Kesä oikeastaan alkoi jo äitienpäivänä, kun heitin talviturkin ja poltin nenäni, mutta lähestyvä lomakausi ei huoleta minua. En odotakaan saavani kesällä mitään ihmeellistä aikaan. Lämpö ja vapaus lamaannuttavat minut niin, etten osaa keskittyä muuhun kuin eksistentialistiseen onneen, joka on ehkä pahin vastustajani. Sallin sen, etten saa kesällä paljoakaan julkaistuksi, mutta olen silti suoraan sanottuna kauhuissani.
Kirjastoapuraha saapui jälleen, ja nyt suurempana kuin koskaan. Odotin, etten saisi penniäkään, sillä apurahaa myönnetään nykyään aiempaa harvemmalle. 6.000 euroa yllätti minut täydellisesti. Odottamattoman suuren luottamuksenosoitus suorastaan työnsi minut hetkeksi raiteiltaan.
En pelkää sitä, ettei runoja syntyisi kesällä kymmenittäin, mutta apuraha myönnettiin esseiden (tai asiatekstin) kirjoittamiseen. Se tuntuu liian suurelta vastuulta. En ymmärrä miten koskaan kykenisin siihen, vaikka osaisinkin. Tarvitsen jonkin korkeamman apua - etenkin jonkin ulkopuolisen valvovan auktoriteetin pakottamista. Nyt ovat arvossaan roti sekä tarkat aikataulut.
Noin kuukausi sitten katsoin pitkän tauon jälkeen elokuvan Good Will Hunting, josta taas löytyi pari uutta oivallusta. (Robin Williams oli lukioiässä suurimpia idoleitani ja Kuolleiden runoilijoiden seura on vaikuttanut elämääni mittaamattoman paljon.) Eniten minua kosketti se, miten Good Will Huntingissa puhuttiin rohkeudesta: on aivan totta, että olen kauhusta jäykkänä, kun mietin että minun oikeasti pitäisi julkaista filosofinen teos akateemisten filosofien ja muiden kriitikoiden pureskeltavaksi.
En epäile sitä, etten kirjoittaisi tai ajattelisi kyllin hyvin, kun tarve vaatii. Mietin enemmän sitä, onko moni muu asia laatua tärkeämpää - esimerkiksi ottavatko akateemiset filosofit edes kantaa kirjaan, jonka kirjoittaja niin röyhkeästi tekee oikeaa filosofiaa, eli esittää uusia kysymyksiä ja luo uusia käsitteitä. Se on helpompaa vaieta kuoliaksi kuin ymmärtää syvällisesti. Suomessa ei ole oikeastaan edes julkaistu filosofiaa, joka olisi kirjoittajan omaa. Aiemmin meillä on kaikki tuotu ulkomailta tai uutettu menneisyydestä opinnäytteiksi.
Olisin iloinen, jos kritiikki kohdistuisi siihen, että kaikki on sanottu aiemmin, ja paremmin. Vapautuisin siltä osin hybriksestä ja voisin keskittyä seuraavaan projektiin, jota yhtä lailla pidän valheellisen omaperäisenä.
Tavoittenani ei ole koskaan ollut kirja, joka vain julkaistaisiin. Kenties siksi en ole saanut vielä kirjaani julkaistuksi - tai edes kunnolla valmiiksi.
Pelkään yhtä lailla sitä, että minut otettaisiin vakavasti. Pelkään, että se lamaannuttaisi mielikuvitukseni. Olisin yhtäkkiä arvossapidetty ja sanomisiani tarkkailtaisiin. Voittaisin jonkin vapauden ja menettäisin jonkin toisen. (Vapauksiahan on vaikka miten monta, vaikka meillä ei ole niille sanoja.)
Jäätyisin ihan samalla tavalla, kun saatuani kirjastoapurahaa vakavahkon tietokirjan kirjoittamiseen. Kenties runoilijat laajemminkin ovat ihmisiä, jotka eivät pohjimmiltaan halua lukijoita ja siksi he kirjoittavat runoja?
En voi puhua kenenkään toisen puolesta, mutta ainakin minä pelkään menestystä. En osaa sanoa ovatko lopulta menestyneempiä ne, jotka saavat häiriöttä kirjoittaa matka-arkullisen novelleja, jotka julkaistaan vasta heidän kuolemansa jälkeen.
On oikeastaan aika mahtava tunne, kun kirjoittaa hyvät tekstin, tulostaa sen ja selailee sivuja, joita kukaan muu ei ole lukenut - eikä kenties tulekaan lukemaan.
Juuri näin puhuu pelkuri, mies joka kammoaa sitä, että hänet otettaisiin vakavasti. Suojakilpeni ei ole ironia tai sydämen kylmyys, vaan liioiteltu mahtipontisuus.
Puhun niin vakavissani siitä, että kuljen omia polkujani, ettei mikään siitä oikeastaan voi pitää paikkansa. Ja silti takaraivoon jää jäytämään aavemainen tunne siitä, että sen yhden kerran olin oikeassa, mutta suuri oivallukseni hukkui kaiken muun tyhjänpuhumisen sekaan.
Kesäisin en ole koskaan saanut ajatuksiani kunnolla järjestykseen. Rahan pitäisi auttaa, mutta se vain kasvattaa paineita.
Minun on vähintään kauhistuttava siitä, että puolet on törsätty, ennen kuin alan kauhuissani kirjoittaa. Siinä voi mennä kuukausia, sillä en uskalla kuluttaa rahoja ennen kuin tunnen ansainneeni jonkinlainen palkkion.
Niinpä olen vain kauhuissani, enkä tee mitään. Mietin vain. Päässäni ajatukset kääntyilevät kuin raskaat myllynkivet ja kauhavat tyhjää. Rahina vain kuuluu.
Oikeastaan en ole edes ehtinyt istumaan koneella viikkoihin. Olin koko viime viikon mökillä. Kitkin mansikkamaata, pudottelin sammalta katolta, nostin verkoilla pari haukea.
Olen pitkästä aikaa sallinut itseni lukea hyviä kirjoja. Tuntuu tärkeältä irtautua sosiaalisesta mediasta ja tankata maailmankirjallisuuden helmiä.
Se on valtaisa etuoikeus, joka onneksi kuuluu kirjailijan työnkuvaan. Ei tarvitse hetkeen olla niiden seurassa, jotka tarvitsevat henkistä apua ja oikaistyksi tulemista.
Kuolleiden mestareiden seurassa voi jopa heidän väärälle tiedolleen vain nauraa. Sitä ei voi enää korjata, että he olivat esimerkiksi rasisteja tai sovinisteja tai kansalliskiihkoilijoita. Se on pakko hyväksyä ja jatkaa matkaa.
Voisin kenties julkaista nopeammin myös omia tekstejäni, jos sallisin sen, että niistä paistaa ilmeinen idiotismi? En tiedä onko kirjojen tehtävä koskaan ollut täydellisyys. Niiden täytyy vain osua johonkin oikeaan kohtaan meidän inhimillisyydessämme: osoittaa vääräksi yksi ennakkoluulo ja vahvistaa jotakin toista.
Kesä on tulvillaan muitakin vaaroja, kuten jalkapallon EM-kisat tai olympialaiset. Ne aikaansaavat muun muassa yletöntä kaljan kittaamista ja pöhöttymistä.
Ensi viikolla aloitan viikon mittaisen paaston. Se olisi neljäs paasto neljäntenä keväänä peräkkäin.
Paasto ei vaadi niinkään itsekuria kuin kokemusta paastosta. Paaston kokenut tietää, että paasto kyllä aina kannattaa. Se kohentaa oloa hieman kuin säännöllinen urheilu, ja soveltuu hyvin niille, jotka eivät osaa tehdä asioita säännöllisesti, tai etenkään urheilla.
Paaston jälkeen tiedän ehkä paremmin mitä minulta on vielä jäänyt sanomatta. Pitäisi ainakin tehdä se kaikkein suurinta rohkeutta vaativa teko, eli lukea omia tekstejä vuosien varrelta.
Mökilläkin riittää vielä tekemistä. Myöhemmin ajattelin ainakin laskea verkkoja, rakentaa tiileistä grillin, syödä mansikoita omasta pellosta sekä lukea pari "uutta" Kurt Vonnegutin romaania, mitä niitä nyt vielä on lukematta. Onhan niitä.
lauantai 28. toukokuuta 2016
keskiviikko 18. toukokuuta 2016
Mimesis ja ihmisyyden käyttöopas
Vuonna 1889 julkaistussa esseessään Oscar Wilde esittää kuuluisat sanansa elämä matkii taidetta, eli:
Aristoteleen tuotanto sisältää kuitenkin jo koko synteesiin: lapset matkivat aikuisia, teatteri matkii ja kärjistää ihmiselämän draamaa ja lopulta yleisö saa vaikutuksia teatterilta. Siksikin Platon osaltaan halusi kieltää utopiayhteiskunnassaan vapaan taiteen, jotta ihmisten päähänpistoja voitaisiin paremmin hallita. Monissa yhteiskunnissa on ymmärretty, että kullakin säädyllä sietää olla omat taiteenmuotonsa, jotta luokkien omimmat arvot vahvistuvat, eikä esimerkiksi aristokraatti saa sukuaan häpäiseviä päähänpistoja - kuten romantiikan ajan runoilija Lord Byron syöksyi romantiikantunnoissaan osallistumaan Kreikan vapaussotaan ja kuoli sillä tiellä (ilmeisesti sairauteen).
Elokuvassa Rakastunut Shakespeare ilmenee myöskin hyvin se asenne, jota hänen aikakautensa luokat kohdistivat toistensa kulttuuria kohtaan. Rikkaiden ja köyhien keskinäinen ymmärtämättömyys on siis enimmäkseen itsesuojelua. Duunariperheessä pyritään kaikin tavoin estämään se, että lapset haluaisivat tehdä työkseen tai harrastaa jotakin sellaista, mihin heillä ei ole varaa - kuten runoilemiseen. Noh, esimerkki on huono, sillä siitä piitataan yhtä vähän myös yläluokan ammattihaaveena.
Joka tapauksessa koko anti-mimesiksen käsitettä ei tarvita, koska mimesiksen käsite jo itsessään sisältää ajatuksen vaikutusten kierrosta: jokainen sukupolvi omaksuu vaikutuksia, imitoi kuulemiensa tarujen sankareita, elää elämänsä, toimii esikuvana ja jättää jälkeensä vaikutusvoimaisia tarinoita. Nuoret jäljittelevät sekä narratiiveja että kuvia: karismaattiset tähdet opettavat heidät polttamaan tiettyä tupakkamerkkiä, ja loputon anaaliseksin sekä suihinottojen katseleminen tekee lopulta mistä tahansa asennosta ihan normaalin. Outo ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka ei ole ymmärtänyt, että kaikkihan sitä tekevät.
Jotta Oscar Wilde taatusti kääntyisi haudassaan, osoitan vielä toisen lähteen, jossa hänen ajatuksensa on esitetty aiemmin. Marx Twainin vuonna 1884 julkaisemasta menestyskirjassa Huckleberry Finnin seikkailut löytyy katkelma:
Lukeminen kannattaa aina. Lisäksi olen tarkka vuosiluvuissa.
Olen melko varma siitä, että löydämme saman ajatuksen kaikilta vuosisadoilta, jopa useammastakin säilyneestä merkkiteoksesta. Ne vain eivät enää ole riittävän merkittäviä klassikoita.
Kirjoissa on sanottu lähes kaikki mikä on sanomisen arvoista, mutta koska en ehdi lukea kaikkia maailman kirjoja, minun täytyy itse hoksata suurin osa ja sitten sanoa se Pikkujättiläisessä.
(Jatkettu 30.5.)
Kvalifysiikka, tiede jota kukaan ei halunnut, idea, jolle itse naureskelin vuosia, 'patafysiikan lehtolapsi, joka nuorena ei tajunnut maailman menosta mitään, mutta yllättäen ammensi kokemusta ja ylitti viisaudessaan kaikki muut.
Patafysiikan syvä opetus on, että kaikki on lopulta täysin päinvastoin kuin miltä näyttää. Kvalifysiikka selittää viimeinkin, miksi näin on, ja mitä muuta tähän huolestuttavan kiehtovaa ilmiöön liittyy.
Konkretiaa: aiemmin huomautin "Paremman vapauden" yhteydessä, että Land of Freedom on kaikista maailman valtioista vanginnut eniten omia kansalaisiaan - patafysiikkaa siis parhaimmillaan: mutta miksi tämä nurinkurisuus?
