keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Kävelyvauhtia tähtiin -trilogia

Päätin viimein koota luettelon kaikista kapteenin avaruusseikkailun jaksoista, mukaan lukien kaksi spesiaalia. (Päivitän tätä sivua myöhemmin, kunhan uudet osat valmistuvat). Kyse on scifi-trilogiasta, jonka kaksi ensimmäistä "kirjaa" on julkaistu Aukea.net -sivustolla. Kolmannen ja viimeisen osan olen ajatellut päässä valmiiksi jo pari vuotta sitten, mutta sen työstäminen valmiiksi on vienyt tuhottomasti aikaa.

Kokonaisuus on tarkoitus aikanaan julkaista myös paperiversiona, radiokuunnelmana, teatterisovituksena, animoituna TV-sarjana (Pasilan tyyliin ehkä?) sekä kuutena täyspitkänä elokuvana, mutta tähän kaikkeen menee vielä pidempi aika.

Lisäksi tarinat voisivat toimia sarjakuvana, ken ties? Piirtäjien sopii ilmoittautua.

Samoin voisin tarvita meseneetin apua, koska toistaiseksi tähän on mennyt neljä vuotta elämästäni, ilman penninkään palkkaa. Apurahojakaan en ole scifin kirjoittamiseen saanut, joten ehkä siksi nämä ovat niin hiton hyvää kamaa. Kaikki tulee omasta kirjoittamisen pakosta. Sydänverella nopeasti hutaistua; satasen kärkiajalla juosten kustua. Scifi-gonzo-eepos, avaruussaippuaooppera, moninkertaisella äänennopeudella kulkeva valaistumiskertomus Bhagavad Gitan, Mahabharatan ja Timanttisutran kosminen uudelleenkirjoittamisprojekti Douglas Adamsin ja Gene Roddenberryn hengessä.

Avaruudessa ei ole suuntia, mutta planeetat on aina down. Avaruuden tositeeveessä puoli ihmiskuntaa kuulee sinun huutavan, muutaman minuutin viiveellä.

1. Kirja (2009 - 2010):

Luku 1 - Kapteenin lokikirja henkimatkalle (20 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=22643

Luku 2 - Kävelyvauhtia tähtiin (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=23278

Bonus-jakso: Kaikkien ulottuvilla, hyvässä järjestyksessä (17 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=26558

Luku 3 - Shamanism for Dummies (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=25097

Luku 4 - Pieni kylä, suuri kertomus (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=28692
2. Kirja (2011 - 2013):

Luku 5 - Deep Space, Deep Shit (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=29128

Luku 6 - Puolimatkassa ikuisuuteen (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=32722

Luku 7 -  Kvalifysiikka (15 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=34964

Bonus-jakso: Seksikkäät avaruusolennot bikineissä (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=40074

Luku 8 - The Book of Saab
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=38282

Luku 9 - Valovuosikertomus
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=42866
3. Kirja (2013 - ????)

Luku 9 - Elämän läpipeluuohje

Luku 10 - Väkivaltaisesti katkennut aamupiirretty

Luku 11 - Luuserigrafia

Luku 12 - Kapteenin avaruusmatkojen esseet

Seuraava jakso ilmestyy pian!
Vähänkö mie otan tän rievun messiin!

tiistai 8. lokakuuta 2013

Asuntopatistajat, aikamme sankarit

Isoja yhteiskunnallisia ongelmia voisi ratkaista ihan vaan tarttumalla toimeen. Suomessa kunnioitetaan liikaa yksityishenkilöiden yksityisvapautta, ja oletetaan että rikkaat kyllä osaavat pitää huolen omista eduistaan.

Valitettavasti rikkaat kaipaisivat ihan yhtä paljon tukea ja patistamista kuin työttömät, opiskelijat ynnä muut - jopa enemmänkin. Heillä ei taloudellista pakkoa, joka ajaisi heitä toimeen. He passivoituvat, kun rahaa tulee joka tuutista. Tunnen monia hyväosaisia, jotka lupailevat, mutta eivät saa aikaiseksi. Asunnonvälitys ei ole heidän vahvinta alaansa.

Kun olisi edes jokin numero, johon soittamalla saisi apua! Jos kirkkaana hetkenä tuntuisi, että perintönä tullut Eiran kolmiota voisi vihdoin jotenkin hyödyntää, että pelkkä asian ajatteleminen jotenkin salpaa hengityksen ja saa vatsan sekaisin.

Puhun tietenkin siitä, että Helsingin koko asunto-ongelma ratkeaisi, jos joku viranomainen jalkautuisi tai edes tarttuisi puhelimeen ja soittaisi yksitellen kaikille tyhjinä olevien asuntojen omistajille. Muutamalla henkilötyövyuodella saataisiin kartoitettua missä mennään. Sitten tyhjistä asunnoista.

Kyllä, Helsingissä on 25.000 tyhjää asuntoa. Kaivopuistossa tyhjillään on joka neljäs asunto.
Metro.fi - kaivopuistossa 27 prosenttia asunnoista tyhjillaan

Mistä tämä johtuu? Syitä on useita: kuolinpesien saamattomuus ja riitaisuus, vanhainkodissa vietetty vanhuus, samaan aikaan kun asunto jää kalustettuna vain leijumaan kaupunkitilaan; kohtuuton rikkaus, vuokralaisten pelko, asuntojen ostaminen sijoitusmielessä jne. Monet tekevät töitä ulkonmailla ja pitävät samaan aikaan vara-asuntoa Suomessa, koska siihen on varaa. Tässä yksi kertomus:
http://www.lily.fi/blogit/minimalen/rikkaan-miehen-asunnot

Kaikki mahdolliset syyt pitäisi kartoittaa ja tilastoida. Jonkun pitäisi tehdä tätä kartoitustyötä työkseen: soitella puhelimitse asunnonomistajille. Meillähän on asuntoministerikin, kokonainen ministeriö! Asia jätetään puolitiehen vain kohteliaisuudesta, koska rikkaita omistajia ei saa vapaassa kapitalistisessa yhteiskunnassa paapoa.

Eihän se olisi kohteliasta alkaa udella, kun vasta vapauduttiin urkkimisen kulttuurista, jossa valtio tarkkailee monien ja valikoitujen yksityiselämää.

Tyhjänä olemisen syyt pitäisi kartoittaa kaikesta asennevammaisuudesta huolimatta, ja jonkun toisen - miellään kymmenien asialle omistautuvien viranomaisten - pitäisi työkseen patistaa asunnon omistajia ottamaan vuokralaisia... neuvoa ja opastaa, sillä rikkaat ja passivoituneet eivät tiedä miten he voisivat rikastua hieman lisää. Joillekin tuhat euroa kuukaudessa on pieni summa. 12.000 euron vuosittaisten vuokratulojen menettäminen ei vielä hetkauta, jos kuukaudessa muutenkin tienaa 24.000.

