Himopelaajan päiväkirja: Oleminen, aika ja Fallout

Kaikki fantasiamme eivät suinkaan ole seksuaalifantasioita. Erootiset päivähaaveet ovat vain parhaiten tiedostettuja fantasioiden joukossa, koska niiden jatkuvasti hoetaan olevan normaali asia. Seksuaalifantasioistaan saa sekä vaieta että puhua. Niitä ei suinkaan tarvitse torjua mielestä tai unohtaa - ellei sitten koe jotain uskonnollista ahdistusta ajatustensa tähden.

Seksuaalisia tarinoita ja kuvitelmia julkaistaan estoitta sekä miehille että naisille suunnatuissa lehdissä. Tietyt seksuaalisuuden muodot saattavat olla rohkeampia kuin toiset, mutta joka tapauksessa on täysin luvallista tunnustaa itselleen, jos märkiin päiväuniin uppoutuu päivin ja öin, aamuin ja illoin.

Nyt en aion kuitenkaan puhua seksistä sen enempää, vaan pohtia niitä kaikkia muita fantasioita, joita tuosta vain ilmaantuu mieleen, velloo siellä hetken ja sitten taas katoaa jonnekin vaistojen ja unien hallitsemalle aivojen suljetulle osastolle. Kuten sanoin, ei-seksuaalista fantasioista on paljon vaikeampi puhua. Niistä ei tunnu saavan otetta.


Fantasiamme vaietut huoneet

Kaikki tietävät kosto-fantasiat. Ne ovat seksuaalifantasioiden ohella toinen ryhmä, jolla on oma valmis terminsä ja selkeät kulttuuriset vastineensa. Varmaan kaikilla on ollut kostofantasioita muodossa tai toisessa. Vaikka lapsuuteni oli selkeästi rikkaampi koston ajatusten suhteen, tunnustan yhä silloin tällöin ajautuvani jonkinlaisen köyhän kostofantasian liepeille.
En kuvittele niinkään, että suoranaisesti tappaisin jonkun, mutta saatan esimerkiksi haaveilla siitä, että jokin epämiellyttävä henkilö tai minut jottenkin päihittänyt ihminen saisi "ansionsa mukaan". Saatan esimerkiksi tuskastua ihmisryhmän, kuten amerikkalaisten tai töölöläisten ääliömäisyydestä ja toivoa että he joutuisivat kosketuksiin todellisuuden kanssa - hyvinkin rankasti.

Kostofantasioitteni tyypillisiä kohteita ovat esimerkiksi karppaajat - mutta tämä on hyvin laimea esimerkki, koska karppaaja on niin ilmeisesti myynyt sielunsa paholaiselle. Muistan myös kuinka Syyskuun yhdentenätoista kaksoistornien romahtaessa minun ällistykseeni ja syttyvän sodan pelkoon sekoittui selkeitä kostofantasian elementtejä. Kykenin monellakin tunteen tasolla ymmärtämään terroristien motiiveja, koska tiesin, että maailma oli jo pitkään odottanut jonkinlaista Robin Hoodia, joka taistelisi vaurauden maiden ahneita raharuhtinaita vastaan. Ja olihan tosiaan kyseessä World Trade Center - lännen rikkauden ja mahtavuuden symboli.

(Nyt hyppäsin siis laimeasta esimerkistä suoraan siihen oman aikamme kaikkein käytetyimpään ja kuluneimpaan.)

Luulen, että kostofantasioiden suhteen olen kuitenkin melkoinen amatööri. Olen ehkä liian hyväosainen repiäkseni niistä kaiken ilon irti. Lapsena asiat olivat toisin, kun minulla oli selkeitä vihollisia - tyypillisiä peruskoulun kusipäitä, joiden päänmenoksi suunnittelin kaikenlaista luovaa, vaikka harvoin kuitenkaan uskalsin toteuttaa mitään vastaiskuistani. Ehkä päästin ilmat jonkun pyöränrenkaista, siinä kaikki.


Fantasioilla rahastaminen

Kostofantasiat on seksuaalifantasioiden ohella myös tehokkaimmin kyetty muuntamaan rahaksi. Melkein joka toinen supersankari on jonkinlainen "kostaja". Kuuluisin heistä on tietenkin Batman, joka kostaa Gotham Cityn alamaailmalle omien vanhempiensa kuoleman - tosin hän toimii usein epäuskottavan armeliaasti.

Kirjallisuudessa kostofantasiat ovat suorastaan klassinen genre. Monte Criston Kreivi on kostofantasia. Shakespearen Hamlet on kostofantasia. Homeroksen Odysseia huipentuu kostofantasiaan, kun Odysseus saapuu kotiin ja tappaa vaimonsa kilpakosijat.
Kaikkein kuuluisin kostofantasioiden lähde on tietenkin Raamattu. Sodomman ja Gomorran tuho on kostofantasia. Noan rakentaa arkkinsa, koska Jumala tahtoo kostaa ihmiskunnalle. Kun juutalaiset pakenevat Egyptin vankeudesta, esitetään yhdeksän kostofantasiaa sammakoiden, heinäsirkkojen ja esikoislasten kuoleman muodossa. Jep, Mooseksen kirjat koonneilla henkilöillä todella taisi olla traumoja Egyptin orjuudesta.

