tiistai 5. helmikuuta 2013

Profetia kirjallisuuden lajina

Runouden, proosan, draaman ja tietokirjallisuuden lisäksi maailmanhistoriassa on hyvin tärkeä rooli saarnoilla, hengellisyyden oppailla, teologialla, mystiikalla ja ilmestyskirjallisuudella. Tällaiset tekstit kuitenkin usein sivuutetaan kirjallisessa genre-tutkimuksessa.
Olisi monia tapoja eritellä tai niputtaa yhteen uskonnollista kirjallisuutta, mutta käytän nyt termiä profetiakirjallisuus, koska se kuulostaa sopivan provokatiiviselta. Tulee heti mieleen joku laiha, pitkäpartainen ja likainen kylähullu, joka huutelee ohikulkijoille torin laidalla. Tietenkin mielikuva on täysin väärä, mutta mitä väliä sillä on?

Myös tämän kirjallisuudenlajin huomioiminen olisi tärkeää, sillä hengellinen ja uskonnollinen kirjallisuus myyvät erittäin hyvin. Eilenkin kun kuljin Suomalaisen kirjakaupan ohitse, huomasin, että Rhonda Byrnen uutuus oli myyntilistan kärjessä. Hän on myynyt jo kymmeniä miljoonia kirjoja, vaikka hän on vaarallisen mielipuolinen sekopää.

Hengellisen kirjallisuuden klassikot kuuluvat aivan maailmankirjallisuuden kärkipäähän. Kun olen miettinyt kymmentä suosikkikirjaani, joukkoon on usein mahtunut sellaisia teoksia kuin Ydinsutra, Timanttisutra tai Anthony de Mellon monet teokset, etupäässä Havahtuminen.
Suosikkirunoilijoitteni joukossa on paljon japanilaisia zen-munkkeja, vaikka joskus kysyttäessä en muistakaan heitä mainita. Myös Edith Södergranin ja Walt Whitmanin voi ajatella sivuavan suuria maailmankuvallisia kysymyksiä. Michael Enden Momo ja Päättymätön tarina sisältävät monia elämänfilosofisia ulottuvuuksia.

Ja silti myyntitilastojen kärjessä on joku Rhonda Byrne, huh-heijaa. Jopa Deepak Chopra ja Paulo Coelho ovat kivoja pikku populisteja hänen rinnallaan. He eivät sentään ole ihan täydellisesti menettäneet todellisuudentajuaan.


Vuoden paras valaistumiskuvaus

Kirjamaailman parhaat ja kammottavimmat teokset löytyvät henkisten ja hengellisten kirjojen hyllyköstä. Miksi sitten en ole koskaan kuullut kirjoituskilpailusta, jossa etsittäisiin esimerkiksi kirjoittajaa, joka on suorassa yhteydessä Jumalaan tai on kokenut valaistumisen?

Esitän siis jälleen kerran haasteen koko maailmalle - kaikille kustantamoille, järjestöille ja hengellisille seuroille. Järjestäkäämme profetiatekstien kirjoituskilpailu!

Krishnamurti on hyvä esimerkki siitä, miten homma toimii. Teosofinen yhdistys etsi 1900-luvun alussa jälleensyntynyttä messiasta. Lopulta sinnikkäiden etsintöjen ja erilaisten testien jälkeen he löysivät pojan, jolla oli aivan erityisen värinen aura - tai jotakin vastaavaa. Toisin sanottuna poika teki etsijöihin vaikutuksen rauhallisella olemuksellaan, nokeluudellaan tai manipulaatiokyvyillään.

Aivomme käsittelevät tiedostamattomasti valtavan määrän havaintoja ja tätä prosessia kutsutaan intuitioksi. Etsivä löytää, niin kuin sanotaan.
Krishamurti oli juuri sitä mitä alalle kaivattiinkin. Hän oli älykäs ja osasi puhua karismaattisesti. Lisäksi hän oli kyllin viisas haistattaakseen koko järjestölle pitkät paskat. Hän julistautui irti huuhaasta ja siitä alkoi hänen pitkä ja uskottava uransa filosofina. Myöhemmin hän keskustelikin lähinnä psykologien. professorien ja kuuluisien tiedemiesten kanssa - huimapäisen järkevistä asioista.

Jos emme etsi profeettaa, kuinka me hänet myöskään löytäisimme? Kuka tahansa maamme monista kylähulluista voisi olla uusi Krishnamurti.


Ehkä kirjallisuuspalkinto voisi auttaa etsijöitä?

Jos ette usko kilpailun tarpeellisuuteen, niin entäpä sitten Viisaus-Finlandia? Mitä jos vuosittain palkittaisiin paras mystinen ilmestys tai itsepelastusopas?

Tällä hetkellä lukijat ovat lähinnä mainonnan ja toitotuksen armoilla. Henkisiä oppaita ei juurikaan arvostella sillä vakavuudella, jonka ne ansaitsisivat. Rhonda Byrnen kammottavia mielisairauden ilmentymiä ei julkisesti revitä kappaleiksi.

Hyvältä elämänfilosofiselta teokselta voi kestää vuosia, ennen kuin se saavuttaa arvostetun aseman. Sana kulkee lukijalta toiselle. Kirjaa suositellaan kaikessahiljaisuudessa, sitä ostetaan lahjaksi, koska se oli niin puhutteleva.

Axel Fredenholmin kirjasella Näin olen kuullut on menossa 19. painos, de Mellon Havahtumisesta on puolestaan otettu tähän mennessä ainakin 21. painosta. Hyvä kirja kestää aikaa ja useampaa lukemista.

Laadukas kirjallisuuskritiikki voisi varoittaa lukijoita ilmiselvästä rahastuksesta ja huijareista. Palkinnot voisivat nostaa esiin syvällisiä teoksia, jotka ovat jääneet vähälle huomiolle vain siksi, ettei niitä ole isolla rahalla markkinoitu.


Tylypahkan taikavoimat!

Rhonda Byrnen pitäisi saada syyte hengenvaaralliseen typeryyteen yllyttämisestä (tai Darwin-award?), ja sama pätee kustantajaan. Ei ihme ettei WSOY ole edes kehdannut lätkäistä logoaan kirjan kanteen. Aika poikkeuksellista alalla. He itsekin häpevät toimintaansa, mutta eivät kehtaa kieltäytyä myyntimenestyksestä.
Uusimmassa kirjassaan hän taas neuvoo, millä tavoin pikalainan, puolisonsa alkoholinkäytön tai lasten koulukiusauksen voi saada katoamaan, kun koko ongelmaa ei ajattele... ja nyt en ollenkaan pilaile... tai suorittamalla tietyt maagiset rituaalit. Lopulta Byrne kehottaa ottamaan lisää lainaa ja ajattelemaan positiivisesti, koska huonot asiat voivat tulla toteen vain negatiivisten ajatusten kautta.

Kulissit pystyyn ja defenssit kuntoon! Tuntekaamme kiitollisuutta kyvystämme paeta todellisuutta. Maaginen ajattelu muuttaa kaiken paremmaksi. Sillä tavoin maailma toimii. Ikävät asiat ovat mielemme luomusta ja ongelmat poistuvat, kun niitä ei ajattele.

Olen yrittänyt olla ajattelematta Rhonda Byrneä - ja olen jopa onnistunutkin siinä kokonaisen vuoden ajan, mutta niin vain häneltä taas ilmestyi uusi kirja. Kirjaan tarttuessani ajattelin positiivisesti, että ehkä tämä on parempi kuin edellinen, mutta ei sekään toiminut. Hänen psykoosinsa on kaiken aikaa vain edennyt.

Ehkä kirjojen suosio perustuukin sille, että ne muistuttavat Harry Potteria. Ongelmat ratkeavat taikasauvan heilautuksella.

maanantai 4. helmikuuta 2013

D.H.Lawrence

Tiesin jo etukäteen, että romaani Lady chatterley'n rakastaja (1928) oli melko suora kumarrus Walt Whitmanin suuntaan. Kirja kertoo yläluokkaisen naisen suhteesta riistanvartijaan, jossa ilmentyvät Whitmanin ihailemat fyysisen terveyden, raikkaan ulkoilman ja luontoyhteyden positiiviset vaikutukset. Naisen aviomies sen sijaan on pelkkää mieltä (Hegeliläistä absraktiota) - hän aivan konkreettisesti makaa sairasvuoteella halvaantuneena.