Kvalifysiikka kutakuinkin alkoi 6 vuotta sitten tästä ihmistieteiden ja insinööritieteiden eroja luodanneesta Facebook-päivityksestä:
Käytännön psykologian ja menestysoppaiden klassikossa Ihmistuntemus ja ihmisten käsittely (1945) Muller-Freienfels miltei aloittaa näin, luvussa nimeltään IHMISTUNTEMUS TIETEEN ONGELMANA:
Jo antiikin Roomassa pidettiin suurimmassa arvossa rooman kansalaisuutta. Suurin rangaistus ei ollut kuolemanrangaistus, koska kuolema oli muutenkin niin lähellä ihmisten elämää. Monet vapaaehtoisesti riistivät oman henkensä, jos heidät uhattiin alentaa kansalaisesta vapaaksi ihmiseksi tai vapaasta ihmisestä orjaksi. Orja sentään saattoi lunastaa vapautensa, mutta rooman kansalaisuutta oli paljon vaikeampi ansaita. Karkotus provinsseihin oli pahempaa kuin kuolema.
"Life imitates Art far more than Art imitates Life."Wikipediassa tämä periaate on nimetty anti-mimesikseksi, sen mukaan miten taidetta on Aristoteleen Runousopin valossa tulkittu elämän imitoimiseksi.
Aristoteleen tuotanto sisältää kuitenkin jo koko synteesiin: lapset matkivat aikuisia, teatteri matkii ja kärjistää ihmiselämän draamaa ja lopulta yleisö saa vaikutuksia teatterilta. Siksikin Platon osaltaan halusi kieltää utopiayhteiskunnassaan vapaan taiteen, jotta ihmisten päähänpistoja voitaisiin paremmin hallita. Monissa yhteiskunnissa on ymmärretty, että kullakin säädyllä sietää olla omat taiteenmuotonsa, jotta luokkien omimmat arvot vahvistuvat, eikä esimerkiksi aristokraatti saa sukuaan häpäiseviä päähänpistoja - kuten romantiikan ajan runoilija Lord Byron syöksyi romantiikantunnoissaan osallistumaan Kreikan vapaussotaan ja kuoli sillä tiellä (ilmeisesti sairauteen).
Elokuvassa Rakastunut Shakespeare ilmenee myöskin hyvin se asenne, jota hänen aikakautensa luokat kohdistivat toistensa kulttuuria kohtaan. Rikkaiden ja köyhien keskinäinen ymmärtämättömyys on siis enimmäkseen itsesuojelua. Duunariperheessä pyritään kaikin tavoin estämään se, että lapset haluaisivat tehdä työkseen tai harrastaa jotakin sellaista, mihin heillä ei ole varaa - kuten runoilemiseen. Noh, esimerkki on huono, sillä siitä piitataan yhtä vähän myös yläluokan ammattihaaveena.
Joka tapauksessa koko anti-mimesiksen käsitettä ei tarvita, koska mimesiksen käsite jo itsessään sisältää ajatuksen vaikutusten kierrosta: jokainen sukupolvi omaksuu vaikutuksia, imitoi kuulemiensa tarujen sankareita, elää elämänsä, toimii esikuvana ja jättää jälkeensä vaikutusvoimaisia tarinoita. Nuoret jäljittelevät sekä narratiiveja että kuvia: karismaattiset tähdet opettavat heidät polttamaan tiettyä tupakkamerkkiä, ja loputon anaaliseksin sekä suihinottojen katseleminen tekee lopulta mistä tahansa asennosta ihan normaalin. Outo ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka ei ole ymmärtänyt, että kaikkihan sitä tekevät.
Jotta Oscar Wilde taatusti kääntyisi haudassaan, osoitan vielä toisen lähteen, jossa hänen ajatuksensa on esitetty aiemmin. Marx Twainin vuonna 1884 julkaisemasta menestyskirjassa Huckleberry Finnin seikkailut löytyy katkelma:
- Lunastetaan? Mitä se on?Mistäkö kuulin, että Marx Twain tuli keksineeksi lasten taipumuksen apinoimiseen ennen Oscar Wildea?
- En minä tiedä. Mutta sellainen on tapa. Olen lukenut sen kirjoista, ja tietysti meidänkin täytyy tehdä samalla tavalla.
- Mutta kuinka me osaamme niin tehdä, kun emme tiedä mitä se on?
- Jukoliste, meidän täytyy tehdä niin. Enkö jo sanonut, että kirjoissa on niin.
Lukeminen kannattaa aina. Lisäksi olen tarkka vuosiluvuissa.
Olen melko varma siitä, että löydämme saman ajatuksen kaikilta vuosisadoilta, jopa useammastakin säilyneestä merkkiteoksesta. Ne vain eivät enää ole riittävän merkittäviä klassikoita.
Kirjoissa on sanottu lähes kaikki mikä on sanomisen arvoista, mutta koska en ehdi lukea kaikkia maailman kirjoja, minun täytyy itse hoksata suurin osa ja sitten sanoa se Pikkujättiläisessä.
Ihmisyyden käyttöopas
(Jatkettu 30.5.)Kvalifysiikka, tiede jota kukaan ei halunnut, idea, jolle itse naureskelin vuosia, 'patafysiikan lehtolapsi, joka nuorena ei tajunnut maailman menosta mitään, mutta yllättäen ammensi kokemusta ja ylitti viisaudessaan kaikki muut.
Patafysiikan syvä opetus on, että kaikki on lopulta täysin päinvastoin kuin miltä näyttää. Kvalifysiikka selittää viimeinkin, miksi näin on, ja mitä muuta tähän huolestuttavan kiehtovaa ilmiöön liittyy.
Konkretiaa: aiemmin huomautin "Paremman vapauden" yhteydessä, että Land of Freedom on kaikista maailman valtioista vanginnut eniten omia kansalaisiaan - patafysiikkaa siis parhaimmillaan: mutta miksi tämä nurinkurisuus?
Kvalifysiikka kutakuinkin alkoi 6 vuotta sitten tästä ihmistieteiden ja insinööritieteiden eroja luodanneesta Facebook-päivityksestä:
Sillat ovat helpompi tutkimuskohde kuin ihmismieli jo pelkästään siitä syystä, että siltoja koskevat totuudet eivät uhkaa kenenkään omanarvontuntoa. Itsetutkiskelussa on aina riskinä laukausta egon puolustusmekanismit.Me pidämme suuressa arvossa sellaista magiaa, joka ei uhkaa kohdistua meihin itseemme, eli tunkeutua indentiteellimme pyhälle maalle.
Käytännön psykologian ja menestysoppaiden klassikossa Ihmistuntemus ja ihmisten käsittely (1945) Muller-Freienfels miltei aloittaa näin, luvussa nimeltään IHMISTUNTEMUS TIETEEN ONGELMANA:
"Olemme tyytyväisiä, kun tiedämme, että ruumiissamme on 'sielu', näkymätön olio, joka tosin voi hankkia tietoa ulkomaailmasta, mutta pysyy itselleen ikuisena salaisuutena." Edelleen ihminen vierastaa itsensä tuntemista, vaikka olisi miten perehtynyt alkuaineisiin ja kosmoksen sfääreihin."Kvalifysiikka on humanismin vastaus kvanttifysiikkaan. Aivan kuten kvanttifysiikka kurkistaa fysikaalisten ilmiöiden tuolle puolen, kurkistaa kvalifysiikka niiden tälle puolen. Se selittää kuinka kulttuuriset kategoriamme, arvokäsityksemme tai kokemuksemme laadusta syntyvät. Kvalifysiikka eroaa psykologiasta siinä, ettei se hoida yksilöä tai potilasta, vaan koko ihmiskuntaa. Sen tutkimuskohde ei ole ihminen, vaan ihmisyys.
Jo näin ylevien määritelmien ja absurdille tasolle kohoavan mahtipontisuuden vuoksi kvalifysiikka ansaitsee olla olemassa. Jo pelkästään edellisellä kappaleella se lunastaa paikkansa 'patafysiikan oikealta puolelta, josta se ei tule hallitsemaan yhtään mitään tai ketään.
Palaan kysymykseen 'miksi'. Mistä johtuu, että yhteiskunta kohdistaa erityistä vapaudenriiston julmuutta kansalaisiinsa, joille se on luvannut ennen kaikkea vapautta? Miksi kansalaiset hyväksyvät tämän? Miksi kansalaiset eivät edes huomaa kysyä miksi?
Miksi-kysymys ei ole erityisen kiintoisa, sillä siihen keksii helposti parikin vastausta. Ensinnäkin on johdonmukaista, että yhteiskunta rankaisee jäseniään vapaudenriistolla, koska se uskoo tällaisen rangaistuksen kaikkein eniten säikyttävän kansalaisia, joille se on opettanut, että vapaus on kaikkein korkein arvo ja kallisarvoisin lahja.
Kun puhun näin, en kiistä sitä, ettei yksilönvapaudella olisi suurtaarvoa. Olen vain astunut alueelle, joka koko länsimaissa on tabu. Mikään yhteiskunta ei salli puhuttavan sen ylevimmistä periaatteista, sillä pyhyys määrittyy jo alkeintason antropologiassa ilmiöksi, jota kohti ei saa katsoa. Pyhyys muodostaa ihmisten ja ilmiökenttien välille rajoja. Pyhyys ei edistä ymmärryksen lisääntymistä, eikä kansakunta viisastu palvomisen kautta. Kumartaminen on keino säilyttää asiaan etäisyys, joka antaa sille valtaa yli elämämme - tai valta siirtyy pikemminkin niille ryhmile, jotka toimivat ylipappina.
Vapaudellakin on ylipappinsa ja kuuliaiset alamaisensa. Siksi vapauden filosofian ei sallita onnistuvan. Vapaudenfilosofia voi olla enintään metafyysistä näpertelyä, ei koskaan todelliseen kehitykseen tähtäävää kriittistä analyysiä.
Vapaudellakin on ylipappinsa ja kuuliaiset alamaisensa. Siksi vapauden filosofian ei sallita onnistuvan. Vapaudenfilosofia voi olla enintään metafyysistä näpertelyä, ei koskaan todelliseen kehitykseen tähtäävää kriittistä analyysiä.
Juuri tästäkin syystä "paremmasta vapaudesta" puhumiseen suhtaudutaan vaikkapa siten kuin puhuja haluaisi palauttaa jonkinlaisen kommunistisen diktatuurin. Kaikissa arkaluontoisisa kysymyksissä on tärkeintä mitä pikimmin provosoida ja päästä riitaan, siten saavuttaen pattitilanteen, johon keskustelu tyrehtyy.
Tämäkin on kvalifysiikan eräs, kenties aiemmin lausumatonkin avainoivallus: suurten metafyysisten kiistojen piilofunktio on kyselemisen ja keskustelun jäädyttäminen kiihkeillä tunteilla. Sekä uskovaiset että ateistit ovat salaa tyytyväisiä siihen että juupas-eipäs -inttäminen estää vakavaa filosofia kysymästä esimerkiksi: millainen Jumala sitten saattaisi olla? tai Mistä me puhumme kun puhumme sielusta, vapaasta tahdosta ynnä muusta? Kun osapuolet valitsevat kantansa, kysely loppuu siihen. Suuttuminen on kollektiivinen defenssi. Lopulta tärkeintä ei ole vapauden syvällisempi ymmärtäminen, vaan se, ettei pyhimmästä pyhintä kohden sovi katsoa.
Tämäkin on kvalifysiikan eräs, kenties aiemmin lausumatonkin avainoivallus: suurten metafyysisten kiistojen piilofunktio on kyselemisen ja keskustelun jäädyttäminen kiihkeillä tunteilla. Sekä uskovaiset että ateistit ovat salaa tyytyväisiä siihen että juupas-eipäs -inttäminen estää vakavaa filosofia kysymästä esimerkiksi: millainen Jumala sitten saattaisi olla? tai Mistä me puhumme kun puhumme sielusta, vapaasta tahdosta ynnä muusta? Kun osapuolet valitsevat kantansa, kysely loppuu siihen. Suuttuminen on kollektiivinen defenssi. Lopulta tärkeintä ei ole vapauden syvällisempi ymmärtäminen, vaan se, ettei pyhimmästä pyhintä kohden sovi katsoa.
Tämän ilmiön ääriviivojen hahmottelu liittyy kommunismiin vain sitä sitä kautta, että kommunistit sovelsivat omia ihanteitaan aivan samalla tavoin. Kommunismin ytimessä oli tasa-arvo, joten oli vain luonnollista, että sellaisessa yhteiskunnassa repesi valloilleen äärimmäinen eriarvoisuus. Sekin ideologia rankaisi omia jäseniään armottomimmalla keksimällään rangaistuksella. Koska ihmisillä ei ollut yksilönvapautta, täytyi keksiä jotain pahempaa. Suurella Venäjänmaalla, jossa etäisyydet ovat pitkiä, on aina rakastettu kotiseutua. Niinpä luonnollista oli siirrättää perheitä paikasta toiseen ja iskostaa heihin koti-ikävä. Tällä tavoin groteskiin tyyliin neuvostokansa opetettiin rakastamaan omaa maataan vielä syvemmin, kun he saivat kärsiä koko ikänsä kaipuusta lapsuudenkylänsä peltoihin ja valkoiseen koivikkoon.
