Määrittelyn narratologia

Valittuja katkelmia ja tiivistelmiä gradustani "Määrittelyn semantiikka ja pragmatiikka".

Osa 1.
Metapuhetta ja yllättävän tuntemattomia perinteitä.

Jukka Hankamäki aloittaa kirjansa Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (Helsinki university press 1995) seuraavalla lauseella:

"Minän käsitettä ei ole helppo määritellä, vaikka..."

Vastaavasti Adam Robertsin kirjassa Science Fiction – the new critical idiom (2008) heti johdantokappaleen alussa todetaan:

“The term ‘science fiction’ resists easy definition. This is a strange thing, because most people have a sense of what science fiction is.”

Robertsin avaava väite on, että tieteiskirjallisuus on h a n k a l a s t i määriteltävä aihe. Hän ei missään tilanteessa väitä, että sama ongelma koskisi jokaista kirjallista genreä. Hän ei totea, että minkä tahansa kulttuurisen aihealueen rajojen tai olemuksen määrittely muuttuu hankalaksi, kun tutkimusasenne on perusteellinen ja kriittinen.

Lukuisissa tieteellisissä julkaisuissa kiinnitetään huomiota siihen kuinka hankala tutkittava kohde on määrittelyn kannalta. Lähes aina tämä esitetään uutena ja yllättävänä havaintona - ja ikään kuin määrittelyn vaikeus olisi läsnä rityisesti tässä kohteessa, eikä yleisemmin sanallisessa toiminnassa itsessään, määrittelyn aktissa.

Taustalla on pitkä aristoteelinen tieteenperinne, jossa ennen virallisen keskustelun aloittamista halutaan määritellä käytetyt käsitteet. Traditiossa piilee oma viisautensa, koska ilman perustavaa määrittelyä emme voisi olla varma, että puhumme samasta ilmiöstä, vaikka käyttäisimme samaa sanaa. Määrittely myös kiinnittää puhujan tiettyyn kulttuuriseen ja ajalliseen kontekstiin ja olisi noloa, jos joku toinen jälkikäteen joutuisi osoittamaan näkökulman subjektiivisuuden.

Määrittely on vakava ja rutiininomainen traditio, mutta lähes aina siihen yhdistyy kevyen ällistynyttä metapuhetta. Ongelmat liittyvät ehkäpä juuri sen rutiininomaisuuteen.

Määrittelyn oletetaan lähtökohtaisesti olevan helppo nakki. Tehtävän vaikeus tulee ilmi vasta käytännön työssä. Altistuttuani tälle kysymyksenasettelulle kohtasin vastaavia esimerkkejä kaikkialla, varmaan joka toisessa artikkelissa tai tietoteoksessa, jota graduvuotena luin - ja pitkään sen jälkeenkin. Ja missä hyvänsä määrittelyä tehdään, se on lähes aina amatöörimäisen huoletonta, ainakin aluksi. Määritelmiä heitetään lonkalta. Niitä esitellään useampia, eikä keskinäiseen ristiriitaisuuteen malteta paneutua... kunnes haasteen suuruuteen sitten pakon edessä herätään.

Akateemisten tutkielmien huippuhetki on monesti se, jossa tutkija joutuu myöntämään, että hänen tutkimuskohteensa pakenee määrittelyä. Asiantuntijuus kokee sokraattisen käänteen: tutkija saa kannuksensa, kun myöntää että tietää nyt vähemmän kuin uransa alussa, jolloin hän luuli tietävänsä kaiken. Silloin hän määritteli tentissä montakin käsitettä ja sai täydet pisteet. Nyt hän varoisi suoralta kädeltä määrittelemästä yhtään mitään.


Määrittelyn sietämätön keveys ja ennakoimaton paino

Määrittely aloitetaan velvollisuudentunnosta. Joskus käytetään lähtökohtana jonkun virallisen auktoriteetin luomaa määritelmää, mutta se tie johtaa ennen pitkää raskaisiin valintoihin. Vastaan tulee joko toisen kunnioitetun tahon vastakkainen määritelmä, tai jokin todellisen maailman esimerkki, joka uhmaa määritelmää. Jos työtä tahtoo jatkaa kunniallisesti, tarvitaan uusia määritelmiä, jotka ovat aiempien synteesejä tai antiteesejä. Määritelmät eivät enää olekaan objektiivisia luonnehdintoja, vaan asenteellisia ja ideologisia rajauksia.

Jotta Adam Robers välttyisi täydellisen määritelmän luomisen ongelmilta, hän myöntää olemassaolevien tulkintojen moninaisuuden:

”This study attempts to approach the matter from a variety of different perspectives.”

Joskus määrittelyjen moninaisuudesta hahmottuu alueita, joita ei ole valloitettu. Joskus kaikkia virallisia määritelmiä yhdistää se, että ne kaikki sulkevat pois tärkeän elementin. Silloin tarvitaan uusi määritelmä. On tehtävä täydennyksiä tai suoritettava julkea uudelleenmäärittely.

Uuden määritelmän luomisesta tunnetaan varovaista ylpeyttä. Se on oma määritelmä, joka uljaasti asettuu jonkin aiemman määritelmän rinnalle. On virallinen määritelmä ja sitten on tämä uusi, ikioma, kapinoiva ja kaiken mullistava. Se on merkki uudesta ajasta, paradigmanvaihdoksesta.

Määrittely on erittäin virallista toimintaa - ja samaan aikaan se on ikään kuin akateemisen työn vapaavyöhykettä, jossa on lupa soveltaa omaa taiteellista näkemystä.

Määrittely on paitsi vaikeaa, myös vaarallista. Antti Nylén toteaa Tunnustuskirjassa (Kirjapaja 2013):

"...tarkka määrittely pilanpäiten on synti, jonka tunnustan..."

Koko kappale menee näin:
"Ihmisen tai ihmislunnon tarkka määrittely pilanpäiten on synti, jonka tunnustan. Se on ihmisenpilkkaa ja vääristelyä, niin kuin olisi väärin ylistää korvasienen herkullisuutta ja vaieta sen myrkyllisyydestä. (s.98)"

Nylen vihjaa siihen, että määrittely on redusoivaa: jokin asia nostetaan esiin ja toisesta vaietaan. Määritelmä on käytännöllinen, kun se on kyllin lyhyt, eikä lyhyeen määritelmään mahdu kohteen koko olemusta, vain kärjistys.

Määrittely on koirien jalostuksessa saanut aikaan sen, että näyttelykoira voi olla samaan aikaan valioyksilö ja kärsiä useista perinnöllisistä taudeista. Bulldogin lajipiirteet määritellään tylpän kuonon perusteella ja on toissijaista pystyykö eläin hengittämään.

Määrittely alkaa luonnehdinnasta, muuttuu suositukseksi ja lopulta jotkut saattavat suhtautua siihen kuin Jumalan sanaan. Todellinen asia jää määritelmän varjoon. "Ihminen" määriteltiin aikoinaan ainoaksi eläimeksi, joka osasi käyttää työkaluja. Kun havaittiin, että myös apinat hallitsevat saman taidon, oli tehtävä tukala päätös: joko ihmisen määritelmää täytyi muuttaa tai sitten on myönnettävä, että simpanssit ovat ihmisiä.

Kyse oli vakaotsaisesta biologiasta, ei mistään pikkuasiasta. Olihan ihmisen määritelmä ehditty jo painaa moniin erehtymättömiin kirjoihin.


Määrittelyn narratologia

Määrittelyn narratotologialla tarkoitan niitä konventionaalisia rakenteita, joiden puitteissa määrittely etenee. On hieman kyseenalaista kutsua näitä tapoja perinteisiksi, sillä jokainen modernin ajan määrittelijä tuntuu ikään kuin itse ensi kertaa julistavan määrittelyn vaikeutta. Silti ilmiö on toistunut kaikkialla jo vuosisatojen ajan.

Strukturalistinen tutkimus tavoitteli parasta määritelmää. Jälkistrukturalistisessa tieteessä tarkan määrittelemisen sijaan puhe kääntyy määrittelyyn, sen hankaluuteen. Moni määrittelijä yllättyy tehtävän haasteellisuudesta ja lopulta myöntyy määritelmien suhteellisuuteen (kuitenkaan mainitsematta sanaa relativismi). Näkökulma siirtyy hetkeksi metatasolle, mutta osoittautuu pian, ettei sitä varten ole valmista akateemista käsitteistöä. Kuinka määritellä oikein, kun sitä ei opeteta lukiossa eikä edes yliopistoissa.

Tätä yllättävää havaintoa ei tarvitsisi joka kerta erikseen eksplikoida, jos määrittelyn vaikeus olisi julkista tietoa. Tämä on eräs peruste sille, miksi halusin tehdä graduni kyseisestä aiheesta. Halusin selvittää mistä m ä ä r i t t e l y s s ä loppujen lopuksi on kyse, määritellä käsitteen "määrittely" sekä tutkia samalla sen luonnetta kielellisenä toimintana, puheaktina.

Professorit lähes alasta riippumatta varoittavat, että käsitteiden määrittely tulee olemaan vaikeaa, mutta ensimmäisen vuoden oppilaat eivät usko. Vasta gradun tai väitöskirjatyön aikana haasteet kohottavat suomuista päätään, avaavat kitansa ja hönkivät tulta.

Määrittelyn narratologaan kuuluu, että määriteltävä asia, eli puheaktin objekti julistetaan monimutkaiseksi. Tällä tavoin määrittelyyn ja ylipäätään tutkimukseen liittyy postmoderneja erityisansioita, vaikka kukaan muu ei tuota monimutkaisuutta olisi alun perin kiistänytkään.

Monimutkaisuuden myöntäminen on hyödyllistä myös käytännön syistä. Jos henkilö aloittaa tutkimuksensa yksiselitteisestä määritelmästä, hän ennen pitkää kohtaa sen rajat. Määritelmä alkaa rakoilla tutkimustyön keskivaiheilla tai lopussa. Postmodernimpi tapa on tunnustaa vaikeudet jo alussa ja käyttää apuna polyfonisempaa, polysemanttisempaa strategiaa: mahdollisia määrittelmiä on leegio ja niiden erilaiset vahvuudet ja heikkouden tunnustetaan heti.

Tällainen monimääritelmällinen lähtökohta ei ole uusi, mutta se on humanistisissa tieteissä nykyään vakiintuneempi. Monikielisyys ja monikulttuurisuus tekisi muutenkin yhdessä määritelmässä pysyttelemisestä liki mahdottomuuden. Lisäksi useiden näkökulmien hyödyntäminen ja moniulotteisen hahmotelman - eräänlaisen surround-stereoäänen - tarjoaminen on merkki akateemisesta kypsyydestä ja analyyttisestä älykkyydestä.

Koska määrittely tällä tavoin määriteltynä on sosiaalista ja kielellistä toimintaa, sen tutkimus ei ole niinkään tieteenfilosofiaa tai yleistä filosofiaa, vaan lähempänä kielitiedettä: semantiikkaa ja pragmatiikkaa. Siksi määrittelyn diskursiiviseksi kehykseksi soveltuu aivan yhtä hyvin - tai paremminkin - Suomen kielen ja kirjallisuuden laitos. Jonkunhan siitä olisi otettava vastuu?