Lawrence on hyväksynyt myös Whitmanin käsitykset tietyistä moraalisista vapautuksista - onnen, terveyden ja sielujen välisen kohtaamisen nimeen. Todellista syntiä ei ole, on vain viktoriaanista ahdasmielisyyttä, ulkokultaisuutta, johon on sekoittunut naurettavan pieni määrä aitoa muiden ihmisten huomioon ottamista.

D.H.Lawrencen Whitman-essee (1921) ylittää kuitenkin dharman kirkkaudessa kaiken muun mitä häneltä olen lukenut. Itse asiassa epäilen, etten ole Yrjö Kallisen tai Alan Wattsin ohella lukenut montaakaan länsimaista kirjailijaa, joka olisi niin kiinni itämaisen filosofian ytimessä.

Lawrence ei säästele Whitman-innostustaan:

"Whitman is the greatest of the Americans.

Whitman has gone further, in actual living expression than any man, it seems to me...

Herman Melville hunts the remote white whale of the deepest passional body, tracks it down. But it is Whitman who captures the whale. The pure sensual body of man, at its deepest remoteness and intensity, this is the White Whale.

At last there is nothing more to conquer. At last all is one, all is love, even hate is love, even flesh is spirit. The great oneness, the experience of infinity, the triumph of the living spirit, which at last includes everything, is here accomplished."
Lawrence myös päättää kirjoituksensa mahtipontisesti, suorastaan sotahuutoon:
"Whitman put us on the track years ago. Why has no one gone on from him? The great poet, why does no one accept his greatest word?

The Americans are not worthy of their Whitman."
(Whitman osoitti meille suunnan jo vuosia sitten. Miksei kukaan ole seurannut hänen esimerkkiään? Miksei kukaan ymmärrä suuren runoilijan suurinta sanomaa?

Amerikkalaiset eivät ole whitmaninsa arvoisia!)


Lawrence nimittää silkaksi ihmeeksi sitä, että aikakaudella, joka on kieltänyt kaiken erotiikan ja tunnustanut täydellisen välirikon yhteiskuntaluokkien välillä, yhteiskunnan moraali edes sallii kenenkään lukevan Walt Whitmanin harhaoppeja. Hän kiittää ihmisten typeryyttä siitä, että he eivät ole tajunneet polttaa torilla Whitmanin säädyttömiä teoksia, joissa ihaillaan vapaata seksuaalisuutta ja jopa avoimesti puhutaan homoseksuaalisuudesta.

Lawrencella on ollut Whitman-esseensä kirjoittamisen jälkeen lähes kymmenen vuotta aikaa valmistautua henkisesti siihen keskusteluun, jonka kiltisti säädyytön romaani Lady Chatterley'stä mahdollisesti käynnistäisi - mutta itse asiassa siihen hetkeen kului miltei 40 vuotta! Vuonna 1921 Lawrencen siis ilmaisi ajatuksensa esseiden muodossa, ja vuonna 1928 hän sai valmiiksi romaaninsa - mutta vasta vuonna 1960 kirjalle viimein löytyi kyllin rohkea julkaisija - mistä tietenkin seurasi suuri häly ja kuuluisa siveellisyys-oikeudenkäynti.


Amerikkalaisen dharman historia

1950 ja -60-lukujen beatnikit, dharmapummit ja LSD-profeetat toivat jälleen pinnalla zen-filosofian ja itämaisen ajattelun, joka oli uinunut pinnan alla aina 1800-luvun alusta, jolloin kuuluisuuksien kuten Ralph Waldo Emersonin tai Whitmanin yleiseen sanavarastoon kuuluivat monet itämaiset termit.

Dharman historia ei kuitenkaan missään vaiheessa katkennut. Siitä kertoo hyvin D.H.Lawrencen vuoden 1921 Whitman-essee, jossa hän selkeästi ja kaunopuheisesti kuvailee runoilijan merkitystä oman tietoisuutensa avartumiselle ja kosmisten arvojensa vakiintumiselle:
Whitman enters into on the last phase of spiritual triumph. He really arrives at that state of infinity which the seers sought.

Whitman proceeds to find the experience of infinitude, his vast extension, or concentrated intensification into Allnes. He carries the conquest to its end.

Continually the one cry: Iam everything and everything is me. I accept everything in my conciousness; nothing is rejected.
Lawrence esittää Whitmania ja hänen valtamerellisyyden kokemustaan kohtaan myös edistynyttä kritiikkiä. Hänen sanansa ovat yhtä kirkkaita kuin jos asian toisi esiin D.T.Suzuki tai Krishnamurti:
"And one word more. Even if you reach the state of infinity, you can't sit down there. You just physically can't. You either have to strain still further into universality and become vaporish, or slimy: or you have to hold your toes and sit tight and practice Nirvana; or you have to come back to common dimensions, eat your pudding and blow your nose and be just yourself; or die and have done with it.

A grand experience is grand experience. It brings man to his maximum. But even at his maximum a man is not more than himself. When he is infinite he is still himself. He still has a nose to wipe."
(Vaikka ihminen saavuttaisi Nirvanan ja yhtyisi äärettömyyden kanssa, hänen on yhä senkin jälkeen syötävä kiltisti vanukkaansa ja niistettävä nenänsä.)

Toisin sanottuna: Lawrence on oivaltanut omakätisesti mahayana-buddhalaisuuden ehkä tärkeimmän sanoman (siis erona hinayanaan): äärettömyys on tyhjyyden ilmenemistä, eikä Tyhjyys tarvitse ketään tai mitään puolustajakseen. Se on itseriittoista ja kuollutta. Vain rajalliset oliot kärsivät rajallisuutensa tuomista vaivoista. Niinpä valaistumiskokemuksesta vapaaehtoisesti päästetään irti ja katse palautetaan inhimilliseen maailmaan, joka on nyt heräämisen jäljiltä värittynyt uudella myötätunnolla.

Lawrencen pointti kiteytyy tähän yhteen virkkeeseen, joka on eräänlainen Ydinsuutra pienoiskoossa:
"The state of infinite is only a state, even if it be the supreme one."
(Valaistumisen tila on vain tajunnantila muiden joukossa.)

Muoto on tyhjyyttä, tyhjyys on muotoa. Kaiken hajanaisuuden ja erillisyyden taustalla on jakamaton ykseys, mutta tunne kaiken yhteenkuuluvaisuudesta on sekin olemassa vain rajallisen ja hetkellisen tietoisuuden kokemuskentässä - muilla tavoin rajaton ei voi tulla tietoiseksi itsestään kuin jakamalla itsensä haavottuvaiseksi moneudeksi.

Whitman, Lawrence, Bill Hicks ja monet muut sen ovat sanoneet. Pelko on käpertymistä hetkelliseen itseensä ja rakkaus suuntautumista kohti totuutta, suurempaa ja lopullisempaa todellisuutta.

"Whitman's way to Allness, he tells us, is through endless sympathy, merging."

maanantai 28. tammikuuta 2013

Eksyksissä oleminen ja aika

Martin Heidegger (1889-1976) erottaa neljä olemisen tapaa: 1) toimettomana oleminen, 2) väärässä oleminen, 3) pulassa oleminen sekä 4) veden varassa oleminen.
Heideggerin tulkinnan mukaan muunlaisia olemisen tapoja ei ole - mutta tästä tietenkin on kiistelty hyvin paljon, eivätkä useimmat filosofit ole samaa mieltä. Viime aikoina esimerkiksi Paavo Arhinmäki on havainnollistanut, että mahdollista on myöskin toisessa paikassa oleminen.

Jean-Paul Sartren kilpailevan eksistentiaalifilosofian lähtökohtana on, että ihminen voi valita myöskin eri mieltä olemisen. Kukaan ei kuitenkaan voi vapautua siitä välttämättömyydestä, että hän on eri mieltä suhteessa johonkuhun toiseen. Ihminen ei siis voi olla yksin eri mieltä, vaikka hän toivoisi.