Tai hetkauttaahan se kyllä, ja juuri siksi asiaa ei ennemmin ollenkaan ajattele. Se tuottaa ahdistusta. Parempi vain unohtaa koko juttu. Suvussa on aina joku joka on jo vuosia ollut aikeissa muuttaa Helsinkiin ja asuntoa pitää säästellä siltä varalta.

Hirveä riitahan siitä syttyisi, jos Elda-tädin vanha asunto ei enää olisi Hesassa piipahtavien sukulaisten väliaikaiskäytössä. Mitä sitten, vaikka jo kuukauden vuokratuloilla yöpyisi viikonlopun viiden tähden hotellissa?

Ehkä asialle tapahtuisi jotakin, jos tulisi osaava primusmoottori tai taloudellista hyötyä etsivä välitysfirma, joku osapuoli, joka sinnikkäästi iskisi jalkansa oven väliin ja tunkisi eteiseen. Jalka ei liikahtaisi ennen kuin tyhjä asunto olisi suostuttu laittamaan vuokralle. Joka päivä patistaja vierailisi kolmessa tai neljässä osoitteessa. Joka päivä yksi onnistuisi. Vuodessa yksi puuhakas ahdistelija vapauttaisi 200 asuntoa. Kymmenen yhtä ahkeraa asuntopatistajaa vapauttaisivat joka vuosi 2000 osoitetta passiivisuuden ja välinpitämättömyyden ikeestä.

He olisivat aikamme sankareita. Siinä vasta olisi työ, jota kelpaisi tehdä. Taikoa asuntoja kuin tyhjästä.

Jos ette usko, niin tässä muutama linkki. Taloussanomat on uutisoinut samasta asiasta jo kolmena vuonna peräkkäin, mutta keskustelua ei ole syntynyt:

2011: http://www.taloussanomat.fi/asuminen/2011/08/17/24-000-asuntoa-tyhjillaan-miksi-taalla-ei-asuta/201111410/310
2012: http://www.taloussanomat.fi/asuminen/2012/05/27/asuntopula-ja-24-600-tyhjaa-asuntoa-mika-kaupunki/201230147/310
2013: http://www.taloussanomat.fi/asuminen/2013/07/26/huippuhinnat-ja-25-000-tyhjaa-asuntoa-missa-mattaa/201310428/310

Kolmessa vuodessa asuntopatistajien ydinryhmä olisi vapauttanut jo 6.000 asuntoa. Jos ne muutettaisiin opiskelijoiden kimppakämpiksi, kaikki saisivat asunnon saman tien. Jos minulla olisi valta, taikoisin kaupungin nuorisolle heti parikymmentä uutta työpaikkaa asunnonvälitysmarkkinoilta, ammattimaisena etiitin patistajana.

Joka ikinen opiskelija, joka asuntoa etsii, saisi asunnon, ja vieläpä läheltä keskustaa.

Ei jumalauta! Ei vittu tulee hulluksi, kun vaan ajattelee tätä asiaa. Miten voi olla, ettei 200 kansanedustajan apinalauma ole saanut aikaiseksi yhtään parannusta tähän maahan, koko minun elinikänäni. Eihän sieltä suunnalta kuule uutisia edes hyvistä yrityksistä.

Kirjoitan tämä jutun huonosi ja kiireellä, koska en halua ajatella koko asiaa toistamiseen. Tulee paha olo. Ollaan kollektiivisesti ihan hissun hiljaa tai pessimistisesti todetaan, että ei sille mitään mahda. Ei mahda, niin ei mahda.

Myös toimistotiloista joka kymmenes on tyhjillään. Liian korkeat vuokrat. Eikös se tarkoita talouden sääntöjen mukaan sitä, että jos ostaja ei maksa niin myyjän täytyy alentaa hintoja? Miksi on parempi pitää tyhjillään kuin ottaa vuokralaisia aiempaa edullisemmalla?
LINKKI: HS: Pääkaupunkiseudulla joka kymmenes toimistotila tyhjillään

Voi vuttu tätä tehokkuus-Suomen mahtavaa aikaansaamattomuuden tilaa. Kun Viipuri menetettiin, Karjalan kannaksen evakot valtion toimesta majoitettiin useisiin yksityiskoteihin. Valtio antoi käskyn, että jos tilaa on, sitä pitää jakaa niille, jotka menettivät kotinsa. Kaikki myöntyivät, koska tiesivät että se on oikein. Jos nyt presidentti tekisi saman aloitteen, enemmistö hurraisi. Ihmiset tuntisivat solidaarisuutta, kun kerrankin saisivat siihen tilaisuuden. Valtio ilmaisisi, että se välittää, että se haluaa ratkaista yhteiskuntamme ongelmia tekemällä ruohojuuritason työtä tai kannustamalla siihen luomalla uusia työpaikkoja.

Niin usein olen vihainen ennemmin lain pykälille kuin ihmisille, jotka rikkovat lakia.

Laki, vittu se sama laki, jonka tarkoitus olisi suojella ja auttaa meitä, estää meitä toistuvasti olemasta hyviä ja ymmärtäviä. Laki kehoittaa monin keinoin meitä olemaan puuttumasta ihmisten yksityiselämään. Jos joku omistaa koko korttelin ja haluaa pitää sen tyhjänä, niin sittenhän omistaa ja sittenhän pitää, jos siltä tuntuu.

Eikä asuntopatistamisessa ketään edes tarvitsisi pakottaa: riittäisi, että tutkittaisiin ja sitten lempeästi kannustettaisiin.

Munaton presidentti ja munajohtimensa katkonut ministerikunta kunnioittaa tällaisia ihme peruslakishittejä. Pitäisi palauttaa talvisodan yhteisöllisyyden henki. On vielä elossa ihmisiä, jotka muistavat 60-luvun siirtolaisuuden maalta kaupunkiin - kuinka ahdas tila tehtiin riittämään useille perheenjäsenille ja kuinka silloin oli vielä naapuruutta.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Uskosi on sinut pelastanut!

Usko on tärkeässä asemassa luterilaisuudessa, kuten myös suomalaisessa uskontotieteessä, jonka nimi ei ole toivomustiede tai rakkaustiede. Silti (tai ehkä juuri siksi) usko otetaan itsestäänselvyytenä. Mitä Jeesus tarkoitti uskolla? Mitä me sillä tarkoitamme?

