Pimeä tietoteoria, osa 3

Lupauksissa ja unelmissa tiede näyttäytyy nopeasti päivittyvänä ja luotettavana alana. Käytännössä evoluution aivoihimme ennalta ohjelmoimat kiinnostuksen painopisteet, käyttäytymistottumukset, painetut kirjat ja sosiaaliset normit hidastavat tiedon kulkua siinä määrin, että keskustelu ei koskaan perustu tuoreimpaan mahdolliseen informaatioon - eikä huomio tieteenrajojen ja keinotekoisten jaottelujen vuoksi edes kohdistu tärkeimpiin kysymyksiin.

Tieteellinen tieto kilpailee medioissa samasta huomiosta kuin intutitiivinen ja täysin tuulesta temmattu tieto. Nykyään ihmisten mielikuviin täytyy kyetä vaikuttamaan nopeasti, koska aiheet tulevat ja menevät. Jos tutkimme televisiossa kuultuja väitteitä aidolla tieteellisellä vakaumuksella, emme ehdi sanoa mitään. Keskustelun fokus siirtyy aiheesta toiseen ja parhaiten mieleen jää se joka huusi lujimpaa - tai se, jonka mielipiteet olivat täysin naurettavia.

Hidasta ja pätevää tieteellistä tutkimusta on syytä tehdä entiseen malliin, mutta filosofiset määritelmät, joita tiedosta esitetään, eivät ole tätä aikaa. Rationaalisuuden perään toitottavat filosofit eivät ole koskaan nähneet ihmistä kokonaisuutena, eikä siihen suuntaan olla menossa nytkään.

Tärkeimpiä nykyään tietoon liittyviä kysymyksiä ei edes esitetä akateemisessa tieteenfilosofiassa, jonka historiallinen kärki ajoittuu valitukseen ja koululaitoksen alkuajoille. Luonnontieden läpimurto ja teollistumisen esiinnousu ovat ylpeyden aiheita, joista filosofia ei pääse irtoamaan ja laajentamaan katsettaan. Pohjustamme tieto-oppimme yhä 1800-luvun käsitteistöön.

Tiede keskittää huomionsa tiedon pätevyyteen, mutta on muitakin tapoja arvioida tiedon arvoa. Näitä muita näkökulmia tutkii esimerkiksi kvalifysiikka, joka on osa laajempaa Humanistista Tietoteoriaa.

Humanistinen tietoteoria kysyy, teoretisoi, tutkii ja tarjoaa vastauksia. Ensin sen tietenkin täytyy uskaltaa kysyä:

Mikä tieto on relevanttia?
Mikä tieto on kiinnostavaa?
Mikä tieto on ahdistavaa?

Miksi tieto on valtaa?
Miksi instituutiot vastustavat uusia käsityksiä?

Miksi ihmiset tuntevat vetoa lupauksiin, joilla ei ole perusteita? Miksi joidenkin asioiden oppiminen on niin vastenmielistä? Johtuuko se ehkä synnynnäisistä ominaisuuksista, kielemme käsitteellisistä rajoituksista vai maailmankuvamme ristiriidoista?

Jos lapset eivät kiinnostu koulussa opetettavista asioista, se voi johtua monestakin eri seikasta: a) lapset eivät ymmärrä omaa parastaan, koska he eivät ymmärrä aikuisten maailman vaatimuksia - tai koska media tarjoaa heille vääriä mielikuvia ja ihanteita, b) lapset tajuavat aikuisia paremmin, ettei tarjotusta tiedosta ole elämässä mitään hyötyä, sitä opetetaan vain, koska on ollut tapana opettaa.

Seuraavassa katkelmassa nousee esille useampiakin tietoteoreettisesti tärkeitä teemoja:

Oppilailta kysyttiin, mikä huonosti menneessä kokeessa harmittaa. 81 prosenttia on tyytymättömiä saamaansa arvosanaan. Alle viidennes vastaajista pettyy siihen, ettei hallitse kokeessa tarvittavia asioita.


Arabian peruskoulun yhdeksäsluokkalainen Toivo Tiusanen pitää koulunkäyntiä erittäin suorituskeskeisenä. Hän opiskele tällä hetkellä ainoastaan päästäkseen haluamaansa lukioon.

- Tottakai se on numero, joka harmittaa. En todellakaan tule tarvitsemaan tänään koulussa oppimiani asioita mihinkään muuhun kuin hyvännäköiseen todistukseen.

Linkki: Kysely: hyvä oppilas menestyy jos on hiljaa eika pyyda apua
Ensimmäinen uutisjutun tekemä havainto on se, etteivät oppilaat välitä osata opetettavia asioita. He haluavat vain hyvän numeron. He eivät siis lähtökohtaisesti opiskele itseään tai elämää varten, vaan miellyttääkseen aikuisia ja pärjätäkseen systeemissä.

Tiedot ja taidot, joita he haluavat oppia, sijaitsevat koulun ulkopuolella. Onko kyse kapinoinnista, kaveripiirin vaikutuksesta motivaatioon, vai siitä että koulu sivuuttaa tärkeitä asioita? Tällaisiin kysymyksiin tietoteoria tai tieteenfilosofia - eivätkä aina edes kasvatustieteet - yritä vastata. Ne eivät esitä näitä kysymyksiä, vaikka motivaatio on tiedon perusta.

Toinen uutisjutun tärkeä huomio liittyy auktoriteettien toimintaan. Opettajat eivät palkitse sosiaalisuudesta, vaan siitä, että oppilas tuottaa heille mahdollisimman vähän työtä. Hyvä oppilas on huomaamaton, eli vaivaton oppilas. Jopa hyvät kysymykset ja asialliset kommentit aiheuttavat opettajalle päänvaivaa ja kuluttavat hänen arvokasta aikaansa.

Tällaiset tulokset eivät edes ole yllättäviä. Ne ovat arkipäivää niin monelle, että eivät herätä keskustelua. Vähiten ne herättävät keskustelua sen tutkimushaaran piirissä, jota kutsutaan "tieteenfilosofiaksi" - siitäkin huolimatta, että yliopistoissa toistuvat samat sosiaaliset kuviot kuin peruskoulussa ja lukiossa.