Tämä oli Sartren mukaan inhimillisen ahdistuksen lähtökohta: me haluaisimme olla eri mieltä yksin ja omassa rauhassa, mutta kielellisen ja loogisen välttämättämyyden mukaan erimielisyyden edellytyksenä on jokin toinen taho, jonka kanssa eri mieltä ollaan. Tätä toista tahoa Sartre kutsui nimellä "kaikki muut ihmiset".
Unohtakaamme kuitenkin Satre tällä haavaa. Mitä Heidegger tarkoitti sillä, että ihminen on toimettomana, väärässä, pulassa tai veden varassa?

Toimettomana oleminen on Heideggerin mukaan olemisen korkein muoto. Kun ihminen lakkaa olemasta toimeton, hän ennen pitkää huomaa olevansa väärässä tai pulassa. Jos hän on onnekas, hän päätyy veden varaan. Silloin hän virkistyy ja tiedostaa kaipaavansa toimettomuutta.

Jos ihminen ei ole onnekas, hän saattaa päätyä olemaan kuollut. Heideggerin mukaan tämä olemisen tapa ei olemisen tapa lainkaan. Kuolleet eivät ole, he ainoastaan sijaitsevat.

Tästä olemisen ja sijaitsemisen välisestä erottelusta juuri johtuu se, miksi Heideggerin mukaan esimerkiksi Arhinmäen väärässä paikassa oleminen ei ole olemisen muoto. Arhinmäki ei ole, hän sijaitsee.

On ongelmallista myöskin se, ettei Arhinmäkeä jonakin tiettynä ajanhetkenä välttänmättä löydy myöskään sieltä toisesta paikassa. Hän saattaa olla kolmannessa paikassa tai tyystin eksyksissä.
Juuri eksyksissä olemisen mahdollisuus tuotti Heideggerille suurta päänvaivaa. Hän yritti sovittaa sitä omaan filosofiaansa, mutta päätyi lopulta melko ovelaan määritelmään. On mahdollista, että me kaikki olemme eksyksissä, jolloin koko sana ei tarkoittaisi mitään erityistä.

Eksyksissä oleminen ei siis millään tavoin mullista normaalia olemisemme tapaa. Kun me toteamme olevamme eksyksissä, me vain hetkellisesti tiedostamme olevamme eksyksissä. Me olimme eksyksissä jo sitä ennen, emme vain halunneet myöntää.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Pitäisi olla II

Muutama kuukausi sitten julkaisin listan viidestä asiasta, jotka mielestäni pitäisi olla. Tämä blogimuoto on sinänsä aika huono tällaisten puutteiden julkituomiseksi, kun ei ole helppo äänestää kunkin asian kohdalla - ja varsinkin kun ei tule kommentteja. (Vali-vali, niitäkin pitäisi olla, kommentteja. En tiedä mikä mättää. Ehkä minun pitäisi viettää vähemmän aikaa netissä ja hankkia ystäviä...)

Tässä joka tapauksessa uusi lista asioista, joita pitäisi olla. MINKÄ VITUN TAKIA NIITÄ EI JO OLE!!!


1) Teetä

Yhdellä sanalla: TEE. Kun menen kahvilaan ja pyydän teetä, siellä ojennetaan hieno puinen laatikko, jossa ensisilmäyksellä näyttäisi olevan kymmenittäin teelajikkeita värikkäissä pusseissa.

Suomalainen teekulttuuri on kehittynyt siihen suuntaan, että vielä kymmenisen vuotta sitten kahviloissa oli vain 3-4 erilaista teetä mistä valita - MUTTA NE OLIVAT TEETÄ! Mustaa teetä, vihreää teetä, ruusunmarjaa, mustaherukkaa, sitruunaa, ei muuta.

Nykyään ravintoloissa on kymmenittäin teelajikkeita MUTTA MIKÄÄN NIISTÄ EI OLE TEETÄ. KAIKKI OVAT JOTAIN VITUN AROMISOITUA JA VÄRJÄTTYÄ KARAMELLIVETTÄ.

Olen katsellut kahvilakäyttäytymistä ja jutellut teetä juovien ihmisten kanssa ja kaikki ovat yksimielisiä. He haluavat juoda teetä, eivät maustettua ja keinotekoisesti värjättyä vettä.

Jostain syystä ravintolanpitäjät luulevat, että ihmiset joisivat enemmän teetä, jos huonoja lajikkeita olisi tarjolla enemmän - mutta ei se toimi niin. Tai sitten kukaan ei edes halua, että heidän asiakkaansa joisivat teetä.

En minä tiedä mistä tässä ilmiössä on kysymys. Minä en vain kerta kaikkiaan tajua, että kuka ihminen haluaa juoda teetä, joka ei sisällä teetä. En ole edes tavannut sellaista ihmistä - vain kahvinjuojia, jotka tuovat lahjaksi hienon nimisiä teesekoituksia, joissa on hyvin vähän teetä.

Varmaan suomalaiset inhoavat teetä juuri siitä syystä, että he luulevat, että SE, mikä heille teenä myydään olisi teetä. Eihän sitä juo Erkkikään, ja varsinkaan Erkki.


2) Dry Energy Drink

Jatkan juomalinjalla. Joisin paljon enemmän energiajuomaa, jos tarjolla olisi sellaista energiajuomaa, joka ei väsytä.

Niinpä. Kun juo pullollisen energiajuomaa niin puolen tunnin päästä jo tuntuu että on unessa. Tämä ei ole vain minun kokemukseni vaan lääketieteellinen fakta.

Energiajuomien sokeri lisää insuliinin tuotantoa, mikä hetken kuluttua aiheuttaa sen, että silmissä sumenee ja takaraivossa tuntuu sellainen jännä jomotus. Tekee mieli käydä makaamaan, eikä pysty keskittymään.

Monet tietenkin tässä tilanteessa juovat lisää energiajuomaa, mikä on ehkä tarkoituskin.

Valkoinen sokeri ja glukoosi-fruktoosi-siirappi ovat eräs tehokkain keino heikentää työkykyä - ja pitkällä tähtäimellä hankkia itselleen diabetes.

Light-energiajuomat eivät ole sen parempia, koska niissä on aspartaamia ja asesulfaatti-K:ta, mitkä myöskin sekoittavat kehon sokeritasapainon - koska ne huijaavat elimistön erittämään insuliinia.

Ainoa oikeasti toimiva energiajuoma olisi sellainen, missä olisi niukasti hedelmäsokeria, eikä mitään muuta makeutusainetta sen tilalla.

Se maistuisi tylylle, mutta mitä sitten. Maistuuhan kahvikin tylylle ja silti sitä juodaan. Nykyään muutenkin energiajuomien suurkuluttajia ovat teinipojat ja kuiva energiajuoma voisi olla heidänkin mielestä miehekkäämpää kuin siiderin makuinen sokerilitku.

Kuivan energiajuoman nimi voisi olla vaikka TYLY - niin kuin tyly jätkä - tai KARU - niin kuin karu muija. Muutamassa vuodessa se valtaisi mukavan osuuden markkinoista, koska sitä juovat ihmiset oikeasti jaksaisivat keskittyä.

Ja olisihan se aika tylyä juoda välitunnilla S-marketin parkkipaikalla TYLYÄ. Kyllä minä ainakin joisin.


Kommentaari:

Hups, eilen tuli kai painettua julkaisunappua vaikka piti vain tallentaa luonnos. No, joka tapauksessa tämän koko julkaisun ei pitänyt olla vielä lähellekään valmis, mutta antaa olla. Valituksen aiheitakin piti olla enemmän.

Kirjoitan sitten paremman version, kun vuorossa on PITÄISI OLLA, OSA 3.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Tarantino-väsymys

ELOKUVA-ARVOSTELU: Quentin Tarantino: Django Unchained (2012).
Katsoja voi olla tyytyväinen itseensä, jos tämän elokuvan lopussa tuntee pahoinvointia. Harvalle taitaa käydä niin. Enimmäkseen yleisö nauroi ja hurrasi.

1960-luvulla Stanley Milgram teki kuuluisan sähköiskukokeen. Koehenkilöille annettiin tehtäväksi rankaista sähköiskuilla toista koekaniinia vääristä vastauksista. Sähköiskujen voimakkuutta kasvatettiin kaiken aikaa, ja lopulta uhri aneli kidutuksen lopettamista.

Silti vain aniharvat kieltäytyivät kokeen jatkamisesta. Useimmat eivät joko uskaltaneet vastustaa testiä valvonutta lääkäriä - tai sitten heitä ei liikaa vaivannut kärsimyksen aiheuttaminen muille ihmisille.