Raamatun kostofantasiat eivät kuitenkaan rajoitu vain Vanhaan Testamenttiin. Myös kristityt kokivat vainoja liikkeen ensimmäisinä vuosisatoina ja niinpä pyhiin teksteihin on liitetty täysin tuulesta temmattu ja mieletön kostofantasia nimeltään Johanneksen ilmestys, toiselta nimeltään Ilmestyskirja.

Johanneksen ilmestyksen kirjoittaneella Johanneksella ei tiettävästi ole edes mitään tekemistä sen Johanneksen kanssa, joka tunnetaan apostolina tai sen Johanneksen kanssa, jonka mukaan on nimetty Johanneksen evankeliumi - saati sitten Johannes Kastajan, mutta Johannes on kai varhaisella keskiajalla ollut riittävän vakuuttava nimi, jotta täysin randomi huumehoureinen visio meni läpi kustannustoimittajien syynistä ja päätyi osaksi Uutta Testamenttia. Miten monelta hullulta lahkolta olisimme ehkä välttyneet, jos Ilmestyskirja olisi tunnustettu siksi mitä se on - eli hourupäisen henkilön kostofantasiaksi.


Päiväunelmien supermarket

Ei huolta, aion kyllä puhua Fallout-pelisarjasta, tämä alustus vain tuntuu venyvän järjettömiin mittoihin. Minulla on varmaan vain d-viamiinin puutetta tai jotain, kun en osaa pysyä aiheessa. Olen kyllä ottanut AD-HD-lääkkeeni. Tämä fantasia-aihelma täytyy vain kartoittaa perin pohjin ennen kuin uskallan kommentoida maailman täydellisintä Scifi-Fantasia-Rooli-Seikkailu-peliä sanallakaan.

Joillekin päiväunelmillemme ei kielestämme ja kulttuuristamme löydy käsitteellistä ilmiasua. Ne vain tapahtuvat, mutta eivät jää muistiin. Niille ei ole sanaa, eikä niitä ehkä siksi osata myöskään kaupallistaa peliteollisuudessa.

Yksi pelien tarjoama etu elokuviin ja kirjoihin nähden on SAVE/LOAD -mahdollisuus. Jonkin haastavan kohdan ohittamista voi yrittää lukuisia kertoja - mutta aivan yhtä hyvin jonkin kohdan voi tallettaa, koska se oli helppo ja mukava, siinä on jotain hienoa, jonka vuoksi on syytä palata - jos nyt sitten koskaan sellaiselle sattuu aikaa ja tarvetta.

Olen huomannut elämässäni usein haaveilleeni juuri tuosta samasta kyvystä tallettaa ja loudata. Jos vain voisin ottaa uusiksi jonkin epäonnistuneen vaiheen - tai elää uudestaan läpi parhaita hetkiä. Itse asiassa tällaiset fantasiat eivät suinkaan ole peliteollisuuden keksintöä. Ihmiset ovat varmaan koko olemassaolonsa ajan sekä jossitelleet epäonnistumisiaan että kaihonneet hyviä vanhoja päiviä. Aivojemme unelmoimassa LOAD/SAVE -toiminnossa ei ole mitään uutta. Muistimme jo valmiiksi tallettaa ja loudailee mitä sattuu. Hyvien hetken muistamiseen ei tarvita digitaalikameraa tai edes valokuvamuistia - menneiden tapahtumien muistot seuraavat meitä siunauksena tai sirouksena, miten sen nyt kulloinkin tahtoo nähdä.

Odota vain niin huomaat jo seuraavan parin päivän aikana ajautuneesi rutiininomaisten seksifantasioiden lomassa myös jos-vain tai kumpa-voisin-palata-siihen-hetkeen -fantasiaan. Jossittelu on yhtä arkipäiväinen synti kuin himo tai katkeruus.


Entä ne vaikeammin hahmoteltavat fantasiat

Mistä kaikesta ihminen voi haaveilla? Eivätkö mahdollisuutemme ole rajattomat? Voisin esitellä tuhat päiväunelmien lajia, mutta mitkä niistä kertoisivat mitään ihmisestä tai maailman parhaasta pelisarjasta. Mehän haaveilemme auringosta silloin kun on kylmä ja viileästä tuulesta silloin kun on liian kuuma. Meidän mielemme jatkuvasti pakenee jonnekin muualle, jossa asiat ovat paremmin - vaikka emme kovin täsmällisesti edes osaisi määritellä mitä se kaikista parhain edes olisi.

Ihmistä lajina leimaa se, että hän ei ole läsnä. Muistaakseni Risto Ahti on sanonut jotain sen suuntaista, että "synti on puutteellista läsnäoloa." Tähän havaintoon liittyy se hieno teologinen ikuisuusongelma, että synti itse asiassa astuu maailmaan vasta silloin, kun ihminen alkaa haaveilla Paratiisista ja Jumalasta - sekä tietenkin Jumalan kaltaiseksi tulemisesta. Hän haaveilee kaikesta hyvästä ja parmmasta ja sitä myöten luo perustan omalle pahuudelleen - huomaamattomuudelle, ohitse kävelemiselle.