Yhdysvalloissa kansa hyväksyy laajamittaisen vapaudenriiston, koska sitä kautta se kuvittelee syventävänsä rakkautta vapauteen, jota se nyt jo rakastaa yli kaiken. Kun yksi 20:sta kansalaisesta jossain vaiheessa kärsii vankilarangaistuksen, se on tehokas keino muistuttaa, miten kallisarvoista on oikeus vapaaseen liikkuvuuteen.
Jo antiikin Roomassa pidettiin suurimmassa arvossa rooman kansalaisuutta. Suurin rangaistus ei ollut kuolemanrangaistus, koska kuolema oli muutenkin niin lähellä ihmisten elämää. Monet vapaaehtoisesti riistivät oman henkensä, jos heidät uhattiin alentaa kansalaisesta vapaaksi ihmiseksi tai vapaasta ihmisestä orjaksi. Orja sentään saattoi lunastaa vapautensa, mutta rooman kansalaisuutta oli paljon vaikeampi ansaita. Karkotus provinsseihin oli pahempaa kuin kuolema.
Yhdysvalloissa kansalaisuus tai äänioikeus ei merkitse läheskään niin paljon. Se on liian triviaali seikka, sillä se ei tuo mukanaan muuta kuin oikeuden olemassaoloon. Se ei pelasta köyhyydeltä tai estä joutumasta vankilaan vähäpätöisestä rikoksesta. Roomalaiset eivät olisi koskaan hyväksyneet sitä, että vapaa kansalainen tuomitaan vankilaan parkkisakosta tai ylinopeudesta.
Noin 30-40% asukkaista oli orjia. Naisilla ei ollut äänioikeutta. Vapaat miehet, eli jäljelle jäänyt kolmannes, jaettiin sekin vähintään kolmeen kastiin: alkuperäiseen ylimystöön, roomassa syntyneisiin vapaisiin maahanmuuttajiin (tai vapautettuihin orjiin) ja provinsseissa syntyneisiin kauppiaisiin tai paikalliseen ylimystöön, jotka vierailivat pääkaupungissa tai pääsivät provinsseissa virkoihin puhe- ja kirjoitustaidolla ja/tai perityillä ansioilla, mutta eivät saaneet äänestää muuta kuin oman kotikaupunkinsa asioista, jos sellainen vaali joskus järjestettiin. Koko imperiumin asukkaista vain pieni osa lukeutui äänioikeutettuihin rooman kansalaisiin.
Oli varsin luontevaa, että äänioikeutettu pieni ryhmä käytti äänioikeuttaan haaliakseen itselleen koko joukon etuoikeuksia, joiden turvin se myös laiskistui.
Palaan historian syrjäpoluilta kvalifysiikkaan. Kun yhteiskunta on nostanut jalustalle jonkin ihanteen, se etääntyy arjesta, ja jämähtää aloilleen. Hieman kuten Kreikassa on tapahtunut filosofialle ja sivistykselle. Se on pitänyt jo 2000 vuotta filosofiaa ja demojratiaa niin suuressa arvossa, ettei se enää kykene tuottamaan kumpaakaan. Kaikki muu ovat menneet ohi, koska niillä ei ole tabua, joka estäisi kajoamasta pyhimmästä pyhimpään.
Ikään kuin joku rakastaisi autoaan niin paljon, että kieltäytyisi koskaan katsomasta konepellin alle. Tai rakastaisi vaimoaan niin paljon, että tahtoisi peittää hänet mustalla hunnulla päästä varpaisiin. Tai rakastaisi Jumalaa niin paljon, että kieltäytyisi koskaan lausumasta hänen nimeään. Tai rakastaisi pyhää maata niin paljon, että rakentaisi sen täyteen korkeita aitoja ja vuodattaisi verta jokaiselle kukkulalle.
tiistai 17. toukokuuta 2016
Osallisuuden vapaus
Parempaa vapautta.
Facebookissa on herättänyt kohua Li Anderssonin kommentti:
Monille porvareille sosialismi tarkoittaa jotain ihan muuta. Määritelmiä on monia, ja joskus etuoikeutetuilla menevät sekaisin vapaudet ja erivapaudet. Jutussa esitellään useampiakin nykyvasemmiston määritelmiä sosialismista, mutta minua kiinnostaa nyt etenkin vapaus. Ilmeisesti vapauden ja sosialismin yhteys on ollut myös toimittajien mielestä haastattelun herkkupala, kun se on nostettu jutun pääotsikoksi.
On selvää, että monissa sosialismin nimeen toimineissa maissa yksilönvapaus tai ulkomaalaisten yritysten toimintavapaus eivät ole olleet kovin korkeassa asemassa. Kokonaiskuvaan vaikuttaa paljon ser ymmärretäänkö pohjoismaiset sosiaalidemokratiat sosialismin ilmentymiksi. Yhdysvaltain presidenttiehdokas Bernie Sanders poimii sosialistiset esimerkkinsä Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta: julkinen terveydenhuolto, äitiyspakkaus, ilmainen koulutus. Myös Obama on puhunut pohjoismaisista esimerkeistä ajaessaan julkista terveydenhuoltoa.
Suomessa taas sosialismin mallimaiksi nostetaan usein Kuuba tai Pohjois-Korea, mikä luonnollisesti vaikuttaa sanan herättämiin mielleyhtymiin.
"Vapauden" puolestaan ovat meillä omineet käyttöönsä etupäässä oikeistoliberaalit, joiden vapaus edustaa elinkeinoelämän säätelyn poistamista sekä verotaakan keventämistä. Sosialismin keskeiseksi piirteeksi ymmärretään keskusjohtoisuus, suuri julkinen sektori, byrokratia sekä korkea veroaste. Verotus näyttäytyy riistona sen näkökulmasta, jota verotetaan. Ilmaisesta koulutuksesta nauttivan näkökulmasta taas verotus tarjoaa mahdollisuuden kartuttaa osaamista ja sitä kautta osallistua työelämään.
Kaikki mainitut sosialismin pääpiirteet ovat eriskummallisia sikäli, että ne löytyvät myös kuningasvallan aikaisesta feodaaliyhteiskunnasta; etenkin keskusjohtoisuus ja korkea veroaste. Byrokraattisuutta on puolestaan harrastettu esimerkiksi muinaisessa Kiinassa, jossa innokkaasti kyseltiin todisteita ja virkamisekoneisto iski kaikkeen leimansa, ennen kuin mikään liikkui. Byrokratia oli kenties vain luonnollinen seuraus siitä, että Kiinassa oli keksitty paperi.
Suuri julkinen sektori on kenties siis ainoa piirre, jonka voidaan aidosti sanoa leimaavan sosiaalidemokraattisia pohjoismaita. Suurelta osin paisunut valtion budjetti kuitenkin selittyy vinoutuneella ikärakenteella sekä suurella työttömyydellä. Eläkeläisten suuri määrä juontuu sodan jälkeen syntyneistä suurista ikäluokista sekä yleisen eliniän lisääntymisestä. Suuri työttömyys on leimallisesti globaalin kapitalismin piirre. Jopa korkeat työttömyystuet voidaan ymmärtää kapitalismin teorian tuotteeksi, sillä rahalla ylläpidetään ostovoimaa.
Mikä lopulta on sosialismia meidän järjestelmässämme? Julkinen sairaanhoito ja ilmainen koulutus? Nehän löytyvät Marxin ja Engelsin Kommunistisesta manifestista, jonka kymmenestä käskystä meillä on omaksuttu 3/10:
Suomalainen sosiaalidemokratia on siis noin 35% marxilaista, jos puolittain katsotaan toteutetuksi käsky nro 7: "Valtion tehtaiden ja tuotannonvälineiden lisääminen, maan raivaaminen viljelykseen..." Enin osa maamme tehtaista ovat aikoinaan yksityisten sukujen rakentamia. Valtio ei omista esimerkiksi voimaloita tai sähköverkkoja.
Yritysten näkökulmasta laajasti koulutettu työvoimaresurssi olisi vain ilmaista kulttuuripääomaa, ellei kouluttautumiseen liittyisi oletusta korkeammasta palkkatasosta. Siitähän me asteittain myös olemme vapautumassa, eli opiskelun tähtäimenä eivät useinkaan ole huimat ansiot, vaan ylipäänsä mahdollisuus minkäänlaisiin töihin. Joku hullu voi tietenkin minun tavoin opiskella myös silkan sivistyksen tähden.
Yritysten, yhteisöjen ja yksilöiden vapaudet voivat hyötyä toinen toisistaan tai kilpailla toisiaan vastaan. Yritysten kannattaisi maksaa paremmin koulutetusta työvoimasta verojen muodossa, jos koulutus on järjestetty tarkoituksenmukaisesti, mutta globaaleilla markkinoilla niiden on helppo kiertää verovastuuta. Emme voi keskustella määritelmien pohjalta, etenkin jos määritelmät ovat vanhentuneita. Nykyisten talouskriisien ytimessä ei mitään kiinnepistettä debatissa ei voi määritellä yksiselitteisesti, yhden esimerkin kautta. On luotettava sanattomaan intuitioon ja sallittava käsitteiden merkitysten pomppia mato-ongen kohon lailla kuin kelluvan valuutan.
Lisääntyvä eriarvoisuus tekee vaikeammaksi sen, että kaikilla kansalaisilla olisi yhtäläinen vapaus osallisuuteen tai osallistumiseen. Urheilulajeissakin on suuria eroa: esimerkiksi jääkiekon junioritoiminnasta on tullut niin kallista, ettei köyhien perheiden lapsilla ole varaa osallistua välinekustannuksiin, hallivuokriin ja ammattivalmentajien palkkoihin. Niinpä heillä ei ole osallisuutta lajiin, Heidän täytyy tyytyä potkimaan palloa, kuten eteläisessä maailmassa on tapana.
Vaikka "osallisuuden vapaus" ei suoranaisesti tuota hakutuloksia, löysin silti netistä jotain olemassaolevia hahmotelmia osallisuuden ja vapauden suhteista (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos):
Osallisuuden vapautta voisi lähestyä negatiivisen / positiivisen vapauden käsitteillä tai kysymällä vapaus mistä / vapaus mihin? Näiden käsiteparien ongelmat ovat kuitenkin moninaiset - sanat negatiivinen/positiivinen johtavat harhaan ja ajattelu tyssää muutenkin nopeasti binaarisiin vastapareihin.
Osallisuutta voidaan tarkastella helposti lasten leikkien kautta. Jos esimerkiksi joukko lapsia pelaa pallopeliä, ei peliin välttämättä haluta mukaan pikkuveljeä tai pikkusiskoa, koska pelin flow kärsii siitä, että yksi jää muiden jalkoihin tai hänelle täytyy vähän väliä selittää sääntöjä. Osallisuuden ehtona onkin usein osaaminen.
Yritysmaailmassa uusien työntekijöiden rekrytointia hidastaa tarve perehdyttämiseen. Lapset eivät leikkiessään puhu "rekrytoinnista" tai "perehdyttämisestä", mutta sosiaalinen kuvio on peruslähtökohdiltaan samanlainen. Aikuisten maailmassa asiaa tosin vaikeuttaa myös byrokratia.
Toinen osallisuutta rajoittava tekijä on fyysinen, avaruudellinen tila. Esimerkiksi junassa tai luentosalissa voi olla rajallinen määrä istuimia. Tällöin yksilöt alkavat kilpailla rajallisen kapasiteetin puitteissa asemastaan ja osallisuuden vapautta alkavat rajoittaa esimerkiksi pääsymaksut tai hierarkiat.
Osallisuutta lisäksi rajoittavat etiketit, pukukoodit ja muut käytössäännöt. Formulakisoihin ei saa osallistua vakioautolla, koska yhden auton hitaus muodostaisi vaaratekijän. Tanssiaisiin ei parane myöskään osallistua, jos osaa vain talloa muiden varpaille.
On helppo keksiä konkreettisia esimerkkejä osallisuuden vapauden luonteesta tai sen rajoituksista. Täytyy vain ensin luoda sellainen käsite. Siitähän filosofiassa on pitkälti kyse. Sanominen on maailman piirtämistä esiin. Oliot ja ilmiöt tulevat näkyviksi ikään kuin kyse olisi jonkinlaisesta magiasta. Uusia sanoja luova struktuurirunous taikoo rakenteita esiin tyhjästä ilmasta.
