Kesämökkirunoutta

Uusi kirjani Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa on valmistunut.

Kirjassa on Sanni Sepän (http://www.sanniseppa.com/) upea värillinen kuvitus ja kannen on toteuttanut Virkkukoukkunen (http://www.virkkukoukkunen.net/).

Osittain kuvienkin ansiosta kirjassa on peräti 144 sivua. Kesäisiä runoja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta, mutta kyse ei ole valittujen runojen kokoelmasta, vaan itsenäisestä runoteoksesta.

Kaikki sai oikeastaan alkunsa siitä, kun esikoisteokseni Muovin kukkia - väliaikaista nykyrunoutta (2010) kustantajaksi tuli Helsinki-kirjat ja päätimme keskittyä urbaaneihin runoihin ja Helsinki-teemaan. Käsikirjoituksesta poistettujen maalaismaisemarunojen ympärille on sittemmin syntynyt kymmeniä uusia runoja, ja myös pöytälaatikosta on löytynyt muutamia vanhoja kirjoituksia, jotka sopivat kokonaisuuteen.

Toistaiseksi kirjaa voi ostaa Imatralta Virkkukoukkusen liikkeestä, kävelykadun koskenpuoleisesta kulmasta (Tainionkoskentie 4)  sekä Lappeenrannasta Karjala-myymälästä (Kauppakatu 41) sekä Majurskan talolta Linnoitukselta (tyyki-putiikki, Kristiinankatu 1).

Muutama kappale löytyy myös Tapiolan Ainoan Kiva-kaupasta, se kun sattuu olemaan tuossa ihan naapurissa.

Kirjaa on tulossa piakkoin myös nettikirjakauppoihin sekä BTJ-kirjastovälitykseen. Saa nähdä jaksanko taistella Suomalaisen kirjakaupan kanssa, sillä sinne saa kumminkin vain yksittäisiä kirjoja piilotettuna takahyllyyn - ja muutenkin Kirjavälityksen logistiikkapalvelut ovat poskettoman hitaita ja kalliita.

Kirjoja saa myyntiin mihin tahansa paitsi kirjakaupoihin

Kävin viime viikolla Lappeenrannan Suomalaisessa kirjakaupassa neuvottelemassa kirjojeni myynnistä. Suomessa on nykyään helpompaa saada kirjaansa myyntiin melkein mihin tahansa muualle paitsi johtaviin kirjakauppoihin. Ne ovat mielikuvituksettomia ketjuja suurten kustantamojen omistuksessa, jotka pitävät huolen siitä, etteivät kilpailevat tuotteet näy myyntipöydillä tai näyteikkunoissa.

Voisikohan yksi syy kirjallisuuden nykyiseen tilaan olla myös kirjakauppojen byrokraattisuudessa? Kirjat eivät saa vapaasti löytää lukijoitaan, vaan koko prosessia yritetään hallita ylhäältä. Helsingin herrat sanelevat millaisia kirjoja kansan tulisi lukea ja siksi lukeminen ei houkuttele. Edes myymäläpäälliköt eivät saa laajentaa kauppansa valikoimaa.

Suomalainen kirjakauppa on nykyään vähän kuin MacDonald's, joka on kaikkialla samanlainen. Sieltä saa lähinnä koulukirjoja sekä askartelutarvikkeita. Kirjoja asetetaan myyntipöydille ovenpieleen lähinnä silloin jos ne ovat tunnetun tekijän kirjoittamia tai voittaneet Finlandia-palkinnon. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan kuulu siihen kohderyhmään, jota palkintokirjat puhuttelisivat.

Helsingissä määritellään mitä julkaistaan. Helsingissä määritellään mitä kirjoja markkinoidaan. Helsingissä määritellään mitä kirjoja palkitaan. Riittää, että yksikin isokenkäinen hensinkiläinen nyrpistää nenäänsä, ja kirjan tie tyssää siihn. Se on eräänlaista valtiosensuuria.

Sensuurin kohteeksi eivät välttämättä joudu rivoudet, vaan pikemminkin kivat ja mukavat asiat. Rentous kärsii. Kirjan pitää olla tyylitelty, akateeminen, syvällinen ja kaikkea muuta ikävää.

Kaupallisuudella ei tule kauppoja

Toinen puoli on kaupallisuuden mukanaan tuoma yllätyksettömyys. Laajojen irtisanomisten jälkeen kustannuspäälliköillä on pelko perseessään. Kirjoja julkaistaan hyvin laskelmoidusti ja ne ovat usein kuin yhdestä ja samasta muotista. Suuret kustantamot välttelevät riskejä, joten myöskään aiheet eivät ole kovinkaan rohkeita. Niissä saa olla seksiä tai väkivaltaa, mutta paljon rohkeampaa olisi julkaista kirjoja, joissa on tuoretta ajattelua.

