Oikeistolainen ja vasemmistolainen selittäminen

Kahdessa edellisessä kirjoituksessa käsittelin ensin ulkoistamisen/yksityistämisen hyviä ja huonoja puolia, sekä sitten toimittajien puoluekantaa ja väitettyä punavihreää kuplaa.

Olen jo vuosia halunnut koota kirjaan selkeitä tapausesimerkkejä yksien ja samojen ilmiöiden erilaisista tulkinnoista.

Tällä kertaa pyrin pitämään kirjoitukseni tiiviinä. Kysymykseni koskee tällä kertaa ainoastaan sitä ilmiötä, miksi kansantaloustieteen tutkijat siirtyvät vasemmalta oikealle edetessään urallaan?

Ilmiön oikeistolainen selitys löytyy kätevimmin uusliberalismin äänenkannattajan LiberalismiWikin räikeistä propaganda-artikkeleista, ja kuuluu kutakuinkin näin:

1.) Tutkijat ovat nuorena naiveja, idealistisia ja tietämättömiä todellisesta maailmasta. Siksi he ovat vasemmistolaisia. Kun he oppivat ymmärtämään asioita syvällisemmin, heistä tulee oikeistolaisia.

LiberalismiWikistä naivin oikeistolaista kannanottoa ei ollut edes kovin vaikea löytää:

"Globaalistikin on katsottu, että taloustieteilijöiksi hakeutuvat tyypillisesti vasemmistolaiset idealistit, joskin opin lisääntyminen yleensä korjaa heidän näkemyksiään. Kansantaloustieteen professori, nyttemmin pankinjohtaja Björn Wahlroos oli teininä taistolainen."  

"Liberalismi sen sijaan on tiedettä korostavan valistusajan aatteellinen ruumiillistuma." 

"Nobelistitkin ovat yleensä olleet ensin vasemmistolaisia ja sitten siirtyneet oikealle, osa vasta poikkeuksellisen vanhoina."http://liberalismi.net/wiki/Vasemmistolainen_tiede

Oikeistolainen tulkinta siis kuuluu, että ymmärrys taloustieteestä tekee ihmisestä väistämättä oikeistolaisen, koska talousliberalismi edustaa tieteellistä totuutta. Mitä hittoa edes tarkoittaa "globaalistikin on katsottu"? Koko artikkeli piirtää vasemmistolaisuudesta lähinnä huteran pilakuvan, eikä selitä millään tavoin vasemmistolaisen politiikan sisältöä. 

Miten samaa ilmiötä sitten tulkitsevat (tai selittelevät) vasemmistolaiset? Ensinnäkin he voivat kiinnittää huomiomme aivan toisiin havaintoihin, kuten:

"So right-wingers are stupid – it’s official. Psychologists in Canada have compared IQ scores of several thousand British children, who were born in 1958 and 1970, with their stated views as adults on things such as treatment of criminals and openness to working with or living near to people of other races."
Low-IQ-make-right-wing

Tässä artikkelissa ei kuitenkaan ole kyse samasta uusliberalistisesta oikeistolaisuudesta, vaan pikemminkin rasismista ja ahdasmielisyydestä, mikä ei ole ollenkaan sama asia, vaikka kumpikin hölmösti voidaan yhdellä olankohautuksella luokitella "oikeistolaiseksi". (Itse mieluusti luopuisin koko oikeisto-vasemmisto -jupakasta, koska se ei kertakaikkiaan toimi. Ennemmin puhuisin vaikkapa rikkaiden ja köyhien näkökulmasta, mikä olisi rehellisempää.)

Jos oletamme, että taloustieteilijät menestyttyään ja rikastuttuaan alkavat ajatella enemmän niin kuin rikkaat ja menestyneet tapaavat ajatella, koko kysymys näyttäytyy uudessa valossa.

Yleinen vasemmistolainen tulkinta menee kutakuinkin näin:
2.) Professorit ja huippututkijat saavat keskimääräistä parempaa palkkaa ja kokevat kuuluvansa eliittiin, joten he asteittain alkavat myös ajatella niin kuin eliitille on luonteista - he siis toisin sanoen vieraantuvat tavallisesta kansasta ja käyttäytymisellään osoittavat kuinka valta korruptoi kenet tahansa. 

Tässä vaiheessa minun on esitettävä tieteelliseen ajatteluun liittyvä kriittinen jatkokysymys: "Eikö tieteellinen tutkimustyö ja lukuisien teoriakirjojen ja analyysien lukeminen todellakaan edistä ihmisen maailmankuvaa kohti totuutta?"

Mielestäni vasemmistolainen tulkinta on kyyninen ja johtaa meidät eräänlaiseen umpikujaan, aivan kuten oikeistolainen. Meidän on nimittäin vaikea tutkia millä tavoin joku henkilö olisi viisastunut tai vaihtoehtoisesti korruptoitunut.

Oma kolmas tulkintavaihtoehtoni on tavallaan kahden aiemman synteesi. Uskon, että tutkijat voivat urallaan sekä viisastua että muuttua ihmisinä armottomammiksi, mutta eivät aivan samalla tavoin kuin kumpikaan siipi esittää.

En tiedä onko tulkintani mitenkään neutraali, mutta luulen, että se on räväkämpi kuin kumpikaan aiemmista - kuitenkaan sulkematta myös niitä pois mahdollisina osaselityksinä:

3.) Professoriksi päästäkseen henkilön on opittava kovan akateemisen kilpailun pelisäännöt, jotka eivät juurikaan eroa minkään muun ammattikunnan säännöistä. Tutkijat, jotka tajuavat maailmansa vaatimukset ja käyttävä määrätietoisesti kyynerpäätaktiikkoja, etenevät urallaan nopeammin. Myös tehokas apurahojen hankkiminen ja yhteistyö yksityisen sektorin kanssa voi tuoda tutkimushankkeille paljon kaivattua rahoitusta. Toisin sanoen tutkijat eivät muutu oikeistolaisemmiksi sen takia, että ymmärtäisivät paremmin tiedettä - tai koska rikastuisivat törkeästi - vaan koska he oppivat käytännössä mitä menestyminen vaatii.
Menestyneet tutkijat täysin kiistämättä oppivat jotakin - mutta oppivatko he sitten niinkään tiedettä kuin akateemista kilvoittelua? He myös kyynistyvät, mutta kyynistyvätkö he niinkään yhteiskunnallisen tiedon kuin oman määrätietoisuutensa avustuksella?

Nykyaikaisen vasemmiston suurin ongelma Suomessa on liiallinen sidonnaisuus jäykkiä työmarkkinoita kannattaviin vanhoillisiin työmarkkinajärjestöihin. Maailman laajuudella vasemmiston ongelmana ehkä kuitenkin on yleinen pehmeys tiedottamisessa.

Myös nuoret suomalaiset vasemmistoajattelijat luulevat liikoja kansan älykkyydestä ja käyttävät liian vaikeaa kieltä. Kotoisen vasemmistomme näkyvimmät edustajat ovat nuoria ja sanavalmiita, mutta heidän ilmaisutyylinsä on liian akateeminen. He eivät onnistu omalla retoriikallaan varastamaan demareilta duunariäänestäjiä, jotka ovat pettyneet työmarkkinoiden byrokraattisuuteen, vaan tällaiset äänestävät karkaavat perussuomalaisten leiriin, koska siellä puhutaan kieltä jota he ymmärtävät.

Vasemmiston on myös muita puolueita vaikeampi kerätä itselleen rahoitusta, koska yritysmaailma uskoo heidän edustavan korkeaa verotusta ja keskusjohtoista säätelypolitiikkaa. En itsekään tiedä mitä Vasemmistoliitto suoranaisesti edustaa. Tiedän vain, että siellä on monta älykästä tyyppiä, mutta älykkyys ei itsessään oikein riitä.

Sivistyssanoilla on yhä vähemmän mitään merkitystä nykyään, kun digitalisaatio on mahdollistanut sen, että pseudotieteelliset ja populistiset tahot ovat vallanneet lähes koko verkkomedian. Blogilla voi ehkä tehdä vaikutuksen kouralliseen älykköjä, mutta sillä ei elä.

Väärinkäsitysten arkeologiaa: toimittajien puoluetaustat

Vaalien aikaan ihmettelin keskustelua puna-vihreästä kuplasta, joka Marko Hamilon mukaan sijaitsi Helsingin Kalliossa:  Tiesin, etteivät vaikutusvaltaiset toimittajat tai taiteilijat juurikaan asusta siellä, eikä korkeista hinnostaan tunnetun Helsingin mikään keskustan alue muutenkään ole vasemmistolaista, mikä sitten myöhemmin todistettiinkin tutkimalla todellista äänestyskäyttäytymistä:

http://www.kauppalehti.fi/uutiset/selvitys-punavihreaa-kuplaa-ei-ole-olemassa-eika-kulttuurivaki-asu-kalliossa/RtRHGYKH
tai

Tällaista punavihreässä kuplassa oikeasti on: ”Äitini äänesti perussuomalaisia”

http://www.iltasanomat.fi/vaalit2015/art-1429842520840.html

Punavihreä kupla on siis jo kertaalleen todistettu vääräksi mielikuvaksi, mutta nyt  kumminkin ilmestyi kirja, jossa kaikki faktat taas kiltisti unohtuvat:

"Perussuomalaisten raportti: Toimittajat elävät punavihreässä kuplassa – viestinnän tutkijan mukaan jutut ovat neutraaleja" http://www.hs.fi/politiikka/a1434073917998

Onko toimittajien vasemmistolausuudesta mitään muita todisteita? Väitettä on ahkerasti toitotettu totuutena kymmenissä blogeissa, joissa lähes aina viitataan myös erääseen Mediaviikkojen julkaisemaan kyselytutkimukseen, joka laadittiin jo vuonna 2010:

http://mediaviikko.fi/kategoriat/epressi/paavo-vasala/mediaviikon-kysely-toimittajista-puolet-vasemmistolaisia-puoluekanta-vaikuttaa-sisaltoon.html

Mitä tässä tutkimuksessa sitten alkujaan tutkittiin?

"Mediaviikon kyselyssä pyydettiin arvioimaan, mitä puoluetta vastaaja arvelee Yleisradion toimittajien enemmistön äänestävän. Peräti 62 prosenttia vastaajista luokittelee Ylen toimittajat demareiksi."

Okei, siis tutkimuksen varsinaisena kohteena olivat ihmisten mielikuvat "...mitä puoluetta vastaajat arvelevat toimittajien enemmistön äänestävän".

Tutkimuksen varsinainen tutkimuskohde kuitenkin unohtui tyystin, kun tutkimustulosta alettiin toitottaa - ja yhä edelleenkin toitotetaan - objektiivisena tutkimuksena puoluekannoista, eikä mielikuvatutkimuksena.

Iltalehden keskustelusivulla esimerkiksi vielä viisi vuotta myöhemmin, keskustan ja perussuomalaisten vaalimenestyksen jälkeenkin, luetaan samaa tutkimustulosta yksiselliteisenä todisteena vasemmistolaisesta salaliitosta:

http://www.iltalehti.fi/keskustelu: Toimittajista puolet vasemmistolaisia, puoluekanta vaikuttaa sisältöön

Netissä ilmestyi etenkin keväällä vaalien aikaan suuri määrä kirjoituksia, joissa kaikissa toistettiin olemattomia väitteitä, kuten esimerkiksi että 62% toimittajista äänestäisi demareita. Tämän tiedon alkuperä siis löytyy yllä olevasta Mediaviikon kyselystä, jossa oli kyse mielikuvista.

Helsingin Sanomat julkaisi helmikuussa Mediakoneen, joka seuraa puolueiden kokonaisnäkyvyyttä. Koneen perusteella vasemmisto on mediahuomion perusteella hännänhuippuna:
http://www.hs.fi/politiikka/a1305923967033

Oululainen toimittaja Matti Ylönen on blogissaan tutkinut väitteitä sen mukaan, minkä puolueiden palvelukseen toimittajat ovat urallaan siirtyneet:

"Ylen A-Studion toimitussihteeristä Petri Sarvamaasta tuli vuonna 2009 Kokoomuksen europarlamentaarikko. Saman ohjelman toimittaja ja toimitussihteeri Katri Makkonen siirtyi presidentti Sauli Niinistön kansliaan. Yleisradion toimittajasta, nykyisin MTV:llä työskentelevästä Tuomas Enbuskesta tuli oikeistolibertaarin ajattelun sanansaattaja."

http://www.mattiylonen.fi/Kupla punavihreistä toimittajista

On täysin mahdollista ja oletettavaa, että nyt kun tuulesta temmattu idea punavihreästä valtaeliitistä on kerran hyväksytty suomen neljän suurimman puolueen toimiesta (vihreät ovat 5. ja vasemmistoliitto 6. suurin puolue) ja iskostettu kansan mieleen, se jää sinne pitkäksi aikaa, eikä faktoilla ole paljoakaan vaikutusta kansan mielipiteisiin.

Jos vasemmiston salaliitosta tarvitaan vahvempia todisteita, riittää vain, että tutkitaan taas epämääräisesti valitun ryhmän mielikuvia - mieluiten vaikkapa Kokoomuksen tai perussuomalaisten vahvoilla tukialueilla - ja sitten esitetään haastattelutulokset objektiivisena faktana tai unohdetaan tehokkaasti mistä väite sai alkunsa.

Näin jatkuu kunnes ehkä jonakin saamme viimein kouluihin erilliseksi aineiksi mediakriittisyyden ja sometaidot, minkä lisäksi hyväuskoisista iäkkäämmistä sukupolvista kuolee pois riittävän suuri osuus.

Talousteoria on rikki

Reaalimaailman taloustiede: ulkoistamisesta ja yksityistämisestä.

Uskon vahvasti taloustieteen mahdollisuuteen. Epäilen kuitenkin ihmisten kykyä tulkita talousteoriaa ja tutkimusten tuloksia.

Kaksi käytännön kokemusta viittaa vahvasti siihen, että emme kollektiivisesti tai yksilöllisesti kykene sellaiseen puolueettomuuteen, jota aidosti tieteelliset talouspolitiikan päätökset edellyttäisivät,

Ensinnäkin on täysin ilmeistä, että vasemmistopuolueilla ja oikeistolla on erilaisia vastauksia talouden ongelmiin, vaikka kummatkin yhtä lailla pitävät vastuullista, tehokasta ja uudenaikaista taloudenhoitoa tärkeimpänä valtiollisena tehtävänään.