Tutkimusta on tulkittu siten, että valtaosan ihmisistä voi hyvinkin määrätä vartioimaan vaikkapa keskitysleiriä. Kovan paikan tullen heiltä siis puuttuu rohkeutta, selkärankaa ja/tai myötätuntoa. He toimivat massan mukana, tekevät niin kuin heille käsketään... ja ovat tarvittaessa sydämettömiä.

Kyse on tietyllä tapaa täysin tarpeettomasta nollatutkimuksesta, koska historian valossa me jo tiedämme, että näinhän me ihmiset tosiaan käyttäydymme. Olemme varsin kykeneviä kiduttamiseen ja murhaamiseen, aikakaudesta, rodusta ja kansalaisuudesta riippumatta.

Django Unchained on uudenlainen Milgramin koe. Se osoittaa käytännössä, kuinka kolmen tunnin kuluessa melkein kuka tahansa voidaan aivopestä ajattelemaan, etteivät pahat ihmiset - tai edes heidän perheenjäsenensä - ansaitse lainmukaista tuomiota. Viholliset ja heidän liittolaisensa voi teloittaa ilman oikeudenkäyntiä.

Ja teloituksen aikana yleisö hurraa.

Jos rehellisiä ollaan niin tuskin mikään toinen elokuva on saanut minua voimaan näin pahoin.

Sikäli kuin olet nähnyt elokuvan Django Unchained, tiedät kuinka elokuva päättyy. Loppuratkaisua on monessa arvostelussa kutsuttu onnelliseksi ja jopa riemukkaaksi. Paha saa palkkansa.

Elokuva lopussa päähenkilö teloittaa aseettoman naisen. Sen jälkeen hän ampuu aseetonta ja puolustuskyvytöntä vanhusta molempiin polviin ja jättää tämän kuolemaan. Vanhus rukoilee Jeesuksen nimeen, että Django saisi ansionsa mukaan.

Tämä on hauskaa, koska hetkeä aikaisemmin Django myös on ampunut ilkeää ja aseistettua roistoa munille. On hulvatonta, että roistoa ammutaan munille. Se saa yleisön niin hyvälle tuulelle, että he tuskin huomaavat ketkä seuraavaksi tapetaan ja millä tyylillä.

Sähköiskujen voimakkuutta korotetaan asteittain, kunnes koehenkilön oma tahto ja moraalinen taju sumentuvat. Hänet lietsotaan koston mielialaan ja työnnetään yli tietyn rajan, jota hän ei uskaltaisi rikkoa normaaleissa olosuhteissa.
Käsittelyn jälkeen yksilö ei edes huomaa sanoa ei. Hän ei uskalla myöntää itselleen, että tässä on jotain väärää, koska henkisesti hän on ehtinyt lähentyä päähenkilöön ja solmia liittolaisuuksia. Hän ihastunut, samaistunut ja valinnut puolensa. Hän on imeytynyt mukaan kertomuksen päihdyttävään rytmiin.

Katsojasta on tullut Django Unchanged-nimisen sissiarmeijan jäsen ja idolinsa Djangon seuraaja - siis eräänlainen orja ja palvelija. Hän on myös suuren gurunsa Tarantino lumoissa ja on kadottanut kykynsä itsenäiseen ajatteluun. Hän ei osaa kyseenalaistaa julmuuksia, joihin hänen joukkonsa syyllistyvät.

Miltei kolme tuntia kestävän session jälkeen katsoja ei ole puolueeton, eikä enää näe asioita laajemmasta perspektiivistä. Kaikki tapahtuu asteittain, eikä havahtumiselle jää aikaa.

Elokuvassa aseeton nainen ammutaan kylmäverisesti, koska hän on pahan miehen sisar. Verisiteensä kautta hän ansaitsee kuolla.

Vihollinen ei ole ihminen. Häntä ei tarvitse sääliä. Hän ei myöskään ansaitse minkäänlaista oikeudenkäyntiä.


Oma tulkinta vastaan suuren yleisön tulkinta

Mielestäni Tarantino ylitti tietyn säädyllisyyden rajan. Olisin ehkä ajatellut, että ratkaisu on kerrassaan nerokas, jos olisin katsellut tätä elokuvaa yksin.

Olisin halunnut ajatella, että valinta on harkittu.

Yksin katsellessani viimeiset ajatukseni olisivat olleet: Miten upeasti Tarantinolla olikaan uskallusta riistää päähenkilöltään kaikki arvovalta ja uskottavuus! Elokuva tahtoo osoittaa, kuinka väkivalta turmelee lopulta parhaatkin meistä, kuinka sankarista ei veritekojensa jälkeen löydy sankaruutta. Hän on vajonnut samalle tasolle vihollistensa kanssa.

En voinut ajatella näin, koska yleisö hurrasi veriteoille. Heidän silmissään sankarin uskottavuus oli tallella loppuun asti - ja arvostelujen lukeminen on vakuuttanut minut siitä, että 90% katsojista todellakin kokee asian juuri näin. Lopussa Django jopa tanssi ja kumarsi ratsunsa selässä, kuin tiedostaen, että hänelle hurrataan. Sekin tuntui mietityltä... mutta miksi kaikilla muilla oli niin hauskaa? He eivät edes myönnä moraalisen ristiriidan olemassaoloa?

Leffayleisön kollektiivinen tahto on päättänyt, että teloitus oli oikeutettu ja ettei sankarillisuuteen tullut minkäänlaista tahraa.

Elokuvaa rakastetaan, koska se ei ollut tottelevaisuuskoe.

Se oli viihdettä.

Tarkoitus on vain aivopestä katsojat hyvälle tuulelle. Tarantino tarjoaa ihmisille sitä mitä he haluavat: väkivaltaa ja kostoa, roppakaupalla verta ja suoraviivaista toimintaa.

Tarantino ei antanut sankarinsa ampua aseetonta naista siksi, että se olisi väärin ja herättäisi katsojissa ristiriitoja. Nainen ja vanhus ammuttiin, koska tappaminen on aina hyvää viihdettä, riippumatta kohteesta.

Mitään syvällisempää pointtia ei ole.

Olen lukenut läpi nyt useita kymmeniä arvosteluja ja nettikommentteja, eikä kukaan näytä ajattelevat, että Django olisi tehnyt mitään moraalisesti epäilyttävää. Katsojat yksinkertaisesti nauttivat hulvattomasta verilöylystä 1800-luvun etelävaltioissa. Elokuvaa on luonnehdittu koomiseksi. Se sisältää mainiota huumoria, kuten selkään ampumista ja tähtäämistä munille.
Kaiken tämän kirjoittelun taustalla vaikuttaa minun oma naivii haluni nähdä Tarantinossa ihmisyyttä. Jostain syystä tahdon puolustaa hänen taiteellista nerouttaan ja torjua ajatukset siitä, että hän olisi pesunkestävä psykopaatti.

Kuitenkin samaan aikaan minun on entistäkin vaikeampi uskoa, ettei Quentin Tarantino todellakin olisi psykopaatti - ja tarkoitan nyt lääketieteellisessä merkityksessä: ettei hän osaa tuntea minkäänlaista sääliä tai samaistua toisten ihmisten aikuisiin tunteisiin.

Yhdessäkään Tarantinon elokuvassa ei osoiteta armoa, ei kenellekään. Tyhmät ja rumat kuolevat ensin, sitten vasta ovelammat pahikset. Hyvät ovat yhtä itsekkäitä, mutta kauniimpia ja murhaavampia.

Kaikki roolihahmot ovat itsekkyyden ja koston motivoimia. Mies saattaa rakastaa naista ja nainen miestä, mutta sekin johtuu elokuvataiteen edellyttämästä elementistä.

Tarantino ei ole koskaan kuvannut romanttista kohtausta. Himoa ja viettelyä ehkä, mutta ei ystävyyttä, huolenpitoa ja romantiikkaa.

Ja kun sanon, että kaikissa Tarantinon elokuvissa ongelmat ratkaistaan väkivallalla ja kaikkien henkilöiden motiivit ovat itsekkäitä, tarkoitan niitä kaikkia. Jopa Jackie Brownin lopussa pehmeäksi oletettu sankari turvautuu väkivaltaan. Ovelasti hän naamioi murhan itsepuolustukseksi.

