Himopelaajan päiväkirja: Skyrim DLC - The Rise of Tatti

Joko olet pelannut syksyn uutta Skyrim-lisäosaa? En ole aikoihin kokenut yhtä mahtavaa vapauden hurmaa. Kuluneet viikot ovat olleet huoletonta metsästäjä-keräilijän elämää.

Uusi sienimetsään sijoittuva laajennus tarjoaa paitsi aiempaa paremman grafiikan, myös ennennäkemättömän määrän uusia aarteita ja ötököitä. Kerrankin todellisuus saa innostumaan yhtä paljon kuin dataaminen.

Varsinaista ratkaistavaa pääjuonta pelissä ei ole, mutta sivutehtäviä riittää ja kaiken lisäksi uusi Add-on on aivan ilmainen - riittää, kun omistaa auton tai asuu riittävän kaukana kaupunkitaajamista ja tehokkaista laajakaistoista.

Kumisaappaat ovat suureksi hyödyksi sekä komea (mielellään rottinkinen) sienikori. Hätätapauksessa myös muoviämpäri kelpaa, jos se on sympaattisen värinen ja jokseenkin retrotyylinen.

Pelin päätehtävä on kartoittaa ja kerätä uusia, aiempaa tehokkaampia rohdoksia. Lisäosa soveltuu siis erittäin hyvin niille, jotka ovat hahmonkehityksessä keskittyneet Alkemiaan. Vanhojen tuttujen ainesosien lisäksi uusia sienilajeja on kymmeniä, ellei satoja. Edistyneemmän pelaajan on mahdollista täyttää pakastinta tai keskittyä halutessaan myös kaupankäyntiin.

Sieniseikkailussa ei ole tasovaatimuksia tai levelikattoa. Lisäosan voi aloittaa jopa täysin uudella hahmolla. Sieniretken saalismäärät lisääntyvät sitä mukaan, kun pelaaja nousee leveliä. Esimerkiksi 4. tason sienestäjä tunnistaa vain Kanttarellin, Herkkutatin ja Lampaankäävän, mutta Levelillä 12. mukaan tulee jo Pakuri, Mesisieni, Leppärousku ja Limanuljaska.

Mitä enemmän sieniä pelaaja tunnistaa, sen suuremman määrän alkemistisia raaka-aineita hän voi löytää samalta alueelta. Niinpä harrastus muuttuu kaiken aikaa tuottoisemmaksi ja palkitsevammaksi.

Skill-tason 25. kerääjä (apprentice) on saanut oikeuden (perk) poimia monen värisiä haperoita.

Hahmokehityksessä ei käytännössä ole mitään kattoa. Yleisesti esiintyviä ja turvallisesti hyödynnettäviä sieniä pelimaalissa on vähintään 50. Niinpä puuhailtavaa riittää pitkäksi aikaa, jos omassa pelityylissä keskeisintä on juuri hahmonkehitys.

Mushroom Skill 50 (Adept) mahdollistaa ryöpättävien sienien keräämisen. Tässä useamman eri lajin rouskuja.

Uuden sukupolven seikkailupelit rasittavat selkää ja hartioita eri kohdasta kuin mihin pelaaja on ehkä tottunut

Erään perusteen lisäosan hankkiseen tarjoavat laajat tutkittavat seudut sekä kauniit maisemat.

Tähänastisista avoimen maailman peleistä Rise of Tatti on kenties laajin. Pelimoottoriin on lisätty uusi ominaisuus: Jokamiehen Oikeus. Se tarkoittaa sitä, että pelaajalla on alusta saakka pääsy kaikille pelimaailman alueille - vaikka toki on aina olemassa se vaara, että hän juuttuu suohon, tippuu jyrkänteeltä tai joutuu naapurin koiran raatelemaksi.

Lisäosan kehittäjät ovat ottaneet huomioon tuoreet tutkimukset, jotka osoittavat istumisen olevan hengenvaarallista. Niinpä peliin on sisäänrakennettuna jumppatreineri, joka pakottaa pelaajan aika-ajoin kyykistymään ja nousemaan, kyykistymään ja taas nousemaan.

Aloittelija on onnekkaasti törmännyt herkkutattiesiintymään, eikä malta olla kuvaamatta löydöstään.

Oman ulottuvuutensa tarjoaa moninpeli. Erityisen nautinnollista on omien sienisaaliiden esittely sosiaalisessa mediassa. Pelissä on monta Saavutusta, joita voi ansaita esimerkiksi ärsyttämällä kyllin montaa kaveriaan loputtomilla tattikuvillaan ja kyselyillään: "Mikä sieni? Voiko syödä?"

Kuvien jakamisesta ja niistä saaduista vastauksista kertyy Kokemuspisteitä, joten sitä ei kannata laiminlyödä. Taitotason 75 (Expert) saavuttaminen avaa mahdollisuuden ylimielisesti tyrmätä muiden epäonniset arvaukset (perk: douchebag). GiT GuD!

Himopelaaja suosittelee. Vuoden paras lisäosa! 9,5/10.

PS. Entä mitä tapahtuu, kun saavutat taitotason 100 (Master)? Silloin voit jättää hyvästit kaupunkielämälle ja kadota Lapin erämaahan. Viimeinkin todellinen elämäsi on täyttä selviytymisseikkailua ja avoimen maailman roolipeliä. Olet vapaa. Sinun ei enää tarvitse odottaa zombihyökkäystä ja yhteiskunnan romahtamista.

Vihreät kiellot Suomen työllisyyden pelastajana

Usein kuulee väitettävän, että ympäristöystävällinen tai eettinen vaihtoehto olisi aina taloudellisen kehityksen jarruna. Suomi ei yllä kiinalaiseen tehokkuuteen, koska välitämme työntekijöiden oikeuksista tai pyrimme liiaksi valvomaan tuotannon päästöjä.

Väitän, että tällainen ajattelu on yksi Suomen alati kurjistuvan talouden taustasyistä. Olemme kuunnelleet liikaa amerikkalaisia uusliberalisteja ja onnistuneet kehittämään arvopohjaisen ristiriidan. Useimmat kansalaiset kyllä haluavat tehdä eettisesti oikeita ratkaisuja, ja arvopohjamme on sikäli terveellä pohjalla, mutta taloudessa emme osaa hyödyntää moraalisia hyveitä. Emme näe niitä resurssina ja siksi ne ovat resurssi, joka jää hyödyntämättä.

Annan yksinkertaisen esimerkin. Olemme jo muutaman vuosikymmenen käyneet avointa sotaa tupakointia vastaan. Sitä on rajoitettu yksityisasunnoissa, baareissa, taloyhtiöiden parvekkeella ja niin edes päin. Tupakointia on vastustettu terveydellisistä syistä, mutta samaan aikaan sen turvin on kertytetty valtion verokassaa.

Tämä on erityisen hyvä asia siksi, että tupakka on pääosin ulkomainen vientituote. Tupakkateollisuus työllistää etupäässä jossain muualla kuin Suomessa. Tupakoinnin vähentäminen on hyväksi Suomen vaihtotaseelle. Mitä vähemmän suomalaiset polttavat, sitä vähemmän Suomesta valuu rahaa ulkomaisille tupakkayhtiöille.

Muutama vuosi sitten kirjoitin siitä, miten hieno asia piratismi on, koska sen ansioista suomalaisten ei tarvitse köyhtyä Hollywoodin ja muusiikkiteollisuuden jättifirmojen kustannuksella. Miltei samoista syistä meidän kannattaa siis puolustaa piratismia ja vastustaa tupakointia.

Entä kun mukaan liitetään vielä vihreät arvot? Tupakoinnin myötävaikutuksella voisimme peräti luoda satoja uusia työpaikkoja.


TEOLLISUUDEN RAJOITUKSET VOISIVAT TOIMIA TALOUDEN PIRISTYSRUISKEENA

Tupakantumpit ovat haitaksi ympäristölle, koska ne on valmistettu meteriaalista, joka ei hajoa luonnossa - tai maatumisessa kestää tarpeettoman kauan.
Tiesitko-Nain-tuhoisasti-tupakantumpit-vaikuttavat-luontoon

Tupakan jäännökset, eli lähinnä filtterit ovat kenties suurin yksittäinen roskien lähde maaseudulla ja kaupungeissa. Olisi varsin aiheellista säätää asetus, jonka mukaan Suomessa ei saa myydä - tai maahan ei saa edes tuoda sellaisia valmiiksi käärittyjä särkiä, joiden filtteri on valmistettu maatumattomasta selluloosa-asetaatista.

