Elämään valmis

Älykkyyden toissijaisuudesta 4/4 A: Eräänlaista varmuutta

Tämä teksti on jatkoa joulukuussa julkaistulle kolmelle kirjoitukselle.


En ole valmistunut maisteriksi, enkä ole lujasti kiinni työelämässä, mutta tunnen olevani valmis elämään aivan eri tavalla kuin ennen.

Olen valmis parisuhteeseen. Olen valmis tekemään työtä pitkäjänteisesti ja ottamaan jopa hieman vastuuta asioiden valmistumisesta. Olen valmis tekemään kompromisseja. Olen valmis keskustelemaan. Olen valmis nousemaan lavalle ja tarttumaan mikrofoniin.

Olen valmis kestämään kipua, surua ja epäonnistumisia. Olen valmis kokeilemaan onneani ja tarvittaessa myös valmis kokemaan onnea.

Koko aihe on paljon minun yksityiselämääni laajempi. Usein minusta tuntuu kuin ajassamme kohtaisi niin vähän valmista. Kaikki on jotenkin kiiressä tehtyä ja puolinaista. Kengätkin hajoavat ennen kuin ne ehtivät muotoutua jalkaan sopiviksi.

Koko yhteiskunta tuntuu jotenkin vähemmän valmiilta. Kansainväliset lait ovat täynnä porsaanreikiä ja elämäntapamme on kaikkea muuta kuin valmis vastaamaan todellisuuden vaatimuksiin.

Demiurgit nostavat kätensä pystyyn. Luominen ei lähesty täydellisyyttä, vaan punos pikemminkin purkautuu joka suunnasta. Maailma hajoaa käsiin.

Kesämökki on ihan eri asia. Se on ollut valmis jo kohta 80 vuotta. Siellä on helpompi hengittää.

Kirjakin on valmis - yksi monista. Julkaisun jälkeen tuntuu, että korvien väliin tulee uutta tilaa. Vähän kuin veisi ison laatikollisen rojua roskalavalle. Siihen on takertunut vuosia, oikein tietämättä miten suhtautua.

En halua kaunistella asiaa. Joskus kirjoittaminen merkitsee minulle vain ullakon raivaamista. Vien rojut pihalla, parempaan valoon. Katselen niitä ja mietin, tarvitsenko tällaista ajatusta. Tarvitsenko tuota? Tästä voin luopua. Kirjoitan sen ulos.

Kirjoitusten julkaiseminen on merkki siitä, etten halua enää pitää ideaa itselläni ja työstää sitä paremmaksi. Haluan päästää irti.

Herkemmin luovun huonoista ajatuksista kuin hyvistä. Haluan pitää parhaat ideani itselläni, siltä varalta, että jonakin päivänä osaisin esittää ne sellaisessa muodossa, jonka ne ansaitsevat.

Haluan että niiden julkaisemiseen liittyy juhlallisuutta.

Kaikki ne ihmiset, jotka tuntevat minut tämän blogin kautta, tuntevat minut ikään kuin kirpputorin pitäjänä. Olen se tyyppi, jonka pöydältä löytyy sekalaisia matkamuistoja oudoista paikoista. Krääsä ei ole minkään arvosta, mutta esineisiin liittyy tarina.


Jumalan hiljaisuus ja Titaanien viha

Julkaisen jotain juhlallisempaa, kun aika on kypsä. En tiedä pidätteleekö minua enemmän pelko siitä, että en itse ole valmis tyylilliseen ponnistukseen - vaiko aavistus, että kirjoitan tyhjään avaruuteen? Olisi kammottavaa laatia omasta mielestään paras teksti - antaa kaikkensa - ja huomata, ettei aihe kiinnosta ketään. Kirja on valmis, eikä sitä halua julkaista kukaan.

Siksi on helpompaa julkaista nettiin, tehdä kiireellä, käsitellä niitä näitä, ikään kuin yrittää vähemmän... jotta ei huomaisi tehneensä kaikkea turhaan.

Kustantamot kykenevät täydelliseen hiljaisuuteen. Niiden mahdissa on jotain myyttistä. Vain Ingmar Bergman voisi kuvailla sitä kokemusta, kun huutaa keuhkojensa koko voimalla, mutta Taivas ei vastaa.

Kustannusmaailma on nykyajan vastine Olympuksen tai Valhallan väijyvästä mahdista. Vuori kohoaa jyrkkänä ja sen huippu katoaa pilviin. Kiipeät, mutta et löydä tukevaa jalansijaa. Huudat ja kuulet vain oman äänesi kaiun. Teet kaikkesi antaaksesi merkin siitä, että olet olemassa, että odotat - mutta kukaan ei anna pienintäkään vastausta. Alat jo epäillä, asuuko siellä kukaan... ovatko jumalat pelkkää tarua?!

Kymmenet kirjelmät, joissa kaikissa lukee sama "olemme tutustuneet käsikirjoitukseesi, mutta se ei valitettavasti sovi kustannusohjelmaamme."

Joskus ei tule sitäkään. Ei kirjettä, ei sähköpostia, ei mitään. Se on kylmää ja passiivista vihaa. Kuin oma puoliso olisi puoli vuotta puhumatta. Heidänhän juuri piti ymmärtää minua, tunnistaa nerouteni ja kohottaa minut jalustalle, niin että kaikki näkevät.

Niin luottamuksellinen suhde: olen paljastanut itsestäni kaiken, ja vastaukseksi saan vain hiljaista aggressiota. Jos siinä tilassa kustannuspäällikkö tulisi vastaan kadulla, niin varmaan löisin. Hutkauttaisin ihan vain nähdäkseni, pääseekö siitä jokin ääni. Onko olento todellinen vai pelkkä mielikuvitukseni tuotetta?


Unelmat normaalista elämästä

Olen itse valinnut maailman köyhimmän ammatin. Olisin voinut keskittää voimani johonkin muuhun kuin filosofiaan ja runouteen. Olisinko voinut? En ole varma, mutta ainakin minulla nyt eniten työkokemusta juuri taiteellisesta tuskastelusta. Tiedän paljonkin kirjailijan elämästä: varsinkin selkäkivuista ja vähävaraisuudesta.

Jos kroonista selkäsärkyä ei huomioida, olen yllättävänkin terve. En ole kärsinyt masennuksesta tai itsetunnon romahtamisesta, vaikka tilaisuuksia luovuttamiseen on ollut lukuisia.

Voisi olla parempi, jos tahtoni olisi vähemmän voimakas. Olen jotenkin jaksanut kirjoittaa kaiken hiljaisuuden lävitse, mikä on saattanut selkäni ja talouteni huonoon jamaan.

Olen kuitenkin voinut kirjoittaa. Olen etuoikeutettu, koska pysyn hengissä ilman leipätyötä. Saan kirjoittaa 4-10 tuntia joka päivä. Ja jos en kirjoittaisi - jos siis tekisin vähemmän "kutsumuksellista työtä" - vuosituloni pomppaisivat heti moninkertaisiksi. Kaikki työ mikä luokitellaan ei-kutsumukselliseksi, tuottaisi vähintään tonnin kuussa.

En unelmoi normaalista elämästä. Jätän sen normaaleille ihmisille. Ymmärrän, että sekin on nykyään vaikeaa. Täytyisi voittaa lukuisat henkiset ja sosiaaliset esteet tunteakseen itsensä terveeksi, ollakseen täysioppinut yhteiskunnan jäsen.

Joka tapauksessa täytyisi olla koulutusta, arvovaltaisia tuttavia ja yksilöllinen tyyli. Pitäisi kestää elämää kaupungissa, työuupumusta. Pitäisi jaksaa kierrättää, suosia luomua, huolehtia terveydestään ja muutenkin "ylläpitää tietoisuuttaan".

Aika harvat pysyvät siinä kelkassa, jota kutsutaan tavallisten unelmien täyttymykseksi: vakituinen työ, asuntolaina, toimiva parisuhde. Tilastollisesti varmaan alle 10% onnistuvat edes tavallisuudessa. Loput 90% keskeyttävät opintonsa, kohtaavat työttömyyskausia, eroavat pitkästä liitosta, kärsivät lapsettomuudesta, sairastuvat syöpään tai kokevat jonkinlaisen vakavamman haaksirikon matkalla unelmaan.