Tarvitaan uusi tietoteoria

Tieto-opin ja tieteenfilosofian klassikoissa sekä tieteelliseen ajatteluun opastavissa koulukirjoissa sivuutetaan lähes kaikki olellisimmat elävän elämän ristiriidat. Vain hyvin kapea osa informaatiokäyttäytymisestä, tiedonhalusta ja tiedontarpeesta otetaan huomioon.

Huomio kiinnitttyy siihen, mitä "tieto" ideaaleissa olosuhteissa voisi olla. Jää selvittämättä mitä tieto on käytännössä, mitkä ei niin tieteelliset asiat siihen vaikuttavat.

Jos yliopistotasolla opiskelet tieto-oppia tai tieteenfilosofiaa, omaksut käsityksiä, jotka eivät ole juuri muuttuneet sataan vuoteen. Et tule löytämään vastausta sille, miksi Youtube on täynnä kissanpentuja - ja miksi kaikki muut lapset, paitsi muutamat autistiset, ennemmin pelaavat Angry Birdsiä kuin pänttäävät ensykplopedioita.

Tieteen auktoriteetit ovat ihmeissään siitä, että jostain syystä niin monet vastustavat evoluutioteoriaa tai ajatusta ihmisen toiminnan vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Jos kirjoissa tarjotaan vastauksia, ne kaikki liittyvät vain siihen, miten asioita tulee tieteellisen disurssin sisällä perustella... ei sen ulkopuolella, useimpien ihmisten tuntemassa nk. todellisessa maailmassa.

Syytös kohdistuu aina ihmisiin, ei koskaan tietoteoriaan. Silti jos jokin oletus "toimii teoriassa, mutta ei käytännössä", sanoisin, että syytä pitää etsiä teoriasta. Toimivaksi väitetty teoria täytyy arvioida uudelleen.

Hyvästäkään teoriasta ei ole apua, jos sen kysymyksenasettelua ei muuteta. Lisäksi jokainen tieteenfilosofia on käytännössä vain yhdensuuntainen matka tieteelliseen diskurssiin - mutta ei koskaan toiseen suuntaan. Tieteellinen koulutus on ovien sulkemista, ei niiden avaamista.

Voit nyt ajatella, että joo-joo tiedän tuon - mutta itse asiassa tämä on aivan valtavan suuri sosiaalinen ja sitä kautta myös metodiloginen ongelma. Tiede onnistuu itse mykistämään, sokeuttamaan ja rampauttamaan itsensä, eikä tilanne vuosi vuodelta parane, se vain huononee.


Humanistinen tietoteoria

Edellisessä osassa alustin väitettä, jonka mukaan tiedon tehtävä ei useinkaan ole kertoa totuutta, vaan antaa varmuus olemiseen ja toimintaan, lopettaa epäilys ja kyseleminen, siirtää ristiriidat pois mielestä.

Mietitään vaikkapa Bostonin pommi-iskua, joka on tällä hetkellä kohtuullisen tuore tapaus. Kaikki lehdet kirjoittivat muutaman päivän ajan siitä, miten iskun tekijä on tuntematon.

Uutisen aiheena oli se, ettei poliisilla ollut tietoa. Medialla ei ollut tietoa. Eikö kenelläkään muka ollut tietoa!

Lehdet kirjoittivat sivukaupalla siitä, miten tietoa ei ole.

Millaista informaation levittämistä se muka on? Jos olisi maltetty odottaa pari päivää, olisi voitu kirjoittaa pieni juttu siitä, kuka sen teki ja miksi. Tietoa tärkeämpää tuntui olevan se, ettei tietoa ole. Loputtomat spekuloinnit ja arvaukset eivät edes johtaneet tietoon. Vain odottelu johti tietoon.

Tällaiset tapaukset muistuttavat meille jatkuvasti siitä, miten tiedon ensisijainen funktio ei ole tarjota totuutta. Kukaan sanomalehtien lukijoista ei tule edes hyötymään siitä tiedosta, kuka pommi-iskun suunnitteli.

Ihmiset haluavat tietoa kahdesta syystä, miltei 99% tapauksista. Ensinnäkin he haluavat varmuutta. Vaarinikin katsoo parin tunnin välein uutiset, vain saadakseen varmuuden siitä, ettei maailma ole räjähtänyt.

Hieman kuten tarkistamme sähköpostit tunnin välein ja olemme kaikkei iloisimpia siitä, ettei mitään viestiä ole tullut. Vapaudumme vastuusta vastata viesteihin. Voimme juoda vaikka kupin teetä, kaikessa rauhassa.

Humanistisen tieteenfilosofian teesi 1:

Tieto ei anna totuutta. Se ei vastaa kysymyksiin. Se rauhoittaa.

Toinen megalomaanisen keskeinen tiedon funktio liittyy sen sosiaalisuuteen. Tieto on olemassa, jossa voisimme yhdessä meuhkata siitä: voivotella tai tuntea tyytyväisyyttä.

Seuraamme mediaa, jotta emme jäisi keskustelun ulkopuolelle. Tämä pätee myös tieteeseen. Se on diskurssi, suuri älyllinen hiekkalaatikko, joka ennen kaikkea antaa pätevyyden osallistua keskusteluun.

Humanistisen tieteenfilosofian teesi 2:

Tiedämme, jotta voisimme tehdä sen tiettäväksi myös muille.

(On pätevää tietoa - ja tietoa, jolla voi päteä.)

Mietitään tässä kohtaa koululaisia. Mitä he odottavat kokeilta ja arvosanoilta? Heidän omien sanojensa mukaan he tahtovat rauhoittua siitä tiedosta, että eivät ole opettajan epäsuosiossa ja että pääsevät kouluihin. He eivät halua tietää itseään varten, vaan saadakseen luvan osallistua systeemiin - eli päästä kouluihin ja vapautua vanhempiensa ja opettajiensa moitteilta - siis kuulua joukkoon ja päästä pälkähästä.

Humanistisen tieteenfilosofian teesi 3:

Ihminen ei niinkään halua tietää kuin päästä eroon kysymyksen herättämästä epävarmuudesta.

Me emme tee mitään sillä tiedolla, kuka toteutti Bostonin pommi-iskun. Silti asia askarruttaa meitä ja me haluamme tietää. Haluamme vapautua kysymyksen painosta ja epävarmuuden tunteesta.

Uskonnot ja varsinkin ankarat lahkot eivät tarjoa jäsenilleen testattua ja varmennettua tietoa. Ne tarjoavat puhdasta varmuutta, johtajansa karismaattisen olemuksen välityksellä - sosiaalisen hyväksynnän, lupauksen siitä, että asiat järjestyvät.

