Eräällä junamatkallaan Monsieur Plume pohti mihin hän on elämässään matkalla?
Onneen? Niin kyllä. Onni oli hänen tavoitteensa elämässä, mutta mistä hän saattaisi ostaa lipun onneen, yhtä helposti kuin hän juuri oli ostanut lipun Keuruulle?
Mitä hän tarvitsisi päästäkseen onnen tilaan? Herra Plume oli aina ajatellut, että jos hän sijoittaisi aikaansa koulutukseen, perheeseen, terveyteen ja omakotitaloon, onni tulisi kaupanpäällisenä.
Niin juuri. Kaiken tämän hän hankkisi ensin ja vasta sitten hän sallisi itselleen luvan olla onnellinen.
Mutta hetkinen? Mitä hän oli juuri sanonut? Niinkö se menikin? Oliko hän juuri kieltänyt itseään vielä olemasta onnellinen - vain, jotta saisi enemmän motivaatiota työhön ja elämässä menestymiseen.
Hetkinen totisesti! Sehän tarkoitti, että hänellä itsellään oli kaiken aikaa ollut päätösvalta onneen. Ikänsä hän oli juossut ties minkä tehtävän perässä ja ajatellut onnen olevan aina seuraavan nurkan takana. Ja koko sen ajan hän itse oli huijannut itseltään onnen - vain, jotta saisi tehdyksi enemmän turhia ja epämukavia asioita.
Oliko hänellä valta? Mitä jos hän sallisi itselleen - ihan kokeilumielessä - pienen onnen hetken, ilman että se olisi minkäänlainen palkkio tai pakollinen lepohetki kahden urakan välissä. Kyllä. Sitä teoriaa täytyi testata heti paikalla. Tänään Herra Plume hetkeksi unohtaisi pakottavan tarpeensa menestyä ja kokeilisi miltä tuntui olla onnellinen.
Näin. Nyt se oli päällä. Onni. Ja se tuntuikin heti ihan hyvältä. Junan ikkunasta ohitse soljuva maisema näytti oikein kunnolliselta ja taivas oli kauniisti täynnä pilvirepaleita.
Hän nousi paikaltaan ja lähti vähän jaloittelemaan onnessaan. Junan käytävät olivat kapeat ja tukkoisat, ravintolavaunussa oli pitkä jono - mutta oikeastaan aika kului rattoisasti, kun oli onni päällä, eikä tarvinnut irvistellä kummemman elämän puolesta.
Herra Plume yritti keskustella muiden matkustajien kanssa, mutta huomasi oudon ilmiön. Kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut hänen mielipiteistään tai huomioistaan. Ikään kuin ihmiset olisivat eläneet toisessa todellisuudessa ja heidän välilleen olisi laskeutunut sumea lasiseinä.
Hän ei ollut arvannut, että Onnessa voisi olla näin yksinäistä. Hän itse hyväksyi onnellisesti kaiken mitä tapahtui, mutta muut kulkivat Kiireessä, Pelossa, Ärtymysessä. He puhuivat Kiireen ja Pelon ja Ärtymyksen kieltä - eivätkä he ymmärtäneet miten joku toinen ei saattanut ymmärtää heidän huolenaiheitaan ja maailmaansa kohdistamia moitteita.
Herra Plume alkoi jo vähän ahdistua Onni-kokemuksestaan. Hän yritti jakaa onneaan koskevat oivallukset muille, mutta he vain työnsivät hänet loitommalle. Tuntui, että he olisivat suorastaan kammonneet onnea ja pelänneet saavansa tartunnan.
Se oli sinänsä järkevä reaktio, päätteli herra Plume, sillä hän ei ollut vielä antanut ahdistuksensa voittaa ja onnen tilassa hän otti vastaan kaikki asiat sellaisina kuin ne olivat. Ihmiset olivat kuten hän ennen: he olivat asettaneet itselleen tiettyjä tavoitteita, tiettyjä ihanteita - ja koska ne eivät vielä olleet toteutuneet, he pitivät kiirettä, puristivat hammasta, torjuivat onnen kuin se olisi jokin tauti, joka uhkasi saattaa heidän pitkäkestoisen urakkansa ennenaikaiseen päätökseen, pilaisi kaiken, ennen kuin he olisivat yltäneet tavoitteeseensa kurjuuden kannuksin.
Ja kun he joskus saivat yhden askareen täyttymään, he asettivat itselleen toisen. Mikään ei riittänyt heille niin kauan kuin he vain jaksoivat kieltää itseltään täyttymyksen. Ja siinä tilassaan he olivat toimeliaita, puuskuttivat kuin veturit kohti jotain asemaa, joka ei koskaan tulisi - mutta joka oli kaiken aikaa kohta tuloillaan. He olivat jatkuvassa viimeisen ponnistuksen tilassa, väänsivät ja väkersivät kuin hullut.
Nyt herra Plume ei enää kestänyt. Onni oli aikeissa tehdä hänet hulluksi! Hänen täytyi saada kahvia ja nopeasti. Miksei jono edennyt. Vitun huonot järjestelyt. Miksi nämä ihmiset matelivat. Mitä he tahtoivat! Ansaitsiko heistä kukaan kahvinsa ennen häntä?! Miksi nämä käytävät olivat niin saatanan kapeita. Vitun rautatieyhtiöt ja niiden idioottimainen logistiikka.
Silloin joku kosketti häntä olkapäästä. Se oli mies, jolle hän oli aiemmin yrittänyt puhua, mutta joka ei ollut kuunnellut häntä. Nyt mies hymyili ystävällisesti:
- Ymmärrän tarkalleen miltä tuntuu, mies sanoi. - Tämä jonottaminen on ihan sietämätöntä. Nykyajan junamatkan on ihan perseestä. Ota tuosta.
Mies ojensi hänelle pientä jaloviinapulloa, jonka oli kaivanut povitaskustaan. Herra Plume tarttui pulloon ja otti pitkän kulauksen.
- Kiitos. Tilataanko oluet?, hän kysyi. - että menisi matka rattoisammin.
- Otetaan toki, vastasi mies. - Onneen on vielä matkaa.
tiistai 28. syyskuuta 2010
tiistai 21. syyskuuta 2010
Lasikenkä, osa 2
Linnassa oli tungosta. Kuninkaan miehet olivat vierailleet kaikissa kaupungeissa ja tuoneet mukanaan jokaisen nuoren naisen, jonka jalkaterä oli oikean mallinen. Tyttöjä oli satoja ja nyt täytyi selvittää kuka heistä oli todellinen prinsessa.
Jonottamista kesti tuntikausia ja sillä aikaa Tuhkimon sisarpuolta alkoi heikottaa. Hän oli menettänyt paljon verta ja riiputti päätään voimattomana. Varpaita viilentävä jää oli sulanut, ja lihakimpaleet näyttivät jo pelottavan harmailta. Jono ei edennyt, joten lopulta sisko tuupertui ja hänet kannettiin paareilla ensiapuun.
Pussi jäi hoitajille, ja Tuhkimo piteli sormissaan enää pientä paperilappua, johon oli painettu kolminumeroinen luku. Viimein hänen numeronsa kuulutettiin, ja hän tuli käytävään, jonka molemmat seinät olivat täynnä pukuhuoneita. Siellä hänen tuli sovittaa ylleen juhlamekkoa, jota sitäkin löytyi vain yhtä kokoa.
Puku istui, joten Tuhkimolle annettiin myös uusi pari lasikenkiä ja hänet johdatettiin ulos käytävän toisesta päähän. Ovelta avautui näyttämö, ja sillä jokaisen kokelaan täytyi kävellä edestakaisin horjumatta.
Näyttämön edessä istui kolme tuomaria pöytiensä takana.
