Liittyen juttusarjoihin:
Pitäisi olla / Filosofian tukkapölly /sosiaaliset innovaatiot.
Olen monesti harmitellut sitä, että painettujen kirjojen virheellistä ja vanhentunutta tietoa on niin mahdotonta oikaista jälkikäteen - mutta onko se sittenkään enää mahdotonta, jos hyödynnämme nykytekniikkaa ja muutamme suhtautumistamme alkuperäisyyteen?
Esimerkiksi lukion päätteeksi luin
Bertran Russellin suurteoksen
Länsimaisen filosofian historia 1 - 2, jossa hän kohtelee varsin epäammattimaisesti
Immanuel Kantia. Russellin perehtyneisyys Kantin filosofiaan on melko pintapuolista ja lisäksi hän suhtautuu Kantiin ideologisena vastustajana, mitä hän ei suinkaan tee useimpien muiden filosofien kohdalla.
Sain kirjasta sen käsityksen, että Immanuel Kant on hieman keskimääräistä fiksumpi idiootti, josta sattumalta tuli kuuluisa - ja jälkikäteen olen tavannut monia ihmisiä, jotka yhä ajattelevat samoin. Myös he ovat tutustuneet Kantiin etupäässä tai pelkästään Russellin välityksellä.
Suhtautumiseni onneksi myöhemmin muuttui, kun luin Kantin teokseen
Ikuiseen rauhaan, joka paljasti, ettei hän suinkaan ollut mikään tylsä jaarittelija, vaan aidosti edellä aikaansa ollut visionääri - tosin politiikassaan myös melkoinen idealisti. Kantin essee kokoelmateoksessa
Mitä on valistus? on myös vallan erinomainen kirjoitus. Lisäksi
Heikki Kanniston filofian historia -kurssit Helsingin yliopistolla tarjosivat varsin erilaisen kuvan Kantin ajatteluun.
Mitä on valistus? löytyy myös ekirjana:
http://www.vastapaino.fi/vp/ekirjat/valistus.pdf
Saan kiittää Bertrand Russellia siitä, että opin roimasti itse- sekä lähdekriittisyyttä. Koskaan ei pitäisi luottaa siihen, että joku auktoriteetti tietää mistä hän puhuu - tai että jonkun henkilön elämäntyö tyhjentyisi yhden näkökulmasidonnaisen esityksen kautta.
Jälkikäteen olen pohdiskellut paljon esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä:
1.) Jos liikkeelle lähtee juoru tai herkästi mieleen jäävä, epätosi anekdootti, josta syntyy meemi, onko tämän meemin leviämistä mahdollista pysäyttää - tai ihmisten muistikuvaa mahdollista oikaista?
Helsingin Sanomissa oli joitakin vuosia sitten pesuainevertailu, jonka silloin 80-vuotias mummoni oli leikannut irti. (Hän usein leikkelee talteen tällaisia tietoja, etenkin ilmoitusosion osoitteita ja puhelinnumeroita, koska ei pysty hakemaan niitä myöhemmin netistä.) Satuin huomaamaan, että yksi tuote oli täysin umpisurkea. Se oli epäonnistunut kaikin tavoin ja koko arvostelu puhui etupäässä siitä, miten onneton pesuaine oli kyseessä. Huonoimmasta pesuaineesta oli jopa kaikkein isoin kuva.
Ensimmäisellä kerralla mummollani kaiketi oli kaupassa mukanaan lehtileikkele, koska hän osti testin voittanutta pesuainetta ja kehuikin sitä erinomaiseksi. Noin puoli vuotta myöhemmin kuitenkin huomasin - ja siis tämä tarina on täysin henkilökohtaisesti koettu, eikä muualta lainattu urbaani legenda - että mummoni oli jostain syystä vaihtanut kaikkein huonoimpaan pesuaineeseen.
Etsin jopa mummon leikekirjasta testin ja tarkistin asian. Näin oli todella tapahtunut, eikä mummoni ollut silloin pätkääkään dementoitunut. Hän vain myöhemmillä kauppareissuillaan - liikkuessaan ilman leikevihkoaan ja luottaen muistiin - poimi hyllyistä kaikkein heikoimman tuotteen, koska sen nimi oli useimmiten mainittu arvostelussa. Ehkä hän oli myös kaupassa liikkuessaan erityisesti painanut sen mieleensä hokien: "ei tuota, ei tuota..."
Totta kai siitä syntyy voimakkain muistikuva ja myöhemmin kaupan suuren valikoiman äärellä ihminen tarttuu siihen tuotteeseen, josta hänellä on olemassaoleva muistikuva. Se tuntuu kaikkein tutuimmalta.