Jos vertauskohdaksi otetaan rakkaus, niin sen piirissä on luotu lukuisia tunnettuja erotteluja: on eroottista rakkautta, toverillista rakkautta, älyllistä rakkautta, suvaitsevaisuutta, nopeita ihastuksia, vuosikymmien ajan kypsyteltyä avio-onnea, kaihoa, ikävöintiä, myötätuntoa ja ehdotonta äidinrakkautta, vain muutamia mainitakseni.

Rakkaus tunnistetaan kaikkea muuta kuin helpoksi käsitteeksi. Jopa koirat osaavat jollakin tavoin rakastaa perheensä tai laumansa jäseniä, eikä kaikkea tähän maailmaan mahtuvaa rakkautta ole mahdollista määritellä yhdellä huitaisulla.

Uskokaa minua, kun sanon, ettei "usko" ei ole sen helpompi aihe. Mitä Jeesus tarkoitti, kun hän sanoi "Uskosi on sinut pelastanut."

Tarkoittiko hän:
1) "Alistuminen ja sinisilmäisyys on sinut pelastanut. Et pärjää yksinäsi, parempi siis, että sulaudut laumaan ja tottelet määräyksiä. Usko siis heti, kun ylempiarvoisesi jotain sanovat!"
vai?
2) "Uskosi yliluonnollisiin voimiin on sinut pelastanut. Jatka turvautumista näkymättömään henkimaailmaan, niin kaikki kääntyy paremmaksi!"
vai?
3) "Optimismi ja luottamus toisten ihmisten hyvyyteen sekä maailman oikeudenmukaisuuteen on sinut pelastanut. Paranit, koska vapauduit kyynisyydestä."
vai?
4) "Pelastuit apaattisuudelta, koska aloit viimeinkin uskoa omiin kykyihisi. Kesti kauan ennen kuin sain sinut uskomaan, että olet kaunis ja merkityksellinen."
Aiemmin tässä blogissa kirjoitin myös siitä, kuinka Jeesuksen eräät sanat voi psykologisen tietämyksen ja uskomuslääketieteen vuosituhantisen perinteen valossa tulkita myös näin:
5) "Placebo on sinut pelastanut. Paranit, koska uskoit lääkkeen voimaan, ja koska uskosi elämään elpyi."
LINKKI: 2012/12/raamattu-antaa-vastauksen

Kärjistetyistä esimerkeistä näemme, ettei uskomisella ole yhtä ainoa merkitystä. Myös tieteellisen koulutuksen saaneet ihmiset uskovat tieteelliseen metodiin. He uskovat todistusaineistoon, jos ja kun sitä on riittävästi koeteltu.

Tiedeyhtisön uskomusten rakentamisessa kestää kauemmin, mutta toisaalta näkemykset tällöin lepäävät vakaammalla pohjalla. Totuudet on tämänkin jälkeen lupa kiistää. Uudet jäsenet liittyvät tutkijayhteisöön kyselemisen ja kyseenalaistamisen kautta. Syntyy keskinäistä luottamusta ja maailmankuvallista varmuutta, joita yhtä hyvin voisi nimittää uskoksi.


Usko voi kannustaa omatoimisuuteen tai arkuuteen

Mielestäni on tärkeä erottaa toisistaan uskomisen passiiviset ja aktiiviset merkitykset.
Uskomisen ulottuvuuksia, kaavakuva 1.
Ihmisen voi kouluttaa uskomaan ulkopuolelta tulevia komentoja, käyttäen apuna karismaa ja kulttuurisia symboleja. Armeijassa jyrkkä arvohierakia iskostuu muutamassa kuukaudessa, jopa muutamassa viikossa, eikä sitä sen jälkeen kyseenalaista kukaan.

Alokkailla on luja usko siihen, että jotain pahaa tapahtuu, jos he eivät heti tee niin kuin käsketään. Tätä uskoa vahvistetaan nöyryyttämisillä ja rangaistuksilla.

Kun ihminen on tottunut ulkoa tuleviin käskyihin ja toimimiseen yhteisössä, hänen on vaikea pärjätä liberaalissa yhteiskunnassa omin avuin. Hän ei tiedä mitä hän tekisi, sillä häneltä ehkä puuttuu aloitekykyä ja uskoa omiin taitoihinsa. Jos koulutus on vähäistä, se usko voi olla täysin perusteltua. Aloitekyky johtaisi lähinnä nöyryyttäviin epäonnistumisiin ja ongelmiin. Onhan rikollisillakin usein runsaasti aloitekykyä.

Nykyaikaisessa yhteiskunnassa yksilöt pyritään kasvattamaan itsenäisiksi, mutta on utopistista ajatella, että ihmiset voisivat elää riippumattomina hierarkioista. Jos 20 vuotta paperitehtaalla työskennellyt paperimies saa potkut, hänen on vaikea siinä samassa järjestää koko elämänsä uusiksi. Hänellä on paljon tyhjää aikaa, joka tuntuu ahdistavalta ja merkityksettömältä.

Ihminen on vaikea saada uskomaan, että hän voi hankkia uuden koulutuksen ja löytää uusia töitä, jos hänen koko tietotaitonsa on aiemmin sidottu johinkin muuhun. Yhtälö ei toimi, eikä optimismia voi noin vain taikoa ihmiseen, jos se on epärealistista ja valheellista.

Usko sijaitseekin usein ympäröivässä yhteiskunnassa, ei niinkään yksilössä. Jos papit eivät elä, kuten he opettavat, parhaatkin kristityt lakkaavat uskomasta pappien sanaa. Niin se vain menee, ja niin sen kuuluukin mennä.

 
Uskolla on voimaannuttava vaikutus elämäämme

Usko antaa varmuutta, mikä helpottaa päätöksentekoa ja toimintaa. Voidaan erottaa toisistaan usko ulkoisiin ja sisäisiin voimiin. Kun tämä erottelu yhdistetään aiempaan, saadaan seuraavanlainen uskon nelikenttä.

(Muitakin vastaavia nelikenttiä on totta kai täysi vapaus hahmotella, sikäli kuin riittää uskoa omiin kognitiivisiin kykyihin):
Uskomisen nelikenttä, kaavio 2A.
Jeesuksen toiminnassa voidaan nähdä paljon kapinointia, joka pohjautuu hänen yksilölliseen uskoonsa. Hänen uskonsa eroaa ympäröivän yhteiskunnan yleisistä arvoista, mikä tuottaa hänessä näkyvää aktiivisuutta. Hän ei sopeudu ja myönny, vaan haastaa vallanpitäjät.