Suomalaisessa "osallistavassa sosialismissa" on mielestäni oleellisinta kaikille avoin ja ilmainen koulutus. Laajemman osaamisen kautta yhteiskunnassamme on ollut mahdollista sallia myös laajempaa osallisuutta. Julkiseen keskustelun laatuun on vaikuttanut keskiluokan korkea sivistystaso ja monien eri asiantuntijoiden tavoitettavuus.
Nyt tietenkin olemme myös nähneet mitä seurauksia on sillä, jos aivan kaikille tarjotaan tilaisuus osallistua keskusteluun. Sitä on pian pakko moderoida, koska viha, vitsailu ja alatyylisyys puskevat esiin. Jossain kulkee sopiva raja, mutta keskustelukenttää voidaan laajentaa panostamalla sivistykseen ja käytössääntöihin.
Netistä löytyy valvonnan suhteen monenasteisia foorumeja. Netissä on vapaus valita mieluisensa keskustelukulttuuri, vaikka valtiota ei olisi niin helppo vaihtaa. Osallisuus on helppoa, jos löytyy uskallusta - siinä toinen vapauden muoto: uskalluksen vapaus. Myös tähän vapauteen voidaan ihmistä kasvattaa. Terve yhteiskunta vaalii rohkeutta ja sosiaalisia taitoja ennen kuin se vaatii niitä. Tällä hetkellä annamme aivan liikaa valtaa rikkaiden penikoiden röyhkeydelle. Areena kuuluu usein sille, joka olkapäätaktiikalla tunkee korokkeelle ja nappaa mikrofonin juontajan kädestä.
Keskustelemme ehkä enemmän kuin koskaan, mutta missä määrin me kohtaamme toisiamme? Sitäkin on vaikea tässä vaiheessa sanoa. Odottelen vielä kattavampia tutkimustuloksia surffaamisen vaikutuksista maailmankuvaan, empatiaan ja sosiaalisiin taitoihin.
Facebookissa on herättänyt kohua Li Anderssonin kommentti:
"Sosialismi tähtää ihmisten vapauden lisäämiseen"
http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/sosialismi-50537Monille porvareille sosialismi tarkoittaa jotain ihan muuta. Määritelmiä on monia, ja joskus etuoikeutetuilla menevät sekaisin vapaudet ja erivapaudet. Jutussa esitellään useampiakin nykyvasemmiston määritelmiä sosialismista, mutta minua kiinnostaa nyt etenkin vapaus. Ilmeisesti vapauden ja sosialismin yhteys on ollut myös toimittajien mielestä haastattelun herkkupala, kun se on nostettu jutun pääotsikoksi.
On selvää, että monissa sosialismin nimeen toimineissa maissa yksilönvapaus tai ulkomaalaisten yritysten toimintavapaus eivät ole olleet kovin korkeassa asemassa. Kokonaiskuvaan vaikuttaa paljon ser ymmärretäänkö pohjoismaiset sosiaalidemokratiat sosialismin ilmentymiksi. Yhdysvaltain presidenttiehdokas Bernie Sanders poimii sosialistiset esimerkkinsä Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta: julkinen terveydenhuolto, äitiyspakkaus, ilmainen koulutus. Myös Obama on puhunut pohjoismaisista esimerkeistä ajaessaan julkista terveydenhuoltoa.
Suomessa taas sosialismin mallimaiksi nostetaan usein Kuuba tai Pohjois-Korea, mikä luonnollisesti vaikuttaa sanan herättämiin mielleyhtymiin.
"Vapauden" puolestaan ovat meillä omineet käyttöönsä etupäässä oikeistoliberaalit, joiden vapaus edustaa elinkeinoelämän säätelyn poistamista sekä verotaakan keventämistä. Sosialismin keskeiseksi piirteeksi ymmärretään keskusjohtoisuus, suuri julkinen sektori, byrokratia sekä korkea veroaste. Verotus näyttäytyy riistona sen näkökulmasta, jota verotetaan. Ilmaisesta koulutuksesta nauttivan näkökulmasta taas verotus tarjoaa mahdollisuuden kartuttaa osaamista ja sitä kautta osallistua työelämään.
Kaikki mainitut sosialismin pääpiirteet ovat eriskummallisia sikäli, että ne löytyvät myös kuningasvallan aikaisesta feodaaliyhteiskunnasta; etenkin keskusjohtoisuus ja korkea veroaste. Byrokraattisuutta on puolestaan harrastettu esimerkiksi muinaisessa Kiinassa, jossa innokkaasti kyseltiin todisteita ja virkamisekoneisto iski kaikkeen leimansa, ennen kuin mikään liikkui. Byrokratia oli kenties vain luonnollinen seuraus siitä, että Kiinassa oli keksitty paperi.
Suuri julkinen sektori on kenties siis ainoa piirre, jonka voidaan aidosti sanoa leimaavan sosiaalidemokraattisia pohjoismaita. Suurelta osin paisunut valtion budjetti kuitenkin selittyy vinoutuneella ikärakenteella sekä suurella työttömyydellä. Eläkeläisten suuri määrä juontuu sodan jälkeen syntyneistä suurista ikäluokista sekä yleisen eliniän lisääntymisestä. Suuri työttömyys on leimallisesti globaalin kapitalismin piirre. Jopa korkeat työttömyystuet voidaan ymmärtää kapitalismin teorian tuotteeksi, sillä rahalla ylläpidetään ostovoimaa.
Mikä lopulta on sosialismia meidän järjestelmässämme? Julkinen sairaanhoito ja ilmainen koulutus? Nehän löytyvät Marxin ja Engelsin Kommunistisesta manifestista, jonka kymmenestä käskystä meillä on omaksuttu 3/10:
nro 2. Progressiivinen verotus.Perintöverosta me olemme luopuneet kokonaan (nro 3), samoin kuin valtionpankin yksinoikeudesta luotonantoon (nro 5). Valtion yritysomaisuutta (nro 7) on asteittain yksityistetty, eikä missään vaiheessa yksityishenkilöiden omaisuutta ole laajamittaisesti takavarikoitu tai pakkolunastettu, lukuun ottamatta puolustusvoimien hallussa olevia alueita tai muutamaa saimaannorpille omistettua luotoa, jotka on väkisin määrätty suojelualueeksi.
nro 6. Valtionrautatiet, eli VR sekä julkinen tieverkosto.
nro 10. Kaikkien lasten ilmainen koulutus.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kommunistinen_manifesti
Suomalainen sosiaalidemokratia on siis noin 35% marxilaista, jos puolittain katsotaan toteutetuksi käsky nro 7: "Valtion tehtaiden ja tuotannonvälineiden lisääminen, maan raivaaminen viljelykseen..." Enin osa maamme tehtaista ovat aikoinaan yksityisten sukujen rakentamia. Valtio ei omista esimerkiksi voimaloita tai sähköverkkoja.
Yritysten näkökulmasta laajasti koulutettu työvoimaresurssi olisi vain ilmaista kulttuuripääomaa, ellei kouluttautumiseen liittyisi oletusta korkeammasta palkkatasosta. Siitähän me asteittain myös olemme vapautumassa, eli opiskelun tähtäimenä eivät useinkaan ole huimat ansiot, vaan ylipäänsä mahdollisuus minkäänlaisiin töihin. Joku hullu voi tietenkin minun tavoin opiskella myös silkan sivistyksen tähden.
Yritysten, yhteisöjen ja yksilöiden vapaudet voivat hyötyä toinen toisistaan tai kilpailla toisiaan vastaan. Yritysten kannattaisi maksaa paremmin koulutetusta työvoimasta verojen muodossa, jos koulutus on järjestetty tarkoituksenmukaisesti, mutta globaaleilla markkinoilla niiden on helppo kiertää verovastuuta. Emme voi keskustella määritelmien pohjalta, etenkin jos määritelmät ovat vanhentuneita. Nykyisten talouskriisien ytimessä ei mitään kiinnepistettä debatissa ei voi määritellä yksiselitteisesti, yhden esimerkin kautta. On luotettava sanattomaan intuitioon ja sallittava käsitteiden merkitysten pomppia mato-ongen kohon lailla kuin kelluvan valuutan.
Lisääntyvä eriarvoisuus tekee vaikeammaksi sen, että kaikilla kansalaisilla olisi yhtäläinen vapaus osallisuuteen tai osallistumiseen. Urheilulajeissakin on suuria eroa: esimerkiksi jääkiekon junioritoiminnasta on tullut niin kallista, ettei köyhien perheiden lapsilla ole varaa osallistua välinekustannuksiin, hallivuokriin ja ammattivalmentajien palkkoihin. Niinpä heillä ei ole osallisuutta lajiin, Heidän täytyy tyytyä potkimaan palloa, kuten eteläisessä maailmassa on tapana.
Vaikka "osallisuuden vapaus" ei suoranaisesti tuota hakutuloksia, löysin silti netistä jotain olemassaolevia hahmotelmia osallisuuden ja vapauden suhteista (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos):
http://www.sosiaalikollega.fi - Anna-leena-valimaki - osallisuuden-paine-ja-vapaus.pdf"Osallisuudella tarkoitetaan kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristön kehittämiseen ja päätöksentekoon"Osallisuus ainakin tässä tapauksessa tarkoittaa siis eri asiaa kuin "osallistuminen". Osallisuus on jotain omistamisen ja osallistumisen välimaastosta. Osallisuus tarjoaa vaikutusvaltaa myös pelin sääntöihin, eikä mahdollista vain passiivista osallistumista jonkun toisen kirjoittaman sääntökirjan puitteissa, jonkun toisen kentällä, jolta voidaan milloin tahansa häätää pois, jos naama ei miellytä.
Osallisuuden vapautta voisi lähestyä negatiivisen / positiivisen vapauden käsitteillä tai kysymällä vapaus mistä / vapaus mihin? Näiden käsiteparien ongelmat ovat kuitenkin moninaiset - sanat negatiivinen/positiivinen johtavat harhaan ja ajattelu tyssää muutenkin nopeasti binaarisiin vastapareihin.
Osallisuutta voidaan tarkastella helposti lasten leikkien kautta. Jos esimerkiksi joukko lapsia pelaa pallopeliä, ei peliin välttämättä haluta mukaan pikkuveljeä tai pikkusiskoa, koska pelin flow kärsii siitä, että yksi jää muiden jalkoihin tai hänelle täytyy vähän väliä selittää sääntöjä. Osallisuuden ehtona onkin usein osaaminen.
Yritysmaailmassa uusien työntekijöiden rekrytointia hidastaa tarve perehdyttämiseen. Lapset eivät leikkiessään puhu "rekrytoinnista" tai "perehdyttämisestä", mutta sosiaalinen kuvio on peruslähtökohdiltaan samanlainen. Aikuisten maailmassa asiaa tosin vaikeuttaa myös byrokratia.
Toinen osallisuutta rajoittava tekijä on fyysinen, avaruudellinen tila. Esimerkiksi junassa tai luentosalissa voi olla rajallinen määrä istuimia. Tällöin yksilöt alkavat kilpailla rajallisen kapasiteetin puitteissa asemastaan ja osallisuuden vapautta alkavat rajoittaa esimerkiksi pääsymaksut tai hierarkiat.
Osallisuutta lisäksi rajoittavat etiketit, pukukoodit ja muut käytössäännöt. Formulakisoihin ei saa osallistua vakioautolla, koska yhden auton hitaus muodostaisi vaaratekijän. Tanssiaisiin ei parane myöskään osallistua, jos osaa vain talloa muiden varpaille.
On helppo keksiä konkreettisia esimerkkejä osallisuuden vapauden luonteesta tai sen rajoituksista. Täytyy vain ensin luoda sellainen käsite. Siitähän filosofiassa on pitkälti kyse. Sanominen on maailman piirtämistä esiin. Oliot ja ilmiöt tulevat näkyviksi ikään kuin kyse olisi jonkinlaisesta magiasta. Uusia sanoja luova struktuurirunous taikoo rakenteita esiin tyhjästä ilmasta.
Suomalaisessa "osallistavassa sosialismissa" on mielestäni oleellisinta kaikille avoin ja ilmainen koulutus. Laajemman osaamisen kautta yhteiskunnassamme on ollut mahdollista sallia myös laajempaa osallisuutta. Julkiseen keskustelun laatuun on vaikuttanut keskiluokan korkea sivistystaso ja monien eri asiantuntijoiden tavoitettavuus.
Nyt tietenkin olemme myös nähneet mitä seurauksia on sillä, jos aivan kaikille tarjotaan tilaisuus osallistua keskusteluun. Sitä on pian pakko moderoida, koska viha, vitsailu ja alatyylisyys puskevat esiin. Jossain kulkee sopiva raja, mutta keskustelukenttää voidaan laajentaa panostamalla sivistykseen ja käytössääntöihin.