Olen nähnyt vastaavaa tapahtuvan muuallakin - esimerkiksi liittyen Hesarin viinitesteihin, joiden jälkeen voittajaviini on yleensä kadonnut Alkoista jo seuraavana päivänä. Silloin monet päätyvät ostamaan muita esiteltyjä viinejä, ehkä siksi että ne ovat saaneet 3 tähteä tai kuvauksessa tai etiketissä on jotain mikä vetoaa. Voisin lyödä vetoa, että kaikki mukana olleet viinit hyötyvät, koska niiden nimeä ja etikettiä esitellään.
Hesarin viinitesteihin testeihin liittyy erikoinen looginen harha. Monet kutsuvat jälkikäteen voittajaviiniä "Hesarin mukaan Alkon parhaaksi", vaikka kisassa on ollut mukana yleensä vain 7 - 9 viiniä - esimerkiksi yli sadan punaviinin perusvalikoimasta.
Voittajaviini saattaisi olla Alkon koko valikoimasta 80. paras, mutta silti sitä pidetään parhaana, kenties koska luottamus asiantuntijoihin on niin suuri - ja koska tällainen käyttäytyminen helpottaa loppumattomalta tuntuvien vaihtoehtojen edessä koettua ahdistusta.
2.) Kumuloituuko myöskään tieteellinen tieto muutoin kuin tietyissä tapauksissa? Pystyykö tiedeyhteisö hallitsemaan todellisen tiedon ja hauskojen anekdoottien valtasuhdetta, jos lähtökohtaisesti anekdootit ovat niin lumovoimaisia?
Tiedän, että filosofian historiassa ainakin omalla kohdallani olen edennyt usein henkilö edellä. Löydän jonkun kirjoittajan, joka vetoaa minuun opiskelujen alkutaipaleella. Luen häntä enemmänkin harrastuksen vuoksi kuin osana kurssitarjontaa. Jos joku kysyy suosikki- tai inhokkifilosofejani, osaan heti mainita muutaman.
Tällaisen taipumuksen tietenkin korjaa työsjako ja erikoistuminen. Tutkijan ei odoteta tuntevan koko alaa. Silti monet väärät mielikuvat ja täysin epäoleelliset henkilöhistorian yksityiskohdat nousevat ikonisiksi - ikään kuin henkilön tavaramerkkipiirteiksi - totuusarvostaan tai sovellettavuudestaan riippumatta.
Aketeeminen keskustelu käyttää näitä piirteitä myös keskustelun kiinnepisteenä - lähinnä juuri siksi, että niiden kautta voidaan laajalle yleisölle (siis laajalla tarkoitan ehkä 5% väestöstä) kontekstualisoida jotakin muuta keskustelunaihetta. Esimerkiksi Nietzschen
naisvihan tai
yli-ihmisen käsitteen voi ottaa astinportaaksi toiseen, vähemmän tunnettuun, mutta syvällisempään teemaan.
Keskustelua kuitenkin aina hidastaa se - etenkin netissä - että täytyy vaivoin poistaa joukko tunnettuja, mutta silti ikuiselta tuntuvia väärinkäsityksiä. Filosofisessa keskustelussa ikään kuin pelto ei koskaan tyhjene kivenmurikoista. Jos tahtoo kylvää jotakin uutta, täytyy aina kevään ensimmäisenä tekona repiä irti sata vuotta vanha tervaskanto, joka on yhdessä yössä palannut samalle paikalle, koska joku on lukenut Bertrand Russelia, eikä suostu luopumaan siitä käsityksestä, että Immanuel Kantin älykkyysosamäärä oli vain 150, kun taas Nietzschen yli 170 - vaikka koko väite on tuulesta temmattu, eikä kuolleiden kykyjä voi koskaan tarkista - eikä se ole edes mitenkään oleellista, mutta joku on heittänyt sellaisen mututuntuman ja sitten se on takertunut kiertoon.
Pyrin monesti ajattelemaan omaa työtäni satojen vuosien aikajanalla - ja ehkä siksi kirjoitukseni tuntuvat abstrakteilta, mutta valistushenkisenä eksyklopedistina mietin hyvin paljon sitä, miten sosiaalisilla rakenteilla voisimme edistää todellisen tiedon kulumoitumista, ja päästä eteen päin.