Opetuslapset kuvataan Uuden Testamentin kirjoissa usein passiivisina. Heissä voidaan nähdä paikoin sinisilmäisyyttä, eivätkä heidän omat aloitteensa usein johda muuhun kuin sähläämiseen. Parhaimmillaan heidän passiivisuutensa kuitenkin tuottaa hyvää yhteishenkeä. He luottavat opettajaansa.

Kun opetteja on ristiinnaulittu, tilanne muuttuu aivan toiseksi. Nyt opetuslapset joutuvat aktivoitumaan. Osa heistä jatkaa kapinointia, mutta päällimmäisenä on luja optimismi ja kollektiivinen usko paremmasta maailmasta, joka saapuu joko yliluonnollista tai luonnollista tietä.

Yksilönkehityksessä voidaan erottaa kaksi varsin erilaista tietä kypsään toiminnallisuuteen:
Uskomisen nelikenttä, kaavio 2B.
Lapset uskovat lähes sokeasti kaiken, minkä heidän vanhempansa opettavat. Joidenkin ihmisten onni on kasvaa luotattavien ja osaavien aikuisten seurassa. He eivät menetä uskoaan opettajiinsa tai kohtaa omien vanhempiensa ilmeisiä puutteita, ennen kuin ehkä keski-iän kynnyksellä. Heidän kouluaikaansa leimaa luottamus.

Toiset lapset - sekin voi olla suureksi onneksi, mutta ehkä ei niin usein - kadottavat hyvin varhain uskonsa aikuisten hyvyyteen. He elävät ehkä yhteiskunnassa, jossa aikuisiin ei voi luottaa. Opettajat ovat kaikkea muuta kuin päteviä, eivätkä välitä oppilaistaan.

Myös paremmissa yhteiskunnissa jotkut kulkevat elämän läpi kapinan tietä. Se voi johtua myös heidän temperamentistaan ja synnynnäisestä levottomuudesta. He kartuttavat elämänkokemusta yritysten ja erehdysten kautta, eivät niinkään omaksumalla sitä auktoriteeteilta.

Lopputulos voi kummassakin tapauksessa on onnistunut: lapsesta kasvaa aloitekykyinen, aktiivinen ja omiin taitoihinsa luottava aikuinen. Uskolla on tärkeä rooli hänen elämässään. Hän uskoo, että asioita voi parantaa omalla toiminnalla, ja että loppujen lopuksi useimmat ihmiset tahtovat hyvää, ja elämän saldo tulee olemaan positiivinen. Harkittuja riskejä kannattaa ottaa. On uskoa parempaan huomiseen.

maanantai 30. syyskuuta 2013

Zen-vitsi ja sen selitykset

Lapamato sanoi toiselle:
 "Hei! Oletko jo kuullut, että asumme täydellisesti valaistuneessa Buddhassa? Eikö ole mahtavaa!"

Mihin toinen lapamato vastasi:
"Äh, mitäs se muka merkitsee... Kaikki, jotka tunnen, asuvat Buddhassa."


Huinengin kommentaarista vuodelta 709:
...Tarinan juju on siinä, että lapamato on inhimillistetty: ikään kuin lapamadolle olisi merkitystä asuinalueen kunniallisuudella tai sillä, miten voi päteä suhteessa muihin lapamatoihin.

Yhtä hyvin ensimmäinen lapamato voisi sanoa, että "katso miten hieno kravatti", mihin toinen vastaisi: "hienoa, nyt tiedämme missä kohtaa sinun kaulasi sijaitsee."

Dōgenin kommentaarista vuodelta 1341:
Vitsi yrittää keskivaiheillaan olla salaviisas, mutta sitten se sortuu turhaan nokkeluuteen. Dialogi olisi valaisevampi, jos toinen lapamato päättäisi vuorosanansa (ja koko vitsin) kohtaan: "Äh, mitäs se muka merkitsee?"

Keizanin kommentaarista, vuodelta 1311:
Tästä vitsistä saisi hauskan lisäämällä siihen yhden sanan. Toinen lapamato voisi vastata: "Melkein kaikki, jotka tunnen, asuvat Buddhassa."

Hakuinin kommentaarista vuodelta 1740:
Jaahas. Että sellaista.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Iloitsemisen haasteellisuudesta

Olen tätä kirjoittaessani flunssassa, joten en ole koko päivään saanut suoritettua juurikaan mitään luvattua tai aiottua. Vasta nukkumaanmenon hetkellä iski häilyvä motivaatio-olo, johon yhdistyi hauras jaksamisen tunne.

Paljon pitäisi totta kai ahertaa, jotta todellinen paperisuikaleille kirjoitettu tehtävälista ei paisuisi mahdottoman pitkäksi. Asuntoni muistuttaa lounaspaikkaa, jossa tarjoilija jättää kokille asiakkaan tilaukset - paitsi, että itse olen kokki, tarjoilija ja erittäin nälkäinen asiakas. Joka päivä täytyy määritellä ja selättää muutama urakka, ja perisuomalaisen työmoraalin mukaisesti kerjätä armopalaa omalta superegolta.

Aikuista arkea ikään kuin varjostaa sellainen tunne, että jos pysähtyisin edes hetkeksi, se merkitsisi tuskaista kuolemaa. Koko universumin tasapaino järkkyisi.

Kyse on totta kai myös rahasta. Selvitäkseen ilman vakituista työtä on tehtävä 12 tunnin työpäiviä, mukaan lukien viikonloput.

Olen kuullut ja pistänyt muistiin monta kirjailijoiden taloutta koskevaa viisautta (tai nokkeluutta, jos ollaan tarkkoja). Tavallisinta on verrata kirjailijaa on yksityisyrittäjä, mikä varmaan monella tasolla pitää kutinsa. Tarvitaan paljon työtä ja monia onnekkaita sattumuksia, ennen kuin kirja/firma alkaa tehdä positiivista tulosta.

Käytännössä tuhansia tunteja täytyy raataa ilman varmuutta minkäänlaisesta palkasta. Täytyy keräillä kontakteja, haalia asiakaskuntaa, rakentaa imagoa, lisätä tunnettavuutta, luoda pitkäjänteistä ja kestävää perustaa menestykselle, joka sittenkin on häilyvä.

En tiedä onko aikuisuus vain sitä, että mielikuvat köyhtyvät sille asteelle, jossa ne kohtaavat reaalimaailman. Joka tapauksessa suhtautumiseni tulevaisuuteen on muuttunut pelottavan vakavamieliseksi, lähestulkoon ilottomaksi.

