Oikaistut johtopäätökset

HÄTIKÖINTI, OSA 2.

Näkyvin ja huomaamattomin hätiköinnin muoto ovat oikaistut johtopäätökset. Ne ovat huomaamattomia, koska ne naamioituvat joko syy-seuraussuhteiksi tai loogisiksi johtopäätöksiksi. Silti ne ovat vain hätiköintiä.

Oikaistulla johtopäätöksellä tarkoitan varmana tai todennäköisenä pidettyä tietoa, joka on muotoa: "a --> e". Se on hätiköity ja oikaistu, koska oikeasti syy-yhteys on muotoa: "a --> b --> c --> d --> e". Monet välivaiheet on siis unohdettu tai jätetty mainitsematta.

Hätiköintikaavio 2: Johtopäätösten oikaiseminen.

Tällaisessa oikaisemisessa on kaksi vaaraa... tai oikeastaan kolme tai jopa useampia. Suurin vaara on se, että ihmiset oikeasti ottavat tosissaan tällaiset yksinkertaistukset ja perustavat niiden varaan koko maailmankuvansa ja elämänsä.

Ja tämä huoli koskee erityisesti taloustieteitä, jotka ovat oikaistujen johtopäätösten varsinainen mellastuskenttä.

Toinen vaara on se, että sekoitetaan keskenään loogiset johtopäätökset ja todennäköisyydet. Oletetaan vaikkapa, että a johtaa b:hen 70% todennäköisyydellä. Samoin b johtaa c:hen 70% todennäköisyydellä ja niin edespäin. Tästä voisi hätiköiden tehdä sen johtopäätöksen, että a johtaa e:hen myöskin 70% todennäköisyydellä.

Täsmällisempi todennäköisyys on 0.7 potenssiin 4, eli 24%. Todennäköisyydet ovat kääntyneet jo näin lyhyessä ketjussa nurin, eli 76% todennäköisyydella sääntö ei johda odotettuun tulokseen.


Seurausketjujen sumentuminen

Paljon todennäköisyyksiä vaarallisempi on kuitenkin se tilanne, jossa ei enää edes osata selittää mihin päätelmäketjut perustuvat.

Talouspuheessa esitetään toistuvasti oikaistuja väitteitä. Esimerkiksi oletetaan, että verojen alentaminen lisäisi talouskasvua. Tämä perustuu välivaiheisiin, joissa oletettavasti kotitalouksien käytettävissä oleva varallisuus lisääntyisi, ja että tuo varallisuus siirtyisi kulutukseen, ja että kulutus kohdistuisi kotimaisiin tuotteisiin ja palveluihin, eikä esimerkiksi näkyisi lisääntyneinä ulkomaanmatkuina, ja, että yritykset, joihin rahat on haaskattu, investoisivat ne tai palkkaisivat lisää väkeä, eivätkä vain maksaisi ulkomaisille omistajilleen suurempia osinkoja, ja että kulutuksen lisääntyminen ei kasvattaisi inflaatiota ja, että... ja, että... ja, että...

Melkein mikä tahansa taloustieteilijöiden väite on tällä tavoin purettavissa välivaiheiksi, jotka paljastavat sen olevan oikaistu johtopäätös. Jokainen välivaihe on lisäksi ainoastaan todennäköinen, ei suinkaan looginen ja automaattinen.

Tässä ei ole lähtökohtaisesti mitään pahaa, koska me tarvitsemme oikaistuksia. Muutoin yksityiskohdat täytyisi jatkuvasti selittää. Ne oletetaan tunnetuiksi ja tämä erottaa asiantuntemusta vaativat alat sekä diskurssit kansantajuisista. Pätevä asiantuntijuus tarkoittaa oikaisuperusteiden tuntemusta.

Esimerkiksi väite, että syanidi tappaa, on lääketieteellinen oikaisu. Syanidimyrkytys ei johda kuolemaan, vaan soluhengityksen estymiseen. Soluhengityksen estyminen puolestaan johtaa siihen, ettei solu saa happea. Tämä johtaa kuolemaan.

Kyse ei kuitenkaan ole hätiköinnistä, eikä talouspuhe myöskään aina ole hätiköityä. Siinä on kuitenkin suuri hätiköimisen vaara.


Oikaistujen johtopäätösten ongelmat

Historia tuntee lukuisia tapauksia, joissa yhdessä systeemissä tai pelissä toimiva strategia on sellaisenaan yritetty sovittaa toiseen systeemiin. Oletusketjujen kaikkia välivaiheita ei ole huomioitu tai edes osattu tulkita oikein. Kyse on siis aivan ensiluokkaisesta hätiköinnistä.

IMF:n johdolla esimerkiksi talousmalli "a --> e" on siirretty maahan, jossa välivaiheet b, c ja d puuttuvat tai toimivat täysin erilaisen periaatteen varassa. Vasta vuosikymmenien jälkeen on purettu logiikka osiksi ja nähty, missä ongelmat piilevät. Epäonnistumisen syynä on liiallinen, liki maaginen usko omien talousperiaatteiden universaaliin toimivuuteen.

Ensiluokkaista hätiköinnin taitoa opetetaan myös Helsingin yliopiston kansantaloustieteen laitoksella. Perusaineiden opetussuunnitelma koostuu lähes ainoastaan kaavoista ja säännöistä, joiden välivaiheita ei selitetä. Monet näistä säännöistä ovat lisäksi auttamattoman vanhentuneita.

Taloudessa puhutaan "mekanismeista", kuin kyse olisi vivuista ja rattaista - siis mekaniikasta. Jo tällainen puhe itsessään kertoo, kuinka sokeasti oletettuihin faktoihin suhtaudutaan. Tästä kun kääntää, niin tuolla toisessa päässä syttyy valo... tai sitten ei. Jopa mekaniikassa kohtaa tilanteita, joissa pitkän operaatioketjun jossakin kohdassa on kosketushäiriö ja koko kone menee jumiin.

Mekaniikassa käydään tällaisessa tilanteessa läpi jokainen mahdollinen virtapiiri, kun taas taloudessa ongelman uskotaan ratkeavan hokemisella ja vakuuttelulla. Kyllä sen pitäisi toimia!