Miettikää nyt, kuinka kaupallista ja laskelmoitua olisi esimerkiksi julkaista miljoonan järven ja miljoonan kesämökin maassa runokirja, jossa mökkeillään Saimaan rannalla?

Silti sitäkään ihmettä ei ole Suomessa koettu, koska kustantamot eivät osaa tehdä mitään sellaista, mitä ei olisi tehty joskus aikaisemmin.

Kun Heli Laaksonen menestyi, julkaistiin murrekirjoja oikealla ja vasemmalla. Eivät ne oikein myyneet, koska Heli Laaksosen menestyksessä ei ollut kyse vain murteesta. Kyse oli myös siitä, että Heli Laaksonen oli pitkästä aikaa runoilija, jonka sallittiin olla kiva. Hän ei ollutkaan kuivakka ja vaikeaselkoinen. Lisäksi hän edusti häpeilemättä maaseudun arvoja, kuvaten Kehä Kolmosen ulkopuolisen Suomen elämäntyyliä ja tunnelmia.

Heli Laaksosta ei tietenkään Helsingissä pidetä edes runoilijana, vaikka hän on erinomainen kirjoittaja joka tekee tuoreita havaintoja arjesta. Hauskuus syntyy siitä, että elämän vakavan puolen ilmiöitä uskalletaan lähestyä peloitta. Silloin on pakko nauraa.

Tästä nyt ei tullut mikään myyntipuhe, vaan pikemminkin politikointia. Helle on tainnut pehmentää pään. Mahtavaa on saada pitkään valmisteilla ollut teos valmiiksi, mutta nautin vähintään yhtä paljon siitä kun pääsen purkamaan paineita. Olo on puhdistunut ja sisukas.

Aika lähteä iltauinnille. Täällä Espoossakin on joku paikallinen Saimaa, mutta vesi on kovin suolaista.

Arvot, argumentit ja hätiköinti

Nykyajassa kenties olisi mahdollista tuntea historian aiempien aikakausien elämänoivalluksia ja argumentaatiota, mutta lähinnä me tunnemme vain menneiden aikojen arvomaailman.

Omat arvomme suojaavat meitä argumentaatioon perustuvalta opetukselta ja keskustelulta. Arvot aikaansaavat tunnereaktioita, jotka herättävät pelkoa tai muuttavat keskustelun sekasortoiseksi rähinäksi. Tämä keskustelukyvyttömyys voi ilmetä yhtä hyvin televisiossa kuin yksityiselämässäkin.

Tyypillinen arvokeskustelu on kaukana oikeaoppisesta filosofisesta debatista, mutta historialliset elokuvat saattavat esittää erilaisen yhteiskunnan uskottavasti, ja jopa tehdä eri tavoin ajattelevista ihmisistä sympaattisia. Harvoin ne kuitenkaan paljastavat perusteluja ajatusten takana. Kenties kaikkien ajatusten takana ei edes ole perusteluja, kuten Ylen hiljattain esittämässä sarjassa, jossa Stephen Fry oli homofobian jäljillä ja kiersi ympäri maailmaa haastattelemassa mitä eriskummallisimpia ääliöitä.

Pidän suuressa arvossa Stephen Fryeta ja uskon hänen olleen vilpitön, kun hän kertoi dokumenttinsa alussa pyrkimyksekseen löytää todellisia perusteluja vastapuolelta. Hän löysi vain ahdasmielisyyttä ja typeriä, tunneperäisiä pakkomielteitä. Ehkä tässä kysymyksessä väärällä mielipiteellä ei ole esittää rationaalisia perusteluja, tai sitten tuottajat jättivät jotain näyttämättä - mutta on hassunkurista, miten itsekin saatan tuntea vetoa sellaiseen ajatteluun, että nykyään arvomme ovat oikeat ja ennen ne olivat väärät.

Nykyään olemme valistuneita ja tiedämme paremmin.

Ja kuitenkin myös nykyajassa hallitsevia arvoja usein omaksutaan ja perustellaan ainoastaan tunneperäisillä reaktioilla - koska sillä tavoin totta kai kuuluu ajatella.

Olen itse aina väsymättä kysellyt miksi? - miksi? - miksi?, ennen kuin olen suostunut tottelemaan käskyjä tai pitämään yhtä mielipidettä toista parempana. Kyseenalaistava luonteeni on tehnyt mahdottomaksi tieteellisen uran, mutta toisaalta se on mahdollistanut sellaisten kysymysten esittämisen, jotka eivät ole valmiiksi puresteltua, kirjasta opeteltua filosofiaa.