Määrittelyn kohde

Määrittelyn vaikeus koskee erityisesti humanistisia tieteitä. Luonnontieteilijät monesti vähättelevät humanistista tutkimusta juuri tutkimuskohteen epämääräisyyden ja vastausten kulttuurisidonnaisuuden vuoksi, mutta ongelmaa ei ole mahdollista paeta yksinkertaistamalla määritelmiä - pikemminkin juuri määritelmien kaventaminen tekisi tutkimuksesta vähemmän tieteellistä, ja enemmänkin pelkkää normatiivista sanelupolitiikkaa, jossa empiirinen (ja loputtoman monimutkainen) tutkimuskohde hautautuisi liiallisen teoreettisen itsevarmuuden alle.

Huonot määritelmät ovat saaneet aikaan valtavasti pahaa historiassa. Ne ovat useita kertoja johtaneet suuriin skismoihin tai pysäyttäneet jonkin tieteenalan kehityksen vuosisadoiksi. Parhaatkin määritelmät voivat olla täysin hyödyttömiä poikkeustilanteissa - ja rinnakkaiset määritelmät ovat hyviä eri tavoin, eri tilanteissa. Ne kaikki redusoivat, eli pelkistävät tutkimuskohdetta.

Tämän postmodernin dilemman aukiselittäminen on äärimmäisen suuri haaste. Humanististen tieteiden tutkijat ymmärtävät kysymyksen intuitiivisesti, mutta silti kyse on arasta aiheesta. Tiede itsessään on määritelty sellaiseksi, että määritelmien tulisi olla jämpttejä ollakseen tieteellisiä.

Relativismi on vaarallinen käsite, joka helposti ymmärretään väärin. Kielellisten käsitteiden suhteellisuus ja käsiterelativismi ei tarkoita tieteen periaatteiden kyseenalaistamista tai totuusrelativismia, vaan se ainoastaan vie tiedettä toiseen, humanistisempaan suuntaan.

Ja tämä on tietenkin vain eräs tapa määritellä humanistisen tieteen ja luonnontieteen ero. Humanistinen tieteenfilosofia on aihe, josta aion kirjoittaa paljonkin myöhemmin, mutta nyt ei ole sen aika.

Välikevennyksenä katkelma Herman Melvillen klassikkoromaanista Moby Dick (1851)

"Eläintieteen vaikeaselkoisin haara on valastiede, sanoo kapteeni Scoresby A.D.1820. 

Jotkut kiistelevät yhä siitä, onko valas kala. Linne toteaa perusteista, joilla hän haluaa karkottaa valaat vesistä: "Koska niillä on lämminverisen kaksikammioinen sydän, keuhkot, liikkuvat silmäluomet, onkaloiset korvat, koska penem intrantem feminam mammis lactantem..." 

Esitin kaiken tämän laivatovereilleni. He olivat yhtä mieltä siitä, että esitetyt syyt ovat täysin riittämättömät. Chaney vihjasi halventavasti että ne ovat roskaa. 

Otan sen kunnon vanhanaikaisen kannan, että valas on kala. Miten valas on m ä ä r i t e l t ä v ä selvien ulkoisten tuntomerkkien perusteella, niin ettei asiasta synny enää koskaan epäselvyyttä? Lyhyt määritelmä kuuluu: valas on suihkuttava kala, jolla on vaakasuora pyrstö."

Kirjan kertoja asettuu valaanpyyntäjien puolelle määrittelykiistassa. 1800-luvun luonnontieteilijät haluavat selvittää eläinten kehityshistoriaa ja ovat kiinnostuneempia niiden fysiologiasta.

Valaanpyyntäjien määritelmät motivoituvat aivan eri suunnasta. Heille valas on pyyntikohde, meressä asuva eläin. Eivät he välitä monimutkaistaa asiaa, mennä ilmeisten ja perinteisten näkemysten tuolle puolen. Määrittelyn lopullinen tavoite on totta kai lopettaa keskustelu ja poistaa epäselvyydet. Melville jatkaa, varsin hupaisasti:

"Joistakin luonnonhistorian aloista tulee vastenmielisen mutkikkaita, kun erotellaan loputtomia alajaksoja. 

Sekä kaskelotilla että ryhävalaalla on kyttyrä, mutta siihen samankaltaisuus loppuukin. Sekä ryhävalaalla että grönlanninvalaalla on hetulat, mutta siihen loppuu jälleen yhtäläisyys. Niiden perusteella ei voi rakentaa yleistä järjestelmää, sillä ne esiintyvät eri valaslajeilla liian säännöttöminä yhdistelminä."

Melville ei ole tietenkään vielä kuullut Wittgensteinin "perheyhtäläisyyden" käsitteestä, mutta hän keksii vallan nerokkaan tavan yksinkertaistaa koko pulman:

"Mitä mahdollisuuksia sitten jää jäljelle? Ei muuta kuin että valaat lajitellaan rohkeasti kokonsa, runsaan massansa mukaan."

Kertoja päätyy siis luokittelemaan valaat suuriin, keskisuuriin ja pieniin. Tällä tavoin määrittely on vaivatonta. Aristoteleskin olisi voinut opettaa, että maailmamme oliot jakautuvat isoihin ja pieniin. Eikös siinä ole fysiikkaa kylliksi?

Pienen hurraapyöriäisen kuvaus on kauniin runollinen:

"Nimi on omaa tekoani - pyöriäisiähän on useita lajeja ja jotenkin ne on erotettava toisistaan. Kutsun hurraapyöriäistä tällä nimellä, koska se ui aina hilpeissä parvissa, jotka avomerellä hyppelevät kohti taivasta, lennähtelevät juuri niin kuin lakit kansallispäivänä. Ne pursuavat hyvää mieltä."

Kirjassa valaslajien määrittely kestää kymmeniä sivuja ja perustuu pitkälti valaanpyyntäjien elinkeinoon. Määrittelyn taustalla usein muutoinkin on erilaisten eturyhmien intressejä. Määrittely jakaa maailman osiin ja toimii yleisenä suosituksena. Paljon valtaa on sillä, joka saa määritellä vastuut ja etuoikeudet.

Vaikka meillä ei olisi omia panoksia pelissä, me helposti kavahdamme todellisuuden monimutkaisuutta ja toivomme yksinkertaisia, mustavalkoisia määritelmiä, koska niiden kanssa on helpompi elää. Mitä sitten jos silloin tällöin määritelmän ja todellisuuden välillä on muutamia ristiriitoja - nehän on helppo tukahduttaa vain olematta ajattelematta koko asiaa.


Määrittelyn päivänselvä mystisyys

Määrittelyn prosessi on monimutkainen ja hämärä. Sen haastavuus on perua todellisuuden monimutkaisuudesta, kielen monimutkaisuudesta, ajattelun monimukaisuudesta sekä sosiaalisten käytäntöjen monimutkaisuudesta - näistä ainakin. Määrittelystä tekee monimutkaisen myös se, että siihen suhtaudutaan liian huolettomasti.

Tieteellisen määrittelyn välineistöä ei ole kovin tarkasti kartoitettu. Määrittelyä harrastetaan yliopistoissa, oikeuslaitoksissa ja eri medioissa kaiken aikaa, mutta on vaikea tai lähes mahdotonta löytää hyvää teoreettista kirjallisuutta, jossa määrittelyprosessia analysoitaisiin. On monia tieteellisen ajattelun oppikirjoja, mutta oikeastaan en löytänyt ainuttakaan, joka olisi erikoistunut määrittelyyn.

Myöhemmissä kirjoituksissani esittelen erilaisia määrittelyn strategioita, -inressejä, -konteksteja, -fukntioita sekä määrittelyn intentioita - mihin määrittelyllä pyritään, mitä sillä halutaan saavuttaa ja millä keinoin? Annan myös lisää konkreettisia esimerkkejä määrittelyn vaikeudesta.

Määrittelyssä suoritetaan monia sanallisia tekoja yhtä'aikaan tai erikseen. Esimerkiksi taudin määrittely voi olla diagnoosin tekemistä ja oireiden tulkitsemista - mutta yhtä lailla myös toisen ihmisen käskemistä, hoidon opastamista. Usein on vaikea erottaa toisistaan deskriptiota ja preskriptiota - siis tulkitsevaa ja normatiivista määrittelyä. Pelkkä kuvaus saatetaan ymmärtää toimintaohjeeksi, tai päin vastoin: käsitteellinen toimintaohje ymmärretään kuvaukseksi todellisuudesta.

Lause "tieto on valtaa" voidaan sekin ymmärtää usealla tavoin. Tieto antaa ihmiselle vallan luontoon, mutta toisaalta asiantuntijuuteen myös usein suhtaudutaan kuin se olisi suoraa vallankäyttöä. Väitöskirjat ovat vain leimattua paperia, mutta ne avaavat ovia virkoihin.

Historia on osoittanut, että toisinaan ihmiset luottavat enemmän määritelmiin kuin omiin silmiinsä... tosin myös silmät näyttävät meille todellisuuden sellaisena kuin se kultuuristen skeemojen läpi suodattuu.

Vaihtoehtoinen runousoppi, osa 3

Nykyään olemme tottuneet siihen, että järjestetään alkukarsintoja, semifinaaleja, välieriä ja ties mitä tukalia välivaiheita, joihin liittyy dramaattisia päätöksiä. Lopulta seuraa suuren mediakohun saattelema finaali, jonka käynnistyessä jokainen katsoja on varmasti ehtinyt valita suosikkinsa.

Matka on pitkä, jotta maalin lähestyminen tuntuisi saavutukselta. Tunne on voimakas, koska olemme kotisohvalta käsin nimenneet inhokkimme ja samaistuneet sankariin.

Tuomarit perustelevat päätöksensä. Heitäkin saa vihata tai rakastaa. Kaikki on ihanan avointa ja demokraattista. Kansa saa esittää eriävän mielipiteensä. Tuhannet lähettelevät tekstiviestejä suoraan lähetykseen ja maksavat oikeudestaan antaa yhden liki merkityksettömän äänen. Jos oma suosikki saattuu voittamaan, se on osittain omaa ansiota.

Näin asiat hoidetaan televisiossa.

Ja sitten on toisenlaisia kilpailuja, esimerkiksi sellainen eriskummallinen kirjoituskilpailu, joka järjestetään vuosittain J. H. Erkon nimellä.

Jonkinlaisia alkukarsintoja ehkä suoritetaan, mutta emme tiedä prosessista mitään. Tuhannet ihmiset kuuleman mukaan ovat lähettäneet kilpailuun tekstejään. Emme kuitenkaan tiedä, mitkä tekstit ovat valikoituneet massasta ja millä perusteilla.

Emme tiedä kuinka huonoja runoja kilpailuun lähetetään. Emme tunne tuomareita. Heidän kasvojaan ei esitellä. Meillä ei ole aavistustakaan siitä, minkälaisia tekstejä suomalaiset yleisesti ottaen kirjoittavat ja tarjoavat kilpailuun. Mitään tietoa ei ole saatavilla.

Jos tuomaristo viime hetkellä riitautuu herkullisesti, se on heidän oma asiansa. Jos kahden tuomarin välillä herää romanssi, so what. Ehkä tuomarit eivät edes kohtaa toisiaan kasvotuksin, vaan kaikki hoidetaan sähköpostien välityksellä. Ehkä jos tuomaristo julistaa olleensa yksimielinen, se todellakin on ollut yksimielinen - ehkä?

Jos Idolsien tai Tanssii tähtien kanssa -ohjelman pohjalta voi mitään päätellä, tuomaristo ei koskaan ole yksimielinen. 7000-8000 runoa, huh huh! Jollain talikolla sekin suma on selvitettävä. Hermothan siinä menee. Miksi emme saa kuulla, jos tuomarilta on päässyt parkaisu ja läikähtänyt kuumaa kahvia toisen tuomarin housuille?