Kehitysapu on myöskin klassinen tapaus oikaisusta. On ajateltu, että henkilö A, joka asuu vaikkapa Suomessa, maksaa viisi euroa kuukaudessa henkilölle E, joka asuu vaikkapa Etiopiassa. Raha kulkee avustusjärjestön B kautta yhtiölle C, joka maksaa korruptoituneille valtion virkamiehille osuuden D, ja lopulta henkilön E käteen jää viisi senttiä.

Tämä hätiköinnin muoto tunnetaan paremmin nimellä optimismi.

Hätiköinti ja ympäristön tila

HÄTIKÖINTI, OSA 1

Hätiköinti on aivan valtaisan kiinnostava psykologinen ilmiökokonaisuus. Voisin kirjoittaa siitä kokonaisen kirjan - ja melkein olen jo kirjoittanutkin.

Hätiköinti voidaan jakaa useisiin alatyypeihin, joista tänään käsittelen vain yhtä: kiirehdittyjä johtopäätöksiä. Hätiköinti ei kuitenkaan koske ainoastaan päätöksenteon nopeutta ja pikaisuutta. On mahdollista hätiköidä myös hitaasti ja harkitusta - ja esiintyy myös suurella vaivalla opittua, harjaantunutta hätiköintiä. Niistä lisää joskus myöhemmin.


Kyllä ja ei

Aihe sivuaa relativismia, sillä hätiköintiin liittyy usein kyllä/ei - valintatilanne. Relativistin on vaikeampi hätiköidä, koska hän ei tunnusta, että kysymys olisi koskaan yksinkertainen. Hän on paremmin tottunut sukkuloimaan ehdottomien vastakohtien välimaastossa, ehkä-vyöhykkeellä.

Hätiköintitilanteessa mieli usein jumiutuu yhteen kyllä-ei-kysymykseen, ja kieltäytyy näkemästä kolmatta, parempaa "ehkä", "tavallaan" tai "jotakin ihan muuta, mitä" -vaihtoehtoa. Kyllä-ei-vastausten vaatiminen on mitä inhimillisintä käyttäytymistä, mutta myös varoitussignaali hätiköinnin vaarasta.

Relativisteja, filosofeja ja jaarittelijoita inhotaan myös siksi, että he sanovat hmm, ja vetäytyvät empimiseen, eli suurielisesti ottavat asennon, joka viestii pähkäilemisestä. Ihmisten maailmassa empiminen on hätiköintiäkin suurempi rikos, ellei sitä alleviivaa tällä tavoin ammatillisesti.

Puolisosi esimerkiksi voi antaa anteeksi sen, jos sanot jotain hätiköidysti, mutta olet kusessa, jos sinut saadaan kiinni epäröimisestä. Se on merkki siitä, että valehtelet tai että sinulla on jotain salattavaa. Aina on siis parempi hätiköidä kuin epäröidä (vaikka tietenkin tällaiset ehdottomat, kaikkialle pätevät yksinkertaistukset ovat vain yksi vaarallisen hätiköimisen muoto).


Kyllä ja ei ympäristökriiseille

Kun kohtaamme uutisia maailman tilasta, voimme hätiöidä kahteen suuntaan: voimme kieltää ongelmien olemassaolon tai liioitella niiden vakavuutta.

Oheisessa Ilta-Sanomien uutisjutussa esitellään Kiinan valtaisia saastemääriä ja voivotellaan ongelmien mahdottomuudella. Kiinan saasteista tehdään se johtopäätös - komean hätiköidysti, totta kai - ettei meillä Suomessa auta tehdä yhtään mitään, koska peli on jo menetetty.

Maailman pelottavin fakta Kiinasta - mitä väliä suomalaisten teoilla on?

Kiinan hiilipäästöt ovat nousseet yhtä suuriksi kuin koko muun maailman - siis kaikkien muiden maiden hiilipäästöt yhteensä.

Tässä valossa tavallisten ihmisten syyllistäminen siitä, että juusto on epäekologista tai koiran omistaminen ympäristöuhka, tuntuu täysin naurettavalta.

Lukijoiden kommentit ovat tietenkin hätiköityjä laidasta laitaan, mutta valtaosin suosiollisia uutisen sanomalle (tai siis eihän kyseessä ole uutinen lainkaan, vaan mielipidekirjoitus, joka on naamioitu journalismiksi):

"Olen samaa mieltä: hyttysen pieru on suomalainen "saastuttaminen" suurten joukossa. On siis aivan samantekevää..."

"Se on aivan yhdentekevää ajaako suomalaiset ympäristöystävällisillä autoilla kun naapurissa Venäjällä ajetaan joka tapauksessa niillä vekottimilla mitä löytyy välittämättä ympäristöstä mitään."

"Vihreiden pitäisi kanssa lukea tämä, tai koko hallituksen ja ymmärtää myös ettei suomalaisten kuristaminen henkitoreisiin kaikenmaailman "ekoveroilla" pelasta yhtään ketään."

"Suomessa sai haukut kun vei rostat lajittelematta roskiin, sekä pitkän luennon siitä miten maapallo tuhoutuu, jos ei lajittele..."

"Eikä tarvitse edes Kiinaan katsoa, kun vilkaistaan mitä tapahtuu rajan takana Venäjällä. Ei mitään väliä mitä täällä tehdään. Tiesin sen jo 80-luvulla teininä."

Kommenttien suosikki-attribuutti on "yhdentekevää". Kierrätys on yhdentekevää, Itämeren suojelu on yhdentekevää, kasvissyönti on yhdentekevää, energiasäästö on yhdentekevää, julkiseen liikenteeseen panostaminen on yhdentekevää....

Haluavatko ihmiset tarkoituksellisesti menettää toivonsa ja heittää lusikan nurkkaan? Totta kai he haluavat. Kun toivo hiipuu, voi luovuttaa pelin ja lähteä kotiin, jättää jälkisiivoukset muiden tehtäväksi.

Vuosia jatkuneista keskusteluista on helppo huomata, että kumpaankin suuntaan hätiköidessään ihminen itse asiassa tekee aivan saman väistöliikkeen: hän hyödyntää ylireagoimista, jotta välttyisi tekemästä mitään.