”No, näytä meille mitä osaat” sanoi äreän näköinen mies brittiaksentilla.
”En minä osaa kuin siivota”, Tuhkimo vastasi.
”Osaatko laulaa?” kysyi toinen tuomareista.
”En minä tiedä. Minä olen vasta neljätoista”, Tuhkimo soperteli itku kurkussa.
”Antakaa sille luuta. Katsotaan mihin se pystyy”, kehotti naistuomari.
”Näetkö lattiassa tähden? Mene seisomaan sen päälle ja aloita.”
Tuhkimo totteli käskyä. Hän alkoi lakaista lattiaa ja lauloi samalla haikeaa tuutulaulua, jota hänen äitinsä oli aina iltaisin laulanut, ennen kuin oli kuollut rintasyöpään.
”Aika kliseistä Disney-matskua”, kommentoi äreä miestuomari.
”Mutta kuitenkin aika herttainen tyttö”, sanoi toinen miestuomari, joka eleistään päätellen ei ollut aktiivinen osapuoli verhojen sulkeuduttua.
”Ääni on kouluttamaton, mutta laulussa on herkkää tunnetta”, nainen puolusti.
”No menköön tällä kertaa. Onneksi olkoon! Sinä olet jatkossa!”
Tuhkimo oli nyt päässyt viimeiselle kierrokselle. Hänet puettiin uimapukuun, ja hänen rintaansa kiinnitettiin halpa paperinen ruusuke, jossa oli numero ”9”. Sen jälkeen muut osanottajat kutsuttiin lavalle ja kaikki kymmenen tyttöä seisoivat rinnakkain uimapuvuissa ja korkkareissa.
Salin suuret ovet avautuivat ja sisään astui finninaamainen teinipoika. Hän näytti vähän hemmotellulta, neuroottisemmalta versiolta Harry Potterista. Nörttipoika käveli lavan eteen ja katsoi ylös. Hän osoitti Tuhkimoa ja sanoi:
”Valitsen tuon.”
Tuhkimon sydän pomppasi kurkkuun. Hän ei tiennyt mitä kaikesta ajatella. Oliko hän iloinen vai yhä enemmän kauhuissaan kaikesta?
Prinssi tuijotti häntä kuumeisesti, mutta sitten pojan katse herpaantui ja siirtyi Tuhkimosta vasemmalle. Sitten oikealle. Poika kohotti sormensa.
”Ja tuon.”
”Ja tuon myös…”
”Hitto, minä otan ne kaikki”, poika julisti.
”Erinomainen valinta, teidän korkeutenne”, sanoi hovimestari. Siinä valossa näytti erehdyttävästi siltä kuin hovimestari olisi Michael Caine, Tuhkimon äitipuolen suosikkinäyttelijä. ”Kerrassaan erinomainen valinta.”
Jonottamista kesti tuntikausia ja sillä aikaa Tuhkimon sisarpuolta alkoi heikottaa. Hän oli menettänyt paljon verta ja riiputti päätään voimattomana. Varpaita viilentävä jää oli sulanut, ja lihakimpaleet näyttivät jo pelottavan harmailta. Jono ei edennyt, joten lopulta sisko tuupertui ja hänet kannettiin paareilla ensiapuun.
Pussi jäi hoitajille, ja Tuhkimo piteli sormissaan enää pientä paperilappua, johon oli painettu kolminumeroinen luku. Viimein hänen numeronsa kuulutettiin, ja hän tuli käytävään, jonka molemmat seinät olivat täynnä pukuhuoneita. Siellä hänen tuli sovittaa ylleen juhlamekkoa, jota sitäkin löytyi vain yhtä kokoa.
Puku istui, joten Tuhkimolle annettiin myös uusi pari lasikenkiä ja hänet johdatettiin ulos käytävän toisesta päähän. Ovelta avautui näyttämö, ja sillä jokaisen kokelaan täytyi kävellä edestakaisin horjumatta.
Näyttämön edessä istui kolme tuomaria pöytiensä takana.
”No, näytä meille mitä osaat” sanoi äreän näköinen mies brittiaksentilla.
”En minä osaa kuin siivota”, Tuhkimo vastasi.
”Osaatko laulaa?” kysyi toinen tuomareista.
”En minä tiedä. Minä olen vasta neljätoista”, Tuhkimo soperteli itku kurkussa.
”Antakaa sille luuta. Katsotaan mihin se pystyy”, kehotti naistuomari.
”Näetkö lattiassa tähden? Mene seisomaan sen päälle ja aloita.”
Tuhkimo totteli käskyä. Hän alkoi lakaista lattiaa ja lauloi samalla haikeaa tuutulaulua, jota hänen äitinsä oli aina iltaisin laulanut, ennen kuin oli kuollut rintasyöpään.
”Aika kliseistä Disney-matskua”, kommentoi äreä miestuomari.
”Mutta kuitenkin aika herttainen tyttö”, sanoi toinen miestuomari, joka eleistään päätellen ei ollut aktiivinen osapuoli verhojen sulkeuduttua.
”Ääni on kouluttamaton, mutta laulussa on herkkää tunnetta”, nainen puolusti.
”No menköön tällä kertaa. Onneksi olkoon! Sinä olet jatkossa!”
Tuhkimo oli nyt päässyt viimeiselle kierrokselle. Hänet puettiin uimapukuun, ja hänen rintaansa kiinnitettiin halpa paperinen ruusuke, jossa oli numero ”9”. Sen jälkeen muut osanottajat kutsuttiin lavalle ja kaikki kymmenen tyttöä seisoivat rinnakkain uimapuvuissa ja korkkareissa.
Salin suuret ovet avautuivat ja sisään astui finninaamainen teinipoika. Hän näytti vähän hemmotellulta, neuroottisemmalta versiolta Harry Potterista. Nörttipoika käveli lavan eteen ja katsoi ylös. Hän osoitti Tuhkimoa ja sanoi:
”Valitsen tuon.”
Tuhkimon sydän pomppasi kurkkuun. Hän ei tiennyt mitä kaikesta ajatella. Oliko hän iloinen vai yhä enemmän kauhuissaan kaikesta?
Prinssi tuijotti häntä kuumeisesti, mutta sitten pojan katse herpaantui ja siirtyi Tuhkimosta vasemmalle. Sitten oikealle. Poika kohotti sormensa.
”Ja tuon.”
”Ja tuon myös…”
”Hitto, minä otan ne kaikki”, poika julisti.
”Erinomainen valinta, teidän korkeutenne”, sanoi hovimestari. Siinä valossa näytti erehdyttävästi siltä kuin hovimestari olisi Michael Caine, Tuhkimon äitipuolen suosikkinäyttelijä. ”Kerrassaan erinomainen valinta.”
maanantai 20. syyskuuta 2010
Lasikenkä
Pöly kohosi ilmaan ja ikkunalasit helisivät, kun kuninkaan sotilaat ratsastivat läpi kylän ja kuuluttivat suurta uutista kaikille alamaisille. Nuori prinssi etsi itselleen morsianta ja virka kuuluisi sille tytölle, jonka jalkaan lasinen kenkä istui. Ei hätää: jokainen neito kyllä vuorollaan ehtisi sovittaa.
Tuhkimon sisaret kirkuivat korviasärkevästi ja syöksyivät jonon kärkeen. Myös Tuhkimo itse ehti paikalle ensimmäisten joukossa, sillä äitipuolensa käskystä hän oli koko varhaisen aamun ryöminyt kadulla katukiviä kiillottamassa.
