Luomu on ruma sana

Yäk, luomua! Syötetäänkö meille jonkun ihosta itri leikattuja suuria mustia luomia? Vai vanhan autonromun rattikättoa, siis kuomua? Vaiko koiran kuolassa keitetyn luopion suonikohjuja, vanhan mummon kulahtaneita luomi-värejä - ja käärmeen suomuja?!

Joka tapauksessa sen täytyi olla jotain luokatonta ja luonnotonta!

Varhaisessa teini-iässä kauhistuin, kun kauppoihin alkoi tulvia outoja ja luotaantyöntäviä oksennusmateriaalista puristettuja mukamasvihanneksia. En voinut kuvitella ällöttävämpää sanaa - ja nimen kautta vaistosin, että tyrkytetyssä tuotteessa oli jotain vikaa.

Epäilisin, että meillä Suomessa luomun leviämistä on jonkun verran hidastanut se, että sana on niin totaalinen katastrofi. Yhtä hyvin LUOnnon MUkaisen tuotteen olisi voinut nimetä KAKA:ksi, koska taustalla on KAmalan KAunis ajatus.

Luomu sijoittuu niin väärien assosiaatioiden keskelle, etten ihmettelisi vaikka nykyäänkin lapset sen perusteella uumoilisivat vanhempien tyrkyttämien kasvisten satavarmaa iljettävyyttä.

SUONI - SUOMU - KUOLA
KUOMU - LUOMU - LUOMI
KUOPIO - LUOPIO - RUOJA

Yh! En syö! En varmana pistä tuota suuhuni!

Onko koira  nuolaissut sitä? Onko se käynyt lattialla!?

Varmaan meidän Bellakaan ei suostuisi nielemään sitä!

Pragmaattinen relativismi ja refleksiivinen arvoteoria

Psykologisissa tutkimuksissa on havaittu, että säikähdys, kipu, jännitys ja pelko tehostavat muistia. Vaikutus oppimiseen on jopa niin voimakas, että tapahtuman pois pyyhkiminen vie vuosia - tai osoittautuu jopa mahdottomaksi. Tällöin puhutaan "traumasta".

Tästä näkökulmasta katsottuna lasten kurittaminen on nerokas kulttuurinen sopeutuma. Kun vitsaa on muutaman kerran sovellettu käytännössä niin sen jälkeen usein jo pelkkä uhkaus riittää viemään opin perille.

Tällainen vanhempien antamien käskyjen ja asenteiden lujittaminen - tai "iskostaminen", kuten suomen kieli yhä muistuttaa - voi "takoa kalloon" behavioristisen reaktion, mutta ei harvemmin oivallusta. Kyse on siis opin ulkokohtaisesta ja karkeasta siirtämisestä, eikä lapsi opi itsenäisen opiskelun taitoa. Ankara varhaiskasvatus voi myös tehdä myöhemmästä opiskelusta epämieluisaa. Virallisiin auktoriteetteihin yhdistyy ahdistavia mielikuvia ja koulu tuntuu pakkopullalta - tai jopa pakkopaidalta.


Kusipäisyyden perintö, osa 1

Neuropsykologiastamme juontuu, että ihminen oppii tehokkaimmin negatiivisten kokemusten kautta. Sukupolvelta toiselle siirtyvät helpoimmin kirosanat, kiroukset, varoitukset ja uhkaukset. Voimakkaimmat omiin vanhempiin liittyvät muistikuvat voivat joissain tapauksissa olla hyvin negatiivisesti värittyneitä, jos yksi isän ja äidin humalainen riita esimerkiksi dominoi kaikkia muita mukavampia muistijälkiä.

Lapsuus tuntuu olevan täynnä sairauksia, kriisejä, loukkaantumisia ja turvattomuutta. Usein mielikuva on vääristynyt - tai ainakin liioiteltu. Ikävät muistijäljet voi toki torjua tietoisuudesta, mutta ne silti jäävät voimaan ohjatessaan valintojamme. Oman kokemukseni mukaan aikuiset ihmiset ovat varovaisia, ujoja ja haluttomia tiettyjen asioiden suhteen. Kullakin on epämukavuusalueensa: monet eivät halua ajaa autoa, uida, matkustaa hissillä, ajaa pölkypyörällä (kaaduttuaan pahasti), pitää julkisia puheita, laulaa karaokea, pelata pallopelejä, uida kesämökin rannalla alasti, niellä pillereitä ilman vettä tai muuta vastaavaa.

Muutama negatiivinen kokemus riittää viheltämään koko pelin poikki. Jos pärjää ja viihtyy muilla osaamisen alueella, pari estoa ei ole ongelma. Fobiat ja arkuudet eivät näyttäydy arjessa.

Traumaattisen herkkyyden tarkoituksena on, että ihan ensimmäisenä ja vahvimmin meihin piirtyisivät ajatuksen kaikista niistä asioista, jotka voivat tappaa.

Jos pikku Jesse juoksee suoraan autotielle iässä kolme, molemmat vanhemmat huutavat kurkkusuorana ja ehkä vielä antavat perään korvatillikankin. Räyhääminen herättää pelkoa ja pelko assioituu autotiehen. Niin yksinkertaista se on. Tämä on kokeissa melko helppo havaita.

Varhainen koululaitos merkitsi oikeastaan vain ja ainostaan herran pelon iskostamista kansaan. Kansasta haluttiin tehdä nöyrä ja kuuliainen sen omaksi parhaaksi. Rangaistukset ovat olleet nöyryytyksiä, jalkapuuta ja julkista ruoskimista, sen sellaista kivaa. Tapaus on varmasti jättänyt muistijäljen.

Muita opetusmetodeja hädin tuskin edes tunnettiin vielä silloin, kun Aleksis Kivi kirjoitti Seitsemän veljestä. Mitä siis on tapahtunut? Miksi me emme koe kurittamista viisaaksi? Onko meissä jotain vikaa?


Pragmaattinen relativismi

Kaikki liittyy siihen, millaisessa maailmassa elämme. Hitaasti, mutta varmasti arvomme mukautuvat ympäröiviin olosuhteisiin. Muutos kestää useita sukupolvia.

Pragmaattisella relativismilla tarkoitan näkemustä, jonka mukaan arvot eivät ole absoluuttisesti toisiaan parempia, vaan ne valikoituvat yhteiskunnan tarpeiden mukaan.

Lasten fyysinen kurittaminen liittyy aikakauteen ja elinympäristöön, jossa on paljon vaaroja, mutta vähän mahdollisuuksia. Lapset on ensin saatava ymmärtämään tottelemisen ja työnteon vakavuus.

Me huudamme, jos lapsi juoksee tielle tai sörkkii sähkölaitteita haarukalla.

