Tieto-oppi on ehkä modernin filosofian näivettynein ja takapajuisin osa-alue. Tieto on karsittu kysymykseksi totuudellisuudesta ja samalla siitä on kadonnut kaikki inhimillinen lämpö ja luontaisen ravinnon rikkaat mineraalit. Se on kuin puhdistettua, homogenoitua maitoa, josta puuttuu herkullinen rasva ja elämälle hyödyllisten valheiden bakteerikanta.
Tieto on paljon muutakin kuin tutkimuksia ja todistelua. Olen aiemminkin kritisoinut tieteenfilosofiaa näkökulmien puutteesta ja valheellisesta itsetyytyväisyydestä, mutta totisesti havahduin kouluissa opetetun tietoteorian köyhyyteen luettuani Rene Angeluksen pienen esseen "de faire l'amour avec la langue". Se aloittaa hänen niukan ja postuumisti julkaistun kirjoituskokoelmansa. Esseen sanaleikin voisi kääntää jotenkin tähän tyyliin: "Kuinka tyydyttää nainen kielellä?" Angelus aloittaa Jean Genet'n tarkastelusta, mutta päätyy lopulta aivan omaan aihepiiriinsä.
Seuraavassa reilun sivun pituinen katkeama tekstin loppuosiosta, joka teki minuun vaikutuksen. Ranskankielistä alkuteosta ei tiettävästi aiemmin ole käännetty suomeksi tai muillekaan kielille, enkä ole varma käännöksen sanatarkasta muodosta. Jotenkin tähän tyyliin se kuitenkin menee:
* * *
La faire l'amour avec de langue (katkelma)
"...En ole koskaan fyysisesti pettänyt vaimoani. Olen tuskin edes koskenut toisia naisia. Olen kuitenkin muutamia kertoja tuntenut suurta syyllisyyttä ja häpeää. Syynä on ollut valtaisa seksuaalinen kiihottuminen. Olen kiihottunut toisen naisen tietämyksestä ja tuntenut suurta mielihyvää omasta älykkyydestäni, jonka hän on minussa tuonut esiin. Se on hybris, joka miltei voittaa orgasmin.
Yleinen keskustelu voi koskea yleisiä aiheita tai liikkua keräilyharvinaisuuksissa. On tietoa, joka miltei elää sukupuuton partaalla. On upeita kirjoja, joita ei luetella listoissa tai lueta. Joku silti voi tietää. Joku silti voi ne lukea, silläkin uhalla, että on yksin.
Ihminen voi olla lajinsa ainoa. Ammattitaito voi kuolla sukupuuttoon. Oman ainutlaatuisuutensa rajapinnassa voi kuitenkin löytää toisen, joka myöskin tietää. Hän voi olla mies tai nainen. Alkuinnostuksen suhteen se on samantekevää. Pian kohtaaminen kuitenkin muuttuu intiimiksi ja miltei alastomaksi. Harvinaisella tiedolla on sellainen vaikutus. Se riisuu meidät arkisuuden vaatteista.
Olen keskustellut naisen kanssa juhlissa, joissa on sata ihmistä. Ensin meitä on viisi. Sitten meitä on vain kaksi. Kaikki saa alkunsa siitä, että me keskustelemme tietämyksemme ja älymme äärirajoilla. Me luomme diskurssin, johon kukaan muu ei voi osallistua. Muut eivät tiedä mistä me puhumme. Me olemme tuskin tavanneet ja silti me kohtaamme kuin sisarukset tai aviopuolisot. Puhumme ikään kuin yhteisistä, jaetuista muistoista. Kukaan muu ei ollut siellä kanssamme. Kukaan muu ei lukenut sitä kirjaa.
Me olemme lajimme viimeiset. Emme saata vaihtaa puheenaihetta, koska ehkä koskaan toiste ei tule mahdollisuutta puhua. Meidän on puhuttava suumme puhtaaksi nyt. Vaivihkaa, kohteliaasti kaikki muut kaikkoavat. Hetken he ehkä yrittävät ymmärtää. Sitten he ymmärtävät, että heidän täytyy käydä vessassa tai hakea hieman lisää juotavaa. He eivät tunne tätä peliä. He eivät edes aavista, että sanojemme takana me jo rakastelemme. Rakastelemme kuin lajimme viimeiset.
Tieto on elämäni suurin intohimon kohde. Tiedän, ja siksi olen yksinäinen. Tiedän, ja siksi voin kohdata toisen ihmisen.
Sanoin, että en ole pettänyt vaimoani fyysisesti. Se ei ehkä ole aivan totta. Valehtelin tämän kerran. Totuus kuitenkin on, että suurempaan kiimaan olen syttynyt sanojen kosketuksesta. Tieto on minulle esileikki hurmaavaan kadotukseen. Hyvän ja pahan tiedon hedelmä voi riisua ja langettaa häpeän. Tieto on kiihottava ja syntinen. Ehkä Jumala karkotti Eevan ja Aatamin, koska he oppivat tietämään jotakin, mikä Hänelle oli mysteeri. Syntiinlankeamus on puhetta, jota Jumala ei ymmärrä. Paholainen osaa paremmin puhutella ihmistä. Hän puhuu samaa kieltä.
En osaa muuta kuin sääliä niitä ihmisiä, jotka eivät halua tietää mitään yksityistä ja harvinaislaatuista. He tyytyvät keskusteluun, joka on kaikille avoin. He ovat kuolettavan tylsiä. En voisi koskaan rakastella sellaista ihmistä.
Rakastan vaimoani. Hän tuntee minut. Hän kyllä tietää. Kaikkia lukemiani kirjoja en kuitenkaan hänelle paljasta. Jotakin tahdon tietää salaa. Tahdon olla ainoa, kunnes sattumalta löydän jonkun toisen joka tietää. Silloin on syntynyt yksityinen kieli, diskurssi, joka on liki enkelten kieltä.
Tieto tuottaa riskin, mutta se myös avaa ovia. Olin nuori ja köyhä saapuessani Pariisiin 1963. Uhmasin sääntöjä tietämällä liikaa. Kuunteli, olin läsnä, avasin suuni. Kuljin avoimista ovista, joista ikäiseni ja arvoiseni ei ollut sallittua kulkea. Istuin pöytään, astuin keskusteluun. Opettelin pelaamaan salonkien peliä. Minuun rakastuttiin, koska olin nuori ja tiesin sellaista, mikä ei kuulunut maalaiskoulujen opetussuunnitelmaan. Olin häpeilemättä lukenut aikuisten kirjoja jo lapsena, koska se oli kiellettyä. Luin kirjan, jossa kerrottiin, että salaisuuden avaavat ovia. Tiesin, että tieto lisää tuskaa, mutta en välittänyt. Olin nuori ja hölmö.
Astuessani golf-kerhon, ravintolan tai ranskan akatemian ovesta en koskaan pukeutunut niin kuin rikkaat pukeutuvat. Se olisi mielestäni ollut valheellista. Opettelin vain heidän puheenpartensa. Halusin yllättää kaikkien ennakkoluulot. Halusin näyttää siltä typerältä maalaispojalta, joka sosiaalisten mittapuiden mukaan olin. Luoda odotukset, ja sitten...
Opin tulemaan toimeen. Kohtasin tyhmiä ja älykkäitä. Tietämättömiin tein vaikutuksen esittämällä, että sattumalla tiesimme saman. Olimme sattumalta nähneet saman uutisotsikon. Osoitin hänelle sen näkökulman, jonka hän ymmärsi, mutta joka oli hänelle uusi. Olin taitava vaistoamaan, millainen näkökulma kullekin ihmiselle on rohkea ja raikas.
Älykkäisiin tein vaikutuksen osoittamalla, että en tiennyt, mutta olin halukas oppimaan. Minä todellakin olin halukas tietämään kaikesta kaiken. Älykkäiden seurassa minun ei tarvinnut pelata ja esittää. Sain olla rehellisen tiedonjanoinen, niin kuin se olisi jotakin syvästi rikollista, että tahtoo tietää ja rakastaa kirjallista sivistystä. Minä ikään kuin yksityisesti ripittäydyin professoreille ja voitin heidän luottamuksensa olemalla puutteellinen.
Tietämyksen tasolla flirttailusta puhutaan harvoin, koska se on eräänlainen etikettirikkomus. Mikään valtio ei siedä sitä, että seurassa kuiskutellaan. Sitä ei siedä Jumala, eikä École normale supérieure. Vain sinun diskursiivinen rakastajattaresi, tietää sinun sortuneen, astuneen niin pitkälle harhaan turvalliselta, yleiseltä tieltä.
Minulle tieto on vallankumouksen sisaruutta (soeur), jota liberté, egalité, fraternité ei luettele, eikä lupaa. Syvimmillään me kaksi olemme rikoskumppaneita intohimoisessa tiedossa. Perustamme oman kielemme ja oman valtiomme. Kaksi langennutta sielua kohtaavat puutarhassa, jossa ankarat kyltit määrittelevät, mistä milloinkin kuuluisi puhua..."
sunnuntai 18. elokuuta 2013
tiistai 13. elokuuta 2013
Antiikin arvo
Rationaalinen taloustiede, osa 1.
Voiko taloutta missään määrin kutsua rationaaliseksi? Perustuuko se lähinnä mielikuviin ja kusettamiseen? Mitä on kasvu, tarvitsemmeko sitä?
Rationaalinen taloustiede ei väitä edustavansa "rationaalista käsitystä taloudesta", eikä se väitä pystyvänsä ennustamaan tai ohjailemaan taloutta sen paremmin kuin muutkaan tieteellisiksi itseään nimittävät ekonomistiset ideologiat. Rationaalinen taloustiede ainoastaan kysyy, missä kohdin talous on maksimaalisen irrationaalista.
Rationaalisen taloustieteen guru, Nobelin-palkinnon ehdokkaaksikin nimetty filosofi Rene Angelus sai medialta osakseen lyhyen kiinnostuksen joskus 70-luvulla. Sitten hän kuoli auto-onnettomuudessa - täytettyään vasta 41 vuotta. Ranskassa hänet tuntee ehkä yksi sadasta, Suomessa ei kukaan.
Angeluksen pääpointti oli yksinkertainen: määritellään tietyt olosuhteet ja tekniset kriteerit, joiden yleensä odotetaan vaikuttavan tuotannon tai tuotteiden saatavuuteen ja hintaan - ja sitten tutkitaan missä määrin todellisuus poikkeaa teoriasta.
Esimerkiksi voimme asettaa harvinaisille maametalleille teoreettisen hinnan harvinaisuuden, louhittavuuden, jalostettavuuden ja teknisen hyödyn mukaan - ja sitten laskea mitä niiden kuuluisi maksaa. Jos hinnat todellisuudessa ovat toiset, se saattaa johtua poliittisista päätöksistä tai mielikuvista. Esimerkiksi kulta on kolme kertaa yleisempi metalli kuin osmium, mutta siitä huolimatta se on kolme kertaa kalliimpaa.
Kysyntä perustuu odotuksiin ja mielipiteisiin. Suomessa metsät ovat täynnä sieniä, mutta suurin osa kansalaisista ei tunnista niitä, eikä osaa niitä arvostaa. Rationaalinen taloustiede pyrkii paljastamaan mahdolliset kuplat markkinoilla sekä kertomaan, mitkä ovat kunkin yhteiskunnan hyödyntämättömät resurssit.
Rene Angelus voisi juuri nyt olla Suomessakin varteenotettava ajattelija, sillä vuonna 1971 hän ennusti Suomen Kuvalehden artikkelissa, että tulevaisuudessa Pohjoismaihin tuodaan halpatyövoimaa poimimaan metsistä sieniä ja marjoja - koska hyödyntämättömät resurssit on tapana hyödyntää, sikäli kuin rajat aukeavat ja muiden kulttuurien kansalaiset voivat osallistua markkinoihin omine asenteineen ja arvoineen.
Opin tuntemaan Rene Angeluksen, koska löysin kesämökiltä vanhan Kuvalehden ja selailin sitä. Joskus vanha ja arvoton lehti voi olla jonkin arvoinen.
Antiikin arvostuksesta
Sovellan seuraavaksi rationaalisen taloustieteen perusteita antiikkiin ja kirpparitavaroihin. Yritän siis määritellä, mitkä ovat vanhojen tavaroiden arvonmuodostuksen reunaehdot.
Ensimmäiseksi antiikista tulee mieleen eräs väärä mielikuva. Meillä on tapana - ja itsekin toisinaan tähän sorrun - ajatella, että ennen tehtiin kaikki kestävämmäksi. Illuusio syntyy siitä, että nyt markkinoilla olevat vanhat huonekalut ja kodinkoneet edustavat oman aikansa laatua ja kestotavaraa. Halvat romut ovat aikoja sitten hajonneet ja ne on kärrätty kaatopaikalle. Peltikanisterit ovat ruostuneet puhki, mutta jäljellä on vaarin sinkkiämpäri.
Voi olla että ennen monet esineet todellakin suunniteltiin kestävämmiksi, mutta samaan aikaan teollisuudella ei ollut käytössään yhtä laadukkaita materiaaleja. Ne kattilat ja työkalut, jotka nyt valmistetaan teräksestä ja titaanista, saattavat kestää paljon pidempäänkin.