Samat henkilöt, jotka muutama vuosi sitten kiivaasti kielsivät koko ilmastonmuutoksen, ovat nyt toitottamassa, että tilanne on liian paha, jotta mikään auttaisi. Mielipide ehkä kääntyy, mutta passiivisuus pysyy samana. Niin ihmeellinen on hätiköinnin voima.

Hätiköintikaavio 1.

Tämä sama näennäistä erimielisyyttä sisältävä johtopäätösketju löydetään miltei kaikista ympäristöuhkia pohtivassa keskusteluissa. Onko yhdentekevää (ja samantekevää ja ei mitään väliä sillä) myöntävätkö ihmiset uhan todelliseksi, jos he kuitenkin loppupeleissä haluavat vain hätiköidä itsensä kuvion ulkopuolelle ja vetäytyä toimettomuuteen?

Reaktio 1: Kyllä vain. Ongelma on liian suuri. Minun ei siis kannata tehdä mitään. Niinpä en muuta elämäntapojani.

Reaktio 2: Ei tietenkään. Koko juttu on vain maailmanlopun toitottelijoiden liioittelua. Luonto itse ratkaisee tällaiset ongelmat, jos ne edes meitä mitenkään koskettavat. Niinpä en muuta elämäntapojani.

Kaikkein vaikeinta meidän on elää epävarmuudessa, eli uskoa vaihtoehtoon EHKÄ. Mutta vain epämukava epävarmuudessa eläminen aiheuttaa keskustelun jatkumista, uusien vaihtoehtojen etsimistä, toimintaa ja tiedon lisääntymistä. Varaudumme asentein ja mielipitein, koska me emme tiedä varmuudella.

Reaktio 3, eli hätiköimätön "ehkä" tarkoittaisi ylläolevassa tapauksessa sitä, että meitä uhkaa ongelma, jonka laajuutta emme voi tietää - ja meidän on varauduttava siihen toimilla, joiden laajuutta emme voi tietää. Juuri tällainen uhkakuva on kaikkein pelottavin, koska me tarvitsemme pelkoa siihen, että alkaisimme toden teolla toimia.

Koska emme tiedä vaadittavien toimien suuruutta, parasta onkin, että teemme kaikkemme. Toisin kuin yleensä oletetaan: ehkä johtaa toimintaan, ei niinkään kyllä tai ei!

Näinhän toimii esimerkiksi huippu-urheilija. Hän ei voi tietää, mikä tulos olympialaisissa riittää voittoon, joten hänen täytyy tyytyä elämään epävarmuudessa ja antaa kaikkensa. Samalla menestymisen logiikalla meidän ei tulisi edes kysyä mitä ilmastonmuutoksen estäminen vaatii, vaan tehdä kaikkemme... huolimatta siitä, että uhka saattaa olla täysin liioiteltu...

Epävarmojen uhkakuvien maailmassa elämisen sijaan me saisimme edes varmuuden siitä, että yritämme parhaamme.


Veneellinen tiedostajia

Pentti Linkola käytti aikoinaan pelastusvene-vertausta. Jos pelastusvene on täynnä, pitää soutaa pois uppoavan laivan luota, koska pakokauhun vallassa veneeseen pyrkivät ihmiset voisivat kaataa sen, ja kaikki kuolisivat. Linkola tahtoi sanoa, että tulee vastaan se raja, jolloin kantokyky on saavuttu. Silloin täytyy tehdä valinta selviytymisen ja sympaattisen käytöksen välillä.

Haluaisin nyt myös itse käyttää yksinkertaista uppoavan laivan vertausta. Tilanne on siis se, että pohja vuotaa ja kaikki miehet on käsketty pumppaamaan vettä.

Laivalla on iso lihava kiinalainen tyyppi, joka ei tee mitään. Mikä on sinun valintasi: alat pumpata vettä vai valitat, että miksi tuo yksi kiinalainen ei pumppaa, en minäkään silloin viitsi. En ala!

Jos yksi ei tee mitään, se tarkoittaa, että muut joutuvat tekemään enemmän työtä. Voi kuulostaa epäreilulta, mutta niin se menee. Maailma ei aina ole reilu. Parempi aloittaa rehkiminen ja toivoa, että myös laiskat ja kusipäät ennen pitkää liittyvät remmiin.

Epävarmuus ja ehkä-mentaliteetti voi saada ihmisen toimimaan todella maanisesti ja neuroottisesti (niin kuin luulotautinen tai vainoharhainen), kunhan vain joukossa on myös poliittista tahtoa ja kylliksi naapuriaan syyllistäviä sormenheristäjiä.

Monet tekevät työtä vasta silloin, kun joku mulkaisee heitä pahasti. Syyllistäminen on ihan oikein. Oma vika; eläisivät eettisemmin niin välttyisivät syyllistämiseltä. Jos omatunto vaivaa niin älkää syyttäkö tiedostajaa. Liittykää kunnon ihmisten puolueeseen, sillä se vaiva ratkeaa.


Johtopäätöksiä

Hätiköinnin näkökulmasta eräs politiikan keskeinen ongelma on se, että poliitikkojen täytyy hyvin varhaisessa vaiheessa valita kyllä/ei -kantansa. He siis kaikki hätiköivät heti alkuun, eivätkä sen jälkeen ajattele kolmatta tietä. He tuhlaavat voimaansa jo valittujen kantojen puolustamiseen. Tämä pätee kaikkeen poliittiseen päätöksentekoon.

Jos päättäjät näennäisen rauhallisen ja rationaalisuuteen verhotun hätiköimisen sijaan olisivat ahdistuneita ja epätietoisia, jotain saattaisi tapahtua. Ehkäröiminen kannattaa, vaikka se ei anna henkilöstä vahvaa ja määrätietoista kuvaa. Täytyisi osata elää määrätietoisesti ehkässä.

Kun ihminen hätiköi, hän ei useinkaan hätiköi toiminnassa, vaan tiedossa. Hän ei ole varma, mutta hän ei myöskään halua elää ehkässä.

Niinpä hän uskoo tai arvaa, eli luulee tietävänsä. Suurin osa tiedostamme on juuri tätä lajia. Me haluamme vakuuttaa itsemme siitä, että asiat ovat jollakin tietyllä tavoin, vaikka kyseessä on lähinnä todennäköisyys tai ristiriitaisiin väitteisiin perustuva valistunut veikkaus. Arvailu antaa meille varmuutta ja rauhoittaa mielemme.