Perusteluista löytyy aina professoreja sekä Nobel-palkittuja tutkijoita. Silti ehdotetut toimenpiteet ovat aivan vastakkaisia.

Tämä lisäksi on useita muitakin jakolinjoja, jotka erottavat talousteorian tulkintoja:

nationalistinen / kansanvälinen näkökulma

korkeasti koulutettujen / duunareiden näkökulma

rikkaiden / keskiluokkaisten / vähävaraisten näkökulmat

konservatiivien / uudistusmielisten näkökulma

jne.

Omien facebook-kavereitteni joukosta onneksi löytyy melkoisesti vaihtelua, joten osallistuttuani ahkerasti poliittiseen keskusteluun olen päässyt konkreettisesti näkemään kuinka tietystä näkökulmasta lähes aina tulee dominoiva ja toisen näkökulman kannattajat ottavat opposition roolin.

Monesti keskustelu johtaa kantojen täsmentymiseen ja jopa rakentavaan sovitteluratkaisuun, mutta lähtökohtaisesti tykkäykset kohdistuvat enemmänkin arvolatautuneisiin mielipiteisiin kuin perusteluihin.

Viime vuosina olen yrittänyt itse muuttaa omaa käyttäytymistäni siihen suuntaan, että palkitsisin kummankin kannan puheenvuorot tykkäyksellä, jos pidän perusteluista. Koetan siis peukuttaa enemmänkin henkilön argumentaationsa laatua kuin hänen arvomaailmaansa.

On hankalaa olla missään keskustelussa puolueettomana sovittelijana, koska enemmistö peukuttaa yhä herkemmin selkeää mielipidettä kuin puolueetonta pyrkimystä totuuden selvittämiseen.

Facebookin ansiosta voimme ainakin tulla tietoiseksi siitä, miten vaistonvaraisesti rakastamme mustavalkoista kyllä/ei näkemystä, josta nopeasti selviää, ovatko puhujat meidän puolellamme vai meitä vastaan. Sosiaalisina olentoina haluamme tuntea kuuluvamme johon leiriin tai heimoon, joten herkästi valitsemme puolemme ja sitten pitäydymme siinä.

Valitettavasti minulla on myös runsaasti kokemusta siitä, miten yliopistomaailma ei juurikaan eroa julkisesta keskustelusta tai sosiaalisesta mediasta. Monilla tutkijoilla ja yliopisto-opettajilla on selkeästi sympatioita tiettyjä poliittisia aateleirejä kohtaan.


Mihin teorioiden väitteet perustuvat?

Toimittajilla on suuria vaikeuksia tiedottaa puolueettomasti ulkoistamis- tai yksityistämistoimista, etenkin kun tarvitaan provokatiivisia otsikoita, jotta juttu herättäisi keskustelua.

Tämä ei olisi niin pelottavaa, ellei räikeä puolueellisuus heijastuisi myös poliitikkojen ja yritysjohtajien tekemiin päätöksiin.

Monista puheenvuoroista on suoraan luettavissa, että yksityistämisen ja/tai ulkoistamisen ajatellaan automaattisesti olevan maailman suurin paha tai vaihtoehtoisesti ratkaisu kaikkiin ongelmiin.

Aiempaa paremman talousteorian kehittäminen muuttuu siinä hetkessä mahdottomaksi, jos sitoudumme ajattelemaan, että mikään ratkaisu olisi itsessään hyvä tai huono. On osattava luopua arvostelmista ja katsoa toimenpiteitä työkaluina, joita voi käyttää oikein tai väärin - tai oikeassa tai väärässä tilanteessa.

Tarkoitukseni on aikaa myöten saattaa valmiiksi mahdollisimman objektiivinen teos taloustieteen työkaluista, jossa esittelen esimerkkejä julkaistusta kirjallisuudesta - keskittyen kirjoittajan asenteisiin. Minua jäi kaivertamaan se, miten ainakin Helsingin Yliopiston kansantalouden kursseilla ei huolellisesti perusteltu taloudellisen ohjailun taustatekijöitä, vaan lueteltiin ennemmin vain mikä on hyväksi (kaupan vapauttamien), mikä heikentää taloutta (kilpailun puuttuminen) ja mikä puolestaan on välttämätöntä (verotus).

Yritin jokaisella luennolla kysyä "miksi?" koska minua on aina kiinnostanut katsoa koneiston sisään ja purkaa osiin teoriat kuin ne olisivat yskiviä romuautoja. Joskus sain hyviä vastauksia ja joskus oli tyydyttävä pintapuolisiin selityksiin.

Minua esimerkiksi kiinnosti tietää, miksi lisääntyneeseen kysyntään vastaavien tuottajien täytyisi korottaa hintoja - mikä on kysynnän ja tarjonnan teorian perusoletuksia.

Joitakin kertoja luennoitsija ei ollenkaan osannut vastata kysymykseeni, mutta riittävän monille luonneille osallistuttuani sain useita vastauksia - jotka olivat hämmentävästi ihan hyviä, mutta kovin erilaisia. Toisinaan hyviä vastauksia löytyi yleisöstä - massaluennoille aina eksyy myös sellaisia ihmisiä, jotka perehtyvät aiheeseen vaadittua koealuetta laajemmin tai ovat pienestä saakka kuulleet politiikkaa ja taloutta omassa perheessään.

Kovin tarkasti asiaa ei selitetä esimerkiksi suomenkielisessä Wikipedia-artikkelissa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kysynt%C3%A4_ja_tarjonta

Wkipediassa on sentään se hyvä puoli, että siellä ei mitään talouden ilmiöitä yksiselitteisesti nosteta pyhälle jalustalle, kuten perikoomisessa liberalismi-sivustolla, jota toisinaan luen vain saadakseni hyvät naurut. Wikipedia joutuu objektiivisuuden pyrkimysten vuoksi monesti pitäytymään hyvin suppeissa toteamuksissa.

Liberalistilähteissä toistuu se yleinen sääntö, että kysynnän ja tarjonnan teoriaa ei kutsuta "teoriaksi", vaan "laiksi". Tällä tavoin halutaan vakuuttua siitä, että talouden teoriat ovat verrannollisia Newtonin fysiikkaa, jossa myös käytetään ilmausta "luonnonlaki".

Kysynnän ja tarjonnan teorian tapauksessa emme kuitenkaan voi olettaa, että raaka-aineet tai verotus pysyisivät planeetallamme vakioina, kuten painovoima. Koska kysynnän ja tarjonnan taustaoletukset ovat kulttuurisesti muuttuvia, ei oikeastaan voida puhua universaalista periaatteista, vaan laskuissa tulee aina huomioida lähtötilanne.

Vaikka yhteinäisteoriana kysynnässä ja tarjonnassa esiintyisi toistuvia kaavoja, muutoksen ennustettavuus edellyttää olosuhteiden tarkkaa tuntemusta.

Kysynnän ja tarjonnan lakia uhkaa esimerkiksi digitalisaatio. Aiemmin painotalot eivät voineet vastata esimerkiksi jonkin numeron suureen kysyntään, koska painokoneiden tuotannolla oli maksimiraja. Nykyään tällaista rajoitusta ei ole, ja suosittua uutista voivat lukijat muutamien tuntien sisällä jakaa toisilleen niin että se kerää miljoonia klikkauksia. Vaikka nettisivut tietyn kuormituksen alla ehkä kaatuisivatkin, paljastaa esimerkki täysin kiistatta paljastaa sen kuinka herkkiä myös kysynnän ja tarjonnan ilmiöt ovat olosuhteille ja teknisille muutoksille.

Jos talousteorian perusteita ei osata perinpohjin ymmärtää, ei muutoksista voi tulla tietoiseksi. Moni esimerkiksi yhä kovenkovaan väittää, että kysynnän lisääntyessä tuottajan on väistämättä nostettava hintojaan, vaikka tiedämme, että väite ei päde digitaalisessa toimintaympäristössä.


Ulkoistamisesta ja yksityistämisestä

On helppo esittää lukuisia esimerkkejä siitä, miten ulkoistaminen kannattaa.

Esimerkiksi ihmisen on melko hankala leikata itse omaa tukkaansa, joten työ kannattaa ulkoistaa parturille.

Työnjako on kaikille ihmisyhteisöille täysin luontaista käytöstä. Kun heimot jakavat työtä shamaaneille, sotureille ja käsityöläisille, kukin ryhmä oppii tehokkaammaksi omalla sarallaan.

Samalla tavoin yritysten on järkevä ulkoistaa tiettyjä tehtäviä, jos:
A) Työtä ei riitä miestyövuoden edestä. Muutaman hengen yrityksen esimerkiksi ei kannata palkata omaa tilinpitäjää, jos tehtävän voi ulkoistaa tilitoimistolle. Tilitoimistot käyttävät asiakkainaan kymmeniä tai jopa satoja yrityksiä, mikä takaa sen, että muutamille ammattilaisille riittää oman alan työtä koko vuodeksi.

B) Tehtävään ei voida määräajassa löytää kyllin taitavaa henkilöä. Esimerkiksi jos kaupunki, ministeriö tai suuri yritys haluaa tuottaa televisiomainoksen, se kenties voisi löytää tekijät myös omasta organisaatiostaan, mutta ammattimaisten mainostoimistojen kilpailuttaminen todennäköisesti tuottaa paremman lopputuloksen, ainakin jos kilpailutus toteutetaan hyvin.

C) Tehtävän tehokas toteuttaminen edellyttää kalustoa, jota firman ei kannata hankkia itselleen. Pienissä sairaaloissa ja terveyskeskuksissa ei esimerkiksi ole kalliita magneettikuvauslaitteita, vaan ne on keskitetty suurimpiin yksiköihin, jotta suuri investointi olisi kaiken aikaa mahdollisimman tehokkaassa käytössä.

D) Jos epäillään, että oman organisaation kiinteä työvoima ei tee työtään maksimiteholla, koska sen asema on turvattu. Näin voi käydä esimerkiksi silloin, jos virka on asteittain muuttunut miltei suojatyöpaikaksi, jossa olevat henkilöt eivät joudu turvatun asemansa tähden ponnistelemaan ja pysymään perillä alan uusimmista vaatimuksista.

Näistä esimerkeistä viimeinen eroaa muista aika radikaalisti sikäli, että sen soveltaminen edellyttää melko paljon mututuntumaa ja psykologisia oletuksia. On jo kyllin vaikea mennä sanomaan, ettei joku tee työtään kyllin omistautuneesti - mutta vielä vaikeampi on taata, että kilpailu muuttaisi tilannetta merkittävästi paremmaksi, ainakaan kaikilla aloilla.

Työn tehokas toteuttaminen voi edellyttää myös tiettyä turvallisuudentunnetta. Jatkuva stressi ja kova kilpailullinen työtahti ei esimerkiksi ole välttämättä paras luovuuden lähde. Deadline on taiteilijan paras ystävä, mutta myös rauhoittumista ja hiljentymistä tarvitaan aika ajoin, jotta ideat voisivat kypsyä.

On myös syytä kysyä, onko mielenterveyskuntoutujalle paras sellainen ilmapiiri, jossa kuntouttajat rehkivät hiki hatussa ja yrittävät kaksin käsin tuottaa asiakkailleen mielenterveyttä? Ehkä terapeutin on hyvä itsekin saada vähän lepoa, jotta hän kestää muiden ihmisten ongelmia, eikä murru henkisesti.


Esimerkki ulkoistamisesta: kustannusalalla kirjapainot ovat irtautuneet varsinaisista kustannusyhtiöistä

Aloilla (tai työtehtävissä), joilla ulkoistaminen kannattaa, siihen on yleensä päädytty jo varhaisessa vaiheessa. Kustantamot ovat esimerkiksi järjestelmällisesti luopuneet omista kirjapainoistaan ja siirtyneet painattamaan kirjojaan itsenäisissä painoalan yrityksissä.

Yksi taustasyy on kirjapainotoiminnan siirtäminen etenkin Viroon ja Latviaan, joissa palkkakustannukset ovat edullisempia. Jo sitä aiemmin kirjapainot alkoivat erikoistua esimerkiksi suurtymällä perinteisesti offset-painoista digipainoihin, joka alensi kustannuksia etenkin tiettyjen julkaisujen kohdalla. Kirjapainoille oli edullista erikoistua tiettyyn tehtävää, kuten sanomalehtien, esitteiden, vihkojen, käyntikorttien tai kirjojen painattamiseen, mikä oli vaikeaa vielä silloin, kun jokainen suuri kustantamo omisti oman kirjapainon ja käytti yksinomaan sitä omien kirjojensa painattamiseen.

Kirjapainojen ja kustantamoiden irtautuminen omiksi aloikseen on helpottanut ulkopuolisten pienkustantamoiden tai yritysten toimintaa, koska kaikki kotimaiset painot kilpailevat vapaasti toisiaan vastaan ja näin kuka tahansa voi kilpailuttaa niitä vastakkain ja pyytää työlleen tarjouspyyntöjä.

Uskon, että ulkoistamisella voitaisiin saavuttaa hyviä tuloksia myös henkilöliikenteessä, jos useammat perheet luopuisivat suurissa kaupungeissa omista autoista ja siirtyisivät käyttämään esimerkiksi taloyhtiön tai vuokrafirmojen autoa.

Nythän moni jo vuokraa muuttaessaan pakettiauton, eikä edes harkitse oman auton hankkimista. Yhteisautoilla olisi mahdollista esimerkiksi säästää huomattavasti parkkipaikkojen tarpeessa ja yhteisautot myös kannustaisivat käyttämään lyhyillä matkoilla polkupyörää tai työmatkoilla julkisia tai kimppakyytiä, koska omaan autoon ei olisi tehty suurta alkuinvestointia, joka nyt kannustaa hyödyntämään sitä mahdollisimman laajasti.

Autoiluun liittyy kuitenkin monia arvolatautuneita ennakko-oletuksia ja maskuliinisia tunteita. Oma auto koetaan vapauden ja toimeentulon symboliksi, vaikka se osan vuotta olisi vain erittäin kallis turhake, joka päivätolkulla seisoo paikoillaan täyttämässä parkkiruutua.