Vanhin sisarista riuhtaisi kengän virkailijan kädestä ja yritti kammeta sitä jalkaansa. Kenkä oli ainakin viisi numeroa liian pieni ja muodoiltaan periksi antamaton. Siskopuoli oli kuitenkin päättäväinen ja hetkeäkään epäröimättä hän nipsaisi leathermänillä irti muutaman varpaansa ja vuoli vielä kantapäästä pois kovat nahat.
"Pistetään ne jäihin niin lekuri ompelee illalla takaisin", hän mutisi. "Käyhän Tuhkimo-kulta hakemassa pakkasesta pari jääpalaa."
Tuhkimo piteli nyt sylissään minigrip-pussia, jossa vaaleanpunaisessa jäämurskassa killuivat hänen sisarensa varpaat. Sillä aikaa hän seurasi kuinka toinen sisko tehtävästään suoriutuisi.
Jälkimmäinen sisarpuolista oli kauniimpi ja sirompi, mutta hänellä oli aina ollut veren näkemisen kanssa ongelmia. Hän oli kasvoiltaan aivan vihreänkalpea ja koetti olla vilkaisematta koko lasikenkää, koska sen läpi kuulsivat yhä vanhemman sisaren veri ja nahanriekaleet. Kenkä olisi ehkä istunut, mutta sitä ennen pikkusisko oksensi kuuluvasti ja lyyhistyi maahan tiedottomana.
Seuraavaksi tuli Tuhkimon vuoro. Hän poimi lasikengän käteensä ja käänsi sen ympäri, jolla edes suurin osa verestä ja oksennuksesta valuisi ulos. Heikkohermoinen pikkusisko oli sinä aamuna syönyt suuren lautasellisen tahmeaa kaurapuuroa, ja nyt hänen vatsansa sisältö oli tunkeutunut sitkeästi kengän kovaan kaarikäytävään: koko sisällön näki selkeästi, sillä hieno kristalli ei peittänyt mitään näkymästä.
Tuhkimo nieli kauhuntunteensa ja sujautti jalkansa nopeasti sisälle lasikenkään. Varpaidensa välissä hän tunsi paakkuuntuneen veren ja limaiset kaurahiutaleet, mutta taisteli kuvotusta vastaan ja osoitti tuomareiden edessä, että hänellä riitti pokkaa vaikka prinsessaksi asti.
Virallisten sääntöjen mukaan kenkä oli puhunut - ja sekä Tuhkimo että vanhempi sisarpuolista hyväksyttäisiin jatkoon. Heidät nostettiin rattaille ja kyyditettiin kuninkaalliseen haastatteluun.
Kärrynpenkillä istuessaan Tuhkimo yhä puristi sormissaan hyistä pakastepussia, jossa irtonaiset varpaat kotoisasti loikoilivat viileässä hauteessaan.
Tuhkimon sisaret kirkuivat korviasärkevästi ja syöksyivät jonon kärkeen. Myös Tuhkimo itse ehti paikalle ensimmäisten joukossa, sillä äitipuolensa käskystä hän oli koko varhaisen aamun ryöminyt kadulla katukiviä kiillottamassa.
Vanhin sisarista riuhtaisi kengän virkailijan kädestä ja yritti kammeta sitä jalkaansa. Kenkä oli ainakin viisi numeroa liian pieni ja muodoiltaan periksi antamaton. Siskopuoli oli kuitenkin päättäväinen ja hetkeäkään epäröimättä hän nipsaisi leathermänillä irti muutaman varpaansa ja vuoli vielä kantapäästä pois kovat nahat.
"Pistetään ne jäihin niin lekuri ompelee illalla takaisin", hän mutisi. "Käyhän Tuhkimo-kulta hakemassa pakkasesta pari jääpalaa."
Tuhkimo piteli nyt sylissään minigrip-pussia, jossa vaaleanpunaisessa jäämurskassa killuivat hänen sisarensa varpaat. Sillä aikaa hän seurasi kuinka toinen sisko tehtävästään suoriutuisi.
Jälkimmäinen sisarpuolista oli kauniimpi ja sirompi, mutta hänellä oli aina ollut veren näkemisen kanssa ongelmia. Hän oli kasvoiltaan aivan vihreänkalpea ja koetti olla vilkaisematta koko lasikenkää, koska sen läpi kuulsivat yhä vanhemman sisaren veri ja nahanriekaleet. Kenkä olisi ehkä istunut, mutta sitä ennen pikkusisko oksensi kuuluvasti ja lyyhistyi maahan tiedottomana.
Seuraavaksi tuli Tuhkimon vuoro. Hän poimi lasikengän käteensä ja käänsi sen ympäri, jolla edes suurin osa verestä ja oksennuksesta valuisi ulos. Heikkohermoinen pikkusisko oli sinä aamuna syönyt suuren lautasellisen tahmeaa kaurapuuroa, ja nyt hänen vatsansa sisältö oli tunkeutunut sitkeästi kengän kovaan kaarikäytävään: koko sisällön näki selkeästi, sillä hieno kristalli ei peittänyt mitään näkymästä.
Tuhkimo nieli kauhuntunteensa ja sujautti jalkansa nopeasti sisälle lasikenkään. Varpaidensa välissä hän tunsi paakkuuntuneen veren ja limaiset kaurahiutaleet, mutta taisteli kuvotusta vastaan ja osoitti tuomareiden edessä, että hänellä riitti pokkaa vaikka prinsessaksi asti.
Virallisten sääntöjen mukaan kenkä oli puhunut - ja sekä Tuhkimo että vanhempi sisarpuolista hyväksyttäisiin jatkoon. Heidät nostettiin rattaille ja kyyditettiin kuninkaalliseen haastatteluun.
Kärrynpenkillä istuessaan Tuhkimo yhä puristi sormissaan hyistä pakastepussia, jossa irtonaiset varpaat kotoisasti loikoilivat viileässä hauteessaan.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Prinsessasatu
Sinä yönä oli kirkas täysikuu, eikä kuningas saanut nukutuksi. Hän päätti hakea itselleen kupin lämmintä kaakaota tai lehmuksenkukka-teetä. Hän pelkäsi kutsua palvelusväkeä, koska varoi herättämästä kuningatarta.
Kuningas hiipi linnan hämärällä käytävällä ja huomasi, että prinsessan huoneesta kajasti valoa. Hän koputti ovelle ja löysi tyttarensä työpöydän äärestä kirjoittamasta päiväkirjaansa.
- Etkö saa unta, kysyi kuningas.
- En, vastasi prinsessä äreästi ja jatkoi kirjoittamista.
- Häiritseekö sinuakin kuutamo?, kysyi isä.
- Ei, vastasi prinsessa.
- Onko patja liian kova?
- Ei.
- Mikä on hätänä? Ei kai vaan ole se aika kuukaudesta?
- Ei, vastasi prinsessa. - Jätä minut rauhaan, et kumminkaan ymmärtäisi.
- Sano nyt vaan. Minä lupaan kuunnella. Kirjoitatko rakkauskirjettä jollekin ihanalle prinssille.
- En. En. En, vastasi prinsessa. - Mutta jos välttämättä tahdot tietää niin laadin säätykokoukselle kirjelmää.
- Ahaa, siis kumminkin kirjoitat kirjettä?
- Tämä on enemmänkin ohjelmanjulistus. Siinä vastataan talonpoikien hätään. On pakko tehdä nopeasti uudistuksia maan omistusta koskevaan lakiin, jotta välttyisimme siltä, että viime vuoden nälänhätä toistuisi.
- Haen keittiöstä kaakaota, sanoi kuningas. - Haluatko, että tuon sinullekin kupillisen.
- Ei kiitos, vastasi prinsessa tylysti. - En ihan oikeasti halua ummistaa silmiäni ennen kuin tämä on tehty.
- Entä lehmuksenkukkateetä?