Myös tieteessä hätiköinti naamioi itsensä varmuudeksi, koska se on (miltei) välttämätöntä mielenterveydellemme sekä sosiaaliselle uskottavuudellemme. Jos kaiken aikaa vastailisimme filosofisesti "ehkä" tai "tietyissä tapauksissa" tai "toisaalta", me ahdistuisimme tietämyksemme suhteellisuudesta - tai mahdollisesti saisimme epämääräisen jaarittelijan tai epäluotettavan ja häilyväisen tyypin leiman. (Ja jos myöntyisimme elämään tunnustuksellisena relativistina, se olisi sosiaalinen itsemurha.)

Kukaan tai mikään intituutio ei voi perustaa arvojaan sanalle ehkä - tai edes sanoille todennäköisesti, tyypillisesti tai joissain tapauksissa. Arvot, uskomukset ja päätökset on naamioitava tietämykseksi. Tämän varmuuden on lisäksi oltava kyllin hätiköityä tai muutoin ihmiset sanovat, etteivät he varmuudella tiedä mikä sinun kantasi on.

Kun hätiköimme, me hyvin usein vain päätämme olle muuttamatta toiminnassamme yhtään mitään. Elämämme on täynnä tällaista huomaamatonta tai hieman ähkien suoritettua nolla-aktiviteettia, joka sallii vanhojen tottumuksten ottaa vallan, vaikka jokin mielipiteemme ehkä näennäisesti muuttuisikin.

Elämämme on sarja hätiköityjä päätöksiä, joista ainoastaan muutamia me joudumme julkisesti perustelemaan.

Muutamia näistä päätöksistä me joudumme myös julkisesti katumaan, ja silloin paras puolustus on, että me toimimme hätiköidysti. Sehän on vain inhimillistä.

Tulevia juttuja 2013

Pientä hahmottelua omaksi iloksi.

Toistaiseksi tammi-helmikuussa olen julkaissut lähinnä viime vuoden jämäpaloja. Kirjoitusten laatu ei ole ollut päätähuimaava. Suunnittelemani "astetta tärkeämmät" kirjoitusprojektit ovat siinä määrin massiivisia, etten ole tohtinut niihin vielä tarttua.

Esittelen lyhyesti tämän vuoden tulevia juttuja, vähän kuin uudenvuodenlupauksena.


Vuoden 2012 jälkikatsaus

Julkaisin viime vuonna 95 tekstiä. Se on tolkuttoman paljon enemmän kuin mitä alunperin ajattelin ja siinä on ainakin puolet liikaa. Tänä vuonna julkaisujen määrää olisi pakko saada rajoitettua. Mutta kuinka? Siitä minulla ei ole hajuakaan.

Kirjoitan sen mukaan miten ideoita tulee. 95 blogi-tekstiä tarkoittaa, että 95 päivänä vuodesta olisin voinut käyttää aikani johonkin hyödyllisempään. Esimerkiksi olisin voinut kirjoittaa kouluesseitä ja suorittaa puuttuvia syventäviä opintoja. Olisin voinut myös etsiä palkkatöitä.

Toistaiseksi blogi ei ole teettänyt minulle ainuttakaan työtarjousta, eikä minua ole kutsuttu asiantuntijaksi yhteenkään television asiaohjelmaan, vaikka olen kaikkien alojen asiantuntija.

Vaikka tiesin tämän, kirjoitin silti 95 blogitekstiä, mikä joissakin maissa johtaisi välittömään pakkohoitoon. Suomessa onneksi valtion turvaverkko on niin väljä, että luovien alojen hullut putoavat sen läpi kuin kotiavaimet sadekaivon ritilästä.

Viime vuoden julkaisuissa oli silti muutamia, jotka kannatti kirjoittaa. Jotkin aiheet oli hyvä saada vihdoin käsiteltyä - ihan vain terapeuttisessa mielessä - ja joistakin teksteistä tuli parempia kuin mitä lähtökohdat antoivat odottaa.

Ennalta suunniteltuja aiheita viime vuodelle olivat
relativismi (pitkin vuotta),
alkuluvut (toukokuussa) sekä
jeesuslaisuus (joulukuussa).
Yllätyin itsekin siinä miten paljon sain pysyttyä aiheessa, sillä kaikista kirjoitin useampia juttuja.

Ennakkoimattomia, mutta kohtalaisen hyviä juttuja viime keväänä olivat:
Merihirviöt (tammikuussa)
Kahdensuuntainen motivaatiohäiriö (tammikuussa)
Iloversumi (helmikuussa)
Ethics of läsnäolo (maaliskuussa)

Syksyn teksteistä tuntuu, että useimmat jäivät joulukuun Jeesus-juttujen varjoon, joten en jaksa niitä edes eritellä. Relativismia käsittelevät jutut ovat todennäköisesti ainoita mihin palaan, koska niistä olen työstämässä essee-kokoelmaa Verraton relativismi.

Se tarkoittaa sitä, että myös tänä vuonna kirjoitan muutamia juttuja relativismista. En kirjoittaisi, ellei minulla olisi paljon paljon paljon ideoita ja tuoreita lähestymistapoja. Just joo.


Vuoden 2013 ennakkosuunnitelmat

Tärkein artikkelisarja on Oman äänen kritiikki. Se on hiertänyt minua jo pitkään. Jo vuosituhannen alussa kirjoitin monen kymmenen liuskan pituisia esseeluonnoksia siitä, kuinka minua närkästytti jatkuva jauhaminen runoilijoiden omaäänisyydestä. Diskurssissa on niin moni asia pielessä, etten edes yritä kiteyttää närkästystäni. Harva asia on vuosien varrella muuttunut, termiä viljellään yhä ahkerasti. Tulen kirjoittamaan siitä vähintään 20-30 liuskaa, ja yritän tarjota kirjoituksiani ensisijaisesti Nuori voima -lehteen tai Tuleen & Savuun. Jämäpalat julkaisen täällä blogissa.