Minun unelmani oli se, että saisin kirjoittaa - ja se on toteutunut, vaikka maksankin siitä kalliisti rahassa, sitkuttelemalla noin 5.000 euron vuosiansioilla jo viidettä vuotta. Se ei näy mielenterveydessä, mutta vaatetuksessa kylläkin. Kirpputorin puvut eivät ole valinta, kuten teininä. Voisin perustella habitustani sillä, että olen boheemi taiteilija, mutta en perustele. Olen vähävarainen.

Kun rahaa ei ole liikaa, täytyy olla monessa asiassa ovela. Tietoisuus rahasta on myös yksi osa yhteiskunnallisten lainalaisuuksien tiedostamista. Ainakin tiedostan nykyään sen, ettei raha tule työn tekemisestä, vaan sopimuksista. Jos sinulla on hyvä työsopimus, voit vältellä työtä, maata kotona sairaana tai mitä tahansa ja palkka rullaa. Vastaavasti voit haravoida pihaa koko päivän tienaamatta penniäkään. Konsultit ja vastaavat korkeapalkkaiset virat perustuvat siihen, että on pokkaa laatia edullisia sopimuksia sellaista työpanosta vastaan, joka on hyvin hypoteettinen.

Muistelen filosofi David Humea, joka elämänkerrassaan kertoo jo varhain päättäneensä elää niukasti, jotta aikaa jäisi kirjoittamiselle. Sen jälkeen hän mainitsee onneksi saaneensa valtiollisen suojatyöpaikan ja virkamiehen säännölliset tulot.


Mentaalinen hygienia

Fyysinen terveys on sidoksissa mielenterveyteen. On helppo tuntea itsensä työkykyiseksi, jos on sellaisia haasteita, joihin haluaa tarttua.

Itseluottamus ei onneksi ole sidoksissa ansiotuloihin, vaikka odotus ehkä yhä on, että mies kuuluu tienata enemmän kuin puolisonsa.

Kirjallinen itseluottamukseni ei perustu niinkään siihen, että olisin saavuttanut jotain suurta. Päin vastoin olen tehnyt sellaisia itsetutkiskeluja ja pääkoppani uudelleenvirityksiä, että pystyisin uskomaan itseeni, täysin riippumatta olosuhteista ja sosiaalisesta asemasta.

Itseluottamuksen mekanismit on mahdollista hakkeroida, ainakin tiettyyn rajaan asti. Voi olla köyhä ja silti uskoa itseensä.

Voi saada sata hylkäyskirjettä ja silti jatkaa kirjoittamista.

Kyse ei ole vuosikausiin ollut siitä, että itseluotamukseni indeksi olisi sidottu kirjalliseen tai taloudelliseen menestykseen. Syy on siinä, että tiedän täysin, ilman mitään epäilyksiä, että minun täytyy saada tietyt teokset valmiiksi. Ne ovat liian tärkeitä, jotta voisin jättää homman puolitiehen tai sotkea asian sallimalla mielenterveyteni horjua.

Minun on kehitettävä kirjalliset kykyni vastaamaan sitä laatuvaatimusta, jonka aihe edellyttää. Olen alusta saakka ollut melko varma siitä, että suomalaiset kustantamot eivät mielly tyyliini tai aiheisiini. Tahdon käsitellä kysymyksiä, jotka sijaitsevat tieteenalojen välisellä rajavyöhykkeellä. Se vyöhyke on paljon laajempi kuin tieteet itse.

Relativismi on vain yksi työkalu. Se on toivon mukaan sopivaa flirttailua pahuuden kanssa, jotta joku haluaisi julkaista esseitäni. Kirjoitan sadoista aiheista puhuakseni siitä yhdestä, josta ei voi puhua: minäharhasta, minuutemme moninkertaisesta illuusiosta.

Kun kirjoitan, kirjoitan itseäni pois. Puhdistan päätäni individualismin harhasta. Kirjoitan kunnes saavutan autenttisimman itseni - ja lopulta olen pelkkää triviaalia yleisyyttä, kuka tahansa, ihminen vailla mitään persoonallisuutta, oleminen ilman tunnistettavia piirteitä.

Olen jo lukioikäisestä saakka ajatellut, että länsimaisen nykyihmisen tragedia on oma olemisensa ankkuroiminen yksilöllisyyteen. Kun yksilö kieltää omaperäisen itsensä, hän voi saavuttaa täydellisen itseluottamuksen, olemalla ei-kukaan, geneerinen tyyppi, jolla ei ole kasvoja menetettävänä.

Muistan kuinka 80-luvun Robin Hood tv-sarjassa Robin Hood kuoli. Sarja jatkui, koska tilalle tuli uusi Robin Hood. Kyse ei ollut yksilöstä vaan kutsumuksesta. Ihminen oli korvattavissa, kunhan rooli oli sama. Robin Hood kuoli ja nousi kuolleista.

Muistan kuinka se herätti minussa ensimmäisen hengellisen oivalluksen. Ajattelin, että olisi tyhmää säilöä ihmisiä Taivaaseen, koska he olivat pohjimmiltaan vain kokoelma perittyjä ja opittuja ominaisuuksia, sekä päälimmäisenä heille osoitettu rooli.

Yksilöllisyyttäni ei tarvinnut arkistoida jumalalliseen, ikuiseen arkistoon, koska ihmisyyteni ja kaikki siihen liittyvät tunteet jälleensyntyivät kaiken aikaa, kaikissa muissa ihmisillä. Minäkokemukseni oli maailman triviaalein asia.

Samalla tavoin suhtaudun kirjalliseen työhön. Olen vain kuka tahansa, joka kirjoittaa. Kirjoittaminen antaa minulle varmuuden, ei se henkilö joka on tekstien takana. Kirjoitan koska minun työni on kirjoittaa. Palkkani saan mentaalihygienian muodossa. Vapaudun ajatuksista, joita en tarvitse.

Kun kirjoitan hyvin, unohdan itseni.

Kustannusliike Monrepoo

Kustannusliike Monrepoo on häikäilemättömän laskelmoivasti luotu yrityskonsepti, jolla on taiteellinen, eettinen ja isänmaallinen missio. (Varsinaisestihan se ei tietysti ole mikään yritys, vaan enemmänkin yhdistys tai osuuskuntaliike.)

Jotta runoutta ja sarjakuvia julkaiseva uusi kustantamo pääsisi alkuun, se varastaa itselleen jo olemassaolevan brändin - jota kukaan muu ei ole vielä tajunnut hyödyntää: laulujen puiston kadotetusta Karjalasta.

Monrepoo edustaa kadonnutta aikaa kaikkine sen lukuisine arvoineen: karjalalaisuus, savolaisuus, kymiläisyys sekä Viipurin arkkitehtuuri, kansallisromanttinen maalaismaisema ja vanhojen suomifilmien viattomuus. Toimiakseen uskottavasti tällainen kustantamo ei voi fyysisesti sijaita Helsingissä vaan Kehä III:n ulkopuolella, vaan mahdollisimman lähellä kadotettua Karjalaa.

Henkisesti ja sosiaalisesti Monrepos ry. sijaitsee jo Imatralla, Lappeenrannassa ja Kotkassa, mutta varsinaista pääkonttoria ei vielä ole rakennettu. On vasta 17 miljoonan euron tontti Saimaan rannalla. Rakennuslupaa odotellaan.

Monrepoo rakentaa kaarisiltoja ja aasinsiltoja ennakkoluulojen ylitse, kirjoittajilta lukijoille. Sisällöllä ja tyylillä se tahtoo viekkaasti vedota suomalaisten nostalgisiin tunteisiin ja tehdä kirjoistaan niin vastustamattomia, että niihin on pakko tarttua.

Vaikka pelaan tällä tavoin avoimin kortein, kyseessä ei ole pelkkä gonzoläppä. Kustannusliikkeen takana on todellinen kutsumus ja tarve puuttua olemassaolevaan ongelmaan. Mission taustamotiivit ovat lyhyesti esitettynä seuraavanlaisia:


1. Mukavan runouden puolesta

Monrepoo'n eräs lentävä tunnuslause kuuluu "Mukavan runouden puolesta". Olen lukuisia kertoja havainnut todeksi sen yleisen ennakkoluulon, että suuret kustantamot julkaisevat runoutta etupäässä imagosyistä. Perinteet velvoittavat, vaikka oikeasti ei yhtään kiinnostaisi. Runous ei tuota rahaa, eikä sitä julkaista myöskään siksi, että se kustannustalon sisällä herättäisi suuria intohimoja.