Keski-ajalla vanhemmat huusivat, jos lapsi uhkasi joutua hevosen tai lehmän tallomaksi, jos hän pisti suuhunsa myrkyllisiä marjoja, jos hän lähti ulos kun kylällä oli havaittu susia, jos hän loukkasi aateliston tai kirkon säädöksiä, jos hän rikkoi yhtään mitään tavaroita, koska kaikki työkalut olivat korvaamattomia, jos hän ei syönyt ruokaansa - jota oli niukalti - tai jos hän meni omin neuvoineen ruokakaapille - tai kaatoi lypsyämpärin - tai säikytti eläimiä tai kasteli kenkänsä ja vilustui, koska kauhkokuumeeseen kuoli - tai söi multaa, koska ripuliin saattoi kuolla - tai ylipäänsä otti osaa "läheltä piti" toimintaan.

Toisin sanoen: ennen vanhemmat huusivat, karjuivat, huusivat ja karjuivat vuoron perään. Välillä huutaminen ei enää auttanut vaan piti taittaa vitsa. Maailma oli toinen, siksi perhearvot olivat toiset. Hengissä selvisi vain jos otti vanhempiensa määräykset vakavasti. Harvat selvisivät. Ei puhuttu "stressistä". Vietettiin hautajaisia.

Nykymaailmassa tilanne on kääntynyt: harvat asiat ovat tappavan vaarallisia. Sen sijaan meidän on opittava yhdistämään opiskeluun miellyttäviä mielikuvia. Koulu on lepsu ja mukava yhteiskunnan parhaaksi.

Lapsia ei saa kurittaa, koska sitä kautta koulu koetaan miellyttäväksi paikaksi, koulu-ura pitenee ja osaavat yksilöt pärjäävät kansainvälisessä innovaatiokilpailussa.

Vaaroja on vähän, mutta mahdollisuuksia paljon. Epäonnistumisesta ei useinkaan seuraa välitön kuolema. Painopiste siirtyy kannustamiseen. On noustava ylös ja yritettävä uudestaan. On vältettävä pelottelua ja traumautumista, kun taas aikaisemmin juuri varovaisuus ja aikainen traumautuminen olivat keskeistä.

Joustava ajattelu, luovuus, omatoimisuus, yrittäminen ja jatkuva oppiminen ovat nykymaailman arvoja, koska sellaiset ihmiset ovat nykypäivänä menestyneet - ja menestys houkuttaa seuraajia. Pelokkaat ja varovaiset ovat anakronismi, jäänne menneestä ajasta. Sama pätee lasten kurittamiseen - sitä ei suosita, koska se tuottaa huonoja tuloksia: tottelevia ja nöyriä, mutta oppimiseen negatiivisesti suhtautuvia kansalaisia.

Lempeä koululaitos on menestyvä strategia. En silti menisi sanomaan, että pohjoismainen malli tulisi suoraan siirtää kaikkiin maihin. Lapsille on pakko myös karjua, jos takapihan nurmi on täynnä myrkyllisiä käärmeitä. Tytöille on parempi asettaa rajat, jos raiskatuksi tulemisen uhka on suuri. Vanhemmat yleensä ymmärtävät ympärövän yhteiskunnan vaarat, ja haluavat niistä varoittaa. Muutos ei voi tapahtua kertaheitolla.

Arvot muuttuvat, jos ja kun todellisuus joskus on toisenlainen. Afganistan on niukkojen mahdollisuuksien maa.


Refleksiivinen arvoteoria

Relativismin ydin on usein ymmärretty väärin. Ei relativismi tarkoita sitä, että arvot olisivat yhdentekeviä. Ne ovat vain suhteellisia, eli muodostavat suhteita toisiinsa ja reaalimaailmaan. Jos yhden tietyn arvon siirtää sellaisenaan toiseen kulttuurikehykseen, se useinkaan ei toimi halutulla tavalla. Arvoja ei voi, eikä niitä pidä väkisin muuttaa, vain koska itse on saanut päähänsä että tietty arvomaailma paras mahdollinen.

Vielä vaikeampaa on ymmärtää se, kuinka arvot voivat häilyä ja muuttua jopa saman systeemin sisällä, ikään kuin yhdessä hetkessä.

Olen pitkään halunnut puhua tästä pokerin kautta. Toivon, että kyllin moni on pelannut pokeria, jotta esimerkki olisi ymmärrettävä. Texas Hold'em on siinä suhteessa hieno laji, että siinä ei ole vain yhtä ainutta voittavaa strategiaa. Pelissä kuitenkin pärjää pitkällä tähtäimellä vain parhaiten, jos osaa nopeasti sopeuttaa omaa pelityyliään, kun sosiaaliset jännitteet muuttuvat. Vaikeasti sanottuna siis: Pokeri on dynaaminen ja refleksiivisyyttä vaativa peli, jossa kollektiivisen voimasuhdeverkoston lukeminen edellyttää kokemuksen kautta hankittua holistista intuitiota. Binaarinen äly ei riitä. Kuten neuroverkoissa, yhden synapsin muuttaminen vaatii kokonaisuuden uudelleenarviointia.

Esimerkiksi, jos olen pelannut tiukkaa ja järkevää, eli odottanut hyviä kortteja, minun on vaistottava milloin muut pöydässä istuvat tietävät minun pelaavan tiukkaa ja järkevää. Jos en tajua muiden tietoisuudessa tapahtunutta muutosta, en enää siitä alkaen pärjää. Jos korotan, kukaan ei maksa, koska minulla on kädessäni hyvät kortit.

Jos taas teen suuria panostuksia ja bluffaan paljon, saatan voittaa muutaman potin sitä kautta, että muut luulevat minulle olevan kädessäni jotain suurta. Kun teen tätä riittävän kauan, muut osaavat lukea minua ja haastavat silloin kun bluffaan.

Kumpikin taktiikka voi olla voittava, jos oletetaan, että vastustajat eivät tajua minun pelityyliäni. (Myös shakki on helppo peli, jos vastustaja ei osaa pelata.) Todennäköisesti ainakin jotkut ovat hereillä. Siksi menestyvän pelaajan täytyy taitaa useita voittavia tyylejä - ja myös osata ajoittaa strategianmuutokset oikealla hetkellä. Tätä siis tarkoittaa itsereflektio tai pelin refleksiivisyys: minun on ymmärrettävä millaisena muut pelaajat minut näkevät. Jos en ole perillä julkisesta imagostani, en voi virittää ansaa.

Sama pätee moniin muihinkin arvoihin. Me ehkä haluaisimme uskoa, että elämässä pärjää, kunhan omaksuu ympäröivän yhteiskunnan arvot ja kunnioittaa niitä. Valitettavasti pelin luonne muuttuu, kun kaikki yhtä aikaa ajattelevat näin.