Millä tavoin ulkoistaminen voi mennä mönkään?

Jotkin johtajat ovat vuosien varrella pitäneet ulkoistamista niin automaattisen hienona asiana, että ovat sössineet aivan katastrofaalisesti.

Useammat hyvätuloiset eivät esimerkiksi mistään hinnasta luopuisi omistusasunnostaan, vaikka voisivat aivan hyvin ulkoistaa asumisensa vuokrafirmalle. Vuokra-asuntojen ja yksityisasuntojen launavähennysten vertailu tarjoaa varsin konkreettisen esimerkki siitä, miten ulkoistaminen ei aina alenna kustannuksia.

1.) Ulkoistamisessa kannattaa muistaa, että kun työtehtävä ulkoistetaan toiselle firmalle, samaan aikaan ulkoistetaan myös työhön liittyvä lisäarvo. Joku muu toisin sanoen käärii taskuunsa toiminnasta syntyvät voitot.

2.) Ulkoistamistoimien yhteydessä helposti unohdetaan myös se, että suuri yritys, joka ulkoistaa omaa kiinteää työvoimaansa vuokrafirmoille, tai pilkkoo toimintaansa osiin, luopuu samalla monista hallinnallisista vastuistaan. Jos esimerkiksi 300 henkeä työllistävän yrityksen toimitusjohtaja irtisanoo vaikkapa 100 henkeä ja ulkoistaa heidän tehtävänsä, hän hyvin todennäköisesti samalla supistaa myös yrityksen liikevaihtoa. Jos hän on tästä alkaen 200 henkeä työllistävän yrityksen johtaja, hänen olisi syytä alentaa myös omaa palkkaansa samassa suhteessa - onhan hän supistanut myös omaa vastuualuettaan!

3.) Ulkoistamista tai kaupunkien tehtävien yksityistämistä on vaikea toteuttaa sellaisilla alueilla, jossa kyllin osaavaa henkilöstöä ei löydy tai jossa ei pysty kilpailuttamaan toimijoita. Tämä pätee usein etenkin syrjäseuduilla, jossa keskimääräiset asukkaat eivät ole kovinkaan korkeasti koulutettuja.

Tarjoan käytännön esimerkin kahden Ylen julkaiseman uutisen avulla. Ensinnäkin todetaan, että:

"Ainakaan kuntien johtavien ylilääkärien mielestä ulkoistaminen ei ole tuonut säästöjä, vaan osan mielestä jonkin verran lisäkustannuksia. Noin kolmanneksen mukaan siitä on tullut huomattavia lisäkustannuksia, kertoo Kelan terveysturvan tutkimuksen päällikkö Hennamari Mikkola."

http://yle.fi/uutiset/terveydenhuollon_ulkoistaminen_on_jopa_lisannyt_kuluja/5525879

Mutta toisaalta:

"Nyt merkittävästi isompi osa väestöstä pääsee hoitoon samalla rahalla ja on sitä paitsi hyvin tyytyväisiä saamaansa hoitoon, kertoo Espoon terveyspalvelujen johtaja Eetu Salunen."

http://yle.fi/uutiset/yksityistamalla_laatua_espoon_terveydenhuoltoon/7274255

Näitä kahta hyvin erilaista lopputulosta vertailemalla näkee varsin hyvin juuri sen mistä olen edellä puhunut. Yksityistäminen tai ulkoistaminen edellyttävät tehokkaasti toimiakseen tiettyjä reunaehtoja, jotka päättäjien tulisi ymmärtää - yksipuolisten kyllä tai ei -asenteiden sijasta.

Espoossa yksityistäminen on tuottanut parempia tuloksia ehkä siksi, että siellä ensinnäkin poliittisia päätöksiä valmistelevat tahot ja palveluja toteuttavat tahot ovat korkeammin koulutettuja, jolloin uudistamistoimet on voitu toteuttaa harkitummin.

Toiseksi Espoossa voi syntyä aitoa kilpailua terveyspalveluista, koska alueella on kyllin paljon asiakkaita ja riittävän monta yritystä, jotka keskenään kilpailevat vastuusta. Syrjaseuduilla yksityistäminen tarkoittaisi vain sitä, että ennen julkinen yksittäinen terveyskeskus olisi nyt yksittäisen yksityisen yrityksen hallussa. Millään tavoin paine tuottaa parempaa palvelua ei kasvaisi, koska kilpailua ei olisi sen enempää kuin ennenkään.

Kolmanneksi Espoossa väestörakenne on hyvin erilainen kuin syrjäseuduilla ja neljänneksi myös etäisyydet ovat paljon lyhyempiä kuin Lapissa tai Kainuussa.

Mielestäni olen kyllin hyvin osoittanut, että yksityistäminen ei itsessään ole hyvä tai huono asia, vaan riippuvainen olosuhteista. Jos kuulet jonkun väittävät sokeasti asian olevan niin tai näin, voit lähettää hänelle linkin tähän artikkeliin.

Mieluusti kuulisin myös huomautuksia epätieteellisyydestä tai puolueellisuudesta, koska subjektiivisia äänensävyjä on varmasti eksynyt tämänkin kirjoituksen joukkoon.

Aikaa myöten haluaisin käsitellä kaikki taloustieteen keskeiset termit ja osoittaa miten ne eivät ole mustaa tai valkoista, vaan sisältävät harmaan eri sävyjä. Se on kuitenkin taas yksi ikuisuusprojekti muiden joukossa.

Tajunnantilojen psykologia, eli valveemme vaiheet

Ihmisten unia on tutkittu kokeellisesti jo vuosikymmeniä. Tutkimuksessa on havaittu muun muassa unien noudattavan useita vaiheita, jotka vaihtuvat tietyissä sykleissä. Tunnetuin näistä vaiheista lienee REM-uni, jonka aikana ihminen yleisimmin näkee toiminnallisia unia.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Uni

Missä määrin valvetilaa sitten on käsitelty tästä näkökulmasta? Me helposti otamme valvetilan annettuna, kuten suhtaudumme minuuteen tai tietoisuuteen. Voisimme ymmärtää niistä enemmän, jos ensin myöntäisimme, että valve on aivan yhtä suuri mysteeri - tai jopa suurempi - kuin uneksinta.

Niinpä sitä tulisi tutkia kokeellisti ja myös erottaa toisistaan valveen vaiheita.

(Kenties on vain hauska sattuma, että sanat valhe ja valve muistuttavat toisiaan suomen kielessä. Myös valve-elämämme on pitkälti unennäköä, kuten monet mystikot Yrjö Kallisen tavoin ovat todenneet.)

Suuri valveeseen liittyvä valhe on, että kykenisimme hahmottamaan valvetilaamme jotenkin selkeästi ja puolueettomasti. Meidän kokemuksemme valveesta on eräänlainen valemuisto, johon liittyy vahva itsepetosten sävyttämä kokemus hallinnasta, vaikka todellisuudessa me olemme läsnä omassa elämässämme vain hetkittäin ja suurin osa toimistamme edistyy automaatiolla.

Valvetila muuttuu heti realistisemmaksi ja samalla mystisemmäksi, jos määrittelemme, mistä on kyse tajunnantiloissa - esimerkiksi kuinka tajunnantilat eroavat tunnetiloista?


Tunnetilat vs. tajunnantilat?

Idea vaihtuvista tajunnantiloista on alkujaan peräisin luontodokumentista, jossa esiteltiin mangusteja. Mangustit ovat sosiaalisia eläimiä, jotka soveltavat myös monimutkaista työnjakoa, kuten ihmiset. Muutamat yksilöt esimerkiksi seisovat kahdella jalalla ja tähystävät vaaroja, sillä välin kun muut tutkivat ympäristöä, keräävät ravintoa tai vain leikkivät.

Tulin ajatelleeksi, että oikeastaan aivan samalla tavoin myös ihmiset delegoivat toisilleen tehtäviä työryhmissä, ystäväpiirissä tai toimivassa parisuhteessa. Jonkun täytyy vahtia, ettei vasi kiehu yli tai paisti pala uunissa. Se vaatii heittäytymistä tiettyyn tajunnantilaan, joka ei missään nimessä ole sama asia kuin tunnetila.

Tajunnantilat eivät myöskään ole sama asia kuin rooli. Jääkiekossa esimerkiksi maalivahdilla on koko pelin ajan päällä tietty tehtäväkuva, mutta tavallisetkin pelaajat vaihtavat ammattimaisesti päälle tietyn tajunnantilan, jos pelaavat alivoimalla tai ylivoimalla. Myös pelien voittaminen edellyttää tiettyjen oikeiden tajunnantilojen omaksumista.

Talouspuheeseen on jo pitkään kuulunut sellaisia termejä, kuten "tahtotila" tai "positiivinen ajattelu", mutta me emme koskaan saa otetta tällaisista tajunnantiloista, ellemme opi arjessamme ajattelemaan, että meillä todellakin on monia vaihtuvia tajunnantiloja. Niiden vaihtelu on niin normaalia, että emme usein edes huomaa koko asiaa.

Universaaleiksi havaittujen tunnetilojen, kuten rakkauden (kiintymys, romanttinen rakkaus) tai pelon ohella koemme lukuisia perustavanlaatuisia tunteita, joihin kasvatuksella on vähän mitään vaikutusta: koti-ikävä, innostus, pettymys, viha, ikävystyminen, kateus, turhautuminen, himo jne. Vastaavia kaikkien tunnistamia tunnesanoja voisi luetella sivutolkulla.

Puhumme luontevasti tunteiden olemassaolosta ja vaikka niille tunnistetaan eri kulttuureissa hieman erilaisia raja-alueita ja vivahtteita (niitä myös arvostetaan eri tavoin), emme osaa havainnoida samalla mielenkiinnolla tajunnantiloja, joihin ei sisälly tunneaiheistoa.

Tunteiden voisi tavallaan sanoa tulevan tajunnan sisään ja ottavan niistä vallan, kun taas tajunnantilat itsessään vaihtuvat huomaamattomasti ja ilman suurta dramatiikkaa.

Me kuitenkin näemme henkilöstä, jos hän on selkeästi läsnä tai vaikuttaa poissaolevalta. Juuri tämä läsnäolon ja poissaolon asteen vaihtelu on mitä tyypillisintä muunatutuville tajunnantiloille, eikä siihen liity mitään yliluonnollista.


Tajunnantilojen tunnistamisesta ja hallitusta harjoittelemisesta

Arkikielessä puhutaan "mielentiloista" tai "tajunnantiloista", mutta niitä ei ole määritelty tieteellisesti, eikä sanoille ole esimerkiksi Wikipediasivua - ei edes englanniksi! Englanninkielisen Wikipedian sivu viittaa vain lukuisiin populaarikulttuurin tuotteisiin:
https://en.wikipedia.org/wiki/State_of_Mind

Yksi syy tieteellisen mielentilatutkimuksen tai määritelmien puuttumiselle lienee se, että vaihtoehtoisista tai vaihtuvista tajunnantiloista on puhuttu aivan liikaakin new age -hörhöjen tai huumeidenkäyttäjien keskuudessa. Vaikka kiistämättä ihmisillä olisi valveillaollessaan vaihtelevia tajunnantiloja, niitä ei ole juurikaan tutkittu johtuen tästä termien epätieteellisyyden leimasta.
https://en.wikipedia.org/wiki/Altered_state_of_consciousness

Ihminen vaihtaa tajunnantilasta toiseen, kun hän menee töihin tai vaihtaa vapaalle. Viikonloppuina tai lomalla me huomaamattamme vaihdamme aivan totaalisesti omaa maailmassa olemisen tapaa. Tajunnantilojen tunnistamista voi kuitenkin harjoitella myös mentaalisesti. Silloin emme ole niin vahvasti riippuvaisia ulkoisista olosuhteista tai sosiaalisista sopimuksista (kuten dead-line tai kesälomaviikko ovat kulttuurisia tai kahdenkeskisiä sopimuksia).

Meditaatiolla ja midfullnessharjoituksilla on mahdollista tulla tietoiseksi ensinnäkin tajunnantilojen moninaisuudesta sekä siitä, miten huomaamatta me liu'umme yhdestä tajunnantilasta toiseen. Aikaa myöten kehittyy myös taito paremmin tunnistaa ja ennakoida omia tajunnantiloja - sekä edistää toivottoja mentaalisia valmiuksia omassa elämässä.

Eräs keskeinen mindfulness-harjoituksiin liittyvä ongelma on kuitenkin se, että tajunnantilat hyvin vahvasti asetetaan hierarkiseen järjestykseen ja sanotaan, että esimerkiksi läsnäolo olisi hierarkisesti tärkeämpää kuin haaveilu tai poissaolo, vaikka tajunnantilojen luontaiseen vaihteluun - kuten virkistävään ja terveelliseen unennäköön liittyy se, että kuljemme päivän aikana useiden eri tajunnantilojen lävitse.

(Tajunnantilojen vaihtuessa haaveilevaksi meidän aivomme esimerkiksi todennäköisesti lepuuttaa tiettyjä aivojen alueita, mutta tätä tulisi tutkia kokeellisesti. Joka tapauksessa aivomme ovat hyvin monipuolisesti erikoistuneet erilaisiin tehtäviin ja yhden alueen rasittaminen tuottaa voimakkaampaa uupumusta kuin monipuolinen ja vaihteleva tehtäväkirjo, jossa myös tajunnantilat kulkevat tietyissä sykleissä.)

Päivän kuluessa vaihteleviin tajunnantiloihin esimerkiksi kuuluvat:
Haaveileva/ poissaoleva
Intensiivisesti keskittynyt /rennosti tarkkaileva
Kärsimätön, touhuava / rauhallinen, odottava
Sosiaalinen, avautunut / sisäänpäinkääntynyt, vetäytyvä
Jännittyneesti ympäristöä tarkkaileva / turvallisuuteen luottava

Keskittymisemme esimerkiksi ajoittain tiivistyy ja ajoittain taas herpaantuu, mikä on aivan luonnollista*. Jotkut saavat helpommin kiinni nykyhetkestä ja toisen kulkevat ajatuksissaan kauas historiaan tai ennakoivat tulevaisuutta.