Netistä löytyy valvonnan suhteen monenasteisia foorumeja. Netissä on vapaus valita mieluisensa keskustelukulttuuri, vaikka valtiota ei olisi niin helppo vaihtaa. Osallisuus on helppoa, jos löytyy uskallusta - siinä toinen vapauden muoto: uskalluksen vapaus. Myös tähän vapauteen voidaan ihmistä kasvattaa. Terve yhteiskunta vaalii rohkeutta ja sosiaalisia taitoja ennen kuin se vaatii niitä. Tällä hetkellä annamme aivan liikaa valtaa rikkaiden penikoiden röyhkeydelle. Areena kuuluu usein sille, joka olkapäätaktiikalla tunkee korokkeelle ja nappaa mikrofonin juontajan kädestä.
Keskustelemme ehkä enemmän kuin koskaan, mutta missä määrin me kohtaamme toisiamme? Sitäkin on vaikea tässä vaiheessa sanoa. Odottelen vielä kattavampia tutkimustuloksia surffaamisen vaikutuksista maailmankuvaan, empatiaan ja sosiaalisiin taitoihin.
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
Tarpeellisuuden tarve
Imatralainen-lehdessä kirjoitettiin hiljattain pakolaisten toimettomuudesta:
– Tässä on valitettavasti jouduttu istumaan neljä kuukautta käsien päällä.
Toiminnan puute ei ole Perälän mukaan asukkaiden eikä työntekijöiden etu.
– Vaikea elämäntilanne, joka meidän asiakkailla on, pahenee entisestään, kun heillä ei ole mitään järkevää tekemistä vaan kaikki päivät menevät siihen, että he miettivät omaa tilannettaan.
– Normaalitilanteessa asiakkaat kävisivät päivittäin töissä, opiskelisivat ja osallistuisivat erilaisiin vapaa-ajan harrastuksiin. Mitään näistä ei ole toistaiseksi pystytty tarjoamaan.
Asukkaat ovat huomanneet, ettei tekemistä ole.
– Päivät tuntuvat pitkiltä, kun ei ole mitään tekemistä.
En olisi kyseistä juttua lukenut, elleivät maahanmuuttokriitikot olisi sille naureskelleet. Tapoihini ei kuulu mainostaa ääliöiden mielipiteitä, joten en linkitä seuraavan kommentin lähdettä. Kirjoittaja kommentoi suoraan Imatralaisen juttua:
"Ensin tullaan laittomasti, kaikkia lakeja ja pykäliä rikkoen, kymmenene turvallisen Euroopan maan läpi, sotkien ja rikkoen matkan varrelta kaikki paikat ja laittaen koko Eurooppa kaaokseen. Kun lopulta päästään majapaikkaan, jossa kaikki on ilmaista: ilmaiset vaatteet, ilmaiset petivehkeet, ilmaiset huonekalut, ilmaiset puhelimet, netti, hygieniatarvikkeet, sukset, silmälasit, lääkkeet ja ennenkaikkea ilmainen kolme kertaa päivässä eteen kannettava ruoka- tämän kaiken tarjoaa suomalainen veronmaksaja- niin alkaa valitus.
Mikä olisi tarpeeksi, jotta sotaa ja vainoa paenneet lopettaisivat valituksen? Kaviaaria ja hanhenmaksapalleroita, ruokajuomaksi italialaista viiniä? Macin tietokone nopeimmalla yhteydellä? Vähäpukeiset naiset, jotka löyhyttelevät palmunlehtiä kun sotaa ja vainoa paennut herää torkuilta? Ja ottaa kyselemättä suihin? BMW omalla kuljettajalla? Rajaton veronmaksajien takaama Master- kortti?
On helppo nähdä, että tällaisten asenteiden ja niille hurraamisen taustalla on enimmäkseen pelkoa omasta työllisyydestä. Maahanmuuttajien ahkeruus pelottaa jopa enemmän kuin heidän laiskuutensa. Niinpä on jotenkin väännettävä vitsiä siitä, että jopa pakolaisen halu päästä työhön on todellisuudessa halua helppoon elämään, Läpi paistaa, että on samantekevää mistä tulijoita syytetään, kunhan he eivät ole viemässä meidän työpaikkoja ja meidän naisia.
Mitään niukkuuttahan meillä ei edes olisi, ellemme niin tehokkaasti rajoittaisi juuri ihmisten mahdollisuutta antaa. Vaatimuksia saa esittää, mutta halua antaa on sekä porvareille että oikeistolaisille köyhille täysin vierasta. Maailman resurssit nähdään rajallisiksi, vaikka koneet kykenisivät tuottamaan kaikille yllinkyllin kaikkea. Tiloja vain ei saa käyttää. On rakennettava raja-aitoja ihmisten välille, jotta on köyhiä ja rikkaita - ikään kuin oma rikkaus siitä lisääntyisi, että muilla on vähemmän.
Suurin aikamme ongelma on se, että työstä on tehty rajallinen hyödyke. Työhön pääsemisen edellytys on, että joku toinen voi saada siitä lisäarvoa. Itselleen tai omalle lähipiirilleen ei työtä saa tehdä. Oman elämän parantaminen edellyttää lupaa. Vielä parempi suuntaus on se, että jopa opiskelemisestä halutaan tehdä luvanvaraista ja kallista. Opiskelupaikkoja vähennetään tietoisesti aikana, jolloin ainoa keino lisätä työn tehokkuutta ja talouskasvua olisi laajemman väestönosan kouluttaminen ja kaikkien halukkaiden työllistäminen. Robotit eivät vaadi palkkaa, mutta niiden tuottama työ ei myöskään tuota veroja tai lisäarvoa, koska kaikilla kilpailuijoilla on samat mahdollisuudet. Kun automaatio tuottaa enemmän ja nopeammin, se pakottaa hinnat alas. Kaikille jää käteen vähemmän, etenkin verottajalle.
Maat voivat oikeastaan kilpailla keskenään vain työvoiman edullisuudessa tai työvoiman korkeassa koulutustasossa, eikä ole mitään niin järketöntä kuin vaihtaa tässä tilanteessa laatua määrään. Määrää pitäisi ajatella vain sitä kautta, että mahdollisiman monille pitäisi avata ovet työelämään.
Omasta mielestäni on nurinkurista, että ostoskeskukseen voi astua sisään ja mihin tahansa voi käyttää rahaa vapaasti, mutta missään ei ole työkeskusta, johon voisi kävellä ansaitsemaan rahaa. Prosessi pienimpienkin työmahdollisuuksien ansaitsemiseksi on pitkä ja kivinen.
Teknologinen nen kehitys on ollut huimaa, mutta ideologinen kehityksemme on ottanut pitkään takapakkia. On mielenkiintoinn ristiriita, miten niin monet ihmiset voivat nähdä työn ja opiskelun vain rasitteeksi ihmiselle itselleen ja yhteiskunnalle.
Köyhille duunareille työ on vain ikävä keino ansaita rahaa... anteeksi jos sanon näin, mutta monille lottovoitto merkitsisi juuri vapautusta työstä, koska työ merkitsee vittuilun kestämistä. Silloin tuntuu suorastaan vittuilulta, jos joku oikein hinkuu päästä työhön - ja tekemään vieläpä samaa työtä iloisemmin ja halvemmalla.
Vittuileminen ja komenteleminen tuntuu uuvuttavan myös työnantajia, koska he eivät tahdo palkata ketään uutta työntekijää, ellei tämä tuota kolmin- tai nelinkertaisesti sitä, minkä saavat palkkana. Eihän työllistämisen todelliset kulut ole kuin 1,7 x käteen jäävä palkka, mutta silti lisäarvon täytyy olla merkittävä. Ilmeisesti vastuun kantaminen on niin ikävää, ettei sitä tahdota yhtään lisää.
Ihmiset, joilla työtä on, vihaavat työtään, mutta silti he pitävät siitä kynsin hampain kiinni, koska vihaavat vielä enemmän köyhyyttä sekä tarpeettomuuden tunnetta.
Tarpeellisuuden tarve
Maahanmuuttajatkin ahdistuvat siitä jos joutuvat olemaan tyhjän panttina, koska tarpeettomuus ei ole meille luonnollista, ja vaatii huimaa aivonustyröiden uudelleenohjelmoimista että voi olla rennosti taakkana muille. Siksihän Uuno Turhapurokin tuntuu jonkinlaiselta yli-ihmiseltä, että hän siihen kykenee.
Evolutiivinen perustila on niukkuus. Kenties me siksi janoamme luoda keinotekoisia tapoja kaventaa resursseja? Kotoisuuden tähden... Siksikö me nostamme valtaan päättäjiä jotka johtavat niukkuuden narratiiveilla kansaa joka elää pelko perseessä? On kammottava ristiriita että ihmiset tuomitaan tarpeettomuuteen, jota he pelkäävät jopa enemmän kuin puutetta, ja sitten heidät vielä syyllistetään siitä ettei heitä huolita mukaan.
Kummat talkoothan nämä ovat jossa eniten venyvät ne joille ei ole työtä osoitettu, eikä siten mahdollisuutta antaa lisää, vain ainoastaan entisestään supistaa omaa olemassaoloaan. Kukapa ei olisi valmis silloin osoittamaan toista ja sanomaan: tuo tuossa on vielä tarpeettomampi kuin minä! Jos ruoka loppuu niin syödään ensin hänet!
Ja kun ihmisellä lopulta on jokin taito mihin vedota niin hän voi virassaan heittäytyä laiskaksi. Kuka työstä on puhunut? Eihän ihminen raatamista kaipaa vaan jonkin turhan puuhan jossa hän voi näyttää mahdollisimman hyödylliseltä. Todellinen työtehtävä voidaan korvata robotilla, mutta tarpeellisuuden teeskentelemistä ne eivät vielä taida.
Työntekijän tuottavuus on lisääntynyt monikymmenkertaiseksi koulutuksen ja koneiden ansiosta. Jos kouluttamattomalta vaaditaan että hän on muille hyödyksi, vaikka hänelle ei anneta työkaluja, se on aika paljon vaadittu. Jolainen järkevä tietää ettei ahkeruudella voi kuroa umpeen vuosisatojen organisatorista etumatkaa. Vain koulutuksella, yhteistyöllä ja teknologisilla resursseilla voi osallistua.
Työntekijän tuottavuus on lisääntynyt monikymmenkertaiseksi koulutuksen ja koneiden ansiosta. Jos kouluttamattomalta vaaditaan että hän on muille hyödyksi, vaikka hänelle ei anneta työkaluja, se on aika paljon vaadittu. Jolainen järkevä tietää ettei ahkeruudella voi kuroa umpeen vuosisatojen organisatorista etumatkaa. Vain koulutuksella, yhteistyöllä ja teknologisilla resursseilla voi osallistua.
Mummotkin virkkaavat minkä reumatismin vaivaamilla käsillään ehtivät, mutta ei heidän panostaan kukaan kiitä ainakaan rahan muodossa. Työtä vaille jääneen on annettava enemmän olemalla vähemmän - niin kuin kiltti lapsi osoittaa vastarankautta syömällä vähän ja pysymällä poissa jaloista.
Järjestäytymisen pääoma
Teknologiaa meillä siis on, samoin kuin halukkaita tekijöitä. Yksi tehokas aikaansaamisen edellytys on organisaatio itse, eli jonkinlainen yksilöä suurempi voima, jolla on oma persoonansa ja vetovoimansa.
Järjestäytymisen pääomaa saattaa edustaa esimerkiksi urheilujoukkueen pitkä historia. On maineikkaita seuroja, joissa lupaavat pelaajat tahtovat pelata. Mestaruudet ja merkkiteot lisäävät brändin mahdollisuutta koota keskuuteensa taitoa ja ahkeruutta.
Esimerkiksi Äiti Ammalla on tällaista järjestäytymisen pääomaa. Hänen ympärilleen on kehkeytynyt suunnaton joukko määrätietoista ryhmähenkeä. Monilla guruilla on omista persoonallisuutensa heikkouksista huolimatta kokoonpanevaa voimaa. Kun kävin aikoinaan halaamassa Ammaa, vaistosin miten tosissaan hänen palvelijansa tilanteen ottivat. Olin itse viihdevaihteella, mutta moni muu kävi pyhyyden äärellä. Ihmisten katse oli fokusoitunut. Jengi vahti tulijoita tai jonotti omaa tilaisuuttaan aistit hereillä.