Välillä jopa tuntuu kuin osaisin samaistua Jutta Urpilaiseen, joka ei ole julkisesti hymyillyt kohta kolmeen vuoteen.

Hänellä ei ole unelmia, vain vastuuta.

Minulla on vastuuta vain unelmiani kohtaan, mikä on miltei sama asia.

Parikymppisenä saatoin sulkea silmäni ja haaveilla kaikista kirjoista, jotka tulen kirjoittamaan. Näin ne jo silmieni edessä: niiden kannet ja otsikot.

Nykyään näen enemmänkin kaiken sen helvetillisen työn, jonka jokaisen kirjan kirjoittaminen ja editoiminen vaatii.

Mietin mitä tapahtuu kaikille niille juonille ja päähenkilöille, jos minä en syystä tai toisesta jaksa. Jos tunnen oloni uupuneeksi, jos kadotan motivaationi. Kuinka sitten käy kaikille niille maailmoille, jotka on suljettu uniini?

Haaveilen siitä, että voisin listata ranskalaisin viivoin mitä kaikkea kirjassa kuuluisi olla ja jättää loput muiden työksi. Tai ei, edes siitä en osaa haaveilla. Tiedän vallan hyvin, ettei ranskalaisilla viivoilla ole mitään arvoa. En itsekään välillä tiedä mitä olen tarkoittanut muistiinpanoillani. Suuret suunnitelmat ja mielikuvituksekkaat juonet ovat yhtä tyhjän kanssa, jos ja kun niitä ei kumminkaan ehdi lavastaa, puvustaa ja kuvata.

Kirjassa on niin monta eri työvaihetta ja osaamisen tasoa, että se on oikeastaan typerää. Kirjoittamisen vastuuta pitäisi kyetä jotenkin jakamaan ja koordinoimaan. Joskus muinoin siihen peräti oli varaa: runoilija kirjoitti runoja ja sitten renessanssineroa muistuttava kustannustoimittaja käytti laajaa kokemusta koostaakseen niistä teoksen.

Vikaan mentiin siinä, että kirjan kanteen merkittiin vain alkuperäiskäsikirjoittajan nimi, ei ohjaajan tai leikkajan - siis kustannustoittajan.

Jos vuosikymmeniä sitten olisi toimittu toisin, saatettaisiin kaunokirjallisen toimittajan työtä arvostaa enemmän: mikä puolestaan tarkoittaisi, ettei kirjailijan ei itse tarvitsisi tuntea ja suorittaa jokaista työvaihetta. Ammattimaisia lukijoita ja omaperäisen kaunokirjallisen vision omaavia editoijia ei olisi potkittu pihalle kustantamosta, vaan he antaisivat kirjalle oman panoksena. Nuoret lahjakkuudet haluaisivat toimia runoteoksen ohjaajina ja työstää runoilijan raakamateriaalia. Heillä olisi aikaa paneutua. Joku saisi palkkaa sellaisesta työstä ja kirjat tarjoaisivat lukijalle laadukkaampia elämyksiä.

Runoilija joutuisi toisaalta kovemmalle ja toisaalta hän pääsisi vähemmällä. Hän voisi keskittyä siihen, minkä hän osaa. Hänen ei tarvitsisi olla oman luovuutensa vittumainen alikersantti.

Tarkoitukseni ei ollut päätyä tälle polulle. Halusin sanoa, että tunnen huolta ajan riittämisestä ja omasta jaksamisesta. Olen kasvanut aikuiseksi. En ole Pikku Myy vaan enemmänkin Muumimamma. Minulla on hillokellarin aaimet, mutta en kajoa hilloon. Olen iloton valtiovarainministeri, taloudellisesta tulevaisuudesta huolestunut Jutta Urpilainen.

Olen iloton ja tylsä tyyppi. En ehkä ihan aina ulos päin ja kaikille, mutta omat unelmani olen jo ehtinyt suoriin riveihin. Priorisoin ideoita. Valitsen tietyn projektin ja pitäydyn siinä. Haluan saada asioita saatettua valmiiksi, vaikka todellisuudessa se ei ole minun vahvinta alaani.

Vahvinta alaani ovat aikomukset. Voisin aikoa täydellä sydämellä ainakin kymmenen kertaa päivässä. Minulla riittäisi aikomuksia vaikka sadalle tulevaisuudelle. Monet aikomuksistani ovat aivan fantastisia. Harmi vain, ettei minulla ole resurseja niiden loppuunsaattamiseksi.

Ilottomuuteni tulee siitä, että kun katson Antoni Gaudin rakennusta, en mieti sitä mitä hän ehti saada valmiiksi. Mietin mitä kaikkea mieletöntä hän olisi saattanutkaan aikoa, jos ei olisi tuhlannut aikaansa niiden toteuttamiseen.

Miksi kuvittelijoilla on niin usein pakkomielle tuoda omat unelmansa näkyviin, jakaa ne muille? Miksi minulle ei riitä se, että kukaan maailmassa ei näe niin värikkäitä unia ja koe niin upeita aistielämyksiä?

Miksi runoilijan tarvitsee runoilla tai maalarin maalata, kun kaikki aikomuksensa voisi kohdata vain sulkemalla silmänsä?

Siksipä tietenkin, ettei siitä kukaan maksa palkkaa.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Työn vapauttaminen

Olen jo jonkun aikaa ihmetellyt sitä, kuinka paljon helpompaa rahan tuhlaaminen on kuin sen ansaitseminen. Syyt ovat yhteiskunnallisia. Työ on paljon tarkemmin säädeltyä kuin kuluttaminen.

Työttömyyden syistä ei juurikaan keskustella. Palkat on sidottu sopimuksiin, ei työhön. Mitä tämä tarkoittaa?

Annan esimerkin, joka on idioottimaisen selkeä. Oletetaan, että huomaan puiston ruohon olevan heinittynyttä ja täynnä roskia. Korjaan pois roskat ja ajan ruohon. Kaupungin puistotyöntekijä saapuu viimein paikalle ja huomaa työn tehdyksi. Hän menee kotiin katsomaan televisiota.

Palkkio työstä menee puistotyöntekijälle, koska sopimus määrittää niin. Minä en saa tehdystä työstä mitään palkkiota.

Työllisyyttä ja työn tehokkuutta voisi tehokkaasti parantaa, jos työn laatu olisi sopimuksia tärkeämpää. Voisin kävellä yliopistolle ja pitää luontoja filosofiasta. Jos tekisin työn paremmin kuin professorit, saisin sen palkkion, joka professoreille kuuluu.