Ehkä laupias samarialainenkin pysähtyi auttamaan muukalaista vain siksi, ettei hän sillä hetkellä sattunut pohdiskelemaan omaa eettistä erinomaisuuttaan.

Pahuushan arkisimmissa muodoissaan on vain sitä, että emme kohtaa todellisuutta ja lähimmäisiämme kasvoista kasvoihin. Sen sijaan pakenemme menneisyyteen ja tulevaisuuteen - ja peleihin, kuten Fallout 2 tai Fallout 3, jotka ovat siinä suhteessa omaa luokkaansa. Pahuuden syntyyn sanotaan riittävän, että hyvät ihmiset katsovat muualle. Mihin he sitten katsovat? Ehkä syvälle itseensä, ehkä he kurkottavat kohti Jumalaa - tai ehkä he ovat liian uppoutuneita kirjoittamaan utopistisia julistuksia hyvyyden voitosta.

Seksuaalinen tantra, joka on erikoinen länsimaisiin tarpeisiin luotu yksinkertaistus buddhalaisesta vajrayana-perinteestä, etsii ratkaisuja intimiteettiin siitä, että ollaan intiimisti. Siis suljetaan televisio, suljetaan jääkaapin ovi, katsotaan toisia silmiin. Jotenkin on hullua kuinka on tultu siihen, että läsnäoloa varten täytyy käydä kursseja - mutta niin se vain on nykyään, myönnän koko skenaarion todeksi ja tutuksi.

Luulen, ettei Heidegger Olemista ja aikaa kirjoittaessaan edes tajunnut mihin moderni maailma oli menossa - että häntä luettaisiin niinkin paljon lähinnä siksi, että ihmiset ovat unohtaneet olemisen perusteet, vieraantuneet oman maailmassa olemisensa sietämättömästä sellaisuudesta, kuhan-vaan-jossain-ja-jonkinlaisena-olemisesta, olemisesta ilman, että se kaiken aikaan suuntautuisi joksikin toisenlaiseksi tulemiseen tai jonkun elokuvan roolihahmon elämään samaistumiseen. Oleminen sellaisena kuin se sattuu olemaan on kokemassa jonkinlaisen rajun inflaation, kun kaikki oleminen on tehostunut suorittamiseksi ja totiseksi eksistoimiseksi, eli elämysten sekä "olemusten" metsästämiseksi. Mutta nyt aloin puhua jo Heideggeria vastaan. Olkoon niin.


Lopuksi

Palaan vielä Fallout-peleihin yksityiskohtaisemmin toisessa kirjoituksessa. Tahtoisin vielä luetella useampia fantasian lajeja, mutta lista täydentyy kaiken aikaa, kun bongaan uusia. Toisaalta en haluaisi pilata päiväunelmiani olemalla niistä liian tietoinen - paitsi tietenkin buddhalaisena minun on harjoiteltava negatiivisten tunteiden tiedostamista, ja tyynnyttmistä, jotta jonakin päivänä voisi haastaa Dalai Laman kaksintaisteluun tyyneydessä. Ah, siinä vasta klassinen buddlainen fantasia: minä versus Buddha - kumpi räpsäyttää silmiään ensimmäisenä, kumman otsalla hikipisarat kiivaammin valuvat! It's on!

Sellaista samsarista pläjäystä odotellessa on pakko asettaa toivonsa pienemmille fantasioille: televisioon pääsemis -fantasioille, Finlandia-palkinnon voittamis -fantasioille, avaruuskävelyfantasioille ja muille ehkä jonakin päivänä toteutuville in your dreams -fantasioille, kuten sille epätodelliselle sattumalle, että kukaan koskaan lukisi näin pitkää blogivuolatusta loppuun saakka.


Loppujen lopuksi

Ihminen ei eroa muista eläimistä ehkä niinkään väitetyn rationaalisuutensa vaan juuri kuvittelukykynsä vuoksi. Mielessään hän ennakoi tulevaa, käy läpi menneitä virheitä ja ennakoi toisten ihmisten reaktioita. Juuri suunnittelu antaa ihmiselle etulyöntiaseman, vaikka suunnitelmamme joskus olisivatkin aivan järjettömiä.

Tuotantoeläinten kärsimystä kuulee usein oikeutettavan sillä, että eläimet eivät kykene samaan kuin ihmiset - mutta eikö eläinten kokema kärsimys ole paljon pahempi asia juuri siitä samaisesta syystä! Eläimet eivät häkissään voi uppoutua unelmiinsa ja paeta vallitsevia olosuhteita tulevaisuuteen, menneisyyteen tai silkkaan kuvitelmaan. Ne joutuvat ottamaan kärsimykset vastaan sellaisenaan, olemaan läsnä, tuntemaan tilanteen koko toivottomuuden.