Kyse on rahasta, himosta ja ehkä rakkaudestakin... mutta rakkaus on vain peittämässä sitä, että kyse on rahasta... ja tietenkin myös alkukantaisesta selviytymisen vaistosta.
Quentin Tarantino osaa kirjoittaa ja ohjata psykopaattisia pahiksia uskottavasti, koska hän itse on psykopaatti. Se on kaikkein yksinkertaisin selitys. Elokuvien maailmassa hän saa turvallisesti toteuttaa itseään, kiduttaa ja tappaa. Puhuuko mikään tätä oletusta vastaan?

Alan epäillä, ettei Tarantino tule ohjaamaan inhimillistä elokuvaa. Hän ei yksinkertaisesti osaa. Myös Pulp Fiction on jälkikäteen mietittynä tulvillaan sadismia. Se on kertomus maailmasta, jossa kaikki kantavat asetta ja tappavat työkseen.

Kun Bruce Willisin esittämä nyrkkeilijä matkustaa taksilla, kuljettaja kyselee miltä tuntuu tappaa. Jollakin sairaalla tavalla kuolema kiehtoo kuljettajaa, osallistuminen murhaan. Ehkä hän lukee vapaa-ajallaan dekkareita, kuten niin monet meistä.

Tappamisessa on jotain lumoavaa. Sitä voisi kokeilla, jos vain ei olisi pelkoa kiinnijäämisestä. Ensin voisi harjoitella eläimillä, hankkia aseen ja liittyä metsästysseuraan. Muistan kuinka armeijassakin alikessu sanoi, että tarkkuus paranee, jos kuvittelee maalitaulun esittävän pahaa-aavistamatonta ryssää.

Hänen olisi pitänyt sanoa ryssän nivusia. Se olisi ehkä parantanut koko komppanian tuloksia.

Kysyttäessä elokuvaväkivallan ja kouluampumisten suhdetta, Tarantino toteaa tylysti olevansa nero ja että taide on kaiken kritiikin yläpuolella. Newton School Shooting
Yhdestäkään hänen elokuvastaan ei tarvitse etsimällä etsiä psykopaattia. Heitä on useampia. Kylmähermoiset sekopäät ovat Tarantinon tavaramerkki:

Reservoir Dogs: yksi ryöstäjistä (Michael Madsen) viiltää panttivangilta korvan lähinnä huvittaakseen itseään. Kaikki muutkin ovat kovaksikeitettyjä rikollisia, mutta sentään suhteellisen inhimillisiä.

Pulp Fiction: kaupanpitäjä on sodomiitti, joka vangitsee seksiorjia kellariinsa. Bruce Willis tappaa omien sanojensa mukaan toisen nyrkkeilijän vain vanhingossa ja Samuel L. Jacksonin esittämä tappaja tekee päätöksen luopua ammatistaan. Tarantinon elokuvissa ei vastaavaa moraalista herätystä ja hellämielisyyttä enää nähdä. Pulp Fictionin tag-line on "Tarinoita väkivallasta", mutta se tuntuu jälkikäteen huvittavalta.

Jackie Brown: Samuel L. Jackson on huumekauppias, joka tappaa järjestelmällisesti ja laskelmoidusti. Lopussa hänet tapetaan yhtä laskelmoidusti. Jengiä kuolee, mutta kaiken kaikkiaan tämä on Tarantinon elokuvista lämpimin ja sympaattisin.

Kill Bill: 1.) Bill ensinnäkin tappaa kaikki ihmiset häätilaisuudessa. 2.) Sairaalan vahtimestari vuokraa koomapotilaita kiimaisten miesten panopuuksi, 3.) O-Ren Ishii näkee vanhempiensa murhan ja muuttuu lopulta aivan yhtä psykopaattiseksi murhaajaksi. 4.) Hänellä on apurinaan tyttö, joka on täysi psykopaatti. 5.) Billin veli (Michael Madsen) hautaa päähenkilön elävältä. 6) Hänet murhaa toinen yksisilmäinen psykopaatti ilman selkeää motiivia, käyttäen myrkkykäärmettä. 7.) Billin oppi-isä on sutenööri-psykopaatti, joka viiltelee naistensa kasvoja.

(Voi olla, että unohdin jonkun Kill Billin psykopaateista, koska heitä on niin paljon. Voi myös ajatella, että Uma Thurmanin esittämä päähenkilö on aivan yhtä lailla psykopaatti, koska hän on aikaisemmin osallistunut samoihin rikoksiin, eikä armahda ketään.)

Death Proof: No ainakin Kurt Russell, jos ei muita. Hänessä onkin psykopaattia ihan kyllikseen. Elokuvan pahiksen motivaatiot jäävät aika lailla pimentoon. Tämän elokuvan jälkeen Tarantino lakkaa kokonaan perustemasta pahistensa pahuutta. He vain ovat julmia ja sillä siistä.

Inglorious Bastard: Käytännössä kaikki merkittävät henkilöhahmot nauttivat väkivallan tuottamisesta, eivätkä liiemmin tunne armoa. Muutamat ovat tietenkin sadismissa omaa luokkaansa. Oman elokuvateatterinsa polttava nainen on ainoa, jonka vihan taustoja perustellaan.

Django Unchained: Elokuva koostuu etupäässä täysin yksiulotteisesti kuvatuista pahoista miehistä, jotka esitellään lyhyesti ja sitten he kuolevat. Kenelläkään ei ole mitään moraalikoodia, vaikka muutamissa kohtauksissa ikään kuin paheksuttaisiin orjuutta. Koko orjuuden teema on lähinnä valittu siksi, että se oikeuttaisi erittäin julman väkivallan ja vaikeuttaisi järkevän kritiikin esittämistä.

Psykologisesti tai historiallisesti ajateltuna Django Unchained on totaalisen epäuskottava. Se on vain aivoton kostofantasia, joka on toteutettu taitavasti. Lisäksi dialogi on nokkelaa ja näyttelijät tekevät loistavaa työtä.

Tulee mieleen, että Tarantinossa ja Göebbelsissä on jotain yhteistä. Älyllisesti ja moraalisesti kestämätön mytologia on tehty vetovoimaiseksi karisman, ison rahan ja teknisen taituruuden avulla. Tarantinon kaksi viimeisintä elokuvaa ovat väkivaltaa ihannoivan ideologian uljasta propagandaa.

Tarantino saa valtaisat kansanjoukot mylvimään ihastuksesta tarjoamalla heille leipää ja sirkushuveja. Hän vetoaa amerikkalaisissa juuri niihin tuntoihin, jotka on helppo mieltää positiivisesti: kaksi voitettua sotaa ja niiden sotien kammottavat viholliset.

Vielä muutama vuosi sitten olin mitä suurin QT'n ihailija, mutta nyt minua lähinnä puistattaa. En saa pyyhittyä päästäni sitä hetkeä, kun yleisö nauroi ja hurrasi.

Vihollisten kanssa vehkeilleet siviilit oli asetettu riviin ja heidät oli teloitettu. Samalla hetkellä kuoli kunnioitukseni Tarantinoa kohtaan.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Todellisuudessa elämisen taito

Vuosina 2006-2008 kirjoitin esseekokoelmaa nimeltään Todellisuudessa elämisen taito. Sen toinen työnimi oli Sankarimatkaajan opas objektiivisuuteen. Kirjan suurin ongelma oli se, että sain sen muutamissa maanisissa puuskissa lähes valmiiksi ja kadotin mielenkiintoni.

Toinen suuri ongelma oli, etten vielä tuolloin pitänyt blogia. Kirjoitin tekstiä suurinpiirtein samalla huolimattomalla tahdilla kuin nykyäänkin, ja kiinnitin huomiota editointiin yhtä vähän - en vain julkaissut mitään missään. Minulla oli hassu kuvitelma siitä, että kirja kuuluisi julkaista vasta sitten kun se on valmis, kertarysäyksellä, fanfaarien saattelemana.

Jos Verraton relativismi koskaan tulee julkaisukuntoon, se on suuri ihme ja varmaan kymmenes esseeyritelmäni. (Kustannustoimittajasta olisi todennäköisesti paljon apua.) Muita aiempia räpellyksiä ovat:

Elämän tarkoitus (2003). Tästä puhuin kirjoituksessa "Peripeli".