No niin, nyt se viherpiipertäjä on taas asettamassa kieltoja. Kiellot ovat kansalaisten inhokkiasia numero yksi ja ne toimivat vapaan talouden esteenä. Ei ajatustakaan tuollaiselle!

Mutta mitä jos kerrankin luopuisimme ennakkoasenteistamme ja ajattelisimme loppuun. Oletetaan siis, että Suomen Eduskunta äänestäisi sellaisen lain puolesta, joka velvottaisi tupakkayhtiöitä valmistamaan luonnossa maatuvia filttereitä. Kuinka tämä haittaisi Suomen taloutta?

Voi olla, että hetkellisesti tupakka-askin hinta kohoaisi. Vanhat filtterit täytyisi korvata materiaalilla, joka olisi ympäristöystävällinen ja ehkä kalliimpia. Onko tämä silti mikään ongelma? Ei ainakaan silloin, jos haluamme vähentää tupakointia ja siitä syntyviä haittoja.

Varsinainen taloudellinen jymypommi on kuitenkin vasta tulossa. Miten kansainväliset suuryritykset reagoisivat siihen, että Suomi asettaisi tällaisen lain? Varmaankin ne ainakin lobbaisivat ahkerasti sitä vastaan. Oletetaan kuitenkin, että laki menisi läpi. Yhtiöt todellakin joutuisivat muuttamaan käytäntöjään ja lanseeraamaan uuden ympäristöystävällisemmän sätkän.

On täysin realistista olettaa, että osa yhtiöistä näkisi tämän kilpailumahdollisuutena. Lain astuessa voimaan he haluaisivat olla ensimmäisiä uusilla markkinoilla. He haluaisivat kehittää parhaan korvaavan tuotteen, jota voisivat markkinoida kaikkein ympäristöystävällisimpänä ja terveellisimpänä vaihtoehtona, koska nyt tämä määrite olisi nostettu pöydälle ja julkiseen keskusteluun.

Laki koskisi Suomessa myytäviä savukkeita, joten tarvittaisiin suomalaisia asiantuntijoita. Kyse olisi pienistä erillismarkkinoista, joten miksi näitä filttereitä ei valmistettaisi juuri Suomessa. Itse asiassa, eikö suomalaisten yritysten kannattaisi alkaa kilpailla siitä, että voisivat tarjota ulkomaisille tupakanviljelijöille taatusti vaatimukset täyttäviä filtterimateriaaleja.

Voi jopa olla, että monet suuret ja perinteiset tupakkajätit eivät ollenkaan tajuaisi missä mennään. Pian kävisi niin, että Suomessa myytävistä savukkaista jopa puolet olisi valmistettu Suomessa. Tänne tuotaisiin vain raaka-aineet. Suomeen olisi syntynyt muutama sata uutta työpaikkaa materiaalitutkimukseen, tuotekehittelyyn, pakkaamiseen ja logistiikkaan. Suomi saisi uusien pelisääntöjen ansioista jalansijaa markkinoilla, joiden ei pitänyt lainkaan olla valloitettavissa.

Miksi näin kävi? Koska halusimme edustaa korkeinta laata ja korkeinta eettisyyttä.

Mietitään vielä pidemmälle. Suomessa olisi siis kehitetty ja patentoitu ympäristöystävällinen savukefiltteri. Olimme ensimmäisenä paikalla, koska tajusimme, että se on mahdollista. Uskalsimme kuunnella unelmiamme ja elää puhtaammassa maailmassa.

Muutama vuosi myöhemmin myös Ruotsi ja moni muu Euroopan maa ovat kyllästyneitä kaikkialla lojuviin tupakantumppeihin. He päättävät seurata Suomea.

Mitä siitä sitten seuraa? Patentit. Tuotantomekanismin. Tuotantoketjut. Työpaikat. Ne kaikki ovat Suomessa jo pitkälle edistyneitä.

Vuonna 2025 filtteriteollisuus työllistää Suomessa jo viisi tuhatta ihmistä. Miksi meille kävi näin? Koska halusimme olla edelläkävijöitä eettisyydessä. Koska uskoimme siihen, että paras tapa muuttaa maailmaa eivät ole taloudelliset vapaudet, vaan kiellot, jotka tähtäävät korkeampaan laatuun ja osaamisen.


LOPUKSI

Esimerkin voi laajentaa tupakantumpeista monelle muulle elämänalueelle. Kyse on siitä, että meidän tulisi uskaltaa luottaa omaan sisäiseen kysyntäämme. Jos me haluamme elää paremmassa maailmassa, ja uskallamme rakentaa sellaisen, tuolle paremmalle maailmalle riittää kyllä kysyntää muuallakin.

Suomessa on hukattu kyllin monta tilaisuutta olla vihreän teollisuuden edelläkävijöitä, koska vihreitä arvoja ei ole nähty mahdollisuutena luoda uusia työpaikkoja.

Materaalien kierrätys on yksi keskeisin vihreä ala, joka tulee kasvamaan tulevaisuudessa. Myös siihen on varauduttava kieltojen kautta. Suomi voisi aivan hyvin olla ensimmäinen maa, jossa ei saa myydä sellaista elektronikkaa, jota ei voi korjata tai kierrättää. Voisimme luoda valtavasti uusia työpaikkoja, jos uuden ulkomaalaisen taulutelevision sijaan korjaisimme hajonneen taulutelevision.

Korjaaminen työllistää lähellä, uuden hankkiminen työllistää toisella puolella maapalloa. Tämä on uuden globaalin ajan talousteoriaa ja pätee erityisesti sellaisille aloille, joilla Suomi ei ole kansanvälinen toimija.

Muutamia tuhansia uusia työpaikkoja voisi luoda esimerkiksi siten, että vähennettäisiin autojen korjaamisen verotusta - mutta kiristettäisiin uuden auton hankkimisen verotusta. Autokanta vanhenisi, mutta autojen korjaaminen työllistäisi suomalaisia konepajoja. Korjaaminen ei ole vain trendikästä köyhistelyä tai ekologisempi vaihtoehto - se edustaa myös tervettä isänmaallisuutta.

Tuhoaako vertaisarviointi taiteen taloudelliset edellytykset?

Hesarissa oli pari viikkoa sitten kirjoitusn Mirjami Heli -laulukilpailusta, johon olisin halunnut heti ottaa kantaa, mutta sillä viikolla en mitenkään ehtinyt istumaan koneella. En nyt myöskään muista kuka oli äänessä, kun kritisoitiin tuomariston yksipuolisuutta. (Toivon mukaan löydän artikkelin myöhemmin ja voin täydentää viitteet.)

Pointti oli kuitenkin se, että tuomaristo ei saisi yksipuolisesti koostua vain ammattilaulajista, koska silloin jää huomioimatta sellaisia osaamisen osa-alueita, jota voivat olla kriittisen tärkeitä taiteellisella uralla. Menestykssä ei ole kyse vain laulutaidoista, vaan myös suureen yleisöön vetoavasta karismasta, kyvystä toimia yhdessä säestäjien kanssa ja mikä ettei myös mediataidoista ja luonteen sympaattisuudesta.

Taiteessa ei ole kyse pelkästään taiteellisista valmiuksista, jotka ainoastaan toiset taiteilijat kykenisivät huomaamaan. Lisäksi, vaikka jutussa ei siitä erikseen mainittu, tuntui että rivien välissä oli puhe myös estetiikan ideologisuudesta. Jos kilpailun aiempien vuosien voittajat saavat toimita yksipuolisesti tuomaristona, vaarana on että he konservatiivisesti vaalivat sellaista estetiikkaa, joka kyseisessa instituutiossa on aiempina vuosikymmeninä koettu arvokkaaksi.

Vertaisarviointi saattaa tieteen piirissä tuottaa alakohtaisen tiedon kumuloitumista, koska ammattillaiset tietävät mikä tieto on tunnettua ja mikä uutta - mutta taiteessa sama sosiaalinen mekanismi päin vastoin muuttaa järjestelmän staattiseksi. Musiikilliset suoritukset eivät kasaudu uusien innovaatioiden kasvualustaksi, vaan lähinnä ylläpitävät tiettyä osaamisen hienostunutta tyyliä.

