Radikaali myötätunto

Anteeksianto on tehokkain keino yhteiskunnan parantamiseksi. Tässä kysymyksessä esimerkiksi Jeesus ja Buddha olivat varsin yksimielisiä.

Kristillinen armo on mahdollistanut pitkäjänteisen oikeusjärjestelmän syntymisen. Rikoksesta epäiltyjä ei heti kivitetä, vaan raivo tyynnytetään ja ensin selvitetään faktat. Sitten määrätään rangaistus yleisen lain, ei henkilökohtaisten tunteiden perusteella.

Anteeksianto on merkittävällä tavalla ohjannut oikeuskäytäntöjen kehityskulkua ja eron näkee Lähi-idän valtioiden ja kristillisen Euroopan välillä. Euroopassa ei valtio voi perustella toimintaansa oikeutetulla kostolla - ainakaan se ei voi olla virallinen selitys sen toiminnalle.

Buddhalaisuus on anteeksiannon ja armon sijaan korostanut mielentyyneyttä ja myötätuntoa, mutta lopputulos on samansuuntainen. Maltillisuus mahdollistaa yhteiskunnan, joka ei vähän väliä revi itseään palasiksi ja palaudu alkutilaan.

Suomalaisessa nettikeskustelussa pääsevät nykyään ääneen myös ihmiset, jotka tahtovat edetä primitiivisten reaktioiden, kuten kostonhimon ohjaamina. Samat ihmiset usein vastustavat islamia, mutta ovat huomaamattaan itse eurooppalaisen sivistyksen vihollisia.

Kukkahattutätien ja tiedostajien näkökanta voi kuulostaa pehmeältä, mutta se edustaa länsimaista sivistystä, kristillistä anteeksiantoa sekä oikeus- ja sosiaalitieteitä. Vain yhteiskunnallinen teoria ja rakenteiden kautta selittäminen tarjoaa mahdollisuuden muuttaa asioita, jotka ovat muutettavissa.

Ihmisluonto ei muutu, vaikka teloittaisimme jokaisen rikollisen.

Alkukantainen selitysmalli etsii pahuutta yksilöstä. Se on internetin keskustelupalstoilla hallitseva selitysmalli, joka edustaa kansalaisten lynkkausmielialaa.

Jotkut olisivat islamia vastustaessaan valmiita palauttamaan kivitystuomiot myös Suomen lakiin. Islam kyllä kelpaa rakenteelliseksi selitykseksi, mutta ei oma pillun puute ja loukatusta maskuliinisuudesta kumpuava katkeruus. Rakenteiden kautta selitetään ilmiöitä mieluiten silloin, kun rakenteisiin ei ollenkaan ole perehdytty.

Alkukantaista ajattelutapaa kenties edistää periamerikkalainen elokuvien ja tv-sarjojen narratiivi, jossa rikollinen on aina psykopaatti, ja sosiaaliset ongelmat ratkeavat sillä, että E.T. palaa kotiin ja tappajahai saadaan tapetuksi.

Yhteiskunnalliset ongelmat eivät muutu vähemmän yhteiskunnallisiksi, vaikka mädät omenat etsitään ja tuhotaan. Amerikassa rakenteita ei tarvitse muuttaa - ne ovat jo täydelliset, koska vallitsee Freedom.

Pohjoismainen selitystapa on luonut pohjoismaisen yhteiskunnan, jolla on yhä vähemmän sananvaltaa tarinankerronnassa. Rakenteemme ovat yhä skandinaavisemmat kuin monissa muissa valtioissa, mutta puhetavat ovat jo raaistuneet.

Poliitikot eivät uskalla puolustaa valistunutta ja radikaalia anteeksiantoa, koska heidät ehti heti uhattaisiin tappaa. Henkilö itse luokitellaan murhaajaksi, jos hän uskaltautuu väittämään, että esimerkiksi Saddam Hussein ei ollut absoluuttista puhuutta huokuva entiteetti, vaan homo sapiens -lajin edustaja, joka kehittyi armottomaksi diktaattoriksi tiettyjen yhteiskunnallisten rakenteiden vallitessa.

Anteeksianto on helpompaa, jos todellisuutta lähestyy rakenteiden, eikä niinkään narratiivien kautta. Narratiivisessa selittämisessä on usein sankareita ja pahiksia. Rakenteellisessa selittämisessä on vain neutraaleja toimijoita, joiden toimintaa rakenteet ohjaavat vähä vähältä tiettyyn suuntaan - niin kuin yksilö saattaa ennemmin kouluttautua, jos opiskelupaikkoja on tarjolla ja lisäksi hän saa rahallista tukea hankkeeseensa.

On helpompaa pidättäytyä tuomitsemasta muita, ja tyynesti miettiä miten tähän on tultu, jos ongelmia ei heti sysää kieroutuneen yksilön harteille ja rakenna mielessään draamaa, jossa hyvä ja paha taistelevat keskenään maailman herruudesta.

Tiedostaminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että tiedostaa tämän: meillä on narkomaaninen houkutus ihastua narratiiveihin. Narratiivit ovat aikamme todellisia narsisteja. Tarinat lumoavat kenet tahansa.

Nyt minua varmaan syytetään narsistiksi, kun sanon tämän, mutta seuraavan kerran kun kuulet tarinoita narsisteista ja psykopaateista, mieti onko kyse aidosta diagnoosista vaiko jonkun kertomasta tarinasta, joka perustuu omiin muistikuviin.

Ei väitä, ettei narsisteja olisi olemassa, mutta heitä tuntuu olevan aika hemmetin paljon, jos jokainen nettiforumilta löytyvät ex-poikaystävän itsediagnoosi on täysin luotettava.

Mihin tahansa tarinaan helposti eksyy myologista aineistoa: enkeleitä ja demoneja. Jotta voisi elää tiedostavan ja anteeksiantavan ihmisen elämää, on oltava tarkka narratiivisesta hygieniastaan. Kaikkea ei tarvitse selittää draaman kautta - kuten ei kaikkea myöskään tarvitse selittää rakenteilla.

Lopuksi rinnastus: diktaattorit ovat kuin satujen lohikäärmeitä. Heidät voi surmata, mutta seuraana iltana lapsi tahtoo taas kuulla saman tarinan. Lohikäärmeen tilelle tulee uusi, ellei kerronnan rakenteita muuteta.

Anteeksianto voi alkaa esimerkiksi siitä, että sama tarina kerrotaan lohikäärmeen näkökulmasta.

PS.
Tähän liittyen Shrek on aika kiva elokuva, koska siinä sekä ruma peikko että lohikäärme paljastuvat mukaviksi tyypeiksi.

Mutta oletko ajatellut, että animaation juoni noudattaa kaikesta huolimatta klassista tarinankerronan kaavaan, joka edellyttää pahiksen olemassolon?

Mitä tapahtuu lopussa? Lohikäärme syö pahan prinssin. Lynkkaus ilman oikeudenkäyntiä on Happy End. Kuolema on yhä käytäntö, jota opetetaan perheen nuorimmille oikeudenmukaisuutena.

Väkivaltainen sadun narratiivi on kulttuuristen piilorakenteiden kautta periytyvää alkukantaisuutta, jonka tiedostaminen ei ole feministien yksinoikeutta.

Tiedostamisessa on neljä vaihetta, jotka monin tavoin koettelevat defenssejämme:

1.) Huomaa, että on tietty toistuva kaava.
Tämä on haastavaa, koska itsensä perehdyttäminen vie ajatukset usein masentaviin asioihin ja oma positiivinen draivi kärsii.

2.) Myönnä, että osallistut jollain tavoin tuon kaavan toistamiseen.
Minäkö? Enhän minä. Menin mukaan lähinnä vitsillä. Täytyyhän sitä nyt ainakin kerran vähän irrotella ja saada kokea ihmisyyttä. Sitä paitsi olen tällä viikolla jo toteuttanut omat velvollisuuteni, ja ansaitsen olla vaivaamatta päätäni ylimääräisellä stressillä.

3.) Muista muistuttaa itseäsi myös seuraavalla kerralla, kun olet edesauttamassa esimerkiksi ekosysteemin tuhoutumista tai kansanmurhaa.
Okei. Voinhan minä luvata muistaa yhtä ja toista, mutta millä tavoin voisin muka valvoa sitä mikä asia pysyy muistissani ja mikä ei - tai milloin joku tieto pomppaa mieleeni!?
- No, ymmärrätkö nyt yhtään paremmin sitä, miksi ihminen ei itse voi päättää siitä, millä tavoin hänen kyvykkyytensä edistää yhteistä hyvää - jos et voi itsekään päättää mihin huomiosi tai motivaatiosi kohdistuu, jos kyse on yksin sinusta, etkä saa muistutusta esimerkiksi sihteeriltä, uutisotsikoilta tai kadunvarsimainoksilta?