Arvokeskustelussa argumentit on usein piilotettu visusti. Niitä saa oikein kaivamalla kaivaa väittelijöistä, eikä välttämättä sittenkään löydä etsimäänsä, eli hyvin perusteltua, harkittua vakaumusta, jota tutkittu tieto tukee. Miksi olemme asioista jotakin mieltä jo ennen kuin tiedämme miksi?


Arvomaailma kollektiivisena korkeamman tason entiteettinä

Miksi sitten arvojen taustalla tulisi olla argumentaatiota? Eivätkö arvot ole itseisarvoisia? Kenties yhteiskunnan voi nähdä eräänlaisena itsestäänorganisoituvana neuroverkkona, jossa hallitseviksi nousevat ne arvot, jotka tarjoavat sille parhaan kilpailukyvyn suhteessa muihin yhteiskuntiin.

Arvoja ei valita rationaalisesti, vaan ne valikoituvat - sen mukaan miten kukin arvo edistää niiden kanssa symbioosissa olevan ihmisen selviytymistä. Yksilö, joka menestyy elämässä, pääsee välittämään eteen päin omia arvostuksiaan ja ihanteitaan - ja sitä kautta kyseiset arvot kasvattavat yhteiskunnassa suosiotaan.

Emme esimerkiksi arvosta ahkeruutta, koska sitä olisi jossain erityisesti perusteltu. Me arvostamme ahkeruutta, koska näemme ja kuulemme toistettavan, että ahkerat ihmiset pärjäävät paremmin elämässä. Tämä on helppo ymmärtää terveyden, kauneuden, rohkeuden tai vastaavien antiikin hyveiden kohdalla, mutta päteekö vastaava mekanismi myös sellaisiin arvoihin, joita pidämme sivistyneen ihmisen ja edistyneen yhteiskunnan merkkinä?

Arvostetaanko esimerkiksi suomalaisessa yhteiskunnassa koulutusta, luovuutta ja tasa-arvoa, koska ne ovat 1900-luvulta alkaen viitoittaneet tietä kansakunnan vaurastumiselle? Ovatko korkeat ihanteemme vain välikappaleita siinä unelmassa, että voisimme elää leveämmin? Saako tällaista kysymystä edes esittää? Eikö korkeammilla arvoilla ole kulttuurista koskemattomuutta?

Tai ehkä vain itse olen ollut naiivi. Olen sortunut ajattelemaan, että sellainen korkea, filosofinen ihanne, kuten totuus - tai jo mainitsemani taipumus kyseenalaistaa totuuksia - olisivat tärkeämpiä kuin raha tai yhteiskunnallinen asema. Kaikki muut ovat kaiken aikaa ymmärtäneet aivan oikein, että he kouluttautuvat vain, jotta tienaisivat enemmän - ja puolustavat naisten tasa-arvoa, jotta myös nainen voisi olla työelämässä ja tienata enemmän... koska raha, that's why.


Argumentaation kaivaminen esille arvokeskustelusta

En nyt salli vajoamista masentaviin ajatuksiin, vaan tartun tomerasti siihen haasteeseen, josta tässä kirjoituksessa piti olla kyse. Sovellan argumentaation arkeologiaa - ja pyrin myös näyttämään miten sitä ei tulisi tehdä. Ensin siis koominen, varoittava esimerkki.

Edellisen kirjoitukseni pikaista taustatyötä tehdessäni eksyin ihmeellisille liberalismi-sivuille, joilla näennäisesti esitellään GMO vapaa Suomi -kampanjaa ja geenimuuntelun vastustajien perusteluja:

"Kampanjan aktiivit ovat yleensä tieteenvastaisia hörhöjä, jotka uskovat Äiti Maahan, vastustavat rokotuksia tms. Motiivit kuitenkin vaihtelevat... Maharishi-kultti ja joogalentäjät ovat GMO-vapaa Suomi -kampanjan moottoreita." 

Tärkeimmätkään kampanjan "asiantuntijat" eivät ole kasvinjalostuksen eivätkä geenimuuntelun asiantuntijoita: esim. Päivi Mattila, sosiologian kandi.

Vasemmistoliitto ja Vihreät järjestivät mm. vuonna 2008 GMO-vapaa Suomi -kampanjan kanssa seminaarin eduskunnassa ja bioteknogia.info uutisoi sen neutraalisti kuin se olisi ollut tieteellinen."

http://liberalismi.net/wiki/GMO-vapaa_Suomi

Tällaiset sivustot ovat minulle kuin Linnanmäellä kävisi. Paljon hattaraa. Laitteita, joissa mennään pää alaspäin. Hauskanpitoa sekoittuneena lievään matkapahoinvointiin. Nautin joka hetkestä.