Valtavasti työtä menee meemi-rikkaruohojen kitkemisee. ellei niitä kartoiteta ja järjestelmällisesti (mikä voisi toimia esimerkiksi uutena Tiede-lehden artikkelisarjana
"väärinkäsitysten arkeologia"). Suuria väestöjä tuulisi muutenkin rokottaa haitallisimpien meemien vasta-aineilla.
EDIT: Itse asiassa löysin tällaisen kiinnostavan jutun
media-arkeologiasta, jossa on kyse hieman samanlaisesta tutkimusnäkökulmasta:
http://www.kiasma.fi/kiasma-lehti/6.php?lang=fi&id=5
Media-arkeologia tutkii kautta historian kulkeutuvia motiiveja ja "topoksia", jotka pulpahtavat esiin...
Jos kiinnostaa lukea kohtalaisen hyvin viimeistelty teksti, jossa harjoitan kulttuuriarkeologiaa, sellainen löytyy myös Pikkujättiläisen arkistosta. Elin kirjoitushetkellä apurahalla, joten ehdin kirjoittaa tekstini hieman valmiimmaksi:
Miksi muhammed meni vuoren luo?
Paluu ryhmäimmuniteettiin ja tieteen popularisointiin...
Nettikeskusteluissa ongelmaksi muodostuu ryhmäimmuniteetin kapeus. Keskustelun laatu olisi korkealuokkaisempaa, jos peruskouluissa tai vähintään lukiossa laajalti opetettaisiin lähdekriittisyyttä ja yleisimpien virhepäätelmien tunnistamista. Silloin useammalla foorumilla olisi joku, joka osaisi tarkistaa lähteet ja katkaista mielettömimmiltä huhuilta siivet.
Ulkopuolisella ei muutenkaan ole tarvittavaa uskottavuutta, Foorumeilla on yleensä aina muutama luotetumpi henkilö, joka on liikkunut siellä sen alkuajoista lähden - kutsuttakoon häntä nyt vaikka
veteraani-avatariksi. Ehkä tällainen käsite on jo olemassa. Yleensä helpoimmalla selviää, kun luo itse sen sanaston, jota tarvitsee uusien urien luomiseksi ajatteluun (kenties joku uusista sanoista osoittautuu hyödylliseksi kartoitettaessa jaettua todellisuuttamme, jota kutsun
nykytulevaisuudeksi, eli nykyisyydeksi, jonka ilmiöt ovat kuin tulevisuudesta ja siksi emme niiden mahdollisuuksia osaa vielä hyödyntää).
Lopuksi:
Esimerkki väärinkäsitysten arkeologiasta
Olen vihkoihini jo keräillyt jonkin verran sellaisia väärinkäsityksiä, joita olen kohdannut useammin kuin kerran. Vihkoja on satoja, joten kaikkea tuskin koskaan tulee hyödynnettyä.
Muutamat väärinkäsitysten arkeologiaan liittyvät piirteet ovat kyllä mielenkiintoisia sitä kautta, että ne valottavat ihmisten yleistä ajattelua. Toisinaan väärinkäsityksistä on syntynyt myös kokonaisia maailmankatsomuksia.
Esimerkiksi radiokanavien yleistyessä (vanhoissa radiossa, sikäli kuin et ole sellaista koskaan käyttänyt, täytyi säätää rullaa pyörittämällä taajuus oikeaksi kuullakseen haluamansa ohjelman). Samoihin aikoihin alkoi ilmaantua pseudotieteellisiä väitteitä todellisuutemme rinnakkaisista ulottuvuuksista ja yhä edelleen new age -puheissa esiintyvät "värähtelyt" ja "aallonpituudet".
Jonkin verran olen tarkoituksellisesti seurannut taaksepäin näiden teorioiden alkujuurille ja tosiaan on melko helppo kaivaa esiin kerrostumia, joissa väärinkäsittämisen - tai metaforaistamisen - aktit ovat hyvin tarkoitushakuisia ja tehokkaita. Silloin tosin suurin enemmistö osasi ymmärtää keskustelun runollisen puolen ja jopa kaikkein hulluimmat tajusivat värähtelyjen yhteyden musiikkiin tai radiokanaviin, mutta nykyään hörhöyden aste on mennyt aivan uudelle tasolla, eikä puhuja enää välttämättä esitä omasta mielestään vertauskuvallisia väitteitä, vaan puhuu totisinta totta.