4.) Muistuta lähipiirisi ihmisiä eettisestä ristiriidasta, vaikka he sen jälkeen eivät haluaisi leikkiä sinun kanssasi.
- Njoo. Enpä tiedä. Kaikki tietävät, että tiedostajat ovat pelkkiä ilonpilaajia. En minä ole koskaan edes halunnut miksikään tiedostajaksi - sinun ideasi se oli! Minulle sopii ihan hyvin, että en keneltäkään kuule, missä oloissa minun ruokani viljellään, kunhan se on turvallista - tai minkä ikäiset lapset vaatteitani ompelevat, jos hinta on edullinen.
Eivät suuryritykset tuota minulle pahaa oloa. Tiedostajat sen tekevät. Paha olo jäisi turvallisesti toiselle mantereelle piiloon, elleivät tiedostajat tahtoisi rahdata ruoan ja vaatteihin lisäksi kaiken maailman informaatiota ja valistusta.
Itse asiassa minun puolestani yhteiskunta voisi vaikka lukita kaikki tiedostajat jonnekin uudelleenohjelmointileirille. Ilmastonmuutoskin pysähtyisi, jos emme tietäisi siitä mitään. Positiivisilla ajatuksilla on maaginen kyky muuttaa kohtaloa, koska ne lisäävät tuottaa oikeanlaista värähtelyä. Jos kehitysmaissa jollain on asiat huonosti, se johtuu vain siitä, etteivät siellä asuvat ihmiset osaa ajatella positiivisesti.

Historian instagram

Parhaat historiateokset ovat kirjoja, joita ei ole alkujaan tarkoitettu historiateoksiksi. Niiden tehtävänä voi jopa olla esitellä uusinta uutta tai spekuloida tulevaisuuden maailmoilla.

Koneella kylvöä.

Virallinen historiankirjoitus syntyy aina nykyajan lähtökohdista. Se kertoo tarinaa, johon on valikoitu jonkin teorian tai viiteryhmän kannalta oleellista todistusaineistoa. Moniin suuntiin rönsyilevistä kohtalon poluista on valikoitu yksi, joka saa arvon edustaa koherentin kertomuksen päälinjaa.

Kouluhistorian painopisteenä ovat merkkihenkilöt ja käänteentekevät tapahtumat. Edes kulttuurihistoria tai aatehistoria eivät ole aikamatka menneisyyteen, sillä tavoin kuin alkuperäiset arjen reportaasit: lehtikirjoitukset, elokuvat ja viihderomaanit, jotka heijastavat ihmisten omimpia unelmia ja huolia.

"Muistilista on emaljoitu, keittön seinälle ripustettava kapine."

Asiat, joita pidämme itsestäänselvyytenä, loistava poissaolollaan ja tutut sanat merkitsevät yllättäen jotakin aivan muuta. Jääkaappi on kaappi, jossa säilytetään jäätä, eikä keltaisten muistilappujen heikkoa liimaa ole vielä keksitty. Niinpä muistilistaan viitataan sanalla "kapine".

Kun ajan ihmiset pääsevät itse ääneen, ja lopputuloksena voi olla koominen oivallus tai historiallisen ylimielisyyden väistyminen. Jokainen kansa ja aikakausi on joissakin elämän osa-alueissa hyvin pitkän edistynyt - edistyneempi kuin esimerkiksi me, jotka suuntaamme aikamme toisien tietojen ja taitojen kehittämiseen.

"Mitä yksinkertaisempi lelu on, sitä enemmän se antaa lapsen mielikuvitukselle tehtävää."

"Ajan pitkään lapselle tuottavat suurinta iloa leikkikalut, joilla ei ole sanottavaa rahallista arvoa ja jotka eivät ole liian valmiita, vaan joita he voivat mielensä mukaan muodostella ja joihin saavat mielikuvituksestaan lisätä puuttuvat piirteet.

Liian täydellisiin hän pian kyllästyy, liiallinen paljous tekee hänet pintapuoliseksi ja vaativaksi eikä totuta häntä keskittymään."
- Emännän tietokirja 1953

Tekninen edistys saa helposti ylenkatsomaan entisaikojen psykologista viisautta. Tietyt perustotuudet on helppo unohtaa, kun vauhtia on liikaa.

"(lasten pihapiirin toverielämässä) vanhempien on totuttauduttava siihen, etteivät hae vikoja toista lapsista tai etteivät ainakaan heti puolusta omaa lastansa, kaikkein vähimmin niin, että lapsi huomaa saavansa liian helposti kasvattajansa puolelleen. Toiselta puolen ei pidä mennä vastakkaiseen äärimmäisyyteen, niin ettei ollenkaan kuuntele lasta, sillä silloin hän tuntee itseään kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti."

Ihmiset varsin häpeilemättä paljastavat oman näkemyksensä siitä, mikä heidän mielestään on normaalia.

Vuonna 1953 julkaistu Emännän tietokirja on yksi painoteknisesti laadukkaimmista kirjoista, jonka omistan. Kahteen osaan nidottu opas on lähes koskemattomassa kunnossa ja maksoi kierrätyskeskuksessa yhden euron.

Suomi muuttui merkittävästi 1950-luvun ja 1970-luvun, ja kirja edustaa ehkä enemmänkin 1940-luvun maailmaa.

Kirjan arvoa lisäävät lukuisat upeat värisivut, jotka vetävät vertoja koulujen opetustauluihin. Paperi on korkealuokkaista ja kannen selkämys nahkaa.

En ollut aikoihin jaksanut penkoa kirjahyllyjä, jotka kierrätyskeskuksissa sisältävät usein vain Suuren Kirjakerhon halpoja romaaniklassikkoita. Yleensä joku on jo poiminut talteen Keltaisen kirjaston hyväkuntoiset niteet ja vastaavat keräilytuotteet, joista saatetaan pyytää jopa 2 - 3 euroa.

Joskus minun tekee mieli pelastaa jokin kirja vain siksi, että sen tuotantoarvo on niin ilmeisen merkittävä. Nykyään ei varmaan edes olisi mahdollista painattaa teknisesti yhtä hienoa opusta. Korkealuokkainen paperi, värikuvat ja lehtikullalla nahkaiseen selkämykseen kirjaillut kirjaimet nostaisivat kustannukset poskettoman korkeiksi.

Puutarhamansikoita.

Teos on luultavasti ollut ilmestyessään varsin hintava. Sen lienee suunnattu lähinnä perinteisen pikkuporvariston perheillä, joissa käytetään palvelusväkeä ja tarvitaan käytännön ohjeita sellaisen palkkaamisekseen.

Oppaassa ei useinkaan ensimmäiseksi ehdoteta keinoja, joilla perheenäiti voisi säästää kuluissa. Suurempana huolena ovat tehokas ajankäyttö, henkisen kehityksen edistäminen ja sosiaalisen järjestyksen vaaliminen.

"Kotiapulaiskysymys on muodostunut yhä vaikeammaksi pulmaksi niin meillä kuin muissakin sivistysmaissa, ja näyttäisi siltä, että tämä ammattikunta tulisi vähitellen häviämään kokonaan. Aikaisemmin oli palkkataso alhainen, mutta viime aikoina - kysynnän ja tarjonnan lain mukaan - ovat palkat nousseet joskus aivan suhteettomiksikin. Ehkä siihen on syynä myös vapaamman ja itsenäisemmän aseman kaipuu ja ehkä myöskin se seikka, että kotiapulainen... tuntee yhteiskunnallisen arvonsa kärsivän."

Kolmen aukeaman mittaisen "Kotiapulaisen palkkaaminen" -artikkelin jälkeen tulee kutkuttava asiasana nimeltään:

"Kotikirjaston hoito. ...Hyllyjen täyttäminen joutavilla ajanvieteromaaneilla ei kannata, mutta sekä oman maan kansalliskirjallisuuden että muiden maiden parhaita tuotteita pitäisi käsikirjastossa olla. Runokokoelmat ovat usein kotikirjastoissa ahkerassa käytössä. Näitä kirjoja voi ja onkin hyvä lukea aina uudelleen, kerta kerralta paremmin ymmärtäen niihin sisältyvää kauneutta ja elämänviisautta."

Juttu vain paranee. Seuraavalla sivulla on lyhyt artikkeli:

"Kotimusiikki. Keskipiste, jonka ympärillä kotimusiikin harrastus luonnollisimmin viriää, on yleissoittimet flyygeli tai piano. Taiteellisesti kaikkein arvokkainta kotimusiikin lajia tarjoutuu jo edellä mainitsemassamme kamarimusiikissa, jonka eri kokoonpanoja silmälläpitäen vanhemmat kasvattakoon musikaalisia lapsiansa. (Yleisimpiä piano, viulu ja sello). Musiikki kirjallisuuden parhaitten aarteiden joukossa on joukossa on runsaasti alkuperäissävellyksiä näille soitinyhtymille."

Minkä maailman me olemmekaan menettäneet, kun tällainen hengentuote on myynnissä eurolla.

Kenties sijoitan Emännän oppaan omaan hyllyyni kunniapaikalle Maailmankirjallisuuden kultaisen kirjan ja arvokkaimpien ensipainosten väliin.