Taidoilla ja tiedoilla on erilainen perusta. Taidot kehittyvät loputtoman toiston kautta, mutta tietoa voi omaksua nopeasti, tutustumalla vain kysymyksenasetteluun, kerättyyn dataan ja johtopäätöksiin, kunhan hankittu data on luotettavaa ja johtopäätökset hyvin perusteltuja. Jokaisen opiskelijan ei tarvitse suorittaa vuosien kenttätutkimusta, jos tarjolla on laadukasta kirjallisuutta. Viulua ei tällä tavoin opi soittamaan, hyppäämällä ylitse työläitä välivaiheita, jotka joku toinen on kiteyttänyt.

Tähän asti sanottu lienee itsestään selvää, mutta silti vertaisarviointiin suhtaudutaan omituisen kritiikittömästi myös kirjallisuuspiireissä. Käsitettä käytetään liki samassa merkityksessä tieteen tai taiteen aloilla, vaikka se ei mitenkään voi tarkoittaa samaa asiaa.

Se että tieteen alalla tarvitaan vertaisarviointia ei automaattisesti puolusta vertaisarvioinnin tarpeellisuutta taiteissa. Olen lukuisia kertoja kuullut kuinka "vertaisarvointi" toimii apurahojen tai palkintojen juhlavana perusteluna, vaikka itse käsitteen perusta olisi hämärän peitossa.


Vertaisarvioinnin vaaroista kirjallisuudessa

Vertaisarviointi tulisi aina erottaa siitä, että asiaa tarkastellaan rajallisesta viitekehyksestä ja yksipuolisesta näkökulmasta. Huoli on osaltaan myös feministinen, sosioekonominen ja etninen. Ammattilaisuuden vaatimus kaventaa aina tarjolla olevien tuomarikandidaattien määrää ja usein huomataan, että asioista päättävät yli 50-vuotiaat valkoihoiset miehet, vaikka se ei suinkaan olisi kenenkään toiveena ja tarkoituksena. (Nykysuomessa on tietenkin myös aloja, jotka ovat vastaavasti naisvaltaistuneet.)

Kymmenisen vuotta sitten kritisoin Kiiltomadon keskustelupalstalla sitä, että J.H.Erkon tuomariston kaikki kolme jäsentä olivat filosofian tohtoreita. Minua huolestutti se, että runous koettiin runopiirien ulkopuolilla vaikeaksi ja akateemiseksi. Runokilpailuilla on julkaisukynnyksen ylittymisen kannalta ratkaiseva merkitys ja portinvartijat eivät edistä runouden luettavuutta ja kansansuosion laajenemista.

Tilanne paljasti jotain myös siitä millaiseksi runouden asema maassamme ymmärrettiin. Runouden lukemisessa ei ollut kyse kirjallisuudesta nauttimisesta, vaan kognitiivisista valmiuksista. Runojen lukija kuului siihen harvinaiseen viiteryhmään, joka kykeni ymmärtämään nykyrunouden taiteellisia päämääriä. Oli vaikea tuosta vain nauttia runokirjasta ajanvietteenä, jos ei tuntenut alan historiaa ja käsitteistöä.

Runouden arvostaminen vaati ihmiseltä likipitäen samoja ominaisuuksia kuin akateeminen ura: taustatietoja, keskittymikykyä ja kärsivällisyyttä. Lisäksi täytyi olla maisteri - tai itsekin runoilija, jotta oma mielipide runoudesta oli minkään arvoinen. Tämä oli räikeästi ristiriidassa sen kanssa, että historiallisesti runoilijoiden elämä on usein ollut hyvin rikkonaista ja miltei eniten rakastetaan antisankareita, jotka tuotannossaan ilmaisevat omat pelkonsa ja ahdistuksensa.

Vertaisarvioinnin vaarana taiteissa on laadun asettaminen inhimillisyyden edelle. Saamalla laajempien lukijakuntien näkemykset mitätöitään. Vertaisarviointi vihjaa, että suurin osa ihmisistä kuuluvat ei-vertaisiin. Tämä taiteellisen vertaisarvioinnin piilofunktio lienee yksi suurimmista syistä siihen, miksi Perussuomalaiset ja muut heikommin koulutetut hajaseutujen asukkaat suhtautuvat taiteisiin niin suurella katkeruudella. Heidän mielipiteitään ei oteta vakavasti, ikään kuin kyse olisi empiirisistä faktoista. Tieteen lainalaisuudet eivät kuitenkaan ulotu taiteisiin ja muuta siitä mielipiteistä vapaaksi vyöhykkeeksi.

Kun on kyse tieteestä, on helpompi ymmärtää miksi koulutuksella on merkitystä. Joku voi totta kai olla itseoppinut asiantuntija, mutta tietäjänä esiintyessään hänenkin täytyy viitata tutkittuihin faktoihin - tai vähintään omakohtaiseen kenttätyöhön. Taiteesta ei kuitenkaan voi nauttia, ellei yleisöllä ole lupa olla jotakin mieltä, huolimatta omasta perehtyneisyydestään. Tyhmäkin saa avata suunsa - tai niin sen pitäisi mennä.

Runoutta ei voi rakastaa, ellei sallita sitä, että runoa voi vapaasti myös inhota. Miksi kukaan viihtyisi sellaisen harrastuksen parissa, jossa hänellä ei ole oikeutta vedota omaan intuitioonsa tai lupaa reagoida tuntein?

Musiikissa erotetaan klassinen musiikki, jota vaalitaan verorahoin - sekä rokki, punkki, räppi, grunge, jatsi, pop, iskelmä ja niin edes päin. Musiikkia on tarjolla lukuisista eri radiokanavista, jotka puhuttelevat useita eri viiteryhmiä. Tyylilajit perustuvat usein hyvin pelkistettyihin mielentiloihin ja herättävät helposti vastustusta ihmisissä, jotka eivät halua olla sillä tuulella: alakuloinen, vihainen, voimaantunut - tai sinisilmäisesti täynnä onnea. Levylautaselta voi valita omaan mielentilaansa sopivan kappaleen.

Runous ei ole kaupallisesti elinvoimaista, koska tarjolla on niin monen vuosikymmenen ajan ollut vain filosofien tohtorien ja etabloituneiden kirjailijoiden tarkasti valikoimaa ja editoimaa runoutta. Runoudesta puuttuu punk ja rock n' roll. Meillä ei ole edes kunnollisia käsitteitä, joilla voisimme erotella runouden tyylilajeja. Jonkin verran käyttörunoutta toki löytyy häihin ja hautajaisiin.

Lisäksi 2000-luku on tuonut mukanaan on ainakin murrerunoutta, proosarunoutta ja lavarunoutta. Genre-erottelut ovat onnistuneet hieman lisäämään uteliaisuutta; ehkä ne herättävät lukijoissa toivoa siitä, että kyseinen genre olisi mahdollisimman kaukana runoudesta?


Kaupallisten mahdollisuuksien mahdottomuudesta

Runouden myyntimäärät ovat kutistuneet niin pieniksi, ettei niitä ei edes tilastoida. Kansalla ei ole mitään mahdollisuuksien saada tietoa siitä, mistä kansa tykkää.

Jos kansa tykkää niin kansa tykkää. Kun levy yltää virallisen listan kärkeen, se herättää huomiota silkalla menestyksellään. Suuri yleisö ei juurikaan anna arvoa palkinnoille tai kritiikeille. Se rakastaa sitä, että joku kritiikeistä huolimatta nousee listojen kärkeen. Se on osoitus uhmakkuudesta virallisia päättäjiä kohtaan ja keskisormenvilautus makua vaalivalle sivistyneistölle.

Juha Vuorinen on aina ollut hyvin tietoinen tästä ilmiöstä ja siksi Juoppohullun päiväkirjojen kannessa lukee "100% täyttä paskaa!". Mikä on virallisesti paskaa, on tietenkin epävirallisesti kaikkea muuta kuin sitä.

Kirjan kannessa lukee myös "100.000 myytyä juoppista!". Mistä kansa tykkää, siitä kansa tykkää.

Akateemisesti sivistynyt henkilö sanoisi ehkä tässä kohtaa, että ei ole mitään "kansaa". Voi olla niinkin, mutta sata tuhatta myytyä juoppista? Kansa on puhunut.

En haluaisi puida näitä naurettavia vastakkainasetteluja, koska pointtina on se, että vertaisarviointi on kaikesta sen hyvistä puolista huolimatta myös viiteryhmäarviointia. Ja potentiaalisia viiteryhmiä on lähes rajattomasti. Liian usein runoteoksen ainoa viiteryhmä on toinen runoilija. Kun vertaisarvioinnin perusteella myönnetty apuraha on ainoa keino elättää itsensä, miten tilanteeseen edes voisi kuvitella muutosta?