Niinpä isosti julkaistu runous usein onkin sellaista, että siitä on vaikea innostua; korkealuokkaisesti hengetöntä sanataituruutta. Se ei herätä ajatuksia, eikä siihen voi samaistua. Sitä kuuluu vain ihastella ja ihmetellä. Kirja on olemassa voittaakseen tunnustuksia, ei tullakseen luetuksi. Ruohonjuuritasolta se ei tarjoa kosketuspintaa.

Suurten kustantamojen pääsääntöinen motiivi on kalastella pienten erityispiirien huomiota ja mielistellä kriitikkoja. Päälle tuhannen kirjan myyntilukuihin ei uskota, joten julkaisupäätöstä eivät ohjaa tavalliset kirjastossa asioivat kansalaiset. Toki joiltakin runoilijoilta peräti ostetaan kirjoja, mutta vastaavasti heitä ei palkita. Ilpo Tiihonen on tässä suhteessa harvinainen poikkeus.

Kriitikoiden ehdoilla julkaistu runous on tehokkaasti ajan hermoilla, eli se on hankalasti lähestyttävää, abstraktia ja tyylikeinoilla kikkailevaa. Sen yhteydessä ei viljellä adjektiiveja "sympaattinen", "kiva", "lämmin" tai "rattoisa" - siis yhdellä sanalla ilmaistuna mikä puuttuu on mukavuus.

Ihmisten ennakkoluuloille on syynsä. Runokirjaan ei kannata tarttua, koska hyvällä todennäköisyydellä se ei avaudu, puhuttele, eikä kosketa. Tämä ei johdu siitä, ettei runous lajina voisi puhutella ketä hyvänsä - se johtuu pikemminkin siitä, ettei kivaa runoutta maassamme uskalleta julkaista.

Eletään siinä luulossa, että kaikki kiva olisi vain ihan kivaa. Ei se mene niin. Kiva voi olla myös merkki laadusta ja luettavuudesta. Kiva voi olla oivaltavaa ja mukavaa.


2. Helsinki jyrää pienet kaupungit

Julkaisutoiminta on keskittynyt suuriin kaupunkeihin. Kirjailijan on helpompi lyödä läpi siellä missä kustantamot sijaitsevat. Kirjallisissa tapahtumissa ja tuoppien äärellä aloittelevat kirjailijat tapaavat helpommin toisia kirjailijoita, kustannustoimittajia ja kriitikoita. On huomattavasti helpompi saada käsikirjoitukselleen myöntävä päätös, jos naama on tuttu - ja vastaavasti on vaikeampi kirjoittaa ikävää palautetta jos tyyppi on oma facebook-kaveri. Niin se vain menee.

Pienten kaupunkien lahjakkaat nuoret jäävät helposti yksin, eivätkä voi edistää taitojaan tai haalia suhteita. Heidän on käytännössä pakko muuttaa suureen kaupunkiin ja ujuttauduttava kirjoittaviin piireihin saadakseen palautetta ja oppiakseen sadat välttämättömät niksit.

Asetelmasta seuraa myös, että julkaistu kirjallisuus heijastelee useammin kaupunkilaisten ja ylemmän keskiluokan tuntoja. Korkeasti koulutettu kustannuspäällikkö tekee lopulta kaikki päätökset ja hän samaistuu helpommin kertojaan, joka osaa puhutella urbaania, menestyvää maisteria.

Ja huomattakoon nyt, että esimerkiksi Lappeenranta tai Joensuu eivät ole isoja kaupunkeja. Niissä saattaa nuoren ura edistyä, jos tahtoo hevimuusikoksi tai jääkiekkoilijaksi, mutta kirjojen julkaisupäätökset tapahtuvat jossain ihan muualla. Itä-Suomessa ei ole vuosikymmeniin ollut kustantamoa tai kirjallisia piirejä. Sama tietenkin pätee Kainuuseen ja Lappiin. Vain Oulu ja Jyväskylä kykenevät elättämään jonkinlaista skeneä.

Loppujen lopuksi aika harvat kirjat sijoittuvat uskottavasti sinne jonnekin Vittulanjänkälle, jossa kuitenkin puolet suomalaisista asuu. Kustannusliike Monrepoo haluaa tuoda esiin periferian kykyjä ja parhaansa mukaan korjata vallitsevaa vinoumaa. Kustantamon ensimmäisen vuoden kirjailijat tulevatkin Torniosta, Kokkolasta ja Kotkasta.


3. Viipurin jättämä tyhjiö

Vielä 20- ja 30-luvuilla itä oli hyvin edustettuna kulttuurikartalla. Viipuri oli maamme toiseksi suurin kaupunki ja esimerkiksi Olavi Paavolaisella ja Tulenkantajilla oli voimakkaat yhteydet Karjalan kannakselle. Harva nykynuori edes tietää, että Viipuri oli aikanaan isompi kaupunki kuin Tampere. Se jätti valtavan kulttuurisen tyhjiön.

Viipurin mukana hävisi suuri osa idän kulttuurisesta itsetunnosta. Jäljelle jääneet kaupungit keskittyivät kukin mihinkin siivuun taiteen kakusta. Musiikki osoittautui elinvoimaisimmaksi: Savonlinnassa on oopperajuhlat, Joensuussa Ilosaarirock, Lappeenrannassa hevibändejä. Muutamat kaupunginteatterit ovat myös pärjänneet hyvin. Monien alojen kulttuuri kuitenkin näivettyi pahasti. Noin 50 tuhannen asukkaan kaupungeilla ei ole keinoja pärjätä kovin usealle alueella yhtä aikaa.

Kirjallisuuden suhteen tilanne on pitkään ollut melkoisen katastrofaalinen. Esimerkiksi kirjailijaliiton rekisteristä näkee, että Itä-Suomessa asuu suhteellisen vähän kirjailijoita. Myös kirjallisia tapahtumia on olematon määrä, tuskin lainkaan. Lappeenrannassakin voisi olla jonkinlaiset kirjamessut. Ei vain ole järjestäjiä eikä vetonauloja. Laila Hirvisaari ei yksinään ihan riitä. Kun mietin niin Pohjois-Karjalastakaan en keksi kuin Heikki Turusen.

Vaikka usein väitetään, että kirjoittaminen on yksinäistä hommaa, se ei tarkoita että kirjailijaksi tultaisiin ilman kenenkään apua. Kirjailijat usein elävät kirjallisesti aktiivisissa piireissä: he kannustavat toisiaan, lukevat toistensa tekstejä, muokkaavat niitä - ja ylipäänsä tarjoavat toisilleen sivistynyttä seuraa, jossa ei kuitenkaan tarvitse yrittää päteä tai leikkiä olevansa kenenkään yläpuolella.

Kirjallisten tovereiden tekemistä virheistä parhaimmillaan oppii jotakin - ja kirjailijaksi tuleminen on hyvin pitkälti sitä, että päihittää oman luonteensa ongelmat. Moni osaa kirjoittaa hyvin ja vielä usemmilla on hyviä ideoita - mutta vasta tavatessaan toisia sellaisia ihmisiä tajuaa sen, että täytyy myös tehdä työtä. Kirjailijat siis kilpailevat keskenään ja yllyttävät toisiaan yrittämään kovemmin.

Kirjailijoita syntyy yliopistokaupungeissa, joista löytyvät nämä kolme tekijää: a) kirjallisuuden opiskelijoita ja kirjallisuustapahtumia, b) kirjallisuuslehtiä tai kustantamoja sekä c) ihmisiä, jotka tahtovat kirjailijaksi ja ovat tietoisesti muuttaneet sinne, missä uskovat sen olevan mahdollista. Kun piirit ovat olemassa ja herättävät huomiota, ne houkuttelevat alueelle lisää tekijöitä.

Taitavasti kirjoittavien ihmisten valtavasta joukosta vain osa jaksaa saattaa suunnitelmansa loppuun ja valmiiksi käsikirjoituksen. Näistä sadoista sitten muutamat löydetään, ehkä vain siksi, että kustannustoimittaja on juuri saanut eteensä kahvin ja leivoksen - ja sattuu olemaan hyvällä tuulella silmäillessään käsikirjoitusta.


4. Facebook ja Poetry slam

Nykyään ei ole aivan mahdottoman vaikeaa pitää yhteyttä ihmisiin netin välityksellä. On myös helpompaa saada omia tekstejään julkisuuteen esimerkiksi pitämällä blogia.