Toinen ikuisuusaihe on Kusipäisyyden perintö. Jotkut ehkä tietävät jo mistä siinä on kyse, ja voin luvata, että kun kusipäisyyden perinnöstä on kyse, niin jutuissa riittää syvyyttä ja painoa. Aiheen herkullisuuden takia olen arastellut juttujen julkaisemista, vaikka olenkin kirjoitellut yhtä sun toista pöytälaatikkoon. Olen asettanut itselleni liian korkeat odotukset ja menen aina ihan paskanjäykäksi, jos yritän tähdätä kusipäisyyden edellyttämään laatuun. Saa nähdä miten hyviä kirjoituksista tulee, mutta pakko ainakin yrittää.

Kolmas pikakäsittelyä vaativa aihe on tiedostaminen. Haluan kirjoittaa tiedostajista siten, ettei teksti ole vain antiteesi jollekin perussuomalaiselle älämölylle, vaan että jutut käsittelevät tiedostamisen ongelmia tiedostajien omista lähtökohdista käsin. Lisääkö tieto tuskaa ja sitä rataa?

Neljäs, ikään kuin tilattu aihe on Vesiapinan Arvoitus. Kaikki lähti siitä, kun Aura näki minun muistilappuni, jossa oli vain ja ainoastaan sana "vesiapina". Olen todellakin ollut aikeissa kirjoittaa vesiapinoista, mutta en ehkä olisi koskaan niistä kirjoittanut, ellei otsikosta olisi tullut niin hyvä läppä.

Viides teema on hätiköinti. En ole halunnut hätiköidä kirjoittaessani hätiköinnistä, joten kirjoitukset saattavat olla pelottavan harkittuja ja viimeisteltyjä. Minua todellakin vähän jännittää olla hätiköimättä tämän aiheen suhteen, sillä mieleni tekisi jo heti alkaa huutelemaan satunnaisia mielipiteitä hätiköinnin vaaroista ja ihanuudesta. Jos hyvin käy, kirjoitan hätiköinnistä vasta täytettyäni 50 vuotta.

Nämä viisi ovat siis ne avainkäsitteet, jotka vuoden lopussa kirjoitan ranskalaisin viivoin paperilapulle - ja jos pystyn yliviivaamaan niistä edes puolet, olen tyytyväinen.

(Tai sitten en onnistu olemaan tyytyväinen, vaikka kuinka yrittäisin. Sekin vaara on olemassa. Suunnitelmat toteutuvat, mutta silti vituttaa. Siinä on yksi kusipäisyyden perinnön oleellinen ainesosa.)

Parinvalinta

Yksi modernismin illuusioista on usko arvokehityksen lineaarisuuteen. Kehityksen ajatellaan kulkevan tiettyä suoraa linjaa, ja aikaa myöten kaikki kulttuurit saapuvat samaan lopputulemaan kuin amerikkalaiset. Jopa Euroopassa sorrutaan helposti lineaariseen ajatteluun.

Historia pikemminkin näyttäisi osoittavan, että arvot noudattavat tiettyjä syklejä. Asenteet kovenevat ja pehmenevät sukupolvesta toiseen: välillä on vallassa oikeisto, välillä vasemmisto. Politiikassa emme ehkä vieroksu tällaista talouden ja asenneilmapiirin aaltoliikettä, koska se on niin helposti nähtävissä, mutta mikään ei estä syklejä myöskään suuremmassa mittakaavassa.

Islamin leviämisen pelko perustuu esimerkiksi siihen olettamukseen, että ikivanha arabimaissa syntynyt ajatusjärjestelmä voisi nielaista sisäänsä koko länsimaisen sivistyksen ja pian me kaikki kumartelisimme Mekkaa kohti viisi kertaa päivässä.

Mielestäni myös tällainen skenaario on täysin järjetön. Pitkälti heimoajatteluun perustuva islam on kykenemätön ylläpitämään kansainvälisesti vaikutusvaltaista valtiovaltaa. Ei ole yhtä islamia vaan monta kilpailevaa tulkintaa, jotka hädin tuskin edes perustuvat Koraaniin. Arabimaat ovat sisäisesti epäyhtenäisiä ja siksi heiveröisiä vaikuttajia maailmanpolitiikassa... varsinkin, kun öljy loppuu.

Mahdollista kuitenkin on, että arabimaiden, kiinan tai intian kulttuurista löytyy jotakin, mikä toimii aitona vaihtoehtona meidän elämäntavallemme. Japani on jo monen kertaan onnistunut siinä. Nintendo, Pokemonit, anime ja Manga herättivät aluksi kummastusta, mutta sulautuivat pian elämämme peruskuvioihin.


Rakkauden algoritmi

Tulevaisuutta ennustaessani uskaltaisin väittää, että länsimainen parinvalinnan hapuileva strategia tulee saamaan rinnalleen todellisia haastajia. Muualla päin maailmaa tällä alalla hyödynnetään teknologiaa huomattavasti laajamittaisemmin. Kun perheet huolehtivat puolison etsinnästä, heillä on enemmän varaa ja myös motivaatiota turvautua asiantuntijan apuun.

Kunhan älypuhelimissa yleistyvät pikatreffi-aplikaatiot, voittajamalli voi hyvinkin perustua intialaiseen tai egyptiläiseen tuotekehittelyyn.

Suomessa vielä vieroksutaan ajatusta järkiavioliitosta ja perhesuunnittelusta, joka lähtee sen oikean löytämisestä paritustoimiston avulla. En nyt tarkoita sitä, että joku sanelisi puolison - tarkoitan vain teknologian ja asiantuntija-avun hyödyntämistä etsinnässä.

Vasta pätevä informaatio saa vapauden tuntumaan vapaudelta - muuten se on vain irtonaisuutta, sokeaa poukkoilua flipperissä.

Kun rikollinen vapautuu vankilasta, osataan melko hyvällä todennäköisyydellä ennustaa todennäköisyyden rikoksen uusimiseen. Niin se vain menee. Tuo tyyppi palaa jo tämän vuoden puolella takaisin, mutta tuolla toisella on aidot mahdollisuudet sopeutua yhteiskuntaan.

Kumpikin saattaa vannoa itselleen, ettei tee enää samaa virhettä, mutta vapaa tahto on aika pieni vaikuttaja ihmisen elämässä. Paljon enemmän määrää esimerkiksi se onko tarjolla töitä, kuuluuko johonkin jengiin, käyttääkö huumeita jne.