Liberalismi-net on nimennyt tekstinsä wikiksi, mutta ainakaan kyseiseltä sivulta ei löydy minkäänlaista tietoa - ainoastaan mustamaalaavaa propagandaa, joka kaiken lisäksi perustuu mielikuvituksekkaisiin oletuksiin. Heti alkupäässä esimerkiksi tehdään oletuksia siitä, mihin kanpanjan aktiivit uskovat - tai ylipäänsä ketkä tahot ovat sen takana. Kyse on lähinnä salaliittoteoriasta - ikään kuin kaikki erimieliset tahot maailmassa olisivat liittoutuneet yhdeksi suureksi epätiteellisyyden möykyksi.

Artikkelin kirjoittaja on myös langennut samaan käsitykseen tiedeyhteisöstä kuin Skepsis ry. Geenimuuntelun asiantuntijat voivat olla vain biologeja, koska koko kysymys on vain biologinen - ikään kuin mainitut poliittiset puolueet ja sosiologian asiantuntija eivät millään tavoin viittaisi siihen, että geenimuuntelun vastustamisen syyt voisivat olla myös poliittiset tai taloudelliset. Kirjoittaja elää kuplassa, jossa vain luonnontieteelliset kysymykset ovat relevantteja - ja ennen kaikkea kirjoitus paljastaa, ettei koko keskusteluun ole lainkaan perehdytty.

Sivu väittää esittelevänsä GMO kriittisyyttä, mutta se esittelee vain ja ainoastaan asenteellisen ihmisen ignorantteja mielikuvia vastapuolesta, ja lähes koko sisältö on mielikuvituksen tuotetta. Tässä suhteessa Liberalismi-info on silkkaa timanttia. Tilannetta vain parantaa se, että loppuun on kasattu viitteitä, ikään kuin kirjoittaja olisi tehnyt jotain taustatyötä. Juuri tällaiset tahot nykyään esiintyvät tieteen profeettoina siinä mitassa, että koko sana "tiede" alkaa jo tuntua likaiselta ja kulahtaneelta.

Artikkelin väliotsikot ovat hulvatonta viihdettä:

"Uskokaa mieluummin tiedettä 

Älkää uskoko astrologiajärjestöjen mustamaalauskampanjoja..."

Mitä jos arvokeskustelun argumentit olisivat samalla tavoin helposti löydettävissä kuin eksyklopediseksi ymmärretty tieto?

Olen monesti kaivannut sivustoja, joiden päämääränä olisi filosofinen tiedonhankinta, joka eroaa luonnontieteellisestä monin tavoin. Luonnontiede teettää kokeita ja sitten julkaisee kokeiden tulokset, kun taas filosofia aikaansaa keskusteluja, mutta jäsennöi hyvin heikosti tuon keskustelun argumentteja.

Mielestäni filosofisen keskustelun päämääränä ei ole todistaa kuka on oikeassa tietyssä kysmyksessä, vaan kartoittaa teeman ympäriltä löytyviä mahdollisia näkökulmia. Kutsun tällaista humanistista tutkimusta relativistiseksi tieteenfilosofia, mutta taidan toistaiseksi olla maailmassa ainoa henkilö, joka tunnustautuu relativistiksi. (Saa nähdä milloin saan valmiiksi filosofisen suurteokseni Verraton relativismi, jossa esitellään humanistinen tieto-oppi, siinä suhteessa miten se eroaa luonnontieteellisestä kysymyksenasettelusta.)

Jos akateeminen filosofia toimisi edes lähespitäen mielekkäästi, se tuottaisi enemmän dialogipohjaista aineistoa, ja vähemmän perinteisiä väitöskirjoja. On hassua, että Platonin dialogit tavallaan aloittivat länsimaisen filosofian, mutta kukaan ei ole osannut sen jälkeen hyödyntää dialogimuotoisia tekstejä - tai edes kunnollista dialektiikkaa, jossa lopputulosta ei olisi ennakkoon määritelty, vaan päätelmät olisivat avoimia.

Osaan kuvitella maailman, jossa voisin hakea wikipedia-artikkelin tietystä periaatteesta ja sen ohessa esiteltäisiin argumentteja puolesta ja vastaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka usein kiistanalaisissa asioissa esitellään liikkeitä tai henkilöitä, jotka tunnetaan mielipiteistään. Varsinaisia argumentteja ei kuitenkaan esitellä kuin harvoin, sillä niitä ei ehkä mielletä tiedoksi - ja kuitenkin mielipiteet esitetään, mutta ei niiden perusteluja, jotka ehkä koetaan jotenkin vaarallisiksi?