Kävi miten kävi, yhtäkkiä koittaa se päivä, jolloin lehdessä on pieni uutinen, missä mainitaan voittajan nimi. Emme saa uutisen ohessa lukea voittanutta tekstiä, emmekä tiedä millä perusteella se on muita parempi. Uutisessa on yhdellä lauseella luonnehdittu voittajan kirjoitustyyliä, mutta luonnehdinta ei kerro meille paljoakaan, koska emme saa nähdä itse kirjoitusta.

Voimme googlettaa voittajan nimen, eikä voittotekstiä löydy sittenkään. Löydämme kymmenkunta uutista, mutta yhdessäkään ei ole edes virkkeen pituista katkelmaa itse runoista.

Jokainen uutinen siteeraa samaa luonnehdintaa, joka on peräisin samasta lehdistötiedotteesta. Ikään kuin joku yrittäisi kuvailla meille millainen on norsu - että sillä on melko raskas ruumis, karkea iho sekä kärsä, eli eräänlainen käsivarsi keskellä naamaa - mutta kuvaa ei ole liitteenä. Voi harmi. Kuulostaa jännältä otukselta.

Joku on voittanut, emmekä tiedä kenet hän tarkalleen ottaen on voittanut ja minkälaisin perustein. Emme tiedä mikä hänestä tekee voittajan. Emme tiedä mitä voittaminen edellyttää.

Ehkä juuri tästä syystä tuhannet ihmiset vuosi toisensa jälkeen lähettävät tekstejään Erkon kilpailuun - koska eihän sitä koskaan voi tietää. Kenelläkään ei ole mitään käsitystä siitä riittääkö rahkeet. Tavallisen pöytälaatikkokansalaisen silmissä näyttäisi olevan kyse eräänlaisesta lottoarvonnasta, jossa teoriassa voi vaikuttaa omiin mahdollisuuksiinsa olemalla muita parempi - sikäli kuin osaa kirjoittaa ja valitsee oikean estetiikan, oikean näkemyksen, aiheen ja intohimon.

Mutta kuinka kukaan itse voi varmuudella tietää, että hän kirjoittaa riittävän hyvin? Ja miten helppoa onkaan elää siinä uskossa.

Ehkä se kuitenkin olen minä? Ehkä näillä teksteillä on toivoa? Ehkä minä olen tietämättäni lahjakas? Olisi väärin olla tulostamatta muutama liuskaa. Postikulutkin ovat vain 1,40 euroa tai siihen suuntaan.

Ja miten valtaisan vapautunut olo tuleekaan sen henkisen ponnistelun jälkeen, kun runot on valittu, asetettu herkulliseen järjestykseen, sujautettu kuoreen ja kuori toimitettu postiin - viime hetkellä, puoli tuntia ennen konttorin sulkeutumista.

Ja kuka ties kyse todellakin on arvonnasta. Voihan olla, että voittaja on vuosi toisensa jälkeen arvottu jonkinlaisella koneella? Ehkä kilpailu on vain vitsi, jolla on pitkä perinne?

Ei voi tietää. Kerta kaikkiaan mitään tietoa ei ole tarjolla. Siksi osallistuminen on miltei kansalaisvelvoite.

Ja jos sittenkin sattuisin voittamaan, mutta tekstini ovat noloja, niin onneksi niitä ei jälkikäteen näe kukaan.

Siunattu mututuntuma

Sanskritin kielessä oli aikoinaan laaja käsitteistö minuuden kuvaamiseen: ei riittänyt puhe itsestä, meitsistä ja 1. persoonasta. Minuus haluttiin analysoida tarkasti ja sanoa mistä siinä on pohjimmiltaan kyse. Arkikokemus ja mututuntuma haluttiin korvata syvällisellä viisaudella ja siinä osittain myös onnistuttiin. Monet idän mestarit ovat luotettavia matkaoppaita mieleen.

Jokainen kulttuuri hyödyntää rajallista määrää käsitteellisiä erotteluja. Yksi tietty elämän osa-alue korostuu ja jokin toinen koetaan epäoleelliseksi. Henkilön päässä voi olla monimutkainen apparaatti syötävien sienien erottamiseksi myrkkysienistä, vaikka hän ei edes tuntisi kirjaimia.

Kun kyse on suuresta kansakunnasta, sen sisällä voi tietenkin eriytyä lukuisia ammattiryhmiä, joilla kullakin on oma erityissanastonsa ja kokemuskenttänsä. Yhteiskunta kokonaisuudessaan sisältää suuren määrään osaamista erilaisista ilmiökentistä. Tällöin kyse on korkeakulttuurista - ja jos taloudelliset sekä henkiset olosuhteet ovat sopivat, intohimo ja osaaminen suuntautuu myös taiteeseen.

Kulttuurit ovat yksilöllisiä, koska ihmismielen erottelukyky perustuu suhteellisten rajanvetojen hahmottamiseen. Kategoriset erot eivät ole mielivaltaisia, mutta kylläkin suhteellisia. Jokainen sääntö vastaa parhaiten vain prototyyppisintä tapausta. Aina on rajatapauksia ja väliinputoamista, koska todellisuus ei jakaudu olioihin, jotka ovat puhtaasti neliöitä tai ympyröitä. Mentaalisen rajan voi piirtää vaihtoehtoisiin paikkoihin ja ihanteen muotoilla toisin.

Kukin taiteen kultakausi on yleensä määritellyt omat taiteelliset kriteerinsä - mutta ne ovat saanet lain voiman vasta parhaan osaamisen jo hiipuessa - tai ehkä ne ovat osaltaan johtaneet tietotaidon keskittymiseen ja kaventumiseen.

Sääntöihin on nojauduttu nerojen kuoltua, tuoreen intohimon laantuessa. Luovuudesta on siirrytty jäljittelyyn. Kauniiksi koettujen koriste-esineiden kopinoiminen yläluokan kesäasuntojen somistukseksi ja matkamuistojen kauppaaminen on tuonut helpomman elannon kuin kokonaan uusien tekniikoiden kehittäminen.

Mullistava hapuileminen ja itsenäisiin ihainteisiin luottaminen tuntuu näpertelyltä kansallisten ikonien rinnalla. Nuori ja kekseliäs, mutta muotoaan vielä hakeva askartelu vertautuu kypsän kauden valmiisiin mestariteoksiin ja vaikuttaa kovin alkeelliselta niistä poimittujen vaatimusten valossa.


Mutu-tuntuman ammattilaiset

Taiteen tehtävä ei ole tehdä vaikutusta. Taide on paljon muutakin kuin teknista osaamista. Taide ei tarkoita edes sitä, että yhdistetään osaaminen ja omaperäinen näkemys.

Elämämme virallisten aihealueiden väliin jää aina harmaita alueita. Kohtaamme jatkuvasti uusia ilmiöitä, joille ei vielä ole nimeä. Siksi tarvitaan myös hämään rajalla hapuilevia edelläkävijöitä, eli mutu-tuntuman ammattilaisia: keksijöitä, taiteilijoita, runoilijoita, mystikkoja.

Ensin tarvitaan aavistus turvallisen arkikokemuksemme rajapintoja koettelevasta vieraudesta, ja joku, joka ilmaisee tuon oudon kokemuksen intuitiivisesti ja rohkeasti. Myöhemmin voidaan tutkia tieteellisemmin mistä on kyse ja määritellä viralliset termit.

Tämä on vain yksi mahdollinen tapa määritellä taiteen tehtävä: Se on työtä, joka edeltää selkeyttä.

Taide herkistyy sille, mikä systeemaatisessa ja kategorisessa ajattelussa sijoittuu aiheen viereen. Taiteen hahmottelemaa ensinäkyä voi tulkita, selittää ja yrittää tarkoin määritellä, mutta silloin on kyse jostakin muusta kuin taiteesta.

Taiteen tutkimus ei ole sama asia kuin taide, vaikka monesti media esittelee tutkijat taiteen ammattilaisina. He ikään kuin käyttävät taiteelle luovutetun puheenvuoron.

Taiteen kriteerien tarkka määritteleminen lopulta tulee johtamaan vain siihen, että taiteilijat omalla työllään todistavat ne nurinkurisiksi ja riittämättömiksi. Voi olla että sitä ennen moni lahjakas taiteilija kuitenkin tulee kolhimaan itsensä virallisiin totuuksiin.

Pahimmassa tapauksessa taiteen kriteerit - ennen vääjäämätöntä tuhoutumistaan - mahdollistavat jonkin aikaa sen, että rahoitus menee niille muutamille ihmisille, jotka ensi sijassa haluavat palvella kriteerejä, eivätkä taidetta.

Kriteerien täyttyminen ei tule olemaan mikään ongelma. Monilla ihmisillä on kyllä sellaista osaamista. Jos vaatimuksena on 9 laudaturia, he täyttävät sen. Jos vaatimuksena on kolmois-lutz, he täyttävät sen. Aina löytyy ihmisiä, jotka harjoittelevat ahkerasti, noudattavat kriteerejä uskollisesti ja suorittavat juuri sen, mitä heiltä vaaditaan.

Lopputulos voi olla vaikuttava, mutta taiteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Edes tämä ei kelpaa taiteen kriteeriksi.

Kaikki täsmälliset määritelmät ovat taiteelle myrkkyä. Edes tämä ei kelpaa taiteen kriteeriksi.


Tiedettä vai ideologiaa?

Miten realistista on etsiä yleisiä taiteen kriteerejä? Niitä on monesti määritelty, mutta aina määrittely-yritykset ovat epäonnistuneet. Jokainen määritelmä on osoittautunut ideologiseksi.

Millä tavoin taiteen kriteerit palvelisivat taidetta? Palvelevatko ne enemmänkin tutkijoita? Mutta tutkijat puhuvat siitä, mitä taide oli muutama vuosisata tai vuosikymmen sitten, eivät he voi määritellä, mihin suuntaan taiteen tulisi kehittyä.

Palvelevatko taiteen kriteerit gallerian pitäjiä ja taidekauppiaita? Onko taidetta mitään järkeä ostaa, jos ostopäätös perustuu kriteereihin, eikä henkilökohtaiseen mieltymykseen - on tietenkin, siinä tapauksessa, että taidetta ostaa vain sijoitusmielessä.

Mutta jos taiteen arvostus ja hinta sidotaan kriteereihin, sekään ei ole mikään tae sijoituksen arvon säilymisestä. Kriteerit tulevat murenemaan aivan samalla tavoin kuin muodit ja mieltymykset.

Pahimmassa tapauksessa arvovaltaiset kriteerit luovat markkinoille väliaikaisen kuplan, kun liian monet luottavat samoihin laatutekijöihin ja meriitteihin.

Historian aikana monilla koulukunnilla on ollut omia hyvän taiteen kriteerejä, joiden perusteella voi tunnistaa, että kyseinen teos edustaa tiettyä aikakautta ja tyyliä. Niitä kutsutaan ihanteiksi, ei yleisiksi taiteen kriteereiksi.

Kyse on estetiikasta ja mieltymyksistä - ja yleensä hyvin väliaikaisista sellaisista. Syntyykö kriteerin pohjalta vain uusi koulukunta, joka vaikuttaa ehkä hetken aikaa? Syntyykö yleispätevien sääntöjen pohjalta edes jotain siinä määrin voimaannuttavaa?

En minä sitä tarkoita, että olisi huono asia, vaikka Aalto-yliopistossa kriteerien seurauksena muodostuisi jonkinlainen Bauhaus tai uus-uus-klassismin suuntaus.