Jos esimerkiksi haluan opiskella lääkäriksi, koska lääkäreillä on hyvä palkka, saatan huomata että pääsykokeissa on kova kilpailu. Muut ovat hoksanneet yrittää samaa tulevaisuusstrategiaa. Jos taas värjään hiukseni punaisiksi, jotta erottuisin joukosta, huomaan että joka toinen kadulla vastaantuleva ihminen on toiminut samoin. Jokin mikä hetken oli muodikasta ja haluttua, onkin pian totaalisen out.

Voimme ajatella, että tämä ei päde korkeampiin eettisiin arvoihin, mutta sitäkään en voi luvata. Ainakin iskulauseet kadottavat helposti viehätyksensä. Jos poliittinen puolue nousee valtaan luvattuaan vaikkapa "vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa". Vuoden kuluttua huomaamme, että juuri mikään ei ole muuttunut. Jos joku puhuu "vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta", tekee ensimmäiseksi mieli vetää turpiin.

Jopa siinä tapauksessa, että lupaus toteutetaan, saatamme huomata, ettei elämämme sittenkään tullut kaikilta osin helpommaksi. Usein elämää eivät helpota hienot mietelauseet tai juhlapuheet, vaan konkreettiset keksinnöt ja työnteko.

Suomen innovaatioyhteiskunnan taustalla ovat sodan kokeneiden sukupolvien suuret ponnistelut. Olemme aika lailla unohtaneet ne hikiset arvot, jotka johtivat meidät tähän pisteeseen - enkä ollenkaan halua naureskella niille, jotka lupailevat että ne ovat taas tulossa muotiin.

Arvokehitys ei ole vain lineaarista nousukäyrää barbarismista korkeimpaan sivistykseen. Tiedostava elämä edellyttää jatkuvaa arvojen uudelleenarvioimista, eikä mikään ole vakuuttanut minua siitä, ettei kusipäisyyden perintö voisi vielä saavuttaa suuria vaalivoittoja.

Kapteenin seikkailut: Murdoch-jakso

Juuri nyt oikein pulppuan uusia ideoita kapteenin avaruusseikkailujen jatkamiseksi. Pari vaikeaa projektia hellittävät ja Kävelyvauhtia tähtiin on taas nousemassa ykkösprioriteetiksi elämässäni. Jos et tiedä mistä puhun, niin tässä pari linkkiä seikkailun alkuvaiheisiin:

1. Kävelyvauhtia tähtiin

2. Shamanism for Dummies

3. Pieni kylä, Suuri kertomus

4. Deep Space, Deep Shit

Mikään tässä maailmassa ei ole yhtä kivaa kuin kapteenin avaruusseikkailujen kirjoittaminen - varsinkin jos on monen kuukauden ajan tehnyt vain yliopistoesseitä ja nopeita hätäisiä blogi-vauhkoiluja.

Julkaisen koko sarjan Aukeassa, kunhan saan sen valmiiksi. Tässä uuden jakson ensimmäinen osa.

1. Murdoch-jakso

Lapsena ahdistaa jos ei ole mitään tekemistä. Teini-iässä ahdistaa jos pitää tehdä yhtään mitään. Keski-iässä taas ahdistaa, jos ei ole tekemistä.

Näin luki tämän aamun teepussissa. Hetken aikaa olin rauhoittuneen huvittunut, ja kykenin samaistumaan alkavaan työpäivään - sitten mieleeni taas palasivat viime yön unen oudot tapahtumat.

Jostain syystä olin vauhkonnut videoista. En ole ihan varma miten "videot" toimivat, mutta jollain tapaa ne tallensivat päivän tapahtumia.

Unessani olin jälleen koulussa ja kaikki kaverini puhuivat Murdoch-jaksosta. Minä olin jostain syystä jättänyt katsomatta edellisen päivän MacGyverin ja se oli ollut Murdoch-jakso. Sen seurauksena olin täysin ulkona kuvioista.

Tämä on juuri se syy, miksi koskaan - ja tarkoitan ikinä koskaan ei milloinkaan! - ei saa jättää katsomatta MacGyveria. Se saattaa olla Murdoch-jakso. Ja jos Murdoch-jakson jotenkin missaa, elämä on ohi.

Unen maailmassa tämä kaikki tuntui äärimmäisen loogiselta. Jokainen MacGyverin jakso esitettiin televisiossa kerran ja vain kerran. Kun jakso oli kerran ohi, siihen ei koskaan enää voinut palata. Kanava saattoi uusia jakson ehkä kolmen tai viiden vuoden kuluttua, mutta lapsen maailmassa se aika oli ikuisuus.

Jostain syystä MacGyveria ei voinut katsoa netistä tai ostaa DVD:nä. En tiedä mistä se johtui. MacGyveria myös kutsuttiin Ihmemieheksi, ei MacGyveriksi. Uneni todellisuus oli outo ja arvoituksellinen. Naisilla oli leveät hartiat ja suuret, kuohkeat hiukset. Miehet käyttivät vaaleanvihreitä pikkutakkeja, joissa oli käärityt hihat.

Jos ja kun MacGyverin Murdoch-jakson oli jotenkin missannut, ei ollut kuin yksi vaihtoehto. Täytyi löytää joku ihminen, jolla oli videot. Vain videoiden avulla oli mahdollista palata kadonneeseen menneeseen hetkeen, jossa MacGyvverin Murdoch-jakso esitettiin televisiosta.

Unessa en tiennyt miltä videot näyttivät tai olisiko jonkun kaverini kotona sellainen laite - mutta herättyäni tiesin heti, mistä uni oli puhunut.

Murdoch-jakso oli Ylämummo. Ja ainoa henkilö, jolla saattaisi olla videot, oli Termostaatin Oraakkeli. Olin saanut unesta myös salaiset nimikirjaimet, joka minun piti lausua oraakkelille ikään kuin tunnussanana. Nimikirjaimet olivat V.H.S. Hän oli tasan 180 sentin pituinen.

Suomalainen kulttuuriteko

Himopelaajan päiväkirja, osa 5.

PELIARVOSTELU: Legend of Grimrock (Almost Human 2012)

Retro-pelit ovat kovassa nousussa. Ensimmäisenä uskoni palautti Dark Souls (2011), jossa oli tajuttu monta asiaa oikein. Jotta pelit tuntuisivat palkitsevilta, niissä täytyy olla riittävän korkea vaikeustaso. Siinä suhteessa Dark Souls on yksi kaikkien aikojen parhaista konsolipeleistä.