Yksittäisen ihmisen on vaikea tsempata itseään antamaan itsestään kaikkea, etenkin jos puuttuu uskoa, toivoa ja keskinäistä solidaarisuutta. Jeesushan oli aika haka näissä hommissa. Raamatussa esitellään monenlaisia keinoja kannustaa omia joukkoja puheilla ja teoilla. Jeesus kykeni kokoamaan hyvän tiimin ja vaati heiltä 100%, vähän kuin Juhani Tamminen. Jeesus loi synergiaa ja sai kertomuksillaan aikaan kunnon flow-tilan.
Yksilö on yleensä aika yksin, jos hänellä ei ole organisaatiota antamassa voimaa.
Työttömät suhtautuvat omaan asemaansa usein väliaikaisena tilanteena. He halveksivat toisiaan, vaikka eivät myöntäisi sitä ääneen. He häpeilevät itseäänkin, miksi sitten eivät muita?
Työttömyyden lannistavasta voimasta kertoo paljon se, ettei Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa Espoossa ole työttömien yhdistystä. Työttömyys ei Espoossa näy kadulla millään tavoin, vaikka työttömiä on kymmeniä tuhansia.
Työttömien yhdistykseltä puuttuu se organisatorinen pääoma, jota on esimerkiksi Ferrarilla. Liittyisitkö itse Espoon työttömät RY'n jäseneksi vai lähtisitkö Ferrarille töihin vaikkapa pyyhkimään tuulilasia tai vaihtamaan renkaita?
Guruilla on samaa kokoavaa voimaa kuin menestyneillä urheiluseuroilla ja brändeillä, joten on hyvinkin todennäköistä, että Espooseen syntyy aiemmin uskonnollinen kultti kuin Työttömien yhdistys.
Ai mutta sehän syntyi jo. Etkö muista: Koivuniemen uskonlahko
Espooseen on myös rakennettu Pohjoismaiden ensimmäinen Mormonien temppeli: https://en.wikipedia.org/wiki/Helsinki_Finland_Temple
Jos valtio kadottaa kykynsä tarjota kansalaisilleen merkityksellistä tekemistä jonkin suuremman palveluksessa, sen tyhjiön täyttää jokin muu. Se jokin muu voi olla vaikka Odinin soturit tai .
Työväenkulttuuria ei Espoossa ole, koska työssä käyvät tienaavat keskimäärin liikaa ja kannattavat Kokoomusta tai Vihreitä. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, miten mahdotonta maamme toiseksi suurimmassa kaupungissa oli pyörittää jäkiekkojoukkuetta. Bluesin vararikko oli ennustettavissa, koska lätkän fanittaminen on ollut enemmän työväenluokan harrastusta.
Yksilökeskeinen ajattelu, eli individualismi kaikkine kiemuroineen tekee hyvin vaikeaksi hahmottaa näitä ihmiselämän ikuisia kuvioita. Uskonlahkojen vääjäämätön muodostuminen on täysin näkymätöntä ja mystistä kaikille niille, jotka katsovat itseään ja muita yksilöinä, jotka rationaalisesti tavoittelevat itselleen hyvää.
Ihminen on onnellinen, kun hän kokee lisäävänsä muiden onnellisuutta. Ihminen on motivoitunut, kun hän kokee tekevänsä merkityksellistä työtä meille.
Mummonikin aina sanoo, että ei hän jaksa itselleen yksin kokata ruokaa. Mummolassa täytyy käydä vieraita, jotta mummo tekisi ruokaa ja söisi ruokaa. Jos vieraita ei ole, niin mummo vain kärsii nälkää tai syö puolikkaita mikroaterioita, juo murukahvia ja nakertaa sokerikorppua.
Kenellä työtä on, se työnsä piilottakoon. Muuten joku tulee ja tahtoo auttaa. Auttaminen on meille ihmisille niin pirun luonaista, että takapihalle täytyy rakentaa korkea aita, jotta nurmikon saisi ajaa yksin kaikessa rauhassa.
tiistai 26. huhtikuuta 2016
Ylikonstruoitu / alikonstruoitu
Sananen diskurssianalyysistä, strukturalismista, sosiaalisista konstruktioista, narratiiveista ja mitä näitä nyt on, postmodernia humanismia. Karkeistettuna.
On jokseenkin kiistämätöntä, että tietyt ilmiöt saavat kohdakseen enemmän huomiota kuin tilastojen ja faktatiedon valossa voisi olettaa. Esimerkiksi kansan pelot kohdistuvat lentomatkustamiseen ennemmin kuin automatkustamiseen.
Tällainen pelko on todennäkäisesti sosiaalisesti konstruoimatonta. Lentäminen on lähtökohtaisesti ihmiselle vieraampaa. Kukin myös yleensä saa autoilusta enemmän käytännön kokemusta. Harvinaisempi ja luonnottomampi ilmiö pelottaa enemmän kuin arkinen.
Kotona tunnetusti koetaan eniten haavereita, mutta koti on tuttu. Villasukkia ei osaa pelätä.
Psykologinen selittäminen usein riittää. Ei tarvita psykoanalyysiä tai konstruktionismia.
Mutta seuraava kiista onkin jo astetta vaikeampi: miten me selitämme sitä, että maahanmuutosta keskustellaan huomattavan paljon suhteessa sen kustannuksiin? Veronkierron vuoksi valtio menettää kymmenen kertaa niin paljon rahaa kuin mitä pakolaisten asuttaminen edellyttää. Onko tässäkin tapauksessa todellisen ongelman ja mielletyn ongelman välinen suhde tuntemattoman pelkoa, vai konstruoidaanko maahanmuuton uhkaa sosiaalisesti - siis poliittisen agitoinnin ja tunteisiin vetoavien mielikuvien avulla?
Kun sanon, että ongelmaa on kenties paisuteltu, en kiistä, ettei minkäänlaisille huolille olisi aihetta. Onhan ihminen vaarallinen olento ja vieraat kielet ja kouluttamattomuus tuottavat monenlaista päänvaivaa nyt ja jatkossa. Monet tulijoista ovat myös psykologisesti epävakaita, koska he ovat kokeneet sotaa, menettäneet läheisiä ja saaneet monenlaisia traumoja. Irralliset ja syrjäytymisalttiit yksilöt voivat radikalisoitua.
Jos johonkin uhkakuvaan liittyvä kauhistelu on ajassa suhteettoman suurta, nimitän sitä ylikonstruoiduksi. En siis väitä, ettei ilmiötä olisi olemassa - siitä vain tehdään diskursiivisin keinoin kohtuuttoman suuri. Myös kirjailijat ja elokuvantekijät osallistuvat omilla narratiiveillaan tiettyjen aihepiirien erityiseen elävöittämiseen.
Vastaavasti meillä on alikonstruoituja ilmiöitä, eli uhkakuvia ja mahdollisuuksia, joita ei tiedosteta, vaikka ne faktuaalisesti olisi havaittu.
Miksi tällainen sanapari? Juuri siksi, ettei syntyisi väärää käsitystä siitä, ettei keskustelun kohteeksi päätyneillä ilmiöillä olisi perustaa todellisuudessa. Retorisin keinoin me hullaannumme ja kadotamme tajun asioiden mittasuhteista. Sitähän diskurssit ensisijaisesti ovat: tapoja maalata jokin todellista olemustaan suuremmaksi tai pienemmän - hieman kuten asun pysty- tai vaakaraidoilla saadaan henkilö näyttämään laihemmalta tai lihavammalta kuin hän todellisuudessa on.
Millä nimellä kielen luomia "optisia harhoja" voisi kutsua? Akustinen harha? Diskursiivinen harha? Erityisen vaikuttavat puheenvuorot ovat peilejä, joilla kaukaiset asiat näyttävät olevan lähellä tai lähellä olevat asiat näyttävät kaukaisilta.
Tämän sanottuani minun on aivan pakko Derridan tyyliin tekaista pseudo-etymologinen väittämä käsitteen "diskurssi" alkuperästä. Mitä ilmeisemmin se juontuu sanasta "discus", jolla on tarkoitettu kiekonheiton kiekkoa. Kiekkohan on muodoltaan kuin suurennuslasin linssi. Tällaisen lasisen diskuksen avulla ensimmäiset diskurssianalyytikot lienevät harjoitelleet sanojen merkitysten suurentamista ja pienentämistä.
On jokseenkin kiistämätöntä, että tietyt ilmiöt saavat kohdakseen enemmän huomiota kuin tilastojen ja faktatiedon valossa voisi olettaa. Esimerkiksi kansan pelot kohdistuvat lentomatkustamiseen ennemmin kuin automatkustamiseen.
Tällainen pelko on todennäkäisesti sosiaalisesti konstruoimatonta. Lentäminen on lähtökohtaisesti ihmiselle vieraampaa. Kukin myös yleensä saa autoilusta enemmän käytännön kokemusta. Harvinaisempi ja luonnottomampi ilmiö pelottaa enemmän kuin arkinen.
Kotona tunnetusti koetaan eniten haavereita, mutta koti on tuttu. Villasukkia ei osaa pelätä.
Psykologinen selittäminen usein riittää. Ei tarvita psykoanalyysiä tai konstruktionismia.
Mutta seuraava kiista onkin jo astetta vaikeampi: miten me selitämme sitä, että maahanmuutosta keskustellaan huomattavan paljon suhteessa sen kustannuksiin? Veronkierron vuoksi valtio menettää kymmenen kertaa niin paljon rahaa kuin mitä pakolaisten asuttaminen edellyttää. Onko tässäkin tapauksessa todellisen ongelman ja mielletyn ongelman välinen suhde tuntemattoman pelkoa, vai konstruoidaanko maahanmuuton uhkaa sosiaalisesti - siis poliittisen agitoinnin ja tunteisiin vetoavien mielikuvien avulla?
Kun sanon, että ongelmaa on kenties paisuteltu, en kiistä, ettei minkäänlaisille huolille olisi aihetta. Onhan ihminen vaarallinen olento ja vieraat kielet ja kouluttamattomuus tuottavat monenlaista päänvaivaa nyt ja jatkossa. Monet tulijoista ovat myös psykologisesti epävakaita, koska he ovat kokeneet sotaa, menettäneet läheisiä ja saaneet monenlaisia traumoja. Irralliset ja syrjäytymisalttiit yksilöt voivat radikalisoitua.
Jos johonkin uhkakuvaan liittyvä kauhistelu on ajassa suhteettoman suurta, nimitän sitä ylikonstruoiduksi. En siis väitä, ettei ilmiötä olisi olemassa - siitä vain tehdään diskursiivisin keinoin kohtuuttoman suuri. Myös kirjailijat ja elokuvantekijät osallistuvat omilla narratiiveillaan tiettyjen aihepiirien erityiseen elävöittämiseen.
Vastaavasti meillä on alikonstruoituja ilmiöitä, eli uhkakuvia ja mahdollisuuksia, joita ei tiedosteta, vaikka ne faktuaalisesti olisi havaittu.
Miksi tällainen sanapari? Juuri siksi, ettei syntyisi väärää käsitystä siitä, ettei keskustelun kohteeksi päätyneillä ilmiöillä olisi perustaa todellisuudessa. Retorisin keinoin me hullaannumme ja kadotamme tajun asioiden mittasuhteista. Sitähän diskurssit ensisijaisesti ovat: tapoja maalata jokin todellista olemustaan suuremmaksi tai pienemmän - hieman kuten asun pysty- tai vaakaraidoilla saadaan henkilö näyttämään laihemmalta tai lihavammalta kuin hän todellisuudessa on.
Millä nimellä kielen luomia "optisia harhoja" voisi kutsua? Akustinen harha? Diskursiivinen harha? Erityisen vaikuttavat puheenvuorot ovat peilejä, joilla kaukaiset asiat näyttävät olevan lähellä tai lähellä olevat asiat näyttävät kaukaisilta.
Tämän sanottuani minun on aivan pakko Derridan tyyliin tekaista pseudo-etymologinen väittämä käsitteen "diskurssi" alkuperästä. Mitä ilmeisemmin se juontuu sanasta "discus", jolla on tarkoitettu kiekonheiton kiekkoa. Kiekkohan on muodoltaan kuin suurennuslasin linssi. Tällaisen lasisen diskuksen avulla ensimmäiset diskurssianalyytikot lienevät harjoitelleet sanojen merkitysten suurentamista ja pienentämistä.
torstai 21. huhtikuuta 2016
Kirjoituskuulumisia
Alla olevan tilityksen keskenjättämisestä kirjoitin jo viime viikolla. Laitoin sen ajatukseen, koska halusin keskittyä koostamaan käsikirjoutusta. Tällä viikolla onkin syntynyt aika hyvin korjattua tekstiä pöytälaatikkoon.