Ideologioiden pohjalta voi syntyä hienoa taidetta. Kyse on kuitenkin ideologiasta, estetiikasta, käsitteellisistä erotteluista ja arvovalinnoista. Yleisistä kriteereistä siinä ei ole kyse.

Vaikka kriteerit olisivat viisaasti muotoiltuja, maltillisia ja monipuolisia, kestää vain hetken, ennen kuin niihin jo kyllästytään.

Tavallaan jopa toivon, että kriteerit olisivat mahdollisimman mielivaltaisia, järjettömän ankaria ja jopa täysin absurdeja. Sillä tavoin niistä voisi seurata jotakin omaperäistä ja mielenkiintoista.


Aalto-yliopiston kriteereistä

Olen pahoillani, että tämä kirjoitus on taas venynyt toivottoman pitkäksi. Haluan vielä lopuksi tarkastella Aalto-yliopiston dekaanin Helena Hyvösen kirjoitusta, josta keskustelu sai alkunsa.

Aalto-visioblogi:taiteellisen-toiminnan-laatua-on-voitava-arvioida

"Koska tieteen kriteeristö ei sellaisenaan sovi taiteellisen työn arviointiin, olemme Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa luoneet sen rinnalle laadullista mittaristoa."

Laadullinen mittaristo on paradoksi, koska mittari voi perustua vain numeraaliseen asteikkoon, ja silloin siinä ei mitata laatua vaan määrää. Tällaisessa puheessa ei ole järkeä edes vertauskuvallisesti.

"Kyse ei ole kuitenkaan ensisijaisesti taiteen laatustandardien määrittelemisestä...  Arvioinnin menetelmiä ovat luomassa alan asiantuntijat."

Hyvönen toteaa, ettei tarkoitus ole "määritellä mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta" - mutta aina, kun arvovaltainen taho antaa arviointiperusteita, jotkut tulevat suhtautumaan siihen mustavalkoisen kunnioittavasti.

Arviointikriteeristö ei tietenkään ole valmis, mutta kirjoituksessa esitetään muutamia mahdollisia lähtökohtia. Ne vaikuttavat luvalla sanoen yllätyksettömiltä ja ympäripyöreiltä:

"Asioita, joita taiteellisessa toiminnassa arvioidaan, ovat muun muassa (1)alkuidea ja sen toteutuksen onnistuminen, (2)taiteellisen tuotoksen kytkökset yhteiskuntaan, (3)vaikuttavuus sekä (4)teoksen herättämä huomio, etenkin kansainväliset palkinnot."

Lisäsin sitaattiin numerot ja vastaan niihin yksitellen.
(3) Ensinnäkään teoksen "vaikuttavuus" ei ole kovinkaan kaukana "mututuntumasta", eli juuri siitä, mistä oli tarkoitus päästä eroon.

(4) Teoksen herättämä huomio on aivan yhtä hyödytön kriteeri ja syitä on lukuisia: Jos tarkoitus on esimerkiksi arvioida koulun opiskelijan vastavalmistunutta työtä, on aivan utopistista olettaa, että useimmissa tapauksissa mitään mitattavaa kansainvälistä tai edes kotimaisen median huomiarvoa olisi olemassakaan. Toiseksi huomioarvo perustuu "vaikuttavuuteen", jonka me jo totesimme olevan mututuntumaa - ja kolmanneksi, vaikka huomioarvo perustuisikin kriteereihin, me päädymme kehäpäätelmään, koska perustamme kriteerimme tunnustuksiin, jotka puolestaan perustuvat kriteereihin.

(2) Kytkökset yhteiskuntaan ovat mielekäs keskustelunaihe, mutta niitä on vaikea käyttää minkäänlaisina kriteereinä. Teokseen yhteiskunnallisuus voi toteutua siten, että teos ansiokkaasti irtautuu yhteiskunnasta. Teos voi ansiokkaasti puolustaa yhteiskunnan vallitsevia arvoja tai aivan yhtä ansiokkaasti vastustaa niitä. Lisäksi yhteiskunnallisuus voi tapahtua historiallisesti, käsiteltäessä menneisyyden traumoja - tai se voi olla ajankohatista ja muodikasta. Yhteiskunnallisuus on aivan liian laajamittainen käsite.

(1) Lopuksi idean toteutuminen. Oletan, että tällä hieman ajattelemattomasti tarkoitetaan sitä, kuinka hyvin oppilas on toteuttanut, ei idean, vaan opettajan tehtävänannon. Eihän valmiista teoksesta muutoin voi nähdä sen alkuperäistä ideaa. Lisäksi teos voi mielestäni olla ansiokas myös silloin kun se kiistää alkuperäisen ideansa tai ei sisällä minkäänlaista ideaa, vaan on pikemminkin edistynyt jatkuvasti muotoaan etsivänä prosessina.

Idean toteutuminen on mielekäs mittari vain siinä tapauksessa, että taiteilijalle on maksettu tietynlaisen tarkasti määritellyn teoksen valmistamisesta. Tällöin on kyse enemmänkin käsityöläisyydestä, jossa työskennellään valmiin suunnitelman pohjalta. Lopputulos voi olla teknisesti laadukas ja vastata tuottajan odotuksia. Ulkopuolinen taho ei kuitenkaan voi sanella kriteerejä, koska kyse on tapauskohtaisesta tilauksesta.


Lopuksi

Taiteen kriteerien määrittely on arvokasta etupäässä taidehistorian näkökulmasta. Jälkikäteen tutkijoiden työtä voi helpottaa se, että erilaisten aikakausien kritterejä on artikuloitu ja niiden muuttumista voi vertailla ajassa. Tämän hetken tai tulevaisuuden kriteerejä on kuitenkin mahdotonta määritellä, ilman, että kyse olisi vain tietyn tahon mielipiteestä.

Vaihtoehtoinen runousoppi, osa 2

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa ihmeteltiin taiteilijoita, homoja, tummaihoisia ja muita kummajaisia. Ei ollut normaalia, että nuori mies kirjoittaa runoja. Kirjallisia tilaisuuksia järjestettiin ehkä yksi vuodessa ja yleisö koostui lähinnä ystävieni äideistä. Myös oma äitini oli paikalla, totta kai. Kourallinen kukkahattutätejä, minä ja pari minun kaveriani.

Puhujana oli keskinkertaisesti menestynyt kirjailija, joka puhui kirjailijantyöstä. En ollut lukenut ainuttakaan hänen kirjaansa, mutta hän puhui hyvin ja vaikutti älykkäältä. Hän ei ollut kovin menestynyt, mutta hän oli kirjailija. Hänen sivistyksensä teki vaikutuksen, vaikka en varmaan myöhemminkään lukenut hänen kirjojaan.

En ollut kiinnostunut siitä, mitä hän kirjoitti. Olin kiinnostunut vain siitä, että hän kirjoitti. Hän oli tuonut kaupunkiin eräänlaisen yhdenmiehen sirkuksen, jonka suojissa elettiin toisenlaista elämää. Hänen temppunsa oli se, että hän osasi keskustella - ja halusi keskustella muustakin kuin säästä ja urheilusta.

Näin oli 90-luvulla ja näin on yhä nykyäänkin. Sen olen nähnyt esiintyessäni pienillä ja keskisuurilla paikkakunnilla. Voi olla, että tunnettujen romaanikirjailijoiden vierailut houkuttavat paikalle monipuolisemman väkijoukon, mutta itse näen yleisössä edelleenkin vain kavereitteni äitejä.

Ei voi edes puhua siitä, että runous olisi lajina vieras. Pikemminkin miehet tuntuvat hädissään pakenevan paikalta, jos mainitaankin runous. Satunnaiset ohikulkijat eivät edes pysähdy kuuntelemaan, vaan nopeuttavat askeleitaan.

Toisinaan joukossa on tietenkin muutama omituinen tyyppi, joka poikkeaa kaavasta: parrakas vanha ukko, jolla on samettitakki ja pyöreät silmälasit. Pitkä laiha parikymppinen mies, jolla on utelias ja samaan aikaan kyseenalaistava katse.

Samanlaisia miehiä näkee taidegallerioiden avajaisissa. Humanisteja, aktivisteja, itsekin jonkinlaisia taiteilijoita. Koko stereotypia on uskomaton klisee, mutta sitä ei pääse pakoon.

Lukioikäisenä olin itsekin laiha ja pitkä, nyt olen parrakas ja viihdyn samettisessa puvuntakissa.


Muutto suureen kaupunkiin - ei työn, vaan kulttuurin perässä

Lukioaikaiset ystäväni olivat kulttuurisesti valveutuneita ja myös vanhempani kannustivat taiteelliseen itseilmaisuun. Kaiken aikaa haaveilin siitä, että voisin muuttaa suureen kaupunkiin.

Oletin varmaksi, että yliopistoissa tapaisin kaltaisiani ihmisiä, varsinkin jos opiskelisin kirjallisuutta – ja niin myös tapahtui: vähän väliä syntyi hienoja kohtaamisia. Opin tunteman sanavalmiita ja sivistyneitä ihmisiä, jotka muutenkin olivat hyviä tyyppejä. Perustimme kirjoittajaryhmiä ja kirjoitimme kaiken aikaa. Kommentoimme toistemme tekstejä ja niiden luontaiset vahvuudet vahvistuivat. Aikaa myöten ajauduin piireihin, joissa oli julkaisseita runoilijoita. Myös opiskelijatoverini alkoivat saada käsikirjoituksiaan valmiiksi ja jotkut heistä löysivät kustantajan, lopulta myös minä itse.

Pikkukaupunkien rauhallinen ja ahdasmielinen maailma alkoi etääntyä mielestäni, mutta en koskaan tehnyt mitään välirikkoa kotiseutuni kanssa. Halusin säilyttää tietoisuuden koko Suomesta, en vain pääkaupungista tai sen valistuneista seurapiireistä.

En ole halunnut unohtaa, että runous, niin arvostettua kuin se onkin nykyisessä kaveripiirissäni, ei ole kaikkialla käypää valuuttaa. Siihen kohdistuu valtavasti ennakkoluuloja. Vastaavasti olen halunnut muistaa, että kaikilla paikkakunnilla elää yksittäisiä ihmisiä ja pieniäryhmiä, joille taiteet ovat iso juttu.

Ennakkoluulot hälvenevät parhaiten lukemalla, mutta tarvitaan muutakin. Lukemisesta ei ole hyötyä, elleivät ihmiset ensin suostu lukemaan.

Niin mukavaa kuin onkin tulla hyväksytyksi kirjailijaporukoissa ja elää suurkaupungissa, jossa on sata galleriaa, tarvitaan tietoisuutta siitä, että vihaa ja hämmennys ei ole kaikonnut mihinkään. Se vain tuntuu siltä, jos ei riittävän usein kohtaa ihmisiä oman elämäntyylinsä ulkopuolelta.

Samalla tavoin vaaleissa aina yllättyy siitä, ettei vihreiden kannatus ole lisääntynyt, vaikka kavereista valtaosa äänestää vihreitä - ja he myös käyvät äänestämässä.

En halua tuudittautua siihen, että minua ymmärrettäisiin edes lähipiireissäni. Haluan muuttaa maailmaa ja lisätä runouden arvostusta mahdollisimman monien ihmisten silmissä. Olen koko ajan halunnut vain sitä, ja silti jotkut runoilijat ärsyyntyvät ja vaihtavat puheenaiheihetta, jos haluan puhua runouden epäsuosiosta.


Miksi runoutta saa ja pitääkin kritisoida

Jonkun mielestä saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta, että niin usein esitän kritiikkiä ja arvostelen nykyaikaista runoutta. Kuinka voin samaan aikaa pitää sitä arvossa ja rienata?