Teoriassa potentiaalisia kirjailijoita olisi myös helpompi löytää, mutta tiedän ettei mikään kustantamo vielä suorita minkäänlaisia etsintöjä - ainakaan mikään suurista kustantamoista. Ne ovat vain liian perinteisiä ymmärtääkseen vielä internetin mahdollisuuksia. Ne lähinnä pelkäävät nettiä, koska se vie paperisilta kirjoilta lukijoita.

Isoilla kustantamoilla on myös tapana antaa pienempien suorittaa seulonnat. Jos joku pienten kustantamojen kirjailijoista menestyy, isot vain yksinkertaisesti kaappaavat hänet omaan talliinsa. Näin kävi esimerkiksi Heli Laaksoselle, joka näyttävästi ostettiin Sammakolta Otavalle.

Heli Laaksonen nousi pinnalle yksinkertaisesti sillä että hän myi kirjoja. Hän myös menestyi poetry slameissa, eli runopuulaakissa. Sen jälkeen slameissä on tullut puolen tusinaa kansan valitsemaa uutta mestaria, mutta kustantamot eivät ole olleet heistä lainkaan kiinnostuneita. Ehkä ei ole kulunut vielä kriittistä 30 vuotta. Se on se aika mikä kustantamoilta yleensä kestää tajuta, että maailma on muuttumassa. Vanhat sukupolvet jäävät eläkkeelle.

Kustannusliike Monrepoo on erilainen tapaus sikäli, että se ei pelkää olla populistinen. Jos joku runoilija on todistanut olevansa taitava ja suosittu, se on merkki siitä, että häntä kannattaa ehkä julkaista.

Jos Monrepoo onnistuu tavoitteissaan, siltä tullaan varastamaan vielä monta kirjailijaa.

Summa summarum

Tiivistettynä Monrepoo'n tavoitteet jakautuvat kahteen teemaan:

1) Lukuiloa tarjoavan runouden tukeminen ja runouteen liittyvien ennakkoluulojen hälventäminen.

2) Alueellisen tasa-arvon parantaminen ja Itä-Suomen kirjallisen kulttuurin elvyttäminen - vaatimaton yritys.

Kukkatipat

Kantani homeopatiaan on jyrkän kielteinen, mutta Edward Bach (1886–1936) oli nero. On oikeastaan suuri harmi, että Bach yhdistetään vain vaihtoehtolääketieteeseen, sillä mies oli pikemminkin varhainen mentalisti.

Monet tuntemani naiset (tai heidän äitinsä) ovat fanittaneet kukkatippoja. Minäkin lopulta kiinnostuin aiheesta tämän yhden Bachin kommentin perusteella:

"Tämä parannusmenetelmä ei vaadi minkäänlaista tiedettä, vain sympatiaa ja ymmärrystä ihmisluonteesta." - Tri Bach

Minua liikutti se kuinka Bach käytti tieteen rinnalla sanaa "sympatia". Halusin tietää lisää hänen elämästään.

Opiskellessaan lääketiedettä Bach kiinnostui etupäässä psykosomaattisista oireista. Lääkärit ovat aina tienneet, että fyysiset oireet voivat olla seurausta ahdistavista ajatuksista tai stressistä. Ilmiön kokonaisvaltainen huomioiminen kuitenkin vaihtelee suuresti riippuen aikakaudesta ja yksittäisestä tutkijasta.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä kuinka Jeesus lievitti sairaiden ihmisten oireita kosketuksella ja lempeällä katseella. Hän paransi ihmisiä tarjoamalla heille uskoa ihmisyyteen ja toivoa paremmasta huomisesta. Saman havainnon teki myös Bach. Hän huomasi, että monien potilaiden oireet katosivat vain siten, että heitä kuunteli.

"Hän oli varsin epätavallinen lääketieteen opiskelija, koska hän kiinnostui pian enemmän itse potilaista kuin heidän sairauksistaan." Jody Howard: Bach kukkauutteet (1990)

Potilaat kärsivät fyysisesti, ja puhuivat kärsimyksistään kaiken aikaa, koska olivat pelokkaita tai yksinäisiä. Ihmisten lohdutuksenkaipuun kautta Bach kiinnostui homeopatiasta. Veteen laimennetut, eli potensoidut lääkkeet olivat niin pitkälle häivytettyjä, että niiden käyttöä tutkimalla Bach kykeni tutkimaan haluamaansa ilmiötä: sosiaalisen hoitoprosessin käynnistämää oireiden helpottumista. Homeopatia todisti, että ihmisen mieli osallistui merkittävällä tavalla parannusprosessiin.

Bach kulki homeopatian kentällä kuin salainen agentti. Hän ymmärsi tieteen ja lääketieteen periaatteet, mutta halusi laajentaa psykologista ymmärrystään. Lopulta hänestä tuli lumelääkinnän ja parantavien mielikuvien asiantuntija. Hän sanoutui irti homeopatiasta ja kehitti oman systeeminsä, joka ei kytkeytyisi alkemiaan, taikauskoon ja laimennettuihin myrkkyihin.

Tavalliset, kaikkialla kasvavat kukat olivat luonnollinen valinta, koska niistä oli helppo ja halpa valmistaa uutetta. Köyhimmilläkin olisi niihin varaa, eikä sivuoireita ollut - ainakaan sen enempää kuin parilla tipalla yrttiteellä.


38 erilaista ongelmaa ja niihin custom-ratkaisu

Ehkä merkittävintä Bachin työssä on kuitenkin hänen luomansa oire- ja persoonallisuusluokittelunsa. Hän jakoi tavallisten ihmisten tavalliset ahdistuksenaiheet 38 ryhmään, ja kutakin vastaa tietty puu tai niittykasvi.

Kukkauutteiden kiinnostavuutta ja toimivuutta edistää se, että kukin voi täsmentää oman persoonansa heikkoudet ja sitä kautta vahvistaa niiden kognitiivista haltuunottoa, eli Coping-mekanismia. Bachin systeemi on myös taidokas analyysi erilaisista persoonallisuustyypeistä.

Persoonallisuustyypit - tai temperamentit - ovat aina kiinnostaneet ihmistä. Tyyppiluokituksia löytyy kaikista ajoista, idässä ja lännessä. Niistä voi kukin tunnistaa itsensä ja tuttavansa:

Hippokrates: melankolinen, flegmaattinen, koleerinen, sangviininen

Ayurveda: vata, pitta, kapha

Comedia dell'arte: Harlekiini, Pantalone, Isabella, Colombina, Il Capitano

Dungeons and Dragons: Fighter, Rogue, Mage, Cleric, Thief

Minäkuvan ja elämänhallinnan vuoksi on tärkeää, että kukin voi sosiaalisesti ja kognitiivisesti määritellä itsensä. Tällöin saa anteeksi sen, ettei kaikissa asioissa ole hyvä. Eihän maagikaan selviä kauaa hengissä, ellei ovella seiso tankkia torjumassa goblinien vyöryä - eikä tankki pysy kauaa hengissä, ellei paladin boostaa ja cleric healaa.

Pelkomme tulevat sosiaalisesti hyväksytyiksi, kun löydämme kukkauutteen, jonka esittelyssä kuvataan meidän yksinen pelkomme. Sen jälkeen siitä tulee yleinen ja täysin hyväksyttävä pelko. Muutkin kärsivät samasta heikkoudesta. Eihän kaupoissa muuten myytäisi tällaisia tuotteita!

Bachin 38 uutteen kuvaukset ovat jo itsessään varsin korkealuokkainen saavutus ja voisivat taustoittaa kirjallisuutta tai draamaa, kuten Theofrastoksen ja La Bruyere'n "Luonteita" -kokoelmat tai  La Fontaine'n faabelit:

HEATHER: He haluavat tulla lähellesi. He haluavat koskettaa sinua, tönäistä tai pitää kiinni käsivarresta säilyttääkseen huomiosi. He nauttivat, kun voivat puhua itsestään, perheestään ja ystävistään, ja huonovointisina he puhuvat vain vaivoistaan... Jos yrität jatkaa matkaasi, hän sanoo: "mutta minun täytyy kertoa sinulle tämä!"

CENTAYRY: He ovat täynnä ystävällisyyttä ja ovat aina halukkaita auttamaan tai palvelemaan. On vastoin heidän luontoaan sanoa "ei".

CHERRY PLUM: ...epätoivoinen pelko menettää mielenterveytensä... tunne että on hulluuden partaalla...