Illuusio on itse asiassa paljon laajempi: saatamme sortua ajattelemaan, että antiikin Roomassa kaikki rakennukset tehtiin kivestä, vaikka todellisuudessa kyse oli puisesta hökkelikylästä, joka moneen kertaan paloi ja kasattiin uudelleen. Turistien kohtaama marmorinen historia edustaa Roomasta vain valaanluista luurankoa.
Taloudellisen rationaalisuuden näkökulmasta on kuitenkin suuri ongelma, että suunnittelemme tavarat kestämään vain muutamia vuosia. Pahimmassa tapauksessa elektroniikka ajastetaan hajoamaan tiettynä hetkenä. Printterin sisällä on piiri, joka käynnistää itsetuhon tai yksi ratas valmistetaan heikompilaatuisesta muovista, joka hapertuu kolmessa vuodessa, ja koko laite lakkaa toimimasta. Tietenkin kyseinen ratas on sellaisessa paikassa, että se on mahdotonta vaihtaa.
Toinen näkökulma on olemassa, mutta en ole nähnyt artikkelia, jossa sitä verrattaisiin ja punnittaisiin: se sanoo, että hajoaminen on hyvä, koska se työllistää ihmisiä ja pakottaa jatkuvaan tuotekehittelyyn.
En tiedä kumpi näkökulma on järkevämpi. Tiedän vain, että haluaisin elää sellaisessa yhteiskunnassa, joka pitää kansalaistensa puolta ja paljastaa tahallisen tuotesabotaasin. Suomelle ei ole mitään etua siitä, että tänne tuodaan Kiinasta tarkoituksella hajoavia kodinkoneita. Ei se Suomalaisia työllistä. Se vain pahentaa vaihtosuhdetta, kun koko ajan täytyy olla tilaamassa uutta kahvinkeitintä ja uutta printteriä.
Jos minä saisin päättää, määräisin perustettavaksi tullin tuoteyksikön, joka testaisi yleisimpien laitteiden kestävyyttä ja lätkäsisi niihin haittaveron ja tarran:
Toinen vaihtoehto olisi se, että kaikilla kojeilla pitäisi olla vähintään viiden vuoden takuu. Sillä tavoin koko markkinat puhdistettaisiin hyödyttömästä krääsästä.
Missä mittakaavassa antiikkia voi harrastaa?
Antiikin kiinnostavuus vaihtelee. Viime vuosina Antiikkia, antiikkia ja muutkin huutokauppa-sarjat ovat lisänneet kirpputorien suosiota ja määrää. Monilla keskisuurilla paikkakunnilla on nykyään 7-8 kirpparia, kun niitä vielä 5 vuotta sitten oli vain kaksi tai kolme. Helsingissäkin kirpputoreja ja second-hand kauppoja on miltei sata.
Lähde:
Kirpputorihaku.com - Helsinki
Kirpputorien lisääntymiseen vaikuttaa sekin, että elämme jo viidettä vuotta taantumassa. Ihmiset haluavat päästä eroon turhasta tavarasta ja ehkä hieman tehdä rahaakin. Suurissa kaupungeissa neliöt maksavat ja asunnot ovat pieniä. Ei ole varaa hukkaneliöille.
Antiikin harrastaminen on nyt helppoa, koska tarjontaa on paljon. Suuri tarjonta ja pieni kysyntä painaa hinnat alas. Tyypillisimmät käytetyt vaatteet ja astiat maksavat vai euron tai pari. Se on vähän jopa lapsityövoimalla tuotettuihin trendivaatteisiin.
Samaan aikaan retro on tullut vahvaksi haastajaksi nykymuodille. En tiedä kumpi on syy ja kumpi on seuraus: hipsterit ja kirpparivaatteisiin pukeutuvat hipit ja punkkarit ilmestyivät jo paljon ennen lamaa. Ihmisillä ei ole ollut tarvetta pukeutua tyylikkään halvasti, mutta nykyään on sentään täysin sallittua pukeutua halvalla ja samaan aikaan tyylikkäästi.
Linkki:
Retro-hipstereiden Raamattu
Antiikki on kulttuurielitistille ja hipsterille turvallinen harrastus, sillä siitä ei voi koskaan tulla laajamittaista. Vanhat tavarat ovat rajallinen resurssi. Niitä ei enää valmisteta. Jos tietyn aikakauden tyyli tunnetaan suosituksi, tavarat tuodaan myyntiin, myyntipöydät tyhjentyvät ja hinnat nousevat.
Ehjiä 70-luvun kuteita näyttäisi olevan paljon, mutta niitä ei kumminkaan riittäisi jokaiselle. Laadukas tavara suojelee itseään rohmuamiselta ja polkumyynniltä.
Monilla ei myöskään ole aikaa kierrellä tuntikausia kirppiksillä ja toivoa, että jotain kivaa osuu kohdalle. Kivan täytyy olla myös ehjä ja sopivan kokoinen. Tarjolla on harvoin useita eri kokoja, mutta toisaalta, jos löytää itsensä kokoisen kauppiaan, miltei kaikki saman pöydän vaatteet ovat sopivia.
Antiikki ja talous
Voisi olettaa, että kestävät antiikkitavarat olisivat turvallinen sijoituskohde, joka vähintään säilyttää arvonsa. Todellisuudessa myös antiikin hinnat ovat alisteisia muodille. Buumit eivät kohdistu kaikkeen vanhaan, ainoastaan tietyn tyylin ja aikakauden tavaraan. Hinnat seilaavat ylös ja alas. Paljon voi aina pyytää, mutta halvallakaan ei ehkä löydy ostajaa.
Jos missasit villityksen, etkä myynyt vanhoja monojasi sille oudolle hipsterille, joka käytti salomoneja kesäkenkinään, voi olla että seuraavan kerran niillä on mitään arvoa vasta 40 vuoden kuluttua. Siinä välissä ne ovat vain tympeää rojua, joka ei kelpaa kenellekään.
Antiikkia voi uhata myös se, että joku tuottaa uutta ja vastaavaa, laadukasta tavaraa. Tällä hetkellä Suomessa valmistetaan kyllä muumimukeja, mutta lähes kaikki arvokas taidelasi on peräisin Riihimäen suljetuilta tehtailta Kumelalta ja Riihimäen lasilta. Myös Nuutajärven lasitehdas ollaan sulkemassa.
Kotimaisen retrolasin tilanne on siis melko hyvä: sitä ei juuri nyt valmisteta lisää ja jäljellä ovat yksilöt saavat tasaista tahtia kolhuja kirpputoreilla. Ehjän lasitavaran hinta tuskin romahtaa ihan pian - varsinkin kun tietoisuus Riihimäen lasin historiallisesta merkittävyydestä on vasta kasvussa. Harva edes tietää, että 1950-1970-luvuilla Suomi oli muotoilussa maailman kärkeä. Kotimainen desinglasi on kansainvälisesti tunnettua ja näyttää kiihottavalta miltei kenen tahansa hipsterin silmissä.
Nyt. On eri asia mitä tapahtuu, jos taloustilanne jatkuu huonona ja kaikki myyvät, eikä kukaan osta. Voihan sitä pyytää aurinkopullosta 300 euroa, mutta kuka sellaisen hinnan maksaa? Nehän ovat sitä paitsi rumia, ehkä rumin esine, jonka Helena Tynell suunnitteli. Aurinkopullojen hintakehitys perustuu siihen, että joskus 2000-luvun alussa Hesari kirjoitti näkyvästi niiden keräilijöistä ja sitten muutkin kirpparikävijät tiesivät, että ne ovat arvokkaita. Harvempi enää kauppaa niitä parilla eurolla.
On todennäköistä, että kotimaisen lasin arvostus jatkuu, koska tuotteet ovat teknisesti laadukkaita. Tietoisuus historiasta ja keräilijöiden määrä tulee kuitenkin vaihtelemaan - samoin vaihtelee se, miten paljon lasia on kulloinkin tarjolla. Hyvinä aikoina kokoelmat vain unohtuvat vitriineihin ja ne palaavat ehkä myyntiin vasta kuolinpesien kautta.
Esineiden omistamisesta
Monella ihmisellä on jostain syystä negatiivinen asenne kaikkeen käytettyyn tavaraan. Se ei ole omaa. Se on kuulunut jollekin toiselle.
Jonkun toisen vaatteisiin pukeutuminen voi tuntua ajatuksena jopa iljettävältä. Itse en esimerkiksi tykkää ostaa käytettyjä kenkiä. Ne ovat esineinä niin hikisiä ja olleet kosketuksissa maahan: niillä on tallottu koirankakkaa ja ties mitä. Ne ovat myös muotoutuneet jonkun toisen jalkoihin ja askeleisiin. Sama pätee hattuihin. Ne ovat muotoutuneet toisen päähän ja ajatuksiin - ja saattavat olla hiellä ja hilseellä kyllästettyjä.
Takki on paljon helpompi pukine, koska sen alla käytetään muita vaatteita. Se ei ole ollut ihon kanssa kosketuksissa.
Sitä en kyllä ymmärrä, mikä vimma ihmisillä on uusiin autoihin. Uuden auton ostaminen on taloudellinen itsemurha. Sen markkinahinta alenee heti ensimmäisenä vuotena 30 prosenttia. Paljon järkevämpää olisi ostaa vähän käytetty auto, jonka hinta on jo sopivasti alentunut. Miksi maksaa turhasta?
Auto on kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkä väline. Se on keskeinen 1900-luvun symboli, joka kertoo itsenäisyydestä ja vauraudesta. Se on pyhä asia.
Voi olla että 2000-luvulla asenteet muuttuvat. Auto lakkaa olemasta symboli ja muuttuu itsestäänselvyydeksi. Eihän itsestäänselvyydestä enää jaksa maksaa turhia. Olenkin vaistoavani, että yhä useammat ostavat auton käytettynä. Siihen ei liity samanlaista häpeää kuin vielä 90-luvulla.
Lisäksi talous on se mikä se on. Joskus pitää tinkiä vaikka vähän pyhemmästäkin asiasta.
Voiko taloutta missään määrin kutsua rationaaliseksi? Perustuuko se lähinnä mielikuviin ja kusettamiseen? Mitä on kasvu, tarvitsemmeko sitä?
Rationaalinen taloustiede ei väitä edustavansa "rationaalista käsitystä taloudesta", eikä se väitä pystyvänsä ennustamaan tai ohjailemaan taloutta sen paremmin kuin muutkaan tieteellisiksi itseään nimittävät ekonomistiset ideologiat. Rationaalinen taloustiede ainoastaan kysyy, missä kohdin talous on maksimaalisen irrationaalista.
Rationaalisen taloustieteen guru, Nobelin-palkinnon ehdokkaaksikin nimetty filosofi Rene Angelus sai medialta osakseen lyhyen kiinnostuksen joskus 70-luvulla. Sitten hän kuoli auto-onnettomuudessa - täytettyään vasta 41 vuotta. Ranskassa hänet tuntee ehkä yksi sadasta, Suomessa ei kukaan.
Angeluksen pääpointti oli yksinkertainen: määritellään tietyt olosuhteet ja tekniset kriteerit, joiden yleensä odotetaan vaikuttavan tuotannon tai tuotteiden saatavuuteen ja hintaan - ja sitten tutkitaan missä määrin todellisuus poikkeaa teoriasta.
Esimerkiksi voimme asettaa harvinaisille maametalleille teoreettisen hinnan harvinaisuuden, louhittavuuden, jalostettavuuden ja teknisen hyödyn mukaan - ja sitten laskea mitä niiden kuuluisi maksaa. Jos hinnat todellisuudessa ovat toiset, se saattaa johtua poliittisista päätöksistä tai mielikuvista. Esimerkiksi kulta on kolme kertaa yleisempi metalli kuin osmium, mutta siitä huolimatta se on kolme kertaa kalliimpaa.
Kysyntä perustuu odotuksiin ja mielipiteisiin. Suomessa metsät ovat täynnä sieniä, mutta suurin osa kansalaisista ei tunnista niitä, eikä osaa niitä arvostaa. Rationaalinen taloustiede pyrkii paljastamaan mahdolliset kuplat markkinoilla sekä kertomaan, mitkä ovat kunkin yhteiskunnan hyödyntämättömät resurssit.
Rene Angelus voisi juuri nyt olla Suomessakin varteenotettava ajattelija, sillä vuonna 1971 hän ennusti Suomen Kuvalehden artikkelissa, että tulevaisuudessa Pohjoismaihin tuodaan halpatyövoimaa poimimaan metsistä sieniä ja marjoja - koska hyödyntämättömät resurssit on tapana hyödyntää, sikäli kuin rajat aukeavat ja muiden kulttuurien kansalaiset voivat osallistua markkinoihin omine asenteineen ja arvoineen.
Opin tuntemaan Rene Angeluksen, koska löysin kesämökiltä vanhan Kuvalehden ja selailin sitä. Joskus vanha ja arvoton lehti voi olla jonkin arvoinen.
Antiikin arvostuksesta
Sovellan seuraavaksi rationaalisen taloustieteen perusteita antiikkiin ja kirpparitavaroihin. Yritän siis määritellä, mitkä ovat vanhojen tavaroiden arvonmuodostuksen reunaehdot.
Ensimmäiseksi antiikista tulee mieleen eräs väärä mielikuva. Meillä on tapana - ja itsekin toisinaan tähän sorrun - ajatella, että ennen tehtiin kaikki kestävämmäksi. Illuusio syntyy siitä, että nyt markkinoilla olevat vanhat huonekalut ja kodinkoneet edustavat oman aikansa laatua ja kestotavaraa. Halvat romut ovat aikoja sitten hajonneet ja ne on kärrätty kaatopaikalle. Peltikanisterit ovat ruostuneet puhki, mutta jäljellä on vaarin sinkkiämpäri.