Monet ihmiset - ja nyt en puhu mistään hypoteettisesta kansasta, vaan lähinnä itsestäni - eivät useinkaan tahdo katsella, kuunnella tai lukea laatua, vaan omassa elämäntilanteessaan merkityksellistä ja suuntaa antavaa taidetta. Haluan, että kirja löytää juuri sen näkökulman elämään, jonka itse olen vasta puolittain oivaltanut; haastetta ei ole liikaa, mutta ei myöskään liian vähän.

Elämänhallintaoppaiden menestystä edistää, että ne usein hyvin selkeästi ilmaisevat oman viiteryhmänsä. Jos ihminen haluaa laihtua, hän löytää laihdutusoppaan. Jos hän hän haluaa parantaa parisuhdettaan, sisustaa asuntonsa tai löytää työtä, hänen on helppo löytää kirjoja, jotka ainakin lupaavat auttaa juuri siihen.

Tärkeä vinkki kulttuurin kulutuksessa ovat kaverisuositukset, koska kaverit ovat monesti saman ikäisiä ja kohtaavat osapuilleen samoja kriisejä, samassa järjestyksessä.

Runoutta olisi helpompi myydä, jos runokilpailun tuomaristo koostuisi esimerkiksi työttömästä paperityöläisestä, yksinhuoltajaäidistä ja maahanmuuttajasta. Silloin voittaja ehkä todennäköisemmin puhuttelisi laajoja kansanryhmiä. Arjen vaikeuksien kanssa painiskelevia ihmisiä maassamme on lukumäärällisesti paljon enemmän kuin filosofian tohtoreita, ja vaikka he eivät ehkä ostaisi kirjaa kaupasta, he saattaisivat lainata sen kirjastosta.

Positiivisuuspuheiden aikakaudella olisi lohduttavaa tietää, että jonkun toisen pahoinvointi on saanut virallisen hyväksyntä toiselta syrjäytymisen ammattimaiselta, joka ymmärtää vitutuksen kieltä. Runoa lukiessaan voisi kokea olevansa yhdenvertaisten seurassa.

Tyhmyysäly

Olen tunneäly-termin kannattaja. Mielestäni tunneälyssä on perää, vaikka sanaa usein käytetään osaamattomasti. Varsinkaan tunneäly ei ole mikään vastavoima perinteisten IQ-testien mittaamalle älykkyydelle, vaan kokonaiskuvan täydentäjä. Tutkimukset viittaavat siihen, että keskimäärin paremmin elämässään pärjäävät ihmiset, joilla on sekä loogis-analyyttistä ongelmanratkaisukykyä että sosiaalisia valmiuksia. (Myös fyysisellä terveydellä, perhetaustalla, koulutuksella ja sattumalla on tietenkin suuri merkitys, ja varmaan eniten yksilön mahdollisuuksia määrittää yhteiskunnan yleinen turvallisuus- ja taloustilanne.)

Tunneäly on hämäryydestään huolimatta hyödyllinen käsite. Varsinkin Daniel Golemanin alkuperäinen kirja on lukemisen arvoinen. Se toimii myös hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka meemi mutatoituu ja saa aivan omituisia sivumerkityksiä sosiaalisissa medioissa. Puhuessaan "tunneälystä" ihmiset saattavat puhua täysin eri asiasta kuin mistä Goleman on alkujaan kirjoittanut vuonna 1995 julkaistussa kirjassa Emotional intelligence.

Goleman myös itse on yrittänyt tarkemmin määritellä käsitteitään. Hän esimerkiksi julkaisi myöhemmin kirjan Social intelligence, jossa erotteli sosiaalisia taitoja tunneälystä, joka aiemmin oli merkinnyt enemmänkin omien tunteiden tunnistamista; itsetuntemusta ja itsekuria. Tärkeimpiä alkuperäisen tunneäly-käsitteen piirteitä oli taito välttää tulemasta omien mielihalujensa huijaamaksi. Huippuälykäskin ihminen voi helposti elää itsepetoksessa ja torjua mielestään arkielämän ongelmia, jotka lopulta tuhoavat hänen terveytensä tai muilla tavoin tekevät mahdottomaksi kaiken menestyksen.

Muutamien tunneälykeskustelujen pohjalta haluan lanseerata uuden käsitteen, jolla on myöskin suuri merkitys elämässä:

Tyhmyysäly on taitoa elää tyhmien ihmisten ympäröimänä ja silti säilyttää mielenterveytensä ja tyyneytensä. Tyhmyysälyllä siunattu henkilö ei ole lainkaan allerginen idiotismille. Hän ei koskaan menetä hermojaan, jos muut laukovat typeryyksiä tai käyttäytyvät ääliömäisesti.

Korkean TÄO:n omaava ihminen aivan luontaisesti sietää suuria määriä inhimillisyyttä tai on sopeutunut elämään homo sapiens -lajin keskuudessa - on nimittäin epäselvää kuinka suuri osuus tyhmyysälystä on geneettisesti periytyvää ja missä määrin se on opittua.

Monilla älykkäillä henkilöillä on valitettavan alhainen tyhmyysälyosamäärä. He tekevät itsensä naurunalaiseksi esimerkiksi yrittämällä selittää tyhmille ihmisille asioita, joita nämä eivät kerta kaikkiaan ymmärrä.

Suurten kansanjoukkojen tyhmyys saa heidät aivan mielipuolisiksi. Kaikista maailman ilmiöistä juuri tyhmyys herättää heissä eniten hämmennystä, ja he uhraavat suuren osa päivästään täysin hyödyttömiin ajatuksiin, kuten:
"Miten joku voi olla noin tyhmä?!"
"Miten ihmiset eivät tajua?!"
"Miten Berlusconi voi saada kenenkään äänen?!"
"Cheek... Stadiokeikka... Mitä helvettiä?!"

Korkean tyhmyysälyosamäärän ihmistä tällaiset ajatukset eivät vainoa. Hän hyväksyy asian ja käyttää aikansa sellaisten hedelmällisempien ongelmien ratkaisemiseen.

Muiden tyhmyys ei ehdytä hänen omia voimavarojaan.

Kesämökkirunoutta

Uusi kirjani Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa on valmistunut.

Kirjassa on Sanni Sepän (http://www.sanniseppa.com/) upea värillinen kuvitus ja kannen on toteuttanut Virkkukoukkunen (http://www.virkkukoukkunen.net/).

Osittain kuvienkin ansiosta kirjassa on peräti 144 sivua. Kesäisiä runoja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta, mutta kyse ei ole valittujen runojen kokoelmasta, vaan itsenäisestä runoteoksesta.

Kaikki sai oikeastaan alkunsa siitä, kun esikoisteokseni Muovin kukkia - väliaikaista nykyrunoutta (2010) kustantajaksi tuli Helsinki-kirjat ja päätimme keskittyä urbaaneihin runoihin ja Helsinki-teemaan. Käsikirjoituksesta poistettujen maalaismaisemarunojen ympärille on sittemmin syntynyt kymmeniä uusia runoja, ja myös pöytälaatikosta on löytynyt muutamia vanhoja kirjoituksia, jotka sopivat kokonaisuuteen.

Toistaiseksi kirjaa voi ostaa Imatralta Virkkukoukkusen liikkeestä, kävelykadun koskenpuoleisesta kulmasta (Tainionkoskentie 4)  sekä Lappeenrannasta Karjala-myymälästä (Kauppakatu 41) sekä Majurskan talolta Linnoitukselta (tyyki-putiikki, Kristiinankatu 1).

Muutama kappale löytyy myös Tapiolan Ainoan Kiva-kaupasta, se kun sattuu olemaan tuossa ihan naapurissa.

Kirjaa on tulossa piakkoin myös nettikirjakauppoihin sekä BTJ-kirjastovälitykseen. Saa nähdä jaksanko taistella Suomalaisen kirjakaupan kanssa, sillä sinne saa kumminkin vain yksittäisiä kirjoja piilotettuna takahyllyyn - ja muutenkin Kirjavälityksen logistiikkapalvelut ovat poskettoman hitaita ja kalliita.

Kirjoja saa myyntiin mihin tahansa paitsi kirjakaupoihin

Kävin viime viikolla Lappeenrannan Suomalaisessa kirjakaupassa neuvottelemassa kirjojeni myynnistä. Suomessa on nykyään helpompaa saada kirjaansa myyntiin melkein mihin tahansa muualle paitsi johtaviin kirjakauppoihin. Ne ovat mielikuvituksettomia ketjuja suurten kustantamojen omistuksessa, jotka pitävät huolen siitä, etteivät kilpailevat tuotteet näy myyntipöydillä tai näyteikkunoissa.