Halutessamme me ihmiset osaamme kyllä kuvitella että sika ei viihdy, mutta mielikuvituksemme sallii yhtä hyvin myös sen, että me kuvittelemme pois koko ongelman. Kykenemme myötätuntoon, mutta juuri empatiakykymme vuoksi me emme halua nähdä tai kuulla koko asiasta. Eettisyys kuulostaa teoriassa hyvältä, mutta käytännössä siitä tulee ikävä tunne vatsanpohjaan. Samaistumme ennemmin vaikka elokuvan tai kirjan tai pelin hahmoihin, koska sillä ei ole oikeasti niin väliä kuinka heille käy. Hehän ovat vain keksittyjä hahmoja.

Rajaton kuvittelukykymme on mahdollistanut sen, että ylipäänsä suostumme elämään pienissä betonisissa asunnoissa, istumaan monta tuntia aloillamme bussissa ja sietämään melua, saasteita ja fyysistä epämukavuutta. Kuvittelukykymme on antanut meille teknologian ja uskontojen siivet, mutta pahimmillaan se kyykyttää meidät yhteiskunnallisiin oloihin, joissa jopa ruukkukasvi saattaisi nahistua.

11-11-11

Numerot voivat ajaa ihmisen hulluksi. Tiedän siitä ihan liikaa, koska matemaattiset ongelmat ovat valvottaneet minua lukuisina öinä elämäni varrella. Nytkin olen miettinyt pääni puhki, että mitä ihmettä voisin kirjoittaa blogiini tällaisen tylsämielisen ihmisen numeromystiikkaan vetoavan otsikon alle.

Tämä on vielä pientä verrattuna siihen, kun reilu vuosi sitten aivan sattumalta lähdin ratkaisemaan Goldbachin hypoteesia, matemaattista ongelmaa, jota lukuisat nerot Gaussista lähtien ovat yrittäneet ratkoa jo yli sadan vuoden ajan. Hypoteesista on kirjoitettu jopa romaani ja jonkin aikaa sen todistajalle tarjottiin kirjan myyntiniksinä kahden miljoonan dollarin palkkiota.

Tuskani oli sitäkin suurempi, kun kaiken pahan päätteeksi onnistuin ratkaisemaan sen pirun ongelman. Mietin mitä helvettiä minä nyt teen? Ahdistuneena vatvoin uskottavan tieteellisen artikkelin vaatimaa työtä ja vaivannäköä. Nukuin levottomasti monta yötä putkeen: Miten minä julkaisen ratkaisun? Miten saan ihmiset ottamaan sen vakavasti? Mitä jos joku professori varastaa sen ja ottaa omiin nimiinsä?

Eikä tämä ole mikään vitsi. Soitin isälleni, joka on matematiikan opettaja. Puhuin puhelimessa ja esitin ratkaisut ääneen. Hän ei löytänyt siitä mitään moitittavaa. Kun muutama viikko myöhemmin kävin kotona, esitin samat ratkaisut paperilla - tosin tällä kertaa olin jo kehittänyt sille hieman edistyneempiä muotoiluja. Myös kummisetäni on insinööri ja tähtitieteilijä - minkä lisäksi haka pelaamaan shakkia. Niinpä esitin ratkaisuni myös hänelle, siinä toivossa, että hän löytäisi niistä loogisia ristiriitoja. Mutta valitettavasti ratkaisuni vääräksi todistaminen ei vieläkään edennyt.

Lisäksi ratkaisua varten kehittämistäni osaratkaisuista alkoi löytyä yllättäviä sovelluksia muiden alkulukuja koskeviin ongelmiin. Koko alkulukujen mysteeri alkoi purkautua ja minulla oli pian syli täynnä uusia matemaattisia käsitteitä ja metodeja. Kirjoitin viikon aikana yli 60 sivua niistä puutteista, joita olin löytänyt aiemmasta alkuluku-tutkimuksesta. Keksin muun muassa todistuksen alkulukuparien äärettömälle lukumäärälle.

Kehitin kaiken päätteksi algoritmin, joka antoi huomattavasti tarkempia likiarvoja kuin vanha logaritmiin perustuva Alkulukulause. Pienensin sen noin 2-prosentin virhemarginaalin ensin alle yhteen prosenttiin ja sitten alle promilleen - missä vaiheessa olisin tarvinnut tehokkaampia laskuohjelmia kaavani tarkistamiseksi.

Mikään ei viitannut siihen, että lähtökohdissani olisi virheitä. Kaikki jo ratkaistut ja ratkaisemattomat lukuteoreettiset ongelmat, joita käytin teoriani tarkistamiseksi osoittivat, että laskutoimitukseni pätivät. Vain Riemannin hypoteesia, matematiikan kuningas-ongelmaa, en saanut ratkaistuksi, koska en lukuisista yrityksistäni huolimatta tajunnut edes mistä siitä pohjimmillaan on kyse. Minulta näytti puuttuvan jokin käsitteellinen aparaatti, joka liittyi imaginaarilukuihin tai koodikieleen - tai sitten Riemannia ei vain pysty lähestymään kynän ja paperin avulla, pelkän lukion pitkän matematiikan pohjalta.

Lähetin myös sähköpostia muutamille suomalaisille matematiikan professoreille eri yliopistoissa. Kerroin ratkaisseeni Goldbachin hypoteesin, mutta valitettavasti kukaan heistä ei kutsunut minua minkäänlaiseen matemaattiseen turnajaiseen, jossa totuus olisi selvinnyt.