Vielä kun ehtisin palata kotikirjastoni viisaimpien niteiden ääreen säännöllisin väliaijoin ja ammentaa niiden kauniita sanoja oloni ylevöittämiseksi.

Taiteilijaresidenssi Pieksämäelle

Asuntojen hinnoissa on Suomessa valtaisia eroja. Halvimmat asunnut Ylen toimittaja oli löytänyt Pieksämäeltä.
Kaksioilla hirvittavat hintaerot Pieksämäella 16.000 Stadissa 685.000 euroa

Tilanne on erikoinen sikäli, että liikenneyhteyksien kannalta Pieksämäki on ihanteellisella paikalla. Kaupunki on ehkä pieni, mutta sijaitsee rautateiden solmukohdassa. Kuopioon, Jyväskylään ja Mikkeliin on vain tunnin matka.

Puolisoni on Kotoisin Pieksämäeltä ja hän on joskus todennut, että sieltä on onneksi helppo päästä pois, kun junia lähtee moneen suuntaan. Hyvin näyttävät junat myös väkeä vieneen, kun asuntotilanne on noinkin pahasti päässyt vinoutumaan.

Useimmille ihmisille kaiken ratkaiseva kysymys on työpaikka - tai tarkemmin sanottuna työn antaja, nuorille koulutuspaikka. Yksityisyrittäjän, osuuskunnan, etätöiden tekijän sekä taiteilijan kohdalle tilanne on hieman toinen.

Uransa alkuvaiheessa taiteilijat kaipaavat virikkeitä sekä vertaistukea, joita usein löytyy vain suuremmista, taiteelle myönteisistä kaupungeista. Pidemmälle edistyessään he kuitenkin yhä enemmässä määrin tarvitsevat myös työrauhaa sekä taloudellisia mahdollisuuksia, joita helpommin löytyy pieniltä paikkakunnilta. Halvat asuinkustannukset, jos mikä, ovat taloudellinen mahdollisuus, mutta pysyvä muutto pienelle paikkakunnalle ei välttämättä sekään kiinnosta.

Suurten kaupunkien kirjailijat ja kuvataiteilijat joutuvat usein tekemään kohtuuttomasti töitä löytääkseen asuinseudultaan edes ylihintaisen pienen työhuoneen, joka yleensä sijaitsee hankalien liikenneyhteyksien päässä. Moni taiteilija varmasti tulisi kuukaudeksi tai kahdeksi työskentelemään Pieksämäelle, jos puitteet olisivat hyvät ja asiat hoidettaisiin kyllin selkeästi ja joustavasti.

Pieksämäen kaltaisilla, hyvin sijoittuneilla kunnilla, olisi kaikki mahdollisuudet kääntää junien suunta, jos avuksi löydetään uusia ajattelutapoja sekä innokasta asennetta. Taiteilijaresidenssi voisi olla hyvä alku uudenlaisen kaupunki-imagon synnyttämiseksi. Nykyajassa moni on käsi ojolla pyytämässä valtiolta tai yksityisiltä rahoittajilta miljoonia, mutta sosiaaliset innovaatiot eivät aina vaadi suurta alkupääomaa.

Ainakaan kokeilu ei edes epäonnistuessaan tulisi kovinkaan kalliiksi. Tarvittaisiin lähinnä pieni alkusijoitus ja remonttiapua. Remonttiraha jäisi sekin paikkakunnalle, eikä asunto menettäisi arvoaan, jos se peruskorjattaisiin ja yksi huone muutettaisiin ateljeeksi. Perustana voisi olla esimerkiksi 20.000 euron rintamamiestalo, josta perilliset eivät millään pääse eroon. Lisäksi tarvittaisiin keskustan kiinteistö, jossa residenssissä työsketelevät taiteilijat voisivat pitää näyttelyn, kun residenssiaika on ohitse. Uusi asukas voisi käydä gallerialla katsomassa, mitä edellinen on saanut aikaan. Syntyisi positiivista kilpailua ja tunne jatkuvuudesta.

Residenssin tiedotus voisi tapahtua kaupungin avustuksella ja käyttäen hyväksi taiteilijayhdistysten valmiita kontaktiverkostoja. Tiloja voisi käyttää myös tapahtumien järjestämiseen, eikä tällä hetkellä alueella asuvilla taiteilijoilla olisi niin suurta painetta muuttaa virikkeiden perässä pois, jos kaupungissa kävisi kylliksi uusia tyyppejä, joilla olisi tuoreita ideoita ja yrittelijäisyyttä.

Jos olet jo ajatellut jostakin vastaavaa, tai kuulut osuuskuntaan tai taiteilijayhdistykseen, ota yhteyttä. Mietitään yhdessä voisiko projektia viedä eteen päin: Monrepoo@gmail.com.

Kokemuksia residensseistä

Olen itse viettänyt kolmena perättäisenä vuonna kuukauden Sysmässä, jossa Nuoren Voiman Liitolla on Villa Sarkian residenssi. Taloon mahtuu samaan aikaan työskentelemään kolme kirjailijaa. Villa Sarkia on aivan ihastuttava vanha kartano puolen kilometrin päässä keskustasta.

Sysmässä on kaikki välttämättömät palvelut ja silti se on talvisin sopivan hiljainen mahdollistaakseen keskittyneen työrauhan.

En varmaankaan olisi ikinä poikennut Sysmään ilman residenssiä ja sama pätee kymmeniin muihinkin pääkaupunkiseudun kirjailijoihin. Ensimmäinen wow! pääsi jo bussimatkalla Lahdesta, sillä Päijänteen rantoja seuraileva reitti on valittu hiljattain suomen kauneimmaksi matkailureitiksi.

Linkki:Suomen kaunein matkailureitti

Sysmän residenssi on kirjailijoille täysin ilmainen, mutta samaan aikaan useimpien tietenkin täytyy maksaa kaupunkiasunnon vuokraa, joten kuukausi ei aina mahdollistu noin vain. Residenssin käyttöoikeuteen sisältyy velvollisuus vierailla esiintymässä itse valitussa kohteessa, mikä sopii itselleni oikein hyvin. Itse olen esiintynyt tai esitelmöinyt koululla, kirjastolla, kirjakaupalla ja vanhainkodissa.

Residenssin ansiosta sysmäläisillä on huomattavasti parempi kulttuuritarjonta ympäri vuoden, verrattuna muihin 4.099 asukkaan kuntiin. Vaikka joku ei innostuisi kirjailijahaastatteluista tai runonlausunnasta niin tuskin se ketään tappaakaan.

Itselleni residenssit ovat elintärkeitä, sillä muutoin ideoin ja työstän projektejani loputtomiin. Jatkuvat muusta elämänmenosta johtuvat katkokset myös vaikeuttavat intensiiviseen tunnelmaan virittäytymitä, mikä olisi välttämätöntä esimerkiksi romaanin kirjoittamiseksi - ainakin omalla kohdallani. Runoja pystyn kirjoittamaan muutamien päivien tai muutamien tuntien etapeilla, mutta myös runoteoksen kokoaminen ja editoiminen vaatii irtiottoa kaveripiireistä ja kodin rutiineista.

Myös internetin rajoittaminen edesauttaa tehtävän etenemistä. Sysmässä on kyllä toimiva nettiyhteys, mutta yläkerran huoneissa olen jakanut naapurini kanssa saman nettipiuhan ja pistokkeen - ja myös mielelläni sallinut hänen surffailla netissä, jotta itse saisin vain ja ainoastaan kirjoittaa.

Residenssiaika tarjoaa luontaisen deadlinen ja mahdollisuuden aikatauluttaa työtään hyvin tarkasti. Ehkä siksi työskentelen itse erittäin kurinalaisesti, kun olen Sysmässä. Joka kerta on syntynyt 100-150 liuskaa tekstiä ja kaikkiaan kaksi valmista käsikirjoitusta. Olisi henkisesti (ja selän kannalta) mahdotonta kirjoittaa päivittäin 5-7 tuntia vuoden ympäri, mutta kuukauden ajan se onnistuu kyllä.

Lisämietteitä Pieksämäen residenssistä

En tarkoita sanoa, että Pieksämäki olisi ainoa tai ylivoimaisesti paras paikka taiteilijaresidenssille, mutta ainakaan en näe sellaiselle mitään esteitä. Kuopiossa ja Jyväskylässä asuu paljon kirjailijoita, jotka voisivat kiinnostua mahdollisuudesta ottaa pientä etäisyyttä oman kaupunkinsa kuvioihin ja syventyä käsikirjoitukseen.

Tällä hetkellä pieksämäkeläisilllä on kaikki syyt vierailla Kuopiossa, mutta harvalla kuopiolaisella on syitä käydä Pieksämäellä. Työmatkan kannalta etäisyys on kipurajalla, ja Kuopion läheisyydessä on jo Siilisjärvi, jota on kehuttu suomen suosituimmaksi asuinpaikaksi (hieman kuten Kaarina Turun lähellä tai Ylöjärvi ja Pirkkala Tampereen lähellä).