Voisikohan yksi syy kirjallisuuden nykyiseen tilaan olla myös kirjakauppojen byrokraattisuudessa? Kirjat eivät saa vapaasti löytää lukijoitaan, vaan koko prosessia yritetään hallita ylhäältä. Helsingin herrat sanelevat millaisia kirjoja kansan tulisi lukea ja siksi lukeminen ei houkuttele. Edes myymäläpäälliköt eivät saa laajentaa kauppansa valikoimaa.

Suomalainen kirjakauppa on nykyään vähän kuin MacDonald's, joka on kaikkialla samanlainen. Sieltä saa lähinnä koulukirjoja sekä askartelutarvikkeita. Kirjoja asetetaan myyntipöydille ovenpieleen lähinnä silloin jos ne ovat tunnetun tekijän kirjoittamia tai voittaneet Finlandia-palkinnon. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan kuulu siihen kohderyhmään, jota palkintokirjat puhuttelisivat.

Helsingissä määritellään mitä julkaistaan. Helsingissä määritellään mitä kirjoja markkinoidaan. Helsingissä määritellään mitä kirjoja palkitaan. Riittää, että yksikin isokenkäinen hensinkiläinen nyrpistää nenäänsä, ja kirjan tie tyssää siihn. Se on eräänlaista valtiosensuuria.

Sensuurin kohteeksi eivät välttämättä joudu rivoudet, vaan pikemminkin kivat ja mukavat asiat. Rentous kärsii. Kirjan pitää olla tyylitelty, akateeminen, syvällinen ja kaikkea muuta ikävää.

Kaupallisuudella ei tule kauppoja

Toinen puoli on kaupallisuuden mukanaan tuoma yllätyksettömyys. Laajojen irtisanomisten jälkeen kustannuspäälliköillä on pelko perseessään. Kirjoja julkaistaan hyvin laskelmoidusti ja ne ovat usein kuin yhdestä ja samasta muotista. Suuret kustantamot välttelevät riskejä, joten myöskään aiheet eivät ole kovinkaan rohkeita. Niissä saa olla seksiä tai väkivaltaa, mutta paljon rohkeampaa olisi julkaista kirjoja, joissa on tuoretta ajattelua.

Miettikää nyt, kuinka kaupallista ja laskelmoitua olisi esimerkiksi julkaista miljoonan järven ja miljoonan kesämökin maassa runokirja, jossa mökkeillään Saimaan rannalla?

Silti sitäkään ihmettä ei ole Suomessa koettu, koska kustantamot eivät osaa tehdä mitään sellaista, mitä ei olisi tehty joskus aikaisemmin.

Kun Heli Laaksonen menestyi, julkaistiin murrekirjoja oikealla ja vasemmalla. Eivät ne oikein myyneet, koska Heli Laaksosen menestyksessä ei ollut kyse vain murteesta. Kyse oli myös siitä, että Heli Laaksonen oli pitkästä aikaa runoilija, jonka sallittiin olla kiva. Hän ei ollutkaan kuivakka ja vaikeaselkoinen. Lisäksi hän edusti häpeilemättä maaseudun arvoja, kuvaten Kehä Kolmosen ulkopuolisen Suomen elämäntyyliä ja tunnelmia.

Heli Laaksosta ei tietenkään Helsingissä pidetä edes runoilijana, vaikka hän on erinomainen kirjoittaja joka tekee tuoreita havaintoja arjesta. Hauskuus syntyy siitä, että elämän vakavan puolen ilmiöitä uskalletaan lähestyä peloitta. Silloin on pakko nauraa.

Tästä nyt ei tullut mikään myyntipuhe, vaan pikemminkin politikointia. Helle on tainnut pehmentää pään. Mahtavaa on saada pitkään valmisteilla ollut teos valmiiksi, mutta nautin vähintään yhtä paljon siitä kun pääsen purkamaan paineita. Olo on puhdistunut ja sisukas.

Aika lähteä iltauinnille. Täällä Espoossakin on joku paikallinen Saimaa, mutta vesi on kovin suolaista.

Arvot, argumentit ja hätiköinti

Nykyajassa kenties olisi mahdollista tuntea historian aiempien aikakausien elämänoivalluksia ja argumentaatiota, mutta lähinnä me tunnemme vain menneiden aikojen arvomaailman.

Omat arvomme suojaavat meitä argumentaatioon perustuvalta opetukselta ja keskustelulta. Arvot aikaansaavat tunnereaktioita, jotka herättävät pelkoa tai muuttavat keskustelun sekasortoiseksi rähinäksi. Tämä keskustelukyvyttömyys voi ilmetä yhtä hyvin televisiossa kuin yksityiselämässäkin.

Tyypillinen arvokeskustelu on kaukana oikeaoppisesta filosofisesta debatista, mutta historialliset elokuvat saattavat esittää erilaisen yhteiskunnan uskottavasti, ja jopa tehdä eri tavoin ajattelevista ihmisistä sympaattisia. Harvoin ne kuitenkaan paljastavat perusteluja ajatusten takana. Kenties kaikkien ajatusten takana ei edes ole perusteluja, kuten Ylen hiljattain esittämässä sarjassa, jossa Stephen Fry oli homofobian jäljillä ja kiersi ympäri maailmaa haastattelemassa mitä eriskummallisimpia ääliöitä.

Pidän suuressa arvossa Stephen Fryeta ja uskon hänen olleen vilpitön, kun hän kertoi dokumenttinsa alussa pyrkimyksekseen löytää todellisia perusteluja vastapuolelta. Hän löysi vain ahdasmielisyyttä ja typeriä, tunneperäisiä pakkomielteitä. Ehkä tässä kysymyksessä väärällä mielipiteellä ei ole esittää rationaalisia perusteluja, tai sitten tuottajat jättivät jotain näyttämättä - mutta on hassunkurista, miten itsekin saatan tuntea vetoa sellaiseen ajatteluun, että nykyään arvomme ovat oikeat ja ennen ne olivat väärät.

Nykyään olemme valistuneita ja tiedämme paremmin.

Ja kuitenkin myös nykyajassa hallitsevia arvoja usein omaksutaan ja perustellaan ainoastaan tunneperäisillä reaktioilla - koska sillä tavoin totta kai kuuluu ajatella.

Olen itse aina väsymättä kysellyt miksi? - miksi? - miksi?, ennen kuin olen suostunut tottelemaan käskyjä tai pitämään yhtä mielipidettä toista parempana. Kyseenalaistava luonteeni on tehnyt mahdottomaksi tieteellisen uran, mutta toisaalta se on mahdollistanut sellaisten kysymysten esittämisen, jotka eivät ole valmiiksi puresteltua, kirjasta opeteltua filosofiaa.

Arvokeskustelussa argumentit on usein piilotettu visusti. Niitä saa oikein kaivamalla kaivaa väittelijöistä, eikä välttämättä sittenkään löydä etsimäänsä, eli hyvin perusteltua, harkittua vakaumusta, jota tutkittu tieto tukee. Miksi olemme asioista jotakin mieltä jo ennen kuin tiedämme miksi?


Arvomaailma kollektiivisena korkeamman tason entiteettinä

Miksi sitten arvojen taustalla tulisi olla argumentaatiota? Eivätkö arvot ole itseisarvoisia? Kenties yhteiskunnan voi nähdä eräänlaisena itsestäänorganisoituvana neuroverkkona, jossa hallitseviksi nousevat ne arvot, jotka tarjoavat sille parhaan kilpailukyvyn suhteessa muihin yhteiskuntiin.

Arvoja ei valita rationaalisesti, vaan ne valikoituvat - sen mukaan miten kukin arvo edistää niiden kanssa symbioosissa olevan ihmisen selviytymistä. Yksilö, joka menestyy elämässä, pääsee välittämään eteen päin omia arvostuksiaan ja ihanteitaan - ja sitä kautta kyseiset arvot kasvattavat yhteiskunnassa suosiotaan.

Emme esimerkiksi arvosta ahkeruutta, koska sitä olisi jossain erityisesti perusteltu. Me arvostamme ahkeruutta, koska näemme ja kuulemme toistettavan, että ahkerat ihmiset pärjäävät paremmin elämässä. Tämä on helppo ymmärtää terveyden, kauneuden, rohkeuden tai vastaavien antiikin hyveiden kohdalla, mutta päteekö vastaava mekanismi myös sellaisiin arvoihin, joita pidämme sivistyneen ihmisen ja edistyneen yhteiskunnan merkkinä?