Panteismi ja maailmankansalaisen etiikka (2004) Syntyi runokokoelman jälkikirjoitukseksi. Tämä on ainoa essee, jonka olen tulostanut ja jota muutamat ihmiset ovat jopa lukeneetkin.

Oivallus (2001-2005). Koottuja näkökulmia "huippukokemuksesta", eli satorista, kenshosta, moksasta - ja mitä niitä nimiä sitten onkaan. Vakava tutkielma Mystiikasta. Se osoittautui liian työlääksi tutkimusaiheeksi. Passiivisesti silti yhä kerään näitä kuvauksia, kun satun sellaiseen törmäämään kirjallisuudessa. Joistakin mystisistä meditaatiokokemuksista olen myös tehnyt muistiinpanoja.

Vapauden paradoksit (2005-09). Useita kymmeniä pakinoita ja näkökulmia, joista muutaman olen julkaissut blogissakin. Melko leikkisä ja hauska projekti, joka jatkuu varmasti.

Tavallinen elämä (2006-07), sisältää tärkeän esseen "Kusipäisyyden perintö". Pyrkimystä kohdistaa filosofista ajattelua mahdollisimman arkisiin ilmiöihin.

Elämänfilosofian filosofia (2006-08). Tutkielmia elämänfilosofian merkityksellisyydestä ja merkillisyydestä. Iäisyysprojekti. Vaatii sellaisten tuskallisten kirjojen lukemista kuin Salaisuus tai Kuinka muuttua ihmisenä ja tulla mijonääriksi yhdessä illassa? Näitä riittää.

Tyhjyys on uusi musta (2007) buddhalaisia tarinoita ja pohdiskeluja. Näitä on pöytälaatikossani kosolti.

Uskonnon puolustus (2008-09) Sekulaari kritiikki ateismille tai "ateologialle", kuten sitä kutsun. Tätä voisi kehitellä, nyt kun ilmestyi Ateismi 2.0, ja keskustelua on muutenkin käynnissä. Meinasin antaa kirjalleni nimeksi mmyös Ateismi 3.0. mutta joku ehti ensin.

Hätiköinti, toiselta nimeltään Oikaistut johtopäätökset (2008-09). Kokoelma oman kulttuurimme oikaisuja ja pohdintaa ihmisen taipumuksesta oikoa mutkia. Pääteesini on se, että johtopäätöksiä ei "tehdä", vaan ne opitaan matkimalla tai niihin kiirehditään. Tärkeä teos, joka vaatii työtä ja jolle uskon olevan tieteenfilosofista tarvetta. Pidän kirjan nimestä Hätiköinti. Se on ytimekäs ja kertoo oleellisen. Tällä ei ole kiirettä, koska aihe ei vanhene. En halua hätiköidä.


Todellisuudessa elämisen taito

Teos on keskeinen sikäli, että se oli varhainen yritys rakentaa synteesiä ajattelustani. Sittemmin saman paikan on ottanut Kvalifysiikka, joka on lähtökohdiltaan satiirinen tiedostaa oman fiktiivisen luonteensa. Ensi kertaa kvalifysiikka esiintyi kapteenin avaruusseikkailuissa, Aukean eeppisessä scifi-gonzo-runoelmassa:
Aukea: Kvalifysiikka

Olen määritellyt suhdettani todellisuuteen jo 2001 paikkeilla ja mielestäni vanha määritelmäni on yhä pätevä:
1. Todellisuudessa ei esiinny ristiriitoja, niitä on vain mielessämme.
1.1. Ristiriidat ovat seurausta yrityksestämme alistaa totuus ymmärryksellemme.
1.2.Kun sanon "ymmärrän asian A" ja "ymmärrän asian B", voin olla varma, että asioiden A ja B väliltä löytyy ristiriita.
Kvalifysiikka on humanististen tieteiden omaa tieteenfilosofiaa. Se tutkii inhimillisen perspektiivin vääristävää vaikutusta moneltakin kantilta.

Kvalifysiikka on useimmille pelkkää mystiikkaa, ja mystiikka onkin yksi kvalifysiikan tärkeä edeltäjä.

Kvalifysiikan taustalla on toki myös moderni käsitys evoluutiosta ja kvanttifysiikasta. Inhimillinen ajattelu on kehittynyt palvelemaan meitä tietyssä elämänympäristössä. Sitä yhä rajoittavat tietyt taipumukset, jotka ehkä ovat hyödyksi esimodernissa heimoyhteisössä, mutta jotka modernissa kaipungissa voivat olla vain haitaksi.

Kvalifysiikan näkökulmasta postmodernin ja modernin ero on seuraavanlainen:
Moderni opetti ihmiselle monia uusia taitoja.

Postmoderni edellyttää, että ihminen pois-oppii tietyt taipumukset. Tämä poisoppiminen aiheuttaa valtaisaa vastustusta, mikä on täysin ymmärrettävää.
Esimerkiksi:
Moderni mahdollisti sen, että syntyvistä lapsista yhä useampi jää eloon. (tehokkuus ja turvallisuus)
Postmoderni haluaa, että emme enää synnyttäisi maailmaan uusia lapsia (vaistojen vastustaminen).

Moderni mahdollisti sen, että kykenemme tuhoamaan vihollisemme.
Postmoderni vaatii, että sota on ohi, koska aseemme ovat niin kehittyneitä, että tuhoaisimme koko planeetan.

Moderni mahdollisti sen, että saamme tietoa joka puolelta maailmaa muutamien sekuntien viiveellä.
Postmoderni vaatii meiltä, että lopetamme Youtuben hassujen kissanpentujen katselemisen ja yritämme keskittyä oleelliseen.

Moderni mahdollisti sen, että elintasomme kohosi.
Postmoderni vaatii, että vapaaehtoisesti tingimme elintasostamme.
Tämä määritelmä modernin ja postmodernin suhteestani on minun itse keksimäni, vaikka voin toki olla parasti erehtynyt myös tässä asiassa. Kilpailevia määritelmiä on lukuisia ja on niin vaikea muistaa kaikkia eri suunnista tulleita teoreettisia vaikutteita. Joka tapauksessa on selvää, miksi postmodernia teoriaa kaikissa sen muodoissa niin paljon vastustetaan - ja miksi vastustetaan "tiedostajia" ja heidän moralismiaan.

Ihminen ei halua muuttua. Ennemmin hän tahtoisi tulla voimakkaammin inhimilliseksi ja toteuttaa inhimillisiä halujaan maksimaalisesti.

Moderni mies on supermies, joka lentää töihin rakettireppu selässä. Postmodeni on joutunut tunnustamaan modernismin hybriksen. Hän pyöräilee tai käyttää julkisia. Postmoderni mies on munaton mies. Hän ei saa unelmoida luonnon tai naisten alistamisesta oman tahtonsa alle.

Usein nykyaikaista valistusta vastustetaan vedoten "luonnollisuuteen". On luonnollista, että ihminen syö lihaa. On luonnollista, että ihminen puolustaa omia verisukulaisiaan ennen, sen jälkeen heimoaan, kansakuntaansa - ja vasta aivan viimeiseksi häntä kiinnostavat globaalit ongelmat.

On luonnollista myös että ihminen tarvitsee uskoa varmoihin totuuksiin. Onnellinen on se, joka saa vakuuttua omasta oikeassa olemisestaan. Tämä pätee myös meihin tiedostajiin. Myös meidän on syytä tiedostaa, että moraalinen ylemmyytemme on pätemisen tarvetta ja halua alistaa elämänsä jonkinlaiselle kutsumukselle.

Tämän tiedostettuamme meidän velvollisuutemme on jatkaa pätemistä ekologisilla elämäntavoilla, mutta emme saa päteä ilolla. Pätemisemme täytyy olla itsetietoista ja nöyrää.


Todellisuudessa elämisen vaaroista

Kvalifysiikka eroaa aiemmista tieteenfilosofioista siinä, että se tunnustaa totuuden vaarat. Se yhdistää siis epistemologiaan psykoterapian oivalluksia.

Tiedämme, että ihminen sairastuu masennukseen, jos hänen defenssinsä pettävät. Tämä on yksi syy, miksi tiedostamista, postmodernismia, relatativismia, monikulttuurisuutta ja ylipäänsä sivistystä vastustetaan. Ihminen tarvitsee defenssejään toimiakseen täydellä työteholla ja säilyttääkseen positiivisen elämänasenteensa.