Voi olla että ennen monet esineet todellakin suunniteltiin kestävämmiksi, mutta samaan aikaan teollisuudella ei ollut käytössään yhtä laadukkaita materiaaleja. Ne kattilat ja työkalut, jotka nyt valmistetaan teräksestä ja titaanista, saattavat kestää paljon pidempäänkin.
Illuusio on itse asiassa paljon laajempi: saatamme sortua ajattelemaan, että antiikin Roomassa kaikki rakennukset tehtiin kivestä, vaikka todellisuudessa kyse oli puisesta hökkelikylästä, joka moneen kertaan paloi ja kasattiin uudelleen. Turistien kohtaama marmorinen historia edustaa Roomasta vain valaanluista luurankoa.
Taloudellisen rationaalisuuden näkökulmasta on kuitenkin suuri ongelma, että suunnittelemme tavarat kestämään vain muutamia vuosia. Pahimmassa tapauksessa elektroniikka ajastetaan hajoamaan tiettynä hetkenä. Printterin sisällä on piiri, joka käynnistää itsetuhon tai yksi ratas valmistetaan heikompilaatuisesta muovista, joka hapertuu kolmessa vuodessa, ja koko laite lakkaa toimimasta. Tietenkin kyseinen ratas on sellaisessa paikassa, että se on mahdotonta vaihtaa.
Toinen näkökulma on olemassa, mutta en ole nähnyt artikkelia, jossa sitä verrattaisiin ja punnittaisiin: se sanoo, että hajoaminen on hyvä, koska se työllistää ihmisiä ja pakottaa jatkuvaan tuotekehittelyyn.
En tiedä kumpi näkökulma on järkevämpi. Tiedän vain, että haluaisin elää sellaisessa yhteiskunnassa, joka pitää kansalaistensa puolta ja paljastaa tahallisen tuotesabotaasin. Suomelle ei ole mitään etua siitä, että tänne tuodaan Kiinasta tarkoituksella hajoavia kodinkoneita. Ei se Suomalaisia työllistä. Se vain pahentaa vaihtosuhdetta, kun koko ajan täytyy olla tilaamassa uutta kahvinkeitintä ja uutta printteriä.
Jos minä saisin päättää, määräisin perustettavaksi tullin tuoteyksikön, joka testaisi yleisimpien laitteiden kestävyyttä ja lätkäsisi niihin haittaveron ja tarran:
VAROITUS:Jokainen tällaiseen tutkimusyksikköön suunnattu euro maksaisi itsensä itsensä kymmenkertaisesti takaisin, kun huonojen tuontitavaroiden hinta kohoaisi ja kotimaiset tuotteet saisivat kilpailuedun - sikäli kuin nekään olisi suunniteltu kestämään. Silti minä ennemmin soisin senkin, että Kiinasta tai Saksasta tuodaan kestotavaraa kuin hajoavaa krääsää. Pitkällä tähtäimellä se vahvistaisi kansantaloutta.
SUUNNITELTU HAJOAMAAN KAHDESSA VUODESSA
Toinen vaihtoehto olisi se, että kaikilla kojeilla pitäisi olla vähintään viiden vuoden takuu. Sillä tavoin koko markkinat puhdistettaisiin hyödyttömästä krääsästä.
Missä mittakaavassa antiikkia voi harrastaa?
Antiikin kiinnostavuus vaihtelee. Viime vuosina Antiikkia, antiikkia ja muutkin huutokauppa-sarjat ovat lisänneet kirpputorien suosiota ja määrää. Monilla keskisuurilla paikkakunnilla on nykyään 7-8 kirpparia, kun niitä vielä 5 vuotta sitten oli vain kaksi tai kolme. Helsingissäkin kirpputoreja ja second-hand kauppoja on miltei sata.
Lähde:
Kirpputorihaku.com - Helsinki
Kirpputorien lisääntymiseen vaikuttaa sekin, että elämme jo viidettä vuotta taantumassa. Ihmiset haluavat päästä eroon turhasta tavarasta ja ehkä hieman tehdä rahaakin. Suurissa kaupungeissa neliöt maksavat ja asunnot ovat pieniä. Ei ole varaa hukkaneliöille.
Antiikin harrastaminen on nyt helppoa, koska tarjontaa on paljon. Suuri tarjonta ja pieni kysyntä painaa hinnat alas. Tyypillisimmät käytetyt vaatteet ja astiat maksavat vai euron tai pari. Se on vähän jopa lapsityövoimalla tuotettuihin trendivaatteisiin.
Samaan aikaan retro on tullut vahvaksi haastajaksi nykymuodille. En tiedä kumpi on syy ja kumpi on seuraus: hipsterit ja kirpparivaatteisiin pukeutuvat hipit ja punkkarit ilmestyivät jo paljon ennen lamaa. Ihmisillä ei ole ollut tarvetta pukeutua tyylikkään halvasti, mutta nykyään on sentään täysin sallittua pukeutua halvalla ja samaan aikaan tyylikkäästi.
Linkki:
Retro-hipstereiden Raamattu
Antiikki on kulttuurielitistille ja hipsterille turvallinen harrastus, sillä siitä ei voi koskaan tulla laajamittaista. Vanhat tavarat ovat rajallinen resurssi. Niitä ei enää valmisteta. Jos tietyn aikakauden tyyli tunnetaan suosituksi, tavarat tuodaan myyntiin, myyntipöydät tyhjentyvät ja hinnat nousevat.
Ehjiä 70-luvun kuteita näyttäisi olevan paljon, mutta niitä ei kumminkaan riittäisi jokaiselle. Laadukas tavara suojelee itseään rohmuamiselta ja polkumyynniltä.
Monilla ei myöskään ole aikaa kierrellä tuntikausia kirppiksillä ja toivoa, että jotain kivaa osuu kohdalle. Kivan täytyy olla myös ehjä ja sopivan kokoinen. Tarjolla on harvoin useita eri kokoja, mutta toisaalta, jos löytää itsensä kokoisen kauppiaan, miltei kaikki saman pöydän vaatteet ovat sopivia.
Antiikki ja talous
Voisi olettaa, että kestävät antiikkitavarat olisivat turvallinen sijoituskohde, joka vähintään säilyttää arvonsa. Todellisuudessa myös antiikin hinnat ovat alisteisia muodille. Buumit eivät kohdistu kaikkeen vanhaan, ainoastaan tietyn tyylin ja aikakauden tavaraan. Hinnat seilaavat ylös ja alas. Paljon voi aina pyytää, mutta halvallakaan ei ehkä löydy ostajaa.
Jos missasit villityksen, etkä myynyt vanhoja monojasi sille oudolle hipsterille, joka käytti salomoneja kesäkenkinään, voi olla että seuraavan kerran niillä on mitään arvoa vasta 40 vuoden kuluttua. Siinä välissä ne ovat vain tympeää rojua, joka ei kelpaa kenellekään.
Antiikkia voi uhata myös se, että joku tuottaa uutta ja vastaavaa, laadukasta tavaraa. Tällä hetkellä Suomessa valmistetaan kyllä muumimukeja, mutta lähes kaikki arvokas taidelasi on peräisin Riihimäen suljetuilta tehtailta Kumelalta ja Riihimäen lasilta. Myös Nuutajärven lasitehdas ollaan sulkemassa.
Kotimaisen retrolasin tilanne on siis melko hyvä: sitä ei juuri nyt valmisteta lisää ja jäljellä ovat yksilöt saavat tasaista tahtia kolhuja kirpputoreilla. Ehjän lasitavaran hinta tuskin romahtaa ihan pian - varsinkin kun tietoisuus Riihimäen lasin historiallisesta merkittävyydestä on vasta kasvussa. Harva edes tietää, että 1950-1970-luvuilla Suomi oli muotoilussa maailman kärkeä. Kotimainen desinglasi on kansainvälisesti tunnettua ja näyttää kiihottavalta miltei kenen tahansa hipsterin silmissä.
Nyt. On eri asia mitä tapahtuu, jos taloustilanne jatkuu huonona ja kaikki myyvät, eikä kukaan osta. Voihan sitä pyytää aurinkopullosta 300 euroa, mutta kuka sellaisen hinnan maksaa? Nehän ovat sitä paitsi rumia, ehkä rumin esine, jonka Helena Tynell suunnitteli. Aurinkopullojen hintakehitys perustuu siihen, että joskus 2000-luvun alussa Hesari kirjoitti näkyvästi niiden keräilijöistä ja sitten muutkin kirpparikävijät tiesivät, että ne ovat arvokkaita. Harvempi enää kauppaa niitä parilla eurolla.
On todennäköistä, että kotimaisen lasin arvostus jatkuu, koska tuotteet ovat teknisesti laadukkaita. Tietoisuus historiasta ja keräilijöiden määrä tulee kuitenkin vaihtelemaan - samoin vaihtelee se, miten paljon lasia on kulloinkin tarjolla. Hyvinä aikoina kokoelmat vain unohtuvat vitriineihin ja ne palaavat ehkä myyntiin vasta kuolinpesien kautta.
Esineiden omistamisesta
Monella ihmisellä on jostain syystä negatiivinen asenne kaikkeen käytettyyn tavaraan. Se ei ole omaa. Se on kuulunut jollekin toiselle.
Jonkun toisen vaatteisiin pukeutuminen voi tuntua ajatuksena jopa iljettävältä. Itse en esimerkiksi tykkää ostaa käytettyjä kenkiä. Ne ovat esineinä niin hikisiä ja olleet kosketuksissa maahan: niillä on tallottu koirankakkaa ja ties mitä. Ne ovat myös muotoutuneet jonkun toisen jalkoihin ja askeleisiin. Sama pätee hattuihin. Ne ovat muotoutuneet toisen päähän ja ajatuksiin - ja saattavat olla hiellä ja hilseellä kyllästettyjä.
Takki on paljon helpompi pukine, koska sen alla käytetään muita vaatteita. Se ei ole ollut ihon kanssa kosketuksissa.
Sitä en kyllä ymmärrä, mikä vimma ihmisillä on uusiin autoihin. Uuden auton ostaminen on taloudellinen itsemurha. Sen markkinahinta alenee heti ensimmäisenä vuotena 30 prosenttia. Paljon järkevämpää olisi ostaa vähän käytetty auto, jonka hinta on jo sopivasti alentunut. Miksi maksaa turhasta?
Auto on kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkä väline. Se on keskeinen 1900-luvun symboli, joka kertoo itsenäisyydestä ja vauraudesta. Se on pyhä asia.
Voi olla että 2000-luvulla asenteet muuttuvat. Auto lakkaa olemasta symboli ja muuttuu itsestäänselvyydeksi. Eihän itsestäänselvyydestä enää jaksa maksaa turhia. Olenkin vaistoavani, että yhä useammat ostavat auton käytettynä. Siihen ei liity samanlaista häpeää kuin vielä 90-luvulla.
Lisäksi talous on se mikä se on. Joskus pitää tinkiä vaikka vähän pyhemmästäkin asiasta.
torstai 8. elokuuta 2013
Tyhjyyden monet kasvot
Länsimainen ja buddhalainen ”tyhjyyden” käsite eivät ole alkuunkaan sama asia – ja juuri siitä syystä meidän on tärkeä ymmärtää, millä
tavoin ne puhuvat samasta asiasta. Kumpikaan ei liity tieteelliseen termiin
”tyhjyys”, minkä takia on tärkeä huomata näiden käsitteiden keskeiset yhtymäkohdat
tieteeseen.
Buddha ei missään elämänsä vaiheessa ollut ateisti, eikä
eksistentialisti. Sen tähden hän päätyi kieltämään Jumalan sekä sielun
olemassaolon ja riutui koko nuoruutensa merkityksettömyyden tunteessa. Kun
nuori länsimainen lukee Kierkegaardin kirjoituksia ja tunnistaa niissä itsensä,
hän ei mitenkään voi seuraavaksi lukea buddhalaisia tekstejä ja kokea saaneensa
samanlaista sielullista lääkitystä. Itä ja länsi eivät koskaan kohtaa. Ne kohtaavat vain monissa keskeisissä kysymyksissä.
Yhtymäkohtia ei ole. Jos et usko niin voit kysyä vaikka buddhalaiselta mestarilta tai länsimaiselta uskontotieteen professorilta. Hän
saattaa hyvinkin sanoa, että yhtymäkohtia on runsaasti. Se taas johtuu
siitä, että kyse on mielipiteestä – mikä puolestaan johtuu siitä, että kyse on moninaisuutta pelkistävästä tulkinnasta, oli mielessä sittten kyllä tai ei. Jo pelkästään Buddha on mielikuvituksen tuotetta. Niin vihjataan jo
Timanttisutrassa – ja siitä syystä Timanttisutra on ehkäpä tärkein todiste
buddhan opetusten vankasta totuudellisuudesta.
Buddha onnistui puhumaan totta olemalla tyhjä, mytologinen
olento. Buddhan olemuksen tyhjyys sisältää suuren viisauden. Se kautta hän kykenee moniin nykyaikaisiin ihmeisiin ympäri maailmaa. Hän vakuuttaa meidät puhumalla tavalla, jolla Buddha ei olisi voinut puhua. Tuhannen vuoden kuluttua saatetaan jossain maailman kolkassa
ajatella, että Buddha opetti meitä menemään kyykkyyn ja ylös 10.000 kertaa. Se
on hyvinkin mahdollista, sillä jo tänään sen ajatellaan olevan keskeinen tie valaistumiseen.