Luovuus edellyttää tiettyä huoletonta ja leikkisää tajunnantilaa

Voimme helposti tunnistaa, jos loman aikana pääsemme tavoittelemaamme huolettomaan ja rentoituneeseen mielentilaan. Samoin osaamme sanoa, jos tärkeän työtehtävän tai luovuutta vaativan taiteellisen harjoituksen aikana iskee päälle kunnon flow. Myös urheilijat tietävät, että hyvä suoritys vaatii oikeanlaista luottavaista, innostunutta, sopivasti jännittynyttä tilaa, jotta keho olisi virittynyt täydelliseen suoritukseen. Silti emme ole tottuneet psykologiassa tai neurologiassa puhumaan tajunnantiloista - tai ymmärtäneet kuinka niihin päästään. Varsinainen tajunnantilatutkimus on vasta alkutekijöissään. Minäkään en pidä päässäni piuhoja siltä varalta, jos saisin täydellisen aivokuvan vaikkapa runon idean syntyhetkellä.

Mielentilojen tutkimuksesta tekee monimutkaista myös se, että ne ovat vahvasti sidoksissa sosiaalisuuteen. Kuten aiemmin mangustien yhteydessä totesin, monesti tiettyyn mielentilaan pääseminen edellyttää sopimuksia ja keskinäistä luottamusta. Jos luotan kuljettajan ajotaitoihin, saatan automatkan aikana vaipua ajatuksiini tai katsella levollisesti maisemia. Jos en luota kuljettajaan, on hyvin todennäköistä että katselen tielle ja toivon, ettei eteen hyppää hirveä tai betoniporsasta.

Mielentilat ja persoonallisuuspiirteet ovat joskus vaikeasti toisistaan erotettavissa, kuten myös sosiaaliset roolit. Lumikin seitsemän kääpiötä on Disney-versiossa nimetty aika erikoisella tavalla, jos sitä miettii tarkemmin:

Viisas, Jörö, Lystikäs, Unelias, Nuhanenä, Ujo, Vilkas

Viisaalla ja Lystikkäällä on ehkä päällä tietty rooli. Viisas on joukon johtaja, kenties siksi että on vanhin - onko hän edes? Lystikäs on ehkä jotenkin hölmö tai sitten hän vain hölmöilee tahallaan - sitäkään en muista niin tarkkaan.

Vilkas on ehkä ADHD-tyyppiä, Ujo kaiketi epävarma itsestään ja Jörö antisosiaalinen kyynikko - mutta miten joku voisi kaiken aikaa sairastaa flunssaa? Onko kyse siitä, että Nuhanenä olisi vaikkapa allerginen jollekin mitä on kääpiöiden elinpiirissä tai ruoassa?

Entä sitten Unelias? Voiko joku olla kaiken aikaa unelias tai toinen koko ajan flunssassa? Kai se on mahdollista.

Kyse on lapsille suunnatusta animaatielokuvasta, joten emme voi vaatia täydellista realismia. Tarina Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä osoittaa silti sen, miten me ihmiset lapsesta saakka haluamme löytää maailmasta pysyvyyttä. Tutkimusten mukaan ensivaikutelmamme jostakin henkilöstä on usein hyvin pysyvä. Jos hän on tapaamishetkellämme unelias, kärttyisä tai nuhainen, me muistamme hänet ikuisesti juuri sellaisena.

Kun priorisoimme itsessämme ja muissa ihmisissä pysyvyyttä, kuinka me siis edes voisimme tulla tietoiseksi siitä, millä tavalla omat tajunnantilamme päivän aikana vaihtelevat? Mekin olemme joskus viisaita ja joskus jörötämme. Joskus meitä unettaa, eikä kukaan välty nuhaisuudelta.

Keskittyneisyyttä, luovuutta tai jopa onnellisuutta voi silti harjoitella - ja onneksi paradigma on hitaasti kääntymässä siihen suuntaan.


Onnellisuustutkimus kenties viimeinkin muuttaa psykologian painopisteitä niin, että kiinnostumme myös inhimillisistä tajunnantiloista?

Tyytyväisyys, turvallisuus, rauhallisuus ja keskittyneisyys - "tahtotilat" ja mitä niitä on. Mielentilat eivät mene yksiin tautiluokitusten kanssa. Ne ovat ehkä liian jokapäiväisiä kerätäkseen rahoitusta lääkefirmoilta tai ansaitakseen. Emme osaa tutkia menestyksen osatekijöitä tai hyvinvointia, koska lääketieteemme pyrkii lähtökohtaisesti hoitamaan sairauksia, eikä terveyttä.

Ehkä kyse on priorisoinneista. Kiinnostumme tajunnantilan muutoksista vasta sen jälkeen, kun olemme selvittäneet mistä psykoosissa tai epilepsiakohtauksessa on kyse. Tajunnantilojen muutokset ovat liian haalea ja rauhallisesti liikkuva kohde kiinnittääkseen huomiomme.

Perinpohjainen mielentilojen tutkimus voisi kuitenkin radikaalisti kehittää itsetuntemustamme tai parantaa modernin ihmisen elämänhallintaa. Ehkä vieroksumme myös liian tungettelevaa itsetutkiskelua? Vaistomaisesti haluamme säilyttää tietyn etäisyyden itseemme, jotta luonnolliset ja kulttuuriset minuuteen liittyvät illuusiot eivät joutuisi koetaltaviksi.

Me pelkäämme itsemme tuntemista kaikkein näkyvimmin silloin, kun uskottelemme itsellemme, että tietenkin me tunnemme oman tietoisuutemme, koska se on meille lähin ja arkisin asia. Kuitenkin samaan aikaan me elämme täysin tietämättömänä siitä, miten oman mielemme kokonaisuus häilyy, muuttuu ja hallitsee tietoista ajatteluamme monien näennäisesti vapaiden valintatilanteiden kautta.

Emme kehity elämänhallinnassa, ennen kuin myönnämme, että tarvitsemme parempaa näkemystä elämänhallintaamme - että meillä on jokin ongelma. Samoin me emme edes tiedosta, että mielentilamme hallitsevat meitä, kun kiellämme, että olisimme eri tilanteissa tai eri ihmisten seurassa eri henkilö.

Oman minuutemme yhtenäisyyden ja pysyvyyden illuusio on suurin este rakentavalle keskustelulle, mutta kenties vielä kymmenienkin vuosien kuluttua vain meditaation harrastajat tai huumeidenkäyttäjät edes myöntävät, kuinka monisäikeinen ja moniääninen - ja etenkin hämmentävän mutkikaasti kaunis asia on ihmisen minuus - vaikka sen koko julkisivu onkin pelkkä hienosti lavastettu petos, emmekä me itse ole oman minuutemme julkisivun takana, vaan me seisomme sen edessä.

Minuuden lavasteet on pystytetty aina itse kunkin omaa meitsiä varten. Ihminen ei ole minuutensa teatterissa näytelmän ohjaaja, vaan ensi-iltaan saapunut hyväuskoinen vieras.


*Keskittymiskyvyssä on tietenkin isoja yksilöllisiä eroja riippuen siitä, jos persoonallisuutemme on lähempänä ADHD-tyyppiä tai esimerkiksi Aspergeria, ja kaikki ihmiset luonnollisesti sijoittuvat eri kohtiin persoonallisuuksien kirjoa, pitkällä janalla, jossa normaali monesti ymmärretään "terveeksi", vaikka se on vain neurotyypillistä keskimääräisyyttä.

Omaleimaisen ajattelun taito, osa 1

Haluan palata vielä hätiköinti-teemaan.

Oletetaan aluksi, että vastustan viinien myynnin vapauttamista lähikauppoihin - kuulostaako se yhtään uskottavalta? Vaikutanko sellaiselta ihmiseltä, joka vastustaisi alkoholipolitiikan keventämistä?

Mistä ihmeen syystä minä vastustaisin viinien myymistä marketeissa? Tuleeko mieleen jotain mahdollisia syitä?

Niitä saa vapaasti esittää lisää kommenttiosiossa. Haluan tietää, mitä ihmiset kuvitelevat minun edustavan, jos kuulevat minun vastustavan viinien .

Järjestän viininmaistajaisia ja silti vastustan sellaista uudistusta. Olenko hullu!? Vai liittyisivätkö nämä kaksi asiaa jotenkin yhteen.

Nyt ollaan hätiköimisen herkullisella maaperällä. Ennakkoasenteet, luokittelut ja spekulaatiot ovat kaikki osa hätiköimisen suurta perhettä.

Jos omaa ajatteluaan tahtoo kehittää ennakkoluulottomampaan suuntaan, on hyvä perehtyä perin pohjin hätiköimisen pitkään sisään rakennettuun traditioon.

Miksi vastustaisin viinien tuomista lähikauppoihin?

Voisiko se johtua siitä, että olen absolutisti? Ei. Se ei päde minuun.

Ovatko syyt uskonnolliset? Miksi ihmeessä? Jeesuskin muutti veden viiniksi, enkä sitä paitsi edes usko mihinkään ihmeisiin.

Ehkä minun pitäisi useammin kirjoittaa esseeni arvausleikin muotoon. Tämä on paljon hauskempaa näin.

Kävisikö selitykseksi se, että työskentelen Alkossa. Syyni ovat siis perin pohjin itsekkäät. Myyn päivät pitkät kovaa viinaa, mutta kiellän viinien myymisen lähikaupoissa, koska pelkään oman asemani puolesta. Voisi käydä niin, että oma työpaikkani lakkautettaisiin, koska viinien myynti siirtyy marketin puolelle, eikä pelkällä Leijona-vodkalla pidetä pystyssä jokaista viinamonopolin sivukonttoria.

Miksi ihmeessä kenellekään tulisi edes mieleen, että vastustaisin viinien myymistä lähikaupoissa jostain raamatullisesta syystä, jota ei löydy edes Raamatusta?

Silti sekään selitys ei ole tosi. En vastusta muutosta siksi, että työskentelisin Alkossa. Oikeasti olen suuren olutpanimon osaomistaja. Pelkään, että viinikaupan vapauttaminen vähentäisi kotimaisen oluen kysyntää.

Kusetusta sekin. Olen vain pahainen tarjoilija paikallisessa pubissa. Viinit silti uhkaavat minunkin ammattiani, koska asiakkaat saattaisivat jäädä kotiin tissuttelemaan, jos viinejä saisi ostaa jokaisesta lähiöstä.

Pelkään silti Suomen vaihtotaseen puolesta. Jos viinit tulisivat lähikauppoihin, me maksaisimme entistäkin enemmän alkoholistamme ulkomaisille tuotajille. On oikeastaan aika viisasta protektionismia, että viinit pysyvät monopolin suojissa ja niiden hinta on hilattu korkealle. Se pitää vaihtotaseemme terveenä.

Ajattelumme muuttuu omaleimakseksi, kun ensin tiedostamme yhtä ja toista ajattelumme normaaleista kulkureiteistä ja konventioista

Vielä ei ole ihan tarkaalleen ottaen edes selvinnyt vastustanko oikeasti viinien tuomista lähikauppoihin tai mistä syistä.

Miksi se olisi edes tärkeää? Miksi minun tulisi ilmaista mielipiteeni, jos voin pitää mielipiteeni salassa ja ilmaista ainoastaan joukon perusteita.

Eihän tarkoitukseni ole kääntää kenenkään päätä oman mielipiteeni mukaiseksi, vaan tuoda esiin joukko näkökantoja.

Miksi se on niin vieras ajatus nettikolumnissa tai edes lehtiuutisessa ja tieteellisessä artikkelissa?

Eikö ole aika pelottavaa, että me emme saa puhua syistä, ellei meillä ole jotakin taustasyytä.

Emme saa tuoda esiin todisteita tai perusteluja, ellei tuomioistuin ole ensin nimittänyt meitä puolustajaksi tai syyttäjäksi.

Emme voi toimia keskustelussa, elleivät kuulijat voi muodostaa meistä ennakkokäsitystä - olemmeko me heidän puolellaan vai heitä vastaan.

Vai emme muodostaisi mitään selkeää kantaa, tulevat muut tekemään sen meidän puolestamme ja he päätyvät aika usein siihen hätiköityyn johtopäätökseen, että olemme kaksinaamaisia juonittelevia kusipäitä, jos yritämme pysyä puolueettomina.

Hämmentäviä kaavamaisuuksia kaupunkikehityksessä

Euroopan suurten kaupunkien länsiosissa asuu usein perinteisesti paremmin toimeentulevaa väkeä kuin idässä. Tämä pätee myös Helsingissä, jos vertaa vaikkapa Töölöä ja Kalliota. Espoon rajalla Helsingin länsipuolella sijaitsee myös West End, joka on Espoon rikkainta aluetta - tosin Espoon näkökulmasta se sijaitsee kaupungin itäreunassa.

On muutenkin varsin vaikea sanoa, mikä asuinalue tarkalleen sijaitsee keskustasta katsottuna missäkin ilmansuunnassa. Erittäin hyvätuloisten asuttamat Koivusaari ja Lehtisaari sijaitsevat lännessä, mutta autolla niihin täytyy ajaa lähinnä pohjois-etelä-suunnassa, koska Lauttasaaresta ei ole suoraa yhteyttä.

Amerikassa itä-länsi-jaottelu ei myskään päde samalla tavoin kuin vanhalla mantereella. Syyksi on spekuloitu sitä, että erityisesti 1800-luvulla voimakkaasti teollistuneissa Englannin ja Keski-Euroopan kaupungeissa tuulee tyypillisemmin lännestä itään, joten länsipuoli on saanut osakseen vähemmän teollisuuden saasteita.

Dan Zambonini: http://www.thejanuarist.com/why-are-the-east-of-cities-usually-poorer/

Ilmavirtausten takia savuttavia tehtaanpiippuja on sittemmin myös mielummin sijoitettu kaupungin itäpuolelle, jotta savut olisivat paenneet pois kaupungin ytimestä.

Amerikan mantereen voimakkaimmin teollistuneissa kaupungeissa, kuten Detroitissa, tämä ei kaava ei välttämättä päde. Ensinnäkään Yhdysvalloissa ei ole ollut niin paljoa varsinaista savusumuteollisuutta, eivätkä myöskään ilmavirtausten suunta ole sama. Monissa amerikkalaisissa suurkaupungeissa sosiaalinen hierarkia järjestyy pohjois-etelä-suuntaan. (Ehkä myös rannikkoviivan kulkusuunta ohjaa väestöä enemmän itä-länsi tai pohjois-etelä -erotteluun.)
Skyscrapercity.com/showthread - North-South: The general rich-poor boundary of american cities?