Arvostetaanko esimerkiksi suomalaisessa yhteiskunnassa koulutusta, luovuutta ja tasa-arvoa, koska ne ovat 1900-luvulta alkaen viitoittaneet tietä kansakunnan vaurastumiselle? Ovatko korkeat ihanteemme vain välikappaleita siinä unelmassa, että voisimme elää leveämmin? Saako tällaista kysymystä edes esittää? Eikö korkeammilla arvoilla ole kulttuurista koskemattomuutta?

Tai ehkä vain itse olen ollut naiivi. Olen sortunut ajattelemaan, että sellainen korkea, filosofinen ihanne, kuten totuus - tai jo mainitsemani taipumus kyseenalaistaa totuuksia - olisivat tärkeämpiä kuin raha tai yhteiskunnallinen asema. Kaikki muut ovat kaiken aikaa ymmärtäneet aivan oikein, että he kouluttautuvat vain, jotta tienaisivat enemmän - ja puolustavat naisten tasa-arvoa, jotta myös nainen voisi olla työelämässä ja tienata enemmän... koska raha, that's why.


Argumentaation kaivaminen esille arvokeskustelusta

En nyt salli vajoamista masentaviin ajatuksiin, vaan tartun tomerasti siihen haasteeseen, josta tässä kirjoituksessa piti olla kyse. Sovellan argumentaation arkeologiaa - ja pyrin myös näyttämään miten sitä ei tulisi tehdä. Ensin siis koominen, varoittava esimerkki.

Edellisen kirjoitukseni pikaista taustatyötä tehdessäni eksyin ihmeellisille liberalismi-sivuille, joilla näennäisesti esitellään GMO vapaa Suomi -kampanjaa ja geenimuuntelun vastustajien perusteluja:

"Kampanjan aktiivit ovat yleensä tieteenvastaisia hörhöjä, jotka uskovat Äiti Maahan, vastustavat rokotuksia tms. Motiivit kuitenkin vaihtelevat... Maharishi-kultti ja joogalentäjät ovat GMO-vapaa Suomi -kampanjan moottoreita." 

Tärkeimmätkään kampanjan "asiantuntijat" eivät ole kasvinjalostuksen eivätkä geenimuuntelun asiantuntijoita: esim. Päivi Mattila, sosiologian kandi.

Vasemmistoliitto ja Vihreät järjestivät mm. vuonna 2008 GMO-vapaa Suomi -kampanjan kanssa seminaarin eduskunnassa ja bioteknogia.info uutisoi sen neutraalisti kuin se olisi ollut tieteellinen."

http://liberalismi.net/wiki/GMO-vapaa_Suomi

Tällaiset sivustot ovat minulle kuin Linnanmäellä kävisi. Paljon hattaraa. Laitteita, joissa mennään pää alaspäin. Hauskanpitoa sekoittuneena lievään matkapahoinvointiin. Nautin joka hetkestä.

Liberalismi-net on nimennyt tekstinsä wikiksi, mutta ainakaan kyseiseltä sivulta ei löydy minkäänlaista tietoa - ainoastaan mustamaalaavaa propagandaa, joka kaiken lisäksi perustuu mielikuvituksekkaisiin oletuksiin. Heti alkupäässä esimerkiksi tehdään oletuksia siitä, mihin kanpanjan aktiivit uskovat - tai ylipäänsä ketkä tahot ovat sen takana. Kyse on lähinnä salaliittoteoriasta - ikään kuin kaikki erimieliset tahot maailmassa olisivat liittoutuneet yhdeksi suureksi epätiteellisyyden möykyksi.

Artikkelin kirjoittaja on myös langennut samaan käsitykseen tiedeyhteisöstä kuin Skepsis ry. Geenimuuntelun asiantuntijat voivat olla vain biologeja, koska koko kysymys on vain biologinen - ikään kuin mainitut poliittiset puolueet ja sosiologian asiantuntija eivät millään tavoin viittaisi siihen, että geenimuuntelun vastustamisen syyt voisivat olla myös poliittiset tai taloudelliset. Kirjoittaja elää kuplassa, jossa vain luonnontieteelliset kysymykset ovat relevantteja - ja ennen kaikkea kirjoitus paljastaa, ettei koko keskusteluun ole lainkaan perehdytty.

Sivu väittää esittelevänsä GMO kriittisyyttä, mutta se esittelee vain ja ainoastaan asenteellisen ihmisen ignorantteja mielikuvia vastapuolesta, ja lähes koko sisältö on mielikuvituksen tuotetta. Tässä suhteessa Liberalismi-info on silkkaa timanttia. Tilannetta vain parantaa se, että loppuun on kasattu viitteitä, ikään kuin kirjoittaja olisi tehnyt jotain taustatyötä. Juuri tällaiset tahot nykyään esiintyvät tieteen profeettoina siinä mitassa, että koko sana "tiede" alkaa jo tuntua likaiselta ja kulahtaneelta.

Artikkelin väliotsikot ovat hulvatonta viihdettä:

"Uskokaa mieluummin tiedettä 

Älkää uskoko astrologiajärjestöjen mustamaalauskampanjoja..."

Mitä jos arvokeskustelun argumentit olisivat samalla tavoin helposti löydettävissä kuin eksyklopediseksi ymmärretty tieto?

Olen monesti kaivannut sivustoja, joiden päämääränä olisi filosofinen tiedonhankinta, joka eroaa luonnontieteellisestä monin tavoin. Luonnontiede teettää kokeita ja sitten julkaisee kokeiden tulokset, kun taas filosofia aikaansaa keskusteluja, mutta jäsennöi hyvin heikosti tuon keskustelun argumentteja.

Mielestäni filosofisen keskustelun päämääränä ei ole todistaa kuka on oikeassa tietyssä kysmyksessä, vaan kartoittaa teeman ympäriltä löytyviä mahdollisia näkökulmia. Kutsun tällaista humanistista tutkimusta relativistiseksi tieteenfilosofia, mutta taidan toistaiseksi olla maailmassa ainoa henkilö, joka tunnustautuu relativistiksi. (Saa nähdä milloin saan valmiiksi filosofisen suurteokseni Verraton relativismi, jossa esitellään humanistinen tieto-oppi, siinä suhteessa miten se eroaa luonnontieteellisestä kysymyksenasettelusta.)

Jos akateeminen filosofia toimisi edes lähespitäen mielekkäästi, se tuottaisi enemmän dialogipohjaista aineistoa, ja vähemmän perinteisiä väitöskirjoja. On hassua, että Platonin dialogit tavallaan aloittivat länsimaisen filosofian, mutta kukaan ei ole osannut sen jälkeen hyödyntää dialogimuotoisia tekstejä - tai edes kunnollista dialektiikkaa, jossa lopputulosta ei olisi ennakkoon määritelty, vaan päätelmät olisivat avoimia.

Osaan kuvitella maailman, jossa voisin hakea wikipedia-artikkelin tietystä periaatteesta ja sen ohessa esiteltäisiin argumentteja puolesta ja vastaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka usein kiistanalaisissa asioissa esitellään liikkeitä tai henkilöitä, jotka tunnetaan mielipiteistään. Varsinaisia argumentteja ei kuitenkaan esitellä kuin harvoin, sillä niitä ei ehkä mielletä tiedoksi - ja kuitenkin mielipiteet esitetään, mutta ei niiden perusteluja, jotka ehkä koetaan jotenkin vaarallisiksi?

Yhteiskunnassamme vallitsee siis mielipiteenvapaus, mutta ei perustelunvapautta. Perusteluille ei koskaan anneta tilaa - ja jälkikäteen, kun tietty keskustelu on laantunut, vastapuolen ristiriitaisia tunteita herättävät perustelut pyyhítään pois aikakirjoista - jonka jälkeen muistamme vain mitä meidän kuuluu ajatella, ja kenties osaamme lyhyesti perustella miksi - mutta vastakkainen mielipide on harhaoppisuutta, eikä vastapuolen päteviäkään perusteluja esitellä tietosanakirjoissa.

Kaikki yhteiskunnat tietenkin perustuvat sille, että kun asioista on kerran päätetty, sen jälkeen päätöksen kanssa täytyy elää. Muutoin ristiriitaiset paineet jäisivät elämään ja häiritsisivät arkea. Abortti ei voi olla samaan aikaan laiton ja laillistettu. Eutanasia ei voi olla samaan aikaan laiton ja laillistettu. Jos toinen osapuoli voittaa, saa vapaasti olla eri mieltä, mutta mielipidettään ei saa julkisesti perustella. Näinhän toimitaan politiikan uutisoinnissa. Kustakin linjapuheesta esitetään kansalle vain päällimmäinen mielipide ja sitten mielipidettä äänestetään.

