Kun joku on niin vihainen, että käsi tärisee ja ääni väpättää, ympärillä olevat ihmiset suhtautuvat häneen heti kuin ääliöön. Ei sen niin pitäisi mennä.
Joskus vihastus on rationaalista ja oikeutettua. Ongelma on pikemminkin se, että vihaa padotaan ja sitten se purkautuu johonkin aivan väärään kohteeseen. Itsetunto romahtaa ensin sisään päin voimattomuudeksi ja masennukseksi, jota voi kestää viikkoja tai vuosia. Vasta paljon myöhemmin tunteet nousevat pintaan ja näkyvät katkeruutena ja raivona.
Syyviha purkautuu syyttömiin.
Mies saa potkut, mutta hillitsee itsensä, kun pomoa pitäisi vetää kuonoon juuri siinä paikassa ja ilman mitään epäröintiä. Pitäisi antaa vain rehellinen potku perseelle, vastalahjaiksi potkuista. Sen sijaan mies nielee kiukkunsa, lähtee kotiin, juo kännit ja hakkaa vaimonsa.
Kun puhutaan netin
vihapuheesta, asiaankuuluva reaktio on totta kai kauhisteleva ja tuomitseva. Kuitenkin kansalaisten pitäisi voida avoimesti ilmaista epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja tuohtumusta. Suoraa tunneperäistä palautetta heti ja suoraan, oikeaan kohteeseen, eikä pyöritellä vihaa omassa päässään, kunnes se purkautuu sivullisiin, ihan minne sattuu ja minne sattuu eniten.
(Psykologinen "säiliö-metafora" on ongelmallinen. Se on väärä malli. Siitä ei ole kyse, että pitäisi saada purkautua - pikemminkin että viha tulisi aktikuloitua ennen kuin sen kohde ehtii vaihtua.)
En tarkoita sitä, että vihastumista pitäisi palkita tai pitää suuressa arvossa. Olisi vain syytä myöntää, että ihmisten viha on signaali jostakin. Usein se jokin on ihan muuta perua kuin mihin viha on kanavoitu. Ulkopuolinen mustaihoinen joutuu esimerkiksi kuuntelemaan solvauksia, koska ihmisellä on paha mieli jostain ihan muusta syystä.
Ajattelen rasistisesti, siis olen
Rasismi on tehokas keino luoda identiteettiä ja saada kuuluvuutta... ihmiselle jota ei muutoin ole olemassakaan. Oletetaan, että Matti on kaikessa tavallinen, yksinäinen ja työhön mies, joka ei saa rakkautta. Jos hän jatkaa elämäänsä, hän vain muuttuu näkymättömäksi ja hiipuu pois olemassaolosta.
Jos Matti haukkuu vastaan tulevaa maahanmuuttajaa neekeriksi, hän tietää, että joka ikinen kääntyy katsomaan. Kaikki huomaavat hänet. Rasismi voi olla ainoa ratkaisu, jos ihmisen koko persoona on aikeissa liuentua tyhjyyteen.
Niinhän lapsikin toimii. Jos äiti tai isä ei huomaa, lapsi heittää kiven ikkunaan tai satuttaa itseään tahallaan.
Olen pari kertaa nähnyt tavallisen suomalaisen riehuvan julkisella paikalla ja huutavan ohikulkijoita neekeriksi. Se on melkein sama kuin jos hän olisi kaatanut päälleen bensaa ja sytyttänyt itsensä palamaan. Se on sosiaalinen itsemurha, julkisella paikalla.
Kaikki pysähtyvät ja jäävät katsomaan. Yksi "vitun neekeri!" -huuto keskellä toria ja paikalle kokoontuu tuhatpäinen yleisö. Kaikki tahtovat nähdä kuinka ihminen on tullut hulluksi ja haluaa lopettaa päivänsä komeaan räjähdyksen.
Se on vähän kuin elokuvassa rankka päivä, mutta ilman komeita takaa-ajoja ja ammuskelua. Jos mies olisi aseistautunut, kaikki juoksivat piiloon. Rasisti ei ole aseistautunut edes sanoilla. Hän on pikemminkin jäänyt sanattomaksi. Hän ei hyökkää, vaan tunnustaa voimattomuutensa. Sana "neekeri" on itsetuhoinen avunhuuto: "armahtakaa minua tai tappakaa tähän paikkaan! En jaksa enää pelata tämän hevonvitun yhteiskunnan hevonvitun säännöillä."
Rotuajattelu, rasismi ja yhtenäisestä kansallisvaltiosta haaveileminen ovat mennyttä aikaa todella suurella mittakaavalla. Toisen ihmisen luokittelu ihonvärin tai ulkonäön perusteella ei ole koskaan ollut fiksua, eikä sitä kautta voida millään tavoin saavuttaa parempaa maailmaa, kenellekään. Jopa natsismi oli masokistinen hanke. Hitler suorastaan halusi että Neuvostoliitto ja USA vyöryisivät yhteinä raivon aaltona hänen niskaansa. Hän halusi elää kauhussa ja tuntea kuinka hänen lihaansa mankeloitaisiin. Hän epäonnistui taiteilijana ja janosi kuolemaa.