Jos yhteiskunta toimisi siten, että työn voi "varastaa" toisen nenän edestä, tuhannet työttömät olisivat takuuvarmasti todistamassa kyvykkyyttään niissä taidoissa, joissa ovat hyviä. Samalla monet suojatyöpaikat katoaisivat tai ainakin virkaan nimitetyt ihmiset tekisivät työnsä paremmin.

Työn tekeminen on myös toisella tavoin tehty vaikeammaksi kuin rahan kuluttaminen. Kaikissa kaupungeissa on ostoskeskuksia, mutta missä ovat vastaavat työn keskukset?

Miksi ei voisi olla suurta rakennusta, jossa erilaiset työllistäjät pitäisivät kojujaan. Ihmiset - siis kuka tahansa - voisi vain kävellä paikalle tekemään työtä. Hän saisi palkkaa työajan ja laadun mukaan.

Tällä tavoin rahaa ansaitaan monissa videopeleissä. Tietyssä paikassa kaupungilla on sijainti: esimerkiksi oviaukko, jossa vilkkuu valo. Kun kohtaan astuu, alkaa tehtävä. Testävän saatuaan saa rahaa.

Jos todellisessa maailmassa työn löytäminen olisi yhtä helppoa kuin GTA:ssa tai monissa roolipeleissä, työttömät ja opiskelijat voisivat aamulla päättää omistavansa päivän työnteolle ja sitten kokeilla erilaisia haasteita.

Työtä pitäisi olla tarjolla ilman sopimuksia - niin kuin aikoinaan olikin: työläinen saattoi vain kulkea etsimässä töitä, kunnes tärppäsi. Yhteiskunta ei asettanut työlle rajoituksia.

Nykyaikaisessa sopimusyhteiskunnassa ei ole montaakaan työtä tuosta vain tarjolla. Aloin miettiä tätä, kun thaimaalaiset marjanpoimijat haastoivat ihmiskaupasta. Suomalaiset viranomaiset totesivat, ettei kyse voi olla työstä, koska työsopimusta ei ole.

Työ, jota tehdään ilman sopimusta, ei lainsäädäntömme mukaan ole työtä lainkaan. Jos asiaa miettii yhtään laajemmin, huomaa että kyse on kollektiivisesta hulluudesta. Luomme laajamittaista ulkopuolisuutta ja kurjuutta, kun laajennamme omistusoikeuden myös työhön. En voi haastaa professoreja, koska oikeuskäsityksemme mukaan virka ja myös siihen kuuluva velvollisuus ovat hänen omaisuuttaan.

Työtä ei ole tarjolla kaikille, koska pieni eliitti omistaa sen. Työ on aidattu. Työn ympärillä on sopimuksista ladottu muuri. Muutama ihminen kahmii itselleen kaiken työn ja julistaa sen omakseen.

Työn vapauttaminen edellyttäisi aiempaa parempia mahdollisuuksia työnteon kokemiseen. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus kokeilla erilaisia ammatteja, jo varhaisessa vaiheessa. Tätäkin varten tarvittaisiin työpuistoja tai työskentelykeskuksia, joissa voisi kokeilla miltä työn tekeminen tuntuu - mikä luistaa ja mikä ei.

On oikeastaan hullua, että jätämme ihmisen ammattiurasta päättämisen pelkkien mielikuvien varaan. Ehkä siksi nuoret ovat niin hukassa, kun tulee aika miettiä mihin ammattiin halua kouluttautua. Kuinka sen voisi tehdä oikein, kun mistään muusta ei ole kokemuksia kuin laajamittaisesta kuluttamisesta?

Toisenlaisessa yhteiskunnassa kuluttaminen saattaisi olla sopimuksilla rajoitettua. Mitään ei saisi ostaa, ellei olisi ammattitaitoa. Muuten kuluttaja saattaisi tehdä virheen, jolla on pitkäkestoiset seuraukset, esimerkiksi ostaessaan huonon auton tai hometalon.

Työ pitäisi ajatella kokonaan uusiksi: siihen tulisi suhtautua mahdollisuutena oppia jotain itsestään. Työharjottelun sijaan tulisi olla ammattimaisesti suunniteltu työn laboratorio, jossa työhön saisi todellisen kokemuksen: ei mitään surkeaa simulaattoria, vaan keskus, jossa tavoitteena olisi rahan ansaitseminen.

Esimerkiksi: ravintola, jossa voisi vain kävellä keittiöön ja kokata. Sen jälkeen ruoka tarjoiltaisiin asiakkaille - jos tykkäisit, saisit siitä palkkaa. Paikalle pitäisi totta kai olla pääkokki, joka valvoisi ettei kukaan varasta raaka-aineita, häiritse muiden työtä tai riko työkaluja.

Työ olisi yhtä vaivatonta kuin ostaminen: kävele sisään, näytä mitä osaat, kävele ulos. Jos tällainen malli toimisi edes muutamalla alalla, se mullistaisi koko tapamme ajatella työtä.

Samalla miltei maaginen uskomme sopimuksiin saattaisi rakoilla, ja voisimme oppia jakamaan työtä oikeudenmukaisemmin.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Vihaisuuspuhe (ja vihan puolustus?)

Kun joku on niin vihainen, että käsi tärisee ja ääni väpättää, ympärillä olevat ihmiset suhtautuvat häneen heti kuin ääliöön. Ei sen niin pitäisi mennä.

Joskus vihastus on rationaalista ja oikeutettua. Ongelma on pikemminkin se, että vihaa padotaan ja sitten se purkautuu johonkin aivan väärään kohteeseen. Itsetunto romahtaa ensin sisään päin voimattomuudeksi ja masennukseksi, jota voi kestää viikkoja tai vuosia. Vasta paljon myöhemmin tunteet nousevat pintaan ja näkyvät katkeruutena ja raivona.

Syyviha purkautuu syyttömiin.

Mies saa potkut, mutta hillitsee itsensä, kun pomoa pitäisi vetää kuonoon juuri siinä paikassa ja ilman mitään epäröintiä. Pitäisi antaa vain rehellinen potku perseelle, vastalahjaiksi potkuista. Sen sijaan mies nielee kiukkunsa, lähtee kotiin, juo kännit ja hakkaa vaimonsa.
Kun puhutaan netin vihapuheesta, asiaankuuluva reaktio on totta kai kauhisteleva ja tuomitseva. Kuitenkin kansalaisten pitäisi voida avoimesti ilmaista epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja tuohtumusta. Suoraa tunneperäistä palautetta heti ja suoraan, oikeaan kohteeseen, eikä pyöritellä vihaa omassa päässään, kunnes se purkautuu sivullisiin, ihan minne sattuu ja minne sattuu eniten.