Johtajan seurassa kysymykset ikään kuin siirtyvät taka-alalle ja elämä tuntuu johdonmukaiselta. Tärkeintä ei ole tietää, vaan välttyä johtajan sekä muiden ryhmän jäsenten arvostelulta.

Asioita alkaa miettiä vasta kun saa yhteisöön ja sen kulttuurisiin arvoihin hieman etäisyyttä - tai jos on luonteeltaan hyvin kyseleväinen ja skeptinen. Monille ihmisille tärkeämpää ei kuitenkaan ole tieto vaan kysymysten häivyttäminen. Heille riittää heikomminkin perusteltu vastaus, kunhan joku vain antaa heille vastauksia ja siten tuo lopun kalvavaan epävarmuuteen.

Toisen ihmisen vakuutus tai uskonnollinen varmuus toimii nopeammin kuin totuus, kun päämääränä on huojennus, sosiaalinen hyväksyntä sekä vapautuminen kysymysten herättämästä epävarmuudesta.

Tieteellinen tutkimus on hyvin pitkä tie varmuuteen, eikä monella ihmisellä ole rationaalista perustetta kouluttautua tieteellisesti ajattelevaksi henkilöksi. He pysyvät hengissä ja kykenevät synnyttämään lapsia aivan hyvin myös ilman maisterin tutkintoa.

Tiede ei vastaa ollenkaan niin hyvin ja nopeasti näihin tiedon tärkeimpiin funktioihin. Siksi se jää alakynteen, eikä se edes halua myöntää mikä sen maailmankuvassa tai etenkin ihmiskästyksessä on vialla.

Kutsu kirjanjulkkarikemuihin

Keskiviikkona 8.5. järjestän ikään kuin virallisen tilaisuuden uuden runoteokseni kunniaksi.

Toivon, että tapahtuma olisi mahdollisimman epävirallinen. Siellä on kuitenkin suunniteltua ohjelmaa, joten saatan pettyä :)

Saattaa sisältää pähkinää - Randomia runoutta


Tapahtumanpaikkana on Vastarannan Kiiski, Töölössä (Runeberginkatu 26).

Tilaisuus alkaa jo 17.00 ja kestää vain kahdeksaan, eli about 3 tuntia. Minut löytää paikalta kuitenkin myös virallisten osuuksien jälkeen.

Kannattaa tulla ajoissa niin saa lasin kuplivaa ja ehtii open miciin! Kilistelyt on varmaan jo puoli kuudelta.

Klo 18.00 on vuorossa uudenlainen OPEN MIC tapahtuma

Illan kokeellisin osuus on runokaraoke, jossa kaikki halukkaat saavat lukea kirjasta otteita. Mikrofonin ääressä on luvallista lukea runoja myös aiemmista kirjoitani - tai lisäksi totta kai omia juttujaan, mutta lavalle nousemisen ideana on lukea jotakin uudesta kirjasta... että kuultaisiin mahdollisimman paljon erilaisia versioita ja ääniä.

Janoan kuulla miten jengi tekstejäni tulkitsee. Voi olla että useimmat lausuvat niitä paremmin kuin minä itse.

Kaikki open micciin osallistujat saavat toisen kirjan kaupan päällisiksi, tai siis kaksi kirjaa yhden hinnalla.

Kirjan myyntihinta on 15 euroa. (Yhdistyksen jäsenille 10 euroa, ja open micin kautta siis vain 7,5 euroa.)

Ainoa toivomukseni on, että ylimääräisiä kirjoja ei aleta heti saman tien huutokauppaamaan eteen päin eniten tarjoaville ja vaihtelemaan tuoppeihin. Se ei olisi kohteliasta ja aiheuttaisi säätöhälyä.

Kirjan julkaisija on Helsinki Poetry Connection, mutta kaikkihan sen tietää, ettei ole kyse mistään WSOY:n veroisesta perinteisestä jättiläisestä. Vasta muutaman vuosikymmen kuluttua HPC:n kirjat ovat divareissa paljon kysytympää tavaraa kuin suurten ja virallisten kustantamojen julkaisut. ;)

Kirja ja sen julkaisu on leikkimielinen, yhteisöllinen ja kaikkea muuta kuin taloudellisesti mietitty projekti, jossa kaikki riski on kirjailijalla itsellään.

Kuohuviinia on silti tarjolla!

Runoilija maksaa juomat. HPC turvaa dägän!

Pimeä tietoteoria, osa 2

Keväällä 2000 - siis kauan sitten sitten - suoritin vasta valmistuneena ylioppilaana sosiologian opintoja avoimessa yliopistossa. Juttelin silloin opettajan kanssa sosiologisen tai humanistisen tietoteorian tarpeellisuudesta. En muista luennoitsijan nimeä, mutta hän piti itsestäänselvyytenä, että uudelle tieteenfilosofiselle asenteelle tulee yhä enemmässä määrin käyttöä - ja että ennemmin tai myöhemmin ihmisen vaikutus tietonkulussa ja virallisen informaation muodostamisen prosessissa huomioidaan myös tieteessä - ei vain politiikassa, markkinoinnissa ja poliittisessa lobbauksessa.

Kuluneen kymmenen vuoden aikana olemme nähneet, kuinka esimerkiksi ilmastonmuutoksesta on levitelty totaalisen väärää tietoa - ja kuinka viralliset tahot ovat avuttomia kamppaillessaan väärinkäsityksiä, virhetulkintoja sekä tarkoitushakuisia valheita vastaan... varsinkin jos juuri viralliset tahot kuuluvat valheellisen tiedon kannattajakuntaan.

Jos tänään googlettaa termit "sosiologinen tietoteoria", "sosiologinen tieteenfilosofia", "humanistinen tietoteoria" tai "humanistinen tieteenfilosofia", ei netistä löydä yhtään mitään. Tai siis löytää kyllä jotain - tämän blogin.

Kymmenen vuotta sitten piti olla itsestäänselvyys, että tutkijat ja tieteen popularisoijat ovat heräämässä ihmisläheisemmän tiedonkäsityksen huutavaan kysyntään... mutta mitään ei ole tapahtunut.