- Isä, kuuntelisitko kerrankin. Jos emme nopeasti reagoi kriisiin, on edessä mellakoita ja mahdollinen kansannousu. Pian joku aatelisherra vaistoaa tilaisuutensa ja yrittää päästä armeijan ja kansan suosioon. Jos niin käy, saattaa meitä kohdata täysimittainen vallankaappaus.
- Omalla kohdallani lehmuksenkukka aina toimii super-hyvin, pohti kuningas. Hän istahti prinsessan sängylle ja mutisi: - Aika kova patja. Käsken palvelijoita heti tuomaan pehmeämmän.
- Meidän täytyisi myöntää ahkerille torppareille mahdollisuus työnsä avulla lunastaa itselleen se maa jota he viljelevät. Tällöin he olisivat motivoituneempia tuottamaan paremman sadon, kunnostamaan aitat ja muut rakennukset. Nyt kaikki pyrkimys lisätä tuotantoa on yhdentekevää, kun viljelijöillä ei käytännössä ole mitään omistusoikeuksia työnsä tuloksiin.
- Itselläni on sellainen mahtava niskan mukaan muotoutuva tyyny. Patjakaan ei saisi olla liian pehmeä, ettei selkä tule kipeäksi. Muista, että jos syöt sängyssä niin lakanoihin jää muruja ja se tuntuu ikävältä. Nyt lähden keittämään sitä kaakaota, hyvää yötä oma kultapuppelini!
Kuningas hiipi linnan hämärällä käytävällä ja huomasi, että prinsessan huoneesta kajasti valoa. Hän koputti ovelle ja löysi tyttarensä työpöydän äärestä kirjoittamasta päiväkirjaansa.
- Etkö saa unta, kysyi kuningas.
- En, vastasi prinsessä äreästi ja jatkoi kirjoittamista.
- Häiritseekö sinuakin kuutamo?, kysyi isä.
- Ei, vastasi prinsessa.
- Onko patja liian kova?
- Ei.
- Mikä on hätänä? Ei kai vaan ole se aika kuukaudesta?
- Ei, vastasi prinsessa. - Jätä minut rauhaan, et kumminkaan ymmärtäisi.
- Sano nyt vaan. Minä lupaan kuunnella. Kirjoitatko rakkauskirjettä jollekin ihanalle prinssille.
- En. En. En, vastasi prinsessa. - Mutta jos välttämättä tahdot tietää niin laadin säätykokoukselle kirjelmää.
- Ahaa, siis kumminkin kirjoitat kirjettä?
- Tämä on enemmänkin ohjelmanjulistus. Siinä vastataan talonpoikien hätään. On pakko tehdä nopeasti uudistuksia maan omistusta koskevaan lakiin, jotta välttyisimme siltä, että viime vuoden nälänhätä toistuisi.
- Haen keittiöstä kaakaota, sanoi kuningas. - Haluatko, että tuon sinullekin kupillisen.
- Ei kiitos, vastasi prinsessa tylysti. - En ihan oikeasti halua ummistaa silmiäni ennen kuin tämä on tehty.
- Entä lehmuksenkukkateetä?
- Isä, kuuntelisitko kerrankin. Jos emme nopeasti reagoi kriisiin, on edessä mellakoita ja mahdollinen kansannousu. Pian joku aatelisherra vaistoaa tilaisuutensa ja yrittää päästä armeijan ja kansan suosioon. Jos niin käy, saattaa meitä kohdata täysimittainen vallankaappaus.
- Omalla kohdallani lehmuksenkukka aina toimii super-hyvin, pohti kuningas. Hän istahti prinsessan sängylle ja mutisi: - Aika kova patja. Käsken palvelijoita heti tuomaan pehmeämmän.
- Meidän täytyisi myöntää ahkerille torppareille mahdollisuus työnsä avulla lunastaa itselleen se maa jota he viljelevät. Tällöin he olisivat motivoituneempia tuottamaan paremman sadon, kunnostamaan aitat ja muut rakennukset. Nyt kaikki pyrkimys lisätä tuotantoa on yhdentekevää, kun viljelijöillä ei käytännössä ole mitään omistusoikeuksia työnsä tuloksiin.
- Itselläni on sellainen mahtava niskan mukaan muotoutuva tyyny. Patjakaan ei saisi olla liian pehmeä, ettei selkä tule kipeäksi. Muista, että jos syöt sängyssä niin lakanoihin jää muruja ja se tuntuu ikävältä. Nyt lähden keittämään sitä kaakaota, hyvää yötä oma kultapuppelini!
lauantai 28. elokuuta 2010
Keisarin klassiset vaatteet
Kaukaisessa maassa eli ruhtinassuku, joka oli sukupolvelta toiselle vaalinut viisasta perinnettä. Jokaisen, joka kulloinkin oli vallassa, täytyi aina virallisissa tilaisuuksissa esiintyä taikavaatteissa.
Puvun oli aikojen alussa kutonut haltijatar, ja kerrottiin, että koko valtakunta sai ylleen suuren suojeluksen, niin kauan kuin hallitsija käyttäisi näitä vaatteita ja esiintyisi niissä kansansa edessä.
Näissä vaatteissa oli toinenkin erikoinen taika: ne oli kudottu höyhenenkevyestä, näkymättömästä kankaasta. Vain kourallinen ihmisiä oli syntymässään saanut lahjaksi sellaiset silmät, että kykeni näkemään nämä vaatteet. Sellaiset ihmiset olivat valtakunnassa suuresti arvostettuja ja vain he pääsivät korkeimpiin virkoihin.
Eräänä päivänä pääkaupunkiin kuitenkin saapui ovela huijari. Hän toi mukanaan kaunista kangasta vieraasta maasta ja hän tahtoi ommella siitä keisarin arvolle sopivan puvun. Keisari oli epäileväinen, mutta hänen vaimonsa ihastui kankaaseen niin, että antoi luvan. Muukalaisen vaatima palkkiokin oli varsin kohtuullinen.
Huijarin ainoa ehto oli se, että keisari näyttäytyisi näissä vaatteissa myös kansansa edessä.
Tätä ajatusta kaikki keisarin neuvonantajat vastustivat ankarasti. Se sotisi vastaan maan arvokkaimpia perinteitä. Entä jos haltijattaren siunaus sen vuoksi rikkoutuisi?
Huijari oli kuitenkin varautunut tällaiseen reaktioon. Todellisuudessa hän nimittäin oli naapurimaan vakooja ja hänen tarkoitusperänään oli saattaa koko valtakunta kaaokseen, ennen kuin vihollismaan armeija tekisi hyökkäyksen. Hän oli tutkinut vanhoja kirjoituksia ja lausui käärmeenkielellään:
"Eihän vanhoissa saagoissa sanota mitään siitä, ettei keisari saisi taikavaatteidensa päällä käyttää myös jotain muuta lämmikettä. Syksy on nyt poikkeuksellisen kylmä ja keisari saa toki pukea myös taikavaatteensa, kuten aina ennenkin - olen näet ommellut uuden puvun sopivan suureksi, jotta se mahtuu vanhojen vaatteiden päälle. Sillä tavoin keisari ei riko haltijattaren määräyksiä vastaan."
Neuvonantajat olivat yhä eri mieltä, mutta keisari ja hänen vaimonsa pitivät uutta vaatetta niin kauniina, että suostuivat.
Keisari puettiin siis ensin taikavaatteisiin, kuten aina ennenkin - ja vasta niiden päälle vedettiin uusi juhla-asu.
Määräpäivänä kansa kokoontui palatsin edustalle, kuulemaan keisarinsa puhetta ja ihastelemaan hänen taikavaatteitaan. Kaikkien äimistys oli suuri, kun keisari astelikin lavalle uusissa hienoissa vaatteissa. Oudointa oli se, että nyt kaikki pystyivät näkemään ne.