Aiemman julkaisun kommenteissa huomautetaan myös, että II Maailmansodan jälkeen kehittyneissä suurkaupungeissa aurinko häiritsee aamuisin lännestä töihin ajavia ihmisiä, joten fiksumpaa olisi asua idässä. Silloin aurinko pysyisi aina selän takana työmatkoilla, eikä tarvitsisi kärsiä päänsärystä.

Aihetta koskevat artikkelit ja keskustelut sijoittuvat vuosille 2005 ja 2010, joten kovin usein ei kysymys näytä nousevan esiin.
http://www.cyburbia.org/forums/showthread.php?t=16811

Vaikka tällaisista kaupunkikehityksen lainalaisuuksista on puhuttu pitkään, ei laajamittaisia tutkimuksia tai perustavia taustateorioita ole kovinkaan montaa. Yleensä tämänsuuntaiset havainnot - joihin myös Pikkujättiläinen tavallaan on erikoistunut - jäävät anekdootin tai artikkelin mittasuhteisiin.

Täytyisi oikeastaan tehdä selvitys siitä, missä määrin maailman yliopistoissa on kirjoitettu graduja tai väitöskirjoja tällaisista aiheista. Ylipäänsä maailman yliopistoilla tulisi olla nykyistä parempi ja kaikkien saatavilla olevan tutkielmatietokanta, josta voisi useiden hakukriteerien avulla etsiä valmiita tutkimuksia kaikilta aloilta.

Tietääkseni vain lääketieteessä on erityisesti keskitytty vertaileviin metatutkimuksiin, mikä ehkä johtuu siitä, että ala kerää hyvin paljon taloudellista rahoitusta ja myös kiinnostaa monia ihmisiä ihan ymmärrettävistä syistä. Lääketiede on myös melko yksityiskohtaisesti määriteltyä, siitäkin huolimatta, että monen sairauden syistä tai diagnoosimenetelmistä olisi kiistaa.

Avoin ja globaali tutkielmatietokanta kuuluu kuitenkin Pitäisi olla -osioon, joten en jatka siitä nyt sen enempää.

Oppimattomuuden osoittaminen

Jo varhaisella iällä tein asioita nurinkurisesti. Peruskoulussa meidän kuuluisi olla kiinnostunut siitä, mitä opettaja halusi meidän tietävän, mutta itse olin kiinnostuneempi siitä, mitä opettaja ei tiennyt. Monesti, kun opettaja esitti minulle kysymyksiä, esitin vastakysymyksiä, kunnes hän joutui tarkistamaan asian kirjasta, vaihtoi puheenaihetta, tai kuten yleensä, hermostui. (Ehkä sokraattinen metodi ei niinkään ole filosofinen käytäntö kuin persoonallisuushäiriö?)

Harvemmin opettajat myönsivät suoraan tietämättömyytensä, ja lopulta kävi niin, että kiinnostuin huomattavasti syvemmin tietämättömyyden kuin tiedon tutkimisesta.

Laadin kyselylomakkeita, ja pyysin satunnaiset luokkatoverini täyttämään ne. Minua ällistytti se, miten yksinkertaisia asioita monet eivät tienneet tai muistaneet:

Mikä on Ranskan pääkaupunki?

Onko maapallo pyöreä tai litteä?

Voiko ihminen syntyä munasta?

Mitä kuulle tapahtuu, kun jokin hirviö aina välillä syö siitä puolet?

Aina löytyi joku, joka ei tiennyt - tai joku jonka kykenin hämmentämään. Heitä saattoi olla jopa enemmistö. Ymmärsin pian, miten pienen alueen kaikesta tiedosta kouluopetus kattoi, enkä sittemmin ole ihmetellyt, miksi niin harva ymmärtää evoluutiota tai ilmastonmuutoksen mekaniikkaa. Nehän ovat todella vaikeita asiakokonaisuuksia ihmiselle, joka ei tiedä mikä on Ranskan pääkaupunki tai saattaa epäillä, että joissain harvinaisissa tapauksissa ihminen voisi kuoriutua munasta.

Peruskoulussa ei opetettu moniakaan niistä asioista, joista olin aina ollut eniten kiinnostunut.

Peruskoulussa ei esimerkiksi ollenkaan käsitelty tähtitiedettä, eivätkä monet koskaan oppineet vastaamaan näihin kysymyksiin:

Onko Mars meitä lähempänä vai kauempana auringosta?

Mikä on aurinkokuntamme suurin planeetta?

Onko muilla planeetoilla Maan lisäksi kuita?

Mikä on aurinkokuntamme lähin tähti?

Mikä on pohjoisen taivaanpuoliskon kirkkain tähti?

Miksi emme koskaan eläessämme näe tiettyjä tähtiä, ellemme matkusta eteläiselle pallonpuoliskolle?

Tiedätkö, jos et ole koskaan kohdistanut katsettasi oman aurinkomme lähimpään naapuriin?

Osaatko sanoa, onko tuo kirkas kohde tähti vai planeetta?

Tähtitiede ei ollut ainoa asia, jota peruskoulussa ei opetettu. Siellä ei opetettu myöskään mitään dinosauruksista, vaikka olin jo alle kouluikäisenä opetellut koko joukon erilaisten dinosaurusten nimiä selailemalla kuvakirjoja ja kyselemällä vanhemmiltani "Mikä on tuon nimi? Mikä on tuon nimi? Entä mikä on tuon nimi?"

Jotenkinkin kyselyikä jäi minulla iäksi päälle, kun se muiden kohdalla oli onneksi vain auktoriteetteja piinaava ohitse menevä kausi.

Koulussa ei opetettu myöskään erottamaan toisistaan eri automerkkejä tai tunnistamaan päältä päin niiden vuosimalleja. Emme oppineet edes tunnistamaan valmistajien logoja tai lukemaan auton peräosan merkinnöistä, mikä on moottorin kuutiotilavuus.

Silti monet luokkani pojat tiesivät näistä asioita paljon enemmän kuin minä tai opettaja. He tuntuivat tietävän autoista kaiken. Jotkut heistä jopa tunnistivat dinosauruksia.

Koulussa ei opetettu myöskään arkkitehtuuria tai psykologiaa, joista jäökimmäisen koin olevan suorastaan elinehto nykymaailmassa. Myöskään elämänhallintaa ei opetettu - tai ainakaan en muista, ehkä sitä saattoi olla osana ala-asteen ympäristötietoa tai taloudenhoitoa.

Peruskoulussa ei opetettu etiikkaa, vaikka uskontoa kyllä opetettiin.

Ehkä voisi ajatella, että Kaikkien Asioiden Pikkujättiläinen pyrkii korjaamaan niitä aukkoja yleissivistyksessä, jotka suomalainen peruskoulu sinne jättää - tai ainakin niin oli vielä viime vuosituhannen lopulla?

Uskon yhä, että tietämättömyyden tutkiminen voisi olla jopa tärkeämpää kuin tiedon kerääminen. Emmehän me tiedä millaista tietoa kansalle tulisi tarjota, jos emme lainkaan ymmärrä, mihin heidän tietämättömyytensä kohdistuu ja miksi - tai mitä asioista he oppisivat opettamattakin?

Erityisen tärkeää on tietenkin koetella oman tietonsa rajoja ja kyseenalaistaa - ei vain virallinen totuus - vaan myös virallinen kysymyksenasettelu, virallinen opetussuunnitelma ja virallinen käsitys eri tieteenalojen välisistä rajoista.

Monesti juuri rajat, roolit ja rakenteet tuottavat tietämättömyyttä. Etenkin sukupuoliroolit ja sukupuolten välinen työnjako. Monet miehet on lähes mahdotonta saada oppimaan ainuttakaan yksityiskohtaa sellaisilta aloilta, jotka he mieltävät naisten intressiksi. Sellainen tieto ei vain tartu. He vastustavat sitä kaikin voimin, ikään kuin jokin pahantantoinen demoni yrittäisi tunkeutua heidän aivoihinsa.

Jopa naistenlehden koskettaminen voi tuntua miehestä vastenmieliseltä. (Ehkä jotkut naiset ajattelevat samoin "miestenlehdistä"?) Tällaisen psykologisen työnjaon pohjimmainen tarkoitus lienee se, että luonto tekee miehen ja naisen täysin riippuvaiseksi toisistaan, ja siten lujittaa heidän sidettään? Kun pariskunnan toinen osapuoli ei osaa vaihtaa kaukosäätimen paristoja ja toinen ei osaa pestä edes koneen asvulla vaatteitaan, kutsuisin sitä suunnitelluksi tai sisäänrakennetuksi oppimattomuudeksi.

Siinä muuten taas uusi termi, jonka Pikkujättiläinen kenties esittelee maailmalle (tai kenties se on tieteensosiologian perustermejä - sikäli kuin virallisesti edes harjoitetaan tieteensosiologiaa?) Me alitajuisesti vastustamme asenteita, tietoa tai mielipiteitä, jotka tunnistamme esimerkiksi eri joukkueen, sukupuolen, sukupolven tai säädyn omaisuukseksi. Mitä siitäkin tulisi, jos brittiläinen duunari joisi teetä pikkurilli pystyssä - siksi kavereiden on parempi hyvissä ajoin varoittaa väärästä käytöksestä pilkkasanoin ja nyrkiniskuin - ja katkoa pikkurilli väkivalloin, jos muu ei auta - vaikka poloinen sormi vain koettaa paeta kuumaa nestettä ja samalla hienosti tasapainottaa raskaan kupin ranteeseen kohdistavaa taakkaa.

Naismaisista ja miesmäisistä piirteistä ei ehkä niinkään rankaista yksilöä siksi, että hänen pelätään olevan homo tai lesbo, vaan pikemminkin halutaan suojella pyhää rajaa, joka erottaa ihmisryhmät toisistaan ja estää kutakin tulemasta itseriittoisaksi. Tämä täydentymisen vaaroilta varjeltuminen tapahtuu kollektiivisesti, mutta tavoitteena on etenkin yksilön oma etu.

Kun ihminen tulee itseriittoisaksi, eli kykenee selviytymään omin avuin, hän helposti vieraantuu yhteiskunnasta. Hän ei enää ensisijaisesti kaipaa muiden ihmisten apua arkeensa, vaan yrittää ensin selviytyä omin neuvoin.

Individualismin kirouksesta seuraa, että ylimielisyydessään tai liiassa neuvokkuudessaan yksilö onnistuu selviytymään itse ja siksi hän lopulta uupuu ja sairastuu. Ihminen ei koskaan pohjimmiltaan ole yksilö, vaan koulutettu laumaeläin, joka on vaikeimman kautta oppinut selviytymään yksin.

Ihmisen mielenterveys ei kestä yksinäisyyttä, ellei hänellä ole vähintään kissoja ja koiria. Koululaitoksemme eräs ongelma on se, että varomattomasti me kannustamme ihmisiä opettelemaan myös sellaisia asioita, jotka ovat heille lähtökohtaisesti ahdistavan vaikeita.

Elämässä voi jäädä päälle se, että väkisin yritämme selviytyä sellaisten taakkojen kanssa, jotka tulisi sysätä muoden vastuulle.

Sairastuminen usein alkaa siitä, että luulemme jaksavamme tai luulemme, että meidän oletetaan jaksavan, vaikka kukaan ei todellisuudessa oleta sellaista.

Tärkein asia, mitä koulussa tulisi opettaa, on taito pyytää muilta apua. Ne jotka sen taidon oppivat, yleensä pärjäävät elämässä hyvin.

Apua nimittäin voi pyytää myös ylpeästi ja häpeilemättä. Niinhän hyväosaiset juuri tekevät. He pyytävät apua ja me luulemme, että se on komento, sillä nyyhkimisen sijaan he hymyilevät leveästi.

Johtaja on ihminen, joka osaa taivasti ja toistuvasti myöntää, ettei hän osaa - ja että nyt jonkun toisen täytyy tehdä tämä ja tämä asia hänen puolestaan.

Tarkoitukseni ei ole nyt irvailla. Haluan vain osoittaa, että itsenäisyyttä tärkeämpää elämässä on avunpyytämisen taito. Jos vanhemmat tai opettajat rankaisevat siitä, että lapsi kysyy tai pyytää apua, se johtaa vain epäluottamukseen, syrjäytymiseen ja kaikkien sotaan kaikkia vastaan.


PS.
Tarkoitukseni oli esitellä väärinkäsityksiä, joita liittyy ilmastonmuutokseen, mutta ajauduin totaalisesti sivupoluille. Tiede-lehden forumilla monet väittivät, että hiilidioksidin ominaisuuksia ei ole tutkittu tai osoitettu, mikä ei ole totta, mutta kenties todistaa, että perusasioita tulisi demonstroida nykyistä selkeämmin.

Voisimme esimerkiksi rakentaa muutaman suuren lasikaapin, jättimäisen akvarion, jotka asetettaisiin kaikkien nähtäville vaikkapa Helsingin Rautatientorille. Ilmatiiviit kaapit täytettäisiin tavallisella ilmalla, hiilidioksidilla ja metaanilla. Niiden sisällä olisi myös tarkka lämpömittari, jonka lukemat näkyisivät kaikille.

Epäilijät voisivat itse vaikka hankkia hiilidioksidipatruunat ja lämpömittarit, jos he eivät luottaisi virallisiin tutkijoihin tai järjestäjiin. Sitten katsottaisiin, onko aurinkoisena päivänä näiden ilmakehää demonstroivien kaappien lämpötiloissa mitään eroja. Monet nimittäin väittävät, ettei tällaisia tutkimuksia ole koskaan edes toteutettu.

Vielä suurempi yllätys voisi kuitenkin koittaa talvella. Silloin lämpökameralla voisi katsoa, kuinka lämpöä hehkuva ihminen astelee hiilidioksidiakvaarion taakse ja miltei häviää näkyvistä, kun hänen kehostaan säteilevä lämpösäteity jää paksun hiilidioksidiverhon vangiksi.