(Psykologinen "säiliö-metafora" on ongelmallinen. Se on väärä malli. Siitä ei ole kyse, että pitäisi saada purkautua - pikemminkin että viha tulisi aktikuloitua ennen kuin sen kohde ehtii vaihtua.)

En tarkoita sitä, että vihastumista pitäisi palkita tai pitää suuressa arvossa. Olisi vain syytä myöntää, että ihmisten viha on signaali jostakin. Usein se jokin on ihan muuta perua kuin mihin viha on kanavoitu. Ulkopuolinen mustaihoinen joutuu esimerkiksi kuuntelemaan solvauksia, koska ihmisellä on paha mieli jostain ihan muusta syystä.


Ajattelen rasistisesti, siis olen

Rasismi on tehokas keino luoda identiteettiä ja saada kuuluvuutta... ihmiselle jota ei muutoin ole olemassakaan. Oletetaan, että Matti on kaikessa tavallinen, yksinäinen ja työhön mies, joka ei saa rakkautta. Jos hän jatkaa elämäänsä, hän vain muuttuu näkymättömäksi ja hiipuu pois olemassaolosta.

Jos Matti haukkuu vastaan tulevaa maahanmuuttajaa neekeriksi, hän tietää, että joka ikinen kääntyy katsomaan. Kaikki huomaavat hänet. Rasismi voi olla ainoa ratkaisu, jos ihmisen koko persoona on aikeissa liuentua tyhjyyteen.

Niinhän lapsikin toimii. Jos äiti tai isä ei huomaa, lapsi heittää kiven ikkunaan tai satuttaa itseään tahallaan.

Olen pari kertaa nähnyt tavallisen suomalaisen riehuvan julkisella paikalla ja huutavan ohikulkijoita neekeriksi. Se on melkein sama kuin jos hän olisi kaatanut päälleen bensaa ja sytyttänyt itsensä palamaan. Se on sosiaalinen itsemurha, julkisella paikalla.

Kaikki pysähtyvät ja jäävät katsomaan. Yksi "vitun neekeri!" -huuto keskellä toria ja paikalle kokoontuu tuhatpäinen yleisö. Kaikki tahtovat nähdä kuinka ihminen on tullut hulluksi ja haluaa lopettaa päivänsä komeaan räjähdyksen.

Se on vähän kuin elokuvassa rankka päivä, mutta ilman komeita takaa-ajoja ja ammuskelua. Jos mies olisi aseistautunut, kaikki juoksivat piiloon. Rasisti ei ole aseistautunut edes sanoilla. Hän on pikemminkin jäänyt sanattomaksi. Hän ei hyökkää, vaan tunnustaa voimattomuutensa. Sana "neekeri" on itsetuhoinen avunhuuto: "armahtakaa minua tai tappakaa tähän paikkaan! En jaksa enää pelata tämän hevonvitun yhteiskunnan hevonvitun säännöillä."
Rotuajattelu, rasismi ja yhtenäisestä kansallisvaltiosta haaveileminen ovat mennyttä aikaa todella suurella mittakaavalla. Toisen ihmisen luokittelu ihonvärin tai ulkonäön perusteella ei ole koskaan ollut fiksua, eikä sitä kautta voida millään tavoin saavuttaa parempaa maailmaa, kenellekään. Jopa natsismi oli masokistinen hanke. Hitler suorastaan halusi että Neuvostoliitto ja USA vyöryisivät yhteinä raivon aaltona hänen niskaansa. Hän halusi elää kauhussa ja tuntea kuinka hänen lihaansa mankeloitaisiin. Hän epäonnistui taiteilijana ja janosi kuolemaa.

Takaisin aiheeseen: vihapuheen yksiselitteisessä tuomitsemisessa on taustalla se, että Suomi on muuttumassa taloudellissti yhä epätasa-arvoisemmaksi yhteiskunnaksi. Tuhannet joutuvat kohtaamaan vähättelyä ja esineellistävää kohtelua (tai asiakkaallistavaa). Työssä uupuminen tai työttömyys, se että muut eivät kuuntele ja mitenkään huomaa, johtaa ennen pitkää siihen, että yhteiskunnan kaikki arvot alkavat tuntua kyseenalaisilta. Rasismi on neuvottoman ihmisen antiteesi, kun ei ole sanavalmiutta ja tietotaitoa sen parempaan protestiin.

Minua itseäni vihastuttaa se, miten hyväosainen sivistyneistö näkästyy, tuhahtelee, kääntää selkänsä, sulkee korvansa, eikä halua kuunnella, jos jollain kiehuu yli ja hän alkaa ilmaista vihaansa. Enkä puhu nyt rasisteista, terroristeista tai vaimonhakkaajista - puhun siitä miten vähän meillä muutenkin on välineitä vihan käsittelyyn - omamme ja muiden.

Vihasta on kokonaisuudessaan tullut tabu. Se on osoitus kulttuurimme sairaudesta, eikä suinkaan osoita, että olisimme ymmärtäneet oikein Jeesuksen ja Buddhan opetuksia. Me emme vain halua käsitellä vihaa. Meillä ei ole vaadittavaa myötätuntoa ja varmuutta. Myös me tiedostajat olemme liian uupuneita oman työtaakkamme alla. Maailmassa on liikaa ongelmia, tulevaisuus valoton. Pitääkö vielä tuon saatanan rasistinkin olla olemassa!

Usein minussa kiuhuu ja pelkään, että ärähdys purkautuu esiin, jos joudun riittävän nihkeään tilanteeseen - jos joku povosoi minua ja alkaa tönimään. Paljastan hampaani. Olen sitä lajia, joka moralisoi herkästi, eikä pelkää käyttää vittumaista sana-arsenaalia.


Vihan ja myötätunnon vallankumous

Teknologinen kehityksemme mahdollistaisi enemmän hyvää kaikille, ellei yhteiskunnassamme työtä ja hyvinvointia jaettaisi epäoikeudenmukaisesti ja väärin perustein. Työ ei ole vapaasti otettavissa. Meillä on liikaa sopimuksia, joita kunnioitetaan kuin Jumalan sanana. On monenlaista virkaa ja asemaa, jota voisi kutsua suojatyöpaikaksi. Se tarkoittaa, ettei toinen voi vapaasti tulla ja näyttää olevansa parempi. Palkka on sopimuskysymys. Samoin työttömyys ei ole työntarpeen katoamista, vaan sopimuksen purkamista.