Yhteiskunnassamme vallitsee siis mielipiteenvapaus, mutta ei perustelunvapautta. Perusteluille ei koskaan anneta tilaa - ja jälkikäteen, kun tietty keskustelu on laantunut, vastapuolen ristiriitaisia tunteita herättävät perustelut pyyhítään pois aikakirjoista - jonka jälkeen muistamme vain mitä meidän kuuluu ajatella, ja kenties osaamme lyhyesti perustella miksi - mutta vastakkainen mielipide on harhaoppisuutta, eikä vastapuolen päteviäkään perusteluja esitellä tietosanakirjoissa.

Kaikki yhteiskunnat tietenkin perustuvat sille, että kun asioista on kerran päätetty, sen jälkeen päätöksen kanssa täytyy elää. Muutoin ristiriitaiset paineet jäisivät elämään ja häiritsisivät arkea. Abortti ei voi olla samaan aikaan laiton ja laillistettu. Eutanasia ei voi olla samaan aikaan laiton ja laillistettu. Jos toinen osapuoli voittaa, saa vapaasti olla eri mieltä, mutta mielipidettään ei saa julkisesti perustella. Näinhän toimitaan politiikan uutisoinnissa. Kustakin linjapuheesta esitetään kansalle vain päällimmäinen mielipide ja sitten mielipidettä äänestetään.

Mitä jos politiikka toimisi siten, että anonyymisti esitettäisiin perusteluja, mutta heidän tulisi itse muodostaa niiden pohjalta mielipide? He eivät tietäisi mikä perustelu kuuluisi heidän omalle puolueelleen. Mitä jos väärän puolueen perustelu olisi paras? Enää ei voisikaan johdonmukaisesti vihata Perussuomalaisia, Kokoomusta tai Vasemmistoliittoa. Oma ideologinen asemamme saattaisi muuttua ahdistuttavan relativistiseksi.

Juuri tästä syystä rakastamme mielipiteitä ja vihaamme perusteluja. Argumentit ovat liian objektiivisia, eivätkä suoraan yhdisty tiettyyn henkilöön. Argumentti voi olla epämukavalla tavoin pätevä ja silti tukea väärää mielipidettä, mikä haalistaa mustavalkoisen maailmamme tylsän harmaaksi.

Esimerkiksi kannatan tiukkaa asekontrollia, mutta silti kykenen ymmärtämään monia metsästäjien argumentteja. Jopa golffaajien argumentit saattavat olla ihan päteviä, mutta mielipide tuntuu väärältä, koska kyse ei ole tietyn argumentin ylivertaisuudesta, vaan lukumääristä. Useampi pieni ongelma voi kallistaa vaakakupin yhtä erittäin kivaa piirrettä vastaan. Golf on varmaan oikein mukavaa ja ehkä edistää terveyttäkin, mutta on se silti aika perseestä, jos rutikuivassa maassa diktaattori käyttää kaiken makean veden oman golfkenttänsä kastelemiseen. Myönnän, että argumentti ei ehkä päde täällä Suomessa, mutta minä olenkin relativisti - voin myöntää, että totuuksissa on lähes aina kyse prosenteista ja suhteellisista painoarvosta, jotka vaihtelevat kontekstin mukaan.

Kun on kyse yhteiskunallisista kysymyksistä, emme ole oikeassa tai väärässä, mutta saatamme olla hakoteillä oikeista suhdeluvuista - ja antaa äänemme mielipiteelle, joka tuottaa hieman enemmän haittaa kuin hyötyä. Erehtyminen on relativistisesti määriteltynä sitä, että ihastumme mielipiteeseen ja kadotamme suhteellisuudentajumme. Tämä ei ole klassisen tiedekäsityksen mukaista tiedon määrittelyä, mutta siitä huolimatta määrittely on monessakin tilanteess relevantti. Myös asenteita ja mielipiteitä tulisi voida arvioida kriittisyydellä ja siihen tarvitaan humanistinen tietoteoria, jota puolestaan ei voi ollenkaan kirjoittaa ilman relativistista mielenmaisemaa. Relativismi ei tee humantisesta tieteestä epätieteellistä, vaan se päin vastoin mahdollistaa humanistisen tiedon itsekriittisyyden.

Rakastan sitä, että voi vaipua syvälle synkkiin mietelmiin, koska seurauksena on usein tuoreelta tuntuvia oivalluksia. Ne tuntuvat tuoreilta ainakin omassa elämänpiirissä, vaikka mikään ei tietenkään todista, että ne olisivat maailmassa ennennäkemättömiä.