Mutta mitään ei suinkaan heti tapahtunut. Jokainen luuli aluksi olevansa ainoa: että hän itse oli saanut erityisen lahjan ja näki haltijattaren kutomat vaatteet. Ihmiset pitivät tiedon aluksi omana tietonaan, jotta eivät herättäisi muissa kateutta. Vasta seuraavana päivänä he palaisivat palatsille ja pyytäisivät itselleen kunniamerkkiä ja hienoa virkaa.
Tällaisen haaveilun kuitenkin rikkoi eräs lapsi, joka huusi:
"Mutta sillähän on vaatteet päällä!"
Silloin kaikki joutuivat tunnustamaan, että nyt jotakin oli vialla.
Ihmisten katseet kääntyivät hovikriitikkoon, jonka tavan mukaan aina arvosteli kuninkaan tapoja ja puheita. Hän tietenkin oli aina nähnyt taikavaatteen ja piti niitä kerrassaan rumina.
Tällä kertaa hän oli valmistellut mielessään puhetta, joka alkaisi:
"Taas se on vetänyt päälleen ne samat koinsyömät rääsyt. Jos tuo tyyli oli poissa muodista kymmenen vuotta sitten, niin nyt vaatteet ovat sen lisäksi kutistuneet pesussa ja täynnä paikkoja. Rinnuksellakin näyttäisi olevan jotain ruoantähteitä, liekö ketsuppia? - ja hihassa iänikuinen viinitahra..."
Kriitikko ei tiennyt miten aloittaa. Vaatteet olivat nyt totisinta totta ja kaiken lisäksi ällistyttävät komeat. Hän ei äkkiseltään keksinyt niistä mitään ilkeää sanottavaa.
Kaikkein eniten oli kauhuissaan koko se aatelisto, joilla oli korkea asema vain siksi, että heillä oli ollut kanttia osallistua leikkiin ja väittää että he näkivät jotakin. Nyt he pelkäsivät, että heidän koko elämäntapansa oli uhattuna. Enää he eivät voineet päteä ihmeitä tekevillä silmillään ja sillä, että tunsivat ulkoa haltijattaren saagan joka yksityiskohdan.
Kaupungissa asui myös rikkaita räätäleitä, jotka valmistivat kelle tahansa halukkaalle näkymättömiä vaatteita. Monet ihmiset janosivat imitoida keisarin esimerkkiä ja esiintyä julkisesti samantyylisessä asussa. Niinpä myös kaupungin räätälit olivat kauhuissaan: mitä jos tästä seuraisi näkyvien vaatteiden muotiaalto ja he jäisivät kerrassaan työttömiksi. Eiväthän he todellisuudessa osanneet edes pujottaa lankaa neulansilmään.
Monen muunkin ammattikunnan vauraus perustui jotain kautta taikavaatteisiin. Turistit ostivat vuosittain tuhansittain t-paitoja, joihin oli näkymättömällä tekstillä kirjoitettu sanat:
"Kävin, katsoin, näin."
tai
"hei beibi, näen vaatteittesi läpi"
tai
"jos näet lukea tämän, olet idiootti."
(Yhtä tärkeä kauppatavara olivat näkymättömät kahvikupit, joilla ei ollut painoa - ja joihin oli pilan vuoksi tehty pohjaan reikä.)
Myöskään tavallinen kansa ei alkuinnostuksen jälkeen osannut riemuita tapahtuneesta.
Vaikka keisari kohteli kansaansa ankarasti ja mielivaltaisesti, eivät ihmiset tunteneet tarvetta kapinoida, koska sentään kerran vuodessa he kaikki saivat nähdä suuren johtajansa hauraan ja kuihtuneen ruumiin sekä ihastella hänen aatelisia, mutta muuten vaatimattoman kokoisia sukuelimiään. Kansalaiset saivat nauraa sydämensä kyllyydestä, tuntea ripauksen koomista sääliä ja palata kotiinsa ajatellen, että maailmassa sittenkin oli jotain oikeudenmukaisuutta.
Nyt keisari seisoi heidän edessään tyylikkäästi puettuna ja uhkuen karismaa. Se oli väärin. Sitä ei voinut hyväksyä. Vallan ei kuulunut tuoda mukanaan kaikkea inhimillistä onnea, vaan sillä tuli olla hintansa.
Ihmiset alkoivat ärtyä. Hämmennys vaihtui vihaksi. Verenhimoinen oikeudenmukaisuuden kuohu valtasi väkijoukon. Lapset vaistosivat pelottavan muutoksen ja purskahtivat itkuun. Ihmiset irrottivat jo katukiviä ja alkoivat laulaa mellakkalauluja.
Silloin keisarin vaimo tajusi tilanteen ja alkoi väkipakolla riisua häntä. Vaimo repi pois keisarin päällystakin ja avasi jo häkeltyneen puolisonsa liivinnappeja, kun vartijat vihdoin äkkäsivät mistä oli kyse ja tulivat apuun. Nopeasti, kuin kuolemanhädässä kaikki kädet tarttuivat keisariin ja repivät riekaleiksi hänen kuosinsa. Joku riuhtaisi jopa peruukin päästä.
Kun keisari oli taas nakusillaan, hänet työnnettiin parvekkeen laidalle ja miltei kaiteesta yli. Vaimo keksi vielä heittää ahnaalle kansalle hänen kenkänsä ja vaatteensa. Ihmiset kasasivat ne keoksi torin keskelle ja sytyttivät tuleen.
Kansa hurrasi ja tanssi alkoi. Pienten lasten kyynelet pyyhittiin poskelta ja valtakunnassa olivat asiat taas palanneet ennalleen.
Huijariräätäli valeltiin näkymättömällä tervalla ja kieritettiin näkymättömissä höyhenissä ja lopuksi hänet ajettiin näkymättömillä vitsoilla ulos kaupungin portista - aina näkymättömälle sillalle asti, jonka kohdalla hän katosi näkyvistä.
Puvun oli aikojen alussa kutonut haltijatar, ja kerrottiin, että koko valtakunta sai ylleen suuren suojeluksen, niin kauan kuin hallitsija käyttäisi näitä vaatteita ja esiintyisi niissä kansansa edessä.
Näissä vaatteissa oli toinenkin erikoinen taika: ne oli kudottu höyhenenkevyestä, näkymättömästä kankaasta. Vain kourallinen ihmisiä oli syntymässään saanut lahjaksi sellaiset silmät, että kykeni näkemään nämä vaatteet. Sellaiset ihmiset olivat valtakunnassa suuresti arvostettuja ja vain he pääsivät korkeimpiin virkoihin.
Eräänä päivänä pääkaupunkiin kuitenkin saapui ovela huijari. Hän toi mukanaan kaunista kangasta vieraasta maasta ja hän tahtoi ommella siitä keisarin arvolle sopivan puvun. Keisari oli epäileväinen, mutta hänen vaimonsa ihastui kankaaseen niin, että antoi luvan. Muukalaisen vaatima palkkiokin oli varsin kohtuullinen.
Huijarin ainoa ehto oli se, että keisari näyttäytyisi näissä vaatteissa myös kansansa edessä.
Tätä ajatusta kaikki keisarin neuvonantajat vastustivat ankarasti. Se sotisi vastaan maan arvokkaimpia perinteitä. Entä jos haltijattaren siunaus sen vuoksi rikkoutuisi?