On eri asia tahtooko henkilö asua kunnassa vai työskennellä siellä. Pieksämäellä en nykytilanteessa haluaisi asua, mutta voisin kyllä haluta työskennellä siellä. Siksi residenssi olisi ideaaliratkaisu - pienimuotoinen ehkä, mutta imagomielessä kulttuurielämällä ja taiteellisten mahdollisuuksien tarjoamisella on suurta merkitystä.

Kirjailijoiden ja kuvataiteilijoiden lisäksi Pieksämäellä voisi kokeilla aivan uutta residenssimuotoa, jota olen joitakin vuosia kaavaillut: bändiresidenssi.

Tällä hetkellä Bändiresidenssi ei tarjoa googlessa yhden ainutta hakutulosta, mutta idea on erittäin yksinkertainen. Nuorelle ja lupaavalle bändille - tai ihan kenelle vain halukkaalle - tarjottaisiin mahdollisuus viikon tai kahden mittaiseen oleskeluun talossa, jossa yhdistyisivät asuintilat ja äänitysstudio.

Kyseessä voisi olla kenties myös liikeidea, mutta nyt se on sosiaalinen innovaatio, jonka tarkoitus on edistää yhteisöjen ja yhteiskunnan hyvinvointia.

Levyn äänittäminn on yksi aloittelevien artistien kynnyksistä, ja tuottaa joskus varmaan vaikeuksia myös pidemmän linjan artisteille. Suomessa asiat ovat sikäli hyvin, että taitoa ja laitteistoja kyllä löytyy.  Esimerkiksi syyrialainen "Pensselisetä" Ebdo Mihemed saattoi äänittää ensilevynsä vasta Suomessa vieraillessaan. Levyttämisen kynnys alenisi, jos olemassaolevien, edullisten tilojen käyttöaste saataisiin korkeammaksi ja hinnat alas. Se onnistuisi siirtämällä tarjontaa suurten kaupunkien ulkopuolelle.

Hyviä vinkkejä ensilevyn esituotantantoon tarjoaa Rytmimanuaali: http://www.rytmimanuaali.fi/musiikin_tekeminen/esituotanto/kymmenen-neuvoa-esituotantoon/ Selkeät ja fiksusti laadittu sivut, josta löytyy paljon tietoa pähkinänkuoressa.

Rikkailla ja menestyvillä bändeillä on mahdollisuus vuokrata itselleen äänitysstudio, mutta aloittelevilla bäbdeillä menestys usein edellyttää sitä, että pappa betalar. Pieksämäki voisi olla suomen ensimmäinen paikkakunta, josta bändi voisi ILMAISEKSI vuokrata residenssijakson. Kaupunki tarjoaisi miksauslaitteet ja mikrofonit. Varsinaiset instrumentit bändi toisi itse.

Yhden mainoskampanjan tai design-toimiston konsulttipalkkion hinnalla Pieksämäestä voisi tulla Suomen svengaavin paikkakunta, jossa pian kaikki maan kovimmat bändit olisivat aloittaneet uransa. Helsingistä ja Rovaniemeltä asti bändit ajaisivat hyödyntämään ilmaista mahdollisuutta, joka maksaisi kaupungille pikku hiluja, mutta tuottaisi älyttömän paljon kuhinaa.

Tarvittaisiin vain talonmies, joka seuraa, etteivät rokkarit ole tulleet paikalle ryypiskelemään. Sekin järjestyisi ilman erityiskuluja, jos viereisessä talossa (tai samalla kadulla) sijaitsisi kuvataiteilijoiden aleljee, ja heille olisi annettu tehtäväksi viinan kohtuukäytön valvonta - mutta ei siksi, että juominen olisi moraalisesti väärin, vaan jotta bändi ei haaskaisi kallisarvoista tilaisuuttaan äänittää ensimmäistä levyään ja edetä urallaan.

Mihin rahaa sitten menisi alkuremontin ja lämmityskulujen ohella? Hyödyllisintä ehkä olisi palkata osaava äänimies vierailemaan edes lyhyesti talolla, näyttämässä miten homma toimii ja avustamassa säädöissä. Jone voisi vaikka tulla Jonen pajalta ohjaamaan yhden päivän ja kaupungin sivari kävisi muina päivinä katsomassa, ettei mitään ole hajotettu.

Käytännön syystä tiloja ei ehkä tarvitsisi luovuttaa täysin ilmaiseksi, sillä pieni rahallinen sitoumus saisi residenssiasukkaat paremmin sitoutumaan työhön. Bändien näkökulmasta kyse voisi kuitenkin olla alan selkeästi edullisimmasta kokonaispaketista, jos kaupunki sitoutuisi elävöittämään kulttuuritoimintaa, ja voittojen sijaan suostuisi hyväntekeväisyyteen ja lieviin tappioihin.

Moni bändi varmaan kiinnostuisi mahdollisuudesta, vaikka äänityslaitteisto olisi käytettyä ja täyttäisi pelkästään minimivaatimukset. Kyllähän demonauha tai ensimmäinen EP saavat kuulostaakin vähän kotikutoisilta. Tärkeämpää on sitoutuminen aikatauluihin ja asioiden vieminen loppuun. Vieraalle paikkakunnalle matkustamisessa juuri testävään sitoutumisen aste ratkaisee lopputuloksen.

Kaikkiaan kuvailemani projekti on vain tällainen ilmainen sosiaalinen innovaatio: ottakaa kiinni, uskaltakaa ja toteuttakaa! Sittenhän sen näkee. Epäonnistuminenkin tuottaisi omanlaistaan näkyvyyttä ja mainetta. Saa minut palkata konsultiksikin, jos välttämättä tahtoo lisää neuvoja alkuperäisestä lähteestä. Liksani ei ole kovin suuri, jos työskentelen kaupungille. Yhteisöjen kanssa työskentelen vaikka ilmaiseksi.

Zen Cafe'n Samuli Putro kävi aikoinaan Imatralla kirjoittamassa levyllisen biisejä, koska kaipasi nihkeän pikkukaupungin tunnelmaa. Hän asui hotellissa, kun muutakaan mahdollisuutta ei ollut tarjolla. Tarina on poikkeuksellinen, mutta moni on ajatellut samaa. Se on vain se hotellista maksaminen, mihin yritys usein kaatuu.

Juice Leskinenkin olisi voinut hengailla Pieksämäellä myös jossain muualla kuin juna-asemalla, jos kaupungissa olisi ollut tunnettu avoimien ovien taiteilijayhtisö: kaupunkigalleria, työtilat ja bändien levytysstudio. Pieksämäki olisi enemmän kuin ohikulkupysäkki tai paikka, josta aloittaa pitkä pakomatka.


Jos residenssin perustaminen missään päin maata kiinnostaa, ottakaa yhteyttä. En välttämättä vie projektia loppuun (ainakaan yksin), mutta mielipiteen esittäminen ei maksa mitään: Monrepoo@gmail.com.

Kirjoittaja on Suomen Kirjailijaliiton jäsen, tapahtumatuottaja sekä kulttuuriyhdistyksen taloudenhoitaja. Hänen yhteiskunnalliset ja taiteelliset visionsa sopii ilomielin kyseenalaistaa.

PS.
Löysin vasta tätä kirjoittaessani Rytmi-instituutin, mikä vaikuttaa kaikkiaan hienolta blogilta. Monilla aloilla olisi tarvetta tällaisille tietopaketeille, jotka perustuvat kokemukseen: Rytmimanuaali.fi: Äänittäminen-ja-julkaisu / studiotyö

Rytmimanuaalin neuvoista voi olla paljon spua myös Pieksämäki-projektin jatkosuunnittelussa, missä hyvänsä paikkakunnalla se sitten ensimmäiseksi toteutetaankaan. Residenssivierailu olisi kosketus moniin muusikon elämän realiteetteihin, joita itse en edes tunne.

PPS.
Yleisradiokin saisi vähän innostua ja vaikka tehdä dokumentin projektin vaiheista. Ehkä Opetus- tai kulttuuriministeriö voisi rahoittaa kokeilua jonkinlaisella innovaatiotuella? Tässähän ei ole kyse vain yhdestä tai kahdesta residenssistä, vaan koko yhteiskuntaa koskettavista ilmiöistä.

Onko ukkospilvellä vapaata tahtoa?

Kirjoituksia vapauden paradokseista: Vapaus taitona ja resurssina.

Filosofisen vapauskeskustelun suuret linjat, kuten kiistely determinismistä tai indeterminismistä, ovat pitkälti turhia, eivätkä johda mihinkään. Uskaltaisin jopa väittää, että niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, koska ajatukset jäävät junnaamaan liian karkeiden ja epätarkoituksenmukaisten käsitteiden ympärille.