Mitä helvettiä yksittäinen ihminen edes tekee jollain matemaattisen ongelman ratkaisulla, jos hänellä ei ole sosiaalisia suhteita matematiikan eliittiin tai edes työelämän sovelluksia, joissa hän voisi ratkaisuaan hyödyntää. Luulen, että monikin ihminen on historian varrella ratkaissut erinäisiä mukamas vaikeita ongelmia, mutta sitten vain jättänyt asian sikseen. Niin ainakin minä olen tehnyt ja tunnen siitä outoa syyllisyyttä.

En pelkää niinkään, että joku ehättäisi esittämään saman ratkaisun minua ennen. Mitä sitten? Ei se kahden miljoonan palkkio ole enää edes voimassa? Eniten minua häiritsee se, että tiedän jonkun mahdollisesti tuhlaavan energioitaan Goldbachin hypoteesiin, vaikka ratkaisuni olisi jo voitu julkaista kansainvälisissä alan lehdissä. Jos saattaisin ratkaisuni julkisuuteen, voisi se vapauttaa monta älykästä mieltä pohdiskelemaan paljon tärkeämpiä ongelmia.


Pii ja kaikki siihen liittyvä hulluus

Kaiken lisäksi en edes ole yhtään kiinnostunut numeroista. Minusta on esimerkiksi silkkaa mielipuolisuutta laskea jotain Piin likiarvoja - saati sitten opetella ulkoa yhtään pidempiä rimssuja. Koko tehtävä on järjetön, koska ympyrä ja neliö eivät koskaan kohtaa. Insinööritkin ovat jo aikaa sitten saaneet riittävän tarkat likiarvot käytännön laskutoimituksia varten, miksi vaivautua?

Piin koko mysteerin varsinainen ydin on siinä, että "ympyrä" on mielikuvituksen tuotetta. Ympyrä on antropomorfismi, ihmisen tajunnan luomusta. Todellisuudessa esiintyy kyllä spiraaleja sekä ovaaleja, monikulmioita, aaltoja ja monenlaisia käyriä muodostelmia, mutta ei koskaan täydellisiä ympyröitä.

Ympyrä on pakkomielteinen idea. Sitä ei voi laskea, koska se ei ole matemaattinen olio. Fysikaalinen luonto ei noudata ympyrän muotoisia reittejä tai synnytä täysin symmetrisiä ympyröitä. Planeetat eivät kierrä ympyrärataa, eikä esimerkiksi kehämäinen bentseeni-rengas ole ympyrä vaan kuusikulmio. Yksikään helmi ei ole täysin sileä tai täysin symmetrinen.

Ympyrän laskeminen ei koskaan saavuta päätepistettä, minkä voi todistaa esimerkiksi suhteellisuusteorian avulla. Ympyrän kaari piirretään aina siten, että kehä kulkee samalla etäisyydellä suhteessa keskipisteeseen. Jos ympyrä määritellään kehän tai kaaren pisteen mukaan, se sijaitsee eri kohdassa, koska kaaresta katsottuna keskipiste on se mikä liikkuu - kuten maasta katsottuna aurinko näyttää liikkuvan taivaanrannan poikki.

Jos taas määritelmä luodaan systeemin ulkopuolelta, on huomattava kaksi asiaa: ensinnäkään maailmassa ei ole kiinteää pistettä. Vaikka keskipiste olisi äärimmäisen massiivinen, saa kehän liike siinä aikaan mikroskooppisia värähdyksiä. Esimerkiksi oma planeettamme saa aurinkoa kiertäessään siinä aikaan pientä liikettä. Toiseksi: ympyrä on kaksiulotteinen käsite kolmiulotteisessa avaruudessa, eikä ole mahdollista katsoa koko ympyrää, jokaista sen pistettä suoraan samassa yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Tarkkailijan etäisyys ympyrän keskipisteeseen ja reunoihin on tällöin epäsuhteinen ja eri pituinen, jolloin ne havaintoon nähden vääristyvän - tosin aistimme eivät havaitse niin pieniä vääristymiä tai aivomme korjaavat ne.

Kaikki ympyrään liittyvä on pelkkää abstraktiota, koska avaruus ei ole kaksiulotteinen ja koska se taipuu sekä fysiikan teorioissa että aistimyksessa: ympyrät vääntyvät ja litistyvät, eikä mitenkään tarkka piin likiarvo mahda mitään sille asialle, että koko ympyrä olikin pelkkää lumetta.


Puurtakaa ja vauhkotkaa vaan

Oikeasti ympyrä ei kuuluisi lainkaan matematiikan alaan vaan psykologiaan. Se on häiriintyneen mielen luoma yksinkertaistus paljon monimutkaisemman maailman käsittämättömistä taustailmiöistä. Ympyrä on näköharha. Jokainen ympyrä paljastuu epätäydelliseksi: navoiltaa litistyneeksi, avautuvaksi tai sulkeutuvaksi. Piin metsästäminen on vain monikulmion pakottamista kohti täydellista platonisen ideamaailman haamua. Työ ei koskaan valmistu. Koko projekti on vain numeromystikkojen teologista hurmosta.