1900-luvun väärinkäsitysten arkeologiasta kenties julkaisen jonakin päivänä erillisen kirjan, mutta toisaalta työ on aivan liian mittava ja etenen liian satunnaisvaltaisesti (olenhan luonnetyypiltäni lähempänä C.S.Peirceä, joka ei koskaan saanut mitään valmiiksi). Tarkoitukseni on verrata 1900-luvun metaforaistumisen kehitystä esikristittyihin, jotka noin 200 vuoden kuluessa kehittivät mitä hurjimpia tulkintoja Jeesuksen elämästä ja merkityksestä.
Osan näistä tulkinnoista tunnemme
Uudesta Testamentista ja osa löytyy
Apokryfikirjoista sekä muista
gnostilaisista kirjoituksista. En välitä perehtyä niihin sen enempää kuin on tarvis, osoittaakseni sen, miten 1900-luvulla new age -puhe on kehittynyt teknologisen kehityksen väärinkäsityksistä ja runollisista ilmauksista.
Tällä hetkellä esimerkiksi joka toinen guru väittää perustavansa ajatuksensa kvanttifysiikkaan, vaikka tekstillä ei olisi kuin enintään runollisia yhtymäkohtia ja kauniin runollisia väärintulkintoja.
Toinen kirjaprojekti,
joka etenee hitaasti on
Filosofian tukkapölly, johon kokoan arvostettujen professorien todistetusti väärien väitteiden oikaisuja, joiden alkuperäiset teesit kuitenkin ovat yhä maailmalla jakamassa tuhoa.
Esimerkiksi
Michel Foucalt esittää
Jeremy Benthamista väitteitä, jotka ovat virheellisiä. Ne olisi tietenkin kuulunut selkeästi korjata jo uusintapainoksissa sekä käännöksissä, mutta se ei aina ole mahdollista - ja auktoriteettien kunnioitus oli joitakin aikoja sitten niin korkeaa, ettei oikaisuja edes kehdattu esittää kääntäjän ja kustantajan puolelta. Tällöin tehtiin tieteelle suuri karhunpalvelus.
Jos tähän kirjoitukseen liittyy jokin henkilökohtainen sitoumus, se olkoon tämä:
Kun itse julkaisen painettuna kirjana muiden käännöksiä tai siteeraan toisen ajattelijan tekstejä, pyrin häikäilemättä oikaisemaan heidän sanansa (vähintään alaviitteessä). Jos julkaisisin Raamatusta uuden käännöksen, liittäisin myös siihen alaviitteet, joissa huomautettaisiin epäkohdista ja todistetusti virheellisistä väitteistä. Tällä en tarkoita nyt väitettä ylösnousemuksesta ynnä muusta uskonnollisesti merkittävistä ja "ihmeeksi" ymmärrettävistä tapahtumista, vaan pienempiä ristiriitoja evankeliumien välillä, kuten matkareittejä tai eriäviä väitteitä siitä kuka opetuslapsista oli missäkin tapahtumassa läsnä. Yksin tällaisia tarinoiden muistinvaraiseen peritymiseen perustuvia poikkeamia on löydetty kymmenttäin ellei satoja.
Tieteeseen ei kuulu sellainen auktoriteettiusko, jonka mukaan
Charles Darwinin väite Lontoon parhaasta lihapiiraita tarjoavasta konditoriosta pätisi yhä tänään tai olisi koskaan ollut enempää kuin tasaveroinen mielipide. Sitä paitsi jo 1870-luvulla
Alfred Russell Wallace todisti Darwinin kuuluvan mielipiteineen vähemmistöön tiedeseuran vuosikirjan artikkelissa
Minun äitini leipoo parempia lihapiiraita kuin Darwinin suvussa kukaan koskaan (1876). Darwin itse myöntyi maistamaan Wallacen äidin piiraita ja totesi, että ne päihittivät useimmat Greek Streetin pullapuodit, mukaan lukien vuonna 1871 perustetun Maison Bertaux'n, joka oli Darwinin kantapaikka Lontoossa.
Silti tätä myöhempää käännettä ei ollenkaan mainita useimmissa Darwin-elämäkerroissa, joiden mukaan hänen mielipiteensä pysyi vankkana aina kuolemaan asti. Turhaan on Wallacen perikunta yrittänyt todistaa, että heidän esi-isänsä oli oikeassa sentään jossakin asiassa. Jopa miesten keskinäisen kitkerän leikkimielisen piirakkaresepti-kirjeenvaihdon julkaisemisesta huolimatta väärä anekdootti on ja pysyy. Darwin ei koskaan sanonut Wallacen äidin lihapiirakoista mitään pahaa, mutta 1930-luvulla
Groucho Marxin esittämästä kahden lauseen herjasta ammennettiin tieteenhistorian pysyvä totuus.