Aiemmin olen kirjoittanut siitä, miten positiivisen ja negatiivisen vapauden käsitteistö on rajoittavan binaarinen, minkä lisäksi syntyy mielikuva siitä, että negatiivinen vapaus olisi epätoivottua ja positiivinen toivottua - käsitteelliselle väärinkäsityksille annetaan aivan turhaan mahdollisuuksia, kuten kutsuttaessa HIV-testin tulosta positiiviseksi. Filosofian on moneen kertaa julistettu (esimerkiksi Wittgensteinin ja positivistien toimesta) olevan parempiin käsitteisiin kehittyvää ja kielellistä hämmennystä purkava tiede. Silti viisaustraditiomme onnistuu alati vain lisäämään kentällä olevien sumeiden termien lukumäärää.

Determinismin ja indeterminismin tapauksessa suurimpana ongelmana on, että kumpikin kiistan johtopäätös on yhtä lailla merkityksetön: jos A) en ole vapaa, minun ei hyödytä pyrkiä lisäämään vapauttani - ja puolestaan, B) jos olen metafyysisellä tasolla vapaa, minun ei tarvitse vaivata päätäni sillä, miten vapauttani ehkä rajoitetaan - tai kuinka onnistun tekemään sen ihan omaehtoisesti. Minähän vain olen vapaa ja sillä selvä.

Miksi järkevä filosofi puolustaisi kumpaakaan oletusta, jos lopputulos on samalla tavalla yhdentekevä?

Vapauden filosofian olisi aika siirtyä pohtimaan vapautta taitona, jota voi kehittää. Tällainen elämänhallinnallinen tai psykologinen lähestymistapa muistuttaisi hieman sitä nykyaikaista vapauskäsitystä (tai käsitystä tahdosta), jossa harkinta ja itsekuri nähdään resurssina - kuten Esimerkiksi Frank Martelan teoksessa Tahdonvoiman käyttöohje (2013). 
 (Itse asiassa Martela on kirjassaan omaksunut käsitteen valintaväsymys, joka on suomen kielellä alkujaan esitelty Pikkujättiläisessä. Keskustelun lähtökohdat ovat muistaakseni jossain TEDtalks-videossa.)

Vapauskeskustelussa olisi tärkeä ensin kysyä mahdollisimman rehellisesti: mistä syystä ihminen haluaa määritellä (tai uskotella itselleen), että hän toimii vapaasta tahdosta - tai vastaavasti ei toimi?

Huomaamme nopeasti yleisen trendin: henkilö mielellään puhuu vapaasta tahdosta ja yksilön itsenäisyydestä, jos hän ovat hyvässä asemassa tai saavuttaneet jotakin suurta. Vastaavasti jos hän on tehnyt rikoksen, hänelle on edullista vakuutella, että perhetaustat ja yhteiskunta ajoivat heidät siihen ratkaisuun.

Minkäköhän rikoksen ovat tehneet ne aivotutkijat, jotka tahtovat reduktivistisesti palauttaa kaiken ennustettavien synapsien mekanistiseen napsuntaan? (Sikäli kuin hermoverkoilla on edes mitään tekemistä mekaanisen ennustettavuuden kanssa.)

Ihmisen halu uskoa determinismiin tai tahdonvapauteen on motivoitunut jostain muusta kuin filosofisesta totuuden selvittämisen päämäärästä käsin.

Determinismi nähdään ankeaksi maailmankatsomukseksi, mutta sen voisi ajatella myös perustuvan ylevään haluun uskoa, että maailman asioita voisi ennustaa, kunhan me vain uskallamme tutkia niiden lainalaisuuksia kyllin ennakkoluulottomasti.

Tieteellinen ennakkoluulottomuus on ihaltavaa, vaikka tietenkin se lähes aina on synonyymi hybrikselle ja naiville uskolle siitä, että asiat ovat yksinkertaisempia kuin väitetään. Muut eivät vain ole huomanneet oikeaa lainalaisuutta.

Kentes determinismi latistaa kokemuksemme elämästä, jos koemme sen uhkaavan maailmankuvamme valoisampaa puolta - mutta miksi näin on? Eikö hortoilumme tällä planeetalla enää olisi sielukkaalla tavalla ylevää ja toimintamme rationaalista, vaan olosuhteiden, kasvatuksen ja (kulttuuri)perimän ennalta määräämää. Eikö rationaalisuutemme voisi juuri olosuhteiden ansiosta olla otolliseksi muotoitunutta täällä elämiselle? Onko ongelmana se, että liika tieto ihmisyydestä muuttaa ihmisyhteisöjä siihen suuntaan, jossa meidän sisäänrakennettu viisautemme toimii huonommin kuin heimokulttuurissa? Kokeeko sisäinen meidän tietoista järkeämme ohjaava vaisto, että kurkistus aivojemme sopukoihin olisi liian suuri harppaus meidän kapasiteetillemme?

Siksikö me tarraudumme ajatukseen vapaudesta, jotta emme liiaksi viisastuisi?

Toisaalta deterministinen asenne voi raikastaa tiedettä ja tehdä maailman ilmiöiden tarkastelusta kiinnostavampaa, koska se luo uskoa siihen, että ilmiömaailman kaoottiselta tuntuvan muutoksen taustalla on salaisia säännönmukaisuuksia, jotka voidaan paljastaa. Tämä usko ei kenties ole aivan realistinen, mutta myös tutkijat tarvitsevat paljon toivoa ollakseen esikuvana nuoremmille ja ammatissaan tehokkaita. Ylimääräistä toivoa voi yhtä hyvin tarjota vaikka fantasia siitä, että jonakin päivänä hallitsee professuuria tai voittaa Nobelin palkinnon.

Metafysiikan sijaan tarvitsisimme harjaantumista käytännön valinta- ja motivaatiotaidoissa - vapaus ei myöskään vaadi niinkään uuvuttavaa pähkäilyä kuin parempaa kommunikaatiota

Mielestäni metafyysisessä vapauskiistassa on kyse enemmänkin elämänasenteesta kuin aidosti filosofisesta tavoitteesta. Siksi minua kiinnostaa vapaus konkreettisemmassa muodossa: millaista vapauskäsitteistöä ja kysymyksenasettelua me tarvitsemme tavallisen elämän askareiden keskellä.

Myös suuremman yhteiskunnallisen näkökulma haluaisin toistaiseksi ohittaa, kuten vaikkapa rikosoikeudelliset seikat, jotka liittyvät henkilön syyntakeisuuteen. Sitäkin on paljon pohdittu, kuten henkilön äänestys- tai ostopäätöksiä, mutta pitäydytään pienemmässä mittakaavassa.

Determinismin ja suurten näkökulmien vaarana on, että tehdään sellaisia rinnastuksia, kuten ihmisaivojen vertaaminen ukkospilveen tai säärintamaan. En nyt halua osoittaa ketään, joka niin olisi tehnyt, mutta tällaisessa näkökulmassa on suuria filosofisia vaaroja.

Sään ennustaminen on aina kiehtonut ihmistä. Sitä voisi hyvin kutsua viisautta janoavan ihmisen ajattomaksi mahdollisuudeksi päteä. Monet ovat tehneet ennustuksia jopa ihan siltä varalta, että sattuisivat osumaan oikeaan. Silloin voi todeta "mitäs minä sanoin."

Ennustamista eivät harjoita ainoastaan keski-ikäiset rouvat, jotka etsivät päätöksilleen tukea horoskoopeista. Myös urheiluvedonlyönnin voisi väittää ilmentävän samaa tarvetta - vaikka miehet (jotka tietääkseni etupäässä tätä harrastavat) ovat aina tarkkaan pitäneet huolta siitä, ettei heidän harrastuksiaan millään tavoin voisi verrata naisten harrastuksiin. Siksi samaa termiä "ennustaminen" tulee mahdollisuuksien mukaan välttää. Kyse on taitolajista, johon ennen kaikkea liittyy riski hävitä rahaa. Riskit ovat miehekkäitä. Jos pelissä aina vain voitettaisiin, niin sama olisi laittaa vaimo asialle, ja etsiä itselleen jotain vaarallisempaa puuhaa.

Aikamme sääprofeetat ovat asteittain vaihtuneet naisiksi, sitä mukaan, kun ennusteissa on kyetty yhä tarkempiin tuloksiin. Jopa sään ennustaminen lakkaa olemasta miehekästä siinä vaiheessa, kun erehtymisen vaara pienenee. Joka tapauksessa tällaiseen tapahtumien ennakoimiseen liittyy filosofinen ongelma: lähipäivien sää saattaa olla kohtalaisen hyvin ennustettavissa, kun tietoa kyetään keräämään riittävän paljon, sen pohjalta pystytään tekemään kyllin tarkkoja laskelmia - ja teoria on oikealla pohjalla.

Ihmisen ajattelutoiminnan ja sään vertaaminen toisiinsa tyssää siihen, ettei säällä ole biologisia tarpeita. Sää ei ole liikkeellä, koska se etsisi tyydytystä omille mielihaluilleen. Sää ei aseta tavoitteita ja ennakoi omia liikkeitään.