Elämme diplomi- ja sopimuskulttuurissa, jossa laki siirtää vastuun sopimuspuolille. Laki sallii lähes kaiken, ja samaan aikaan sopimuksen avulla ihminen voi luopua kaikissa oikeuksistaan. Big Brother -kilpailijat allekirjoittavat sopimuksen, joka sallii vaikka sen että heidät hakataan ja raiskataan.

Raha ei synny työtä tekemällä vaan solmimalla itselleen edullisia sopimuksia. Sopimukset ovat kaiken aikaa muuttuneet älyttömämpään suuntaan ja sisältävät pöyristyttävoä tulonsiirtoja yrityksille ja niiden omistajille, ylipäätään niille, joilla on parempi asema neuvottelussa. Sopimusyhteiskunnassa yritys on aina paremmassa asemassa kuin yksilö - tai edes valtio.

Yritysjohtajat ja jalkapalloilijat elävät maailmassa, jolla neuvotteluihin osallistuu suuri joukko asiantuntijoita ja pelkästään sopimuksen solmiseen kuluu kuukausia. Kukaan ei ymmärrä miksi siirtosumma ja tulospalkkio ovat sata miljoonaa. Niin lukee sopimuksessa, eikä sopimuksia voi purkaa. Sopimuksium on kovin tunnettu alkuaine.

Nuorisotyöttömyyden kasvaminen ennennäkemättömiin mittasuhteisiin johtuu pitkälti sopimuskulttuurista, mutta osaltaan myös teknologisesta kehityksestä. Enemmistö ihmisistä ei näe nälkää, joten he eivät ole vielä riittävän vihaisia. Viha on sopimuskulttuurin kryptoniittia. Viha pystyy repimään sopimuspaperia aivan eri tavalla kuin järki. Sopimukset repeytyvät kuin Bruce Bannerin t-paita. Hulk on noussut suosituimmaksi supersankariksi, koska hänessä nähdään toivoa pysäyttämättömästä vihasta, joka tuhoaa kaikki rakenteet.
Ongelmamme on vihan niukkuus. Viha tulisi myös investoida rakentavammin. Mitään suurta muutosta voidaan saavuttaa nykyisellä talouajattelulla. Tarvitaan paljon vihaisempia ratkaisuja. Ihmisten epätoivoisen raivon on päästävä kuuluville.

Vihan tabu-luonne tulee hyvin ilmi siinä, miten salaa rakastamme kaikkea vihaisuutta ja muunnamme sen markkinavoimaksi vihaisen siilin tai vihaisten lintujen muodossa.
Keskiluokat rakastavat ironista vihalla leikittelyä, koska siten he voivat erottautua sekä vihaa kammoavista rikkaista, että kirosanoja arjessaan viljelvistä köyhistä. Vihastakin yritetään pelien ja sarjakuvien kautta tehdä jotenkin pehmeää, viatonta ja turvallista vaikka pohjimmiltaan viha tähtää radikaaliin muutokseen.

Vihan viesti on: palikoiden kuuluu sortua.
Näin Suomessa: keskiluokkainen vihaisuuden lähettiläs.
Jos ihmiset olisivat kyllin vihaisia, he eivät sallisi kuntauudistuksia, yritysjohtajien miljoonapalkkioita tai poliitikkojen kähmäilyjä. Heidän vihansa ei olisi hetkellistä ja yksityistä, vaan sitä arvostettaisiin ja kanavoitaisiin oikeisiin kohteisiin.

Hyväosaiset luonnolliesti kauhistuvat kaikenlaisia vihanilmauksia, koska he pelkäävät, että nyt on tullut heidän aikansa. Viha herättää heissä omantunnonäänen ja moraalista kuohuntaa. He uneksivat säännöllisesti kansanjoukoista, jotka ovat havahtuneet unestaan ja saapuneet heidän portilleen tasaamaan hyvinvointia.

Kun kuulen kadulla sanan "neekeri", ensimmäisenä ajatukseni yhdistyvät suljettuihin tehtaisiin ja lopetettuihin työpaikkoihin. Ikään kuin lauseeseen "saatanan homo!" piiloutuisi katkera syytös pääministeriä kohtaan. Kun kadulla teinitytöt kutsuvat toisiaan "vitun huoraksi", osaan miettiä vain kansainvälisten suuritysten pukumiehiä, jotka eivät koskaan päästä suustaan harkitsematonta sanaa.

Jokainen kirosana tuntuu ikään kuin olevan suunnattu kohti koko sitä maailmaa, jossa elävät rikkaat, kauniit ja moitteettomat. Työläiset ovat tehneet kiroilusta oman tavaramerkkinsä. Kun kadulla kuulee toistuvia herjoja, tietää saapuneensa työläiskortteliin. Ymmärtääkseni niin on ollut aina ja nykyinen vihaisuuspuhe on lähinnä merkki siitä, että a) vihaisuus on kasvussa ja/tai b) köyhät saavat internetin ansioista viimeinkin oman äänensä kuuluville.
Haluaisin melkein vangita purkkiin jokaisen kirosanan sekä rasistisen huudahduksen ja viedä säiliön Espoon West Endiin. Avaisin kannen ja pahanolon ilmaukset sekä solvaukset kaikuisivat ympäri korkeasti aidattuja kujia. Pitkän aikaa ne muistuttaisivat ulkomaailman olemassaolosta.

Kaksi maailmaa sekoittuisivat: se jossa viha on arkipäivää ja se toinen, jossa viha on asetettu pannaan. Raivo, empatia, toivo ja kaikki muutkin väkevät tunteet, joilla voisi olla mahdollisuus herättää meidät välinpitämättömyyden harmaasta unesta.

Haluaisin nähdä edes sen, kun uutistentoimittaja raivoaisi itkisi ja hakkaisi nykeillään pöytää. Nyt hän vain kevyesti siirtyy sisällissodista säähän ja urheiluun. Btw. Network (1976) on nerokas elokuva. Linkki: Network - Kasvot kuvaruudussa

Hätkähdämme vihapuhetta, koska viallisista medioista on puhdistettu vihan tunteet. Vihapuheessa muistuvat mieleemme lapsuutemme pelko ja haavoittuvaisuus. Koululaiset eivät vielä kunnioita sopimuksia - ainakaan jos ne on tehty opettajan kanssa. Turvallisuudentunteemme katoaa  ja todellisuus alkaa huolestuttavasti sekoittua arkipäiväiseen fantasiaamme.

Pakotamme kasvoillemme hymyn ja pidämme kiinni yhteisestä sanattomasta sopimuksesta, joka kieltää pettymyksen ilmaisun. Emme halua paljastaa vihaamme, koska leimautuisimme köyhiksi luusereiksi. Vihan purkaukseen kaatuisi toivomme paremmasta sopimuksista.