Amerikkalainen oikeisto on hyvä esimerkki tästä. Jokin aikaa sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan ihmiset ovat onnellisempia, jos he osaavat vältellä ikäviä uutisia ja torjua tiedon oman elämäntapansa vaikutuksista maailmanongelmiin. Tämä pätee siis erityisesti republikaaneihin. He ovat onnellisia, jos he uskovat, että Amerikka on maailman hienoin valtio, jossa ei ole mitään korruptiota ja joka maailmalla vain edistää demokratiaa.

Onnettomampia olivat ne, jotka tiedostivat Amerikan tukeneen diktatuureja ja jotka tiedostivat tuloerojen kasvaneen - jotka tiedostivat ilmastonmuutoksen ja niin edespäin. He olivat huolestuneita ja murheellisia. He säälivät niitä jotka näkevät nälkää tai joutuvat lapsesta saakka. He tunsivat voimattomuutta. He olivat myös alttiimpia masentumaan.

Toisin sanoen yksilötasolla ihmiselle välinpitämättömyys ja ignoranssi olivat hyvin tehokkaita keinoja edistää omaa pirtsakkuutta: ja sitä kautta positiivista ajattelua, työtehoa ja menestyä elämässä.

Kun haluamme olla kosketuksissa todellisuuden kanssa, kyse on henkilökohtaisesta uhrauksesta. Me autamme tiedettä, me autamme tulevia sukupolvia - me valitsemme viisaampia päättäjiä, jotka säätävät viisaampia lakeja - mutta samaan aikaan totuus aiheuttaa meissä eräänlaista korroosiota. Kun riisumme defenssimme, me altistumme todellisuuden rankalle ilmakehälle.

Tämä on epistemologia 2.0: "totuudella on hintansa".

lauantai 19. tammikuuta 2013

Laatumarkkina-alue

Käsitteen "laatumarkkina-alue" lanseerasi Oliver Hole vuonna 2017. Vuonna 2031 hän voitti taloustieteen Nobel-palkinnon. Sitä ennen useimmat taloustieteilijät olivat lähinnä naureskelleet koko ajatukselle.

Toisin kuin yleensä, Oliver Hole ei saanut tunnustusta ideasta, vaan vasta sen toteutuksesta. Ajatusta ei halunnut tunnustaa monikaan, mutta se toimi. Muutamat pienet valtiot kukoistivat, koska niiden talouspolitiikkaan oli rohkeasti liitetty Holen uudistuksia.

Oliver Holen talousteoriaa on kutsuttu aristokraattiseksi, erotuksena kapitalistisesta tai sosialistisesta. Ensimmäinen Holen laki kuuluu:

1. Fiksut lait kannattavat pitkällä tähtäimellä.
Lähes koko modernin aikakauden taloudellinen tutkimus ja teorianmuodotus olivat keskittyneet tavallisiin kuluttajiin. Markkinoijat ja poliitikot halusivat lähinnä tietää, millä tavoin ihmisten valtaosa oli mahdollista huijata ostamaan. Ideaalinen kuluttaja oli yksinkertainen ja seurasi mielijohteita.

Hole halusi tutkia valistuneita kuluttajia. Hän halusi ymmärtää, millaiset kulutustottumukset olisivat järkeviä. Hänen oli vaikea löytää tutkimuksilleen rahoittajia, koska poliitikot tai kauppiaat eivät halunneet ihmisten viisastuvan. Heitä kiinnosti ennemminkin tietää, miten massoja voisi manipuloida äänestämään tiettyä puoluetta tai ostamaan tiettyjä tavaroita, tietystä liikkeestä.

Oliver Hole kertoo kokeneensa eräänlaisen valaistumisen, kun hän väsyneenä ja hieman juovuksissa tarkasteli valtioiden vaihtotaseita. Hän hoksasi, että tyhmä kansa heijastui tyhmänä valtiona. Poliittisesti tämä oli tietenkin itsestäänselvyys, mutta ehkä se päti myös valtiontaloudessa! Kouluttamattomat ihmiset eivät ainoastaan valinneet huonoa presidenttiä, he ajoivat alas myös valtion vaihtotaseen.


Aristokraattinen shoppailija

Jotta voisimme ymmärtää Holen kokeman oivalluksen valtion tasolla, meidän on ensin tiedettävä, mitä hän tarkoittaa "aristokraattisella shoppailijalla".

Jo pitkään on tiedostettu, että korkean tulotason ja koulutustason perheet paitsi tienaavat enemmän, myös säästävät rahaa ostamalla kalliimpaa. He esimerkiksi sijoittavat omistusasuntoon ja hankkivat huonekaluja, jotka säilyttävät arvonsa ja kestävät aikaa. Tuhannen euron antiikkisohva saattaa esimerkiksi kertaa 30 vuotta hajoamatta, ja uudelleenverhoilun jälkeen siitä voi vielä saada omansa takaisin.

Köyhempi perhe käy samaan aikaan läpi kolme 300 euron sohvaa, joiden elinikä on enintään 10 vuotta. Köyhemmät perheet kuluttavat pienempiä kertasummia krääsään, joka hajoaa ja josta pitkällä tähtäimellä kertyy valtava menoerä.

Perhe A) Omistusasunto, kestävät huonekalut, kestävät kodinkoneet, kestävät vaatteet ja kestävä laatuelektroniikka. Suuret kertainvestoinnit, mutta siinä vaiheessa, kun lapset ovat aikuisia, talo on oma ja jotkin ostetut tarve-esineet ovat yhä käyttökelpoisia.

Perhe B) Vuokranmaksua, paljon pieniä, edullisia kertaostoksia. Kun lapset ovat aikuisia, on perhe kuluttanut saman summan, mutta se ei omista mitään.

Oliver Hole kutsuu kaikkea sitä, mikä kestää aikaa ja käyttöä nimellä "varallisuus". Perheellä A on varallisuutta. Perheellä B ei ole varallisuutta. Kummankin perheen jättämä jälki bruttokansantuotteessa on samankokoinen, mutta toinen perhe samaan aikaan luo valtion sisällä kestävää varallisuutta, joka periytyy sukupolvelta toiselle.

Holen toinen laki kuuluu:

2. Aristokraattiset kulutustottumukset kasvattavat kansakunnan kokonaisvarallisuutta.

Varallisuusteoria

Oliver Hole oli aluksi kiinnostunut yksittäisistä kuluttajista, mutta pian oivalluksensa jälkeen hän julkaisi teoksen nimeltään Varallisuusteoria (2017). Siinä hän vertasi keskenään kahta talousmallia - tai pikemminkin vain talouden mittaamisen periaatetta: bruttokansantuotetta ja kansanvarallisuutta. Varsinaisesta varallisuusteoriasta puhutaan vasta teoksen lopussa, joss Hole ehdottaa varovaisesti, että jonkin valtion tulisi kokeilla hänen ideansa toimivuutta.

Niin todella tapahtuikin - ensin Norjassa, sitten Sveitsissä, Tanskassa ja lopulta kaikissa pohjoismaissa - Suomi hännänhuippuna. (Suomessa yhä keskityttiin rakentamaan uusia ydinvoimaloita - tai pikemminkin panemaan hankkeille projekteja, jotka tuottivat valtaisia työmaa-alueita, saamatta mitään koskaan toimintakuntoon.)

Kansanvarallisuudella Hole tarkoittaa kaikkea sellaista infrastruktuuria ja omaisuutta, joka ei ole riippuvaista bruttokansantuotteesta, eikä myöskään näy siinä. Se edistää taloutta ja tuottaa hyötyä kansalaisille, mutta sitä ei huomioida tilastoitaessa talouskasvua tai talouden tilaa.

Kolmas Holen laki kuuluu:

3. Kansantuotteen kasvulla ei ole suurtakaan väliä, jos kansanvarallisuus ei lisäänny - tai jos se jopa kääntyy negatiiviseksi.
Klassinen esimerkki BKT:n ja KV:n erosta on verrata keskenään lossia ja siltaa. Lossia operoimaan ja huoltamaan tarvitaan tietty määrä ihmisiä, joille maksetaan palkkaa. Myös siltaa täytyy kunnostaa. Oletetaan, että nämä summat ovat samansuuruiset, joten ero ei näy bruttokansantuotteessa. Silta on kuitenkin nopeampi. Silta kestää sata vuotta, kun puolestaan lossi täytyy jo muutamien vuosikymmenen välein kokonaan uusia - mistä tulee suuria kustannuksia.