Enkä puhu nyt vain muutamista termeistä, sanojen yhteenliittämisestä ja sitä kautta keskustelun tai informaation helpommasta saatavuudesta - puhun siitä, että tiede on säilyttänyt oman ylimielisen ja etäisen asenteensa muuhun yhteiskuntaan. Tieteen tekijät sulkeutuvat erityisten tutkijayhteisöjen sisälle, kohdistavat julkaisunsa diskursiivisten kehysten sisälle, jahtaavat erityisryhmien apurahoja - ja vähät välittävät siitä kuinka markkinavoimat ja poliittiset tahot levittelevät missinformaatiotaan ja dissinformaatiotaan.

Luulisi, että ilmastonmuutosdebatti tai kiivas evoluution vastustaminen olisi herättänyt jo useimmat tutkijat, mutta ei. Tiedeyhteisöt tekevät ihan saman tempun kuin viralliset uskonnolliset auktoriteetit - nostavat kätensä pystyyn antautumisen merkiksi, kävelevät pois ja keskittyvät omiin juttuihinsa.

Mitä sitten pitäisi tapahtua?


Inhimillinen tieteenfilosofia

Edellisessä osassa puhuin luonnontieteellisen tiedon "parasta ennen" -päiväyksistä, enemmänkin vitsinä. Esittelin itse nopeasti kyhäämäni hassun kaavion, jossa suhteutettiin pieni murunen pätevää tietoa valtavaan määrään pimeän tietoa.

Tarkoitukseni ei ole murentaa olemassaolevan tieteenfilosofian perusteita, vaan rakentaa niiden päälle. Tietoa tulee testata ja arvioida tietyin kriiteerein. Väitteet pitää saada kiistää ja olettamuksia on syytä kärsivällisesti varmentaa, jada, jada, jada...

Ongelma on se, että tiede instituutiona on aika sinisilmäinen eikä tajua tiedon luonten muuttuneen viimeisen sadan vuoden aikana. Kyse ei ole vain muutamien tiedettä tekevien yksilöiden naiviudesta, vaan siitä, että tieteenfilosofia kasvattaa luonnontieteen harjoittajat ja usein humanistitkin tietynlaiseen jääräpäisyyteen - varsinkin mitä tulee ihmiskuvaan.

Ihmisten suhde tietoon on paljon monimutkaisempi kuin mitä teorioissa esitetään. Tieto ei yksinään edusta pyrkimystä varmuuteen. Totuus ei ole tiedon ainoa arvo. Tässä on kaksi erillistä väittämää, jotka minun täytyy tarkemmin perustella. Muitakin väittämiä on, kuten se, että kun tietoa on enemmän tarjolla, alamme nähdä käytännössä mitä kriteerejä lajimme sille asettaa, totuuden lisäksi - ja totuuden kustannuksella.


A) Tieto ei edusta pyrkimystä varmuuteen

Varmuus on tärkeä osa ihmisen elämää. Tiedämme, että pahinta on elää epävarmuudessa: vaikkapa odottaessaan syöpätutkimuksen tulosten saapumusta tai jännittäen kadonneen läheisensä puolesta. Tutkijat ajattelevat, että he tahtovat tuoda ihmisten elämään varmuutta.

Tiede ei useimmille ihmisille edusta autuaaksitekevää varmuutta, vaan pikemminkin inhottavaa kyselemistä, monimutkaistamista ja epäilyä. Siitähän tieteessä on kyse, epäilystä. Siitä edellinen kirjoitukseni osassa myöskin oli kyse. Halusin herättää tieteen harrastajissa epäilyä, muistuttaa fysikaalisten totuuksien suhteellisuudesta.

Tieteen tulokset totta kai helpottavat elämäämme, mutta tieteellinen prosessi on epämukavuuksien tuottaja. Monetkaan ihmiset eivät haaveile tieteellisestä urasta. Useimmat olisivat ennemmin vaikka jääkiekkoilijoita tai taitoluistelijoita - jos vapaasti saisivat valita.

Tiedettä ja tutkijoita kunnioitetaan ja heidän besserwisseröintiään suvaitaan, koska he todistettavasti parantavat elämämme laatua. Monille ihmisille ei kuitenkaan ole oleellista se, miten tietoon on päädytty tai kuinka se on perusteltu. He haluavat yksinkertaisesti vain varmuutta.

Ja sitä samaa varmuutta voi aivan yhtä hyvin antaa pappi tai homeopaatti - kunhan henkilö vain on kyllin karismaattinen, eli hänessä personoituu tietty varmuus.

Tieteen parissa työskentelevät ihmiset eivät tahdo ajatella, että homeopaatti voisi noin vain korvata heidät. He eivät tahdo ajatella niin, mutta niin se vain menee. Tästä syystä monen tutkijan koko ihmiskuva ja käsitys yhteiskunnasta on epärealistinen. On hyvin inhimillistä, että myöskään tutkija ei toivoisi, että hänet voisi korvata joku humpuukimaakari.

Jokainen tutkija, joka ajattelee, että aikaa myöten ihmiset heräävät ja homeopaattiset hoidot poistuvat kuvioista, elää valheessa.

Käytännössä siis suurin osa tutkijoista ei ymmärrä ihmisyydestä yhtään mitään. Ja tämä on vain hyvin hyvin pieni osa sitä kokonaiskuviota, johon kaikki yliopisto-opiskelijat oppiaineesta riippumatta olisi aiheellista perehdyttää.


B) Totuus ei ole tiedon ainoa arvo

Tämä väite on äärimmäisen vaikea määritellä - mutta kunhan se on ensin määritelty, se todistuu noin vain. Siinä ei ole mitään epäselvyyttä, vaikka ensimmäinen ajatuksesi saattaa olla, että totta kai totuus on ainakin tieteellisen tiedon ainoa arvo.

Ensinnäkin on kahdenlaista arvoa: sellaista, josta puhutaan kauniissa puheissa, ja sellaista joka toteutuu käytännössä. Käytännössä tieteelliseen tietoon kohdistuu paljon sellaisia paineita, jotka tekevät totuudellisuuden toissijaiseksi.

Ensinnäkin uutuusarvo. Tiedämme että tärkeintä ei ole se, että jotakin todistaa - vaan että sen todistaa uudella tavalla tai ennen kaikkia muita. Tämä on sosiaalinen ja myös kulttuurisesti vahvistettu painotus. Uusi ja yllättävä tieto on arvokkaampaa... itse asiassa se on monessa tapauksessa ainoaa tietoa, jolla on tieteellistä arvoa - siis sellaista arvoa, joka pitää tutkijan leivässä.