Myös parisuhteissa on tylyjä tosiasioita. Olosuhteet voivat olla armottomat. Keskinäinen ihastus voi joutua alakynteen, kun raha ja rutiinit joutuvat poikittain.


Tulkaa ja vallatkaa meidän markkinat!

Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Intiassa olisi fiksuja tyyppejä, jotka osaavat hommansa niin hyvin, että näkevät saman tien kenellä kahdella ihmisellä on mahdollisuudet. He ovat työkseen saattaneet yhteen tuhansia ja taas tuhansia pareja. Siellä on ihan erilaiset kulttuuriset olosuhteet kehittyä omalla alallaan mestariksi.

Jotenkin sitä osaamista pitäisi saada tuotua tänne Suomeen.

Me olemme kaikkea muuta kuin saavuttaneet täydellisen kehityksen päätepisteen lemmenkeinoissa. Joka toinen kotimainen elokuva kertoo kahdesta rakastavaisesta, jotka ovat eksyksissä. Heillä ei ole parisuhteessaan mitään suuntimia.

Entä intiassa? Siellä vaan tanssitaan ja bailataan. Ne on rakastamisen tuotekehittelyssä niin vitun paljon meitä edellä.

Väite voi kuulostaa hassulta, mutta hassumpaa on se, ettei asiasta vielä edes oikein uskaltaisi vitsailla. Se riipaisee liian syvältä.

Einarin avaruusmatka

Tsehovilainen novelli.

Eräänä tiistai-iltana Einari kaapattiin kotoaan ja ammuttiin avaruuteen. Hän oli juuri tullut saunasta ja avannut lonkeron. Silloin se tapahtui. Hän kiersi raketilla koko planeetan ympäri ja palasi joitakin tunteja myöhemmin turvallisesti takaisin maan pinnalle. Koko ajan hän oli tajuissaan ja tiesi, ettei tapahtuma ollut unta.

Unta se ei ollutkaan. Einari kävi avaruusretkellä. Häntä eivät lähettäneet matkalle ufot, eivätkä valtion salaiset tiedemiehet. Kaikki oli muutaman rikkaan keppostelijan tekosia. He olivat valinneet Einarin summittaisesti ja maksoivat omasta pussistaan kymmeniä miljoonia maksaneen reissun.

Koko jutun juju oli siinä, että matkan jälkeen Einari hypnotisoitiin. Jos hän yritti puhua seikkailuistaan, hänen suustaan tuli vain:

"Sputnik, Sputnik, Sputnik - perkele!"

Kaikista muista asioista Einari pystyi puhumaan normaalisti.

Muutamien viikkojen ajan hän yritti ilmaista ihmeelliset kokemuksensa vaimolleen ja lapsilleen, mutta ei siitä mitään tullut. Hypnotisoinnin olivat suorittaneet alan parhaat ammattilaiset.

Lopulta Einari hyväksyi kohtalonsa. Hän oli käynyt avaruudessa, mutta entä sitten?

Hänen elämänsä jatkui aika lailla normaalisti, mutta toisinaan, vaikka juhannuksena tai perhejuhlissa, kun oli joukolla juotu runsaammin, saattoi Einarin kuulla loppuillasta hokevan ihme kiilto silmissään:

"Sputnik, sputnik, sputnik - perkele!"

Profetia kirjallisuuden lajina

Runouden, proosan, draaman ja tietokirjallisuuden lisäksi maailmanhistoriassa on hyvin tärkeä rooli saarnoilla, hengellisyyden oppailla, teologialla, mystiikalla ja ilmestyskirjallisuudella. Tällaiset tekstit kuitenkin usein sivuutetaan kirjallisessa genre-tutkimuksessa.

Olisi monia tapoja eritellä tai niputtaa yhteen uskonnollista kirjallisuutta, mutta käytän nyt termiä profetiakirjallisuus, koska se kuulostaa sopivan provokatiiviselta. Tulee heti mieleen joku laiha, pitkäpartainen ja likainen kylähullu, joka huutelee ohikulkijoille torin laidalla. Tietenkin mielikuva on täysin väärä, mutta mitä väliä sillä on?

Myös tämän kirjallisuudenlajin huomioiminen olisi tärkeää, sillä hengellinen ja uskonnollinen kirjallisuus myyvät erittäin hyvin. Eilenkin kun kuljin Suomalaisen kirjakaupan ohitse, huomasin, että Rhonda Byrnen uutuus oli myyntilistan kärjessä. Hän on myynyt jo kymmeniä miljoonia kirjoja, vaikka hän on vaarallisen mielipuolinen sekopää.

Hengellisen kirjallisuuden klassikot kuuluvat aivan maailmankirjallisuuden kärkipäähän. Kun olen miettinyt kymmentä suosikkikirjaani, joukkoon on usein mahtunut sellaisia teoksia kuin Ydinsutra, Timanttisutra tai Anthony de Mellon monet teokset, etupäässä Havahtuminen.

Suosikkirunoilijoitteni joukossa on paljon japanilaisia zen-munkkeja, vaikka joskus kysyttäessä en muistakaan heitä mainita. Myös Edith Södergranin ja Walt Whitmanin voi ajatella sivuavan suuria maailmankuvallisia kysymyksiä. Michael Enden Momo ja Päättymätön tarina sisältävät monia elämänfilosofisia ulottuvuuksia.

Ja silti myyntitilastojen kärjessä on joku Rhonda Byrne, huh-heijaa. Jopa Deepak Chopra ja Paulo Coelho ovat kivoja pikku populisteja hänen rinnallaan. He eivät sentään ole ihan täydellisesti menettäneet todellisuudentajuaan.


Vuoden paras valaistumiskuvaus

Kirjamaailman parhaat ja kammottavimmat teokset löytyvät henkisten ja hengellisten kirjojen hyllyköstä. Miksi sitten en ole koskaan kuullut kirjoituskilpailusta, jossa etsittäisiin esimerkiksi kirjoittajaa, joka on suorassa yhteydessä Jumalaan tai on kokenut valaistumisen?