 Löydän totta kai itsenikin parista kohtaa:

VERVAIN: ...osallistuvat moneen työhön samanaikaisesti ja heidän mielensä kiirehtii edeltä siihen mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. He nauttivat haasteista ja ovat innoissaan tavoitteistaan, mutta...

CLEMANTIS: luovia ja taiteellisia, mutta... tarkkaamattomia, hajamielisiä... vaikuttavat olevan omissa maailmoissaan... ikävystyvät helposti keskustelussa tai tapahtumassa, joka ei ole kyllin dynaaminen... Clemantis-tyypistä voidaan sanoa, että hän kuulee ilman että kuuntelee, näkee ilman että katsoo...

IMPATIENS: He liikkuvat ja puhuvat nopeasti ja myös heidän kehonkielensä voi paljastaa heidät - levotonta liikehdintää, kelloon katsomista, törmäämistä oveen kiireessä... he saattavat tuntea kiusausta lopettaa muiden aloittaman lauseen loppuun.

(Niin tai sitten voisi käyttää erästä uudempaa persoonallisuus-luokittelua, jonka mukaan olen AD-HD - johon kategoriaan kuuluu 4-8% väestöstä.)

Kun tietyin vahvuuksin ja tietyin heikkouksin varustettu, parhaimmillaan yhteisöä täydentävä laumaeläin, määritellään "yksilöksi", ja kun tämä yksilö kaiken lisäksi jätetään yksin, harva selviää terveenä.

Tarvitsemme toisia pitämään kädestä kiinni, täydentämään omia heikkouksiamme. Mutta heikkoudet on helpompi kantaa, jos yhteiskunta myöntää niiden olemassaolon ja sanoo, että tämä on normaalia, et ole yksin.

Tarvitaan auktoriteetti sanomaan, että tämän kaiken työn: tutkimisen ja uuttamisen me olemme tehneet sinua varten. Tarvitaan toinen ihminen hieromaan kukkatippoja ranteeseen.

Pään sisäiset möröt eivät ole moksiskaan pillereistä, ne vain nauravat sellaisille hoitoyrityksille - mutta ne eivät kestä sympatia. Hirviöt juoksevat karkuun kukkauutteita ja välittämistä.

Vahvat ja itseriittoiset lääketieteen asiantuntijat eivät aina edes ymmärrä millaista se on, jos mitättömältä tuntuva pelko varjostaa jokaista päivää.

Lääke ei hoida vaivaa, joka on korvien välissä - eikä välttämättä sairaus sijaitse edes siellä. Pahimmat pöpöt asuvat yhteiskunnan eriarvoistavissa rakenteissa.

(Mainos) Saattaa sisältää pähkinää



Kannen kuva: Sanni Seppä

Otteita kuvitetusta runoteoksesta Saattaa sisältää pähkinää.

Kirja ilmestyy huhtikuun alussa ja sitä löytyy kaikista oikealla aseenteella varustetuista kirjakaupoista (siitä julkaisen tietoa myöhemmin). Arvostelukappaleita voi tilata Pikkujättiläisen sähköpostin kautta tai osoitteesta:

hpc.kalenteri@gmail.com
 

kuva: Paula Pauliina

Lopun aikojen chat


Zombiehyökkäyspalsta:

ONKO KOUVOLAN SEUDULLA
18-22-V TYTTÖJÄ ELOSSA?
T: JOPE90

KOKKOLASSA KAKSI RONSKIA

JA ELOISAA KUNDIA ETSII APUVOIMIA.

NAISETKIN KELPAA. EI KAI SINUA

OLE PURTU? NIKO JA PATE

MUA ON PURTU ONKO SUAKIN PURTU?

NUSSITAAN TOISEMME HENGILTÄ

VIELÄ KUN EHTII. SALO 080156777

MITÄ MÄ TEEN MUN ÄIDILLE?

MUN POIKAYSTÄVÄ LUKITSI

SEN KELLARIIN. T: ANJA@ESPOO

Dharmapalsta:

OSAAKO JOKU SELITTÄÄ MINULLE

MITÄ TARKOITTAA TYHJYYS?

T: LISSU89

kuva: Karoliina Mäkelä

Turisti 3

Jos matka ei onnistu todellisuudessa niin se voi
vielä onnistua muistoissa - paitsi silloin kun ei halua muistella
matkatoveriaan.

Jokaisen miljoonakaupungin kadulla leijuu yhä
miljoonan exän ominaistuoksu.

Vaarallinen säteily on haalistanut mielikuva-albumin kuvat,
savusumu niellyt tornit ja kahvilat. Pariisi
on vanhan suolan Tsenobyl.

LISÄÄ RUNONÄYTTEITÄ LÖYTYY MYÖS UUSIMMASTA NUORI VOIMA LEHDESTÄ!

Relatonomia ja relatologia

Kuluneen vuoden sisällä olen kirjoittanut kymmenkunta juttua relativismista. Aiheen satunnainen pyörittely tähtää laajahkon filosofisen teoksen julkaisuun. Olen melko tarkasti hahmotellut päässäni mitä kaikkea siihen sisältyy - ja mitä oleellisia asioita olen toistaiseksi jättänyt mainitsematta. Joka tapauksessa kirjaan päätyvät esseet tulevat olemaan pidempiä ja huolitellumpia.

Yksi tärkeimmistä pointeista on se, että relativismin kritiikki ei ole lähtökohdiltaan filosofista, vaan psykologista. Relativismin viha on syvällä ihmisen perusluonteessa.

Jotta en puhuisi vain -ismistä, tarvitaan kaksi uutta käsitettä: relatologia ja relatonomia. Ensimmäinen tutkii suhteellisuuteen liittyviä ideologioita, asenteita ja uskomuksia - jälkimmäinen puolestaan konkreettisten asioiden pesunkestävää suhteellisuutta.

Annan käytännön esimerkin relatonomisesta tutkimuskohteesta. YLE on viime aikoina esittänyt muutaman kerran dokumentin Sinivalkoinen valhe, jossa puhutaan suomalaisten hiihtäjien doping-kärystä.

Esitän kysymyksen: Onko Mika Myllylä suuri urheilijalegenda?

Ensimmäinen ajatuksesi voi olla A) KYLLÄ, tai se voi olla B) EI. Mahdollisesti saatat sanoa, että C) SE RIIPPUU...

Jos vastasit C, sinulla on taipumusta relativismiin.

Useimmat ihmiset eivät vastaa mitenkään herkästi, että "no se vähän riippuu...", koska sellainen vastaus on psykologisesti ja sosiaalisesti kiusallinen.

Empiminen ja jossittelu on empimistä ja jossittelu. Lisäksi se on jaarittelua, jahkailua, selittelyä ja asioiden liiallista monimutksistamista. On tuskin olemassa kovin montaa positiivisesti värittynyttä sanaa, jolla saman voisi ilmaista. Jopa "tarkkoin harkitseminen" kuulostaa tylsän kuivakalta ja aikuismaiselta.

Ihminen useimmiten toivoo, että vastaus olisi selkeä ja yksinkertainen. Hän kiirehtii vastaamaan kyllä tai ei, koska haluaa vaihtaa aihetta tai ilmaista kantansa.

EHKÄ on kiusallinen vastaus myös siksi, että silloin muut eivät saa meistä selkeää kuvaa. He eivät tiedä, olemmeko me heidän kanssaan samaa mieltä. Joissain kysymyksissä EHKÄ tulkitaan automaattisesti vihamielisesti. Meidän täytyy kannattaa jotain joukkuetta ja tunnustaa jotain väriä.

No, mutta miten sitten kysymys Mika Myllylän urheilusaavutusten suuruudesta olisi suhteellinen kysymys?

Voimme kuitata hänen uransa toteamalla, että hän käytti kiellettyjä aineita ja saavutti mitalinsa "likaisesti" ja "epäurheilijamaisesti". Toisaalta voimme joidenkin todistajalausuntojen perusteella olettaa, että jo useiden vuosikymmenten ajan kaikki menestyneet hiihtäjät ovat käyttäneet jotain laittomia menetelmiä.

Näinhän monet tahtovat ajatella. Se puolustaa suomalaisten saavutuksia. Jos kaikki douppaavat, Mika Myllylä on kaikkien douppaajien keskuudessa nopein ja kestävin - ja silloin hän tosiaankin oli lajinsa paras. Jos muut eivät käyttäneet doping-aineita, puhtaiden urheilijoiden joukossa oli ehkä häntä parempia hiihtäjiä, jotka hävisivät vain, koska halusivat kilpailla puhtaasti.