Dark Souls ei onneksi ole tuskastuttavan vaikea, koska kaikkiin tilanteisiin löytyy menestyksekkäitä strategioita. Hahmonsa leveliä voi myös nostaa sivutehtävissä tai grindaamalla uudelleen syntyviä helpompia vihollisia. Oleellisinta on se, että selviytyäkseen täytyy aika ajoin osata vaihtaa taktiikkaansa. Jokaista tilannetta ei voi ohittaa samalla niksillä. Peli pakottaa hikoilemaan ja yrittämään uudestaan... ja uudestaan... kunnes taktiikka alkaa hioutua.

"Prepare to Die!"

Kunpa vain peruskoulussa olisi ollut samanlainen haastetaso kuin Dark Soulissa niin ehkä olisin tunneilla pysynyt hereillä.

Tervetuloa ysärisokkeloon!

Legend of Grimrock on roolipeli, jonka pelimoottori muistuttaa alkuaikojen 3D-sokkeloita. Samalla se on ehkä paras Suomessa koskaan tehty peli. Niin se vain menee. Mielipide on totta kai suhteellinen, mutta itse nautin siitä paljon enemmän kuin Max Paynesta... jota en edes jaksanut pelata loppuun. Ei mikään yllätys, koska olen aina tykännyt enemmän rooli- ja strategiapeleistä.

Neljän hengen pelifirma Almost Human on osannut poimia vanhoista peleistä juuri niiden parhaat ominaisuudet: hahmonkehityksen, kenttäsuunnittelun, taistelusysteemin, ansat, pelituntuman ja visuaalisen asettelun. Lisäksi grafiikkaa on tuntuvasti päivitetty. Tuntuu siltä kuin taas pelaisi Eye of the Beholderia (1990) tai Lands of Lorea (1993), mutta edes niissä ei seikkailuun tullut näin sujuvaa flowta.

Peli tavallaan jopa edellyttää, että vanhoja 3d-sokkeloita on joskus kolunnut. Muuten se voi olla liian vaikea. Lukuisat puzzlet on kopiotu suoraan klassikoista, joten koko ajan ei tarvitse miettiä päätään puhki. Ongelmanratkaisua vaativia tilanteita on kuitenkin niin valtava määrä, että pakostakin menee välillä sormi suuhun.

Ennen aikaan ei ollut netin läpipeluuohjeita, josta pystyisi nopeasti tarkistamaan ratkaisun, joten vitutuskäyrä olisi saattanut nousta kattoon, jos Legend of Grimrock olisi julkaistu vuonna 1993. Muistan että jouduin lopettamaan Lands of Loren pelaamisen puoleksi vuodeksi, koska niin kauan kesti ennen kuin kuulin kaverilta, mistä ihmeestä löytää avaimen tiettyyn oveen. Ei sellaista tietoa ollut noin vain tarjolla. Pelit-lehdessä yksi tärkeimmistä osioista olivat vinkki-palstat ja lehdessä myös julkaistiin kokonaisia läpipeluuohjeita - ja usein vasta pitkään pelin ilmestymisen jälkeen.

Vähemmän on enemmän

Retropelien ainoa viehätys ei ole nostalgiassa. Monesti vanhat pelit ovat parempia, koska niissä on keskitytty enemmän pelattavuuteen ja vähemmän ulkonäköön. Ne olivat myös usein pelaajien itselleen ja toisilleen tekemiä, joten ne vetoavat kokemukseen ja taitoon. Useimmat nykypelit on suunniteltu näyttäviksi ja vauhdikkaiksi, jotta peittyisi se tosiasia, että pelattavaa on hyvin vähän. Pelaaja on pikemminkin kuin televisionkatsoja, joka etenee putkessa ja silloin tällöin rämpyttelee nappeja kuvitellen, että sillä on merkitystä.

Pleikkarilla olen esimerkiksi pelannut joitakin pelejä läpi kuolematta kertaakaan. Olen katsonut kun pikkulapsi pelaa ne läpi kuolematta kertaakaan. Muistan kuinka 1990-luvulla vielä puhuttiin siitä, että pelit kehittävät ongelmanratkaisukykyjä. Jossain tutkimuksessa oli jopa havaittu, että pelaajilla oli parempi muisti ja korkeampi älykkyysosamäärä. Asiaan on tietenkin saattanut vaikuttaa se, että vielä tuohon aikaan pelaajat olivat useimmiten insinöörejä ja muita korkeasti koulutettuja nörttejä. Nykyään kaikki pelaavat.

Kulutuskapitalismin periaatteiden mukaan 2000-luvun pelit suunnitellaan sellaisiksi, että niistä tykkää geneerinen kuluttaja. En osaa sanoa mitä mieltä geneerinen kuluttaja olisi Legend of Grimrockista, mutta itse tunnen kuuluvani juuri siihen sukupolveen ja siihen kohderyhmään, jolle tämä peli on lahja taivaasta. Juuri näitä asioita minä hyviltä peleiltä odotan.

Vielä kun joku tekisi vastaavan uusintaversion Morian ja Angbandin kaltaisista satunnaisgeneroiduista sokkeloista, voisi niitä pelata loputtomiin ja unohtaa koko todellisen maailman.

Tietenkin vanhoihin peleihin voi myös palata ilman mitään päivityksiä. Kun vähän aikaa sitten aloin uudelleen pelata Good old Gamesin julkaisemaa Master of Magic'iä, kesti kökkögrafiikkaan tottuminen pari tuntia ja sitten olin taas lumoutunut. En osannut edes käsittää, miten on mahdollista että yhä edelleen siinä on kaikki asiat tehty paremmin kuin esimerkiksi Civilizations IV:sessa - joka on siis hyvä peli, mutta ei lähellekään niin hyvä kuin vuonna 1994 valmistunut Master of Magic.

Itse asiassa kaikkien aikojen parhaiden pelien listallani sinnittelevät edelleenkin Nnirvi-kliseistä suurimmat Planescape Torment (1999), Master of Orion 2 (1996), Fallout 2 (1998), Jagged Alliance 2 (1999), X-com: Enemy Unkown (1994), System shock 2 (1999) ja Deux Ex (2000). Olen pelannut ne kaikki joskus uudestaan läpi ja ne toimivat yhä. Paras on kuitenkin Master of Magic.

Ja Legend of Grimrock nousee komeasti jonnekin sijan 15.-20. liepeille. 2000-luvun peleistä sen päihittävät vain GTA: San Andreas, Silent Hill 2, Shadow of the Colossus ja jo mainittu Dark Souls.

Aivan käsittämätön suoritus siis neljän hengen tiimiltä. Näille jätkille Pro Finlandiat!