On hyvä, että on olemassa kahdenlaista buddhalaisuutta.
Ensinnäkin on jääräpäistä buddhalaisuutta, jossa Buddhan ajatellaan olleen
juuri tietynlainen ja sanoneen tietyt sanat. Tiedetään jopa mitkä päivät
viikosta Buddhan lapsuudenkodissa olivat hernekeittopäiviä. Sitä rataa.
Sitten on toisenlaista buddhalaisuutta, jossa ajatellaan,
että Buddha on ihan vitun sama. Buddha voi olla lihava tai laiha, ihan sama.
Tärkeintä on se, että me yritämme seurata hänen mytologista esimerkkiään –
kuten me seuraamme vaikkapa Ihmemies MacGyverin esimerkkiä viisaudessa ja
myötätunnossa. On yhdentekevää millainen Buddha oli, koska hän on kuollut. Hän
on kuollut ja me elämme. Hän voi auttaa meitä, mutta me emme enää voi auttaa Buddhaa olemaan onnellinen... tai todellinen.
Saattaa kuulostaa siltä kuin minä kannattaisin jälkimmäistä käsitystä Buddhasta. Se ei pidä paikkaansa. Pidän hyvin tärkeän sitä, että
jotkut huolehtivat traditiosta. Tekisin niin ehkä itsekin, mutta se ei sovi
minun luonteelleni. Olen levoton ja sotkuinen ihminen. Saan päähänpistoja. Jos
opettaja puhuu, saatan keskeyttää typerillä kysymyksillä. Voi olla etten
kuuntele ollenkaan, sillä olen keskittynyt johonkin ihan muuhun.
Olen yrittänyt muuttua kepillä ja porkkanalla, mutta turhaan.
Luonteeni on sillä tavoin perustavasti sivistymätön, ettei se opi
kurinalaisuutta. En kunnioita lakia ja hyviä tapoja. Joskus saatan syyllistyä
esimerkiksi avunantoon. Annan apua, jos joku tarvitsee. Sitä varten on poikettava kurssilta ja oltava valmis myöhästymään. Tiedän että opettaja raivostuu, mutta teen sen silti. En hyvyyttäni, vaan siksi että olin ainoa joka huomasi. Muut olivat keskittyneitä tunnin aiheeseen. Minä tunsin oloni ikävystyneeksi. Opetus eteni liian hitaasti. Kaipasin jännitystä. Katsoin ulos ja näin siellä maailman. Koin valaistumisen, koska matkan aikana en katsonut sinne minne piti. En pitänyt käsiäni vaunussa. En pitänyt turvavyötä kiinni. Kurkistelin yli kaiteen.
Ne sanovat, että valaistuminen on häiriö. Tai jos ei häiriö, niin ainakin häiriöksi. Valaistuminen ei kuulu viralliseen museokierrokseen, eikä siitä saa kurssipisteitä. Se ei kelpaa tekosyyksi:
- Miksi myöhastyit?
- Anteeksi opettaja! Olen myöhässä, koska koin matkalla mystisen kokemuksen ja näin kuinka keskellä talvea pilvet raottuivat ja puut puhkesivat väriloistoon. Kuulin kuinka itse kosmos kuiskasi minulle ja hetken ajan tunsin kuinka kaikki on yhtä.
- Hyvä että sentään tunnustit rehellisesti! Älä tee sitä toiste! Mene istumaan ja ole hiljaa!
Tiibetinbuddhalaisissa patsaissa kuvataan monta Taraa: esimerkiksi punainen, valkoinen ja vihreä. Yksi Tara istuu sievästi meditaatioasennossa ja istuu siinä
vaikka hamaan loppuun, koska hän on patsas. Toinen patsaista on lähdössä ylös.
Se on jo ojentanut toisen jalkansa. Sillä levoton jalka ja meno päällä. Vihreä Tara on valmis toimintaan, vähän kuin Greenpeacen aktivisti. Istuminen tuottaa vihreälle Taralle vaikeuksia, koska maailma kaipaa toimintaa. Kaikki olennot on pelastettava, heti!
 |
| Vihreä Tara ei ehdi istumaan kuin hetkeksi. Sitten täytyy taas lähteä pelastamaan maailmaa. |
Punainen Tara on innokas ja säpäkkä, eikä osaa keskittyä. Jos hän näkee
perhosen, hän menee katsomaan lähemmäs. Valkoinen Tara vain istuu kiltisti aloillaan ja tekee niin
kuin on käsketty.
Haluaisin huoneeseeni sellaisen Buddhan patsaan, jossa
näkyisi vain tyhjä tyyny ja ehkä jalka, joka vilahtaa ovenraosta. Buddha on
lähdössä johonkin, eikä kukaan tiedä minne. Ehkä hän on nähnyt hädänalaisia ja
rynnännyt auttamaan - tai ehkä hänen vain pitää päästä vessaan.
Mainitsinko jo, että Tara on nainen, naispuolinen
boddhisattva, valaistunut yli-ihminen tai vain henkisesti pitkälle edennyt
henkilö, vannoutunu buddhan seuraaja – tulkinta riippuu taas siitä, haluammeko ymmärtää ”boddhisattvan” olevan vain tyhjä käsite.
Voimme tehdä samoin mille
tahansa arvottavalle sanalle: esimerkiksi sanalle ”sankari”. Voimme löytää
kaupungista satoja sankareita, jos etsimme arjen sankareita tai oman elämänsä
sankareita. Jos etsimme sankaria, joka pukeutuu viittaan ja lentä, saatamme
pettyä. Sankareita on useita, muutamia, ei yhtään. Kyse on siitä millaisessa maailmassa me haluamme elää?
Ehkä siksi voitaisiin puhua Buddhasta ja super-Buddhasta.
Buddha eli joskus, opetti ja kuoli. Hänen elämänsä oli tavallisesta poikkeava, siitä ei ole epäilystäkään. Hän oli myös älykäs, viisas, karismaattinen ja sinnikäs. On meistä itsestämme kiinni, riittääkö meille tavallinen, jokseenkin täydellinen Buddha, vai etsimmekö super-Buddhaa. Miksi tavallinen Buddha ei riittäisi?
Miksei meditaation harjoittamisen perusteena voisi olla elämän laadun
parantuminen? Miksi hengellisen uteliaisuuden herättämiseksi tarvitaan lupaus
maailmankaikkeuden salaisuuksien selvittämisestä, supervoimista ja ikuisesta
elämästä?
Ylipäätään: miksi elämässä pitää saavuttaa kiistämätön onni? Eikö riitä
se, että on suhteellisen mukavaa? Eikö yhden sanan päässä kiistämättömästä
onnesta ole kiittämätön onni?
 |
| Punainen Tara ei ollenkaan malta istua. Tässä kuvassa hän tosin näyttää muutenkin aika vauhkolta. Hän sähköistää koko huoneen. |
Tyhjyys on ikävä aihepiiri, sillä kaiken aikaa se uhkaa
murentaa sen tukevan kamaran, jolla seisomme. Tyhjyys syövyttää pyhät arvot
aivan samalla tavoin kuin maalliset murheet.
Tyhjyys on buddhalaisuuden kuningasvesi, jolla testataan mikä
on pysyvää ja mikä on harhaa. Siinä suhteessa tyhjyys on sukua tieteelle: se
kysyy ja kyseenalaistaa, eikä pidä mitään pyhänä.
Tyhjyys on sukua myös kristinuskolle ja runoudelle. Tyhjyys
on tunteena epätoivoinen ja puhdistava. Tyhjyys on luopumista ja nöyryyttä,
antautumista tosiasioiden edessä.
Jeesus repi temppelin esiripun ja kaatoi rahanvaihtajien
pöydät, koska hän kohtasi temppelissä tyhjyyden. Ei hän nähnyt, että siellä
asuisi Saatanaa, vain välinpitämättömyys. Häntä varmaankin kuvotti
vallanpitäjien veltto ahneus ja kansan hyväuskoisuus.
Tyhjyys on pahimmillaan silloin, kun elämä on laimeaa ja
intohimo kuollut. Ei ole vaarantunnetta, joka antaisi toivon. Tarinan mukaan
Buddha kohtasi palatsinsa ulkopuolella sairautta, vanhuutta ja kuolemaa.
Yhdellä sanalla voisi sanoa, että palatessaan kotiin, hän kohtasi siellä
tyhjyyden. Kaikki hänen entisen elämänsä tukipilarit olivat luhistuneet.
Se oli rakentavaa tyhjyyttä, sillä hindulaisen ajattelun
mukaan tyhjyydellä on juuri se voima: kuolemasta syntyy uutta elämää, ja
tyhjentymisen kautta uusiutuvat myös ajatuksemme. Paradigmanvaihdos,
huippukokemus, henkinen kriisi ja uskonnollinen herääminen –
kovin länsimaisia sanoja.
Kun sanon, että kotiin palatessaan Buddha kohtasi palatsin
tyhjyyden, käytän sanaa länsimaisessa merkityksessä. Kun nuoret miehet
palasivat Ensimmäisen maailmansodan rintamalta, he olihan shokissa. Heidän
elämänarvonsa olivat kokeneet kriisin. Aika oli taiteellisten ja filosofisten
mullistusten kulta-aikaa.
Heitä odotti koti, joka tuntui vieraalta. He kirjoittivat
romaaneja, joissa kuvasivat henkistä hätäänsä, sivullisuuden tunnettaan – sitä,
ettei mikään tunnu miltään, sitä että sydämessä asuu tyhjyys.
He olivat surrealisteja, dadaisteja, eksistentialisteja. He
jättivät jälkeensä paljon ahdistavia kuvia, mutta myös kehittivät uusia
ajatuksia vanhan aikakauden raunioille.
Ensimmäinen aalto tyhjyyttä vastaan oli irrationaalinen.
Unelmansa menettäneet sukupolvet tarrasivat helppoihin, kiihkeisiin
ideologioihin. Vasta vietnamin sodasta palaavat nuoret, illuusionsa kadottaneet
miehet saivat otteen elämästään. He löysivät jälleen Kafkan, Camus'n,
Hemingwayn, Kierkegaardin ja Hessen. Heille oli luotu valmis pohja,
eksistentialismin ja buddhalaisuuden toimesta.
Tyhjyys oli heille todellinen kokemus ja heitä auttoi se,
että joku kirjoitti ahdistuksesta, olematta ahdistunut – kaikkensa
menettämisestä, kuitenkaan menettämättä toivoa. Tyhjyydestä kertovien suurten
romaanien pohjavire on loppujen lopuksi vatsin valoisa. Kirjat on kirjoitettu
mullistamaan ja kyseenalaistamaan, mutta myös auttamaan taistelussa
yksinäisyyttä ja kyynisyyttä vastaan. Pöytä oli tyhjennetty porvarillisista
arvoista, jotta voisi syntyä jotakin uutta – jotakin vähemmän sokeaa kuin
natsismi tai kommunismi.
Tarkoitukseni on sanoa, ettei buddhalaisten tarvitse opettaa
meille länsimaisille, mitä tarkoittaa ”tyhjyys” - me tiedämme sen jo. Meidän on
kuitenkin syytä varoa luulemasta itsestämme liikoja, vaikka olisimme jo
lukiossa lukeneet läpi koko eksistentialistisen kirjaston.
Buddhalainen tyhjyys on yli tuhat vuotta vanha käsite –
melkein yhtä vanha kuin Buddha itse – vain muutamia muutamia vuosisatoja
nuorempi. Buddhalainen tyhjyysoppi on etupäässä Nagarjunan, buddhalaisen
filosofin käsialaa, mutta sanalle keksitään kaiken aikaa uusia käyttötapoja
mahayanabuddhalaisten keskuudessa. Termejä saa täsmentää ja vertauksia
parennella.
 |
| Valkoinen Tara on turvallinen äitihahmo, varsinainen Madonna. |
Seuraavissa osissa tarkastelen lähemmin buddhalaisen
tyhjyys-käsitteen monia merkityksiä. Etäännymme kauas eksistentialismista,
mutta emme koskaan ota siitä täydellista eroa. Emme myöskään välty kohtaamasta käsiterelativismia,
nominalismia ja kristillista mystiikkaa. Varsinkin mestari
Echart esittää tärkeää roolia.
Ihminen on tyhjä monesta asiasta, kuten Jumalan idea, josta
voidaan puhua vain negatiivisin käsittein. Boddhisattvan lähimmäisenrakkautta
ja Jumalan kohtaamista voidaan kumpaakin edistää samoin keinoin: tyhjentämällä
mieli valmiista mielikuvista ja oivaltamalla, että me itse olemme tyhjiä
erillisyydestä.
Mieli on tyhjä minästä, mutta se ei vielä tiedä sitä. Eikä
ole ketään, joka sen tietäisi. Kun kaiken oppii pois, muodostuu kalloon,
kalenteriin ja ylipäätään elämään sellaista vapaata tilaa, johon sitten Jumala
sopii suit sait sutjahtamaan. Pyhä henki, dharma, what ever!