Kun katselen mitä talven aikana julkaisin, niin ehkä 1-3 kymmenestä kuukausittaisesta tekstistä tuntuu nyt julkaisemisen arvoiselta. Pitäisi julkaista säästeliäämmin ja korkeammalla itsekritiikillä. Kevään edetessä innostus julkaista blogissa onkin vähentynyt ja olen ennemmin halunnut katsella mitä kaikkea hyvää on kertynyt varastoon.
Kustantamot tahtovat usein tietokirjoista aluksi kuulla vain idean ja saada näytteitä. Varsinaista kirjaa aletaan koostaa vasta kun on laadittu alustava sopimus. Suurten kustantamoiden tietokirjoissa tekstin lopulliseen ilmeeseen ja kirjan kokonaisuuden johdonmukaisuuteen vaikuttaa monesti enemmän kustannustoimittaja kuin asiantuntija itse. Tämä johtuu siitä, että tutkijoilla ei aina ole kaunokirjallista taitoa, vaikka heillä onkin tietoa omasta alastaan.
Kirja täydentyy ja selkeytyy lisäkysymysten kautta. Kustannustoimittaja ikään kuin saattelee aihetta ja valmentaa matkan varrella editoinneillaan. Pitkiä ja monimutkaisia lauseita pilkotaan ja akateemista kapulakieltä oiotaan.
Valmiin käsikirjoituksen lähettämisen sijaan minunkin siis kannattaisi tarjota ensin vain kirjaideoita ja näytteitä. Niinpä olen yrittänyt kohdistaa energiaani saatekirjeisiin, johdantoteksteihin ja muutamiin edustavampiin näyteteksteihin.
Runouden saralla helposti oppii, että käsikirjoituksen täytyy olla kielellisesti kiehtovaa. Sehän ei kaikessa kirjallisuudessa päde, vaikka esseet ovat monella tavoin lähempänä kaunokirjallisuutta kuin tietokirjallisuutta. Ainakin niitä yhdistää juuri runouteen pieni lukijakunta.
Kun katselen mitä talven aikana julkaisin, niin ehkä 1-3 kymmenestä kuukausittaisesta tekstistä tuntuu nyt julkaisemisen arvoiselta. Pitäisi julkaista säästeliäämmin ja korkeammalla itsekritiikillä. Kevään edetessä innostus julkaista blogissa onkin vähentynyt ja olen ennemmin halunnut katsella mitä kaikkea hyvää on kertynyt varastoon.
Kustantamot tahtovat usein tietokirjoista aluksi kuulla vain idean ja saada näytteitä. Varsinaista kirjaa aletaan koostaa vasta kun on laadittu alustava sopimus. Suurten kustantamoiden tietokirjoissa tekstin lopulliseen ilmeeseen ja kirjan kokonaisuuden johdonmukaisuuteen vaikuttaa monesti enemmän kustannustoimittaja kuin asiantuntija itse. Tämä johtuu siitä, että tutkijoilla ei aina ole kaunokirjallista taitoa, vaikka heillä onkin tietoa omasta alastaan.
Kirja täydentyy ja selkeytyy lisäkysymysten kautta. Kustannustoimittaja ikään kuin saattelee aihetta ja valmentaa matkan varrella editoinneillaan. Pitkiä ja monimutkaisia lauseita pilkotaan ja akateemista kapulakieltä oiotaan.
Valmiin käsikirjoituksen lähettämisen sijaan minunkin siis kannattaisi tarjota ensin vain kirjaideoita ja näytteitä. Niinpä olen yrittänyt kohdistaa energiaani saatekirjeisiin, johdantoteksteihin ja muutamiin edustavampiin näyteteksteihin.
Runouden saralla helposti oppii, että käsikirjoituksen täytyy olla kielellisesti kiehtovaa. Sehän ei kaikessa kirjallisuudessa päde, vaikka esseet ovat monella tavoin lähempänä kaunokirjallisuutta kuin tietokirjallisuutta. Ainakin niitä yhdistää juuri runouteen pieni lukijakunta.
Mietteitä keskenjättämisen kirouksesta
Eilisiltana mieleeni taas jostain syystä palasi monta keskeneräistä projektia. Usein muistan juuri nukkumaan mennessä mitä kaikkea on jäänyt tekemättä.
Viime vuonna toimitin kaksi kirjaa, osallistuin antologiaan, aloitin uuden blogin Uusi Suomi -verkkopalvelussa ja julkaisin yli sata kirjoitusta Pikkujättiläisessä. Kuluneesta vuodesta on silti helppo muistaa vain asiat, joita ei syystä tai toisesta ehtinyt saattaa loppuun.
Eniten harmittavat kirjaprojektit joita en millään osaa saattaa loppuun. Kirjoitan uutta ja uutta, mutta en koskaan saa esseeteoksiani valmiiksi. Pitäisi olla joku muu sanomassa, että nyt riittää. Ota tuo ja tuo teksti, jätä nuo pois ja korjaa ehdottomasti tuo kohta - entä mitä ihmettä tässä kohtaa tarkoitat?
Pöytälaatikossa minulla polttelee etenkin viisi käsikirjoitusta, jotka kaikki edistyivät viime vuonna tuntuvasti. Sadan julkaistun tekstin ohella kirjoitin varmaan enemmän julkaisematta jääneitä tekstejä kuin koskaan aiemmin. Projektit siis etenevät, mutta eivät valmistu.
Hyvin valmiilta tuntuu esimerkiksi 1.) Verraton relativismi. Olen käsikirjoituksessa lähestynyt aihetta järjestelmällisemmin kuin blogissa, mutta sisällöt ovat melko lailla samoja. Pääargumettinani edelleenkin on, ettei filosofian historian aikana ole kirjoitettu kunnollista relativismin puolustusta, koska relativismi ei totuudellisuudestaan huolimatta toimi hierarkisena ideologiana, joka kykenisi hallitsemaan suurta liikettä.
Kyse on myös uudesta humanistisesta, tarvekeskeisestä epistemologiasta. Relativismi ehkä valottaa kaikkein parhaiten sitä ongelmaa, joka arvojen ja realiteettien välillä vallitsee. Silti edes tiedettä tekevät ihmiset eivät kaipaa reflektiota ja itseanalyysiä, vaan selkeän narratiivin, joka saa maailman näyttäytymään sopivan yksinkertaisena ja esittää heidät itsensä sankareina. Relativismin puolustus rakentaa sillan eksistentialismin, tieteellisen maailmankuvan ja uskontopsykologian välille. Relativistinen tieto-oppi pureutuu etenkin siihen ongelmaan, miksi tieteen vastaukset eivät kelpaa. Ihmiset eivät tahdo vastauksia, vaan tarinoita ja tarinat perustuvat puolueellisuuteen. Relativismi ei siis varsinaisesti uhkaa tieteellistä maailmankuvaa, vaan sitä mytologiaa, joka myös tieteen on itsestään kerrottava. Sen on luonnollisesti oltava sankaritarina: kuinka tiede vapauttaa meidät taudeista, köyhyydestä ja sodista - vaikka se samaan aikaan on synnyttänyt resistantteja bakteereja sekä ilmastonmuutoksen ja ydinsodan uhkakuvat. Relativistille on surullisen ilmeistä, että tiede tarvitsee puolueellista historiankirjoitusta voittaakseen kilpailijansa myös lohdun tarjoajana, mikä on yksi kaikkien maailmankuvien välttämätön komponentti.
Tarvekeskeinen epistemologia lähestyy tietoa muun muassa maslovilaisen tarvehierarkian kautta, eli näkee tietämisen osana turvallisuutta, sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta ja identiteettiä. Vaikka tieteellisen tiedon perustana olisi totuus ja sen metodilogia tähtäisi uskomusten kiistämiseen, sen täytyy kyetä luomaan turvallisuutta ja siksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen uhka on niin vaikea iskostaa suurin kansanjoukkoihin.
Vaikka aihe on tärkeä, niin jotenkin minulla on sellainen fiilis, ettei tällaisen lopputuleman esittäminen kirjassa lopulta miellytä mitään osapuolta. Lähdin siitä, että relativismi edistäisi tiedettä, koska se selittää miksi tiede junnaa paikallaan kisassa uskontoja vastaan, mutta vastaus on vain se minkä jo tiesimme: Jääkausi tulee todeksi, kun tehdään söpö piirroselokuva jääkaudesta, ja dinosaurukset tulevat todeksi kun tehdään Jurassic Park. Tiede popularisoidaan faabeleilla, kuten muutkin katsannot. Ei se ole sen kummempaa. Maailmankuvan on voitettava ihmiset puolelleen mahdollisimman varhain. Enemmistö jää aina sille kannalle, johon hänet on kasvatettu. Argumentin perinpohjainen vaatii tuekseen kirjan, mutta muustakin on relativismissani toki kysymys. Haluan sanoa liikaa ja siksi työ kestää ja kestää. Tunne turhan työn tekemisestä on silti vahvasti läsnä. Haluaisin, että kirjan jokainen sivu puolustaisi olemassaoloaan myös taidokkaalla kielellä. Jotenkin en luota siihen, että tiedeyhteisö haluaisi suhtautua omiin totuuksiinsa narratiivina, Siksi haluan rakentaa narratiivin, joka pakottaa lukijan puolelleen taidokkaalla retoriikalla. En voi vedota siihen, että olen professori ja siksi minua kannattaa kuunnella.
Epäilen kykyjäni, mutta viime aikoina olen lukenut tietokirjoja myös kallella päin. Jotkin arvostettujenkin kustantamoiden kirjat ihmetyttävät joko tyhjänpäiväisyydellään tai heikolla kirjallisella laadulla. Ymmärrän jos alan parhaan asiantuntijan teos ei aina ole kielellisesti korkealuokkainen, mutta lopputuloksessa usein näkyy myös kiire, laiskuus tai välinpitämättömyys keskimääräistä lukijaa kohtaan. Lauseita olisi helppo yksinkertaistaa katkomalla pitkiä virkkeitä tai korvaamalla liikoja sivistyssanoja ymmärrettävimmillä suomenkielisillä sanoilla. Pelkään, että kirjoja liian usein julkaistaan vain meriitiksi, eli oman ansioluettelon täytteeksi - tai sitten niiden lukijakunnan ajatellaan jäävän suppeaksi vaikka miten nähtäisiin vaivaa. Toki olen lukenut myös kirjoja, jotka tekevät suuren vaikutuksen. Niitäkin on tarkoitus esitellä ja suositella.
Harmittaa, etten ole kirjoittanut arvostelua jokaisesta lukemastani kirjasta. Se tuntuu niin helpolta idealta, mutta kyllähän se veisi aikaa ja energiaa. Jos vuodessa lukee vain 40 kirjaa, ja jokaisesta kirjoittaa tunnissa lyhyen selostuksen, se vie kokonaisen työviikon, eli vähintään sen 40 tuntia. Onhan se paljon tietenkin vaadittu ilmaisesta työstä, mutta voisin myös tarjota arvosteluja. Sitten menisi taas lisää aikaa sähköpostien kirjoittamiseen ja niihin vastaamiseen. Jotenkin minun moraalini silti vaatii minua palvelemaan tiedettä ja taidetta antamalla palautetta hyville tekijöille. Toistaiseksi olen lähinnä suututtanut kustantamoita haukkumalla niiden surkeimpia julkaisuja.
Ihan tyhmää kun sitä järjellä miettii. Huono julkisuus on myös julkisuutta ja kaikin tavoin fiksumpaa olisi kirjoittaa vain kirjoista jotka ansaitsevat sen että ne huomioidaan. Sillä tavoin voisi kehittää kallisarvoitta positiivista elämänasennetta. Se olisi kaikin tavoin fiksumpaa.
Eniten olen tainnut vuoden sisällä kirjoittaa 2.) vapaudesta sekä taloudesta. Loin Uuden Suomen blogin juuri siksi, että voisin irrottaa ajankohtaiset taloudesta ja politiikan aiheet ainakin omasta mielestäni ajattomista aiheista, jotka enemmänkin ovat Pikkujättiläisen heiniä.
Olen pitkään uumoillut, että blogger ei ole kovin häävi alusta klikkejä ajatellen. Halusin myös lyhentää kirjoituksia ja provosoida suoremmin. Olin silti yllättynyt kun huomasin, että jo paria ensimmäistä Uuden Suomen kirjoitustani jaettiin facebookissa yli sata kertaa. Ja sitten tuli tämä jytky Sanni Grahn-Laasosesta, joka keräsi 8,500 jakoa ja 100.000 klikkausta, eli ahmi kerralla melkein saman verran lukijoita kuin Pikkujättiläisen kaikki kirjoitukset yhteensä. Parempiakin olen kirjoittanut, mutta ajankohtaisuus...