Esitän siis jälleen kerran haasteen koko maailmalle - kaikille kustantamoille, järjestöille ja hengellisille seuroille. Järjestäkäämme profetiatekstien kirjoituskilpailu!

Krishnamurti on hyvä esimerkki siitä, miten homma toimii. Teosofinen yhdistys etsi 1900-luvun alussa jälleensyntynyttä messiasta. Lopulta sinnikkäiden etsintöjen ja erilaisten testien jälkeen he löysivät pojan, jolla oli aivan erityisen värinen aura - tai jotakin vastaavaa. Toisin sanottuna poika teki etsijöihin vaikutuksen rauhallisella olemuksellaan, nokeluudellaan tai manipulaatiokyvyillään.

Aivomme käsittelevät tiedostamattomasti valtavan määrän havaintoja ja tätä prosessia kutsutaan intuitioksi. Etsivä löytää, niin kuin sanotaan.

Krishamurti oli juuri sitä mitä alalle kaivattiinkin. Hän oli älykäs ja osasi puhua karismaattisesti. Lisäksi hän oli kyllin viisas haistattaakseen koko järjestölle pitkät paskat. Hän julistautui irti huuhaasta ja siitä alkoi hänen pitkä ja uskottava uransa filosofina. Myöhemmin hän keskustelikin lähinnä psykologien. professorien ja kuuluisien tiedemiesten kanssa - huimapäisen järkevistä asioista.

Jos emme etsi profeettaa, kuinka me hänet myöskään löytäisimme? Kuka tahansa maamme monista kylähulluista voisi olla uusi Krishnamurti.


Ehkä kirjallisuuspalkinto voisi auttaa etsijöitä?

Jos ette usko kilpailun tarpeellisuuteen, niin entäpä sitten Viisaus-Finlandia? Mitä jos vuosittain palkittaisiin paras mystinen ilmestys tai itsepelastusopas?

Tällä hetkellä lukijat ovat lähinnä mainonnan ja toitotuksen armoilla. Henkisiä oppaita ei juurikaan arvostella sillä vakavuudella, jonka ne ansaitsisivat. Rhonda Byrnen kammottavia mielisairauden ilmentymiä ei julkisesti revitä kappaleiksi.

Hyvältä elämänfilosofiselta teokselta voi kestää vuosia, ennen kuin se saavuttaa arvostetun aseman. Sana kulkee lukijalta toiselle. Kirjaa suositellaan kaikessahiljaisuudessa, sitä ostetaan lahjaksi, koska se oli niin puhutteleva.

Axel Fredenholmin kirjasella Näin olen kuullut on menossa 19. painos, de Mellon Havahtumisesta on puolestaan otettu tähän mennessä ainakin 21. painosta. Hyvä kirja kestää aikaa ja useampaa lukemista.

Laadukas kirjallisuuskritiikki voisi varoittaa lukijoita ilmiselvästä rahastuksesta ja huijareista. Palkinnot voisivat nostaa esiin syvällisiä teoksia, jotka ovat jääneet vähälle huomiolle vain siksi, ettei niitä ole isolla rahalla markkinoitu.


Tylypahkan taikavoimat!

Rhonda Byrnen pitäisi saada syyte hengenvaaralliseen typeryyteen yllyttämisestä (tai Darwin-award?), ja sama pätee kustantajaan. Ei ihme ettei WSOY ole edes kehdannut lätkäistä logoaan kirjan kanteen. Aika poikkeuksellista alalla. He itsekin häpevät toimintaansa, mutta eivät kehtaa kieltäytyä myyntimenestyksestä.

Uusimmassa kirjassaan hän taas neuvoo, millä tavoin pikalainan, puolisonsa alkoholinkäytön tai lasten koulukiusauksen voi saada katoamaan, kun koko ongelmaa ei ajattele... ja nyt en ollenkaan pilaile... tai suorittamalla tietyt maagiset rituaalit. Lopulta Byrne kehottaa ottamaan lisää lainaa ja ajattelemaan positiivisesti, koska huonot asiat voivat tulla toteen vain negatiivisten ajatusten kautta.

Kulissit pystyyn ja defenssit kuntoon! Tuntekaamme kiitollisuutta kyvystämme paeta todellisuutta. Maaginen ajattelu muuttaa kaiken paremmaksi. Sillä tavoin maailma toimii. Ikävät asiat ovat mielemme luomusta ja ongelmat poistuvat, kun niitä ei ajattele.

Olen yrittänyt olla ajattelematta Rhonda Byrneä - ja olen jopa onnistunutkin siinä kokonaisen vuoden ajan, mutta niin vain häneltä taas ilmestyi uusi kirja. Kirjaan tarttuessani ajattelin positiivisesti, että ehkä tämä on parempi kuin edellinen, mutta ei sekään toiminut. Hänen psykoosinsa on kaiken aikaa vain edennyt.

Ehkä kirjojen suosio perustuukin sille, että ne muistuttavat Harry Potteria. Ongelmat ratkeavat taikasauvan heilautuksella.

D.H.Lawrence

Tiesin jo etukäteen, että romaani Lady chatterley'n rakastaja (1928) oli melko suora kumarrus Walt Whitmanin suuntaan. Kirja kertoo yläluokkaisen naisen suhteesta riistanvartijaan, jossa ilmentyvät Whitmanin ihailemat fyysisen terveyden, raikkaan ulkoilman ja luontoyhteyden positiiviset vaikutukset. Naisen aviomies sen sijaan on pelkkää mieltä (Hegeliläistä absraktiota) - hän aivan konkreettisesti makaa sairasvuoteella halvaantuneena.

Lawrence on hyväksynyt myös Whitmanin käsitykset tietyistä moraalisista vapautuksista - onnen, terveyden ja sielujen välisen kohtaamisen nimeen. Todellista syntiä ei ole, on vain viktoriaanista ahdasmielisyyttä, ulkokultaisuutta, johon on sekoittunut naurettavan pieni määrä aitoa muiden ihmisten huomioon ottamista.

D.H.Lawrencen Whitman-essee (1921) ylittää kuitenkin dharman kirkkaudessa kaiken muun mitä häneltä olen lukenut. Itse asiassa epäilen, etten ole Yrjö Kallisen tai Alan Wattsin ohella lukenut montaakaan länsimaista kirjailijaa, joka olisi niin kiinni itämaisen filosofian ytimessä.