En muuttanut Helsinkiin, jotta voisin päästä pakoon maaseutua. En kirjoita runoja, jotta pääsisin pakoon elämän proosallisuutta. Runoilijan elämä se vasta onkin proosallista: jatkuvasti mielessä pyörii raha ja silkka pärjääminen.

Jokainen runoilija haluaa totta kai tulla ymmärretyksi. On helpompi tulla ymmärretyksi niiden toimesta, jotka kuuluvat samaan viiteryhmään. Senkin tilanteen minä haluan kyseenalaistaa, jotta tuudittumista ei tapahtuisi.

Vuosien varrella runoilijat oppivat yhä paremmin kirjoittamaan runoja toisilleen, tyylillä joka edustaa ammattilaisten, eli kriitikkojen, kustannustoimittajien, tutkijoiden sekä muiden runoilijoiden makutottumuksia ja vaatimustasoa.

On helpompi olla ystävällinen ihmisiä kohtaan, jotka osoittavat ystävällisyyttä. On helpompi ajatella ja huomioida ne tahot, jotka myöntää rahaa. Lukijoita lisäämällä runoilijoiden ansiot eivät juurikaan kasva, mutta myönteiset kritiikit ja palkinnot vaikuttavat suoraan apurahojen määrään.

On helppo unohtaa, että runoja lukevat siellä täällä myös tavalliset ihmiset – ja että runous vaikeana lajina myös karsii utetliaita ensiyrittäjiä armottomalla kädellä. Hyvin pieni osa ihmisistä osaa ja jaksaa sillä tavoin keskittyä ja rohkeasti vaihtaa toiseen kirjaan, jos ensimmäinen ei puhuttele. En minä itsekään lukioikäisenä ymmärtänyt julkaistusta runoudesta kuin murto-osan.

Monilla suomalaisilla lukijoilla on tunnollinen pakkomielle siitä, että kirja pitää lukea loppuun asti, kannesta kanteen. He aloittavat yhden runokirjan lukemisen ja se etenee hitaasti. He eivät kehtaa myöntää itselleen, että tämä kirja on minulle liian vaikea - tai että tämä kirjailija ei puhu sellaisista tuntemuksista, joihin voisin samaistua. He turhautuvat ja koko matka runouteen tyssää siihen.


Runouden koodit ja tekniikat

Nykyään ymmärrän lukemastani enemmän, mutta se johtuu siitä, että olen sisäistänyt runouden metodeja ja ajattelutapoja. Runous poikkeaa arkikielestä ja usein osaan myös sanoa, millä tavoin se poikkeaa. Tunnen käytännön termit ja käsitteelliset teoriat. Osaan aavistaa mihin runoilija pyrkii. Tunnen tradition ja sen vuoksi tulen positiivisesti yllättyneeksi, kun joku poikkeaa siitä oivaltavalla tavalla.

Jos kirja ei sytytä, jätän sen huoletta kesken ja siirryn seuraavaan. Tiedän, että runoilijoissa on suuria eroja ja pian löydän taas jokun, joka kirjoittaa tutummalla rekisterillä tai aiheista, jotka ovat lähempänä omaa elämääni. Matkassa on vähemmän töyssyjä.

Ja toisinaan tietenkin palaan niihin kirjoihin, joita en ymmärtänyt. Voi olla että minussa on kypsynyt jokin oivallus tai olen tällä kertaa mielentilassa, joka helpottaa tekstin tulokulmaa.

Haluan muistaa, että runous voi olla vaikeaa, vaikka se silmissäni nykyään näyttäisi helpolta. Vähän kuin lukion matikka näyttää naurettavan yksinkertaiselta, jos sitä on opiskellut yliopistossa ja myöhemmin käyttänyt päivittäin työssään.

Haluan olla tietoinen siitä, että runokirjan sivu, joka jäsentyy silmissäni kauniiksi kuvioksi, voi jonkun silmissä näyttää kaoottiselta sanojen sekamelskalta. Asiat ja oliot hahmottuvat kognitiivisten työkalujen avustuksella, eivät luonnollisia ääriviivojaan myöten. Runo hahmottuu runoksi, koska olen sisäistänyt rekisterin ja päässäni on skeema, joka yhdistää kirjoittajan käyttämät erilaiset tekniikat.

Jotta runous voisi olla muodoltaan vapaata ja sosiaalisesti avoin maailman, sen on tultava paremmin tietoiseksi omasta erityisluonteestaan. Nykytilanteessa lukijan on ymmärrettävä ja tulkittava runoa. Tahtoisin ennemminkin, että runous ymmärtää lukijaa – eikä vain kriittistä lukijaa, vaan ketä tahansa lukutaitoista.

Olen halunnut kirjoittaa runoutta laajemmalle yleisölle jo 15 vuotta ja miettinyt monesta näkökulmasta mitkä asiat helpottavat tai vaikeuttavat lukijan työtä. Minusta tuntuu että olen edistynyt yhteen suuntaan, samalla kuin useimmat ikäiseni runoilijat ovat edistyneet johonkin ihan muuhun suuntaan - kukin omaansa, riippuen ihanteista ja päämääristä.

Teksti ei voi olla onnistunut kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna. Joskus runo voi perustua yhteen metaforaan, joka iskee lujaa varsin arkisen kielen keskellä. Joskus runon jokainen lause on erillinen metafora ja sen lukeminen on erittäin raskasta.

Joskus lauseet jatkavat siitä, mihin edellinen lause jäi. Joskus jokainen lause kiistää edellisen, tai alkaa puhua aivan eri aiheesta. Runo voi olla niin monella tavalla onnistunut, mutta tietyt rakenteet ovat helpommin lähestyttävämpiä kuin toiset.


Helpommin lähestyttävä runo

Olen miettinyt runouden haastavuutta esiintymisten ja omien lukijakokemusteni kautta. Jokaisessa julkaisemassani kirjassa olen pyrkinyt vahvistamaan niitä piirteitä, jotka tekisivät tekstistä helpommin luettava, mutta eivät kuitenkaan latistaisi taiteellista arvoa.

Olen analysoinut jonkin verran esimerkiksi Heli Laaksosen, Risto Rasan, Anja Erämajan ja Ilpo Tiihosen silkkaa luettavuutta, koska he ovat selkeästi keskimääräistä helpommin lähestyttäviä, paitsi omasta mielestäni myös myyntitilastojen perusteella. Minua ei ole kiinnostanut heidän tyylinsä kopiointi, ainoastaan helppolukuisuuden teoretisointi. Toki olen myös nauttinut heidän runojensa lukemisesta.

Aikoinaan minuun teki suuren vaikutuksen, kun Pertti Niemisen suomentaman kiinalaisen runoilijan Po Chu-i'n kerrottiin luetuttaneen runonsa vanhalla pesijämummolla ja tehneen niihin muutoksia sen mukaan, jos mummo ei jotain kohtaa ymmärtänyt. Olen näkevinäni myös Kai Niemisen tuotannossa jatkuvan pyrkimyksen helppotajuisuuteen. Ei ole mikään ihme, että Kai Nieminen ja Eeva Kilpi ovat niinkin suosittuja. Heidän käyttämänsä kielen rekisteri on käytännössä vain harkittua ja hiottua normaaliproosaa tai puhekieltä.

(Rekisterit voisivat olla eräs tapa jakaa runoutta genreihin. Runouden heikkous proosaan nähden on mielestäni se, että proosassa lukijat melko hyvin voivat aavistaa, onko kirja suunnattu heidän kohderyhmälleen. Runoudessa erilaisia kohderyhmiä ei tunnusteta, eikä valitettavasti oikein edes tiedostetakaan. Postmodernit ja taiteelliset runot ovat samassa lokerossa kuin viihteellisemmät runot - puhumattakaan jostain häitä ja ristiäisiä varten kootuista klassikko-lahja-antologioista, joiden kannessa on ruusu, ja joiden otsikoksi on tekaistu joku "Ah, rakkauden pisarat - suomen kansan rakastetuimmat runot arkeen ja mummon hautajaisiin".)

Arkisella rekisterillä on suuri merkitys ymmärrettävyyteen, mutta se yksin ei ratkaise. Runous ei voisi lajina olla kovin kiinnostava ja monipuolinen, ellei sen rekisteri mitenkään poikkeaisi normaalista. (En silti halua puhua poeettisesta funktiosta, koska se määrittelee tavallisuudesta poikkemisen runouden yksinomaiseksi tehtäväksi ja kaventaa runouden mahdollisuuksia loistaa muilla kielen osa-alueilla, kuten selkeässä kommunikaatiossa tai vaikkapa tunteiden tulkitsemisessa.)

Käsitykseni mukaan runo on helpommin lähestyttävä myös silloin, jos se sisältää yhden tunnistettavan puhujan, eli on keskeislyyrinen tai rooliruno.

Tämä pätee sekä kirjoitettuun että esitettyyn tekstiin. Ajatusta on helpompi seurata, jos ei tarvitse välillä ajatella, että puhuja vaihtuu. Kyse on ikään kuin monologista tai selostuksesta, jossa näkökulma ei radikaalisti vaihtele. Valitessani runoja Muovin kukkiin päätin keskittyä keskeislyyrisyyteen, minkä moni kriitikko myös huomasi. Toivoin, että harkitun modernismin kautta voisin kiertää postmoderniin liittyviä haasteita ja hieman helpottaa lukijan työtä.

Keskeislyyrinen puhuja voi olla ulkopuolinen tarkkailija tai tapahtumien ytimessä. Puhuja antaa tekstille narratiivisen rakenteen ja mahdollistaa monia draaman ja proosan keinoja. Puhujan kautta esimerkiksi ajan ja paikan ykseys voi vaihtua kesken runon, kunhan jokin toimii ankkurina: puhuja, tarkastelukulma, aika ja paikka. Runossa ei tarvitse olla pointtia, vaikka sekin voi helpottaa sen seuraamista.

Ylipäänsä ihmisen mieli kokoaa taideteoksen elementtejä yhteen ja hakee jonkinlaista yhtenäistä tulkintaa. Se voi olla pointti tai teema tai sanoma tai kuva tai tunnelma tai puhuja tai tila tai tilanne, mutta en nyt mene tällä kertaa muihin luettavuutta helpottaviin seikkoihin.

Jos runo on tiedostanut monia arkipuheen strategioita ja poistanut ne oman kiinnostavuutensa lisäämiseksi, se saattaa puhutella kriitikkoa, joka yllättyy persoonallisesta poikkeamasta, mutta se useimmiten vain vie tekstin hankalammin ymmärrettävään suuntaan.

Joku voisi nyt sanoa, ettei runoa tarvitse ymmärtää, mutta en puhu nyt siitä. Jopa runot, joita ei ole tarkoitettu sillä tavoin järjellisesti ymmärrettäviksi, elävät sosiaalisesti rakennetussa kehyksessä, jossa runo tunnistetaan runoksi ja sen valveutunut lukija ymmärtää, ettei siinä välttämättä ole jotakin tiettyä ymmärrettävää pointtia.

Jokainen kriitikko kirjoittaessaan lehtiarvostelua kyllä yrittää parhaansa mukaan ymmärtää, mihin runoilija on pyrkinyt - tai ainakin yrittää ymmärtää millä tasolla runo runo puhuttelee häntä tai ei puhuttele. Ymmärtämisen vaivoja ei voi paeta erottamalla toisistaan ymmärrettävän sisällön ja aivan muusta syystä mielenkiintoisen muodon tai tekniikan. Ihmisen mieli jäsentelee maailmaa hänen ympärillään, eikä runous voi kääntää tilannetta toiseksi.

