hän paransi ihmisiä tarjoamalla heille uskoa ihmisyyteen ja toivoa paremmasta huomisesta. Saman havainnon teki myös Bach. Hän huomasi, että monien potilaiden oireet katosivat vain siten, että heitä kuunteli.

"Hän oli varsin epätavallinen lääketieteen opiskelija, koska hän kiinnostui pian enemmän itse potilaista kuin heidän sairauksistaan." Jody Howard: Bach kukkauutteet (1990)

Potilaat kärsivät fyysisesti, ja puhuivat kärsimyksistään kaiken aikaa, koska olivat pelokkaita tai yksinäisiä. Ihmisten lohdutuksenkaipuun kautta Bach kiinnostui homeopatiasta. Veteen laimennetut, eli potensoidut lääkkeet olivat niin pitkälle häivytettyjä, että niiden käyttöä tutkimalla Bach kykeni tutkimaan haluamaansa ilmiötä: sosiaalisen hoitoprosessin käynnistämää oireiden helpottumista. Homeopatia todisti, että ihmisen mieli osallistui merkittävällä tavalla parannusprosessiin.

Bach kulki homeopatian kentällä kuin salainen agentti. Hän ymmärsi tieteen ja lääketieteen periaatteet, mutta halusi laajentaa psykologista ymmärrystään. Lopulta hänestä tuli lumelääkinnän ja parantavien mielikuvien asiantuntija. Hän sanoutui irti homeopatiasta ja kehitti oman systeeminsä, joka ei kytkeytyisi alkemiaan, taikauskoon ja laimennettuihin myrkkyihin.

Tavalliset, kaikkialla kasvavat kukat olivat luonnollinen valinta, koska niistä oli helppo ja halpa valmistaa uutetta. Köyhimmilläkin olisi niihin varaa, eikä sivuoireita ollut - ainakaan sen enempää kuin parilla tipalla yrttiteellä.


38 erilaista ongelmaa ja niihin custom-ratkaisu

Ehkä merkittävintä Bachin työssä on kuitenkin hänen luomansa oire- ja persoonallisuusluokittelunsa. Hän jakoi tavallisten ihmisten tavalliset ahdistuksenaiheet 38 ryhmään, ja kutakin vastaa tietty puu tai niittykasvi.

Kukkauutteiden kiinnostavuutta ja toimivuutta edistää se, että kukin voi täsmentää oman persoonansa heikkoudet ja sitä kautta vahvistaa niiden kognitiivista haltuunottoa, eli Coping-mekanismia. Bachin systeemi on myös taidokas analyysi erilaisista persoonallisuustyypeistä.

Persoonallisuustyypit - tai temperamentit - ovat aina kiinnostaneet ihmistä. Tyyppiluokituksia löytyy kaikista ajoista, idässä ja lännessä. Niistä voi kukin tunnistaa itsensä ja tuttavansa:

Hippokrates: melankolinen, flegmaattinen, koleerinen, sangviininen

Ayurveda: vata, pitta, kapha

Comedia dell'arte: Harlekiini, Pantalone, Isabella, Colombina, Il Capitano

Dungeons and Dragons: Fighter, Rogue, Mage, Cleric, Thief

Minäkuvan ja elämänhallinnan vuoksi on tärkeää, että kukin voi sosiaalisesti ja kognitiivisesti määritellä itsensä. Tällöin saa anteeksi sen, ettei kaikissa asioissa ole hyvä. Eihän maagikaan selviä kauaa hengissä, ellei ovella seiso tankkia torjumassa goblinien vyöryä - eikä tankki pysy kauaa hengissä, ellei paladin boostaa ja cleric healaa.

Pelkomme tulevat sosiaalisesti hyväksytyiksi, kun löydämme kukkauutteen, jonka esittelyssä kuvataan meidän yksinen pelkomme. Sen jälkeen siitä tulee yleinen ja täysin hyväksyttävä pelko. Muutkin kärsivät samasta heikkoudesta. Eihän kaupoissa muuten myytäisi tällaisia tuotteita!

Bachin 38 uutteen kuvaukset ovat jo itsessään varsin korkealuokkainen saavutus ja voisivat taustoittaa kirjallisuutta tai draamaa, kuten Theofrastoksen ja La Bruyere'n "Luonteita" -kokoelmat tai  La Fontaine'n faabelit:

HEATHER: He haluavat tulla lähellesi. He haluavat koskettaa sinua, tönäistä tai pitää kiinni käsivarresta säilyttääkseen huomiosi. He nauttivat, kun voivat puhua itsestään, perheestään ja ystävistään, ja huonovointisina he puhuvat vain vaivoistaan... Jos yrität jatkaa matkaasi, hän sanoo: "mutta minun täytyy kertoa sinulle tämä!"

CENTAYRY: He ovat täynnä ystävällisyyttä ja ovat aina halukkaita auttamaan tai palvelemaan. On vastoin heidän luontoaan sanoa "ei".

CHERRY PLUM: ...epätoivoinen pelko menettää mielenterveytensä... tunne että on hulluuden partaalla...

 Löydän totta kai itsenikin parista kohtaa:

VERVAIN: ...osallistuvat moneen työhön samanaikaisesti ja heidän mielensä kiirehtii edeltä siihen mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. He nauttivat haasteista ja ovat innoissaan tavoitteistaan, mutta...

CLEMANTIS: luovia ja taiteellisia, mutta... tarkkaamattomia, hajamielisiä... vaikuttavat olevan omissa maailmoissaan... ikävystyvät helposti keskustelussa tai tapahtumassa, joka ei ole kyllin dynaaminen... Clemantis-tyypistä voidaan sanoa, että hän kuulee ilman että kuuntelee, näkee ilman että katsoo...

IMPATIENS: He liikkuvat ja puhuvat nopeasti ja myös heidän kehonkielensä voi paljastaa heidät - levotonta liikehdintää, kelloon katsomista, törmäämistä oveen kiireessä... he saattavat tuntea kiusausta lopettaa muiden aloittaman lauseen loppuun.

(Niin tai sitten voisi käyttää erästä uudempaa persoonallisuus-luokittelua, jonka mukaan olen AD-HD - johon kategoriaan kuuluu 4-8% väestöstä.)

Kun tietyin vahvuuksin ja tietyin heikkouksin varustettu, parhaimmillaan yhteisöä täydentävä laumaeläin, määritellään "yksilöksi", ja kun tämä yksilö kaiken lisäksi jätetään yksin, harva selviää terveenä.

Tarvitsemme toisia pitämään kädestä kiinni, täydentämään omia heikkouksiamme. Mutta heikkoudet on helpompi kantaa, jos yhteiskunta myöntää niiden olemassaolon ja sanoo, että tämä on normaalia, et ole yksin.

Tarvitaan auktoriteetti sanomaan, että tämän kaiken työn: tutkimisen ja uuttamisen me olemme tehneet sinua varten. Tarvitaan toinen ihminen hieromaan kukkatippoja ranteeseen.

Pään sisäiset möröt eivät ole moksiskaan pillereistä, ne vain nauravat sellaisille hoitoyrityksille - mutta ne eivät kestä sympatia. Hirviöt juoksevat karkuun kukkauutteita ja välittämistä.

Vahvat ja itseriittoiset lääketieteen asiantuntijat eivät aina edes ymmärrä millaista se on, jos mitättömältä tuntuva pelko varjostaa jokaista päivää.

Lääke ei hoida vaivaa, joka on korvien välissä - eikä välttämättä sairaus sijaitse edes siellä. Pahimmat pöpöt asuvat yhteiskunnan eriarvoistavissa rakenteissa.