Tämä kysymys on avoin - ja niinpä vastaus jää suhteelliseksi. EHKÄ voittaa. Epämukavuus valtaa varmalta tuntuneen maailmamme. Pian päämme halkeaa kaikista avoimista kysymyksistä. Vitun relativistit, pitäisivät turpansa kiinni! Jaarittelijat ja ilonpilaajat!

Urheilijat kuolevat aina nuorena

Miksi urheilu on kaikessa parempaa kuin taide? Miksi urheilulla on enemmän harrastajia? Miksi siinä liikkuu enemmän rahaa?

Iltapäivälehdissä on urheiluliite, mutta ei kulttuuriliitettä. Jääkiekkohalli on rakennettu ensin jääkiekkoa ja vasta sitten kulttuuritapahtumia varten. Olympialaisten katsojamääriä voidaan mitata miljardeissa. Kansainvälisissä tennisturnauksissa jaetaan kuuhausittain suurempia palkkiota kuin koskaan Nobel-voittajille.

Minuakin kuohuttaa se, jos Pekka Himanen saa 700.000 euroa, mutta Roger Federer voi tienata saman summan Grand Slamin hävitystä välieräottelusta. Hänen ei tarvitse luvata yhteiskunnalle mitään vastineeksi.

Yritän miettiä kysymystä pelkästään sosiaalisten rakenteiden kautta – en siis aio käsitellä arvoja tai asenteita, enkä esittää väitteitä absoluuttisesta paremmuudesta.

On aika itsestään selvää, että suurempi harrastajamäärä ja suuremmat yleisöt johtavat suurempaan medianäkyvyyteen, mikä puolestaan johtaa suurempiin mainosrahoihin ja kilpailupalkintoihin. Mutta mistä kaikki alkaa? Kouluissa opetetaan äidinkieltä huomattavasti enemmän kuin liikuntaa. Kansainväliset urheilukisat ovat vain reilut sata vuotta vanha ilmiö – ja jo nyt niiden ympärillä pyörii bisnes, jonka kohtuullisuus on karannut kaiken järkeilyn ulottumattomiin.

Urheilu-ura on lyhyt – ja mitä sen jälkeen?

Urheilijat siirtyvät eläkkeelle nuorena. Sen jälkeen he eivät eläköidy, vaan usein saavuttavat melko hyvän aseman yhteiskunnassa. Toisinaan entiset urheilijat siirtyvät politiikkaan ja liike-elämään jo 30-vuotiaana. Samalla he vievät sinne omat arvostuksensa lajia kohtaan, ja rakentavat kytköksiä puolueiden ja urheiluseurojen välille.

Suurissa urheiluorganisaatiossa syntyy erilaisia ikäkerrostumia, joissa vanhemmat urheilijat valmentavat tai tukevat taloudellisesti nuorempia. Tällaista ei taiteissa juurikaan tapahdu, koska taiteen tekemistä voi jatkaa lähes hamaan tappiin.

Random-kaavio

Yleensä kirjailijat ja kuvataiteilijat alkavat saavuttaa kiinnostavan taitotason ja löytää oman tyylinsä vasta siinä iässä, kun urheilijat jo siirtyvät toisiin virkoihin. Kunnioitetut mestarit eivät siirry syrjään ja aja lajin yhteisiä etuja, vaan he jatkavat loppuun asti individualistista kilpailua toisiaan vastaan

Mitä jos Sofi Oksanen lopettaisi nyt kirjoittamisen ja siirtyisi muihin töihin? Mitä jos yhteiskunnassa olisi kymmenittäin osaavia lobbareita ja agentteja, jotka kouluttaisivat nuorempiaan, ylläpitäisivät paikallisia järjestöjä ja markkinoisivat alansa uusia tähtiä - ja kaikki he olisivat ex-taiteilijoita? Kirjallisten piirien yhteiskunnallinen vaikutusvalta voisi lisääntyä, kun tärkeissä viroissa toimisi enemmän kirjallisuuden puolestapuhujia. Nyt vain Jari Tervo toimii televisiomooseksena Lauantai-illan Ministeriössä, mutta hänkään ei ole lopettanut kirjoittamista... eikä lopeta, ennen kuin saavuttaa luvatun Finlandiansa.

Varhainen eläköityminen pätee kuitenkin vain urheilijoihin, eikä se asia tule muuttumaan. Toki joillakin aloilla (kuten klassinen musiikki) koulutetaan paljon taiteilijoita, ja osasta sitten tulee opettajia ja yhdistysosaajia.

Kansainvälinen vertailu on helpompaa

Urheilu on suurempi bisnes myös siksi, että kansallisten urheilutulosten keskinäinen vertailu on helppoa. Jos joku hyppää Kalevan kisoissa pituutta 9 metriä, voimme olettaa, että hän voi tehdä saman myös MM-kisoissa. Ainakin me haluamme nähdä hänet MM-kisoissa.

Kirjallisuus on sikäli kaikkein eristynein taidemuoto, ettei vieraskielisestä kirjasta ymmärrä välttämättä hölkäsen pöläystä. Kuvataiteista ja musiikista sentään tajuaa jotain, vaikka kulttuurit eroaisivat suuresti. Kirjailija tavallaan joutuu oman kielensä vangiksi, ellei joku toinen näe suurta vaivaa hänen teostensa kääntämiseksi.

Urheilu on ylivoimainen ymmärrettävyydessä ja vertailtavuudessa. Kansainvälisiä kilpailuja järjestettäessä ei ole yleensä mitään kielimuuria. Näemme ilman selostajaakin, kuka teki maalin tai saapui maaliin ensimmäisenä. Kisat ovat universaali tapahtuma ja sitä kautta pärjäämiseen liittyy kansallisia etuja. Kaikki tämä kasvattaa media-arvoa ja houkuttelee paikalle isot rahat.

Suuremmat kansalliset panokset

Urheilu mahdollistaa hyvin poikkeuksellisia yhteisöllisyyden kokemuksia ja vanvistaa kansallista itsetuntoa. Urheilu onkin ehkä tärkein nationalismin liittolainen, vaikka myös kulttuurin piirissä puhutaan kansallismyönteisyydestä ja kansallisten arvojen korostamisesta.

Jo paikallisen II divarin joukkueen ottelussa yleisölle tarjoutuu mahdollisuus kannustaa omia ja tulla osaksi suurempaa kokonaisuutta. Vastaavaa hurmaa ja kansallistuntoa on Suomessa liittynyt taiteisiin lähinnä vain sen yhden kerran, kun Lordi voitti euroviisut.

Suomi on uusi maailmanmestari, maailmanmestari!

On ilmiselvää, että tällä osa-alueella urheilu voi kevyesti perustella kansalaisille ja päättäjille sen, miksi valtion tulisi tukea sitä verorahoin... ja kaikki alkaa kansainvälisesti ymmärrettävästä kielestä.

Joukkueen sisälle mahtuu myös yksilö

Joukkuelajit ovat kiinnostavampia myös muista syistä kuin siksi, että ne edustavat jotakin kaupunkia tai kansaa. Joukkueet sisältävät myös yksilöitä. Voi kannattaa ennemmin Messia tai Barcelonaa, ihan kummin päin haluaa – voi jopa vihata Cristiano Ronaldoa ja silti samaan aikaan kannattaa Real Madridia.

The Beatles on kaikkien aikojen suurin bändi ehkä siksi, että se tarjosi faneilleen laajan kokoelman erilaisia yksilöitä. Ei ollut pelkästään kyse Beatlesien fanittamisesta, vaan poliittisen John Lennonin, valaistuneen George Harrisonin tai mukavan tavallisen Ringo Starin kannattamisesta. (Kuka ties joku on joskus kannattanut myös Paul McCartney'ta? Onhan Mikki Hiirelläkin fanikuntansa.)

Nuorten on helpompi fanittaa bändejä, koska kavereiden kanssa voi silti olla erimielinen siitä, kuka bändin jäsenistä on suosikein.

Ehkä krjailijoiden tai kuvataiteilijoiden tulisi perustaa joukkueita? Ai niin, sehän on jo kerran tapahtunutkin – Tulenkantajat on ainakin historiassa esitetty eräänlaisena bändinä. Se tekee heti koko jutusta vähän kiinnostavamman. Kuinka siistiä olisi ollut elää silloin japäästä näkemään koko porukan yhtä aikaa jonkun kotibileissä! Mihinkäs minä laitoinkaan sen minun aikakoneeni?!