Ilo tulee ja valtaa tontin. Se on kuin rikkaruoho, joka täyttää
tyhjän pihan. Ilosta ei tarvitse huolehtia. Ilo huolehtii itsestään, kunhan
lakkaat sitä häiritsemästä. Buddhalainen ilo on vähän kuin Jeesus. Riittää että
avaa sydämensä ja sanoo kyllä.
tiistai 6. elokuuta 2013
Upanisadien jumalat
En yritä määritellä mitä jumalat merkitsevät nykyajan intialaisille tai millaista roolia ne esittävät vedakirjallisuudessa. Oma näkökulmani on lähinnä käsiterelativistinen: on mahdotonta antaa sanalle jumala yhtä täsmällistä merkitystä. Oikeaa tulkintaa ei ole.
En edes väitä, ettei Upanisadien jumalia olisi olemassa. Jos jos joku uskoo jumaliin, silloin sana "jumala" sisältää tuon merkityksen. Jos jumalat ymmärretään luonnonvoimiksi tai abstraktioiksi, kuten "rakkaus" tai "tuli", sitä suuremmalla syyllä niistä puhuminen on runollista todenpuhumista.
On helppo havaita myös, että monille Upanisadien kirjoittajista jumalat ovat hyödyllistä fiktiota, vertauskuvia ja osa mytologista tarinankerrontaa. He kirjoittavat jumalien edesottamuksista niin kuin kyse olisi Teräsmiehen tai Peppi Pitkätossun seikkailuista. Tarinaa ei ole koskaan tarkoitettu historialliseksi totuudeksi. Se on opettavainen ja jännittävä satu. Salaisuudet ja supervoimat ovat mukana mausteena.
Jumalten yksilöllistä persoonaa on joskus yhtä vaikea hahmottaa kuin niiden yleistä merkitystä. Toisinaan Upanisadien jumalhahmot esitetään voittamattomina sankareina, toisinaan taas hyvinkin inhmillisinä ja epätäydellisinä. Tässä suhteessa ne muistuttavat hieman antiikin Kreikan tai Rooman jumalia, jotka heijastelevat yleisön oman elämän haaveita ja vastoinkäymisiä amfiteatterien saippuadraamoissa. Yhdessä tarinassa yksi ja sama jumala kokee repiviä tunteita, toisessa hän on puolueeton ja neutraali kuin tuuli, joka puhaltaa, ymmärtämättä mitään iloista ja suruista.
On myös tapauksia, joissa hyvät jumaluudet rinnastetaan pahoihin demoneihin. Tällöin jumalat ovat hieman kuin "enkelit" kristillisessä mytologiassa. Ne palvelevat ylintä jumaluutta, Brahmania, ja johdattavat ihmiset oikealle polulle. Toisinaan pienemmät jumalat esiintyvät yhden ylijumalan aspekteina. Niillä ei ole omaa persoonaa tai tahtoa, vaan ne pikemminkin ovat vain Brahmanin valonsäteitä tai heijastuksia.
Witgensteinilaisittain kyse on siis sumeasta käsitteestä, jonka pedantti erittely johtaisi vain syvemmälle huonoon kielenkäyttöön. Jumalten teot ovat hämäriä ja sillä selvä.
Entä sitten Brahman?
Brahman on monoteistinen luojajumala, panteistinen kaiken elämän taustalla oleva tietoisuus, solipsistinen uneksija, nondualistinen jakamaton todellisuus sellaisena kuin vain mystikot sen voivat vaistota ja tietenkin myös sinä itse, juuri sinä, eikä kukaan muu - paitsi samalla kaikki muutkin, me kaikki.
Ei voida yksiselitteisesti sanoa, että Upanisadit olisivat sama asia kuin "hindulaisuus" (tai että hindut uskoisivat moniin jumaliin). Pikemminkin tekstiin sisältyy koko inhimillisyys kaikessa potentiaalisuudessaan.
Jotkut kääntäjät puhuvat "hindujen pyhästä kirjasta". Minulle Upanisadit ovat pyhä kirja, minun pyhä kirjani, enkä minä välitä hinduista. Löydän kirjoituksista viisautta, jota televisiosarjoissa harvemmin kohtaa - ja saan lukemisesta suurta lohtua.
Lähes jokainen Upanisadien kirja käsittelee kuolemaa: miten siihen voi suhtautua, jos ei ole Taivasta ja Helvettiä. Miten kohdata oman itsensä katoavaisuus: kuoleman hetkellä, tässä ja nyt. Miten minuus perääntyy, laajenee ja hälvenee, kun siihen kohdistaa tutkivan valokeilan. Kuinka minä liukenee pois ja lakkaa olemasta, eikä kukaan kuole. Kysymyksen tiedostaminen tarjoaa kaikki vastaukset ja lopulta vain tietoisuus jää: ei kenenkään oma, kaikkien.
Kirjoitukset tarjoavat vastauksia epäluuloiselle ja kriittiselle mielelle, mutta keskeisimmät asiat on ilmaistu arvoituksina tai runollisessa muodossa, jotta sanat eivät järkyttäisi lapsenmielisia ja niitä, joilla on tarve uskoa johdatukseen (johtajiin) ja jotka eivät pärjäisi yksin, seuranaan vain vaivalloiset ajatukset.
Vedakirjallisuus on kokoelma usean eri kastin tarkoitukseen kehitetyistä teksteistä, mutta korkealle arvostetut Upanisadit puhuttelevat etupäässä herroja ja pappeja. Kirjoituksista löytyy vastauksia useisiin elämän vaiheisiin: oppineisuuden, älykkyyden ja elämänkokemuksen mukaan. Riippuu monesta asiasta, millaisia tulkintoja lukija on valmis tekemään. Mitkä sanat hän hyväksyy totena ja mitkä vertauskuvana - ja mitä kaikkea hän sivuuttaa, koska ei juuri nyt kestä ajatella...
Näiden tekstien äärellä kriittistä kyselyä voi jatkaa hyvinkin pitkälle. Voi jopa mennä loppuun asti. Kaiken voi kyseenalaistaa: nähdä jumalat satuna, kieltää ilmiöiden pysyvyyden, kohdata kuoleman ehdottomuuden ja vapautua erillisen minuuden illuusioista.
Käytännössä Upanisadit sisältävät myös kaikki ne keskeiset osaset, joista buddhalaisuus on rakentunut. Nämä ovat niitä tekstejä, joita Buddha luki lapsena. Hän varmasti palasi niihin monissa aikuisiän väittelyissään, etsiessään totuutta, joka tyydyttäisi hänen kriittisen järkensä ja vapauttaisi hänet lohduttavista illuusioista.
Buddhalaisuus on joissakin kohdin antiteesi Upanisadeille, mutta valtaosin se on Upanisadien syvällistä ja johdonmukaista tulkintaa; perehtynyt ja viisas lukutapa. On samantekevää sanommeko, että Atman on Brahman tai ettei mitään Atmania ole olemassakaan. Joka tapauksessa käännymme kohti minää, kiellämme sen, oivallamme ja ego lakkaa määräämästä elämäämme. Tilalla on jotakin paljon parempaa: elämän iloinen leikki, murheista vapaa mieli, pelottomuus, tyyntyminen ja rauha.
Buddhalainen Arhat etsii vapautusta jällensyntymän ketjusta, ymmärtää ettei ole mitään ketjua, että kaikki on mielikuvituksen tuotetta. Hän vapautuu peloista. Suurin osa pelkää jotakin päinvastaista: että jälleensyntymää ei tapahdu. Upanisadit vastaavat samaan aikaan kumpaankin huoleen jälleensyntymä on totta, mutta sinä et ole se, joka jälleensyntyy. Se joka jälleensyntyy on Atman, tietoisuuden ilmiö. Sinä olet hän, se olet sinä!
En edes väitä, ettei Upanisadien jumalia olisi olemassa. Jos jos joku uskoo jumaliin, silloin sana "jumala" sisältää tuon merkityksen. Jos jumalat ymmärretään luonnonvoimiksi tai abstraktioiksi, kuten "rakkaus" tai "tuli", sitä suuremmalla syyllä niistä puhuminen on runollista todenpuhumista.
On helppo havaita myös, että monille Upanisadien kirjoittajista jumalat ovat hyödyllistä fiktiota, vertauskuvia ja osa mytologista tarinankerrontaa. He kirjoittavat jumalien edesottamuksista niin kuin kyse olisi Teräsmiehen tai Peppi Pitkätossun seikkailuista. Tarinaa ei ole koskaan tarkoitettu historialliseksi totuudeksi. Se on opettavainen ja jännittävä satu. Salaisuudet ja supervoimat ovat mukana mausteena.
Jumalten yksilöllistä persoonaa on joskus yhtä vaikea hahmottaa kuin niiden yleistä merkitystä. Toisinaan Upanisadien jumalhahmot esitetään voittamattomina sankareina, toisinaan taas hyvinkin inhmillisinä ja epätäydellisinä. Tässä suhteessa ne muistuttavat hieman antiikin Kreikan tai Rooman jumalia, jotka heijastelevat yleisön oman elämän haaveita ja vastoinkäymisiä amfiteatterien saippuadraamoissa. Yhdessä tarinassa yksi ja sama jumala kokee repiviä tunteita, toisessa hän on puolueeton ja neutraali kuin tuuli, joka puhaltaa, ymmärtämättä mitään iloista ja suruista.
On myös tapauksia, joissa hyvät jumaluudet rinnastetaan pahoihin demoneihin. Tällöin jumalat ovat hieman kuin "enkelit" kristillisessä mytologiassa. Ne palvelevat ylintä jumaluutta, Brahmania, ja johdattavat ihmiset oikealle polulle. Toisinaan pienemmät jumalat esiintyvät yhden ylijumalan aspekteina. Niillä ei ole omaa persoonaa tai tahtoa, vaan ne pikemminkin ovat vain Brahmanin valonsäteitä tai heijastuksia.
Witgensteinilaisittain kyse on siis sumeasta käsitteestä, jonka pedantti erittely johtaisi vain syvemmälle huonoon kielenkäyttöön. Jumalten teot ovat hämäriä ja sillä selvä.
Entä sitten Brahman?
Brahman on monoteistinen luojajumala, panteistinen kaiken elämän taustalla oleva tietoisuus, solipsistinen uneksija, nondualistinen jakamaton todellisuus sellaisena kuin vain mystikot sen voivat vaistota ja tietenkin myös sinä itse, juuri sinä, eikä kukaan muu - paitsi samalla kaikki muutkin, me kaikki.
Ei voida yksiselitteisesti sanoa, että Upanisadit olisivat sama asia kuin "hindulaisuus" (tai että hindut uskoisivat moniin jumaliin). Pikemminkin tekstiin sisältyy koko inhimillisyys kaikessa potentiaalisuudessaan.
Jotkut kääntäjät puhuvat "hindujen pyhästä kirjasta". Minulle Upanisadit ovat pyhä kirja, minun pyhä kirjani, enkä minä välitä hinduista. Löydän kirjoituksista viisautta, jota televisiosarjoissa harvemmin kohtaa - ja saan lukemisesta suurta lohtua.
Lähes jokainen Upanisadien kirja käsittelee kuolemaa: miten siihen voi suhtautua, jos ei ole Taivasta ja Helvettiä. Miten kohdata oman itsensä katoavaisuus: kuoleman hetkellä, tässä ja nyt. Miten minuus perääntyy, laajenee ja hälvenee, kun siihen kohdistaa tutkivan valokeilan. Kuinka minä liukenee pois ja lakkaa olemasta, eikä kukaan kuole. Kysymyksen tiedostaminen tarjoaa kaikki vastaukset ja lopulta vain tietoisuus jää: ei kenenkään oma, kaikkien.
Kirjoitukset tarjoavat vastauksia epäluuloiselle ja kriittiselle mielelle, mutta keskeisimmät asiat on ilmaistu arvoituksina tai runollisessa muodossa, jotta sanat eivät järkyttäisi lapsenmielisia ja niitä, joilla on tarve uskoa johdatukseen (johtajiin) ja jotka eivät pärjäisi yksin, seuranaan vain vaivalloiset ajatukset.
Vedakirjallisuus on kokoelma usean eri kastin tarkoitukseen kehitetyistä teksteistä, mutta korkealle arvostetut Upanisadit puhuttelevat etupäässä herroja ja pappeja. Kirjoituksista löytyy vastauksia useisiin elämän vaiheisiin: oppineisuuden, älykkyyden ja elämänkokemuksen mukaan. Riippuu monesta asiasta, millaisia tulkintoja lukija on valmis tekemään. Mitkä sanat hän hyväksyy totena ja mitkä vertauskuvana - ja mitä kaikkea hän sivuuttaa, koska ei juuri nyt kestä ajatella...
Näiden tekstien äärellä kriittistä kyselyä voi jatkaa hyvinkin pitkälle. Voi jopa mennä loppuun asti. Kaiken voi kyseenalaistaa: nähdä jumalat satuna, kieltää ilmiöiden pysyvyyden, kohdata kuoleman ehdottomuuden ja vapautua erillisen minuuden illuusioista.
Käytännössä Upanisadit sisältävät myös kaikki ne keskeiset osaset, joista buddhalaisuus on rakentunut. Nämä ovat niitä tekstejä, joita Buddha luki lapsena. Hän varmasti palasi niihin monissa aikuisiän väittelyissään, etsiessään totuutta, joka tyydyttäisi hänen kriittisen järkensä ja vapauttaisi hänet lohduttavista illuusioista.