Jos tällainen itsestäänselvyys on olemassa, miksi sitä ei liitetä tieteenfilosofian kuvauksiin ja määritelmiin?

Syitä on jälleen useita. Ensinnäkin se saisi tieteen näyttämään vähemmän tärkeältä. Tieteen tekeminen ei kuulostaisi niin hienolta, jos kyse olisi tutkijaryhmien mediahuomion tavoittelusta - mutta totta kai juuri siitä on kyse, monen muun ohella. Täytyy olla muodikas, ja täytyy olla ensimmäisenä paikalla. Historia muistaa mainita vain ensimmäisen, joka kiipesi vuorelle. Uutuus ja ensimmäisyys ovat myös tieteen tunnustamia arvoja.

Voisin "uutuusarvon" ja "uutisuuden-arvoisuuden", eli "shokki-arvon" lisäksi luetella kymmenen muuta "arvoa", jotka vaikuttavat tieteellisen tiedon ja ylipäätään informaation arvoon. Tiedon ja sitä edustavien asiantuntijoiden tehtävä on esimerksi antaa lohtua ja luoda turvallisuuden tunne - joskus valheellinenkin. Täällä blogissa ilmestyy vielä pari osaa tänä keväänä, mutta yritän käsitellä aihetta tarkemmin piakkoin valmistuvan esseeteokseni tieto-opillisen relativismin osiossa.

Totuus (kriittisyys ja metodinen pätevyys) voi olla yhä edelleenkin tieteen ensisijainen arvo, mutta kaikkien muiden tekijöiden vaikutus on niin suuri, että usein se yksinään jää alakynteen. Totuuden on tehtävä kompromisseja ja solmittava liittolaisuuksia.

Ei ole kyse siitä, että haluaisin jotenkin vähentää totuuden arvostusta tieteessä. On vain yleisesti syytä miettiä, millä tavoin tiedon monet arvot tällä hetkellä vaikuttavat tiedonkulkuun ja myös tutkimusten kysymyksenasetteluihin.


Seuraavassa osassa jatkan humanistisen ja sosiologisen tietoteorian päämäärien ja metodien täsmentämistä...

Martta Wendelin ja Rudolf Koivu

Yksi runoilijan tehtävistä on huomata asioita. Joskus runoilijallakin kestää kauan aikaa, ennen kuin hän huomaa jonkin arkisen käyttöesineen tai teollisen painotuotteen taiteellisen laadun.

Vasta viime aikoina "laatutietoisuuteni" piirileikkiin ovat astuneet mukaan 1930-luvun aikakausilehtien mestarikuvittajat, varsinkin Kotilieden kansia maalanneet Martta Wendelin ja Rudolf Koivu.

On hyvin todennäköistä, että mielenkiintoni heräämiseen vaikuttaa se, että altistuin lapsena Rudolf Koivun kuvittamille saduille. Kotonani oli paljon erilaisia kuvakirjoja, joita minulle myös luettiin ahkerasti - kiitos siitä tietenkin kuuluu äidilleni ja isälleni. Kiitoksia äiti ja isä!

Rudolf Koivun satukuvitusta.

En kuitenkaan kiinnostunut näistä kuvituksista vain nostalgisista syistä. En tunne minkäänlaista nostalgista yhteyttä 1930-luvulle tai sen tyyleihin, ja monet muut lapsuuteni kuvakirjoista ovat minulle paljon, paljon rakkaampia.

Ennemminkin aloin ymmärtää miten korkealuokkaisia teokset ovat taiteellisesti ja teknisesti. Niiden tyyli hyödyntää erinomaisesti ajan painotekniikkaa, ja teemoihin liittyvät tunnelmat välittyvät fantastisesti. Maalaukset ovat värikkäitä, ilmeikkäitä ja sykkivät elämää.

Kotiliesi 1933.

Martta Wendelin ja Rudolf Koivu ovat maailmanluokan taiteilijoita, mutta he eivät edusta taiteenhistorian valtalinjauksia - jugendia, art decoa ja vastaavia, joita par'aikaa ihailemme 1900-luvun alun kuumeimpina tyyleinä.

Art-Deco-Posters

Kirjankansien ja lehtien kuvittajat ovat olleet luomassa juuri Suomelle (ja muille pohjoismaille) leimallista ilmettä. Emme kuitenkaan osaa riittävästi arvostaa omaa taidehistoriaamme, ellei sen ilmiasuja ole kopioitu ulkomailta - ja ellei taiteilijaa ole ensin hehkutettu maailmannäyttelyissä ja Pariisin salongeissa.

Suomenkin kirjakaupoissa ja museoiden myymälöissä kaupataan Alphonse Muchaa ja Toulouse-Lautrecia - mutta paljon vähemmälle huomiolle jäävät kotimaiset suuruudet. Näitäkään kuvia ei ole tarjolla julisteena, vaikka niille varmasti syntyisi tilausta - ainakin jos tietoisuutta ensin hieman lisättäisiin medioissa.

Martta.Wendelin@Kotiliesi

Vaikka itse tykkäisimme jostain hellyyttävästä ja mukavan kotoisesta designista, sitä ei saa sanoa ääneen - ja kääntäen: jos useampi tavallinen suomalainen diggaa jostain asiasta, kuten muumeista tai makaronilaatikosta, sitä ei sen jälkeen saa kutsua "taiteeksi". Pelkkä kansansuosi tekee asioista rahvaanomaisia, vaikka tekninen laatu olisi päätä huimaavaa.

Taiteellinen itsetuntomme on heikko ja monien mielipiteet perustuvat kansainväliseen menestykseen sekä pariin viralliseen tunnustukseen, kuten Vuoden nuori taiteilija -titteliin. Yksinkertaisesti ei uskalleta käydä näyttelyissä ja olla jotain mieltä.

Ah, kohta on taas kesä.

Joka tapauksessa haluaisin jonakin päivänä saada uusiokäyttää Martta Wendelinin Kotilieden kuvitusta runokirjani kannnessa - ehkä jo seuraavan, jonka alaotsikkona on "kesämökkirunoutta". Yllä oleva kuva sopisi siihen aivan täydellisesti.