Myös eräässä toistaiseksi mainitsemattomassa taidelajissa syntyy bändejä, nimittäin sketsihuumorissa. Monty Python oli tiimi – ja samoin Marx-veljekset, Kummeli jne. Studio Julmahuvin näyttelijät muistetaan yhä kollektiivin edustajina.

Säännöllisyys

Urheilukilpailut järjestetään melko usein ja säännöllisesti. On helpompi muodostaa rutiineja harrastamiseen ja kilpailujen seuraamiseen, kun jatkuvasti laji muistuttaa olemassaolostaan. Kilpailukaudessa on pitkäjänteisyyttä ja esimerkiksi jääkiekkojoukkueen kausilipusta voi joutua maksamaan tuhansia. Laji vaatii sitoutumista ja pienemmistäkin pääsylipputuloista kertyy kauden aikana iso rahasumma.

Säännöllisyys helpottaa myös toimittajien työtä, kun työnsä ja elämänsä voi rytmittää. Rahasta ei tarvitse ahdistua, kun myös urheilijoiden ja lajin parissa työskentelevien toimitsijoiden tulot ja menot ovat säännöllisemmät.

Kirjailijan on vaikea pitää yllä julkaisutahtia joka kuukausi. Ehkä vain lyhyet sarjakuvat, kuten Fingerpori, voivat olla samalla tavoin säännöllistä ja jatkuvaa.

Btw. oletko koskaan ajatellut, että Fingerpori on kansallisaatetta nostattamaan luotu brändi, mistä kielii alkuosa FINgerpori.

Nimi vihjaa Talvisodan henkeen myös liittämällä Suomen ja Saksan samaan rintamaan ja soittamalla porilaisten marssia: FIN + GER + Pori = isänmaallinen sarjakuva.

Kilpailun avoimmuus

Runokilpailuun lähetetään tekstejä - ja sitten puoen vuoden kuluttua joku julistaa kuka voitti ja ketkä saivat kunniamaininnan. Kilpailussa ei ole minkäänlaista avoimmuutta. Lukijat voivat ehkä verrata kärkiryhmän keskinäisiä eroja, mutta kaikki valintametodit ja välivaiheet jäävät pimentoon.

Urheilussa tällaista kabinettien sisällä tapahtuvaa päätöksentekoa ei koskaan sallittaisi - eikä myöskään näin pitkää viivettä suorituksen ja arvioinnin välillä. Urheiluyleisö on saapunut paikalle, koska se haluaa nähdä reilun ja avoimen mittelön, jossa kilpailijat asettuvat samalle viivalle.

Runokilpailut täytyisi päivittää nykyaikaan ottamalla mallia laulukilpailuista. Idols, X-Factor ja Voice perustuvat kaikki siihen, että kilpailija kävelee lavalle ja sen jälkeen tuomaristo kertoo hänelle suorat sanat. Yleisö saa myös nähdä sen suorituksen, johon kritiikki perustuu. Kierroksia on useita, kilpailijan on kyettävä kehittymään sarjan aikana, voitettava puolelleen sekä tuomaristo että yleisö.

Runokilpailusta tulisi reilumpi, avoimempi ja kiinnostavampi, jos ensin suoritettaisiin karsinta - kaikki runot olisivat kaikkien nähtävissä ja tuomaristo perustelisi kantansa. Ei siihen tarvittaisi edes televisio-ohjelmaa. Internetissä tämä kaikki olisi nykyään täysin mahdollista toteuttaa. Yleisön kiinnostus lisääntyisi ja sen vuoksi kannattaisi myös nähdä enemmän vaivaa.

Finaalissa kohtaisivat tuomariston ja yleisön suosikit. Tässä vaiheessa jokaisen täytyisi vastata syntyneisiin odotuksiin ja esitellä uusia runoja. Kilpailuun osallistuneet häviäjät tietäisivät, missä vaiheessa he putosivat: alkukarsinnoissa, semifinaaleissa - vaiko ihan loppusuoralla. He kuulisivat mikä heidän runoistaan teki huonoja tai tavanomaisia. Kilpailijat myös näkisivät millaisia runoja kisaan osallistuu, mikä on yleinen taso - mitkä tyylit ovat eniten edustettuina... eli miksi jonkun väitetty omaperäisyys on oikeutettua.

Jos avoimmuuteen saataisiin tehtyä korjauksia, olen varma siitä, että runous otettaisiin vakavammin. Nyt suuri yleisö ei voi muuta kuin ihmetellä, että miksi heidän kaveriensa - tai heidän omien runojensa - sijaan voittajaksi päätyi joku outo tyyppi, jonka teksteistä he eivät tajua mitään.

 

Uheilusaavutusten suuruus helppo ymmärtää. Voit itse mennä pituushyppypaikalle, nostaa riman 2 metriin ja ällistellä, että kuinka helvetissä tuosta voi joku ponnistaa yli???

Muusikkojen sorminäppäryyttä ja tulkinnan väkevyyttä voit ällistettä siten, että istut pianon ääreen ja yrität soittaa tietyn kappaleen tekemättä virhettä.

Runouden ja kuvataiteiden saavutuksia on hankala käsittää. Ne tuntuvat epäreiluilta. Ne suorastaan herättävät vihaa, koska joku on vain sotkenut jotain värejä taululle ja herättänyt tietyissä piireissä suuren kunnioituksen. Avoimmuuden lisääminen voisi muuttaa kaiken. Tarvitaan enemmän televisosta tuttuja neljän hengen tuomaristoja, jotka selittävät miksi he tykkäsivät jonkun julkkiksen tanssiliikkeistä tai jonkun leipomasta crem brulee'stä.

Kuvataiteissa ja runoudessa ei liiku rahaa, koska lajit ovat sulkeneet itsensä muun yhteiskunnan ulkopuolelle. Lajit tuntuvat elitistisiltä, koska päätökset tehdään piilossa. Joskus tuntuu, että kyse on miltei noituudesta ja vihastuttavista salaseuroista.

Taiteen historiallinen taakka

Hyötyykö urheilu siitä, että sen traditio on verrattaen nuori? Ovatko juniorit realistisempia unelmoidessaan menestyksestä kovan harjoittelun kautta? Nuoret wannabetaiteilijat lähinnä vain ryyppäävät ja sekoilevat, kunnes lopulta mitään läpimurtoa ei tapahdu.

Kirjallisuutta haittaavat monet siihen liitetyt legendat. Nerouden oletetaan syntyvän ikään kuin tyhjästä, synnynnäisesti – kun kuitenkin parhaat teokset ovat vuosien kehittymisen ja pitkäjänteisen työn tuosta.

Nuoret urheilijat voivat mitata taitojaan monella eri junioriasteella. Varhainen menestys kannustaa ja silti tulee heti selväksi, ettei voittaminen tapahdu itsestään. B-junnujen ja A-junnujen kautta voi tavoitella yhä korkeamaa suoritustasoa - ja koko ajan on kiire!

Kirjailija vain yhtäkkiä voittaa jonkun kilpailun tai saa teoksensa julkaistuksi. Ei ole mitään väliportaita, jotka kertoisivat missä mennään - kuinka kaukana on seuraava etappi ja lopullinen läpimurto. On vaikea saada ketään kertomaan mitä pitäisi muuttaa tai kuinka paljon pitäisi tehdä työtä. Niinpä nuorten kirjoittajien työskentely on hyvin summittaista ja satunnaista. Usein motivaatiota pitää yllä vain se, että on jonkinlaista synnynnäistä taipumusta maanisuuteen.

Urheilijan on helppo mitata tuloskuntoaan: tietää millä tasolla mennään suhteessa muihin ja kuinka nopeaa kehitys on ollut - onko mitään järkeä jatkaa?

Lopuksi:

Jotta kirjallisuudessa nuorten kehitystä voitaisiin paremmin edistää ja jotta laji voisi lisätä kiinnostavuuttaan ja vaikutusvaltaansa urheilun lailla, siihen täytyisi kai jotenkin ympätä lisää ryhmähenkeä, säännöllisyyttä, avoimmuutta, kansainvälisyyttä, nationalistisia intressejä ja kytköksiä liike-elämään.

Yksi tapa säännöllisyyden lisäämiseksi olisi kilpailukalenterin tiukentaminen. Ei siis enää myyttejä luovia suuria runokilpailuja silloin tällöin, vaan joka kuukausi pieniä kilpailuja, jotka motivoisivat harrastajia pitämään yllä työtahtia. Tarjottaisiin eri tasoisia osakilpailuja, joissa pärjäämällä saisi paikan finaalissa? 