Tällaisia tiedettä popularisoivia kokeita ei voi edes suunnitella, ellei ensin selvitä, mitä ihmiset eivät tiedä tai mitä he luulevat tietävänsä. Ihmisten välinen ymmärrys ei ala oppineisuuden osoittamisesta, vaan omien väärien käsitysten kohtaamisesta, ja erimielisyyden vapaaehtoisesta yhteentörmäyttämisestä.

Humanistisen huipputieteen uusista mahdollisuuksista

Noin kymmenen vuotta sitten uskoin ja toivoin, että internetin mahdollistama tiedon lisääntymisen olisi vienyt meidät entistä tieteellisempään aikaan.

Sittemmin olen alkanut suhtautua paljon kriittisemmin sosiaaliseen mediaan ja ihmisten luontaiseen kykyyn arvioida informaation pätevyyttä.

Nyt olen uudelleen kääntynyt miettimään, josko internet sittenkin avaisi oven täysin uudenlaiseen ihmistieteeseen, joka olisi paljon aiempaa empiirisempää. Vaikka ihmisten enemmistö ei ymmärtäisikään paljoa kriittisyydestä, ja valitsisi mielipiteensä ennemmin uskon ja mieltymysten kautta, voisimme vihdoinkin

Eräällä tavoin netin voi nähdä CERN:nin kaltaisena miljardeja maksaneena tutkimuslaitteena, jossa hiukkasten sijaan törmäytetään yhteen mielipiteitä. Meidän on vain opittava oikealla tavalla tulkitsemaan ja analysoimaan tuota valtaisaa tietomäärää.

Nyt en puhu niinkään BIG DATA -analyysistä, joka on perustaltaan mekaaninen, vaan pikemminkin uudesta tutkimusasenteesta, joka edellyttää myös uutta metodologiaa ja teoriaa. Me tarvitsemme hyvin kiperästi puhtaasti humanistisen tieteenfilosofian, jota olen parhaani mukaan myös kehitellyt jo viimeiset kymmenen vuotta.

Humanistisen tieteenfilosofian on oltava monilta osin ankarampi ja itsekriittisempi kuin perinteisen luonnontieteellisen tutkimuksen - mutta toisaalta siinä täytyy tehdä tiettyjä maailmankatsomuksellisia laajennuksia, jotka edellyttävät luopumista monista tieteentekijöitä ja suurta yleisöä mielyttävistä piirteistä - kuten pyrkimyksestä ehdottomiin totuuksiin.

Totuudeksi puetut lopputulemat itsessään luovat kansalle turvallisuutta ja hivelevät tieteentekijöiden itsetuntoa, mutta nykyajassa niiden asema on väistämättä toinen. Humanistinen tieteenfilosofia ei voi perustua ihmisen luomiin määrittelemiin - tai edes ihmisen löytämiin tai tavoittamiin totuuksiin. Meidän on oltava siinä suhteessa itseämme kohtaan aiempaa ankarampia, sillä tutkiessamme itseämme me emme voi luottaa itseemme.

Meidän on luotettava metodiin ja aineistoon, aivan kuten luonnontieteellisessä tutkimuksessa - mutta prosessi etenee eri tavoin. Miten? Yksi osa työtä on pyrkimys parempien vastausten sijaan muotoilla aina vain parempia kysymyksenasetteluja, tai kuten taiteilija ja ensyklopedisti Janne Nummela on Facebookissa todennut:

"Nettiä ei pidä selata ensyklopedianlukijan suodatusasetuksilla, vaan ensyklopedian tekijän suodatusasetuksilla."

Mikä sitten on määritelmän ja kysymyksenasettelun välinen ero? Miksi emme pyrkisi luomaan parempia määritelmiä?

Määrittely on autoritaarista toimintaa, jossa muodostetaan yhteinen sopimus asiasisällöistä ja niiden merkityksistä. Määritelmät voivat olla erittäin onnistuneita, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi ne "lyödään lukkoon". On parempi, että annamme aineiston määrittää itse itsensä, mikä tapahtuu hyvän kysymyksenasettelun kautta.

Kysymyksenasettelu ei ole yhteinen sopimus. Se on yksittäisen tieteentekijän taustatyön tulosta. Hän itse vastaa siitä, onko kysymyksenasettelu merkityksellinen - muut ihmiset voivat vain ymmärtää sen tai olla ymmärtämättä - tai kokea relevantiksi tai olla kokematta.

Määritelmän voi aina kiistää, vaikka se olisi kuinka hyvä. Kysymyksenasettelua ei voi kiistää. Jos joku muotoilee sen uudelleen, siitä tulee hänen kysymyksenasettelunsa.

Tämä voi aluksi vaikuttaa epämääräiseltä ja vähäpätöiseltä erolta, mutta juuri keskustelulta suojautuminen on nykyajassa elintärkeää. Emme voi enää määritellä mitään ilman, että siitä syntyy kiista. Aina joku kyseenalaistaa määritelmämme.

Meidän on uskallettava rohkeammin kysyä ja luotettava siihen, että se riittää. Nykyaikaisen multimedioissa toteutuvan interaktiivisen tieteen toiminta perustuu taitoon esittää oikeat kysymykset. Google kyllä vastaa. Empiiristä näyttöä kyllä löytyy.

Maailmankuvamme kehittyy kohti totuutta, jos väittämisen sijaan opimme kysymään - jos määritelmien ja mielipiteiden sijaan kyseenalaistamme oman tietomme rajat.

Vastaukset ovat kärsineet valtavasta inflaatiosta, mutta kysymysten arvo voi olla mittaamaton. Opinnäytteiden ja tulosten sijaan me esittelemme toinen toisillemme kiitettäviä kysymyksenasetteluja. Milloin edes viimeksi olisi kadehtinut jonkun tutkijan löytämiä vastauksia. Olen kadehtinut hänen taitoaan esittää oikeita kysymyksiä.

Tämä tietenkin on vain yksi osa uutta tiedettä. On tiedettävä mitä kysymyksiä historian tutkijat ovat esittäneet. On perehdyttävä vastauksiin, jotta ne herättäisivät uusia kysymyksiä.

Netti tulee tuhoamaan monia elämiä, jopa kokonaisia yhteiskuntia, kunnes ennen pitkää ehkä saamme asiamme järjestykseen. Opimme säätelemään istumiseen ja surffaamiseen käyttämäämme aikaa ja pakotamme itsemme monin rajoituksin toimimaan tehokkaasti ja suoraviivaisesti - kuten vanhoina hyvinä aikoina.

Me voimme internetin ansiosta jo katsella taakse historiaan, joska digitalisoitujen kirjastojen ansiosta meidän on mahdollista googlettaa menneitä vuosisatoja. Saamme ensi kertaa historiasta big dataa, joka siirtää koko keskustelun painopisteen. Kysymyksenasettelumme toisin sanoen muuttuu tarkotuksenmukaisemmaksi, ja rohkenemme esittää aiempaa kunnianhimoisempia kysymyksiä, kuten:

1. Olisiko suuret sodat tai talouslamat kyennyt ennustamaan sanomalehtien, poliittisten asenteiden tai pörssikurssien signaaleista, jos käytössä olisi ollut parempaa tietoa? (Nyt meillä on sitä tietoa, pystymmekö nyt oppimaan jotakin mikä auttaisi meitä tulevaisuudessa?)

2. Jos oikeistolaisuus tai vasemmistolaisuus voidaan jollain tavoin suodattaa pois tutkijoiden ja teoreetikkojen tutkimustuloksista, voimmeko tuhansien tutkimusten perusteella sanoa taloudesta perustavia totuuksia? Onko se edes mahdollista?

Nämä kysymykset ovat luonteeltaan humanistisia ja silti ne järisevät ukkosen lailla verrattuna johonkin kvanttifyysikkojen pohdiskeluihin uusista näkymättömistä alkeishiukkasista, joiden ymmärtäminen ei välttämättä mitenkään vaikuta elämäämme.

Big Data on mullistava tutkimuskohde, koska ensimmäistä kertaa historiassa me voimme asettaa mikroskoopin linssin alle kokonaisia valtakuntia - ja kenties oppia ennustamaan niitä yhtä tarkasti tai jopa tarkemmin kuin nykyään ennustamme säätä.

Melkein kaikki tutkimusraporttien tiivistelmät, joita voimme toistaiseksi lukea lentien palstoilta ovat vastaamisen tarpeen saastuttamia. Tutkijat käyttävät omaa näkemystään vastatakseen kysymyksiin ja se on virhe.  Heidän tulisi käyttää ennemmin omaa näkemykstään siihen, että lukijoissa heräisi halu tutkia ja esittää kysymyksiä.

Mielipiteet ovat aivojemme vähäpätöisintä kuonaa, jotka estävät meitä lähestymästä todellisuutta koko sen monimuotoisuudessa.

Voimme katsoa historian edistyvän nopeutettuna silmiemme edessä, jos esimerkiksi kysymme, missä määrin kuuluisten ihmisten nimeen on aiemmin liitetty lentäviä lauseita ja millä tavoin sama ilmiö toistuu nykyaikana internetissä. Esimerkiksi:

http://fakebuddhaquotes.com/all-fake-buddha-quotes/
Sivustolle kootaan lauseita, joita joku on väittänyt Buddhan esittämiksi. Sivustolla myös pyritään jäljittämään hämmenyksen alkuperä tai sen leviämisen reitit. Kyse on siis eräänlaisesta väärinkäsitysten arkeologiasta, joka tulee olemaan erittäin tärkeä tulevaisuuden tutkimuskohde (termi on itse keksimäni, mutta toimintaa harjoitetaan jo monissa muodoissa).

Väärinkäsitysten arkeologiaan keskittynyt opiskelija voisi tehdä lopputyönsä esimerkiksi tutkimalla "värähtelyjen" merkitystä musiikkitieteessä ja radiolähettimissä, minkä ohessa hän selvittäisi diskurssien sekaantumista new age -höppään, jossa "värähtelyt" saisivat aivan uusia merkityksiä. Tarkoituksena olisi selvittää ensinnäkin yleisiä tapoja, jolla uskonnot omaksuvat tieteelliseltä kuulostavia termejä tai käyttävät arjen kokemuksia metaforisena siltana ylimaailmallisten ilmiöiden selittämiseksi - mitä tehdään kaiken aikaa myös taloustieteessä ja politiikassa.

Monista asioista on kiistelty iät ja ajat, kuten ihmisten taipumuksesta sekoittaa positiivisia ajatuksia ihailemiinsa henkilöihin tai hyödyntää arvostettujen ihmisten arvovaltaa - tai ainoastaan laiskuudesta, joka johtaa siihen, ettei tarkisteta lähteitä.

Psykologia, historiantutkimus ja uskontotiede ovat viime aikoina saaneet osakseen monenlaista ryöpytystä, mikä liittyy lähinnä siihen, että arvovaltaisten auktoriteettien kaikkivoipaisuus on murenemassa.

Silti juuri ihmisyydestä on tarjolla kaikkein eniten tietoa, ja uskon vahvasti, että tällä hetkellä humanistiset projektit edistyvät paljon hurjempaa vauhtia ja pienemmillä resursseilla kuin kovat tieteet.

Usein me teemme sen virheen, että kutsumme ihmiseen itseensä kohdistuvaa huippututkimusta viihteeksi, taiteeksi tai vaikkapa Stand-up-komiikaksi. Oivaltaminen on vain niin hauskaa - tai sitten me emme kestä nöyryyttävää itsetutkiskelua mitenkään muutoin kuin nauramalla mahdollisimman kovaa esityksen päälle.

Tarkoituksenmukainen vapaudenriisto (eli tähtäimenä putkijuoksuyhteiskunta?)

Vapauden paradoksit: Luonnollisuudesta ja vapaaehtoisista rajoituksista.

Määritelmiä on monia, mutta yksi mahdollinen tapa erottaa toisistaan taide, viihde tai sivistys riippuu suhtautumisesta luonnollisiin haluihin. Monesti luonnollisuus koetaan viihteessä positiiviseksi asiaksi, kun taas sivistysen kantilta se nähdään likaiseksi tai vähintään epäilyttäväksi. Taiteilijat joutuvat tavalla tai toisella käsittelemään tätä ristiriitaa, sillä ihmiselle on usein luonnollista olla itsekäs, ahne, ennakkoluuloinen tai laiska. Myös köyhyys, sairaus ja kuolema ovat mitä luonnollisempia asioita, joiden olemassaoloa taiteilija ei voi sivuuttaa.

Itse en siis haluaisi määritellä taidetta niinkään viihteen vastavoimaksi, vaan hyvä taide sisältää samaan aikaan sekä aistillisesti vetovoimaisia ja suorastaan kiihottavia elementtejä, että kasvattavia ja sivistäviä oivalluksia. Joskus ihmistä kasvattaa jo pelkästään se, että hän saa haluamansa ja huomaa sen tyhjyyden.

Elämämme missä tahansa kulttuurissa on tasapainottelua luonnollisuuden sekä normatiivisen kurin välillä. Ihmiselle on myös luonnollista määritellä ja omaksua sääntöjä. Olenkin joskus aiemmassa kirjoituksessani jo todennut, että ihminen on eläin, jolle on luontevaa käyttäytyä epäluonnollisesti ja joka hyvin luonteekkaasti toimii omaa luontoaan vastaan.

Tämä sama ristiriita korostuu vahvasti taolaisuudessa, johon myös kung-fu monilta osin perustuu. Asiat eivät kuitenkaan ole mustavalkoisesti joko tai. Päämääränä eivät ole erottelut, vaan synteesit. Ihminen voi harjoittelun avulla muuntaa keinotekoisia ja jopa aluksi mahdottomalta tuntuvia taitoja itselleen täysin luonnollisiksi. Lopulta me toteutamme kulttuuria ikään kuin reagoisimme täysin vaistonvaraisesti, mistä taolaiset käyttävät nimitystä wu-wei.

Helpoiten tämän ilmiön voi kokea esimerkiksi autoa ajaessaan, kun vaipuu ajatuksiinsa ja yhtäkkiä huomaa olevansa perillä, vaikka ei ole moniin minuutteihin tiedostanut edes ajavansa autoa. Vastaavasti joku saattaa puhelimessa keskustellessaan samaan aikaan raapustaa paperille piirrosta, jota hän sitten puhelun jälkeen ihmettelee - kuin se olisi maagisesti ilmestynyt siihen tyhjästä. Aivomme oppivat lukuisten toistojen kautta toimimaan lähes automaattisesti.