Pisteet: 92

Plussat ja miinukset
+ Nostalginen tunnelma
+ Valtavasti erilaisia puzzleja. Sama kaava ei toistu liian usein.
+ Riittävän monipuolinen hahmonkehitys, mutta ei myöskään liian konstikas.
+ Paljon salaisuuksia.
+ Visuaalisesti hieno.
+ Haastava.

- Putkijuoksu: vaihtoehtoisia reittejä ja taktiikoita saisi olla enemmän. Nyt salahuoneet saavat pelin näyttämään vähemmän putkijuoksulta, mutta sitä se kumminkin on. Ainuttakaan ylimääräistä avainta ei ole tarjolla, eikä ovesta pääse ohi, jos yksi vipu on jäänyt huomaamatta.
- Useimmin sietäisi saada valita taistelun tai oveluuden väliltä. Nyt tarvitaan koko ajan osaamista molemmilla osa-alueilla.
- Melko lyhyt. Hahmot eivät ehdi kehittyä tappiin.

Mona Lisa -ilmiö

Filosofian inhimillisyys, osa 1.

Okei. Myönnetään. Se on vain joku epämääräinen muija, josta kuuluisa keksijä maalasi muotokuvan. Miksi se sitten on niin kiinnostava? Eihän se ole. Siitä on vain tullut kiinnostava isojen kehysten, Louvren panssarilasien, arvoitusten ja teorioiden ansiosta.

Jos kykenisimme hetkeksi etääntymään inhimillisestä perspektiivistä, koko ilmiön triviaalisuus paljastuisi, eikö niin? Mutta se ei ole niin helppoa. Kyllä kai siinä täytyy olla jotain merkillisen suurta, kun siitä on noussut niin merkillisen suuri kohu?!

Tämä on Mona Lisa -ilmiön perimmäinen ongelma. Kysymyksiä on, totta kai. Ainahan ikivanhoista henkilöistä riittää aoimia kysymyksiä. Jokainen yritys vastata niihin vain lisää tarjottujen vastausten kirjoa. Keskustelu jatkuu sitä kiivammin, mitä useampi ihminen on huutamassa, että lopettakaa! Tästä on keskusteltu jo ihan liikaa!

Hajaantukaa. Täällä ei ole mitään kiinnostavaa! Ja aina vain ohikulkijat pysähtyvät katsomaan, että mitä ihmettä kaikki muut tuijottavat. Miksi joku alkoi huutaa. Kenestä on puhe.

Puhe on nyt tietenkin Pekka Himasesta. Vuosi sitten kukaan ei ollut lukenut hänen kirjoituksiaan. Ketään ei kiinnostanut. Niissä ei ollut mitään ihmeellistä.

Nykyinen mediahuomio, ensin koiran potkaiseminen ja sitten 700.000 euron kaveripalkkio ovat saaneet aikaan, että yhä useamman on oltava Himasesta jotain mieltä. Professorit haukkuvat hänen mielipiteensä amatöörimäisiksi ja määrittävät hänen kirjansa pelkiksi omakustanteisiksi pamfleteiksi.

Mutta samaan aikaan he lukevat hänen kirjojaan. He osallistuvat Himas-keskusteluun. Tällä tavoinhan legendat syntyvät. Kaikki ovat eri mieltä siitä, miksi Himanen ei ole hyvä filosofi, syntyy koulukuntia. Koska likoon on laitettu yhteiskunnan rahaa ja omaa arvovaltaa, se vain jatkuu ja jatkuu.

Tätä vauhtia meillä on pian akateemisia tutkimuksia Himasen tuotannosta. Graduja, jotka selittävät auki Himasen ajattelua. Himasen itse ei tarvitse keksiä mitään syvällistä - se keksitään hänen puolestaan.

Varsinkin ne tahot, jotka ovat olleet myöntämässä Himaselle rahaa, ovat kusessa, elleivät ne osaa keksiä uskottavia perusteluja. Niinpä esimerkiksi Kansallinen Kokoomus ja Suomen Akatemia joutuvat lähivuosina lukemaan tarkoin Himasen raportteja ja alleviivaamaan sieltä kaikki lauseet, joissa on mitään järkeä. Niistä sitten kootaan juhlittuja johtopäätöksiä, jotka varmentavat hänen merkittävyytensä.

Jos Himasen raportit asetetaan rinnakkain jonkin Tutkijaliiton julkaisun tai ansiokkaan väitöskirjan kanssa, se tietenkin jää kaikilta osin kakkoseksi. Ajattelu on sekavaa. Ilmaisu suttuista. Argumentit, sikäli kuin niitä edes on, hukkuvat hienoilta kuulostavien, ympäripyöreiden termien viljelyyn.

Mutta Himasen raporttia ei aseteta rinnakkain aikuistenoikeiden tutkimusten kanssa. Sehän olisi vain haitaksi rahoittajien maineelle. Siitä vain siteerataan valittuja katkelmia, kuten nytkin. Himasta kehutaan, koska hän on karismaattinen puhuja, joilla on vaikutusvaltaisia kavereita. Hän osaa tärkeimmän: joko verkostoitumisen, kusettamisen tai molemmat. En ole edes varma, että ovatko Dalai Lama, Steven Spielberg ja Obama todella hänen bestiksiään, mutta kavereistaan hän aina kertoo ihan ensimmäiseksi kaikilla luennollaan.

Se tekee suuren vaikutuksen, vähän kuin oltaisiin pikkupoikia hiekkalaatikolla. Wau. Ai sulla on Obaman salainen puhelinnumero, jolla saat siihen suoran yhteyden ympäri vuorokauden? Siiistiii!

Aina on joku joka tahtoo olla väärinymmärretyn neron puolella - taistelussa kateellisia journalisteja vastaan. Ja kun älyköt haistavat veren, ne saapuvat haaskalle. Kaikki vaino lisää julkisuutta. Typeryys lisää vainoa. Menestys lisää typeryyttä. Piiri pieni pyörii.

Kerroinko jo, että Himanen on mun henkilökohtainen bestin melkein. Ollaan käyty kaljalla. Minäkin olen siis tärkeä ihminen. Siihen, miksi kirjoitin tämän tekstin, liittyy arvoitus. Vai kusetanko?

Pitäisi olla, osa 3

Edellinen osa meni vähän plörinäksi, mutta yritän nyt  ilmaista itseäni vähän skarpimmin. Eli, mitäs kaikkea vielä pitäisikään olla? Mitä meiltä puuttuu?


Hypoteesirekisteri

Tiede etenee arvausten, testauksen ja likimäisen varmistuksen kautta uusiin, parempii arvauksiin. Näitä arvauksia kutsutaan nimellä teoria, jos kyse on uskottavasta ja laajaa kannatusta saavasta arvauksesta.

Jos taas on kyse hieman rohkeammasta tai vallan uudesta teoriasta, siitä käytetään nimitystä hypoteesi.