Poetry Slamissa, eli runopuulaakissa (nimi on totta kai lainattu urheilusta) tätä tapahtuukin jo – ja samaten uudessa Season Slamissa, jota tästä keväästä alkaen järjestetään Helsingissä neljä kertaa vuodessa:

HPC esittaa: Helsinki-Season-Slam 

Tervetuloa yrittämään! Jos ei vielä ensi keväällä niin ehkä sitten kesällä tai syksyllä!

Tuberkuloosin varjossa

Tuberkuloosi on sairaus, jossa keuhkopusseihin muodostuu märkiviä rakkuloita. Voimakkaissa yskäkohtauksissa nämä rakkulat puhkeavat ja potilas yskii limansekaista verta. Hoitamaton tauti johtaa usein kuolemaan. Ennen II Maailmansodassa kehitettyä penisilliiniä hoitokeinot olivat melko tehottomia. Pelkästään Suomessa tuberkuloosi tappoi 1917-44 välisenä aikana yli 100.000 ihmistä.

Tuberkuloosi määrittää myös kokonaista sukupolvea suomalaisessa runoudessa. Huomasin tämän kun yritin selvittää, löytyisikö 1920-luvulta ylistettyjä ja palkittuja teoksia, joista en ole kuullutkaan. Halusin tietää ovatko kirjat oikeasti kadottaneet taikansa ajan myötä - vaiko unohtuneet ihan muista syistä? Etsii netistä tietoa varhaisista kirjallisuuspalkinnoista, mutta törmäsin aina vain samoihin henkilöihin:

Vuonna 1923 Edith Södergran kuoli tuberkuloosiin 31-vuotiaana.
Vuonna 1933 Uuno Kailas kuoli tuberkuloosiin 31-vuotiaana.
Vuonna 1937 Saima Harmaja kuoli tuberkuloosiin  vain 23-vuotiaana.
Vuonna 1944 Katri vala kuoli tuberkuloosiin 42-vuotiaana, vain vuosi ennen kuin penissilliini tuli markkinoille.
Vuonna 1945 Kaarlo Sarkia kuoli tuberkuloosiin 43-vuotiaana.

Luettelo kuuluisista Tulenkantaja-sukupolven runoilijoista, jotka eivät kuolleet tuberkuloosiin, on lyhyempi: Olavi Paavolainen, Elina Vaara, Lauri Viljanen... muitakin varmaan oli, mutta ulkomuistista en saa enempää mieleeni. Lisäksi edellisen sukupolven runoilijat, kuten Otto Manninen, Aaro Hellakoski, Viljo Kojo ja V.A.Koskenniemi selvisivät hengissä vaaran aikojen ylitse.

Itse asiassa kaikki aikakauden runoilijat ovat sittemmin eläneet tuberkuloosin varjossa: ensinnäkin ne, joihin tuberkuloosi tarttui - ja toisekseen ne, jotka selvisivät terveenä. Kirjallisuuden historia on tarkastellut aikakautta niin vahvasti nuorena kuolemisen ja keuhkoyskösten lävitse, että terveen on ollut vaikea tulla muistetuksi.

Kirjallisuushistorioitsija Kai Laitinen toteaa:

"sairaus ja kärsimys alkoivat näyttää luomistyön edellytyksiltä, runouden varsinaisilta lähteiltä."

Jo 1800-luvun alussa Percy Bysshe Shelley lohdutti ystäväänsä Keatsia:

"tämä sairaus, keuhkotauti, on erityisen mieltynyt ihmisiin, jotka kirjoittavat niin hyviä säkeitä kuin te."

(Molemmat sitaatit poimittu Erkki Kivalon Södergran-tutkielmasta "Olen sylkenyt verta".)

Ulkomailla tuberkuloosiin suoraan tai välillisesti kuolivat aikoinaan myös:
Moliere
Guy de Maupassant
Friedrich Schiller
Emily Bronte
Frans Kafka
D.H.Lawrence
Simone Weil
George Orwell
ja Thomas Wolfe.
Myös Albert Camus ehti sairastaa tuberkuloosia, vaikka hän menehtyikin auto-onnettomuudessa.


Historia, joka jää taudin varjoon

Tuberkuloosin varjossa kuolleet runoilijat on hyvin dokumentoitu. Huonommin taisi käydä niille, jotka eivät sairastuneet? 1920- ja 30-luvun suomalaisesta runoudesta sietäisi tehdä tutkimusta myös hyödyntäen muita kiinnepisteitä. Kyllä kai tuolloin eli muitakin kuin tulenkantajia ja keuhkotautisia?

Ainakin vielä tällä hetkellä vanhaa tietoa on vaikea löytää internetistä - varsinkin kun siihen ei liity kenenkään suoria intressejä. Esimerkiksi vanhoista kirjallisuuspalkinnoista ei ole järjestelmällistä tietokantaa. Wikipediastakin löytyy vain raapaisu:

Valtion kirjallisuuspalkinto oli 1865–1992 myönnetty palkinto, jonka jakoi Valtion kirjallisuustoimikunta. Se myönnettiin kirjailijalle tai kääntäjälle edellisen vuoden aikana ilmestyneestä teoksesta. Ensimmäinen palkittu oli Aleksis Kivi.

Ok. Vuodesta 1865 eteenpäin siis. Ja mistäköhän löytäisin listan voittaneista teoksista? En ainakaan Googlettamalla.

Kävin todellisen maailman Taiteen Keskustoimikunnassa kyselemässä listaa, jossa näkyisivät kaikkien aikojen palkitut kirjailijat. Selvisi, ettei ainakaan heillä ollut aukotonta luetteloa. Ilmeisesti monet 2. Maailmansotaa edeltävät tunnustukset ovat kadonneet tai jääneet liittämättä kronikoihin. Mainintoja palkituista pitäisi metsästää vanhoista sanomalehdistä tai säätiöiden pölyttyneistä arkistoista.

Tutkin useita Yliopiston kirjaston kirjallisuushistorioita, joiden liitteenä oli luetteloja kirjallisuuspalkinnoista. 1800-luvun lopun valtion kirjallisuuspalkinnon saajista ei löytynyt tietoa sieltäkään. Vain Aleksis Kivi muistetaan kaikissa kirjoissa. Jos joku on tehnyt muista voittajista listan, se on hävinnyt muuttolaatikoihin tai tuhoutunut tulipalossa - sikäli kuin mitään virallista listaa on koskaan edes kirjoitettu. Palkinnot on etupäässä tarkoitettu elävien taiteilijoiden tukemiseksi, eivätkä ihmiset siihen aikaan ehkä olleet yhtä innokkaita luomaan kaikenlaisia listoja.

Paras lähde oli Niklas Bengtsson: Kirjallisuuspalkinnot Suomessa (2003). Se tietää paljon, mutta ei suinkaan kaikkea.

Jo 1920 ja 30-luvun luetteloissa esiintyy katkoksia. Tiedetään, että valtion kirjallisuuspalkinto myönnettiin sinä ja sinä vuonna esim. Uuno Kailaalle - mutta muutamat vähemmän tunnettujen kirjailijoiden saavutukset on epähuomiossa unohdettu. Joku on siis saattanut voittaa Valtion Kirjallisuuspalkinnon vuosien 1866-1939 välillä, mutta kirjallisuushistoria ei häntä esittele. Useissa tapauksissa ei edes tiedetä, minkä niminen henkilö tuli palkituksi. On unohtunut kirjata ylös kirjan ja kirjailijan nimi.

Tuberkuloosi ei takaa, että ketään luetaan ja rakastetaan - mutta tauti olisi saattanut pitää kirjailijan ainakin niillä listoilla, joille romanttisesti kerätään kaikki traagiset elämät ja nuorena kuolleet. Maailmassa on niin paljon monenlaista tietoa, ettei jokainen saavutus voi loppuun asti olla merkittävä.

"Vuoden 1924 Pariisin kesäolympialaisissa joku suomalainen ilmeisesti voitti kreikkalais-roomalaisessa painissa kultaa, mutta enää ei tiedetä kuka. Vaarini muisteli, että se saattoi olla joku Anttila, 62 kiloisten sarjassa, mutta ei hänkään muistanut etunimeä. Mies ei mahtunut tietosanakirjaan. Niin se käy."
- Dementia-Wikipedia