Tärkeintä keinotekoisissa rajoituksissa ja harjoituksissa on sääntöjen (tai säätöjen) tarkoituksenmukaisuus. Yleensä opiskelija suhtautuu kiitollisesti ankaraankin koulutukseen, jos hän kokee sen aikana oppineensa jotakin, mistä aidosti on hyötyä joko työelämässä tai elämänhallinnassa.

Suuri kysymys nykyajassa onkin, millaiselle kehittävälle pakkovallalle meidän tulisi antautua ja omistautua? Etenkin liberalistisessa yhteiskunnassa eläminen vaatii määrätietoisuutta ja itsekuria, joka täytyy omaksua kasvatuksen kautta. Myös vapauttamme lisäävä tekniikka itse asiassa vain lisää hyödyttömien mielitekojen mahdollisuuksia tarkoituksenmukaisten prosessien kärsiessä. Vapaus syödä herkkuja muuttuu yllättäen vapauden rajoitteeksi, kun emme jaksa nousta sohvalta tai kävellä portaita.

Epämukavuuksien satumaa

Vaihtoehtojen silkka lukumäärä vaikeuttaa keskittymistä oleelliseen, mistä syystä monet vapauden ammattilaiset täysin tietoisesti luovat itselleen teknologisia tai ajankäytöllisiä rajoituksia.

NYT: Tämä mies menee "vankeuteen" saadakseen työnsä tehtyä, ja suosittelee sitä kaikille suomalaisille 

http://nyt.fi/a1305959694520

Kyse on tietenkin residenssistä, jota hengellisyyden etsijät tai luovan työn tekijät ovat iät ajan hyödyntäneet edistääkseen työrauhaa ja keskittymiskykyä.

Leirikeskuksessa ei ole internetiä.
Ei älypuhelimia.
Ei musiikkilaitteita.
Ei mitään häiriötekijöitä.
"Me eletään niin hektisessä maailmassa, että pitää suostua menemään vankilaan, jotta voisi keskittyä johonkin asiaan kunnolla", Saarakkala sanoo ja naurahtaa.

Jotkut tarvitsevat rajoitteiden lisääntymistä, jotta voisivat kääntää vaihtoehtoja vertailevan ja leikkisän moodin kovaksi tekemiseksi.

Toiset taas samaan aikaan kaipaavat eristäytymistä päästäkseen eroon kovista paineista ja tunteakseen itsensä hetken ajaksi irralliseksi velvoitteista.

http://www.talouselama.fi/uutiset/erikoinen+ilmio+stressaantuneet+liikemiehet+menevat+vapaaehtoisesti+vankilaan+rentoutumaan/a2246350

"Etelä-Koreassa stressaantuneet liikemiehet voivat lukita itsensä kahdeksi vuorokaudeksi vankiselliin rentoutumista varten..."

Vapauden ja vaihdottomuuden on pitkään ajateltu olevan toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja - ehkä liittyen kylmän sodan vastakkainasetteluihin - mutta nykyään olemme siirtymässä eräänlaisen matavapauden aikakaudelle, jolloin ihmiset saavat päivästä tai mielentilasta riippuen valita ovatko he vapaita vai soveltavatko elämäänsä tiettyjä rajoitteita.

Vapaushan on usein kaksisuuntainen sopimus sikäli, että jos päätämme yhteisesti, että Facebook on auki myös sunnuntaisin, se tarkoittaa sitä, ettemme edes sunnuntaina ole suojassa työelämämme velvollisuuksilta, koska pomo voi mikä päivä tahansa kuumottaa seuraavan tai edellisen viikon työkiireillä. Meidän on myös hyvin vaikea vapauttaa itseämme siltä tunteelta, ettemme voisi yrittää vielä enempää.

Joka hetki pelkäämme että jokin kokemus jää kokematta, jos emme säntää mahdollisuuksiemme perään. Mahdollisuus levätä tuntuu vähemmän hohdokkaalta, vaikka se olisi omaksi parhaaksemme.

Jopa eteläkorealaisessa pakkorentoutumisen keskuksessa

"Asiakkaat saavat myös vilkaista älypuhelimiaan kerran päivässä hätätapauksen varalta."

Kirjoitin aiemmin myös siitä, miten vaarini ei aikoinaan halunnut, että kesämökille asennettaisiin puhelinta, koska hän tiesi että puhelimen avulla hänet olisi tavoitettavissa työasioissa. Hänen lapsensa, eli oma isäni ei ehkä aikoinaan ymmärtänyt, miksi piti niin vimmaisesti vastustaa teknologiaa ja ajan muuttumista, mutta minä elän taas sellaisessa maailmassa, jossa paremmin tajuan mitä vaari ajoi takaa. Kyse ei ollut rahasta tai tekniikasta, vaan lomapäivien pyhittämisestä.

Jos luulemme, että teemme mökistä viihtyisämmän muuttamalla sen kakkosasunnoksi kaikkine mukavuuksineen, häivytämme samalla sen kallisarvoisen rajapinnan, joka muodostuu pyhän ja profaanin välille. Mökki järven rannalla lakkaa olemasta vaivalloisten pikku askareiden ja epämukavuuksien satumaa.

Vapaus taitona ja resurssina

Työelämän vapautuessa yhä useampi taiteilija, sisällöntuottaja ja freelancer-duunari joutuu opettelemaan elämistä sellaisessa vapaudessa, joka tuntuu ahdistavan monimutkaiselta ja vaativalta, eikä ollenkaan vastaa Hollywood-elokuvien lupaamaan sankarillisen suoraviivaista toiminnallisuutta.

Oikeistoliberaalit valittavat, että yhteiskunnassamme on aivan liikaa säädöksiä ja normeja, vaikka todellisuudessa niiden syynä on juuri vapauden lisääntyminen - ja vapauksien lisääminen tulee vain lisäämään säätöä sekä yksityiselämässä että byrokratiassa.

Oletetaan esimerkiksi junaverkko, jossa Helsingistä on mahdollista matkustaa vain Tampereella tai Turkuun. Juna-asema on tällöin helppo suunnitella yksinkertaiseksi. Tuolta laiturilta pääset Turkuun ja tuolta Tampereelle.

Kun verkon vaihtoehdot, eli matkustamisen vapaus lisääntyy, siitä väistämättä seuraa monimutkaistumista, eli aikataululistat ja lähtölauturit on vaikeampi hahmottaa - etenkin, jos matkustajat haluavat säilyttää itsenäisyytensä myös matkan suunnittelussa. Kun myös vastuu, eli vapaus lipun ostamisesta siirretään matkustajille itselleen, on seurauksena koko joukko stressaavia valintatilanteita, josta on seurauksena otsalohkossa tykyttävää valintaväsymystä. Lähtöjäkin on lukumäärällisesti enemmän, samoin hintatarjouksia ja maksuvaihtoehtoja, joten ensikertalaiselle vapaus näyttäytyy pelottavalta.

Normatiivinen yhteiskunta on kuin vahvasti automatisoitu sähköauto, jonka konepellin taakse kaikki johdot on piilotettu. Näkyvissä on vain pari hassua nappulaa, koska systeemi perustuu enemmänkin luottamukseen kuin vaihtoehtojen runsauteen. Vapaa yhteiskunta muistuttaa enemmän lentokoneen ohjaimistoa. Me anelemme yhä vain lisää vapautta, mutta samaan aikaan harva jaksaa pelejä, joissa on runsaasti mikromanagerointia.

Tietokonepelien suosiosta voimme päätellä, että useimmat ihmiset suosivat melko autoritaarisesti ohjattuja putkijuoksuja, jossa vaihtoehtoja on hyvin rajallinen määrä ja selostaja (välianimaatiot) tai matkanjohtaja (kertoja, opasteet) huolehtii etenemisestä. Tietokonepelit ovat eräänlainen jättiläismäinen ihmisluonnon koelaoratorio, jossa ehkä selvitetään myös suurinta onnellisuutta tuottavan yhteiskunnan salaisuuksia.

Siinä yhteiskunnassa ei näyttäisi olevan kovinkaan paljon valikkoja. Monille on myös tärkeintä saada kokea sama peli aivan samalla tavoin edettynä kuin kaikki muutkin ihmiset - samaan aikaan, kun peli on uusi ja kaikki vielä hypettävät sitä. Tärkeämpää on yhteenkuuluvaisuuden tunne ja kokemus saavutuksista kuin haaksirikko vapauden tuntemattomalle rannalle. Myös haasteiden vaatimustason on syytä olla sopivan matala, jotta casual player ei tuskastu.

On päräyttävää miettiä esimerkiksi seuraavaa postausta koulutuksen, työelämän tai koko yhteiskunnan näkökulmasta.

http://www.ign.com/boards/threads/linear-vs-sandbox-games.452888611/

I've played a number of linear shooters over the years which I have enjoyed immensely. Most notably...

Half-Life (pc)
Half-Life 2(pc)
Max Payne 1 & 2 (pc)
No One Lives Forever 1 & 2 (pc)
Red Faction 1 (pc)
Halo 4 (xbox)
Black Ops 2 (xbox)

I've tried a handful of games which are "open world" or sandbox games including Far Cry 1 (PC), Far Cry 2 (xbox), Red Dead Redemption (xbox) to name a few.

I find I much more enjoy the linear games. I find myself having to invest too much time trying to figure out "what's next" in the open world games. I like being able to play through the story as it was intended to be told. I find the only way to successfully do this is with a very well written linear game.

Half-Life really set the bar high for me 15 years ago and is a great example of a linear game done perfectly.

So that leaves the question... which is the more enjoyable and why? Seems like a lot of game reviewers prefer the open world games. I wish I could get into them, but get so frustrated having to constantly figure out where to go and what to do.

Nostan esiin kolme kohtaa:
1.) I find myself having to invest too much time trying to figure out "what's next" in the open world games.

Myös todellisuudessa meidät voi vallata tunne, että pitäisi selkeämmin tietää mitä seuraavaksi - aika on koko ajan vähissä ja missaamme mahdollisuutemme, jos haahuilemme minne sattuu.

2.) I like being able to play through the story as it was intended to be told

"...as it was intended to be told" on lause, jonka usein kuulee myös taiteen ja runouden yhteydessä. Kuinka tätä tulisi tulkita? Mikä on elämäni oikea ja virallinen merkitys? Liika vapaus muuttuu helposti eksistentialistiseksi ahdistukseksi siitä, että olemme jotenkin kadottaneet asioiden alkuperäisen ja todellisen merkityksen.

3.) I wish I could get into them, but get so frustrated having to constantly figure out where to go and what to do. 

"...I get so frustrated..." Mitäpä tähän sanoisi? Vapaus tuottaa monenlaista ahdistusta, eivätkä ihmiset pelkää myöntää sitä, kunhan kyse on jostain muusta kuin poliittisesta tai filosofisesta keskustelusta, jossa vapaus on korkein arvo ja sen kritisoiminen on ehdoton tabu.

Internet mahdollistaa asioista keskustelemisen aivan uudella tavalla, koska voimme ohittaa niin helposti keskustelukontekstin sisäänrakennetut normit ja etsiä yhteyksiä, joissa samat sanat tuottavat puolivahingossa rehellisempiä mielipiteenilmauksia, joihin kylmän sodan rintamalinjat eivät enää ulota pakkovaltaansa.

Tietokonepelit ehkä tulevat aikaa myöten paljastamaan, millä tavoin koululaitoksen kepit ja porkkanat on suunniteltava, jotta pelaajat saataisiin tehokkaimmin koukutettua itsensä kehittämiseen.

On kuitenkin tarpeellista samaan aikaan myös kehittää vapauden käsitteistöä. Me tarvitsemme uutta sanastoa sekä nykyistä monimutkaisempia filosofisia erotteluja, jotta voisimme ymmärtää millainen vapaus on meille hyväksi ja millainen vapaus tuottaa vain ahdistusta - joka aikaa myöten voi luoda kasvuedellytyksiä monenlaiselle vapautta kaventavalle ääriajattelulle, kuten nationalismille ja kiihkouskonnoille.

Tarvitaan kehittyneitä vapaustaitoja, jotta yhä useammat osaisivat vaatia parempaa vapautta ja tuntea olonsa kotoisaksi vaihtoehtojen paljoudessa. Valitettavasti vapauksiemme jalostaminen tulee vaatimaan meiltä entistä enemmän itsekuria ja fiksusti suunniteltuja normeja, jotka radikaalilla tavalla lisäävät vapauttamme, vaikka me aluksi taistelisimme niitä vastaan.

Mikä Grahn-Laasosen vapaaehtoisuuspuheissa eniten ärsyttää?

Sanni Grann-Laasonen on nyt lyhyen ajan sisällä hallinnut jo kahta eri ministerinsalkkua ja kummassakin virassa hän on ensi töikseen halunnut purkaa normeja ja lisätä vapaaehtoisuutta.

Ensiksi hän ympäristöministerinä jäädytti suunnitteilla olleen soidensuojeluohjelman ja halusi löytää sen tilalle vapaaehtoisuuteen perustuvan järjestelmän.
http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/soiden-suojeluun-etsitään-vapaaehtoista-mallia

Nyt hän on kehoittanut ihmisiä tukemaan kulttuuria vapaaehtoisesti, ostamalla taidetta.

Ministerin perustelut ovat olleet kauniita, ja varmaan on ihan totta, että monet syrjäseutujen veronmaksajat kokevat ympäristösäädösten tai kulttuurirahojen olevan piikki lihassaan, mutta koko asetelmaan liittyy monia absurdeja ristiriitoja.

1.) Ensimmäinen huutava ongelma on se, ettei poliitikkojen ja etenkään ministereiden tehtävä ole neuvoa, mitä ihmiset tekevät omalla vapaa-ajallaan. Hallituksen ja kansanedustajien tehtävä on ohjata määrärajoja ja säätää lakeja, eli valvoa virallisia normeja.