Buddhalaisuus on joissakin kohdin antiteesi Upanisadeille, mutta valtaosin se on Upanisadien syvällistä ja johdonmukaista tulkintaa; perehtynyt ja viisas lukutapa. On samantekevää sanommeko, että Atman on Brahman tai ettei mitään Atmania ole olemassakaan. Joka tapauksessa käännymme kohti minää, kiellämme sen, oivallamme ja ego lakkaa määräämästä elämäämme. Tilalla on jotakin paljon parempaa: elämän iloinen leikki, murheista vapaa mieli, pelottomuus, tyyntyminen ja rauha.
Buddhalainen Arhat etsii vapautusta jällensyntymän ketjusta, ymmärtää ettei ole mitään ketjua, että kaikki on mielikuvituksen tuotetta. Hän vapautuu peloista. Suurin osa pelkää jotakin päinvastaista: että jälleensyntymää ei tapahdu. Upanisadit vastaavat samaan aikaan kumpaankin huoleen jälleensyntymä on totta, mutta sinä et ole se, joka jälleensyntyy. Se joka jälleensyntyy on Atman, tietoisuuden ilmiö. Sinä olet hän, se olet sinä!
keskiviikko 31. heinäkuuta 2013
Onko etiikka naivia?
TIEDOSTAJAT, OSA 2.
Aiemmassa osassa Tiedostajan taakka puhuin tietämisen tuskasta ja eräänlaisesta "eettisyysverosta", jota myötätuntoiset ja huomaavaiset ihmiset joutuvat maksamaan. Empaattiset ja hyvin kasvatetut ihmiset antavat avustuksia tuntemattomille ja näkevät vaivaa lajittelemalla roskiaan. Itsekeskeiset tai muuten vain laiskat säästävät paljon rahaa ja aikaa.
Ongelma palautuu Immanuel Kantin kategoriseen imperatiiviin. Voimme määritellä periaatteita, joita noudattamalla kaikkien elämänlaatu paranee - ja yhteiskunnan on syytä valvoa lain ja moralisoinnin avulla, että periaatteet tulevat voimaan. Mutta entä jos yksilö voi kiertää sääntöjä salaa? Jopa Kant joutui lopulta myöntämään, että ehkä tarvitaan korkeampi voima, kuten karman laki tai näkymätön tarkkailija, joka merkitsee pahat teot syntien listaan. Muuten emme voi olla varma, ettei joku hyötyisi pahoista teoistaan.
Etiikan lapsellinen riippuvaisuus uskonnoista tekee siitä naivia - sikäli kuin tällainen riippuvaisuussuhde todella on olemassa. Ongelma on peliteoreettinen: yksilön näkökulmasta on rationaalista kipata roskat aidan yli naapurin pihalle - kunhan sen tekee yöllä ja kolmannen naapurin puolelta, ettei itse saa syytä niskoilleen. Välinpitämätön yksilö hyötyy niin kauan kun muut ovat häntä moraalisempia, eivätkä kopioi samaa käyttäytymistä tai kosta. Sama ongelma pätee yksityisautoiluun: valtion olisi rationaalista rajoittaa sitä vähentääkseen ruuhkia, mutta aina joku osa väestöstä hankkii itselleen etuoikeuksia.
Tiedostajien tunnollisuus ei ole ainoastaan henkinen ja taloudellinen rasite. Voiko omantunnon kuuliaisuus olla jopa vaarallista? Ja ennen kaikkea: onko se tyhmää?
Mitä tarkoitan kun puhun etiikasta?
Olen yleensä mielessäni erottanut etiikan ja moraalin sillä tavoin, että moraali liittyy ympäröivän yhteiskunnan sanattomiin sopimuksiin, ja etiikka puolestaan on abstraktimpaa ja vähemmän kulttuurisidonnaista. Moraalin nimissä esimerkiksi voi esittää - ja esitetäänkin - että naisten hunnuttaminen on täysin suotavaa. Eettisesti on kuitenkin hankala perustella sääntöä, joka perustuu lähinnä miesten huonoon itsetuntoon.
Moraalia puolustellaan sillä, että näin on toimittu ennenkin. Etiikka vaatii filosofisempia perusteluja.
Etiikan harrastaminen paljastaa nopeasti tapojemme luontaisen relatiivisuuden. Kaikissa yhteiskunnissa on erityisiä osa-alueita, kuten nyrkkeilykehä tai jääkiekkokaukalo, jossa on sallittua tehdä asiat eri tavalla kuin kadulla ja kodeissa. Vastaavasti kodeissa saa tehdä asioita, joita kadulla ei saa tehdä, kuten nakuilu. Tällä tavoin moraali aina sijoittuu tiettyyn viitekehykseen, joista etiikka pyrkii mahdollisuuksien mukaan olemaan vapaa - sikäli kuin ei haluta oikopäätä myöntyä relativismin ylivallalle.
Laajan suosion ja avoimen julkisuuden moraali (siis toiminnan, jolla on todistajia ja jota ei kauhistella) on kulttuurisidonnaista, mutta ei koskaan täysin järjenvastaista. Mikään moraali ei salli huonointa vaihtoehtoa, jos se taloudellisesti on mahdollista. Lobotomiaa ei siis esimerkiksi tulisi suorittaa epäpätevästi, jos paikalla on myös koulutettu lääkäri. Teloitus ei saa sotkea diktaattorin mattoja vereen, eikä ympärileikattu tyttö saa kuolla kipuun tai jälkitulehduksiin. Moraaliin sisältyy aina vaatimus laadusta - vaikka toiminta olisi jonkun mielestä epäeettistä.
Moraali on luontaisesti altis vähä-älyisyydelle, koska siinä on kyse matkimisesta, tottelemisesta ja haluttomuudesta muuttua. Mikä tekee etiikasta naivia?
Monta eri etiikkaa - enkä puhu nyt etiikan teorioista
Eettiset säännöt sijoittuvat karkeasti ottaen kolmeen luokkaan. Ensinnäkin on taikauskoisia varoituksia lapsille ja lapsenmielisille. Joulun alla tontut kurkistelevat ikkunoista ja pyyhkivät nimen pois lahjalistalta, jos näkevät konnuuksia. Valtaosa uskonnollisesta etiikasta on jollain tavoin sidoksissa tähän kategoriaan. Helvetillä pelottelu on riippuvaista spekulaatiosta, mutta se toimii. Useimmat aloittavat hyvyyden opiskelun ikään kuin varmuuden vuoksi - eihän sitä koskaan tiedä. Hyvän karman kertyttäminen on hieman kuin varautumista lähestyvään talveen. Se tuntuu järkevältä.
Toisen sarjan muodostavat eettiset periaatteet, jotka lupaavat yksilölle hyötyä. En puhu nyt vain utilitarismista vaan karkeasti siitä, että jos minä tai sinä emme riko lakia ja jää kiinni, me hyödymme siitä säilyttämällä vapautemme. Verojen maksaminen esimerkiksi perustellaan sillä, että valtio huolehtii varojen turvin monista asioista ja yhteiskuntarauha säilyy. Veroja kuitenkin ensisijaisesti maksetaan siksi, että täytyy.
Ensimmäiselle ja toiselle ryhmässä on yhteistä se, että ne vetoavat ihmisen luontaiseen itsekkyyteen. Me haluamme elää ikuisesti. Me haluamme olla muiden silmissä kunniallisia. Me haluamme elää turvallisessa yhteiskunnassa. Me, me, me... minä, minä, minä...
Kolmannen kategorian eettiset säännöt ovat maksimaalisen naiveja, koska ne eivät lupaa mitään konkreettista palkkiota. Enintään tulee hyvä mieli, eikä sekään olotila kestä kauaa.
Valta-peli ja tiedostajien etiikka
Etiikasta kiinnostuneen mietiskelijän voi täyttää jännittävä ruumiista irtautumisen tunne. Etiikan flowta tuottava pointti on siinä, ettei samaistuta vain pieneen itseen. Ajattelija kohoaa yhteiskunnallisten rakenteiden yläpuolelle ja näkee kokonaiset kansakunnat kuin suuren pelilaudan, jossa toteutetaan suuria siirtoja: "mitä jos kaikki toimisivat samoin...? mikä toimisi yleisenä sääntönä?"
Eettinen vauhkoaminen on lähellä uskonnollista (oikeassa olemisen) hurmosta, mutta samalla siihen liittyy voimakas vallan tunne. Etiikka suorastaan edellyttää hallitsijan rooliin asettautumista. Mitättömät filosofit ovat kiistellessään kuin itsevaltiaan ylimpiä neuvonantajia, jotka pääsevät perustelemaan tärkeitä lakiehdotuksia. Yhteiskuntafilosofia on roolipeliä, vallanpitäjä-larppia. Etiikan kautta myös siviili saa leikkiä olevansa kenraali, joka ohjaa strategisia joukko-osastoja. Suurten ihmisjoukkojen arki on riippuvainen näistä järjen ja omantunnon päätöksistä. Mikä on hyvää ja oikein? Tätä ohjetta on kaikkien seurattava!
Mutta onko naivia olettaa, että hyvä ja paha voisivat olla irrallaan kulttuurista? Voiko lainsäätäjä olla jotakin muuta kuin inhimillinen tarinankertoja? Onko yleispäteviä sääntöjä olemassakaan? Millaista hyötyä etiikan opiskelusta on?
"Tiedostajista" puhuttaessa voidaan tarkoittaa monia asioita. Itselleni tiedostaminen tarkoittaa ainakin sitä, ettei päästä muiden ennakkoluuloja yllättämään. Tiedostaja tiedostaa, että tässäkin maassa elää monia hulluja mielipiteitä. Joka kerta kun jonkun rasistinen tai väkivaltainen asenne tulee esiin, saattaa kukkahattutäti menettää tasapainonsa ja tyyneytensä. Valveutunut tiedostaja ei ällisty, eikä kuohahda. Hän on varautunut. Hän on perillä siitä, että tuolla lailla jotkut ajattelevat.
Relativismista on hyvin vähän mitään muuta käytännön hyötyä, mutta ainakin se auttaa rentoutumaan. Relativistisessa etiikassa on se etu, että asioista on mahdollista keskustella rauhallisesti. Mikään arvo ei ole niin pyhä, että sen puolesta kannattaisi repiä pöksynsä ja hyppiä seinille.
Jos osaa kuunnella toista ihmistä ja perustella oman kantansa rauhallisesti, voi saada aikaan paljon enemmän hyvää. Olen aiemmin väittänyt, ettei nykyään kukaan uskalla olla tunnustuksellinen relativisti, mutta tarkemmin ajateltuna gonzo-journalisti Louis Theroux on juuri sitä. Hän pääsee lähelle uusnatseja ja uskonnollisia kultteja, koska ei kiirehdi tuomitsemaan heitä yleisten arvojen perusteella. Hänellä ei ikään kuin lainkaan ole moraalia, ainostaan empatiaa.
Ei voi edes väittää, että Theroux toimisi jonkin naivin suvaitsevuusperiaatteen pohjalta. Hän tienaa elantonsa tekemällä laatudokumentteja.
Lopuksi: hyvä etiikka on naivia
Louis Theroux'lle naivius on etupäässä omaksuttu rooli, jonka takana on journalistista ammattitaitoa. On kuitenkin erittäin hyödyllistä olla jokseenkin naivi. Ihmisen on otettava elämässä riskejä ja erittäin hyvä riskinottamisen tapa on se, että lähtee ulos, vaikka siellä on ihmisiä (joista kuka tahansa voi dekkarien perusteella olla sarjamurhaaja) eikä vilkuile selkänsä taakse, vaikka kuka tahansa voisi iskeä puukolla.
On erittäin typerää ja aikaavievää olla kaiken aikaa epäluuloinen ja varuillaan. Se kuluttaa jopa enemmän energiaa kuin biojätteiden lajitteleminen. Ihminen, joka näkee maailman kaikkien taisteluna kaikkia vastaan, joutuu tekemään valtavasti ylimääräistä työtä oman reviirinsä turvaamiseksi.
Etiikan tarkoitus ei ole vain taivuttaa meitä olemaan hyviä muita kohtaan. Eettinen maailmankuva merkitsee myös sitä, että odottaa muista etupäässä hyvää. Jos omassa mielessä on kauniita ajatuksia, ne heijastuvat ulos maailmaan, oletetuiksi muiden aikeiksi. Jos joku lähestyy meitä hymyssä suin ja kädet levällään, on viisaampi varautua halaukseen kuin siihen että nyt se tulee ja kuristaa.
Itsekkäät ihmiset ovat epäluuloisia ja jäävät paljosta paitsi. Eettinen kasvatus, joka alkaa varhain ja perustuu rakkauteen ja turvallisuuteen, saataa olla naivia. Se on kuitenkin vain plussaa, sillä naivius vie lopulta voiton. Varas voi innostua kuullessaan, että Muumilaaksossa ovia ei lukita yöksi, mutta tehtyään muutaman tunnustelevan keikan, haluaa hänkin lopulta muuttaa sinne asumaan.
Aiemmassa osassa Tiedostajan taakka puhuin tietämisen tuskasta ja eräänlaisesta "eettisyysverosta", jota myötätuntoiset ja huomaavaiset ihmiset joutuvat maksamaan. Empaattiset ja hyvin kasvatetut ihmiset antavat avustuksia tuntemattomille ja näkevät vaivaa lajittelemalla roskiaan. Itsekeskeiset tai muuten vain laiskat säästävät paljon rahaa ja aikaa.