Jos perikunta ei ole mielissään ajatuksesta, tai kysymys on suurista rahoista, ei se maata kaada. Suomessa elää nytkin monia hienoja kuvittajia. Harvempi heitä tuntee ja osaa arvostaa, mutta onneksi minulla on jo monien yhteystiedot.

Pimeä tietoteoria, osa 1

Astrofysiikan ja ylipäätään fyysisen maailmankuvan nykytilanne on hieman hämmentävä, koska avoimia kysymyksiä on niin paljon. Itse asiassa maailmankaikkeuden koostumuksesta suurin osa on yhtä suurta kysymysmerkkiä - tai pikemmin kahta, pimeää ainetta ja pimeää energiaa.

Tunnettu aine selittää vain pienen osan kaikista havainnoista. Teoria täydentyy vain, jos oletamme, että johonkin avaruuden hämärään makrokosmokseen tai kvarkkien mikrokosmokseen on piilotettuna tuntemattomia hiukkasia.

Tarkoitukseni ei ole nyt puhua fysiikasta laajemmin, teen vain kaksi vähemmän omaperäistä huomiota:

A) Pitäisikö meidän ennemmin puhua pimeistä aineista ja pimeistä energioista monikossa? Minua hämää se, että fyysikot ikään kuin antavat ymmärtää, että kaikki ratkeaa, kun löydetään se yksi tietty pimeä energianlähde - ja se yksi tietty kätketty massan omaava hiukkanen? Eikö ole loogisempaa ajatella, että selittäjiä voisi olla useampia?

Toivon, että joku fyysikko kommentoisi tätä kysymystä. Onko kyse vain ilmaisun yksinkertaistamisesta, vai ovatko fyysikot niin optimistia, että he toivovat koko ongelman ratkeavan yhdellä kertarysäyksellä?

B) Eikö tieteessä pitäisi huomioida yksinkertaisin selitys? Nykyinen malli, jossa oletetaan pimeä aine ja pimeä energia, perustuu aika moneen teoreettiseen väliportaaseen. Tarkoitan sitä, että avaruuden laajenemista ja galaksien pyörimistä mittaavat metodit eivät perustu mittaamiseen, vaan mittausten moniportaiseen tulkintaan. Alkujaankin rajoittunutta informaatiota on suodatettu useiden teorioiden läpi.

Yksinkertaisin selitys siis olisi se, että pimeä aine ja pimeä energia eivät ole tuolla jossain vaan hyvinkin lähellä: siinä kognitiivisessä linssissä, jonka läpi katsotaan. Ne ovat siis ikään kuin kärpäsen raatoja tuulilasissa, jotka näyttäisivät sijaitsevan kauempana, mutta oikeasti ne ovat vain seurausta rajoittuneesta havaintokyvystämme.


Fysiikan parasta ennen päiväys

C) Eräs osaselitys voisi olla se, että eri ikäistä tietoa yhdistellään ilman riittäviä päivityksiä. Eräskin fyysiikan opiskelija vakuutti minulle, että eksoplaneetat ja mustat aukot on kyllä huomioitu, kun pimeän aineen osuutta on laskettu. Olin tietenkin aluksi hyväuskoinen, mutta sitten aloin vertailla laskelmia...

Vasta muutama vuosi sittenhän aloimme oikein toden teolla löytää eksoplaneettoja. Nyt tiedämme, että niitä paljon enemmän kuin aiemmin oletettiin. Itse asiassa planeettoja tuntuu löytyvät kaikista tähtijärjestelmistä: kaksoistähdiltä, kolmoistähdiltä. Ja tämä on hyvin tuotetta tietoa.

Toinen uusi asia, mitä tiedämme piiloutuneesta massasta, on että oman Linnunratamme keskuudessa on valtaisa musta aukko. Tämäkin on uutta tietoa, vasta muutama vuosi sitten varmennettua. Massakeskittymiä on siis avaruuden pimeydessä paljon enemmän kuin osattiin odottaa.

Fyysikkoystäväni vakuutuksesta huolimatta aloin tehdä tarkistuksia. Vaikuttaa siltä, että vaikka uutta massaa on löytynyt viime vuosina aivan valtavasti, sitä ei lupauksista huolimatta ole huomioitu kaikissa pimeän aineen laskelmissa. Kaikki ikään kuin luottavat siihen, että joku toinen on jo tehnyt sen - minkä seurauksena kukaan ei päivitä laskelmia ja luotetaan yhä vanhaan tietoon.

Mitä jos näin on toimittu jo vuosikymmenten ajan? Mistä minä tieteen kannattajana voin tietää, että fyysikot todellakin jaksavat nähdä vaivan ja huomioida kaikki uudet muutokset? Suurin osa perustaa laskelmansa 5 tai 10 vuotta vanhoihin väitöskirjoihin ja koulukirjoihin ja laskelmiin. Monet hyvin pienet vanhentuneet tiedon muruset yhdessä kertautuvat ja vääristävät lopputulosta.

En väitä, että pimeää ainetta ei olisi esimerkiksi tuntemattomien hiukkasten muodossa. Olen vain melko varma siitä, että kaavioissa esitetyt prosenttiyksiköt ovat vanhentunutta tietoa - ettei siinä ole huomioitu eksoplaneettoja ja ruskeita kääpiöitä ja mustia aukkoja. Kuinka ne olisi voitu huomioida, jos kuulimme niistä vasta eilen?

Joku voisi sanoa, että muutama kaasujättiläinen ja ruskea kääpiö ei muuta mitään. Kyllä se muuttaa. Siitä voi esimerkiksi seurata yhden prosenttiyksikön korjaus. Ja kun joka vuosikymmenellä jätetään huomioimatta yhden prosenttiyksikön korjauksia, vain vedoten siihen, että joku muu on sen kyllä huomioinut, päästään jo pian 10 prosenttiyksikön heilahdukseen kokonaistuloksessa.


Viimeisen käyttöpäivän jälkeen

Fyysikot luottavat aika paljon oman tieteenalansa laskelmalliseen tarkkuuteen. Tämä voi kääntyä heitä vastaan. Laskelmien yhteydessä tulisi aina julkaista myös "viimeisen käyttöpäivän" merkintä. Lähes kaikki tietomme kosmoksesta, joka on lähtöisin 1900-luvulta, on täysin vanhentunutta - vanhentunutta ja tieteellisesti vaarallista.

Pahinta on tietenkin se, että suurin osa vanhentuneesta tiedosta ei sijaitse kirjoissa, vaan kunnioitettujen professorien korvien välissä.