Lawrence ei säästele Whitman-innostustaan:

"Whitman is the greatest of the Americans.

Whitman has gone further, in actual living expression than any man, it seems to me...

Herman Melville hunts the remote white whale of the deepest passional body, tracks it down. But it is Whitman who captures the whale. The pure sensual body of man, at its deepest remoteness and intensity, this is the White Whale.

At last there is nothing more to conquer. At last all is one, all is love, even hate is love, even flesh is spirit. The great oneness, the experience of infinity, the triumph of the living spirit, which at last includes everything, is here accomplished."

Lawrence myös päättää kirjoituksensa mahtipontisesti, suorastaan sotahuutoon:

"Whitman put us on the track years ago. Why has no one gone on from him? The great poet, why does no one accept his greatest word?

The Americans are not worthy of their Whitman."

(Whitman osoitti meille suunnan jo vuosia sitten. Miksei kukaan ole seurannut hänen esimerkkiään? Miksei kukaan ymmärrä suuren runoilijan suurinta sanomaa?

Amerikkalaiset eivät ole whitmaninsa arvoisia!)

Lawrence nimittää silkaksi ihmeeksi sitä, että aikakaudella, joka on kieltänyt kaiken erotiikan ja tunnustanut täydellisen välirikon yhteiskuntaluokkien välillä, yhteiskunnan moraali edes sallii kenenkään lukevan Walt Whitmanin harhaoppeja. Hän kiittää ihmisten typeryyttä siitä, että he eivät ole tajunneet polttaa torilla Whitmanin säädyttömiä teoksia, joissa ihaillaan vapaata seksuaalisuutta ja jopa avoimesti puhutaan homoseksuaalisuudesta.

Lawrencella on ollut Whitman-esseensä kirjoittamisen jälkeen lähes kymmenen vuotta aikaa valmistautua henkisesti siihen keskusteluun, jonka kiltisti säädyytön romaani Lady Chatterley'stä mahdollisesti käynnistäisi - mutta itse asiassa siihen hetkeen kului miltei 40 vuotta! Vuonna 1921 Lawrencen siis ilmaisi ajatuksensa esseiden muodossa, ja vuonna 1928 hän sai valmiiksi romaaninsa - mutta vasta vuonna 1960 kirjalle viimein löytyi kyllin rohkea julkaisija - mistä tietenkin seurasi suuri häly ja kuuluisa siveellisyys-oikeudenkäynti.


Amerikkalaisen dharman historia

1950 ja -60-lukujen beatnikit, dharmapummit ja LSD-profeetat toivat jälleen pinnalla zen-filosofian ja itämaisen ajattelun, joka oli uinunut pinnan alla aina 1800-luvun alusta, jolloin kuuluisuuksien kuten Ralph Waldo Emersonin tai Whitmanin yleiseen sanavarastoon kuuluivat monet itämaiset termit.

Dharman historia ei kuitenkaan missään vaiheessa katkennut. Siitä kertoo hyvin D.H.Lawrencen vuoden 1921 Whitman-essee, jossa hän selkeästi ja kaunopuheisesti kuvailee runoilijan merkitystä oman tietoisuutensa avartumiselle ja kosmisten arvojensa vakiintumiselle:

Whitman enters into on the last phase of spiritual triumph. He really arrives at that state of infinity which the seers sought.

Whitman proceeds to find the experience of infinitude, his vast extension, or concentrated intensification into Allnes. He carries the conquest to its end.

Continually the one cry: Iam everything and everything is me. I accept everything in my conciousness; nothing is rejected.

Lawrence esittää Whitmania ja hänen valtamerellisyyden kokemustaan kohtaan myös edistynyttä kritiikkiä. Hänen sanansa ovat yhtä kirkkaita kuin jos asian toisi esiin D.T.Suzuki tai Krishnamurti:

"And one word more. Even if you reach the state of infinity, you can't sit down there. You just physically can't. You either have to strain still further into universality and become vaporish, or slimy: or you have to hold your toes and sit tight and practice Nirvana; or you have to come back to common dimensions, eat your pudding and blow your nose and be just yourself; or die and have done with it.

A grand experience is grand experience. It brings man to his maximum. But even at his maximum a man is not more than himself. When he is infinite he is still himself. He still has a nose to wipe."

(Vaikka ihminen saavuttaisi Nirvanan ja yhtyisi äärettömyyden kanssa, hänen on yhä senkin jälkeen syötävä kiltisti vanukkaansa ja niistettävä nenänsä.)

Toisin sanottuna: Lawrence on oivaltanut omakätisesti mahayana-buddhalaisuuden ehkä tärkeimmän sanoman (siis erona hinayanaan): äärettömyys on tyhjyyden ilmenemistä, eikä Tyhjyys tarvitse ketään tai mitään puolustajakseen. Se on itseriittoista ja kuollutta. Vain rajalliset oliot kärsivät rajallisuutensa tuomista vaivoista. Niinpä valaistumiskokemuksesta vapaaehtoisesti päästetään irti ja katse palautetaan inhimilliseen maailmaan, joka on nyt heräämisen jäljiltä värittynyt uudella myötätunnolla.

Lawrencen pointti kiteytyy tähän yhteen virkkeeseen, joka on eräänlainen Ydinsuutra pienoiskoossa:

"The state of infinite is only a state, even if it be the supreme one."

(Valaistumisen tila on vain tajunnantila muiden joukossa.)

Muoto on tyhjyyttä, tyhjyys on muotoa. Kaiken hajanaisuuden ja erillisyyden taustalla on jakamaton ykseys, mutta tunne kaiken yhteenkuuluvaisuudesta on sekin olemassa vain rajallisen ja hetkellisen tietoisuuden kokemuskentässä - muilla tavoin rajaton ei voi tulla tietoiseksi itsestään kuin jakamalla itsensä haavottuvaiseksi moneudeksi.

Whitman, Lawrence, Bill Hicks ja monet muut sen ovat sanoneet. Pelko on käpertymistä hetkelliseen itseensä ja rakkaus suuntautumista kohti totuutta, suurempaa ja lopullisempaa todellisuutta.

"Whitman's way to Allness, he tells us, is through endless sympathy, merging."