Mitä jos politiikka toimisi siten, että anonyymisti esitettäisiin perusteluja, mutta heidän tulisi itse muodostaa niiden pohjalta mielipide? He eivät tietäisi mikä perustelu kuuluisi heidän omalle puolueelleen. Mitä jos väärän puolueen perustelu olisi paras? Enää ei voisikaan johdonmukaisesti vihata Perussuomalaisia, Kokoomusta tai Vasemmistoliittoa. Oma ideologinen asemamme saattaisi muuttua ahdistuttavan relativistiseksi.

Juuri tästä syystä rakastamme mielipiteitä ja vihaamme perusteluja. Argumentit ovat liian objektiivisia, eivätkä suoraan yhdisty tiettyyn henkilöön. Argumentti voi olla epämukavalla tavoin pätevä ja silti tukea väärää mielipidettä, mikä haalistaa mustavalkoisen maailmamme tylsän harmaaksi.

Esimerkiksi kannatan tiukkaa asekontrollia, mutta silti kykenen ymmärtämään monia metsästäjien argumentteja. Jopa golffaajien argumentit saattavat olla ihan päteviä, mutta mielipide tuntuu väärältä, koska kyse ei ole tietyn argumentin ylivertaisuudesta, vaan lukumääristä. Useampi pieni ongelma voi kallistaa vaakakupin yhtä erittäin kivaa piirrettä vastaan. Golf on varmaan oikein mukavaa ja ehkä edistää terveyttäkin, mutta on se silti aika perseestä, jos rutikuivassa maassa diktaattori käyttää kaiken makean veden oman golfkenttänsä kastelemiseen. Myönnän, että argumentti ei ehkä päde täällä Suomessa, mutta minä olenkin relativisti - voin myöntää, että totuuksissa on lähes aina kyse prosenteista ja suhteellisista painoarvosta, jotka vaihtelevat kontekstin mukaan.

Kun on kyse yhteiskunallisista kysymyksistä, emme ole oikeassa tai väärässä, mutta saatamme olla hakoteillä oikeista suhdeluvuista - ja antaa äänemme mielipiteelle, joka tuottaa hieman enemmän haittaa kuin hyötyä. Erehtyminen on relativistisesti määriteltynä sitä, että ihastumme mielipiteeseen ja kadotamme suhteellisuudentajumme. Tämä ei ole klassisen tiedekäsityksen mukaista tiedon määrittelyä, mutta siitä huolimatta määrittely on monessakin tilanteess relevantti. Myös asenteita ja mielipiteitä tulisi voida arvioida kriittisyydellä ja siihen tarvitaan humanistinen tietoteoria, jota puolestaan ei voi ollenkaan kirjoittaa ilman relativistista mielenmaisemaa. Relativismi ei tee humantisesta tieteestä epätieteellistä, vaan se päin vastoin mahdollistaa humanistisen tiedon itsekriittisyyden.

Rakastan sitä, että voi vaipua syvälle synkkiin mietelmiin, koska seurauksena on usein tuoreelta tuntuvia oivalluksia. Ne tuntuvat tuoreilta ainakin omassa elämänpiirissä, vaikka mikään ei tietenkään todista, että ne olisivat maailmassa ennennäkemättömiä.

"Sen, joka valitsee ihmisen tutkimuskohteekseen, on varauduttava siihen että saa ihmisen vihollisekseen.”
- La Mettrie

PS. Jäi vielä tekemättä perustava tapaustutkimus tietyn kiistan järjellisten osapuolten järjellisistä argumenteista irrationaaliseksi väitettyjen olkinukkien takana, mutta jätän sen suosiolla toiseen kertaan. Kyllähän sellaisiakin väitöskirjoja on olemassa, joissa ei etsitä totuutta, vaan kartoitetaan mielipiteitä. Uskontotiede ja antrolopogia ovat siinä suhteessa esimerkillisen humanistisia oppiaineita, vaikka niiden tieteenfilosofiaa ei ole ainakaan toistaiseksi kirjoitettu sellaiseen muotoon, joka tekisi humanismista käsitettävää umpikalloisille luonnontieteilijöille.

Geenimuuntelu, Skepsis, raha ja tieteellinen itsekritiikki

Muutaman viikon lomailu on antanut taas voimia pohtia omaa elämää laajempia kysymyksiä. Tämä kirjoitus olisi varmaan pitänyt räätälöidä johonkin ylevään julkaisuun, kuten Kulttuurivihkoihin tai Hesarin kuukausiliitteseen, mutta en vieläkään osaa asennoitua kirjoittamiseen, jos samalla täytyy pyristellä läpi jonkinlaisista laatujournalismin porteista.

Kyse on mielipidekirjoituksesta, mutta aihe on vakava. Kuten minulle on tyypillistä, viittaan keskusteluun, joka päättyi aikoja sitten tai ei ole vielä alkanutkaan.

Vuonna 2013 Skepsis ry. myönsi Huuhan-palkinnon GMO-vapaa Suomi -kampanjalle. Myös Kari Enqvist on äänekkäästi monessa lehdessä puolustanut geenimuuntelua ja luokitellut kaikki kriittiset äänenpainot tietämättömyyteen perustuvaksi uskonnolliseksi hysteriaksi.

En väitä, että kyseisellä kampanjalla olisi puhtaat jauhot pussissa, mutta valinta kertoo myös siitä, miten johdonmukaisesti tietyt vapaa-ajattelija-skeptikot erkaantuvat tieteellisestä itsekriittisyydestä. Toistuvasti he tieteen nimissä ohittavat vastapuolen argumentit ja kuvittelevat, että kyse on taas jostain Spagettihirviöstä, jossa ei voi olla taustalla mitään järkiperäistä.

Skepsiksen tiedotteessa esitetään palkinnon tärkeimmäksi perukseeksi:

"kansalaiskampanja jättää huomiotta tutkimukset, joiden tulokset eivät sovi sen tarkoituksiin." Tiedote 2013

Öö, eikö politiikassa ja taloudessa aina toimita näin? Millä tavoin suuryritykset, jotka toivovat geenimuunnelluista lajikkeista itselleen rahasampoa, eivät omassa markkinoinnissaan jättäisi huomioimatta tutkimuksia, joiden tulokset eivät sovi sen tarkoituksiin?

On pelottavaa, miten Skepsis ry. näkee kapitalistisessa voitontavottelussa käytetyn mielikuvien väristämisen luonnolliseksi ja vähemmän pahaksi asiaksi kuin kansalaisten varoittamisen (epätodennäköisestä, mutta silti) mahdollisesta vaarasta, ja hyökkää kansalaisliikettä kohtaan, jos se käyttää iät ajat tunnettuja retorisia keinoja. Kaiken lisäksi Skepsis itse jättää huomioimatta argumentteja, jotka eivät sovi sen kuvittelemaan yksinkertaiseen tarinaan, jossa geenimuuntelun vastustajat ovat epärationaalisia hihhuleita.

Skeptikkojen mukaan kiistassa on kyse yksinkertaisesti siitä, että geenimuunneltujen vihannesten syömisessä ei ole osoitettu terveysriskejä, eikä ihmisiä turhan päiten saisi pelotella.

Useiden GMO-ruoan vastustajien mukaan ongelma on aivan toinen: GMO-vilja voi esimerkiksi mahdollistaa suuryritysten patentit, jotka antavat niille erityisaseman markkinoilla. Geenimuuntelun vastustajien päähuolenaiheena toisin sanoen on ihmisen arvaamattomuus ja ahneus.

Miksi Skepsis ei ole tehnyt taustatyötä? Miksi se ohittaa vastapuolen vaarallisimmat argumentit, eli jättää huomiotta sen osan keskustelusta, joka ei sovi sen omiin tarkoituksiin?

Siksi että skeptikkojen jäsenkunta haluaa olla tätä mieltä jo ennen kuin keskustelua on edes aloitettu. Luonnontieteilijät haluavat sallia geenimuuntelun, koska se oletettavasti edistää tiedettä, vaikka se nostaisi ruoan hintaa tai kurjistaisi viljeilijöiden asemaa. Siksi he poimivat vastapuolelta jonkin mahdollisimman pöljän kampanjan ja tekevät siitä varoittavan esimerkin.