Takaisin aiheeseen: vihapuheen yksiselitteisessä tuomitsemisessa on taustalla se, että Suomi on muuttumassa taloudellissti yhä epätasa-arvoisemmaksi yhteiskunnaksi. Tuhannet joutuvat kohtaamaan vähättelyä ja esineellistävää kohtelua (tai
asiakkaallistavaa). Työssä uupuminen tai työttömyys, se että muut eivät kuuntele ja mitenkään huomaa, johtaa ennen pitkää siihen, että yhteiskunnan kaikki arvot alkavat tuntua kyseenalaisilta. Rasismi on neuvottoman ihmisen antiteesi, kun ei ole sanavalmiutta ja tietotaitoa sen parempaan protestiin.
Minua itseäni vihastuttaa se, miten hyväosainen sivistyneistö näkästyy, tuhahtelee, kääntää selkänsä, sulkee korvansa, eikä halua kuunnella, jos jollain kiehuu yli ja hän alkaa ilmaista vihaansa. Enkä puhu nyt rasisteista, terroristeista tai vaimonhakkaajista - puhun siitä miten vähän meillä muutenkin on välineitä vihan käsittelyyn - omamme ja muiden.
Vihasta on kokonaisuudessaan tullut tabu. Se on osoitus kulttuurimme sairaudesta, eikä suinkaan osoita, että olisimme ymmärtäneet oikein Jeesuksen ja Buddhan opetuksia. Me emme vain halua käsitellä vihaa. Meillä ei ole vaadittavaa myötätuntoa ja varmuutta. Myös me tiedostajat olemme liian uupuneita oman työtaakkamme alla. Maailmassa on liikaa ongelmia, tulevaisuus valoton. Pitääkö vielä tuon saatanan rasistinkin olla olemassa!
Usein minussa kiuhuu ja pelkään, että ärähdys purkautuu esiin, jos joudun riittävän nihkeään tilanteeseen - jos joku povosoi minua ja alkaa tönimään. Paljastan hampaani. Olen sitä lajia, joka moralisoi herkästi, eikä pelkää käyttää vittumaista sana-arsenaalia.
Vihan ja myötätunnon vallankumous
Teknologinen kehityksemme mahdollistaisi enemmän hyvää kaikille, ellei yhteiskunnassamme työtä ja hyvinvointia jaettaisi epäoikeudenmukaisesti ja väärin perustein. Työ ei ole vapaasti otettavissa. Meillä on liikaa sopimuksia, joita kunnioitetaan kuin Jumalan sanana. On monenlaista virkaa ja asemaa, jota voisi kutsua suojatyöpaikaksi. Se tarkoittaa, ettei toinen voi vapaasti tulla ja näyttää olevansa parempi. Palkka on sopimuskysymys. Samoin työttömyys ei ole työntarpeen katoamista, vaan sopimuksen purkamista.
Elämme diplomi- ja sopimuskulttuurissa, jossa laki siirtää vastuun sopimuspuolille. Laki sallii lähes kaiken, ja samaan aikaan sopimuksen avulla ihminen voi luopua kaikissa oikeuksistaan. Big Brother -kilpailijat allekirjoittavat sopimuksen, joka sallii vaikka sen että heidät hakataan ja raiskataan.
Raha ei synny työtä tekemällä vaan solmimalla itselleen edullisia sopimuksia. Sopimukset ovat kaiken aikaa muuttuneet älyttömämpään suuntaan ja sisältävät pöyristyttävoä tulonsiirtoja yrityksille ja niiden omistajille, ylipäätään niille, joilla on parempi asema neuvottelussa. Sopimusyhteiskunnassa yritys on aina paremmassa asemassa kuin yksilö - tai edes valtio.
Yritysjohtajat ja jalkapalloilijat elävät maailmassa, jolla neuvotteluihin osallistuu suuri joukko asiantuntijoita ja pelkästään sopimuksen solmiseen kuluu kuukausia. Kukaan ei ymmärrä miksi siirtosumma ja tulospalkkio ovat sata miljoonaa. Niin lukee sopimuksessa, eikä sopimuksia voi purkaa.
Sopimuksium on kovin tunnettu alkuaine.
Nuorisotyöttömyyden kasvaminen ennennäkemättömiin mittasuhteisiin johtuu pitkälti sopimuskulttuurista, mutta osaltaan myös teknologisesta kehityksestä. Enemmistö ihmisistä ei näe nälkää, joten he eivät ole vielä riittävän vihaisia. Viha on sopimuskulttuurin kryptoniittia. Viha pystyy repimään sopimuspaperia aivan eri tavalla kuin järki. Sopimukset repeytyvät kuin Bruce Bannerin t-paita. Hulk on noussut suosituimmaksi supersankariksi, koska hänessä nähdään toivoa pysäyttämättömästä vihasta, joka tuhoaa kaikki rakenteet.