Mutta Goldbachin hypoteesi - se saatanan paska on nyt ratkaistu ja jos joku tahtoo kuulla miten se menee niin olen valmis kertomaan... mutta se vaatiikin sitten monen tunnin puuduttavaa keskustelua tuopin ääressä tai 60 sivun tylsän artikkelin lukemista.

Onko kukaan muka valmis sellaiseen piinaan? Numerot ovat tylsiä ja matematiikka ihan perseestä. Lupaan, että Goldbachin hypoteesista riittää, kun tietää, että se on tosi. Sen tarkempia selityksiä ei kukaan ole kaivannut vuosikymmeniin. Enintään kyse on matemaatikoiden turvallisuuden tunteesta: naurettavasta luulosta, että koko heidän käsitteellinen maailmansa voisi luhistua, jos klassiseen hypoteesiin löytyisi pieni poikkeama.

Sitä sinun ei enää tarvitse pelätä. Goldbachin hypoteesi pätee loppuun saakka. Jos olet viisas niin uskot yhdestä sanasta. Minun käy sääli niitä hulluja, jotka yrittävät tietokoneella laskea aina vain suurempia alkulukuja ikään kuin jokin muuttuisi. Toivoisin, että voisin pelastaa heistä muutaman, mutta olen sellaiseen akateemiseen palastustyöhän aivan liian laiska.

Oh, be a fine girl, Kiss Me!

Jostain olin saanut sen käsityksen, että oma aurinkomme olisi tähtien joukossa vähäpätöinen, vain vaatimaton hiekanjyvä todellisten super-aurinkojen rinnalla.

Osittain se onkin totta, sillä tunnetusta maailmankaikkeudesta on löydetty tähtiä, jotka ovat todellisia jättiläisiä - tuhansia, ellei miljoonia kertoja omaa aurinkoamme kookkaampia.

Kuten helposti käy, ihmisen mieli vääntää tällaisen havainnon vähättelyksi ja itsesyytökseksi. Me olemme vain pieniä muurahaisia, emmekä ansaitse sen enempää, koska aurinkommekin on muiden aurinkojen joukossa niin vähäpätöinen. Voi meitä mitättömiä, jotka erehdyimme luulemaan joskus jumalaksi tuota pikku tähtöstä vain koska se on lähellä ja siksi näyttää niin suurelta. Todelliset titaanit ovatkin ihan muualla ja nyt meidän täytyy suunnata kumarruksemme toiseen suuntaan. Miten me saatoimmekin olla niin tyhmiä?! Tunnen itseni likaiseksi ja häpäistyksi?

Mutta, mutta... koko juttu on ihan täyttä paskaa! On nimittäin väärää tietoa, että aurinkomme olisi keskivertoa pienempi. Itse asiassa, jos uusimpia tilastoja katsotaan niin oma aurinkomme on suurempi kuin 90% tähdistä. Aurinkomme pienuus on täysi myytti ja tieteen vanhentunut olettamus - aivan kuten olettamukset penikseni pienuudesta. Kaikki johtui vain siitä, että tapasin yhden tytön, jonka edellinen rakastaja oli ollut hevosen sukulainen ja sitten vuosia elin ihan väässä luulossa siitä mikä on normaalia - mutta ei siitä nyt enempää.

Varmaan parempi jos aloitan ihan alusta ja kerron miten koko väärinkäsitys on syntynyt.


Pieni vai suuri?

Niin, siis jossain vaiheessa keksittiin, että tähdet ovat tosi kaukana - tosi, tosi, tosi kaukana. Siitä on nyt varmaan jo sata vuotta tai enemmänkin. Jotkin tähdet ovat tuhansien valovuosien päässä ja silti ne näkyvät paljaalla silmällä. Syy on yksinkertaisesti se, että ne ovat aivan helvetin isoja ja jumalattoman valovoimaisia.

Esimerkiksi Betelgeuze, joka löytyy Orionin tähtikuvion vasemmasta yläkulmasta, on itse asiassa yli 600 valovuoden päässä, mutta silti vain näyttäytyy silmälle vain hieman himmeämpänä kuin Sirius, joka on ainoastaan 8 valovuoden päässä. Sirius, eli Koirantähti on lähin tähti, jonka voi nähdä pohjoiselta pallonpuoliskolta.

(Varsinaisesti Alfa Centauri on meitä kaikkein lähimpänä oleva tähtijärjestelmä, mutta sen voi nähdä vain eteläisellä pallonpuoliskolla. Sirius ja Alfa Centauri ovat kuuluisia paitsi kirkkaudestaan, myös lukuisista tieteiskirjoista, elokuvista ja peleistä. Tähtitieteestä innostunut aloittelija huomaa aivan aluksi, että lähitähdistä puhuminen on monimutkaista, koska Sirius ja A.C. ovat kumpikin itse asiassa useamman tähden järjestelmiä ja täytyy erottaa tähdet ja tähtijärjestelmät, Rigil Kentauri, Proxima, Canis Majoris jne. jne. - kaikki menee nopeasti kovin sekavaksi.)