En tunne skepsiksen johtohenkilöitä, mutta muutamia Kari Enqvistin kirjoja lukeneena tiedän, että mies ei ymmärrä yhteiskunta- tai ihmistieteistä yhtään mitään. Hän hädin tuskin edes hyväksyy niitä tieteeksi. Sama näyttäisi pätevän skepsiksen hallitukseen: yhteiskunnalliset kysymykset ovat täysin toissijaisia kovien tieteiden rinnalla.

Tiedotteessa todetaan:

"Palkinnolla Skepsis ry haluaa kiinnittää erityistä huomiota tiedeyhteisön laajaan konsensukseen..."

Tiedeyhteisöllä ilmeisesti tarkoitetaan tässä yhteydessä pienen eritysalan biokemistejä, jotka ovat samaa mieltä siitä, ettei ole näyttöä myrkyllisyydestä? Mitä jos tiedeyhteisön laajentaisi kattamaan myös kansanvälisen oikeuden asiantuntijat tai poliittiseen läjihistoriaan perehtyneet kansalaisaktivistit, jotka tuntevat Monsanton sekä muiden vastaavien yritysten lukuisat petokset ja markkina-aseman eettiset väärinkäytökset? Mitä jos osaksi tiedeyhteisöä luettaisiin myös sellaiset tutkijat, joiden huoli ei sovi palkinnon myöntäjien omiin tarkoituksiin?

On huolestuttavaa, jos valtamediassa annetaan ymmärtää, että luonnontieteilijä edustaa kokonaisvaltaisesti tiedettä tai tiedeyhteisöä, ja voi tarjota vastauksia kysymyksiin, jotka ovat esimerkiksi poliittisia, lainopillisia, taloudellisia tai psykologisia. Sitäkin vaarallisempaa on, jos muutaman ihmisyydelleen sokean professorin voimin aletaan uskoa, että maailman ongelmat ratkeavat vain insinööritieteillä, eikä kansalaisjärjestöjen tai yhteiskuntatieteilijöiden ennakoima vaara ole todellinen.

Tchernobyl ei räjähtänyt, koska tekniikka olisi pettänyt. Inhimillinen valvonta petti. Tekniikka voi toimia ja silti homma kusee, koska ihminen on aina vaarallisin tekijä yhtälössä. Sama pätee geenimuunteluun ja silti Skeptikot eivät suostu ymmärtämään edes mistä keskustelussa on kyse.

Vihreät mielipiteet leimataan usein naiveiksi, koska vihreiden äänestäjät ovat usein humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä. He ovat siis naiveja, koska he pelkäävät pahinta. Sitäkö sinisilmäisyys siis tarkoittaa, että suhtautuu epäilevästi ihmisten arvostelukykyyn ja luotettavuuteen, koska on lukenut historiaa?

Tiede-lehden barometrin mukaan Suomessa tieteen edustajiksi tunnistetaan lähinnä muutamat julkkiksen asemaan nousseet fyysikot ja tähtitieteilijät. Kourallinen erityisosaajia siis määrittelee suuren yleisön käsityksen siitä, mitä mieltä tiede on asioista. Tähän ryhmään kuuluu huolestuttavan vähän sellaisia tutkijoita, joiden erityisosaamisena olisi ihmisyys.

Epäilen, että kyse on omaa maatamme laajemmasta ongelmasta. Suuri enemmistö (ja ehkä lähtökohtaisesti melkein jokainen meistä) suhtautuu torjuvasti psykologiseen tai kulttuuriseen itsereflektioon. Homo Sapiensa haluaa ensin toteuttaa omia halujaan, ja ymmärtää niiden perusteluja vasta jos mikään muu ei auta. Itseanalyysit ovat merkki tappiosta ja kriiseistä. Jääkiekkostudiossa vain häviäjät joutuvat miettimään mikä meni pieleen. Voittoa ei tarvitse purkaa osiin, siitä voi pelkästään iloita. Menestyneen ihmisen tunnusmerkki on neuroottisen itsetarkkailulta säästyminen. Itsekritiittisyys ei horjuta itseluottamusta.

Opimme tuntemaan itsemme vain pakon edessä. Itsensä kohtaaminen on ahdistavaa ja vastenmielistä - kuten myös yleisen ihmisyyden tunnistaminen itsessään. Olemme vapaita toimijoita ja yleisen, ennustettavan pskologian tavoittamattomissa - kunnes toisin todistetaan.

Tässä epäkeskustelussa, humanistin yksinpuhelussa, joka suree ihmistieteiden asemaa yhteiskunnassamme, on vielä yksi, ehkä kaikkein synkin juonne. Humanismin vähättelyyn voi pääsyynä olla se, ettei alalla liiku yritysmaailman rahaa.

Havaintoja historiasta ei voi patentoida. Edes tekniikan alalla uudet oivallukset eivät synnytä rahaa, vaan lisenssit ja markkinaosuudet. Yliopistojen kasvavat kytkökset liike-elämään painottuvat aloille, joilla löydöksiä voi helpoiten vallata omiin nimiinsä, suojella kilpailijoilta ja kaupata eteen päin suurilla summilla.

Onko humanismi häviävänä osapuolena tieteiden välisessä nokittelussa vain siksi, että jossain vaiheessa historiaa on päätetty, että ainoastaan tekninen keksintö voi olla jonkun omaisuutta? Myös musiikkia ja muita taiteita suojelevat tekijänoikeudet, mutta esimerkiksi Freudin perikunta ei saa penniäkään siitä, jos Frasier hokee televisiossa sanoja, kuten "libido", "superego" tai "Oidipus-kompleksi".

Synnyttävätkö kytkökset rahatalouteen luonnontieteille sen ylivertaisuuden sädekehän? Onko lääketiede tieteistä suurin, koska potenssirohto voi tehdä keksijästään miljardöörin*?

Entä asettuvatko luonnontieteilijät ja sitä kautta myös skeptikot GMO-kiistassa suuryritysten puolelle, koska heidän tieteellinen itsekriittisyytensä ei ulotu mahdollisiin palkanmaksajiin?  Kelpaako Kari Enqvist esimerkiksi tieteellisen itsekriittisyytensä kadottaneesta liikemaailman huorastä? Tuskin sentään, mutta hän heijastelee puheissaan saman maailman arvoja, eikä huomaa kyseenalaistaa omia uskonnollisia vakaumuksiaan.**

Toivon, että nuoret haluavat päästä opiskelemaan psykologiaa ja kulttuuriantropolifiaa, siitä syystä he vaistoavat, että siinä on vielä tallella aitoa tieteellisyyttä. Ehkä tiedonjanoisten ylioppilaiden idealistinen viehätys ihmistieteisiin on yhä lähtöisin aavistuksesta, että kemistit ovat myyneet sielunsa lääkefirmoille ja että korkean aseman saavuttaneet tieteen äänitorvet eivät ylimielisyydessään ymmärrä mitään totuudentavoittelusta?


(*Viisaudeksi kutsumme tietoa, jota on tarjolla kaikille ilmaiseksi. Siksi hyvän elämän opit ovat jopa useimpien filosofien silmissä huuhaata. Viisas opettaja luennoi ilmaiseksi ja siksi hän pysyv viisaana, eli köyhänä. Hänellä ei ole eturyhmiä, joiden näkökulmille hän voisi sokeutua.)

(**Fundamentalismi, eli lukkiutunut uskomusjärjestelmä tuottaa pään sisäisiä ristiriitoja, koska oletukset maailmasta eivät mukaudu maailmasta tehtyihin havaintoihin. Enqvistin uskonto sanelee, että jokainen, joka on hänen kanssaan eri mieltä, on sitä vain irrationaalisista syistä. Tästä ristiriidasta syntyy ahdistus, joka pakottaa hänet kirjoittamaan yhä uusia esseeteoksia, joissa ihmetellään kaikkien muiden ihmisten käyttäytymisen irrationaalisuutta. Kirjoja ei tarvittaisi, jos hän kuuntelisi vastapuolen perusteluja, eikä keksisi niitä omasta päästään.

Kari Enqvistille oikeassa oleminen on uskonnollinen peruskokemus, jota ei tarvitse todistella empiirisesti. Hän on rationaalinen, koska kokee perustavansa väitteensä rationaalisiin päätelmiin - aivan kuten jotkut perustavat väitteensä ilmoitukseen. Hänellä on kuviteltu suora yhteys Rationaalisuuden Ääneen, kuten profeetoilla on yhteys Jumalaan. )