Ymmärrys on aina keskeinen osa arvostamista.

Ymmärtämisen vastuu on jätetty liiaksi lukijan harteille, eikä tehtävä ole helppo. Runoilijoiden olisi aika ymmärtää, miten vaikea heitä on ymmärtää ja mistä se ehkä johtuu. Muutoin laji marginalisoituu vain entistä pahemmin.

Runous todistaa kykynsä sillä että se hurmaa. Se voi puhutella lukuisin keinoin, mutta on oireellista, jos se puhuttelee pientä ihmisryhmää ja jättää muut hämmentyneiksi.

Yhteistä nimittäjää ei tarvitse etsiä. Ei sellaista olekaan. Me emme elä yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki jakavat samat arvot ja mieltymykset. Edes elämänkaaren tavalliset kokemukset harvemmin yhdistävät kaikkia. Joku ei ole koskaan ollut rakastunut. Joku taas ei ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä.

Runo ei voi koskaan miellyttää kaikkia, mutta se ei saisi kääntää selkäänsä tavallisille lukijoille: niille tuhansille rutiininomaisesti itseään sivistäville, jotka ostavat Finlandia-palkitut romaanit, mutta eivät koskaan pysähdy runohyllyn kohdalla. Kirjakaupoissa ei kohta edes ole runohyllyjä.


Tämän osan lopuksi

En osaa tarkasti sanoa, mitä kaikkea pitäisi tehdä, mutta kyse on pikemminkin asenteesta. Runo voi olla koppava tai kohteliaan arkinen.

Runo voi tähdätä korkeammalle tai tulla vastaan. Runoilija voi tavoitella maksimaalista kokemusta erityisalansa ammattiosaajissa, eli pyrkiä herättämään muiden runoilijoiden ihailua – tai sitten runous voi jalkautua tavallisten ihmisten keskuuteen ja yrittää ymmärtää heidän näkökulmaansa.

En minä halua edistää populismia tai tavoittele julkisuutta, mutta olen huolissani lajin tulevaisuudesta. En halua alentaa rimaa, vaan asettaa riman viereen keittiöjakkaran, mielellään sellaisen, jossa on monta porrasta. Mitä enemmän helposti lähestyttävää runoutta kirjoitetaan ja julkaistaan, sitä suuremmasta lukijajoukosta eriytyvät ne, jotka oppivat arvostamaan vaikeaa runoutta.

Kyse on eräänlaisesta juniorityöstä. Eihän urheilussakaan lapsille ojenneta käteen aikuisten kuulaa, vaan välineitä on eri kokoisia ja painoisia. Tämä oli eräs tausta-ajatukseni teoksessa "Saattaa sisältää pähkinää". Halusin kirjoittaa kirjan, joka on kuin Forrest Gumpin suklaarasia: koskaan ei tiedä mitä seuraava sivu tuo tullessaan, ja jokaiselle lukijalle löytyy varmasti jokin sellainen runo, jonka hän ymmärtää. (Kirjassa voi olla myös runoja, jotka aiheuttavat allergisen reaktion.)

Runoutta voi yrittää tieten tahtoen kehittää sellaiseksi, että se tulee suuria yleisöjä vastaan ja haastaa juuri niiden ihmisten odotukset, jotka luulivat jo määritelleensä runouden etäiseksi ja liian vaikeaksi heille. Ainakin Harri Hertell, Anja Erämaja, Teemu Manninen ja Tytti Heikkinen tekevät tällaista kehitystyötä, kukin omalla tavallaan. Samaan ryhmään voisi liittää myös Heli Slungan, joka tosin hyödyntää myös muita keinoja median viettelemiseksi.

Ammattitaitoinen kirjailija totta kai kehittää taitojaan kumpaankin suuntaan: hän hallitsee lukuisia tekniikoita, mutta tietää missä rekisterissä ja millaisen yleisön edessä niitä kannattaa soveltaa.

Ennen kaikkea minua häiritsee se, että runouden popularisoinnista uskalletaan harvoin esittää kiitosta. Kyllä esimerkiksi Heli Laaksonen ansaitsisi saada enemmän tunnustusta myös kollegoidensa keskuudessa.

Runoilijat ansaitsevat saada sekä kiitosta että kritiikkiä. He kaikki ansaitsevat sen. Kritisoidessani runoilijoita vaikeudesta ajattelen usein Hannu Heliniä, mutta en minä häntäkään vihaa. Hän on sitkeästi pitänyt kiinni omista ihanteistaan, eikä kustannusmaailma ole tehnyt hänenkään elämäänsä helpoksi.

Myöskään vaikeille runoille ei löydy yhtä yhteistä nimittäjää. Olkinuken sisällä ei ole ketään, vaikka joku ehkä makaa puun varjossa sen liepeillä.

Vaihtoehtoinen runousoppi

JOHDANTO

Aluksi haluan korostaa, että tämä ei ole vastakkainen runousoppi: "vastakohtaisuus" ja "vaihtoehtoisuus" ovat kaksi eri asiaa.

Vastakohtaisuutta on se, kun Juha Vuorinen leimaa kirjansa merkinnöillä "100% paskaa", tai kun Tapani Kinnunen huutaa runoja sukkahousut päässä.

Punk on vastakohtainen asenne. Asiat käännetään karnevalistisesti päälaelleen. Vastakohtaisuus tahtoo shokeerata ja herättää huomiota. Se kumoaa sivistyneistön arvot ja kusee ylevien periaatteiden päälle.

Vastakohtaisuuksien vuoksi housunlahkeet ovat välillä leveät ja välillä kapeat. Sukupolvet uhmaavat vanhempiensa mieltymyksiä ja muodit heilahtelevat ääripäistä toiseen.

Tämä ei ole vastakohtaisuuksien runousoppi.

Vaihtoehtoisuus on aina ollut taiteen tekemisen muodoista vähiten ymmärretty. Suurten yleisöjen huomio on verrattain helppo herättää antiteesien ja rienaamisen kautta, mutta vaihtoehtoisuus tarkoittaa sitä, että on löydetty kokonaan uusi näkökulma, intohimon kohde ja arviointiperuste. Jotakin muuta, mitä?

Sana "uusi" olisi tässä tapauksessa harhaanjohtava, sillä uusi vaihtoehto on usein jotakin vanhaa, jo unohdettua - tai jotakin niin tuttua, että sitä on vaikea herkistyä huomaamaan.

Me venklaamme housujemme lahkeita, koska emme osaa edes kuvitella elämää, jossa housut olisivat korvautuneet jollakin kokonaan uudella vaatekappaleella.

Muoti-ilmiöiden alati jatkuvan, mutta näennäisen ja ulkoisiin yksityiskohtiin takertuvan muutostyön tarkoituksena on mahdollistaa elämämme maksimaalinen staattisuus.

Taiteellisten vastakohtien etsiminen lähinnä pitää samsaran pyörän liikkeellä.

Muodikkuutta ja epämuodikkuutta yhtä lailla karsastavan runouden ikiaikainen tehtävä on pysyä hereillä kaiken sen suhteen, mikä meille on lähintä tai tuttua - niin tuttua, ettei sillä voi shokeerata puolesta eikä vastaan.

Niinpä kaikkein vaihtoehtoisinta on paradoksaalisesti sellainen runous, joka ei pyri aiheillaan tai tyylillään meitä yllättämään. Se tunnistaa tutun ja ilmaisee sen, mutta tekee tämän raikkaasti, kuin näkisimme kaiken ensi kertaa.

Kukaan ei teoretisoi tätä runouden tehtävää, koska itse funktio on liian tuttu ja itsestäänselvä. Läsnäolo arjessa voi olla maalarin manifesti, koska ymmärrämme miten vaikea vangita hetki kankaalle.

Yhtä vaikeaa se on vangita sanoihin, mutta silti luulemme, että runous tarvitsee tehokeinoja.

Myös esseitä on helpompi kirjoittaa runouden vaihtuvista piirteistä. Jyrkkä muutos herkistää meidät käsitteelliselle erottelulle. Syntyy diskursseja, joiden puitteissa voi osallistua ja kerätä meriittejä ja rakentaa liittolaisuuksia.

Muuttuvien piirteiden varjossa on loputon määrä sellaista, minkä mielimme pysyvän ennallaan - ja juuri tylsien aiheiden tiedostamattomuus, eli tylsäksi kokeminen, on tärkeä pysyvyyden turvamekanismi.

En väitä, että tiedostamattomuudelle läheskään aina olisi psykoanalyyttistä motiivia. Paljon useammin me emme tiedosta asioita siksi, ettei niiden tiedostamisesta ole meille hyötyä. Me emme mahda tilanteelle mitään ja siksi me emme myöskään huomaa koko asiaa.

Luulemme, että sitä ei voisi säätää.

Tylsä tavallisuus kätkee sisäänsä tavattoman joukon hienoja mekanismeja, joiden varassa lepää koko lajin puhuttelevuus.

*  *  *
Osa 1: Runon puhuttelevuus

Yksittäinen runo voi oivaltaa jotakin, minkä kokonainen runoteosten sukupolvi on jättänyt huomiotta.

Tavallaan jokainen hyvä runo puhuu siitä, mistä puhumisen luulimme olevan rikollista.
Me tiedämme tämän kokemuksesta. Jokin tietty runo on kiinnittänyt huomiomme asiaan, johon runous ei lajina ole puuttunut. Runo on viisaampi kuin runous. Liimaamme jääkaappimme oveen runoja, emme runouksia. Sama pätee sarjakuviin.

Yhdestä hyvästä runosta ei synny koulukuntaa tai genreä. Voinko nostaa esiin joukon tekstejä ja sijoittaa ne kirjallisuuden genreen nimeltään "runot, jotka puhuttelivat minua"?

Puhuttelevuus ei ole muotopiirre, eikä sitä voi kovin helposti purkaa osiin. Usein yksittäinen runo puhuttelee juuri sen vuoksi, että se puhuu asiasta, mistä muut runot vaikenevat.

Runoilija näkee jotakin, hoksaa näkemänsä ilmiön arvon - ja toistaa sanallisesti mitä on nähnyt. Syntyy runo.

Runo on onnistunut, koska se on hereillä. Sen muoto voi tällöin olla toissijaista - ei aina ole, mutta voi olla. Runon puhuttelevuus ei siis ole sidottu sen muotoon.

Kukaan ei halua antaa lupauksia puhuttelevuudesta. Kukaan ei halua myöskään ottaa vastuuta siitä, jos teksti ei puhuttele sinua. Silti me annamme lupauksia elokuvan puhuttelevuudesta, kuuntelemme lupauksia, käymme katsomassa elokuvan ja se puhuttelee.

Kukaan järkevä kirjallisuudentutkija tai teoreetikko tai esteettinen koulukunta ei haluaisi sotkeutua puhuttelevuuden kysymyksiin, koska siitä on niin helvetin vaikea puhua.

Puhuttelevuus tuntuu myös katoavan kohteesta aikaa myöten. Luen sarjakuvan. Se puhuttelee minua. Otan sarjakuvasta valokopion ja laitan sen magneetilla jääkaapin oveen.

Ystäväni käy kylässä ja toteaa. "onpas puhutteleva sarjakuva. Oivaltava." Vastaan: "Niin on. Siksi juuri laitoin sen esille, iloksi ja muistutukseksi."

Kuluu kuusi kuukautta. Käyn jääkaapilla. Huomaan sarjakuvan siinä, hieman aiempaa repaleisempana. Se ei enää puhuttele minua. Heitän sen roskiin. The end.