"Sen, joka valitsee ihmisen tutkimuskohteekseen, on varauduttava siihen että saa ihmisen vihollisekseen.”
- La Mettrie

PS. Jäi vielä tekemättä perustava tapaustutkimus tietyn kiistan järjellisten osapuolten järjellisistä argumenteista irrationaaliseksi väitettyjen olkinukkien takana, mutta jätän sen suosiolla toiseen kertaan. Kyllähän sellaisiakin väitöskirjoja on olemassa, joissa ei etsitä totuutta, vaan kartoitetaan mielipiteitä. Uskontotiede ja antrolopogia ovat siinä suhteessa esimerkillisen humanistisia oppiaineita, vaikka niiden tieteenfilosofiaa ei ole ainakaan toistaiseksi kirjoitettu sellaiseen muotoon, joka tekisi humanismista käsitettävää umpikalloisille luonnontieteilijöille.

Geenimuuntelu, Skepsis, raha ja tieteellinen itsekritiikki

Muutaman viikon lomailu on antanut taas voimia pohtia omaa elämää laajempia kysymyksiä. Tämä kirjoitus olisi varmaan pitänyt räätälöidä johonkin ylevään julkaisuun, kuten Kulttuurivihkoihin tai Hesarin kuukausiliitteseen, mutta en vieläkään osaa asennoitua kirjoittamiseen, jos samalla täytyy pyristellä läpi jonkinlaisista laatujournalismin porteista.

Kyse on mielipidekirjoituksesta, mutta aihe on vakava. Kuten minulle on tyypillistä, viittaan keskusteluun, joka päättyi aikoja sitten tai ei ole vielä alkanutkaan.

Vuonna 2013 Skepsis ry. myönsi Huuhan-palkinnon GMO-vapaa Suomi -kampanjalle. Myös Kari Enqvist on äänekkäästi monessa lehdessä puolustanut geenimuuntelua ja luokitellut kaikki kriittiset äänenpainot tietämättömyyteen perustuvaksi uskonnolliseksi hysteriaksi.

En väitä, että kyseisellä kampanjalla olisi puhtaat jauhot pussissa, mutta valinta kertoo myös siitä, miten johdonmukaisesti tietyt vapaa-ajattelija-skeptikot erkaantuvat tieteellisestä itsekriittisyydestä. Toistuvasti he tieteen nimissä ohittavat vastapuolen argumentit ja kuvittelevat, että kyse on taas jostain Spagettihirviöstä, jossa ei voi olla taustalla mitään järkiperäistä.

Skepsiksen tiedotteessa esitetään palkinnon tärkeimmäksi perukseeksi:

"kansalaiskampanja jättää huomiotta tutkimukset, joiden tulokset eivät sovi sen tarkoituksiin." Tiedote 2013

Öö, eikö politiikassa ja taloudessa aina toimita näin? Millä tavoin suuryritykset, jotka toivovat geenimuunnelluista lajikkeista itselleen rahasampoa, eivät omassa markkinoinnissaan jättäisi huomioimatta tutkimuksia, joiden tulokset eivät sovi sen tarkoituksiin?

On pelottavaa, miten Skepsis ry. näkee kapitalistisessa voitontavottelussa käytetyn mielikuvien väristämisen luonnolliseksi ja vähemmän pahaksi asiaksi kuin kansalaisten varoittamisen (epätodennäköisestä, mutta silti) mahdollisesta vaarasta, ja hyökkää kansalaisliikettä kohtaan, jos se käyttää iät ajat tunnettuja retorisia keinoja. Kaiken lisäksi Skepsis itse jättää huomioimatta argumentteja, jotka eivät sovi sen kuvittelemaan yksinkertaiseen tarinaan, jossa geenimuuntelun vastustajat ovat epärationaalisia hihhuleita.

Skeptikkojen mukaan kiistassa on kyse yksinkertaisesti siitä, että geenimuunneltujen vihannesten syömisessä ei ole osoitettu terveysriskejä, eikä ihmisiä turhan päiten saisi pelotella.

Useiden GMO-ruoan vastustajien mukaan ongelma on aivan toinen: GMO-vilja voi esimerkiksi mahdollistaa suuryritysten patentit, jotka antavat niille erityisaseman markkinoilla. Geenimuuntelun vastustajien päähuolenaiheena toisin sanoen on ihmisen arvaamattomuus ja ahneus.