Betelgeuze on jättiläinen, mutta Sirius ja Alfa Kentauri ovat kumpikin jokseenkin meidän aurinkomme kokoisia - ainakin kosmisissa mittasuhteissa katsottuna. Meidän auringollamme ei ole siis mitään hävettävää sen naapureiden rinnalla. Jättiläiset asuvat ihan muilla nurkilla.

Ongelma on pitkälti siinä, etteivät tiedeuutisista kirjoittavat päivämediat koskaan tee juttua siitä, jos jonkin tähden havaitaan olevan omaa aurinkoamme pienempi. Vain todella suuren luokan starat kelpaavat lööppeihin.

Kuitenkin viime vuosina on havaittu, että avaruus on tulvillaan pieniä, himmeitä tähtiä. Niitä kutsutaan ruskeiksi kääpiöiksi, eikä niitä voi edes erottaa paljain silmin. Jopa tarkimmilla kaukoputkilla pienimpiä tähtiä on kyetty paikallistamaan vain lähiavaruudesta.
Relative Star Sizes (Wikipedia)

Parin viime vuosikymmenen aikana luettelo lähimmistä tähdistä on mennyt uusiksi, sillä joka suunnalta lähiavaruudesta, 5-20 valovuoden säteellä, on löytynyt lukematon joukko tummia ja mitättömiä pikkutähtiä. Jotkin niistä eivät edes loista näkyvää valoa vaan ainoastaan lämpösäteilyä, joka havaitaan infrapunakameroilla. Pienimmät uusista tähtilöydöistä ovat vain hieman Jupiteria suurempia.

Viimeisten tietojen pohjalta on syytä olettaa, että koko galaksimme on tulvillaan ennen havaitsemattomia kääpiötähtiä. Tilastollisesti ottaen oma aurinkomme onkin siis reilusti keskivertoa suurempi - ja nämä tilastot kaunistuvat kaiken aikaa, sillä kaikista pienimmät tähdet löytyvät vasta tieteen edistyessä.

(Huomattakoon nyt, että aurinko sijoittuu kokovertailussa aivan eri kohtaan riippuen siitä, kysytäänkö tähtien "keskiarvoa" vaiko "mediaania" - mutta tämä on tilastomatematiikkaa ja tylsä aihe. Samoilla kikkailuilla saadaan esimerkiksi kaksi aivan eri suuruista lukua, kun halutaan ilmaista vaikkapa kansalaisten keskipalkka.)


Olympus-syndrooma

Auringon luultu pienuus on psykologinen harha, jota jo 1900-luvun lopun tutkijat kutsuivat nimellä Olympus-syndrooma. Termin kehittäneistä tutkijoista ei valitettavasti tullut kovin kuuluisia, sillä heidän pahaksi onnekseen samana vuonna lanseerattiin myös Tukholma-syndrooma, josta tuli valtaisa hitti. Se jätti varjoonsa monta muuta, paljon oleellisempaa syndroomaa, vain koska ihmiset menevät ihan villeiksi panttivankidraamoista.

Itse en halua koskaan katsoa elokuvia, jotka kuvaavat panttivankitilanteita, koska niissä aina mainitaan Tukholma-syndrooma ja silloin muistan sen julman ja epäoikeudenmukaisen kohtalon, joka Olympus-syndroomaa sai osakseen. Tahtoisin puhdistaa sen ja monen muunkin unohdetun syndrooman maineen, mutta pelkään, ettei siihen pysty yksi ihminen blogillaan, jolla parhaimmillaankin on vain pari lukijaa.

Nyt ekstyin taas aiheesta. Olympus-harha on ehkä hienoin koskaan esitetty teoria ihmismielestä. Se on miltei Maslowin tarvehierarkian veroinen psykologinen kapistus.


Kübler-Rossin tähtisumu

Anteeksi, mutta nyt minun on pakko tehdä vielä pieni hyppäys sivupolulle. Psykologisista teorioista puhuttaessa täysin voittamaton on tietenkin surun käsittelemisen ja tosiasioiden kohtaamisen viisiportainen Kybler-Roos-malli, jonka esitteli Elisabeth Kybler-Ross vuonna 1969.

Jos psykologiassa myönnettäisiin Nobelin palkintoja niin Elisabeth Kübler Rossille niitä olisi pitänyt jakaa kokonainen sylillinen. Niin täydellisesti teoria kuvaa valheessa elämistä, olivat kyseessä sitten karppaajat, aisankannattajat tai ihan kuka vaan.

Jos teoria ei vielä ole tuttu niin tässä se tulee:
1. torjunta
2. Viha
3. Kaupankäynti
4. Masennus
5. Hyväksyntä.

Jos siis esimerkiksi karppaajalle yrittää selittää, että hänen koko elämäntapansa on epäeettinen, epäterveellinen ja kaikin puolin väärä, niin aivan ensimmäiseksi hän vain ohittaa koko asian, vaihtaa keskustelua tai peittää korvansa ja hyräilee "laa-laa-la-laa!"

Toinen vaihe on se, että karppaaja saa vitummoiset raivarit, kuten kuka tahansa lihansyöjä, jolle on esitelty kuvia pieniin karsinoihin tungetuista sioista tai ketuista, joilta puuttuu toinen korva.