Hypoteeseista suurin osa esitetään tieteen ulkopuolella. Toisin sanoen niiden testaaminen jää yleensä aika olemattomaksi. Tämä on mielestäni vakava ongelma... siis tarkoitan, että tieteen kannalta on ongelmallista, kuinka niin monet epätieteelliset ihmiset keksivät paljon tiedemiehiä parempia hypoteeseja.

Lisäksi nämä kansalaisten itse keksimät uskomukset voivat saavuttaa suurta kuuluisuutta ja kannatusta kansan keskuudessa.

Yleensä hypoteesi syntyy jossain peräkylässä, paikallisen baarin perimmäisessä looshissa. Sieltä se sitten hitaasti ja vaivalloisesti etenee kaveripiiriin, lehtien mielipidepalstoille, kolumneihin - ja lopulta siitä ovat kuulleet kaikki muut paitsi niin sanotut asiantuntijat. Jotta epätieteelliset hypoteesit voisivat tulla laajemmin myös tiedemiesten tietoisuuteen, tarvittaisiin systemaattinen hypoteesirekisteri.

Hypoteesirekisteri voisi olla esimerkiksi Wikipedian kaltainen nettisivusto. Ainoa ero olisi se, että hypoteesi voisi perustua mututuntumaan. Se pitäisi tietenkin perustella joten kuten järkevästi, mutta varmoja faktoja ei tarvittaisi.

Näistä hypoteeseista sitten klikkausten perusteella nousisivat etusivulle hurjimmat ja yllättävimmät. Kaikki saisivat vapaasti kommentoida uusia hypoteeseja ja esittää niihin parannuksia.

Jos jokin hypoteesi saisi kyllin laajaa kannatusta, sen todenpitävyys tutkittaisiin. Jos joku tutkija olisi jo aiemmin osoittanut hypoteesin vääräksi, se kerrottaisiin sivuilla selkeästi. Näin myöskään tutkijat itse eivät useaan otteeseen vuosikymmenten varrella testailisi samoja jo vääräksi todettuja hypoteeseja - onhan nimittäin tieteen ja tietosanakirjojen varsinainen tarkoitus listata tietoa - eikä vääriä oletuksia.

Väärät oletukset katoavat tutkasta nopeasti ja sitten ne taas ilmestyvät, leviävät ja vievät resursseja, kun niitä testataan ja todennetään vääräksi - unohdetaan - ja sitten taas uudelleen keksitään.

Tällä hetkellä avoimille kysymyksille tai väärille oletuksille ei ole omaa sivustoa, mikä on virhe.

Hypoteesirekisterin lisähyöty olisi siinä, että  tutkijat voisivat aina tarvittaessa tarkistaa oman alansa urbaanit legendat ja kansan omat olettamukset. Näin olisi helpompi kirjoittaa populaaritieteellisiä julkaisuja, joissa lukijan lähtötaso on sopiva - ja jossa puututaan virheellisiin, vanhentuneisiin tai tuulesta temmattuihin uskomuksiin.

Jos minä saisin päättää, mitä Pekka Himasen tulevaisuusvaliokunnan 700.000 eurolla pitäisi tehdä - niin paljon ennemmin minä perustaisin hypoteesirekisterin. Voi olla, että Himasen tutkimukset joka tapauksessa lopulta päätyisivät sinne samaan osoitteeseen.


Lopuksi: Ensimmäinen hypoteesi lisättäväksi rekisteriin

NIELURISOJEN MYSTEERI

Viime viikon uutisissa paljastettiin, että umpilisäkkeellä on sittenkin tärkeä rooli ihmiskehossa. Se ole turha jäänne, kuten aiemmin on oletettu, vaan suojelee hyödyllisiä suolistobakteereja.

Samalla tavoin olen jo pitkään pohdiskellut, etteivät myöskään nielurisat ole pelkkä riesa - flunssapöpöjen kivulias kasvatusalusta.

Oma hypoteesini on, että nielurisat ovat sosiaalisesti merkityksellinen elin. Ne toimittavat vasta-aineet suuhun, josta ne suukottelun seurauksena siirtyvät ihmiseltä toiselle. Kitarisat tarjoutuvat tulehtumaan juuri siinä paikassa ja juuri siksi, jotta sylkeen sekoittuisi luonnon oma rokote. Ne sijaitsevat lähellä sylkirauhasia, mutta kyllin syvällä, jotta eivät tulehtuessaan haittaa puhumista tai pureskelemista.

Vastaavasti kitarisat lisäävät vasta-aineita aivastukseen. Aivastuksen tehtävä ei siis ole levittää tauteja, vaan pikemminkin levittää lääkettä tautiin - kunhan yksi ihminen on ensin toiminut koekaniinina ja sairastanut taudin läpi. Jos hän ei selviä, muut ehkä selviävät, saatuaan apua taisteluun.

Tiedetään jo entuudestaan, että ihmiset, kuten muutkin laumaeläimet (koira, rotat, apinat jne.) suukottelevat toisiaan parantaakseen koko lauman vastustuskykyä.

Kitarisojen poistamisesta ei ole yksilölle suurtakaan haittaa. Modernin lääketieteen perspektiivi on hyvin yksilökeskeinen, mistä syystä yhtisön tarvetta palvelevan elimen funktio ei ehkä ole ensimmäinen ja automaattinen oletus.

Mietitään hetki: minkä takia ihmisen aivastus ampuu limaa ja taudinaiheuttajia useiden metrien päähän? Miksi evoluutio olisi kehittänyt sellaisen räkäkanuunan ja pöpöjen katapulttimekanismin? Vakavien tautien torjunnassa tärkeintä on se, että kaikki eivät kuole. Virusten itämisaika on aina kohtalaisen pitkä. Parempi, jos elimistö herää vaaraan jo etukäteen, eikä vasta silloin, kun virukset ovat monistaneet itsensä ja levinneet koko kehoon. Aivastuksen mukana kulkeutuva informaatio käynnistää vastatoimet.

Miksi muuten elimistö kuljettaisi nujertamansa virukset suuhun kuolemaan? Voisiko yhteisöllinen näkökulma ratkaista arvoituksen?

Alkulukuparien etsiminen

ALKULUKUJEN ARVOITUKSET, PIENI VÄLIPALA ENNEN FINAALIA.

Netistä löytää monia kaavoja, joilla voi etsiskellä alkulukuja.  En tiedä minkälaisten algoritmien avulla aiheeseen erikoistuneet tutkijat niitä metsästävät, mutta jos he käyttävät hyväkseen esitettyjä kaavoja, heiltä jää moni alkuluku löytämättä matkan varrella.