Miksi Skepsis ei ole tehnyt taustatyötä? Miksi se ohittaa vastapuolen vaarallisimmat argumentit, eli jättää huomiotta sen osan keskustelusta, joka ei sovi sen omiin tarkoituksiin?

Siksi että skeptikkojen jäsenkunta haluaa olla tätä mieltä jo ennen kuin keskustelua on edes aloitettu. Luonnontieteilijät haluavat sallia geenimuuntelun, koska se oletettavasti edistää tiedettä, vaikka se nostaisi ruoan hintaa tai kurjistaisi viljeilijöiden asemaa. Siksi he poimivat vastapuolelta jonkin mahdollisimman pöljän kampanjan ja tekevät siitä varoittavan esimerkin.

En tunne skepsiksen johtohenkilöitä, mutta muutamia Kari Enqvistin kirjoja lukeneena tiedän, että mies ei ymmärrä yhteiskunta- tai ihmistieteistä yhtään mitään. Hän hädin tuskin edes hyväksyy niitä tieteeksi. Sama näyttäisi pätevän skepsiksen hallitukseen: yhteiskunnalliset kysymykset ovat täysin toissijaisia kovien tieteiden rinnalla.

Tiedotteessa todetaan:

"Palkinnolla Skepsis ry haluaa kiinnittää erityistä huomiota tiedeyhteisön laajaan konsensukseen..."

Tiedeyhteisöllä ilmeisesti tarkoitetaan tässä yhteydessä pienen eritysalan biokemistejä, jotka ovat samaa mieltä siitä, ettei ole näyttöä myrkyllisyydestä? Mitä jos tiedeyhteisön laajentaisi kattamaan myös kansanvälisen oikeuden asiantuntijat tai poliittiseen läjihistoriaan perehtyneet kansalaisaktivistit, jotka tuntevat Monsanton sekä muiden vastaavien yritysten lukuisat petokset ja markkina-aseman eettiset väärinkäytökset? Mitä jos osaksi tiedeyhteisöä luettaisiin myös sellaiset tutkijat, joiden huoli ei sovi palkinnon myöntäjien omiin tarkoituksiin?

On huolestuttavaa, jos valtamediassa annetaan ymmärtää, että luonnontieteilijä edustaa kokonaisvaltaisesti tiedettä tai tiedeyhteisöä, ja voi tarjota vastauksia kysymyksiin, jotka ovat esimerkiksi poliittisia, lainopillisia, taloudellisia tai psykologisia. Sitäkin vaarallisempaa on, jos muutaman ihmisyydelleen sokean professorin voimin aletaan uskoa, että maailman ongelmat ratkeavat vain insinööritieteillä, eikä kansalaisjärjestöjen tai yhteiskuntatieteilijöiden ennakoima vaara ole todellinen.

Tchernobyl ei räjähtänyt, koska tekniikka olisi pettänyt. Inhimillinen valvonta petti. Tekniikka voi toimia ja silti homma kusee, koska ihminen on aina vaarallisin tekijä yhtälössä. Sama pätee geenimuunteluun ja silti Skeptikot eivät suostu ymmärtämään edes mistä keskustelussa on kyse.

Vihreät mielipiteet leimataan usein naiveiksi, koska vihreiden äänestäjät ovat usein humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä. He ovat siis naiveja, koska he pelkäävät pahinta. Sitäkö sinisilmäisyys siis tarkoittaa, että suhtautuu epäilevästi ihmisten arvostelukykyyn ja luotettavuuteen, koska on lukenut historiaa?

Tiede-lehden barometrin mukaan Suomessa tieteen edustajiksi tunnistetaan lähinnä muutamat julkkiksen asemaan nousseet fyysikot ja tähtitieteilijät. Kourallinen erityisosaajia siis määrittelee suuren yleisön käsityksen siitä, mitä mieltä tiede on asioista. Tähän ryhmään kuuluu huolestuttavan vähän sellaisia tutkijoita, joiden erityisosaamisena olisi ihmisyys.

Epäilen, että kyse on omaa maatamme laajemmasta ongelmasta. Suuri enemmistö (ja ehkä lähtökohtaisesti melkein jokainen meistä) suhtautuu torjuvasti psykologiseen tai kulttuuriseen itsereflektioon. Homo Sapiensa haluaa ensin toteuttaa omia halujaan, ja ymmärtää niiden perusteluja vasta jos mikään muu ei auta. Itseanalyysit ovat merkki tappiosta ja kriiseistä. Jääkiekkostudiossa vain häviäjät joutuvat miettimään mikä meni pieleen. Voittoa ei tarvitse purkaa osiin, siitä voi pelkästään iloita. Menestyneen ihmisen tunnusmerkki on neuroottisen itsetarkkailulta säästyminen. Itsekritiittisyys ei horjuta itseluottamusta.