Verraton relativismi ja Parempaa vapautta ovat melko varmasti projekteja, jotka ennemmin tai myöhemmin saatan loppuun. Runokäsikirjoituksia minulla on taaskin työn alla kaksi samaan aikaan. Toinen jatkaa aiempien viitoittamalla tiellä ja toinen ottaa suurempia riskejä.
Verrattoman relativismin jälkeen haluaisin keskittyä 3.) humanismin puolustukseen, joka myöskin käsittelee tietoteoriaa. Kirjan perustan haluan valaa tukevaksi, sillä yhtenä motivaationa on puhe, jota tuon tuosta kuulee humanismin epätieteellisyydestä. En jaksa kuunnella sellaista paskanjauhamista insinööreiltä tai luonnontieteilijöiltä, jotka eivät edes tiedä mistä he puhuvat. Media vääristää monien ihmisten käsitystä ihmistieteistä, sillä otsikoihin usein nousevat tutkimukset, jotka ovat jollain tavoin hullunkurisia tai joiden väittämät tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.
Projektieni saattamista valmiiksi vaikeuttaa luonnollisesti aiheiden megalomaanisuus. Tehtävä ei ole helppo, jos lähtee siitä, että esimerkiksi vakuuttaa Ruotsin kuningasperheen ja Nobel-lautakunnan siitä, että ihmistieteilijöille tulisi myöntää yhteinen Nobel-palkinto.
Mielestäni on itsestäänselvää, että humanistien tutkimuskenttä, eli kulttuurien moninaisuus sekä ihmiolento oikkuineen, muodostaa suurimman mahdollisen haasteen. Tämän mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä humanisteja tulisi kannustaa huippusuorituksiin, sillä ihmisen syvemmässä ymmärryksessä lepää esimerkiksi toivomme saada poliittinen ratkaisu ilmastopäästöihin, lihansyönnin tuhoihin tai eliölajien . Luonnontieteet ehkä valottavat meitä siitä vaarasta, joka planeettaamme uhkaa, mutta humanismi voisi antaa vastauksen siihen, kuinka tuo tietoisuus taotaan äänestäjien ja päättäjien kalloihin.
Viime vuonna toimitin kaksi kirjaa, osallistuin antologiaan, aloitin uuden blogin Uusi Suomi -verkkopalvelussa ja julkaisin yli sata kirjoitusta Pikkujättiläisessä. Kuluneesta vuodesta on silti helppo muistaa vain asiat, joita ei syystä tai toisesta ehtinyt saattaa loppuun.
Eniten harmittavat kirjaprojektit joita en millään osaa saattaa loppuun. Kirjoitan uutta ja uutta, mutta en koskaan saa esseeteoksiani valmiiksi. Pitäisi olla joku muu sanomassa, että nyt riittää. Ota tuo ja tuo teksti, jätä nuo pois ja korjaa ehdottomasti tuo kohta - entä mitä ihmettä tässä kohtaa tarkoitat?
Pöytälaatikossa minulla polttelee etenkin viisi käsikirjoitusta, jotka kaikki edistyivät viime vuonna tuntuvasti. Sadan julkaistun tekstin ohella kirjoitin varmaan enemmän julkaisematta jääneitä tekstejä kuin koskaan aiemmin. Projektit siis etenevät, mutta eivät valmistu.
Hyvin valmiilta tuntuu esimerkiksi 1.) Verraton relativismi. Olen käsikirjoituksessa lähestynyt aihetta järjestelmällisemmin kuin blogissa, mutta sisällöt ovat melko lailla samoja. Pääargumettinani edelleenkin on, ettei filosofian historian aikana ole kirjoitettu kunnollista relativismin puolustusta, koska relativismi ei totuudellisuudestaan huolimatta toimi hierarkisena ideologiana, joka kykenisi hallitsemaan suurta liikettä.
Kyse on myös uudesta humanistisesta, tarvekeskeisestä epistemologiasta. Relativismi ehkä valottaa kaikkein parhaiten sitä ongelmaa, joka arvojen ja realiteettien välillä vallitsee. Silti edes tiedettä tekevät ihmiset eivät kaipaa reflektiota ja itseanalyysiä, vaan selkeän narratiivin, joka saa maailman näyttäytymään sopivan yksinkertaisena ja esittää heidät itsensä sankareina. Relativismin puolustus rakentaa sillan eksistentialismin, tieteellisen maailmankuvan ja uskontopsykologian välille. Relativistinen tieto-oppi pureutuu etenkin siihen ongelmaan, miksi tieteen vastaukset eivät kelpaa. Ihmiset eivät tahdo vastauksia, vaan tarinoita ja tarinat perustuvat puolueellisuuteen. Relativismi ei siis varsinaisesti uhkaa tieteellistä maailmankuvaa, vaan sitä mytologiaa, joka myös tieteen on itsestään kerrottava. Sen on luonnollisesti oltava sankaritarina: kuinka tiede vapauttaa meidät taudeista, köyhyydestä ja sodista - vaikka se samaan aikaan on synnyttänyt resistantteja bakteereja sekä ilmastonmuutoksen ja ydinsodan uhkakuvat. Relativistille on surullisen ilmeistä, että tiede tarvitsee puolueellista historiankirjoitusta voittaakseen kilpailijansa myös lohdun tarjoajana, mikä on yksi kaikkien maailmankuvien välttämätön komponentti.
Tarvekeskeinen epistemologia lähestyy tietoa muun muassa maslovilaisen tarvehierarkian kautta, eli näkee tietämisen osana turvallisuutta, sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta ja identiteettiä. Vaikka tieteellisen tiedon perustana olisi totuus ja sen metodilogia tähtäisi uskomusten kiistämiseen, sen täytyy kyetä luomaan turvallisuutta ja siksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen uhka on niin vaikea iskostaa suurin kansanjoukkoihin.
Vaikka aihe on tärkeä, niin jotenkin minulla on sellainen fiilis, ettei tällaisen lopputuleman esittäminen kirjassa lopulta miellytä mitään osapuolta. Lähdin siitä, että relativismi edistäisi tiedettä, koska se selittää miksi tiede junnaa paikallaan kisassa uskontoja vastaan, mutta vastaus on vain se minkä jo tiesimme: Jääkausi tulee todeksi, kun tehdään söpö piirroselokuva jääkaudesta, ja dinosaurukset tulevat todeksi kun tehdään Jurassic Park. Tiede popularisoidaan faabeleilla, kuten muutkin katsannot. Ei se ole sen kummempaa. Maailmankuvan on voitettava ihmiset puolelleen mahdollisimman varhain. Enemmistö jää aina sille kannalle, johon hänet on kasvatettu. Argumentin perinpohjainen vaatii tuekseen kirjan, mutta muustakin on relativismissani toki kysymys. Haluan sanoa liikaa ja siksi työ kestää ja kestää. Tunne turhan työn tekemisestä on silti vahvasti läsnä. Haluaisin, että kirjan jokainen sivu puolustaisi olemassaoloaan myös taidokkaalla kielellä. Jotenkin en luota siihen, että tiedeyhteisö haluaisi suhtautua omiin totuuksiinsa narratiivina, Siksi haluan rakentaa narratiivin, joka pakottaa lukijan puolelleen taidokkaalla retoriikalla. En voi vedota siihen, että olen professori ja siksi minua kannattaa kuunnella.
Epäilen kykyjäni, mutta viime aikoina olen lukenut tietokirjoja myös kallella päin. Jotkin arvostettujenkin kustantamoiden kirjat ihmetyttävät joko tyhjänpäiväisyydellään tai heikolla kirjallisella laadulla. Ymmärrän jos alan parhaan asiantuntijan teos ei aina ole kielellisesti korkealuokkainen, mutta lopputuloksessa usein näkyy myös kiire, laiskuus tai välinpitämättömyys keskimääräistä lukijaa kohtaan. Lauseita olisi helppo yksinkertaistaa katkomalla pitkiä virkkeitä tai korvaamalla liikoja sivistyssanoja ymmärrettävimmillä suomenkielisillä sanoilla. Pelkään, että kirjoja liian usein julkaistaan vain meriitiksi, eli oman ansioluettelon täytteeksi - tai sitten niiden lukijakunnan ajatellaan jäävän suppeaksi vaikka miten nähtäisiin vaivaa. Toki olen lukenut myös kirjoja, jotka tekevät suuren vaikutuksen. Niitäkin on tarkoitus esitellä ja suositella.
Harmittaa, etten ole kirjoittanut arvostelua jokaisesta lukemastani kirjasta. Se tuntuu niin helpolta idealta, mutta kyllähän se veisi aikaa ja energiaa. Jos vuodessa lukee vain 40 kirjaa, ja jokaisesta kirjoittaa tunnissa lyhyen selostuksen, se vie kokonaisen työviikon, eli vähintään sen 40 tuntia. Onhan se paljon tietenkin vaadittu ilmaisesta työstä, mutta voisin myös tarjota arvosteluja. Sitten menisi taas lisää aikaa sähköpostien kirjoittamiseen ja niihin vastaamiseen. Jotenkin minun moraalini silti vaatii minua palvelemaan tiedettä ja taidetta antamalla palautetta hyville tekijöille. Toistaiseksi olen lähinnä suututtanut kustantamoita haukkumalla niiden surkeimpia julkaisuja.
Ihan tyhmää kun sitä järjellä miettii. Huono julkisuus on myös julkisuutta ja kaikin tavoin fiksumpaa olisi kirjoittaa vain kirjoista jotka ansaitsevat sen että ne huomioidaan. Sillä tavoin voisi kehittää kallisarvoitta positiivista elämänasennetta. Se olisi kaikin tavoin fiksumpaa.
Eniten olen tainnut vuoden sisällä kirjoittaa 2.) vapaudesta sekä taloudesta. Loin Uuden Suomen blogin juuri siksi, että voisin irrottaa ajankohtaiset taloudesta ja politiikan aiheet ainakin omasta mielestäni ajattomista aiheista, jotka enemmänkin ovat Pikkujättiläisen heiniä.
Olen pitkään uumoillut, että blogger ei ole kovin häävi alusta klikkejä ajatellen. Halusin myös lyhentää kirjoituksia ja provosoida suoremmin. Olin silti yllättynyt kun huomasin, että jo paria ensimmäistä Uuden Suomen kirjoitustani jaettiin facebookissa yli sata kertaa. Ja sitten tuli tämä jytky Sanni Grahn-Laasosesta, joka keräsi 8,500 jakoa ja 100.000 klikkausta, eli ahmi kerralla melkein saman verran lukijoita kuin Pikkujättiläisen kaikki kirjoitukset yhteensä. Parempiakin olen kirjoittanut, mutta ajankohtaisuus...
Verraton relativismi ja Parempaa vapautta ovat melko varmasti projekteja, jotka ennemmin tai myöhemmin saatan loppuun. Runokäsikirjoituksia minulla on taaskin työn alla kaksi samaan aikaan. Toinen jatkaa aiempien viitoittamalla tiellä ja toinen ottaa suurempia riskejä.
Verrattoman relativismin jälkeen haluaisin keskittyä 3.) humanismin puolustukseen, joka myöskin käsittelee tietoteoriaa. Kirjan perustan haluan valaa tukevaksi, sillä yhtenä motivaationa on puhe, jota tuon tuosta kuulee humanismin epätieteellisyydestä. En jaksa kuunnella sellaista paskanjauhamista insinööreiltä tai luonnontieteilijöiltä, jotka eivät edes tiedä mistä he puhuvat. Media vääristää monien ihmisten käsitystä ihmistieteistä, sillä otsikoihin usein nousevat tutkimukset, jotka ovat jollain tavoin hullunkurisia tai joiden väittämät tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.
Projektieni saattamista valmiiksi vaikeuttaa luonnollisesti aiheiden megalomaanisuus. Tehtävä ei ole helppo, jos lähtee siitä, että esimerkiksi vakuuttaa Ruotsin kuningasperheen ja Nobel-lautakunnan siitä, että ihmistieteilijöille tulisi myöntää yhteinen Nobel-palkinto.
Mielestäni on itsestäänselvää, että humanistien tutkimuskenttä, eli kulttuurien moninaisuus sekä ihmiolento oikkuineen, muodostaa suurimman mahdollisen haasteen. Tämän mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä humanisteja tulisi kannustaa huippusuorituksiin, sillä ihmisen syvemmässä ymmärryksessä lepää esimerkiksi toivomme saada poliittinen ratkaisu ilmastopäästöihin, lihansyönnin tuhoihin tai eliölajien . Luonnontieteet ehkä valottavat meitä siitä vaarasta, joka planeettaamme uhkaa, mutta humanismi voisi antaa vastauksen siihen, kuinka tuo tietoisuus taotaan äänestäjien ja päättäjien kalloihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)