Ongelmamme on vihan niukkuus. Viha tulisi myös investoida rakentavammin. Mitään suurta muutosta voidaan saavuttaa nykyisellä talouajattelulla. Tarvitaan paljon vihaisempia ratkaisuja. Ihmisten epätoivoisen raivon on päästävä kuuluville.
Vihan tabu-luonne tulee hyvin ilmi siinä, miten salaa rakastamme kaikkea
vihaisuutta ja muunnamme sen markkinavoimaksi vihaisen siilin tai
vihaisten lintujen muodossa.
Keskiluokat rakastavat ironista vihalla leikittelyä, koska siten he voivat erottautua sekä vihaa kammoavista rikkaista, että kirosanoja arjessaan viljelvistä köyhistä. Vihastakin yritetään pelien ja sarjakuvien kautta tehdä jotenkin pehmeää, viatonta ja turvallista vaikka pohjimmiltaan viha tähtää radikaaliin muutokseen.
Vihan viesti on: palikoiden kuuluu sortua.
 |
| Näin Suomessa: keskiluokkainen vihaisuuden lähettiläs. |
Jos ihmiset olisivat kyllin vihaisia, he eivät sallisi kuntauudistuksia, yritysjohtajien miljoonapalkkioita tai poliitikkojen kähmäilyjä. Heidän vihansa ei olisi hetkellistä ja yksityistä, vaan sitä arvostettaisiin ja kanavoitaisiin oikeisiin kohteisiin.
Hyväosaiset luonnolliesti kauhistuvat kaikenlaisia vihanilmauksia, koska he pelkäävät, että nyt on tullut heidän aikansa. Viha herättää heissä omantunnonäänen ja moraalista kuohuntaa. He uneksivat säännöllisesti kansanjoukoista, jotka ovat havahtuneet unestaan ja saapuneet heidän portilleen tasaamaan hyvinvointia.
Kun kuulen kadulla sanan "neekeri", ensimmäisenä ajatukseni yhdistyvät suljettuihin tehtaisiin ja lopetettuihin työpaikkoihin. Ikään kuin lauseeseen "saatanan homo!" piiloutuisi katkera syytös pääministeriä kohtaan. Kun kadulla teinitytöt kutsuvat toisiaan "vitun huoraksi", osaan miettiä vain kansainvälisten suuritysten pukumiehiä, jotka eivät koskaan päästä suustaan harkitsematonta sanaa.
Jokainen kirosana tuntuu ikään kuin olevan suunnattu kohti koko sitä maailmaa, jossa elävät rikkaat, kauniit ja moitteettomat. Työläiset ovat tehneet kiroilusta oman tavaramerkkinsä. Kun kadulla kuulee toistuvia herjoja, tietää saapuneensa työläiskortteliin. Ymmärtääkseni niin on ollut aina ja nykyinen vihaisuuspuhe on lähinnä merkki siitä, että a) vihaisuus on kasvussa ja/tai b) köyhät saavat internetin ansioista viimeinkin oman äänensä kuuluville.
Haluaisin melkein vangita purkkiin jokaisen kirosanan sekä rasistisen huudahduksen ja viedä säiliön Espoon West Endiin. Avaisin kannen ja pahanolon ilmaukset sekä solvaukset kaikuisivat ympäri korkeasti aidattuja kujia. Pitkän aikaa ne muistuttaisivat ulkomaailman olemassaolosta.
Kaksi maailmaa sekoittuisivat: se jossa viha on arkipäivää ja se toinen, jossa viha on asetettu pannaan. Raivo, empatia, toivo ja kaikki muutkin väkevät tunteet, joilla voisi olla mahdollisuus herättää meidät välinpitämättömyyden harmaasta unesta.
Haluaisin nähdä edes sen, kun uutistentoimittaja raivoaisi itkisi ja hakkaisi nykeillään pöytää. Nyt hän vain kevyesti siirtyy sisällissodista säähän ja urheiluun. Btw.
Network (1976) on nerokas elokuva. Linkki:
Network - Kasvot kuvaruudussa
Hätkähdämme vihapuhetta, koska viallisista medioista on puhdistettu vihan tunteet. Vihapuheessa muistuvat mieleemme lapsuutemme pelko ja haavoittuvaisuus. Koululaiset eivät vielä kunnioita sopimuksia - ainakaan jos ne on tehty opettajan kanssa. Turvallisuudentunteemme katoaa ja todellisuus alkaa huolestuttavasti sekoittua arkipäiväiseen fantasiaamme.
Pakotamme kasvoillemme hymyn ja pidämme kiinni yhteisestä sanattomasta sopimuksesta, joka kieltää pettymyksen ilmaisun. Emme halua paljastaa vihaamme, koska leimautuisimme köyhiksi luusereiksi. Vihan purkaukseen kaatuisi toivomme paremmasta sopimuksista.