Huijari oli kuitenkin varautunut tällaiseen reaktioon. Todellisuudessa hän nimittäin oli naapurimaan vakooja ja hänen tarkoitusperänään oli saattaa koko valtakunta kaaokseen, ennen kuin vihollismaan armeija tekisi hyökkäyksen. Hän oli tutkinut vanhoja kirjoituksia ja lausui käärmeenkielellään:
"Eihän vanhoissa saagoissa sanota mitään siitä, ettei keisari saisi taikavaatteidensa päällä käyttää myös jotain muuta lämmikettä. Syksy on nyt poikkeuksellisen kylmä ja keisari saa toki pukea myös taikavaatteensa, kuten aina ennenkin - olen näet ommellut uuden puvun sopivan suureksi, jotta se mahtuu vanhojen vaatteiden päälle. Sillä tavoin keisari ei riko haltijattaren määräyksiä vastaan."
Neuvonantajat olivat yhä eri mieltä, mutta keisari ja hänen vaimonsa pitivät uutta vaatetta niin kauniina, että suostuivat.
Keisari puettiin siis ensin taikavaatteisiin, kuten aina ennenkin - ja vasta niiden päälle vedettiin uusi juhla-asu.
Määräpäivänä kansa kokoontui palatsin edustalle, kuulemaan keisarinsa puhetta ja ihastelemaan hänen taikavaatteitaan. Kaikkien äimistys oli suuri, kun keisari astelikin lavalle uusissa hienoissa vaatteissa. Oudointa oli se, että nyt kaikki pystyivät näkemään ne.
Mutta mitään ei suinkaan heti tapahtunut. Jokainen luuli aluksi olevansa ainoa: että hän itse oli saanut erityisen lahjan ja näki haltijattaren kutomat vaatteet. Ihmiset pitivät tiedon aluksi omana tietonaan, jotta eivät herättäisi muissa kateutta. Vasta seuraavana päivänä he palaisivat palatsille ja pyytäisivät itselleen kunniamerkkiä ja hienoa virkaa.
Tällaisen haaveilun kuitenkin rikkoi eräs lapsi, joka huusi:
"Mutta sillähän on vaatteet päällä!"
Silloin kaikki joutuivat tunnustamaan, että nyt jotakin oli vialla.
Ihmisten katseet kääntyivät hovikriitikkoon, jonka tavan mukaan aina arvosteli kuninkaan tapoja ja puheita. Hän tietenkin oli aina nähnyt taikavaatteen ja piti niitä kerrassaan rumina.
Tällä kertaa hän oli valmistellut mielessään puhetta, joka alkaisi:
"Taas se on vetänyt päälleen ne samat koinsyömät rääsyt. Jos tuo tyyli oli poissa muodista kymmenen vuotta sitten, niin nyt vaatteet ovat sen lisäksi kutistuneet pesussa ja täynnä paikkoja. Rinnuksellakin näyttäisi olevan jotain ruoantähteitä, liekö ketsuppia? - ja hihassa iänikuinen viinitahra..."
Kriitikko ei tiennyt miten aloittaa. Vaatteet olivat nyt totisinta totta ja kaiken lisäksi ällistyttävät komeat. Hän ei äkkiseltään keksinyt niistä mitään ilkeää sanottavaa.
Kaikkein eniten oli kauhuissaan koko se aatelisto, joilla oli korkea asema vain siksi, että heillä oli ollut kanttia osallistua leikkiin ja väittää että he näkivät jotakin. Nyt he pelkäsivät, että heidän koko elämäntapansa oli uhattuna. Enää he eivät voineet päteä ihmeitä tekevillä silmillään ja sillä, että tunsivat ulkoa haltijattaren saagan joka yksityiskohdan.
Kaupungissa asui myös rikkaita räätäleitä, jotka valmistivat kelle tahansa halukkaalle näkymättömiä vaatteita. Monet ihmiset janosivat imitoida keisarin esimerkkiä ja esiintyä julkisesti samantyylisessä asussa. Niinpä myös kaupungin räätälit olivat kauhuissaan: mitä jos tästä seuraisi näkyvien vaatteiden muotiaalto ja he jäisivät kerrassaan työttömiksi. Eiväthän he todellisuudessa osanneet edes pujottaa lankaa neulansilmään.
Monen muunkin ammattikunnan vauraus perustui jotain kautta taikavaatteisiin. Turistit ostivat vuosittain tuhansittain t-paitoja, joihin oli näkymättömällä tekstillä kirjoitettu sanat:
"Kävin, katsoin, näin."
tai
"hei beibi, näen vaatteittesi läpi"
tai
"jos näet lukea tämän, olet idiootti."
(Yhtä tärkeä kauppatavara olivat näkymättömät kahvikupit, joilla ei ollut painoa - ja joihin oli pilan vuoksi tehty pohjaan reikä.)
Myöskään tavallinen kansa ei alkuinnostuksen jälkeen osannut riemuita tapahtuneesta.
Vaikka keisari kohteli kansaansa ankarasti ja mielivaltaisesti, eivät ihmiset tunteneet tarvetta kapinoida, koska sentään kerran vuodessa he kaikki saivat nähdä suuren johtajansa hauraan ja kuihtuneen ruumiin sekä ihastella hänen aatelisia, mutta muuten vaatimattoman kokoisia sukuelimiään. Kansalaiset saivat nauraa sydämensä kyllyydestä, tuntea ripauksen koomista sääliä ja palata kotiinsa ajatellen, että maailmassa sittenkin oli jotain oikeudenmukaisuutta.
Nyt keisari seisoi heidän edessään tyylikkäästi puettuna ja uhkuen karismaa. Se oli väärin. Sitä ei voinut hyväksyä. Vallan ei kuulunut tuoda mukanaan kaikkea inhimillistä onnea, vaan sillä tuli olla hintansa.
Ihmiset alkoivat ärtyä. Hämmennys vaihtui vihaksi. Verenhimoinen oikeudenmukaisuuden kuohu valtasi väkijoukon. Lapset vaistosivat pelottavan muutoksen ja purskahtivat itkuun. Ihmiset irrottivat jo katukiviä ja alkoivat laulaa mellakkalauluja.
Silloin keisarin vaimo tajusi tilanteen ja alkoi väkipakolla riisua häntä. Vaimo repi pois keisarin päällystakin ja avasi jo häkeltyneen puolisonsa liivinnappeja, kun vartijat vihdoin äkkäsivät mistä oli kyse ja tulivat apuun. Nopeasti, kuin kuolemanhädässä kaikki kädet tarttuivat keisariin ja repivät riekaleiksi hänen kuosinsa. Joku riuhtaisi jopa peruukin päästä.
Kun keisari oli taas nakusillaan, hänet työnnettiin parvekkeen laidalle ja miltei kaiteesta yli. Vaimo keksi vielä heittää ahnaalle kansalle hänen kenkänsä ja vaatteensa. Ihmiset kasasivat ne keoksi torin keskelle ja sytyttivät tuleen.
Kansa hurrasi ja tanssi alkoi. Pienten lasten kyynelet pyyhittiin poskelta ja valtakunnassa olivat asiat taas palanneet ennalleen.
Huijariräätäli valeltiin näkymättömällä tervalla ja kieritettiin näkymättömissä höyhenissä ja lopuksi hänet ajettiin näkymättömillä vitsoilla ulos kaupungin portista - aina näkymättömälle sillalle asti, jonka kohdalla hän katosi näkyvistä.
torstai 19. elokuuta 2010
Mooseksen paras kaveri
Tämä tapahtui muutamia vuosia Mooseksen kuoleman jälkeen. Joukko nuoria intellektuelleja istui baarissa keskustellen kriittiseen sävyyn kansansa lähihistoriasta.
(Oletettavasti he olivat Luvatun Maan Yliopiston sosiologiaopiskelijoita.)
Ja katso: tähän tyyliin he puhuivat:
- Kuinka sattuvaa, että ukko kuoli juuri, kun näki Luvatun Maan.