Helpoin tapa löytää suurikokoinen alkulukupari on kertoa yhteen tekijöitä, mutta hypätä alkulukuparin ylitse. Sitten saatuun lukuun lisätään yli hypätyt alkulukuparin jäsenet, ja ne myös vähennetään niistä.

n x 2 x 3 x 5 x 7 x 17 + 11 / +13 (- 11 / - 13)

Syy miksi tämä toimii on se, että saadut luvut eivät voi sisältää tulossa mukana olleita tekijöitä, mutta varmuudelle matriisin siinä kohdassa on potentiaalinen alkulukupari.

Esimerkiksi, (kun n =1):
3570 + 11 = alkuluku
3570 + 13 = alkuluku - pari!

3570 - 11 = alkuluku
3570 - 13 = alkuluku - pari!

(kun n =2)
7140 + 11 = alkuluku
7140 + 13 = 23 x 311

7140 - 11 = alkuluku
7140 - 13 = alkuluku - pari!

Tällä yksinkertaisella funktiolla löytyi heti peräti kolme suurikokoista alkulukuparia, ja osumatarkkuus alkulukuihin oli muutenkin melko hyvä.

Monesti kuuluisissa kaavoissa, joilla alkulukuja metsästetään, ei ole mitään ihmeellistä. Niissä on jokin tietty osa, joka toimii kohtalaisen hyvin, mutta ne eivät ole sen parempia kuin tällaiset kotikutoiset etsintämenetelmät.

Harmillista on se, että niin monet suu auki ihmettelevät, miten voi olla mahdollista X ja Y plus 1 ja WOW- alkuluku! alkuluvuista on tullut modernin matematiikan mystinen ja alkemiaa muistuttava osa-alue, jonka toimintaperiaatteita juuri kukaan ei osaa selittää.

Otetaan varmuuden vuoksi sama kaava, mutta vaihdetaan 17: tilalle 19.

(kun n =1):

3990 + 11 = alkuluku
3990 + 13 = alkuluku - pari!

3990 - 11 = 23 x 173
3990 - 13 = 41 x 97

(kun n =2)
7980 + 11 = 61 x 131
7980 + 13 = alkuluku

7980 - 11 = 13 x 613
7980 - 13 = 31 x 257

Tällä kertaa pareja löytyi vain yksi. Mikään funktio ei siis ole erehtymätön, vaikka se toimisikin loppuun asti.

Mielenkiintoista jälkimmäisessä tapauksessa on se, että 7980 - 11 sisältää tekijänä luvun 13. Kukaan ei väittänytkään, ettei alkulukuparin etsimistä voisi pilata juuri se toinen alkuluku, jota etsinnässä käytetään apuna. 7980 - 13 ei voi olla jaollinen luvulla 13, mutta sen pari voi hyvinkin olla.

HUOM. Funktioissa on se mielenkiintoinen piirre, että monet näennäisesti toimimattomat funktiot voivat alkaa myöhemmin toimia, mutta niitä ei ole havaittu, koska harvinainen poikkeama esiintyy jo melko alussa. Vastaavasti monet ihmeellisinä pidetyt kaavat eivät ole niin ihmeellisiä pitkällä tähtäimellä, ne vain sattumalta antavat hyviä tuloksia etsinnän alkuvaiheessa.


Vielä sananen alkulukuparien äärettömästä määrästä

Jos joku on lukenut tänne saakka, hän on toivon mukaan jo ymmärtänyt, miksi alkulukupareja on niin paljon ja miksi olisi vaikea uskoa, ettei niitä olisi loputtomasti.

Tämän kirjoitussarjan ensisijainen tarkoitus on lisätä ymmärrystä, ei niinkään todistella. Lukuteoria polkee paikoillaan, koska ymmärrys perusasioista on kadonnut ja fukntioihin luotetaan miltei taikauskon vallassa.

Vaikeudet alkavat selkiytyä, kun
a) huomio siirtyy alkuluvuista tekijöihin
b) tekijöillä ymmärretään olevan säännönmukaisia askelkuvioita
c) että tekijöiden muodostamat kuviot ovat symmetrisiä ja yhdistyvät suuremmiksi kuvioiksi, mikä viittaa fraktaaleihin
sekä
d) alkuluvut eivät ole rakennuspalikoita, vaan aukkokohtia aritmeettisesti ilmaistavissa rakenteissa.
ja
e) tekijät ovat hitaita, kömpelöitä ja ne toistavat virheensä, eli ne eivät koskaan ja missään olosuhteissa saa peitettyä kovinkaan laajaa lukusuoran janaa. Uudet alkuluvut ja pariutuvat sellaiset pomppavat esiin kuin sienet sateella.

Koska tekijät kiertävät matriisissa kuten planeetat radoillaan, tai kuten kellon viisarit - tosin viisareita on niin paljon, että koko näyttätaulu uhkaa paikoin jäädä niiden peittoon.

On kuitenkin väistämätöntä, että suuria harppauksia ottavat tekijät hyppäävät tietyin väliajoin matriisissa luonnollisesti ja ikuisesti esiintyvien parillisten aukkokohtien ylitse - tai niiden väliin -, jolloin löydämme kaksi lähellä toisiaan sijaitsevaa alkulukua, niin kutsutun parin.

Parien esiintymisessä ei myöskään ole taustalla mitään taikuutta. Paljon useampiakin alkulukuja saattaa esiintyä lähekkäinn silloin, kun parin keskelle on samaan aikaan osunut useita tekijöitä. Ne harppovat tällöin pitkälle eteen ja taakse, jolloin alkulukuja tuntuu ilmaantuvan miltei perhekunnittain.


Kaksoisfunktio eli ristikkäisetsintä
eli KATAMARAANIFUNKTIO (tai hauskemmin tandem-funktio)

Aiemmin mainitun tekijöiden harppomisen vuoksi ei ole välttämätöntä, että etsimme alkulukuja funktiolla, jonka ytimessä on tulo, ja johon sitten on lisätty alkuluku, yleensä luku 1.

Voimme tehdä myös katamaraani-funktion, eli kahden tulon summasta koostuvan algoritmin. Saadussa luvussa ei tällöin voi esiintyä kummankaan alkion tekijöitä. toisen rungon on oltava pariton, mikä tapahtuu automaattisesti, jos samaa tekijää ei käytetä kahdesti.

2x3x5 + 7x11x13

30 + 1001 = 1031 alkuluku!

Tietääkseni kukaan ei ole aiemmin rakentanut alkulukujen etsimiseen katamaraanirunkoista algoritmiä. Syy on todennäköisesti se, ettei matemaatikoilla ole ollut kanttia jakaa alkulukuja tekijöihinsä.