Silta on esimerkki aristokraattisesta kulutustottumuksesta valtion tasolla. Lossi on köyhän valtion ratkaisu, joka pitkällä tähtäimellä tulee kalliimmaksi. Mikään tähän mennessä sanottu ei kuitenkaan haasta aiempia talousteorioita. Nämä ovat vain itsestäänselvyyksiä, joista ei tarvitse puhua.

Joskus itsestäänselvyyksistä vain täytyy puhua, koska saatetaan huomata jotain, mikä aiemmin on jäänyt huomaamatta.


Kansanvarallisuuden kasvu

Infrastruktuuri on selviö. Kaikki poliitikot ja taloustieteilijät tietävät, että infrastruktuuriin tehdyt investoinnit ovat hyödyllisiä, jos yhteiskuntaa tarkastellaan pitkällä tähtäimellä. Myös koulutus on tiedostettu tärkeäksi investoinniksi.

Varallisuusteoria-teoksessa astutaan vaarallisille ja yllättäville poluille vasta, kun esitellään neljäs laki:

4. Kun talous perustuu kusetukseen, se tuottaa etupäässä paskaa.
Hole kirjoittaa:
"Nykyaikaisen valtion BKT:stä valtaisa osa muodostuu pettymyksistä. Talouden rattaat pyörivät, kun ihmiset ostavat rihkamaa ja juoksevat turhien lupausten perässä."
(Varallisuusteoria, s. 322)
Teoksessa tarjotaan vaihtoehto, joka ei ole sosialistinen, mutta silti esittää kapitalismille suoran haasteen. Hole haluaa, että valtion päättäjät oppisivat kannattamaan uudenlaista itsekkyyttä ja nationalismia: he suhtautuisivat omiin kansalaisiinsa kuin sukulaiseen, jolle kannattaa antaa hyviä elämänohjeita pelkän kusettamisen sijaan.

Valtioiden rajalla rihkamaa vietiin ulos ja kannettiin sisään. Valtion vaihtotase oli negatiivinen, jos sinne kannettiin sisään enemmän turhaa ja nopeasti hajoavaa krääsää kuin sieltä kannettiin ulos. Jos krääsän tuleminen sisään vähentyisi, vaihtotase käätyisi positiiviseksi ja samaan aikaan varallisuus kasvaisi. Teoriassa kyllin järkevästi shoppaileva valtio kykenisi aikaa myöten haalimaan kaiken maailmassa olevan kestävän laatukäsityön.

Jos kansakunta kokonaisuutena perustaisi elämänsä aristokraattisiin kulutustottumuksiin, sen varallisuus kääntyisi jyrkkään kasvuun ja velkaantuminen lakkaisi. Muutamassa vuosikymmenessä se olisi varsinainen laatutavaran ja hyvinvoinnin keskittymä.

Miten tällainen muutos sitten on mahdollista? Pitääkö kaikille yksitellen opettaa millä tavoin tehdä järkeviä ostopäätöksiä?

Ei. Muutos tapahtuu lain ja asetuksen voimalla.


Kateus kääntyy matkimiseksi

Vain viisi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Norjan valtio asetti voimaan lait, jotka perustuivat Holen teoriaan. Se oli helppoa, koska Norjalla oli suuret rahavarannot, eikä maa ollut EU:n jäsen.

Norjan laki määräsi, että pesukoneella täytyi olla 20 vuoden takuu. Muunlaisia pesukoneita ei saanut maassa myydä eikä valmistaa. Niitä ei saanut tuoda edes rajan yli.

Useimmat yritykset eivät tietenkään edes valmistaneet tällaisia pesukoneita. Niiden myymät laitteet oli ohjelmoitu hajoamaan viiden vuoden käytän jälkeen.

Koska laki oli ankara, Norjan omat yritykset alkoivat kilpailla sen omista markkinoista. Pesukonetehtaat palkkasivat työvoimaa ja pian omat markkinat oli tyydytetty.

Klassisen taloustieteen kannattajat ovat kauhuissaan. He veikkasivat, että Norjalaiset pesukonevalmistajat olisivat pian konkurssin partaalla. Norjalaisten perheiden tarpeet olisi tyydytetty särkymättömillä pesukoneilla, joten kysyntä hiipuisi.

Tapahtui täysin päinvastaista. Ulkomailla kaikki uutisia seuranneet aristokraattisia kulutustottumuksia noudattavat perheet tiesivät, että Norjassa valmistetut pesukoneet eivät hajoaisi takuun mentyä umpeen, koska laki oli ehdoton. Kaikki halusivat sellaisen pesukoneen. Ympäri Eurooppaa, Aasiasta ja Yhdysvalloista sateli tilauksia. Norjalaiset koneet olivat kaiken lisäksi saaneet tutkimus ja kehittelyvaiheessa valtion tukea, joten hinta ei ollut sen korkeampi kuin kilpailijoilla.

Norja tuotti nyt maailman parhaat pesukoneet ja kilpailijoiden koneita ei saanut edes myydä Norjassa, koska ne eivät täyttäneet standardeja. Mikään laki ei kieltänyt muita yrityksiä kilpailemasta Norjan markkinoilla, kunhan he täyttäisivät standardit. Laissa ei ollut siis mitään väärää. Kansainväliset yritykset vain eivät nähneet Norjan markkinoita kyllin suuriksi, jotta ne olisivat halunneet satsata tuotekehittelyyn.

Laki laajennettiin koskemaan kaikkia kodin välttämättömiä tarvikkeita. Pian Norja valmisti jo maailman parhaita televisioita, stereolaitteita, tuoleja, sänkyjä, veneitä, autoja. Oli pakko, koska laki vaati laatua. Kaikilla tavaroilla oli 20 vuoden takuu, joillakin jopa 30 tai 40 vuoden. Edes kahvinkeitintä ei saanut myydä, ellei se ollut parhaaksi testattu.

Köyhien perheiden kohdalla valtio itse tuli osamaksusopimuksen takaajaksi. Kaikilla oli mahdollisuus luksukseen, koska valtion rajalla ei haluttu nähdä minkäänlaisia tavaroita, jotka olivat sekundaa. Omat tuotantolaitokset työllistivät aina vain enemmän ihmisiä ja työttömyyttä ei käytännössä ollut.

Muut maat eivät mahtaneet asialle mitään. Ainoa ratkaisu oli seurata perässä. Järki oli voittanut - tämän kerran.


Jälkisanat: vuosi 2040

Järkevän tuotannon ja järkevän kulutuksen malli tietenkin toimi vain niin kauan, kun muut maat eivät toimineet samoin. Vapailla markkinoilla yksi maa kukoistaa, kun se satsaa laatuun. Jos kaikki tekisivät samoin, kulutus tyrehtyisi: tarpeet olisi tyydytetty.

Finanssitalouden asiantuntijat heräsivät pian sen jälkeen, kun myös Sveitsi ja Tanska olivat julistautuneet laatumarkkina-alueiksi. Sijoittajat tajusivat, että kukaan heistä ei saisi lisäarvoa siitä, että joku pesee pyykkiä ikuisesti kestävällä pesukoneellaan. Laatu ja varallisuus eivät olleet mitattavissa, eikä ilman pienimittaista kusetusta ollut helppo harjoittaa laajamittaista kusetusta.

Hole nappasi Nobelinsa ja häipyi taka-alalle viimeistelemään muita teorioitaan. Muutamat itsekkäät ja laskelmoidusti järkevät valtiot olivat vuosikymmenen ajan ehtineet perustaa taloutensa kestävyyteen ja rohmuta kotinsa täyteen materiaalista varallisuutta. Talousteoreetikot keksivät uudet kivalta kuulostavat teoriat tukemaan kusetusta ja kapitalismi palasi ennalleen: tehtaiden liukuhihnat tuottivat jälleen kasapäin turhaa ja hajoavaa.

Ihmiset ostivat, koska he eivät olleet tulleet ostamaan esineitä alkujaankaan. He halusivat ostaa tyhjää ja tarpeetonta, joka oli kääritty muodikkaaseen lupaukseen rakkeudesta ja paremmasta elämästä.