- Ehkä se ei ollut sattumaa, irvaili kaveri.
- Ei varmasti ollutkaan, jatkoi ensimmäinen. - Veikkaan, että Mooses tiesi tasan tarkkaan missä luvattu maa sijaitsi, mutta viivytteli tahallaan, koska tarvitsi erämaata enemmän kuin perillepääsyä.
- Aivan niin, hänen valtansahan suorastaan perustui siihen, että kansamme oli eksyksissä.
- Perillä koko äijästä olisi tullut tarpeeton. Se olisi ollut vain vanha höperö ukko, historian haamu.
- Just niin. Ehkä Mooses aavisti kaiken päättyvän ja sai sydänkohtauksen, kun vihdoin näki Luvatun maan. Tajusi loppunsa tulleen. Mutta mistä te voitte tietää, että se kaiken aikaa oli tiennyt missä paikka sijaitsee?
- No totta kai, haloo! Neljäkymmentä vuotta harhailua? Siinä ajassa kuka tahansa urvelo olisi jo löytänyt pois erämaasta, jos vain olisi halunnut...
Nuorisojoukko ei ollut kiinnittänyt huomiota viereisen pöydän vanhukseen, joka oli kaiken aikaa kuunnellut heitä korva tarkkana.
Nyt vanhus nousi ja sanaa sanomatta istahti tyhjään tuoliin, joka oli opiskelijoiden pöydässä.
Yksitellen nuoret (jotka kiihkeästi paasasivat tai odottivat vuoroaan sormi pystyssä) huomasivat, että seuraan oli liittynyt joku tuntematon. Keskustelu tyrehtyi aaltona, kun nuoret tunnistivat pöytään liittyneen henkilön.
Vanha ukko oli Mooseksen paras kaveri, Rauli, nyt jo lähemmäs satavuotias.
Kun pöytäseurue oli hiljentynyt, tuli Raulin vuoro puhua. Hän ei ollut lainkaan
vihainen tai kiihtynyt.
"Oletteko pojat koskaan käyneet Egyptissä", kysyi Rauli. "Ette tietenkään, sehän olisi mahdotonta. Olette syntyneet erämaavaelluksen aikana ja syystäkin teillä on monia avoimia kysymyksiä."
"Minä kuljin Mooseksen seurassa koko erämaavaelluksen ajan", Rauli kertoi. "Synnyin Egyptissä orjana ja nyt kuolen täällä, vapaana miehenä."
"Ihmettelette varmaan, kuinka muutamien satojen mailien matkaan voi kulua 40 vuotta. Sitä matkaa ei kuljettukaan vain hiekkaerämaassa, vaan myös ihmisten sydämissä ja mielikuvissa."
"Itse asiassa me saavuimme Luvattuun Maahan jo kahdeksan kuukautta matkaan lähdön jälkeen. Monikaan vain ei tunnistanut sitä Luvatuksi Maaksi, koska ihmiset olivat tottuneet Egyptin palatseihin ja jokilaakson hedelmällisiin viljelyksiin."
"He odottivat, että perillä heitä olisi vastassa valmiit rakennukset, riveittäin hedelmäpuita sekä valmiiksi käännettyä, kuohkeaa maata. Heidän silmissään maa näytti kitukasvuiselta ja kuivalta."
"Mooseksella ei ollut muuta ratkaisua kuin kääntyä ja johdattaa kansansa takaisin erämaahan. Vaati 40 vuotta kurjuutta ennen kuin tämä seutu, jossa me nyt elämme, alkoi ihmisten silmissä näyttää siltä Paratiisilta, joka heille oli luvattu."
(Oletettavasti he olivat Luvatun Maan Yliopiston sosiologiaopiskelijoita.)
Ja katso: tähän tyyliin he puhuivat:
- Kuinka sattuvaa, että ukko kuoli juuri, kun näki Luvatun Maan.
- Ehkä se ei ollut sattumaa, irvaili kaveri.
- Ei varmasti ollutkaan, jatkoi ensimmäinen. - Veikkaan, että Mooses tiesi tasan tarkkaan missä luvattu maa sijaitsi, mutta viivytteli tahallaan, koska tarvitsi erämaata enemmän kuin perillepääsyä.
- Aivan niin, hänen valtansahan suorastaan perustui siihen, että kansamme oli eksyksissä.
- Perillä koko äijästä olisi tullut tarpeeton. Se olisi ollut vain vanha höperö ukko, historian haamu.
- Just niin. Ehkä Mooses aavisti kaiken päättyvän ja sai sydänkohtauksen, kun vihdoin näki Luvatun maan. Tajusi loppunsa tulleen. Mutta mistä te voitte tietää, että se kaiken aikaa oli tiennyt missä paikka sijaitsee?
- No totta kai, haloo! Neljäkymmentä vuotta harhailua? Siinä ajassa kuka tahansa urvelo olisi jo löytänyt pois erämaasta, jos vain olisi halunnut...
Nuorisojoukko ei ollut kiinnittänyt huomiota viereisen pöydän vanhukseen, joka oli kaiken aikaa kuunnellut heitä korva tarkkana.
Nyt vanhus nousi ja sanaa sanomatta istahti tyhjään tuoliin, joka oli opiskelijoiden pöydässä.
Yksitellen nuoret (jotka kiihkeästi paasasivat tai odottivat vuoroaan sormi pystyssä) huomasivat, että seuraan oli liittynyt joku tuntematon. Keskustelu tyrehtyi aaltona, kun nuoret tunnistivat pöytään liittyneen henkilön.
Vanha ukko oli Mooseksen paras kaveri, Rauli, nyt jo lähemmäs satavuotias.
Kun pöytäseurue oli hiljentynyt, tuli Raulin vuoro puhua. Hän ei ollut lainkaan
vihainen tai kiihtynyt.
"Oletteko pojat koskaan käyneet Egyptissä", kysyi Rauli. "Ette tietenkään, sehän olisi mahdotonta. Olette syntyneet erämaavaelluksen aikana ja syystäkin teillä on monia avoimia kysymyksiä."
"Minä kuljin Mooseksen seurassa koko erämaavaelluksen ajan", Rauli kertoi. "Synnyin Egyptissä orjana ja nyt kuolen täällä, vapaana miehenä."
"Ihmettelette varmaan, kuinka muutamien satojen mailien matkaan voi kulua 40 vuotta. Sitä matkaa ei kuljettukaan vain hiekkaerämaassa, vaan myös ihmisten sydämissä ja mielikuvissa."
"Itse asiassa me saavuimme Luvattuun Maahan jo kahdeksan kuukautta matkaan lähdön jälkeen. Monikaan vain ei tunnistanut sitä Luvatuksi Maaksi, koska ihmiset olivat tottuneet Egyptin palatseihin ja jokilaakson hedelmällisiin viljelyksiin."
"He odottivat, että perillä heitä olisi vastassa valmiit rakennukset, riveittäin hedelmäpuita sekä valmiiksi käännettyä, kuohkeaa maata. Heidän silmissään maa näytti kitukasvuiselta ja kuivalta."
"Mooseksella ei ollut muuta ratkaisua kuin kääntyä ja johdattaa kansansa takaisin erämaahan. Vaati 40 vuotta kurjuutta ennen kuin tämä seutu, jossa me nyt elämme, alkoi ihmisten silmissä näyttää siltä Paratiisilta, joka heille oli luvattu."
keskiviikko 11. elokuuta 2010
Pääsiäisen jälkipyykki
Tämä raportti saapuu hieman myöhässä, mutta ajattelin kuitenkin julkaista sen, koska on kertynyt niin paljon uutta materiaalia. Osa materiaalista on äänitetty heti Barabbaan voitonjuhlien jälkeen ja osa syntyi vasta, kun ehdin tuossa muutama viikko sitten istua alas ja jutella Toivasen Erkin kanssa.