Luotan siihen, että he kyllä haluavat päivittää tietonsa - mutta kuinka se olisi mahdollista? Vaikeinta on unohtaa. Se on paljon vaikeampaa kuin uuden oppiminen.

Fysiikassa, kuten kaikissa tieteissä luotetaan kokemukseen ja meriitteihin. Ja silti minä tässä tapauksessa ehkä uskoisin ennemmin vasta valmistuneen maisterin laskelmiin kuin emeritusprofessoriin. Miten voin varmistua siitä, ettei laskimeen vahingossa lipsahtaisi vääriä lukuja, vanhasta tottumuksesta?


Pimeä tieteenfilosofia

Lupauksissa ja unelmissa tiede näyttäytyy nopeasti päivittyvänä ja luotettavana alana. Käytännössä ihmisen aivot, painetut kirjat ja sosiaaliset käytännöt hidastavat tiedon kulkua ja päivittymistä siinä määrin, että julkinen keskustelu ei koskaan perustu tuoreimpaan mahdolliseen informaatioon.

Lopuksi voimme luoda tiedosta samanlaisen kaavion kuin maailmankaikkeuden koostumuksesta:

Jos hyvin käy, tiedostamme 4% on pätevää ja varmennettua, loput enemmän tai vähemmän olettamuksia.

Tämä on kvalifysiikan lähtökohta: ihmisen unelmien ja toiveiden huomaamaton vaikutus mittaustuloksiin: määrällisen tutkimuksen piilevä, mutta väistämätön laadullistuminen.


Seuraavassa osassa unohdan fysiikan ja siirryn humanistiseen tieteenfilosofiaan...

Tähti on löytynyt!

Oli vain ajan kysymys milloin tällainen uutinen tulee. Ruskean kääpiötähden, eli paljaalle silmälle näkymättömän, himmeästi hehkuvan tähden löytymistä oli spekuloitu jo jonkin aikaa, kunhan tekniset laitteemme kehittyvät.

Nyt pimeä tähti - tai siis kaksikin sellaista - paljastui, ja yllättävän läheltä. Sattumalta ehdin juuri ennustaa kohtaamista pimeän tähden kanssa kapteenin seikkailujen jouluspesiaalissa, vuodenvaihteessa.
Seksikkäät avaruusolennot bikineissä

Kyse on siis kahdesta niin pienestä ja kylmästä tähdestä, että ne lähettävät vain infrapunasäteilyä. Kumpikin on siis vain likimain Jupiterin kaltainen kaasujättiläinen (siis pikemminkin planeetta, ei tähti) jonka massa nipin napin riittää synnyttämään kovan paineen ja fuusioreaktion - tai jos ei edes auringon kaltaista fuusiota niin muuta lämpöenergiaa - jota voisi aiheuttaa esimerkiksi kahden läheisen kääpiötähden keskinäinen vuorovesi-ilmiö.

Löytyneestä tähtijärjestelmästä tekee laajemmalle medialle kiinnostavan se, että se sijaitsee vain 6,5 valovuoden etäisyydellä - joka on astrologisin termein ilmaistuna "kiven heiton päässä".

Uusi kaksoistähti WISE 1049-5319 (tai löytäjänsä mukaan Luhman 16) on kolmanneksi lähin tähti auringosta. Se on naapuri, josta emme tienneet.

Voi olla, että vastaavia tähtijärjestelmiä löytyy lähiseudultamme vielä lisää. Ne eivät ehkä mahdollista pysyvää asutusta, mutta voisivat toimia tutkimuskohteina tai pidempien lentojen väliasemina - olettaen, että koskaan pääsisimme edes Marsiin asti.

Kuka ties tähtien välisessä avaruudessa leijuu paljonkin pimeitä kappaleita, joista emme ole tietoisia: kaasuplaneettoja, himmeitä tähtiä, asteroidivyöhykkeitä.

Kaikkialta minne ihmisen katse on tarkentunut, on löytynyt aina enemmän seuralaisia kuin on osattu odottaa. Kun ensimmäinen luotain saapui Jupiterin kiertoradalle, se löysi kymmeniä pieniä kuita.

Kun nähtiin oman aurinkokuntamme ulompiin osiin, havaittiin, että Pluton kaltaisia kylmiä pikku kiviplaneettoja seilasi siellä lukuisia.

Ehkä tyhjäksi oletettu tähtien välinen avaruus ei olekaan niin tyhjä? Kymmenen valovuoden säteen sisältä voi löytyä vielä kymmenen uutta tähteä. Melkein veikkaisin, että kunhan tekninen katseemme tästä paranee, löydämme jotakin jännää ja massiivista jopa lähimmän viiden valovuoden säteeltä.

Tiedostamisen taakka

Monet taidesuuntaukset ja kuuluisat liikkeet ovat saaneet nimensä vastustajiltaan. Nimitys on ollut pilkkaa, mutta lopulta pikemminkin sen positiiviset assosiaatiot ovat voittaneet ja vakiintuneet historiaan.

Yksikään puolue tai vastaava ryhmä tuskin kehtaisi valita itselleen nimeä tiedostajat. Se kuulostaisi liian omahyväiseltä ja pöyhkeältä.

Kyseessä onkin vastustajien käyttämä ironinen läppä, joka on äärimmäisen huonosti valittu. Jos historia tulee muistamaan aikamme sankarit tällä nimellä, kiitos siitä kuuluu etupäässä Perussuomalaisten sosiaaliselle medialle ja muutamille konservatiiviselle älykölle ja ilmastonmuutoksen vastaiselle talousajattelijalle. Itse kohtasin tähän "herjaan" ensi kerran Timo Hännikäisen esseissä ja innostuin saman tien.

Löysin Karppausfoorumilta erään katkelma, joka omalla yllättävällä tavallaan selittää tiedostajiin ja tiedostamiseen kohdistettua vastustusta. Kirjoittaja viittaa blogitekstiini "Karppaamisen pahuudesta":

"Mut jotkut kuvittelee, että ne voi jotenkin pelastaa maailman moralisoimalla. Onkohan sellaiset ihmiset onnellisia, oikeesti? En nyt halua sanoa, että onnellisuus olisi sinänsä elämässä ehdottomasti tavoittelemisen arvoisin asia, mutta kyllä mun mielestä pitäisi tähän pieneen, mitättömään, lyhyeen olemiseensa maailmankaikkeudessa pystyä suhtautumaan edes jonkinlaisella tasapainolla. Niin kauan kuin maailmassa on isompia asioita murehdittavaksi kuin se, että ihmiset syö - yllättäen - lihaa, niin en kyllä taida haluta tommosella päätäni vaivata. On perkele isot murheet tuolla immeisellä kannettavanaan - eikä se niille mitään edes voi. Säälittää."