Ihmisen ajattelutoiminnan voidaan ihan hyvin sanoa perustuvan sähköisiin ja kemiallisiin viesteihin aivosolujen välillä, mutta ihmisen aivojen tehtävä ei ole päätyä jostakin lähtökohdista käsin johdonmukaiseen ja oikeaan reaktioon. Aivojemme toiminta perustuu vuorovaikutukseen ympäristön sekä mielihalujemme kanssa: jokainen ajatus ja jokainen teko tuottaa sisäisiä tai ulkoisia vaikutuksia, joihin ympäristö ja muut ajatukset reagoivat.

Tilanne, jossa ihmisen ajattelu olisi eristetty ja kyettäisiin deterministisesti ennustamaan, olisi vain keinotekoinen asetelma, joka samaan aikaan johtaisi ajattelun asteittaiseen näivettymiseen. Mikä tahansa ulkomaailman signaali saattaisi täysin romuttaa ennustuksen, eikä ajattelu voi tapahtua suljetussa systeemissä, joten ennustaminen on tältä osin utopiaa.

Determinismin kumoaminen tällä tavoin ei johda myöskään indeterminismiin. Ennustettavuus voisi kenties olla suljetussa systeemissä mahdollista, mutta se olisi irvikuva siiä tahdonvapaudesta, joka ilmenee luonnossa: kun ihminen muuttaa päätöksiään (viisaasti), jos hän vaikkapa saa luotettavalta taholta kuulla, että tilanne on muuttunut tai asetelmassa vilunkia. Vapautta ei edusta itsepäinen määrätietoisuus, vaan kykymme spontaaniin mielipiteenmuutokseen - joka ei ole ennustettavissa, vaikka se ei olisi myöskään täysin indeterministinen.

Erottavaa tekijää ihmisen ja taskulaskimen välillä on etsitty pitkän aikaa ihmisen korvien välistä. Ihmisen mieli ei kuitenkään kykene säilyttämään tasapainoaan, jos yhteys ulkomaailmaan katkeaa. Useimmat tulevat hyvin nopeasti hulluiksi eristyssellissä. Jotkut tulevat hulluksi vasta asteittain.

Tahto ei tarkoita sitä, että pään sisällä tapahtuisi jotain ratkaisevaa. Totta kai siellä tapahtuu yhtä ja toista. Vapaa tahto ja rationaalinen valinta kuitenkin ennen kaikkea perustuvat siihen, että ihmisellä on avoimet aistit ja hyvät keinot kommunikoida. Hyvä harkittu päätös syntyy siten, että asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät, ja muilta ihmisiltä tulee luotettavaa palautetta. Tämä on itsenäisen ajattelun ja ratinaalisen valintatilanteen lähtökohta.

Terveen ja kykenevän tahdon kehittäminen alkaa sosiaalisesta perustasta: myös kirjojen lukeminen ja muu itsensä kouluttaminen on sosiaalista toimintaa - kuten myös filosofia. Jo antiikin aikana filosofian perusta oli dialogi: ei Sokrates olisi pystynyt tekemään vaikutusta puheillaan, ellei hänellä olisi ollut vaikutusvaltaisia vastustajia. Kuka hänestä kirjoja olisi kirjoittanut, jos hän olisi vain höpissyt puiston penkillä puluille?


Lopuksi: Keskustelu vapaasta tahdosta ajautuu usein kiistelyyn autonimisesta tai manipuloidusta tahdosta. "Manipuloitu tahto" on ongelmallinen polku, koska täytyisi olettaa että manipuloijalla olisi oma tahto, johon sitten sama kysymys siirtyy hieman kuin homunculus-argumentissa. Manipulointi ei mielestäni edellytä edes sitä, että tiedettäisiin deterministisen ja suljetun systeemin kaikki muutostekijät.

Mainostoimistot ja puolueet manipuloivat todennäköisyyksien kautta. Onnistunut kampanja voi lisätä ihmisten positiivisia mielikuvia 5-10%. Kauppiaalle riittää se, jos myynti lisääntyy enemmän kuin mitä mainos on tullut maksamaan. Ajatus kaikkien rahojen sijoittamisesta markkinointiin siitä tarkoituksessa, että kukaan ei enää muuta tekisikään kuin ostaisi yhtä ja samaa tuotetta on järjetön.

Silti filosofisissa havaintomalleissa saatetaan olettaa, että determinismillä olisi seurauksena täydellistä tahtojen manipuloimista. On monia sellaisia mielihaluja, joita meissä voidaan herättää hyvin vähäisellä manipuloinnilla. Esimerkiksi kuumana päivänä jäätelökojun näkeminen voi laukaista aivan eri tavalla positiivisen reaktion kuin tihkusateessa ja kylmässä viimassa.

Tahdon metafyysinen "vapaus" on toissijaista. Tahdon taitavuus on ensisijasta. Sekä deterministisesti nihiloitu vapauskäsitys että satunnaisuuden kautta ulkoa annettu vapauskäsitys vievät huomion pois vapaustaitojen aktiivisesta kehittämisestä.

Kauppiaan näkökulmasta on järkevämpää selvittää mitä ihmiset haluavat ja sitten tarjota heille juuri sitä. Paljon suuremman työn takana olisi manipuloida ihmiset haluamaan sitä, mitä kauppiaalla on tarjottavana.

Tamara Aladin ja avaruusajan muodot

Olen vältellyt aiheesta kirjoittelemista, koska haluan tyhjentää kirpputorit Tamara Aladinin 1960- ja 70-luvun design-esineistä, ennen kuin koko muu maailma - ja lopulta myös Suomi - ymmärtää niiden kulttuurihistoriallisen arvon, ja hinnat kohoavat.

Toistaiseksi Tamara Aladin ei ole kotimaassaan kovin juhlistettu taiteilija, mutta hänen futuristinen tyylinsä on noteerattu lukuisissa ulkomaisissa muotiblogeissa:

Collectors Weekly.com/stories-Tamara Aladin-Riihimaki

Sama suuren yleisön tietämättömyys pätee Matti Suuroseen, joka suunnitteli Futuro ja Venturo-talot. Myös hänet tunnetaan paremmin ulkomailla, etenkin Yhdysvalloissa, jossa myös suurin osa koskaan valmistuneista Futuro-taloista nykyään sijaitsee.

Kun esimerkiksi Ville Haapasalo kohtasi Kaukasian matkallaan Futuro-talon, hän yllättyi kuullessaan, että se on suunniteltu Suomessa. (Haapasalon tapauksessa minä en niin yllättynyt. Ei siinä mitään, loistavaa matkaseuraa hän kumminkin on.)

Yhtymäkohdat Tamara Aladinin ja Suurosen välillä ovat nykyajasta katsottuna aika ilmeiset. Kumpikin ilmentää 60-luvun muotoilussaan kirkkaita värejä sekä pyöreitä muotoja.

Tällainen tyyli kenties aikanaan miellettiin helpon populistiseksi ajan valtavirraksi, mutta sama vähättely päti aikoinaan myös Jugend-suuntaukseen ja Art Decoon, jotka edustivat oman aikakautensa purukumi-poppia: liioiteltua ylellisyyttä tai helppotajuista kauneutta vastakohtana haastavammalle korkeakulttuurille.

Oman aikansa kitsch muuttuu usein myöhemmässä katsannossa nostalgiaksi. Seuraava sukupolvi kokee tietyt kaikkialla toistuneet värit ja muodot yököttäviksi ja välttää niitä kaikin keinoin. Samalla vuosikymmenten eroavaisuudet korostuvat ja inhotut asiat muuttuvat ikoneiksi.

Omissa silmissäni Tamara Aladin istuu täydellisesti siihen samaan muotivirtaukseen, johon kuuluivat ensimmäisen sukupolven Star Trek-sarja, Beatlesin Magical Mystery Tour tai Eero Aarnion legendaarinen pallo-tuoli.

Tamara Aladin (s.1932) suunnitteli 1960-1976 välisenä aikana Riihimäen lasitehtaalle lukuisia tuotesarjoja, jotka menivät myyntiin etupäässä ulkomaille. Hänet tunnetaan ihmeellisen huonosti huolimatta Laatutavara.com -sivuston lyhyestä elämänkertakuvauksesta:

"Mystiseksi jäänyt T.A.... opiskeli keraamikoksi, ja pyrki Arabian tehtaalle onnistumatta ja ryhtyikin lentoemännäksi. Työssään hän tapasi Riihimäen Lasin omistajia, Kolehmaisia, joille pääsi kertomaan olevansa muotoilija..."

Luulisi, että tällainen tarina houkuttelisi toimittajia - puhumattakaan siitä, että kyseessä on suomalaisen muotoilun loisteliaan historian harvoja yhä eläviä lasitaiteilijoita.

On hänestä toki muutamia lehtijuttuja kirjoitettu:
http://yle.fi/uutiset/lasinkerailijoiden_odotetaan_innostuvan_mystisesta_tamara_aladinista/5634776

Alla muutamia maljakoita omista kokoelmistani. Yksittäisistä, täysin ehjistä lasiesineistä olen parhaimmillaan maksanut vain 2-3 euroa ja toisinaan löytänyt suuremmankin maljakon 10-20 eurolla, jos myyjä ei tiedä mitä on myymässä tai ei arvosta sen ulkonäköä.