Seuraavassa lisää toimivia tuloksia (melkein kaikki joita yritin toimivat):

2x3x7 + 5x11 = 97 = alkuluku!

2x3x7 + 5x13 =107 = alkuluku!

2x3x7 + 5x17 = 127 =alkuluku!

2x3x11 + 5x7 =101 =alkuluku

2x3x13 + 5x7 =113 =alkuluku!

jne. jne.


Alkulukujen jakaminen tekijöihinsä

Harjaantumisen kautta on varsin helppoa nähdä mistä suurehkotkin luvut - ja jopa alkuluvut koostuvat. Alkulukuja ei tietenkään voi ilmaista pelkkänä tulona, mutta se ei tarkoita, ettei niitä voisi koota muista luvuista.

Alkuluvun muodostamisessa tarvitsemme vähintään kolme lukua. Kaava on muotoa A x B + C

Seuraavassa joukko alkulukuja jaettuna tekijöihinsä:

11 = 2 x 3 + 5
13 = 2 x 3 + 7
17 = 3 x 5 + 2
19 = 2 x 3 + 13

Monet alkuluvut voi ilmaista useimmilla tavoilla.

17 = 2 x 5 + 7
17 = 2 x´2 + 13
17 = 2 x 3 +11

Tällaista tekijöihin jakamista ei hyväksytä, koska se ei tapahdu yhdiselitteisesti. Alkuluvut ovat ongelmallisia juuri siitä syystä, että niitä voi purkaa ja analysoida monin tavoin.

Kaikki alkuluvut, jotka ovat 3:sta suurempia, voidaan ilmaista matriisien aukkokohtina. Matriisia ilmaiseva osa funktiosta on tulo AxB, ja aukkokohdan ilmaisee C-osa.

Tällaisen ajattelutavan omaksuminen on tarpeellista siitä syystä, se on avain myös Goldbachin hypoteesin ratkaisuun.


Alkulukuparien ongelman ratkaisun todistamisesta, versio 2 (tai 3)

Aiemmin esittelin algoritmin, joka kertoi, montako alkulukuparia on kussakin matriisissa. Haluan nyt esittää asian uudelleen, koska edellinen tapaus on melko sekava.

Kyse on siis siitä, että kaavalla "P1 x P2 x P3... x Pn + C" me löydämme alkulukupareja, joilla on tietty pysyvä C:n arvo.

Toinen kaava (P1 - 2) x (P2 - 2) x (P3 - 2)... x (Pn -2) kertoo meille eksaktisti, kuinka monta C:n arvoa on mahdollista löytää - ja myös varmistaa, että tällä C:n arvolla löytyy takuuvarmasti alkulukupari - eikä enää millään muulla arvolla, koskaan.

Esimerkiksi (2 x 3 x 5)n + C saa kolme C:n arvoa:

30n + 1 sekä 30n - 1, toisin ilmaistuna 30(n-1) +29
30n + 11 sekä 30n + 13
30n + 17 sekä 30n + 19

Näillä koordinaateilla löytyy alkulukupareja hamaan ikuisuuteen saakka.

Kun lisäämme kaavaan numeron 7, se kertoo että saamme C:n arvoja 7 miinus 2, eli viisi kertaa enemmän kuin edellisessä tapauksessa.

3 x (7-2) = 15 C:n arvoa ovat:

210n + 1 sekä 210(n-1) + 209

210n + 11 sekä 210n + 13
210n + 17 sekä 210n + 19

210n + 29 / 31
210n + 41 / 43
210n + 59 / 61

210n + 71 / 73
210n + 101 / 103
210n + 107 / 109
210n + 137 / 139
210n + 149 / 151
210n + 167 / 169

210n + 179 / 181
210n + 191 / 193
210n + 197 / 199
(Huomaa, että vaikka C:n arvona käytetyt luvut 169, 181 ja 209 eivät olisi alkulukuja, voimme niiden avustuksella kylläkin löytää alkulukuja, jotka ovat muotoa 210n + 121 jne. Tämä johtuu siitä, että matriisin tunnetut tekijät ovat eri tilanteessa kuin potentiaaliset tekijät.)

Esimerkiksi 121 (11x11) ei ole alkuluku, mutta silti:
210 x 1 + 121 = 331 (alkuluku)
210 x 2 + 121 = 541 (alkuluku)
210 x 3 + 121 = 751 (alkuluku)

Tekijä 11 ei kuulu vielä tähän matriisiin, joten se ei määritä mihin matriisi pystyy ja mihin ei. Se on kuitenkin potentiaalinen siinä suhteessa, että se voi estää - ja estääkin parien syntymisen. Kun se myöhemmin lasketaan mukaan matriisiin, voimme kuitenkin tarkasti kartoittaa, millä alueella se tämän tekee.

Lisää alkulukuja, jotka on löydetty yhdistelmälukua käyttäen.

210 x 1 + 169 = 379 (alkuluku, mutta ei parillinen)
210 x 2 + 169 = 589 (ei alkuluku)
210 x 3 + 169 = 799 (ei alkuluku)
210 x 4 + 169 = 1009 (alkuluku, mutta ei parillinen)
210 x 5 + 169 = 1219 (ei alkuluku)
210 x 6 + 169 = 1429 (BINGO! alkuluku, jonka pari on 1427!

Tällaisia kaavoja ei usein opeteta, koska ne eivät näyttäisi toimivan kovin hyvin. Ne kuitenkin toimivat pitkällä tähtäimellä - ja loputtomiin.

Testataan vielä kaksi muuta:

210 x 1 +181 = 391 (ei osumaa)
210 x 2 + 181 = 601 (BINGO! alkuluku, jonka pari on 599)

210 x 1 + 209 = 419 (BINGO! Heti ekalla.)

Astetta suurempi origo2310, eli kaava "2310n + C" ennustaa löytöjä 15 x (11-2) = 135 C:n arvoa, joilla varmuudella myös esiintyy alkulukupareja...

(Huom. ehtona tietenkin on, että N > 1)

Origo30030, eli 30030 + C löytää pareja 135 x (13-2) = 1485:lla C:n arvolla.

jne. jne. äärettömyyteen asti.

Koska tiedämme, että voimme lisätä kaavaan kaikki tunnetut alkuluvut, eikä C:n arvo voi koskaan lähteä laskuun (koska Pn - 2 ei voi olla pienempi kuin 1) - ja koska "tekijöiden kiertoon" ja "potentiaalisten tekijöiden keskinäisten sijaintien täydelliseen versiointiin" (eli siihen, että ne ovat kaikissa suhteissa toisiinsa vain kerran origojen välillä) nojautuen tiedämme kaikkien C:n arvojen realisoituvan alkulukuparina, on alkulukupareja on ääretön määrä. M.O.T.