Onko siinä kaikki mitä me voimme sanoa puhuttelevuudesta?

Tietenkään ei ole, mutta kuka uskaltaa aloittaa?

On niin monta asiaa, joista pitäisi puhua sitä ennen - kuten: onko runoudessa genre-eroja? Miksi romaanit järjestetään genren mukaan eri hyllyihin: on scifiä, fantasiaa, dekkareita ja mitä vielä... Miksei samanlaista jaottelua tehdä runoudelle?

Syy ei voi olla vain siinä, että kaupassa runokirjat mahtuvat yhteen hyllyyn.


Vaihtoehtoisuuden skaala

Puhuttelevuus on yksi osa vaihtoehtoisuutta, koska kukaan ei toistaiseksi ole julkaissut taidetta, joka pyrkisi välttämään puhuttelevuutta. Kyse ei siis ole sellaisesta normista, jota voisi säätää.

Kyse ei ole vastakkaisuudesta, joten silloin kyse on varsin tavallisen vaatimuksen tiedostamisesta.

Vaihtoehtoinen runousoppi on kiinnostunut juuri sellaisista runouden piirteistä, joille ei ole esitetty vaihtoehtoja. Minä olen kiinnostunut sellaisista runouden piirteistä.

Tämä voi kuulostaa paradoksaaliselta, mutta sehän ei ole mikään uusi juttu sekään. Mikäpä runousoppi ei olisi paradoksaalinen? Siinäkään ei siis ole mitään uutta.

Olen kuullut puhuttavan kymmenistä hyvän runouden kriteereistä. Usein nämä vaatimukset ovat varsin helposti kumottavissa vastaesimerkkien avulla. Kummallekin ääripäälle löytyy rakastajia.

Vastakkaiset, ajassa edes takaisin seilaavat runousopit, ovat kuvauksia tietyn henkilön tai aikakauden tai ryhmän runouskäsityksestä, eivät niinkään yleispäteviä malleja kaikesta runoudesta. Tämä pätee myös yliopistoissa opetettaviin yleisiin runousoppeihin.

Runon ei esimerkiksi tarvitse olla tiivis ja hiottu. Monet runoilijat uhmaavat tätä tietoisesti - ja synnyttävät hienoa runoutta, joka vyöryy ja rönsyilee ylitsevuotavasti.

Runon ei tarvitse sisältää symboleja tai metaforia. Monet kirjoittavat täysin konkreettista runoutta, jossa ajatukset ilmaistaan aivan yhtä tehokkaasti.

Runon ei tarvitse olla emotionaalista, eikä myöskään kylmän analyyttistä. Runon ei tarvitse olla ajankohtaista, eikä myöskään ajatonta. Runon ei tarvitse olla selkeää ja harkittua - mutta ei myöskään spontaania ja vaistonvaraista.

Nämä kaikki ovat rinnakkaisia sille ajatukselle, että runon ei tarvitse sisältää loppusointuja. Me kutsumme riimitöntä runoutta "vapaaksi", vaikka olisimme yhä sitoneet runouskäsityksemme ties mihin edellä mainittuista vaatimuksista.

Kyllä, jos väität että runouden täytyy olla hiottua, se tarkoittaa ettet kirjoita "vapaata" runoutta. Jos kirjoitat vain hetken inspiraatiossa, sama juttu.


Avantgarde ja vapaa mitta

Kun luovuimme riimeistä, runous vapautui vain muutaman prosentin verran, jos sitäkään. Yhä julkaisuperusteiden taustalla piilee lukuisia esteettisiä ennakkoluuloja - normimme vain ovat nykyään aiempaa subjektiivisempia. Ne määritellään löyhästi, ja ne tiedostetaan puolinaisesti.

Niitä opetetaan ja valvotaan silti.

Nykyään esimerkiksi opetetaan, että runouden erottaa muusta kirjallisuudesta "poeettinen funktio". Se tarkoittaa sitä, että tekstin täytyy uudistaa ja kyseenalaistaa ilmaisun konventioita.

Pötyä. Ei runokielen tarvitse olla uudistavaa tai omaäänistä. Runo voi ihan yhtä hyvin ilmaista asiansa myös perinteisemmän rekisterin avulla. Ei muoto ole ainoa laatuun vaikuttava seikka. Runo voi olla hyvä myös siksi, että se on valinnut teemansa harkiten - ja aistii maailmaa tuoreesti... käyttäen niin tavallista kieltä kuin kieli voi tavallista olla. Moni ei tällaista runoa lukiessaan edes huomaa, että kyseessä on runo.

Parempi niin, jatkavat ehkä lukemista.

"Poeettinen funktio" on hassusti nimetty, ideologinen käsite. Ei se ole sen poeettisempi kuin muutkaan kielellisen ilmaisun funktiot. Meidän aikamme poetiikka on vain jostain syystä alistettu juuri avantgarden ja omaäänisyyttä tavoittelevien kokeilujen palvelukseen. Olemme individualismin höpsäyttämiä.

En kuitenkaan halua puolustaa vastakohtaisuuksia, totean vain, ettei oman äänen diskurssissa ole pääpuhujana universaali runouden ääni, vaan läntisen modernin muusa. Äänien ensihyväinen omasijaisuus on tietyn aikakauden kollektiivinen villitys.


Edustavuus ja rento autenttisuus

On kaksi tapaa saada kosketus inhimilliseen todellisuuteen. Toinen on hyvin valmisteltu ja edustava. Kotilieden kuvaajat saapuvat kotiin, jossa on viikon ajan siivottu ja järjestelty paikkoja näyttävään kuntoon. Asunto näyttää idylliseltä. Kuvassa tavarat ovat paikoillaan ja ihmiset hymyilevät.

Toinen tapa on äkillisempi ja realistisempi. Asuntoon tehdään yllätystarkastus. Vieraat saapuvat kutsumatta. Eteisessä on tyhjä pitsalaatikko. Tiskialtaassa lojuu tiskiä. Lattioilla pyörii lehtiä ja vaatteita.

Suurin osa Suomessa julkaistusta runoudesta on aina edustanut Kotilieden koulukuntaa. Aikaisemmin runo pysyi jämpttissä muodossa loppusointujen ja mitallisuuden avulla. Siitä luovuttiin, mutta runon tarkoitus on yhä edelleenkin esiintyä edustavana ja juhlallisena.

Runo valmistautuu vierailuun ja somistaa kotinsa. Tämä pätee melkein kaikkiin muihin paitsi Janne Kortteiseen. Pitsalaatikot olisi silti voinut korjata pois eteisestä.

Runokirjoissa ilmaistujen asioiden täytyy olla älykkäitä, muodikkaita ja tuoreita. Lauseiden kuuluu olla hiottuja ja omaperäisiä. Runoa ei noin vain esitellä vieraille. Sitä täytyy valmistella, suunnitella, parannella - editoida ja ehostaa.

Nyt en tarkoita, että runon tulisi myöskään mennä toiseen ääripäähän: kuvata rappiota ja shokeeraavaa alennustilaa. Änkyttää, sokertaa, kiroilla ja huutaa rivouksia.

Tarkoitan vain sitä, että itse lukijana nautin siitä, jos tekstissä on autenttisuuden tuntua. Siinä maistuu elämä. Ei kumpaankaan suuntaan liioiteltuna. Ei pidä lähteä innostumaan vastakohtaisuuksista.


Puhuttelevuuden paluu

Aiemmin olin tarkoituksellisesti väärässä siinä, ettei puhuttelevuuden suhteen ole säätövaraa. Halusin testata lukijaa. Totta kai puhuttelevuudesta voi sanoa vaikka mitä.

Puhuttelevuus voi olla yleisönsä mukaan valikoitua. Tiedämme, että tietyt runouden aiheet ja tyylit herkemmin puhuttelevat lapsia.

Runo voi puhutella tavallisia ihmisiä, mutta tavalliset ihmiset eivät ole kuulleetkaan siitä, koska se ei onnistunut puhuttelemaan palkintolautakunnan jäseniä.

Palkintolautakunnan jäseniä puhutellut runokokoelma esitellään kaikissa lehdissä ja hyvin monet haluavat tutustua siihen. He lainaavat kirjan kirjastosta, mutta se ei puhuttele heitä.

Tässä kohtaa monet tekevät sen virheen, että ajattelevat loogisesti. He ovat rationaalisia ja silti he hätiköivät. He olettavat, että koska palkittu runo ei puhutellut heitä, kuinka mikään muukaan runo voisi puhutella. Jos paras ei tehoa, niin kuinka sitten vähemmän paras?

Sillä tavoin puhuttelevuus kuitenkin toimii. Se ei ole sidoksissa muotoon, eikä myöskään konventionaaliseen laatuun. Tunnustukset eivät ole kovin hyvä puhuttelevuuden mittari, koska lukijoiden odotukset ja tulokulma eroavat suuresti.

Jos runon muoto on haastava, on vaikea päästä käsiksi sen sisältämiin oivalluksiin. Runo tahtoisi kertoa mitä se on nähnyt, mitä se on syönyt - mutta muotokieli tekee kommunikaation niin kovin vaikeaksi.

Kriitikoilla on erilainen nokka kuin tavallisilla lukijoilla. Se on pitkä ja käyrä koukkonokka, jolla pystyy takertumaan hedelmälihaan monenlaisten kuorien ja piikkien lävitse. Kriitikot tulevat ravituiksi, mutta useimmat muut ihmettelevät hetken piikikkään hedelmän suojamekanismeja, ja sitten heittävät sen käsistään.

Puhuttelevuudessa on usein kyse samaistumisesta. Tarinan päähenkilö ei saa olla liian taitava ja hyveelinen. Silloin hänessä ei ole tarttumakohtia. Korkealuokkaisuus ei ole taiteessa mikään minimivaatimus, se on vain yksi vaatimus, joka voidaan korvata toisella.

Jos ihminen linkuttaa, samoin myös runon olisi osattava ontua ja notkahdella. Liian hiottu ja täydellinen ilmaisu ei tunnu tuttavalliselta. Liian älylliset aiheet jäävät etäisiksi, liian monet viittaukset tuottavat hämmennystä.

Täydellisyys ei ole merkki taidoista ja viisaudesta. Viisas osaa hillitä vauhtiaan, ja taitava on oppinut ottamaan rennosti, luottamaan vaistoonsa. Täydellisyys voi olla merkki yliyrittämisestä, neuroottisuudesta ja peloista... ja joskus se tietenkin on aivan loistavaa.

En minä tuomitse täydellisyyttä, vaikka mielummin syönkin pitsani vähemmän täydellisen persialaisen maton päällä.
Korkealuokkaisuuden arviointi on subjektiivista. Arviointiperusteet voisivat olla toiset. Laadun ylistäminen voi suorastaan yllyttää tekemään toisin.

Korkealuokkaisuus ei ainoastaan herätä kateutta ja katkeruutta. Siinä on jotain epäilyttävää. Moni ei ottaisi sitä, vaikka saisi puoleen hintaan. Jotenkin se ei vaan tunnu omalta.

Mutta hölmöähän siitä olisi luopuakaan, ellei saa jotain vaihdossa.

Jääkiekon seuraamisen opas

Jääkiekko antaa paljon, mutta se myös vaatii katsojalta paljon. Kentällä äijät viuhuvat minne sattuu ja jossain on pieni musta kiekko, johon katseensa täytyisi naulita. Sellaisen hulinan äärellä hämmentyy, jos ei ole alan koulutusta ja kokemusperäistä ymmärrystä lajin dynamiikasta.