Ylen uutisessa ennakoitu hintojen kohoaminen ei ole siis toteutunut, varmaankin suureksi osaksi pitkän taantuman takia.

Tamara Aladin: 435(?), sininen "Ruusu", punainen "Carmen" kääntömaljakko ja "Kielo" nro 1565.

Tamara Aladinin suunnittelemista retro-esineistä ei antiikkiliikkeissäkään yleensä pyydetä liikoja. Kuvissa näkyvie yksittäisten maljakoiden hinta saattaisivat kunnosta riippuen olla 35-75 euron arvoisia, mikä on murto-osa siitä, mitä esimerkiksi Gunnel Nymanin, Oiva Toikan tai Kaj Franckin lasiesineistä pyydetään. Tietyt värit ovat toki kysytympiä ja harvinaisempia.

On odotettavissa, että hinnat ampaavat nousuun, jos Helsingin Sanomat, Image tai jokin vastaava media tekee näkyvän uutisen ja taiteilijan nimi sekä tuotanto tulevat laajempaan tietoisuuteen, kunhan joskus päästään lamasta. Mukava hinnannousu tapahtui esimerkiksi Helena Tynellin Aurinkopulloille, jotka esiteltiin Hesarissa 2000-luvun alussa. Melkein saman tien niiden hinnat kaksinkertaistuivat (Myös Alkon hyllyt tyhjenevät tietyistä viineistä muutamassa tunnissa, jos Hesarissa on viiniarvostelu).

On vain ajan kysymys, milloin avaruusajan kotimainen Pop-Art muotoilu esitellään televisio-dokumentissa tai joku julkisuuteen nouseva, karismaattinen antiikkikauppias tekee suomalaiset paremmin tietoiseksi 60-luvun lasitaiteesta. Tamara Aladin on hintakuopassa ehkä sen takia, että hän nuorin suurista suunnittelijoista ja tuli alalle vasta lasiteollisuuden ohitettua kultakautensa.

Itse haluaisin nähdä lasitaiteemme kultakauden jatkuvan vielä Tamara Aladinin 1970-luvun tuotannossa, mutta en ole siinä asemassa, että voisin väittää hänen olevan enempää kuin tarina, joka jostain syystä jäi kertomatta. Tulevaisuuden taidehistoria tulee ratkaisemaan, nähdäänkö Tamara Aladin koskaan läheskään samanveroisena hahmona kuin Helena Tynell tai Gunnel Nyman - puhumattakaan siitä, nouseeko naisten arvostus koskaan miesten rinnalle.

Harmonikka, Tulppaani, Kielo ja Puisto. Harmaa on poikkeava väri Tamara Aladinin tapauksessa.

Kirpputorien suosio on lisännyt tuhansien aarteita metsästävien ihmisten kulttuurihistoriallista tietämystä. Itsekin haalin Tamara Aladinin esineitä, koska ne ovat silmissäni tolkuttoman siistejä, ja ihmettelen aina miten vähän niillä on rahallista arvoa suhteessa johonkin kuolettavan tylsiin Aalto-maljakoihin tai järkyttävän rumiin Mariskooleihin.

Tarvitaan vain talouden elpyminen ja jokin näkyvä tietoisku, eikä sen jälkeen kukaan enää luovu mummolta peritystä Tamara Aladinista alle sadalla eurolla. Siksi on parempi toimia nyt ja ostaa pois kaikki kauniit lasiaarteet, jotka irtoavat alle 20 eurolla.

Seuraavasta neljästä maljakosta esimerkiksi maksoin kirpputorilla 9, 7, 10 ja 2 euroa, siis yhteensä 28 euroa. Ne olisi helppo myydä ulkomaille 25-30 euroa kappaleelta, mikä sekin tuntuu halvalta, siitäkin huolimatta, että nämä eivät edusta ihan aikansa parasta tyyliä.

Kaksi vihreää, nimetöntä Riihimäen maljakkoa sekä keltainen ja kirkas (2 euron) "Rulla".

"Rulla"-maljakkoa on valmistettu myös kaksivärisenä, jolloin sen nimi on "Hurricane".

Tamara Aladinin esineissä on hyvää se, että niitä löytyy useissa eri väreissä ja samaa mallia on valmistettu pienin variaatioin, kuten lisäämällä niihin korkeutta tai useampia renkaita. Niinpä en vielä kahden vuoden keräilyn aikana ole löytänyt kahta samanlaista esinettä. Esimerkiksi kuvassa oikealla näkyvä kirkas "rulla"-maljakko on harvinainen, enkä löytänyt netistä kuvaa toisesta vastaavasta. Kahden euron hintalappu oli mukava yllätys, vaikka yleensä lasin väri vaikuttaa sen valmistuskustannuksiin, eivätkä keräilijät juuri arvosta värittömiä esineitä, jotka valmistetaan halvimmasta lasista.

English Summary:
The Art-Glass of Tamara Aladin (Riihimäen Lasi, Finland) and The Shapes & Colors of the Space Age. Finnish Design in the 1960's.

Sosiaalisia innovaatioita

Pitäisi olla, osa 10: Uimahallin ruuhkahuipuista, kansanviisaudesta ja hyvistä perusteluista.

Tänään oli Tapiolan uimahallissa ryysistä. Niin oli muuten myös torstaina, jolloin kävin siellä edellisen kerran.

Minun pitäisi osata välttää tiistaita-keskiviikko-torstaita, kello viiden jälkeen, koska silloin kokonaiset perheet rynnivät halliin. Esimerkiksi maanantai ja perjantai ovat parempia päiviä.

Kaikkien uimahallien pääovessa sekä nettisivuilla tulisi aivan ensimmäiseksi olla selkeästi esitettynä hallin kävijätilastoja. Se on ainakin itselleni kaikkein oleellisin tieto, joka vaikuttaa hyvin paljon siihen, käynkö uimahallilla ollenkaan.

Ehkä tätä ei kukaan muu uskalla sanoa ääneen, mutta minä en ainakaan halua uida samalla radalla 20 ihmisen kanssa, niin että koko ajan vesi pärskyy ja jonkun käsi tai varpaat tunkevat naamalle. Siksi haluaisin tietää muutenkin kuin oman kokemukseni pohjalta, milloin hallilla on kaikkein hiljaisinta.

Uimahalleille kyllä laaditaan tarkkoja kävijäselostuksia, mutta syyt ovat toiset. Niitä seurataan sopivien aukioloaikojen, uimaseurojen tarpeen ja hallilla tarvittavan henkilökunnan määrittämiseksi. Kävijämäärillä myös puolustellaan sitä, että lippujen hinnat on kansanterveydellisistä syistä pidettävä alhaisina.

Tutkimustieto ei välttämättä ole lainkaan tavallisen kävijän nähtävillä, koska ajassamme ei osata ajatella kuluttajien tarpeita tai viihtyisyyttä, vaan ainoastaan valtionhallinnan tai yritystoiminnan tehokkuutta. Tehokkuus on ainoa mantra.

Siksi onkin aivan käsittämätöntä, että kävijätilastoja ja ruuhkahuippuja ei paljasteta, jos ne kumminkin ovat jo tiedossa. Eihän ruuhkahuippuja edes voi tasoittaa muuten kuin välittämällä tiedon tavallisille ihmisille - eihän uimahallilla käyminen ole yhtä tiukasti sidottu tiettyyn hetkeen kuin työmatka-autoilu. Monilla ihmisillä on valinnan varaa.

Aamupäivisin uimassa käy paljon esimerkiksi opiskelijoita ja eläkeläisiä. Heillä on joustavampi viikkoaikataulu.

Ei tarvitsisi olla aina tätä. Pitäisi vain tietää ennalta milloin hetki on oikea.

Mitä sanoo Google?

Ei tuloksia hakusanoilla "uimahallin ruuhkahuiput".

Okei, olen varmaan liikkeellä väärillä käsitteillä? Varmaan on olemassa jokin toinen vakiintunut tapa ilmaista sama asia?

Entäs:

"uimahallin kävijätilasto(t)"

Google löytää 3-5 pdf-tiedosta, jotka liittyvät kuntien taloushallintoon. Asiaa on tutkittu, mutta tutkimukset ovat ainoastaan tutkijoiden tai päättäjen käytössä.

Onneksi olen sekä korkeasti että leveästi koulutettu ihminen, joten maltan kokeilla muitakin sanayhdistelmiä.

Sana "kävijämäärä(t)" kertoo lähinnä vain koko vuoden käyttöasteen.

Paljon enemmän tuloksia tarjoaa

"uimahallin käyttöaste"

Mutta ei sekään sitä mitä etsin.

"paras aika käydä uimahallilla" ei.

Ahaa!

"mihin aikaan uimahallilla hiljaista"

Jotain pientä sentään, ei karttaa, mutta sama kysymys kuin itselläni. En siis ole maailmassa ainoa.

"Malmin uimahallissa arvioitiin hiljaisimmiksi uintiajoiksi arki-iltapäivät kello 14-16 välillä, sekä lauantai-illat kello 19-20 välillä."