Aluksi pieni haastattelupätkä, joka on äänitetty pääsiäisensä vuonna 33 jKr.
- Barabbas, onneksi olkoon! Miltäs nyt tuntuu?
- Vittu jee.
- Sinulle on kuulemma heti tarjottu työsopimusta Pilatuksen palatsin turvajoukoista. Luonnollisesti saat myös juontaa ensi vuoden kilpailun. Ajattelitko nyt rauhoittua ja ryhtyä kunnon kansalaiseksi?
- Ei. Kyllä miusta tuntuu, että mie pettäisin kaikki mun fanit, jos lopettaisin ryövärin urani. Vastahan tässä on päästy alkuun tappamisessa ja raiskaamisessa.
- Jeesus antoi kelpo vastuksen. Onko sinulla jotain sanottavaa vastustajastasi?
- Sori, nyt täytyy mennä kattomaan, kun tuolla näyttäis olevan jotain teinityttöjä oottamassa nimmaria.
- Täällä Erkki Toivanen, Pontius Pilatuksen palatsi.
* * *
Myöhemmin pohdin tapahtumia kahden asiantuntijan kanssa:
- Minkä seikkojen luulette taivuttaneen kansan mielipiteen tunnetun rikollisen puolelle?
Poliittinen asiantuntijamme, edellisten kisojen voittaja ja nykyinen armahdusvalmentaja:
- Mietitään lähtökohtia: toinen on tuomittu kadotukseen... kun taas toista odottaa paikka Taivaassa. On ilmeistä, että kansan sympatiat ovat sen puolella, jolle koituu vakavammat seuraukset. Olisihan tylyä tuomita joku tietäen, että hän sen seurauksena singahtaa suoraan Helvettiin.
- Eli oikeastaan Barabbaan äänestäminen on kristillinen valinta?
- Niinkin sen voisi sanoa. Barabbaan äänestäminen on osoitus armosta. Tällöin hänelle annetaan uusi mahdollisuus hyvittää syntinsä.
Käännyin toisen vieraamme puoleen:
- Entäs sitten te? Olette itse fariseus, mutta kuitenkin Jeesuksen faniklubin jäsen.
Fariseus:
- Kyllä vain. Näin hänessä heti alusta saakka paljon potentiaalia.
- Mutta kuitenkin nyt kävi näin. Miksi suosikkisi koki tappion? Miksi kansa uhraa oman pelastajansa?
- No epäilen, että tässä viimeisessä koitoksessa Jeesus käyttäytyi vähän ylimielisesti. Hänestä sai sellaisen kuvan kuin hän ei välittäisi maallisen tuomioistuimen päätöksistä - tai edes kansan mielipiteestä.
- Hän kieltämättä vaikutti pelottomalta - suorastaan välinpitämättömältä.
- Näin juuri. Jeesus esiintyi ikään kuin ei edes pelkäisi kuolemaa. Tässä syntyi hämmennys, että tahtooko hän voittaa ollenkaan - vai onko hän päin vastoin aivan varma voitostaan. Se on hankala ristiriita.
Minä:
- Mitä luulette, että Jeesuksen kannattajille nyt tapahtuu? Yksi heistä tiettävästi jo hirtti itsensä ja muutkin ovat enemmän tai vähemmän peloissaan.
Valmentaja:
- Vaikea sanoa pitkällä tähtäimellä. Luulen kyllä, että Nasaretilaisella on aika vankka kannattajakunta. He ehkä vetäytyvät hetkeksi maan alle, mutta varmaan jo muutaman vuoden kuluttua nähdään ikoneja ja kalakuvioisia t-paitoja.
Fariseus:
- Tuskin tämä jää tähänkään. Kuulemani mukaan kustantajille on tullut jo ainakin neljä ehdotusta Jeesuksen elämänkerrasta.
Aluksi pieni haastattelupätkä, joka on äänitetty pääsiäisensä vuonna 33 jKr.
- Barabbas, onneksi olkoon! Miltäs nyt tuntuu?
- Vittu jee.
- Sinulle on kuulemma heti tarjottu työsopimusta Pilatuksen palatsin turvajoukoista. Luonnollisesti saat myös juontaa ensi vuoden kilpailun. Ajattelitko nyt rauhoittua ja ryhtyä kunnon kansalaiseksi?
- Ei. Kyllä miusta tuntuu, että mie pettäisin kaikki mun fanit, jos lopettaisin ryövärin urani. Vastahan tässä on päästy alkuun tappamisessa ja raiskaamisessa.
- Jeesus antoi kelpo vastuksen. Onko sinulla jotain sanottavaa vastustajastasi?
- Sori, nyt täytyy mennä kattomaan, kun tuolla näyttäis olevan jotain teinityttöjä oottamassa nimmaria.
- Täällä Erkki Toivanen, Pontius Pilatuksen palatsi.
* * *
Myöhemmin pohdin tapahtumia kahden asiantuntijan kanssa:
- Minkä seikkojen luulette taivuttaneen kansan mielipiteen tunnetun rikollisen puolelle?
Poliittinen asiantuntijamme, edellisten kisojen voittaja ja nykyinen armahdusvalmentaja:
- Mietitään lähtökohtia: toinen on tuomittu kadotukseen... kun taas toista odottaa paikka Taivaassa. On ilmeistä, että kansan sympatiat ovat sen puolella, jolle koituu vakavammat seuraukset. Olisihan tylyä tuomita joku tietäen, että hän sen seurauksena singahtaa suoraan Helvettiin.
- Eli oikeastaan Barabbaan äänestäminen on kristillinen valinta?
- Niinkin sen voisi sanoa. Barabbaan äänestäminen on osoitus armosta. Tällöin hänelle annetaan uusi mahdollisuus hyvittää syntinsä.
Käännyin toisen vieraamme puoleen:
- Entäs sitten te? Olette itse fariseus, mutta kuitenkin Jeesuksen faniklubin jäsen.
Fariseus:
- Kyllä vain. Näin hänessä heti alusta saakka paljon potentiaalia.
- Mutta kuitenkin nyt kävi näin. Miksi suosikkisi koki tappion? Miksi kansa uhraa oman pelastajansa?
- No epäilen, että tässä viimeisessä koitoksessa Jeesus käyttäytyi vähän ylimielisesti. Hänestä sai sellaisen kuvan kuin hän ei välittäisi maallisen tuomioistuimen päätöksistä - tai edes kansan mielipiteestä.
- Hän kieltämättä vaikutti pelottomalta - suorastaan välinpitämättömältä.
- Näin juuri. Jeesus esiintyi ikään kuin ei edes pelkäisi kuolemaa. Tässä syntyi hämmennys, että tahtooko hän voittaa ollenkaan - vai onko hän päin vastoin aivan varma voitostaan. Se on hankala ristiriita.
Minä:
- Mitä luulette, että Jeesuksen kannattajille nyt tapahtuu? Yksi heistä tiettävästi jo hirtti itsensä ja muutkin ovat enemmän tai vähemmän peloissaan.
Valmentaja:
- Vaikea sanoa pitkällä tähtäimellä. Luulen kyllä, että Nasaretilaisella on aika vankka kannattajakunta. He ehkä vetäytyvät hetkeksi maan alle, mutta varmaan jo muutaman vuoden kuluttua nähdään ikoneja ja kalakuvioisia t-paitoja.
Fariseus:
- Tuskin tämä jää tähänkään. Kuulemani mukaan kustantajille on tullut jo ainakin neljä ehdotusta Jeesuksen elämänkerrasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)