Jääkiekko voi tuntua hämmntävältä ja järjettömältä viihteeltä, hieman kuten oppera, jossa lihava täti mylvii jotain italiaksi. Täytyy olla taustatietoja siitä, miksi täti on niin tolaltaan ja heiluttelee käsiään.

Jääkiekon seuraaminen on hieman samalla tavalla haastavaa kuin sen pelaaminen. Kumpikin vaatii pelisilmää, joka kehittyy vain vuosien harjoittelun kautta. Katsojan on ennätettävä kiekon edelle kuin Wayne Gretzky - oltava siellä minne kiekko on menossa, ei siellä missä kiekko parhaillaan on.

Jos peliä ei pysty ennakoimaan, sitä tuntuu turhauttavalta edes katsella. Yhtäkkiä vaan tulee maali ja kansa hurraa. Maalitilanteet pitää osata intuitiivisesti vaistota. Silloin pystyy nauttimaan myös hetkistä jolloin maaleja ei tule. Niihinkin sisältyy jännitystä.

Penkkiurheilussa ei ole kyse vain paitsiosäännön ymmärtämisestä. Harvoinhan nykyään mitään paitsioita edes vihelletään. Tapahtumien seuraamista helpottaa monikin asia - tai itse asiassa jo minimivaatimukset ovat melko korkeat.

Täytyy esimerkiksi tietää se, että tietää mitä eroa on normaalilla viisikkopelaamisella, ylivoimalla ja alivoimalla. Kun hahmottaa jäähyjen merkityksen ja tuntee ylivoimakuviot, voi pidättää hengitystään ilmeisissä vaaranpaikoissa ja huokaista helpotuksesta, kun Ruotsi ei tehnytkään maalia avopaikasta.

Kokematon katsoja näkee vain kaoottista säntäilyä ja ihme huitomista. Välillä tulee hidastettuja uusintoja tilanteista, joissa ei näytä edes tapahtuvan mitään.

Jääkiekkokulttuuriin vihkiytyminen edellyttää sitä, että sisäistää suuren määrän skeemoja ja symbolista pääomaa. Kokenut katsoja tuntee esimerkiksi kaikki tuomarin käsimerkit ja voi tuhista, että miksi se vihelsi jäähyn "koukkaamisesta", kun se olisi ennemmin pitänyt merkitä se "kampitukseksi".

Kokenut katsoja näkee, että voi hitto nyt tuli jäähy, jo murto-osa sekuntia ennen kuin mitään vihellystä kuuluu. Valo kulkee nopeammin kuin ääni, you know.

Pelin sisällä merkitsevät vain maalit, mutta katsojalle ovat merkityksellisiä monet muutkin asiat.

Kokenut katsoja pystyy arvioimaan maaleja hieman kuin taitoluistelussa arvioidaan hyppyjä. Hän erottaa "vanhanaikaisen" ja "ilmaveivin", kuten toisistaan erotetaan kolmoislutz, -aksel, -tulppi tai -shalkov... mitä niitä nyt onkaan. Hän tietää milloin on ammuttu ranteella ja milloin lämärinä. Hän tietää milloin pitäisi yrittää längistä ja milloin tähdätä ylämummoon.

Maali voi olla komea tai syntyä tsäkällä. Maali voi olla jonkun ansiota tai jonkun toisen syytä.

Jos ammattimainen lätkäfani osaisi ja jaksaisi luistella sekä käsitellä mailaa, hän usein tuntisi jo pelikuviot ja tajuaisi valmentajan käskyt. Niiltä osin hän pärjää jo esimerkiksi EA Sportsin NHL06'ssa, miksei sitten oikeassakin pelissä.

Tarvittaessa kokenut penkkiurheilija osaisi itse selostaa tilannetta, ja kotistudioissa moni tekeekin korjauksia selostajan puheeseen. Maalin toinen syöttäjä ei ollut Granlund vaan Korpikoski. No niin, nythän se tieto virallisestikin korjattiin. Mitäs minä sanoin! Tiesin sen ilman hidastustakin, koska kyllä minä tiedän mikä numero kenenkin selässä on ja kuka pelaa oikealla. Tästä 14"" matkatelkusta näkyy numerot vähän suttuisesti, mutta kyllä tuollaiset asiat jo vaistonvaraisestikin pitää tietää.

Yhä oleellisempi osa jääkiekon nautinnosta syntyy jälkianalyysistä. Jääkiekko on nykyään kuin joku C.S.I. Hakametsä. Oikeusmurha on tapahtunut. Ruotsi voitti. Nyt täytyy tutkia aineisto ja osoittaa syylliset. Kenen virheestä maalitilanne sai alkunsa? Kenen olisi pitänyt pitää oma miehensä. Kuka nukahti?

Suomen kansa rakastaa dekkareita ja ehkä tässä on jokin yhteys: on ihan sama, vaikka Leijonat teurastettaisiin jäällä, kunhan etsivät haistavat veren ja pääsevät murhaajien jäljille. Leijonat romahtivat neljänneksi, mutta sentään Juhani Tammiselta saadaan tunteikkaat kommentit.

Selostaminen on taitolaji. Kommentointi on taitolaji. Katsominen on taitolaji.

Ruokolahdella nähtiin leijona.

Varmaan se itse pelaaminenkin jonkinlaista taitoa vaatii, mutta mieti hetki: pelaajalisenssi on 60.000 suomalaisella, mutta aktiivisia katsojia on vähintää kymmenkertainen määrä. Pelaajan aktiiviura voi kestää 20 vuotta, katsojan aktiiviura helposti 60 vuotta. Pelaajat ovat jäällä vain joka kolmanneksen tai neljänneksi ottelusta, mutta hyväkuntoinen katsoja pelaa jokaisen vaihdon.

Mitä enemmän on kilpailua, sitä vaikeampi päästä huipulle. Kiekkoyleisöjen eliitti se vasta kokenutta porukkaa onkin. Moni veteraanikatsoja seuraa peliä niin antaumuksella, ettei voi kuin ihailla sitä huimaa tarkkaavaisuutta, verbaalista taituruutta ja palleasta lähtevää huutoa, joka oluen huurustamaan pelisilmään yhdistyy.

Lopputuloksena on fani, joka antaa aina 110-prosenttia ja heittäytyy uhrautuvaisesti kiekon eteen.

Kiva ja siksikin hyvä

KIRJA-ARVOSTELU:
Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (Poesia 2012).

Olin iloinen, kun tämä kirja voitti Runeberg-palkinnon. Olin iloinen jo monta kuukautta aikaisemmin, selaillessani kirjan pdf-versiota, joka on vapaasti luettavissa Poesian nettisivuilla.
http://www.poesia.fi/yksinkeltainen-on-kaksinkeltaista/
(Onko sähköisten kirjojen tapauksessa selaileminen mielekäs verbi? Ainakin välineenä käytetään netti-selainta.)

Teos on monella tapaa ansiokas, mutta ennen kaikkea pidän siitä siksi, että se on kiva. En nyt tarkoita "ihan kivaa", vaan alkuperäisellä, rehellisellä tavalla kivaa. Puhun historiallisesta sanasta ja viittaan aikaan, jolloin se ei vielä ollut menettänyt merkitystään.

Kaikki mikä harvoin kirjautuu,

hämähäkin tapaturmainen kuolema.

Minua vähän harmittaa se, ettei nykyään asioita saa kutsua kivoiksi, vaikka ne olisivat nimen omaan sitä. Jotain, missä on lapsekasta oivaltavuutta ja jonka seurassa viihtyy - niin kuin on kiva kesämökillä pelata sulkapalloa, kun kerrankin ei tuule liikaa ja joku toinen on pystyttänyt verkon.

Huoneessa lojuneen muovipussin päätös liikahtaa lopulta hieman.

Kun aikoinaan Harry Potter -sarjaan ilmestyi uusia kirjoja, ajattelin että jaa, sehän on jees. En mennyt jonottamaan kirjakaupan eteen koko yöksi, mutta minusta oli mukavaa, että tarina sai jatkoa. Luin kirjan ja viihdyin. Minulla oli kivaa.

Kirjallisuus menettää merkityksensä, jos kivoja kirjoja ei julkaista. Tavallaan tämä vaara kaiken aikaa leijuu runouden yllä. Lajityppiin suhtaudutaan liian vakavasti, jotta päämäärä voisi olla yksinkertainen, kuten mukava äärellä oleilu.


Miksi edes puhua syvyydestä, jos teos on mainio huolettomuudessa

Palkitun runouden on yleensä oltava suurta ja merkittävää, ei kivaa. Pienikin annos huolettomuutta voi herättää epäuskoa, koska lysti oletettavasti latistaa tavoittamattoman ylevyyden tenhovoiman.

"A. piirtää E-kirjaimen.

Siihen tulee monta sakaraa, jottei pystyviivaa mene hukkaan."

Näinkö?

Jos minulta kysytään niin Yksinkeltainen on kaksinkeltaista on varsin rattoisa runokirja. Se hymyilytti. En silti kokenut, että se mikä kirjassa on kivaa, olisi jotenkin vähentänyt taiteellisesti korkealuokkaisempien pyrintöjen arvoa... sikäli kuin syvällisyydellä edes on mitään merkitystä jonkin suurenmoisesti rennon tai riehakkaan rinnalla.

Teoksen nerokkaassa mukavuudessa on yhtymäkohtia Miki Liukkosen runouteen, vaikka kokonaisuus on aivan toisenlainen. Myös Anja Erämaja on ansiokkaasti leppoisa runoilija, olematta heppoisa.

Kallon saumat erottuvat.

Päässä on pääasiat hyvin.

Jos nykyaikaista runoilijaa moititaan siitä, että hän "leikkii sanoilla", vastaukseksi saa yleensä hienon teorian siitä, kuinka kieli on sidoksissa maailman näkemisen tapaan tai jotakin. Sanoilla leikkiminen on ikään kuin runoilijan työtä.

Tennilä ja Liukkonen leikkivät sanoilla kuten lapsi leikkii ruoalla. Sellainen on pöhköä, mutta sitä ei tarvitse selitellä. Leikki perustuu siihen, että se on hauskaa. Leikissä ei ole työn makua. Itsekin alkaa tehdä mieli ampua perunamuusia lusikalla seinään. Herää sellainen hulvattomuuden kaipuu.

Kaikki saa alkunsa siitä, kun muuan lehmä nuolee jäätä janoonsa.

Villi lehmä
seisoo jäätiköllä ja sillä on jano.

Leikikkään lyriikan ansiot voivat piillä yllyttävyydessä, ei siis vain yllättävyydessä. 1k=2k yllyttää lukijaa naiviin leikkiin ja se rentouttaa hermoja. Ei synny tuskastuttavaa oloa, että ah, täytyykö minun ymmärtää tästä jotain tai oppia jotain. Kutkuttaa nähdä mitä jännää seuraava sivu tuo tullessaan.

Neuvola oli enemmän neu-la-la.

Kipu löi läpi elon.

Myös kriitikon tehtävä ymmärretään usein väärin. Voihan kriitikko totta kai sanoa jotain älykästä, jos tuntee sen tarpeelliseksi, mutta haluaisin lukea enemmän rehellisiä lukijakokemuksia. Miltä se tuntui? Alkoiko haukotuttaa? Hämmennyitkö? Hihkuitko yksinäsi oivalluksille - vai tekikö mielesi kokonaan luovuttaa, kun sivuja oli satoja ja heti alusta se tökki niin pahasti.

Useinhan ne tökkii ainakin jossain kohtaa, tällä kertaa ei.

Lukukokemus oli huoleton.