Tarinoiden Helsinki/kysymys/ mikä uimahallien ruuhkaisinta aikaa?

Löydätkö jonkin uimahallin nettisivuilta karttaa tai jotain infoa, missä näkyisivät ruuhkaisimmat kävijähuiput, hiljaisimmat päivät ja vähiten loiskuvat kellonajat?

Toivon, että jos edes yhdestä paikasta löytyisi selkeä ja timanttinen tieto, sitä voisi jossain määrin soveltaa myös muualla maassa.

Pliis, joku, etsikää minulle kunnollinen kävijätilasto!? Kun käytte uimassa niin pyytäkää ystävällisesti uimavalvojilta, että ottaisivat valokopion hallin vuosikertouksesta ja laittaisivat sen nettiin.

Olisin todella kiitollinen. Itse en kehtaa. Olen niin häveliäs. En halua kenenkään tietävän, että mielelläni välttelen muiden ihmisten seuraa, enkä pidä ohittelijoista tai läiskyvistä raajoista.


Lopuksi: Kansanviisaudesta ja perusteluista

Uimahalleista höpöttäessä meni niin kauan aikaa, että tämän kertainen pitäisi olla taitaa nyt tyssähtää lyhyeen. Uimahalli tekee hyvää selälle, mutta nyt alkoi taas hartioita kolottaa.

Toivoisin lähinnä - tai siis tietenkin vaadin! - eli seuraavia asioita pitäisi olla! (Niitä tietenkin olisi, jos yhteiskuntamme toimisi, mutta kun se ei toimi, minkäs teet. Syy on siinä, että kukaan ei enää kehitä uusia valtiollisia ja yhteiskunnallisia innovaatiota. Kaikki luova energia, tekniikka ja investoinnit suuntautuvat yritystalouteen, mistä on hyvä esimerkkinä se kuinka uimahalleissa ei osata ajatella out-side-the-halli, ja nähdä asioita minun vinkkelistäni, joka kenties on myös lähellä jonkun toisen elämää, tai sitten ei.)

Valtio, jos se olisi ollenkaan hyvä valtio, eikä tämä mätä paska, perustaisi nettisivut, jotka toimisivat niin kuin Niksi-Pirkka. Sinne kerättäisiin kaikkien aikojen parhaat konstit. Nyt täytyy itse keksiä aivan kaikki (tai lukea Niksi-Pirkkaa). Sivujen nimi voisi olla vaikka kansanviisaus.fi - joka kuukausi parhaat ideat palkittaisiin viikonloppulomalla Naantalin kylpylässä ja vuoden parhaalle olisi palkintona ikioma suojatyöpaikka! Eiköhän se innostaisi jakamaan viisautta.

Ja toinen nettisivusto, jonka myös perustaisin heti - kymmenen muun ohella, jos voittaisin lotossa (on traagista, etten ole voittanut lotossa, koska käyttäysin rahani maailman pelastamiseen, toisin kuin kaikki muut. Investoisin sosiaalisiin innovaatioihin, joita minulla on paljon).

Ja toinen nettisivusto, jos mentäisiin vihdoin asiaan, olisi nimeltään perustelu.fi

Nythän on tilanne niin, että meillä on täysi vapaus ilmaista "mielipiteitämme". Se ei oikeastaan johda mihinkään, koska useimpien mielipide on ihan sama kuin jonkun muun.

Perustelut sen sijaan - ne täytyisi listata yhteen paikkaan ja yhdistää. Mitä me teemme mielipidemittauksilla tai mielenilmauksilla, jos meillä on samassa paikassa kaikki hyvät perustelut ja me voimme verrata niitä toisiinsa.

Luen muutenkin mielummin alkuaineiden jaksollista taulukkoa, koska vituttaa se, miten joka paikassa ihmiset toitottavat mielipteitään ja tykkäävät siitä, jos heidän mielipiteensä on sama. Miksi helvetissä. Tykkäisitkö siitä, jos jonkun naama on sama kuin omasi?! Tai jos jollain on sama nimi? Tykätään samannimisiä ennemmin kuin samanmielisiä. Eihän me olla oma itsenäinen persoonamme, jos meillä on sama mieli?

Siksi minä luen piin desimaaleja, ettei tarvitsisi kohdata mielipiteitä. Siksi pitäisi olla myös perustelu.fi, ettei siellä kukaan saisi esittää mielipiteitään - ei juuta tai jaata, ainoastaan perusteluja. Niistä ei äänestettäisi. Ne vain olisivat siellä. Jos sinulla olisi sama perustelu, sinusta ei olisi kenellekään mitään hyötyä. Tietenkään myös perusteluista ei ole hyötyä, mutta niille ainakin olisi oma paikkansa.

Esimerkiksi. Onko se perustelu jonkin asian puolesta tai jonkun mielipiteitä vastaan, jos sanon, että ulkovaltojen agentit ovat Suomessa ehkä siksi, että emme ole päättäneet Nato-kantaamme? Tiettyjen vieraiden valtioiden agentit ovat maassa, he asuvat ja syövät täällä, eli raha jää Suomeen. Se on perustelu, mutta en tiedä mitä sen avulla edes perustellaan. Ei välttämättä mitään.

Viiden metrin tilausruno (johon ei kannata koskea edes seipäällä)

30 minuutin tilausruno, osa 2.

"Mitäköhän sillä viiden metrin kepillä tehdään? Onkivavaksi, sauvakävelyyn se lienee liian pitkä. Muuntamoissa olevat kepit eivät ole noin pitkiä. Ilmeisesti seiväshypyssä seiväs on viisi metriä. Eikö sillä hypätä eikä kosketa?"
- Tommi Parkko, perjantaina 23.tammikuuta

Vastaus 1:
tutoriaaliin en koske enää edes metrisellä seipäällä.

Exceliin en koske edes kolmen metrin seipäällä ellei ole ihan pakko - siitä tartuu kuitenkin joku Micro$oftin virus, joka allergisoi.
 
Nyt en kyllä koske Nokiaan edes 6 metrin seipäällä.

En koske edes kuuden metrin seipäällä, vaikka olisi kaapelinvetohanskat kädessä.
...pankeille rahaa sellaista vakuutta vastaan johon euvostoliiton keskuspankki ei koske edes kolmen metrin seipäällä.

Kädet tyhjinä vedät taskustasi esiin 3 metrin mittaisen seipään!

minun rautaani ei kukaan koskisi täällä edes 100 metrin seipäällä

Tuohon uuteen firmwareen en koske edes sillä perinteisellä 10 metrin seipäällä.

Itsehän en Gold Labeliin koske edes 20 metrisellä seipäällä.

En koske Tex Willeriin edes sillä 12 jalan seipäällä josta ZZ Top laula.

Japanilaiset roolipelit ovat genre, johon en yleensä koske edes hehtometrin pituisella seipäällä.

En koskisi 70 metrin seipäällä. Juokaa te

Vastaus 2:
olisi hyvin vaikea tatuoida ketään kahden metrin seipäällä.

Vastaus 3:
Kokeilitko yhtään seipäällä, tuntuiko siellä kasakoita?

mamumiehiin en koske ikinä, en edes pitkällä seipäällä.

En koskisi niihin edes metrin seipäällä, puhumattakaan että omalla vehkeelläni

oon niin seipäässä ettei periaattessa luulis edes olevan aivotoimintaa

Älä koske näihin edes seitsemän metrin seipäällä.

Minäkään en koskisi sinuun edes viiden metrin seipäällä.

Naisena en koskisi kumpaakaan edes kahden metrin seipäällä, yäk

En koskisi 7 metrin seipäällä. YÄK.

jälkimmäinen oli sitä mieltä että häneen ei Reetu koske edes metrin seipäällä ja ensimmäinen pohti että tarttis kai tehdä jotain

Esiin tuli sellaisia aidan- seipäitä, jotka estävät meitä ymmärtämästä toisiamme.

On puhuttu aidan seipäistä kun pitäisi puhua aidasta.

Pakolaistyöntekijänä en sitten muuten koske ketjun sisältöön edes sillä kuuluisalla pitkällä seipäällä.

Ne oli laittanu pään seipääseen

Vastaus 4:
Vanha mies alkaa seipäällä lykkiä bambulauttaa pitkin jokea

Onkivavan tai muun pitkän seipään päähän laitetulla lipulla huiskautettiin lähtömerkki

Toinen vetää narusta ja rompsimies tyrkkii pitkällä seipäällä

Lisäkysymys:
Kuinka pitkällä seipäällä on varustauduttava, jotta voi olla satavarma ettei koske vahingossakaan?

Vastaus 5:
Koko systeemi ei kuitenkaan voi olla netin varassa, sillä on paljon vanhoja, jotka eivät koske tietokoneeseen edes pitkällä seipäällä.

He ovat varustautuneet seipäällä, jonka päässä on vieterilaite.

Yhteenveto:
Loppujen lopuksi meillä oli omien seipäiden (joita oli aika paljon) lisäksi lähinaapurinkin seipäät