Esittämällä, että oman ministeriönsä velvollisuudet täyttyisivät tulevaisuudessa kansalaisten vapaaehtoisuuden pohjalta, Grahn-Laasonen sysää vastuuta omasta työstään kansalaisyhteiskunnalle ja yritysmaailmalle. Ehkä hän ajattelee uutta lastensairaalaa, jonka päätettiin rakentaa vapaaehtoisesti lahjoitetuilla rahoilla, koska poliitikot eivät saaneet siitä aikaiseksi päätöstä.

Uudelle lastensairaalalle on näkyvästi kerätti rahaa jo vuodesta 2012 asti ja keräys jatkunee vuoteen 2017, sillä ennennäkemättömän suurista hyväntekeväisyysponnisteluista ja jättimäisistä henkilökohtaisista lahjoituksista huolimatta budjetista uupuu yhä kymmeniä miljoonia.
http://www.rakennuslehti.fi/2015/05/uuden-lastensairaalan-hinta-nousee-175-miljoonaan/

Viiden vuoden massiivisella keräyksellä on saatu kokoon summa, joka vastaa suunnilleen yhden Hornett-hävittäjän ostohintaa ja käyttökustannuksia.

2.) Toinen ongelma on mitä ilmeisin välinpitämättömyys jo olemassaolevia vapaaehtoisuuteen perustuvia organisaatioita kohtaan. Erityisesti juuri luonnonsuojelun ja kulttuurin alalla toimii jo valmiiksi kymmeniä järjestöjä, joiden jäsenet työskentelevät ilmaiseksi ja omasta tahdostaan. Useimmat pienet orkesterin- tai kuoronjohtajat, harrastelijateatterien näyttelijät tai junioriseurojen urheiluvalmentajat eivät saa toiminnastaan palkkaa. Valtion tasaisesti kutistuvilla avustuksilla ylläpidetään lähinnä toimitiloja, joiden vuokra on jo nyt syrjäseuduilla hyvin mitätön.

Esimerkiksi Pentti Linkolan perustama Luonnonperintösäätiö ostaa suojeltavaa metsää lahjoitusten avulla, ja samaan aikaan Grahn-Laasonen puhuu vapaaehtoisuudesta ikään kuin hän olisi itse vasta keksinyt koko idean. http://fi.wikipedia.org/wiki/Luonnonperint%C3%B6s%C3%A4%C3%A4ti%C3%B6

Valtion, kuntien ja yritysten lahjoittamat rahat tai ympätistöministeriön käynnistämät hankkeet ovat lähinnä symbolinen, kova ydin, jonka ympärille laajempi vapaaehtoistoiminta voi laillisesti jäsentyä. Vasta luonnonsuojelusäädösten ansiosta vapaaehtoistyö on laillista. Muutoin se koettaisiin vain tihutyöksi.

Myös syrjäseutujen kulttuurityölle valtion edes nimellinen tuki antaa symbolista virallisuutta. Amatöörimäisyyden tai vastaristatyön leima on tärkeä karistaa, jotta myös paikalliset yritykset saadaan helpommin tukemaan toimintaa. Eivät he ekoterroristien tai anarkistien kanssa tee yhteistyötä.

3.) Kolmas ongelma on lyhyesti sanottuna hydris, eli kohtalaisen suuret oletukset omista taidoista. On toki tärkeää, että nuoret ministerit toimivat aloitteellisesti, mutta kuulostaa aika epäuskottavalta, kun kaikki nykyhallituksen ministerit lupaavat saada aikaan "enemmän, mutta vähemmillä määrärahoilla".

Harvoin liikkeellä olevan rahan vähentäminen on lisännyt taloudellista aktiivisuutta, etenkin jos talouden kasvua tai supistumista mitataan juuri rahan liikkeen perusteella. Jos nykyhallituksen ministerit pystyvät todella tuottamaan vähällä rahalla entistä suurempia aikaansaannoksia, eivätkö he silloin kykenisi enemmällä rahalla kasvattamaan oman sektorinsa työllistämisvaikutuksia ja tuotannon volyymiä vielä sitäkin huomattavammissa määrin?

4.) Neljäs ongelma on yleinen oikeistolaisen taloushöpinän kaksinaismoralismi, joka hallitsee norminpurkutalkoita. 

Miksi ei nykyhallitus olisi valmis esimerkiksi muuttaman Kreikan velkojen takaisinmaksujärjestelmää vapaaehtoisuuteen perustuvaksi - Kreikka maksaisi velkojaan sitä mukaan, kun se pystyy ja haluaa?

Kansalle on luvattu kaikenlaista kivaa populismin nimissä, mutta kuitenkin normeja ollaan kaiken aikaa siivottu vain niiden tahojen tieltä, joilla on mahdollisuus rahan avulla sanella omat ehtonsa. Nykyiset normitalkoon tarkoitavat vain sitä, että liike-elämän päättäjät ja rikkaat tahtovat päästä irti sopimuksista, jotka hillitsevät heidän mielivaltaisia päähänpistojaan. Jos sopimuksen toinen osapuoli ei sitä haluaisi, niin silti velvoitteet puretaan vaikka väkisin, koska siihen on saatu valta.

Vaikka aidat olisi alkujaan rakennettu suojelemaan koiraa susilta, niin koiralle on helppo myydä sellainen ajatus, että tosiasiassa aita pitää purkaa, koska se suojelee susia koiralta.

Köyhät keskiluokat on laajoin joukoin huijattu uskomaan, että kun kilpailu vapautuu, he itse ovat aivan varmasti ensimmäisenä maalissa. Juoksukilpailussa on kuitenkin normeja juuri siksi, ettei moottoripyörän käyttö olisi sallittua. Kun kaikki keinot sallitaan, niin juoksukilpailu lakkaa sillä samaisella hetkellä olemasta juoksukilpailu ja se muuttuu formulakilpailuksi.

Vapaa markkinatalous on jo aikaa sitten muuttunut yksilöurheilusta välineurheiluksi. Välineitä ovat koulutus, pääoma, suhteet ja tietenkin vanhat kunnon tuotantovälineet. Välineurheilussakin usein puhutaan lahjakkuuden tai yksilöllisten taitojen merkityksestä, mutta käytännössä vain kuljettajat joilla on samanveroisten auto, voivat keskenään mitellä paremmuudesta. Muut kilpailuvat vain jämäpisteistä.

Sopimusten yksipuolinen purkaminen määritellään rikollisuudeksi, jos normeja haluavat purkaa köyhät. Kun rikkaat haluavat keplotella irti omasta osastaan sopimusta, sitä kutsutaankin säästötoimiksi ja byrokratian vähentämiseksi.

Silti huutavin syy nyky-Suomessa normien lisääntymiselle on, että eri kansanosien ja eri asemassa olevien ihmisten elämään on määritelty hyvin erilaisia normeja. Rikkaat haluavat, että heitä koskevat erilaiset lait kuin köyhiä - ja juuri siksi normeja on nykyään niin paljon. Ennen normit koskivat kaikkia tasapuolisesti. Nykyään meillä on joukko kirjavia säädöksiä, joita voidaan soveltaa kuntiin tai kouluihin sen mukaan, miten köyhiä tai rikkaita ne ovat.

Mitä useampia eri tavoin arvotettuja ihmisryhmiä maassamme elää, sitä monimutkaisempia normeja tarvitsemme kaikkien pitämisekseen ruodussa. Mietitään nyt vaikka Kelan byrokratiaa. Ennen opiskelijoiden ja eläkeläisten tuet oli yksinkertaista määritellä, joska rahat riittivät elämiseen. Nykyään opiskelijat tarvitsevat asumistuen ja opintotuen lisäksi toimeentulotukea, vaikka he ovat samaan aikaan töissä. Kyllähän siitä on seurauksena kaikenlaista byrokratiaa.

Suurin toive byrokratian kasvamisessa on ollut, että jossain vaiheessa köyhät väsyisivät taisteluun viranomaisten kanssa ja lakkaisivat kokonaan täyttämästä lomakkeita, koska heidän voimansa eivät riittää kymmenien liitteiden toimittamiseen. He vain käpertyvät sairaina eteiseensä ja kuolevat pois.

Rikkaiden kohtaama suurin ongelma tänä päivänä on se, että liian monet köyhät jaksavat vielä ryömiä kynnyksen yli ja rappukäytävässä tai alhaalla kaduilla löyhkää mädän hajua.

Pikkujättiläinen suosittaa sunnuntaiden rajoitettuja aukioloaikoja myös nettiin

Tänään on sadepäivä. Heti aamusta koko kehoni huusi lisää lepoa. Puolisoni vaikutti puolikuolleelta ja tunnusteltuamme toistemme pulssia ryömimme keittiöön keittämään vihreää teetä ja surruuttamaan blenderillä superfood-koktailia.

Tyypilliseen tapaansa M. on ollut töissä koko viikonlopun ja itse matkustin Viipurin reissulla viidessä päivässä viidelle paikkakunnalle, mikä tuntui polttavana uupumuksena etenkin maanantaiaamuna. Lepopäivät ovat harvinaista luksusta, koska olen taiteilija, yrittäjä, vapaa kirjailija ja bloggaaja. Koko ajan on jokin dedis ylittymässä - tai kaksi tai kolme.

Vapaapäivä tarkoittaa käytännössä vain sitä, että saan valita minkä työn tekisin ensimmäiseksi.

Sadepäivä yllyttää ihmistö hiljentämään tahtiaan kenties siksi, että keho tuntee järkeä paremmin paremmin fysiikkamme rajat. Jaksamisellamme on tietty raja, eikä myrskyn keskellä kannata väkisin puskea. Sadepäivän väsymys on vaistojen viisautta.

Työtehoni elpyy monen päivän ajaksi, jos jokin ulkoinen pakko ensin taivuttaa minut levolle. Yleensä tarvitaan sairastuminen tai jokin ongelma, kuten auton jäähdytysjärjestelmän hajoaminen. Eilen esimerkiksi tuntui aivan mahtavalta istua korjaamon aulassa 30 minuuttia. Jonottamiseen sisältyi pieni hengähdystauko, eikä minun ollut hetkeen mahdollista millään tavoin toteuttaa itseäni tai edes vastailla sähköposteihin. En ollut tarkkaan ennalta suunnitellut sen puolituntisen ajankäyttöä, joten saatoin vain odottaa tyhmänä - vähän kuin ennen aikaan junamatkalla pystyin keskittymään kirjaan, koska muuta ei ollut tehtävissä.

Sittemmin älypuhelimet ovat kokonaan häivyttäneet työajan ja vapaa-ajan välisen eron - ja luterilaiseen tyyliin selkein häviäjä on juuri vapaa-aika.

Äitinikään ei ole osannut koskaan lomailla. Hän vain murehtii ajan kulumista hukkaan ja omaa tarpeettomuuttaan. Silti hän on työhön palatessaan monta viikkoa energinen, koska säädökset ovat kavalasti pakottaneet hänet keräämään voimia toimettomuuden pakkohoitolassa.

Olisi aivan taivaallisen edistyksellistä, jos Facebook ja sähköpostit pysyisivät sunnuntaisin kiinni. En voisi syyllistää itseäni mistään, koska vapaa-aika olisi lain sanelemaa - hieman kuin ennen, jolloin sade saattoi sanelle maanviljelijän arkea.

Sateella tehtiin puhdetöitä. Sunnuntaina ehkä välteltiin niitäkin tai sitten huhkittiin salaa. Ihmiset olivat iskussa, koska pakolliset toimettomuuden jaksot latasivat heidän akkujaan ja kasvattivat työn tekemisen nälkää. (Raamatun kertomuksissa toistuu usein kuvio, jossa tavalliset ihmiset tahtovat väkisin huhkia ympäri viikon, mutta oppineiden on jyrkästi asetettava heille rajoja - koska lepo on kaikkien omaksi parhaaksi.)

Nykyään kaikkialla näkee ihmisiä, jotka puskevat eteen päin pelkällä sissienergialla. Digitaaliset verkostot ulottavat heidän työtehtävänsä myös työpaikan ulkopuolelle ja puhelin on kuin lapsi, joka nukkuu harvoin ja huutaa huomiota. Koskaan ei saa kunnolla levätä päästäkseen sellaiseen virkeään tahtotilaan, jossa pakokauhu väistyisi. Asiat edistyvät kahvilla ja varaenergian rippeillä. Väsymyksen synnyttämä aliteho, selkäkipu, päänsärky ja närästys verottavat tuottavuutta. Konetta ei voi pysäyttää korjauksia varten ja siksi täytyy puskea kolmella sylinterillä.

Vapaaehtoisesti suomalainen yrittäjä ei lepää, joten tarvitaan suotuisa influenssaepidemia, jalan katkeaminen tai valtion sanelema juhlapyhä. Ja silti eivät sunnuntait ulotu nettiin, eikä sairaus estä surffaamista. Seurauksena on täydellinen loppuunpalaminen ja tila, jossa lakkaamattomasta uurastuksesta ei jää käteen muuta kuin syyllisyys siitä, ettei voinut antaa enempää.

Me ihmettelemme julmia valtioita, joissa rikoksentekijöiltä katkotaan sormia tai käsiä, sillä onhan päivän selvää, että se vähentää heidän työtehoaan. Silti me emme huomaa mitään ongelmaa siinä, jos pakotamme itsemme hoipertelemaan töiden ääreen puolikuolleena väsymyksestä.

Miksi ei maailma voisi olla niin viisas ja armollinen, että Facebook pysyisi kiinni sunnuntaisin? Miksi sunnuntaisäädökset on leimattu uskonnolliseksi hapatukseksi? Eihän ihmisten jaksaminen ole uskosta kiinni - tai jos onkin, niin vain nauretavimpien uskomusten varassa me voimme jaksaa tällaisten sairaiden työtahtien ylläpitämistä.

Onko se niin hullu ajatus, että rajoitukset olisivat ihmisen omaksi parhaaksi? Onhan se ehkä uusi ajatus liberalistisen joukkopsykoosin aikakaudella, mutta antaisin epäröimättä tukeni sellaiselle lakiehdotukselle. Maanantaina kaikkialla näkisi virkeitä ihmisiä, jotka ovat nukkuneet levollisesti, nähneet ystäviään ja ulkoilleet.

Sitä voisi kutsua vaikka sadepäivän asetukseksi. Korkeammat voimat asettaisivat ihmisen hulluudelle jotkin kohtuullisuuden rajat. Sähkökatkos tulisi ja pelastaisi,