Tutkimustulokset vahvistavat tämän henkilön aavistukset, ainakin osiltaan. Ihmiset ovat onnellisempia, jos he eivät tiedosta elämänsä moraalisia ja ekologisia epäkohtia.

Miksi siis kukaan haluaisi vaihtaa oman pienen onnellisuutensa siihen, että tiedostaa sodat, nälänhädät, lähestyvät ympäristökatastrofit ja lihansyönnin kauheuden?

On perkele isot murheet tuolla immeisellä kannettavanaan...! Lause on ihan kuin jostain vanhan kansan viisaasta lauluperinteestä.

Kuten Nietzsche sen sanoi, tieto lisää tuskaa - ja sen pitäminen omassa ja sosiaalisessa tietoisuudessa kai sitten tuhatkertaistaa epämukavuuden?

Miksi ihmeessä meistä kukaan valitsisi todellisuutta ennen aistien turruttamista ja lohduttavaa fantasiaa? Eikös me kaikki kumminkin kuolla kohta - turha murehtia, kerran me vain eletään jne.?

REPUBLIKAANIT VS. DEMOKRAATIT

Amerikassa tiedostamiskuvio on jopa paljon pidempään ollut tunnettu vedenjakaja. Tavalliset ihmiset, jotka kannattavat repblikaaneja, haluavat useammin ajatella, että Amerikka on maailman hienoin maa, eikä sitä sovi moittia. He eivät halua tiedostaa, että heidän oma maansa on tukenut diktatuureja ja aloittanut sotia pelkän öljyn vuoksi.

Republikaanit jopa pilkkaavat demokraatteja siitä, että nämä ovat paremmin koulutetttuja ja lukevat sanomalehtiä. He eivät voi sietää sitä, että nämä osoittavat vikoja heidän omassa elämässään ja täydellisessä valtiossaan. Uskonnollisten konservatiivien umpimielisyys on totta kai valtava klisee ja meitä europpaalaisia miellyttävä myytti, mutta monet tutkimustulokset tukevat uskomusta. Demokraatit esimerkiksi ajattelevat ilmastonmuutoksen olevan tosiasia, kun taas republikaanienemmistö vastustaa ajatusta.

Mitä sanoo google?

don't like FACTS

No, okei, faktat tulivat näköjään vasta toisella sijalla.

Vaihdetaan sanaa.

Oho. Luulin, että evoluutio olisi ykkössijalla, mutta näköjään ilmastonmuutos koetaan nykyään tiedostajien leirissä jo paljon tärkeämmäksi asiaksi.

Hurraa netinkäyttäjille.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole hokea, että tiedostajat olisivat fiksuja ja asioista perillä. Minua kiinnostaa oikeasti se, miksi tieto lisää tuskaa. Miksi on väärin puhua negatiivisista ja huolestuttavista asioista - ja miksi ei saisi moralisoida?

Miksi totuuden sanominen ääneen koetaan moralisoinniksi?


TIEDOSTAJAT SUOMESSA

Hain googlella viisi yleisintä luonnehdintaa tiedostajista. Kyse ei ole sitaateista vaan tiivistyksistä. Ne ovat luonnollisesti negatiivisia, koska termi elää lähinnä vastustajien suussa. Tiedostajat itse eivät sanaa kehtaa käyttää - koska silloin se olisi liian positiivinen ja kuulostaisi itsekehulta.

1. Tiedostajat vainoavat kaikkia niitä, jotka haluavat esittää rakentavaa kritiikkiä maahanmuuttajia kohtaan. He siis herkästi syyttävät muita rasismista.

2. Tiedostajat ovat epäisänmaallisia. He eivät tykkää leijona-koruista tai Sisu-pastilleista, koska näkevät niidenkin edustavan rasismia.

3. Tiedostajat haluaisivat laillistaa kannabiksen. He ovat hippejä, jotka elävät sosiaaliturvan varassa.

4. Tiedostajat ovat vitun ärsyttäviä, koska julistavat muille omaa totuuttaan.

5. Tiedostajat ovat lukeneet kirjoja, joista he ovat oppineet vitun ärsyttäviä vieraskielisiä sanoja, joita he vitun ärsyttävästi viljelevät joka lauseessa.

Tässä kohtaa juttu väkisinkin haarautuun moneen eri suuntaan. Siksi lopetan sen lyhyeen ja jatkan niistä ehkä laajemmin joskus toiste.

Itseäni tiedostamisessa kiinnostaa sen suhde relativismiin. Mikä tämä suhde sitten on?

Tiedostamisella ja relativismilla on yhteistä se, että kumpikin koetaan vitun ärsyttäväksi. Kummankin kautta voi pilata muiden ilon.

Tiedostajat nostavat esiin epäkohtia ja esiintyvät ikään kuin olisivat muiden yläpuolella. Relativistit taas murentavat rotanhampaillaan kaiken mikä on moraalista ja pyhää. Laskevat kaiken kauniin ja ylevän samalle lattiatasolle.

Kaikille tulee paha olo.

Suurin kysymys on yleisinhimillinen, ei niinkään filosofinen: miksi kukaan tahtoo elää tietäen, että katastrofi lähenee? Miksi kukaan tahtoo elää tietäen, että arvot ovat suhteellisia?

Miksi pitää pilata muiden ilo?

Kuinka kohdata ikävät totuudet ja säilyttää hymy naamalla? Miksi toi läski Buddha virnuilee? Naurat sä mulle!? Jos et heti lakkaa virnuilemasta, niin vittu mä lyön!

Miten on mahdollista muka tietää kuolevansa ja olla iloinen? Miten sen tiedon voi kantaa?

Tämä kysymys tietenkin irtautuu kaikesta edellä sanotusta ja kohoaa niiden yläpuolelle. Se tuskin mitenkään enää liittyy tiedostajiin tai relativismiin. Se liuottaa kaikki ismit kuin kuningasvesi. Kaiken ilon se pilaa. Kaiken surun se kestää.