Ongelma palautuu Immanuel Kantin kategoriseen imperatiiviin. Voimme määritellä periaatteita, joita noudattamalla kaikkien elämänlaatu paranee - ja yhteiskunnan on syytä valvoa lain ja moralisoinnin avulla, että periaatteet tulevat voimaan. Mutta entä jos yksilö voi kiertää sääntöjä salaa? Jopa Kant joutui lopulta myöntämään, että ehkä tarvitaan korkeampi voima, kuten karman laki tai näkymätön tarkkailija, joka merkitsee pahat teot syntien listaan. Muuten emme voi olla varma, ettei joku hyötyisi pahoista teoistaan.
Etiikan lapsellinen riippuvaisuus uskonnoista tekee siitä naivia - sikäli kuin tällainen riippuvaisuussuhde todella on olemassa. Ongelma on peliteoreettinen: yksilön näkökulmasta on rationaalista kipata roskat aidan yli naapurin pihalle - kunhan sen tekee yöllä ja kolmannen naapurin puolelta, ettei itse saa syytä niskoilleen. Välinpitämätön yksilö hyötyy niin kauan kun muut ovat häntä moraalisempia, eivätkä kopioi samaa käyttäytymistä tai kosta. Sama ongelma pätee yksityisautoiluun: valtion olisi rationaalista rajoittaa sitä vähentääkseen ruuhkia, mutta aina joku osa väestöstä hankkii itselleen etuoikeuksia.
Tiedostajien tunnollisuus ei ole ainoastaan henkinen ja taloudellinen rasite. Voiko omantunnon kuuliaisuus olla jopa vaarallista? Ja ennen kaikkea: onko se tyhmää?
Mitä tarkoitan kun puhun etiikasta?
Olen yleensä mielessäni erottanut etiikan ja moraalin sillä tavoin, että moraali liittyy ympäröivän yhteiskunnan sanattomiin sopimuksiin, ja etiikka puolestaan on abstraktimpaa ja vähemmän kulttuurisidonnaista. Moraalin nimissä esimerkiksi voi esittää - ja esitetäänkin - että naisten hunnuttaminen on täysin suotavaa. Eettisesti on kuitenkin hankala perustella sääntöä, joka perustuu lähinnä miesten huonoon itsetuntoon.
Moraalia puolustellaan sillä, että näin on toimittu ennenkin. Etiikka vaatii filosofisempia perusteluja.
Etiikan harrastaminen paljastaa nopeasti tapojemme luontaisen relatiivisuuden. Kaikissa yhteiskunnissa on erityisiä osa-alueita, kuten nyrkkeilykehä tai jääkiekkokaukalo, jossa on sallittua tehdä asiat eri tavalla kuin kadulla ja kodeissa. Vastaavasti kodeissa saa tehdä asioita, joita kadulla ei saa tehdä, kuten nakuilu. Tällä tavoin moraali aina sijoittuu tiettyyn viitekehykseen, joista etiikka pyrkii mahdollisuuksien mukaan olemaan vapaa - sikäli kuin ei haluta oikopäätä myöntyä relativismin ylivallalle.
Laajan suosion ja avoimen julkisuuden moraali (siis toiminnan, jolla on todistajia ja jota ei kauhistella) on kulttuurisidonnaista, mutta ei koskaan täysin järjenvastaista. Mikään moraali ei salli huonointa vaihtoehtoa, jos se taloudellisesti on mahdollista. Lobotomiaa ei siis esimerkiksi tulisi suorittaa epäpätevästi, jos paikalla on myös koulutettu lääkäri. Teloitus ei saa sotkea diktaattorin mattoja vereen, eikä ympärileikattu tyttö saa kuolla kipuun tai jälkitulehduksiin. Moraaliin sisältyy aina vaatimus laadusta - vaikka toiminta olisi jonkun mielestä epäeettistä.
Moraali on luontaisesti altis vähä-älyisyydelle, koska siinä on kyse matkimisesta, tottelemisesta ja haluttomuudesta muuttua. Mikä tekee etiikasta naivia?
Monta eri etiikkaa - enkä puhu nyt etiikan teorioista
Eettiset säännöt sijoittuvat karkeasti ottaen kolmeen luokkaan. Ensinnäkin on taikauskoisia varoituksia lapsille ja lapsenmielisille. Joulun alla tontut kurkistelevat ikkunoista ja pyyhkivät nimen pois lahjalistalta, jos näkevät konnuuksia. Valtaosa uskonnollisesta etiikasta on jollain tavoin sidoksissa tähän kategoriaan. Helvetillä pelottelu on riippuvaista spekulaatiosta, mutta se toimii. Useimmat aloittavat hyvyyden opiskelun ikään kuin varmuuden vuoksi - eihän sitä koskaan tiedä. Hyvän karman kertyttäminen on hieman kuin varautumista lähestyvään talveen. Se tuntuu järkevältä.
Ensimmäiselle ja toiselle ryhmässä on yhteistä se, että ne vetoavat ihmisen luontaiseen itsekkyyteen. Me haluamme elää ikuisesti. Me haluamme olla muiden silmissä kunniallisia. Me haluamme elää turvallisessa yhteiskunnassa. Me, me, me... minä, minä, minä...
Kolmannen kategorian eettiset säännöt ovat maksimaalisen naiveja, koska ne eivät lupaa mitään konkreettista palkkiota. Enintään tulee hyvä mieli, eikä sekään olotila kestä kauaa.
Valta-peli ja tiedostajien etiikka
Etiikasta kiinnostuneen mietiskelijän voi täyttää jännittävä ruumiista irtautumisen tunne. Etiikan flowta tuottava pointti on siinä, ettei samaistuta vain pieneen itseen. Ajattelija kohoaa yhteiskunnallisten rakenteiden yläpuolelle ja näkee kokonaiset kansakunnat kuin suuren pelilaudan, jossa toteutetaan suuria siirtoja: "mitä jos kaikki toimisivat samoin...? mikä toimisi yleisenä sääntönä?"
Eettinen vauhkoaminen on lähellä uskonnollista (oikeassa olemisen) hurmosta, mutta samalla siihen liittyy voimakas vallan tunne. Etiikka suorastaan edellyttää hallitsijan rooliin asettautumista. Mitättömät filosofit ovat kiistellessään kuin itsevaltiaan ylimpiä neuvonantajia, jotka pääsevät perustelemaan tärkeitä lakiehdotuksia. Yhteiskuntafilosofia on roolipeliä, vallanpitäjä-larppia. Etiikan kautta myös siviili saa leikkiä olevansa kenraali, joka ohjaa strategisia joukko-osastoja. Suurten ihmisjoukkojen arki on riippuvainen näistä järjen ja omantunnon päätöksistä. Mikä on hyvää ja oikein? Tätä ohjetta on kaikkien seurattava!
Mutta onko naivia olettaa, että hyvä ja paha voisivat olla irrallaan kulttuurista? Voiko lainsäätäjä olla jotakin muuta kuin inhimillinen tarinankertoja? Onko yleispäteviä sääntöjä olemassakaan? Millaista hyötyä etiikan opiskelusta on?
"Tiedostajista" puhuttaessa voidaan tarkoittaa monia asioita. Itselleni tiedostaminen tarkoittaa ainakin sitä, ettei päästä muiden ennakkoluuloja yllättämään. Tiedostaja tiedostaa, että tässäkin maassa elää monia hulluja mielipiteitä. Joka kerta kun jonkun rasistinen tai väkivaltainen asenne tulee esiin, saattaa kukkahattutäti menettää tasapainonsa ja tyyneytensä. Valveutunut tiedostaja ei ällisty, eikä kuohahda. Hän on varautunut. Hän on perillä siitä, että tuolla lailla jotkut ajattelevat.
Relativismista on hyvin vähän mitään muuta käytännön hyötyä, mutta ainakin se auttaa rentoutumaan. Relativistisessa etiikassa on se etu, että asioista on mahdollista keskustella rauhallisesti. Mikään arvo ei ole niin pyhä, että sen puolesta kannattaisi repiä pöksynsä ja hyppiä seinille.
Jos osaa kuunnella toista ihmistä ja perustella oman kantansa rauhallisesti, voi saada aikaan paljon enemmän hyvää. Olen aiemmin väittänyt, ettei nykyään kukaan uskalla olla tunnustuksellinen relativisti, mutta tarkemmin ajateltuna gonzo-journalisti Louis Theroux on juuri sitä. Hän pääsee lähelle uusnatseja ja uskonnollisia kultteja, koska ei kiirehdi tuomitsemaan heitä yleisten arvojen perusteella. Hänellä ei ikään kuin lainkaan ole moraalia, ainostaan empatiaa.
Lopuksi: hyvä etiikka on naivia
Louis Theroux'lle naivius on etupäässä omaksuttu rooli, jonka takana on journalistista ammattitaitoa. On kuitenkin erittäin hyödyllistä olla jokseenkin naivi. Ihmisen on otettava elämässä riskejä ja erittäin hyvä riskinottamisen tapa on se, että lähtee ulos, vaikka siellä on ihmisiä (joista kuka tahansa voi dekkarien perusteella olla sarjamurhaaja) eikä vilkuile selkänsä taakse, vaikka kuka tahansa voisi iskeä puukolla.
On erittäin typerää ja aikaavievää olla kaiken aikaa epäluuloinen ja varuillaan. Se kuluttaa jopa enemmän energiaa kuin biojätteiden lajitteleminen. Ihminen, joka näkee maailman kaikkien taisteluna kaikkia vastaan, joutuu tekemään valtavasti ylimääräistä työtä oman reviirinsä turvaamiseksi.
Etiikan tarkoitus ei ole vain taivuttaa meitä olemaan hyviä muita kohtaan. Eettinen maailmankuva merkitsee myös sitä, että odottaa muista etupäässä hyvää. Jos omassa mielessä on kauniita ajatuksia, ne heijastuvat ulos maailmaan, oletetuiksi muiden aikeiksi. Jos joku lähestyy meitä hymyssä suin ja kädet levällään, on viisaampi varautua halaukseen kuin siihen että nyt se tulee ja kuristaa.
Itsekkäät ihmiset ovat epäluuloisia ja jäävät paljosta paitsi. Eettinen kasvatus, joka alkaa varhain ja perustuu rakkauteen ja turvallisuuteen, saataa olla naivia. Se on kuitenkin vain plussaa, sillä naivius vie lopulta voiton. Varas voi innostua kuullessaan, että Muumilaaksossa ovia ei lukita yöksi, mutta tehtyään muutaman tunnustelevan keikan, haluaa hänkin lopulta muuttaa sinne asumaan.
maanantai 22. heinäkuuta 2013
Vesiapinan arvoitus
Uusi Tiede-lehti palautti mieleeni aiheen, josta minun on ollut tarkoitus jo pitkään kirjoittaa. Miksi ihminen on karvaton? Miksi meillä on lämpimän turkin sijaan ihonalainen rasvakerros, kuten hylkeillä?
Miksi ihmislapsella on synnynnäinen kyky pulikoida ja pidättää hengitystään veden alla?
Tiede-lehden mukaan "vesiapina" on yksi mahdollinen selitys karvattomuudellemme, mutta teoria on hyvin epätodennäköinen, sillä vesiapinoista ei ole löytynyt minkäänlaisia fossiilisia todisteita.
Mikä on vesiapina? Lehti kiteyttää:
Sekä hypoteesin puolustajat että tyrmääjät sortuvat laajempaan perspektiiviharhaan. Ongelman ydin on juuri siinä, että etsitään tieteellisiä todisteita. Sen sijaan pitäisi soveltaa taiteellista luovuutta.
Vain todellinen mystikko voi kohdata vesiapinan silmästä silmään.
Mikä ihmeen vesiapina?
Wikipedian mukaan ensimmäisenä vesiapinoista puhui Max Westenhöfer 1930-luvulla. Samalla ajatuksella spekuloi myös meribiologi Alister Hardy. Tiettävästi kumpikaan ei ollut lukenut toistensa julkaisuja, mikä ei ole iso yllätys. Kenen tahansa on helppo tehdä se johtopäätös, että ihmisen karvattomuus liittyisi jotenkin vesielämään, kun karvattomuuden ohella ihmisen erottaa muista apinoista myös tahdonvarainen hengityksen säätely (auttaa sukeltamaan) sekä kahdella jalalla seisominen (parempi kahlata ja uida).
Teoria tuli laajempaan tietoisuuteen, kun se mainittiin Desmon Morrisin menestyskirjassa "Alaston apina" (1967). Kirja tarkastelee ihmisen käyttäytymistä evoluution näkökulmasta, eikä vesiapinan olemassaolo ole sen avainkysymyksiä.
Viime vuosiin asti teoriaa on pitänyt tunnettuna Elaine Morgan, jonka 15 minuutin esitelmän voi katsoa täältä:
TED-talks: elaine_morgan_says_we_evolved_from_aquatic_apes
Nykyään tiedetään, että kalaravinnon rasvahapot ovat ihmiselle suorastaan välttämättömiä (meillä on suuret aivot, kuten delfiineillä) ja että uiminen vahvistaa tehokkaasti selkää - ikään kuin meidän kuuluisikin uida riittävästi. Yhtymäkohtia vesieläimiin on useita ja ne mainitaan myös suomenkielisellä wikipedia-sivulla:
Wikipedia: Vesiapinahypoteesi
On siis biologisia viitteitä siihen, että ihminen ja vesielämä jotenkin liittyvät yhteen. Enemmistö tutkijoista ei kuitenkaan kannata vesiapinahypoteesia, koska konkreettista näyttöä ei ole.