Opimme tuntemaan itsemme vain pakon edessä. Itsensä kohtaaminen on ahdistavaa ja vastenmielistä - kuten myös yleisen ihmisyyden tunnistaminen itsessään. Olemme vapaita toimijoita ja yleisen, ennustettavan pskologian tavoittamattomissa - kunnes toisin todistetaan.

Tässä epäkeskustelussa, humanistin yksinpuhelussa, joka suree ihmistieteiden asemaa yhteiskunnassamme, on vielä yksi, ehkä kaikkein synkin juonne. Humanismin vähättelyyn voi pääsyynä olla se, ettei alalla liiku yritysmaailman rahaa.

Havaintoja historiasta ei voi patentoida. Edes tekniikan alalla uudet oivallukset eivät synnytä rahaa, vaan lisenssit ja markkinaosuudet. Yliopistojen kasvavat kytkökset liike-elämään painottuvat aloille, joilla löydöksiä voi helpoiten vallata omiin nimiinsä, suojella kilpailijoilta ja kaupata eteen päin suurilla summilla.

Onko humanismi häviävänä osapuolena tieteiden välisessä nokittelussa vain siksi, että jossain vaiheessa historiaa on päätetty, että ainoastaan tekninen keksintö voi olla jonkun omaisuutta? Myös musiikkia ja muita taiteita suojelevat tekijänoikeudet, mutta esimerkiksi Freudin perikunta ei saa penniäkään siitä, jos Frasier hokee televisiossa sanoja, kuten "libido", "superego" tai "Oidipus-kompleksi".

Synnyttävätkö kytkökset rahatalouteen luonnontieteille sen ylivertaisuuden sädekehän? Onko lääketiede tieteistä suurin, koska potenssirohto voi tehdä keksijästään miljardöörin*?

Entä asettuvatko luonnontieteilijät ja sitä kautta myös skeptikot GMO-kiistassa suuryritysten puolelle, koska heidän tieteellinen itsekriittisyytensä ei ulotu mahdollisiin palkanmaksajiin?  Kelpaako Kari Enqvist esimerkiksi tieteellisen itsekriittisyytensä kadottaneesta liikemaailman huorastä? Tuskin sentään, mutta hän heijastelee puheissaan saman maailman arvoja, eikä huomaa kyseenalaistaa omia uskonnollisia vakaumuksiaan.**

Toivon, että nuoret haluavat päästä opiskelemaan psykologiaa ja kulttuuriantropolifiaa, siitä syystä he vaistoavat, että siinä on vielä tallella aitoa tieteellisyyttä. Ehkä tiedonjanoisten ylioppilaiden idealistinen viehätys ihmistieteisiin on yhä lähtöisin aavistuksesta, että kemistit ovat myyneet sielunsa lääkefirmoille ja että korkean aseman saavuttaneet tieteen äänitorvet eivät ylimielisyydessään ymmärrä mitään totuudentavoittelusta?


(*Viisaudeksi kutsumme tietoa, jota on tarjolla kaikille ilmaiseksi. Siksi hyvän elämän opit ovat jopa useimpien filosofien silmissä huuhaata. Viisas opettaja luennoi ilmaiseksi ja siksi hän pysyv viisaana, eli köyhänä. Hänellä ei ole eturyhmiä, joiden näkökulmille hän voisi sokeutua.)

(**Fundamentalismi, eli lukkiutunut uskomusjärjestelmä tuottaa pään sisäisiä ristiriitoja, koska oletukset maailmasta eivät mukaudu maailmasta tehtyihin havaintoihin. Enqvistin uskonto sanelee, että jokainen, joka on hänen kanssaan eri mieltä, on sitä vain irrationaalisista syistä. Tästä ristiriidasta syntyy ahdistus, joka pakottaa hänet kirjoittamaan yhä uusia esseeteoksia, joissa ihmetellään kaikkien muiden ihmisten käyttäytymisen irrationaalisuutta. Kirjoja ei tarvittaisi, jos hän kuuntelisi vastapuolen perusteluja, eikä keksisi niitä omasta päästään.

Kari Enqvistille oikeassa oleminen on uskonnollinen peruskokemus, jota ei tarvitse todistella empiirisesti. Hän on rationaalinen, koska kokee perustavansa väitteensä rationaalisiin päätelmiin - aivan kuten jotkut perustavat väitteensä ilmoitukseen. Hänellä on kuviteltu suora yhteys Rationaalisuuden Ääneen, kuten profeetoilla on yhteys Jumalaan. )