Aion seuraavaksi osoittaa vesiapinateorian todeksi, mutta en käytä siihen tiedettä, ainoastaan mystiikkaa.
Vesiapinan arvoitus ratkeaa
Vesiapinakysymys voidaan ratkaista ilman tieteellistä näyttöä. Tarvitaan vain itsetutkiskelua. Ihmisen on syytä katsoa peiliin.
Hypoteesin suurin pulma on siinä, että siinä oletetaan vesiapinoiden joskus muinoin eläneen ja sitten kuolleen sukupuuttoon. Vesiapinoita elää tällä planeetalla kuitenkin 7 miljardia yksilöä.
Emme ole kehittyneet vesiapinasta. Ihminen on vesiapina.
Jostain syystä useimmat sortuvat ajattelemaan, että ihminen on maalla elävä nisäkäs. Eihän se pidä paikkaansa. Me olemme poissa vedestä vain siksi, että olemme historian saatossa levittäytyneet myös kuiville ja kylmille alueille.
Heti kun sää vain sen mahdollistaa, ihmiset käyttäytyvät kuin hylkeet - eli keräytyvät suurina massoina rannoille kutemaan.
Mystiikka on todellisuuden katsomista ilman ennakkokäsitteitä. Mystiikan näkökulmasta mitään vesiapinoiden arvoitusta ei ole olemassakaan. Ihminen on karvaton, kahdella jalalla kulkeva, sukkulamainen, hengitystään pidättelevä olio, koska ihminen on vesielämään sopeutunut nikäkäs.
Faktatkin sen jo kertovat:
1) Eniten Olympia-kultamitaleja kerännyt urheilija on kukapas muu kuin uimari! Missään lajissa ei ole niin paljon erilaisia matkoja... ja missään muussa lajissa kilpailija ei palaudu kyllin hyvin osallistuakseen useisiin matkoihin. Avaruusolennot luokittelisivat ihmisen heti vesieläimeksi.
2) Kaupungit on rakennettu järvien tai jokien varteen. Miltei kaikki luonnonkansat asuvat jokien (esim. Amazon) varrella. Me ihmettelemme eniten Australian alkuperäiskansoja, koska ne ovat sopeutuneet elämään aavikolla. Ihmisten alkukodiksi on määritelty Kaksoisvirtojen maa.
3) Ennen laajamittaista maanviljelystä ihmiset olivat pikemminkin kalastajia kuin suurriistan metsästäjiä. On vain mahtipontisempaa ajatella, että kivikauden ihmiset taistelivat keihäin mammutteja ja sapelihammaspetoja vastaan. He rakensivat veneitä ja solmivat verkkoja.
4) Kun suomalainen lomailee, hän valitsee oman kesämökin järven rannalla tai aurinkorantojen kohteen. Lomaa suorastaan määrittää se, että pääsee uimaan. Museot ja oopperat ovat rikkaille luusereille. Uiminen on todellista henkistä virittäytymistä siihen luontaiseen olotilaan, jossa ei tarvitse jäkittää.
Fossiilitodisteita ei tarvita. Vesiapina elää ja voi hyvin!
Miksi ihmislapsella on synnynnäinen kyky pulikoida ja pidättää hengitystään veden alla?
Mikä on vesiapina? Lehti kiteyttää:
"Hypoteesi 7: Vesielämä. Apinaihminen eli miljoonia vuosia puoliksi vedessä ja sopeutui tilanteeseen heittämällä turkkinsa niin kuin mursu." (Tiede 7/13)Teoriaa on 1900-luvulla puolustanut useampikin evoluutiobiologi, mutta tiede vaatii konkreettisia näyttöjä - kuten kiduksilla ja räpylöillä varustettuja esi-isien fossiileja.
 |
| Oi muinainen syväjäinen, historiamme vaiettu luku! Ie, ie! |
Vain todellinen mystikko voi kohdata vesiapinan silmästä silmään.
Mikä ihmeen vesiapina?
Wikipedian mukaan ensimmäisenä vesiapinoista puhui Max Westenhöfer 1930-luvulla. Samalla ajatuksella spekuloi myös meribiologi Alister Hardy. Tiettävästi kumpikaan ei ollut lukenut toistensa julkaisuja, mikä ei ole iso yllätys. Kenen tahansa on helppo tehdä se johtopäätös, että ihmisen karvattomuus liittyisi jotenkin vesielämään, kun karvattomuuden ohella ihmisen erottaa muista apinoista myös tahdonvarainen hengityksen säätely (auttaa sukeltamaan) sekä kahdella jalalla seisominen (parempi kahlata ja uida).
Teoria tuli laajempaan tietoisuuteen, kun se mainittiin Desmon Morrisin menestyskirjassa "Alaston apina" (1967). Kirja tarkastelee ihmisen käyttäytymistä evoluution näkökulmasta, eikä vesiapinan olemassaolo ole sen avainkysymyksiä.
Viime vuosiin asti teoriaa on pitänyt tunnettuna Elaine Morgan, jonka 15 minuutin esitelmän voi katsoa täältä:
TED-talks: elaine_morgan_says_we_evolved_from_aquatic_apes
Nykyään tiedetään, että kalaravinnon rasvahapot ovat ihmiselle suorastaan välttämättömiä (meillä on suuret aivot, kuten delfiineillä) ja että uiminen vahvistaa tehokkaasti selkää - ikään kuin meidän kuuluisikin uida riittävästi. Yhtymäkohtia vesieläimiin on useita ja ne mainitaan myös suomenkielisellä wikipedia-sivulla:
Wikipedia: Vesiapinahypoteesi
On siis biologisia viitteitä siihen, että ihminen ja vesielämä jotenkin liittyvät yhteen. Enemmistö tutkijoista ei kuitenkaan kannata vesiapinahypoteesia, koska konkreettista näyttöä ei ole.
Aion seuraavaksi osoittaa vesiapinateorian todeksi, mutta en käytä siihen tiedettä, ainoastaan mystiikkaa.
Vesiapinan arvoitus ratkeaa
Vesiapinakysymys voidaan ratkaista ilman tieteellistä näyttöä. Tarvitaan vain itsetutkiskelua. Ihmisen on syytä katsoa peiliin.
Emme ole kehittyneet vesiapinasta. Ihminen on vesiapina.
Jostain syystä useimmat sortuvat ajattelemaan, että ihminen on maalla elävä nisäkäs. Eihän se pidä paikkaansa. Me olemme poissa vedestä vain siksi, että olemme historian saatossa levittäytyneet myös kuiville ja kylmille alueille.
 |
| Vesinisäkäs nro 1: hylje. |
 |
| Vesinisäkäs nro 2: homo sapiens. |
Faktatkin sen jo kertovat:
1) Eniten Olympia-kultamitaleja kerännyt urheilija on kukapas muu kuin uimari! Missään lajissa ei ole niin paljon erilaisia matkoja... ja missään muussa lajissa kilpailija ei palaudu kyllin hyvin osallistuakseen useisiin matkoihin. Avaruusolennot luokittelisivat ihmisen heti vesieläimeksi.
2) Kaupungit on rakennettu järvien tai jokien varteen. Miltei kaikki luonnonkansat asuvat jokien (esim. Amazon) varrella. Me ihmettelemme eniten Australian alkuperäiskansoja, koska ne ovat sopeutuneet elämään aavikolla. Ihmisten alkukodiksi on määritelty Kaksoisvirtojen maa.
3) Ennen laajamittaista maanviljelystä ihmiset olivat pikemminkin kalastajia kuin suurriistan metsästäjiä. On vain mahtipontisempaa ajatella, että kivikauden ihmiset taistelivat keihäin mammutteja ja sapelihammaspetoja vastaan. He rakensivat veneitä ja solmivat verkkoja.
4) Kun suomalainen lomailee, hän valitsee oman kesämökin järven rannalla tai aurinkorantojen kohteen. Lomaa suorastaan määrittää se, että pääsee uimaan. Museot ja oopperat ovat rikkaille luusereille. Uiminen on todellista henkistä virittäytymistä siihen luontaiseen olotilaan, jossa ei tarvitse jäkittää.
maanantai 15. heinäkuuta 2013
Neljäs mies
”Kuinka voisin muuttua ihmisenä?” mies kysyi. ”Olen elänyt koko elämäni ilman kunnianhimoa. Minulta puuttuu kaikki määrätietoisuus. Aina vain myötäilen muita, enkä osaa sanoa ei.”
”Miksi haluaisit muuttua?” Buddha sanoi. ”Passiivisuus on lahja. Sinua on siunattu taidolla sulautua massaan ja mennä muiden mukana.”
Mies näytti yllättyneeltä: ”Mutta... mutta minä olen kuunnellut sinua useiden viikkojen ajan, etkä ole koskaan ylistänyt sellaisia ominaisuuksia. En ole kuullut muidenkaan gurujen julistavan, että heikkotahtoisuus olisi hyve.”
Buddha vastasi: ”Ehkä kyse on niin suuresta itsestäänselvyydestä, ettei sitä muista erikseen edes mainita ääneen. Seikkailut, haasteet ja henkiset muutokset ovat niitä onnettomia varten, jotka ovat syystä tai toisesta eksyneet laumasta. Annas kun kerron sinulle pienen tarinan.”
Olipa kerran kolme kunnianhimoista miestä, jotka päättivät yhteistuumin kiivetä vuorelle. Heillä kullakin oli omat syynsä. Yksi tahtoi haastaa itsensä. Toinen tahtoi nähdä kauniit maisemat. Kolmas halusi saada hetken etäisyyttä vaimoonsa.
Matkalle lähti myös neljäs mies, mutta hänellä ei ollut mitään erikoisempaa syytä. Kaverit vain sattuivat pyytämään, eikä hän osannut sanoa ei.
Ensin kaikki meni hyvin. Sitten rinne jyrkentyi ja vain se, joka etsi fyysistä haastetta, halusi pitää yllä reippaan vauhdin. Hän oli sotilas ja luonteeltaan urheilullinen, mutta kahdella kaverilla ei ollut mitään kiirettä – työtä ja perhevelvollisuuksia paennut mies suorastaan laahusti, jotta retki kestäisi mahdollisimman kauan.
Kolmikko uhkasi riitautua, kun yksi koko ajan hoputti muita lopettamaan löysäilyn. Kaksi laiskuria pysyivät kuitenkin ruodussa, koska neljäs mies ei valittanut. Jos riuska ryhmänjohtaja käski reipastumaan, hän reipastui. Sen nähdessään muutkin tunsivat hieman häpeää veltosta asenteestaan ja paransivat tahtia.
Lopulta retkikunta saavutti vuoren huipun. Taiteilija, joka oli halunnut nähdä maiseman, alkoi heti tehdä luonnoksia vihkoonsa ja ylisti tilanteen poikkeuksellisuutta. Kaksi muuta miestä eivät olisi kauaa jaksaneet kuunnella hänen hehkutustaan, mutta neljäs mies kuunteli. Niinpä taiteilija jatkoi innokasta vuodatustaan – ja lopulta myös kaksi muuta jääräpäätä malttoivat hetkeksi jättää kiipeilyvarusteidensa säätämisen ja keskittyivät vain katselemaan.
Huippu oli saavutettu ennakoitua nopeammin, joten kolmas mies ehdotti, että he pidentäisivät retkeään: laskeutuisivat toista rinnettä ja kiertäisivät kotiin vaihtoehtoista reittiä. Sillä tavoin he saisivat viettää yhden päivän enemmän erossa tylsästä virasta ja nalkuttavasta puolisosta. (Kolmas mies ei todellisuudessa perustellut ehdotustaan juuri näillä sanoilla.)
Neljäs mies suostui heti. Muutkin kaksi olivat sopuisalla tuulella, joten matka jatkui. Lopulta kaikki neljä miestä kokivat huimia seikkailuja, löysivät merirosvojen aarteen ja oivalsivat elämän tarkoituksen.
”Sen pituinen se”, sanoi Buddha. ”Ymmärrätkö nyt, miksi maailmassa tarvitaan myös ihmisiä, joilla ei ole säkenöivää persoonallisuutta? Muiden myötäily on arvokas lahja.”
”Valaistuminen on hieman kuin tenniksen peluuta. Jos on vain kolme tyyppiä, niin ei voi pelata nelinpeliä. Sama ongelma, jos on vain kolme mailaa... tai jos kaikki pallot hukkuvat pöpelikköön.”
Seuraavana päivänä Buddha sanoi:
”Monet hienot oivallukset vain ilmaantuvat jostain, leijuvat hetken ilmassa ja sitten vaipuvat unohduksiin. Osaan lukea ja kirjoittaa, mutta voisiko joku muu toimia kirjurina – minä voin sitten vain keskittyä höpisemään, kuten ennenkin.”
Monta kättä nousi, mutta Buddha valitsi kirjurikseen sen miehen, joka teki aina kaiken mitä pyydettiin, eikä koskaan sanonut ei.
Siitä alkaen myötäilevä mies sai osakseen suurta kunnioitusta - ja kun Buddha kuoli, häneen suhtauduttiin kuin legendaarisen rokkibändin basistiin. Mies kirjoitti elämäkerran ja tienasi mukavasti tarkistaessaan dharman oikeaoppisuutta. Vaimo oli kaunis ja synnytti viisi poikaa. Perheessä vaimo määräsi kaapin paikan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)