Kolmas vaihe on kaupankäynti: "jos minä karppaankin niin mitä jos sovitaan, että syön lihan ohessa vaikka pari kaalinlehteä tai pähkinää - mutta papuja en syö, koska niistä tulee ilmavaivoja."

Neljännessä vaiheessa karppaaja saa ahdistuskohtauksen kun ketoosi on vaihtunut nääntymykseksi. Valitettavasti totuuden hyväksyntään karppaaja ei yleensä koskaan ehdi, sillä masennuksesta hän palaa alkuruutuun, eli siihen tilaan, jossa hän vain ahmi pullaa ja joi limuja ja voi pahoin sekä fyysisesti että henkisesti.

Pieni toivo tietenkin olisi, että karppaaja huomaisi lihan vain aiheuttavan ummetusta ja päätyisi kasvissyöjäksi, mutta se on pieni toivo - koska julma totuus on se, että viisiportaisen asteikon kaikki vaiheet on käytävä läpi ennen kuin on toivoa totuuden hyväksymisestä.
Homouden hyväksynnän vaiheet graafisesti. Thanks to
gaylaughing.blogspot.com
/2011/07/after-5-phases-of-coming-out-i-finally.html

Minunkin täytyi käydä läpi ainakin viisi parisuhdetta ennen kuin viimein hyväksyin sen, että penikseni on ihan sopivan kokoinen, itse asiassa jopa hieman keskivertoa suurempi. Se vaati paljon vihaa ja kaupankäyntiä, mutta lopulta löysin partnerin, jolla onnekseni oli kokemuksia vain paljon pienemmistä peniksistä. Hänen käsityksensä suhteellisuudesta saivat minut viimein vakuuttuneeksi.

(Miten ihmeellinen sattuma olikaan, että sama nainen oli tapaillut yli kymmentä miestä, joiden kaikkien kalu oli alle 9-senttinen? No, joskus ihmeitä vain tapahtuu. Today I am the heppiest man alive.)


Citius, Altius, Fortius

Mutta mitenkä Olympia-syndrooma siis liittyy tähtijärjestelmiin tai peniksen kokoon?

Olympus-syndrooma nimensä mukaisesti viittaa antiikkiin ja sen aikaisiin patsaisiin, joille oli tyypillistä mittava ruumiin koko, mutta pieni penis. Antiikin jumalhahmot, keisarit ja myyttiset sankarit kuvattiin kolmen tai neljän metrin korkuisina, koska sitä kautta patsaiden luoma vaikutelma on tietenkin vaikuuttavampi.

Psykologit havaitsivat, että nykyaikainen media toimii aivan samoin: se keskittyy esimerkiksi urheilussa vain ennätyksiin. Televisio on täynnä missejä ja karismaattisia tähtiä, jotka täydellisesti puettuina ja meikattuina esittävät ylimaailmallisia akrobaattisia temppuja ja saavat tavallisen ihmisen tuntemaan olonsa kovin pieneksi ja mitättömäksi.

Olympialaisten motto: "nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin" on kasvattanut sadassa vuodessa normaaliksi koetun ihmisyyden standardit aivan käsittämättömiin mittoihin. Tavallinen erinomaisuus ei merkitse enää mitään, koska mediat esittelevät meille aina vain erikoisinta erikoisuutta. Esimerkiksi suomen-mestaruus ei usseimmissa lajeissa enää merkitse mitään. Myös kansallisten tähtien on oltava kansainvälisiä menestyjiä ennen kuin heidät huomioidaan kansallisessa mediassa.

Olympia-syndrooma kuvaa siis piirimestareita tai paikallisten kauneiskisojen voittajia, jotka ahdistuvat omasta riittämättömyydestään. On suorastaan kirous pärjätä jollain alalla niin hyvin, että pääsee koettelemaan taitojensa rajoja. Monet kansalliset huiput joutuvat miltei häpäisemään itseään MM-kisoissa, joissa heille vain satelee syytöksiä viimeisestä pistesijasta, vaikka todellisuudessa he ovat yksi miljoonasta - ja päihittäneet sadoittain kilpailijoita lukuisissa karsintakilpailuissa.

Syndroomasta tulee tietenkin vakava ongelma vasta kun menestyvät ihmiset tuhoavat elämänsä itsesyytöksillä ja yliyrittämisellä - mutta saman vääristymän pienempiä tapauksia näkee kaikkialla. Ihmiset ovat menettäneet suhteellisuutensa ja pilkkaavat vaikkapa Jarkko Niemistä siitä, että hän on pudonnut ATP-listalla pari sijaa, vaikka kyse on ehkä maailman vaativimmasta yksilölajista ja hienosta urheilijasta, joka on saavuttanut lajissaan enemmän kuin kukaan toinen suomalainen.

Olympia-harha on massamedian kirous, joka kutistaa ihmisten saavutukset, ja saa heidät vertailemaan itseään Akhilleukseen, Afroditeen, MacGyveriin tai muihin jumaltarujen myyttisiin hahmoihin.

Photoshopattujen tähtikuvien ansiosta kolmimetriset antiikin patsaat ovat heränneet eloon ja nyt ne tallovat meidän itsetuntomme. Jopa tärkein, eli oma Aurinkomme on saatu meidän silmissämme tuntumaan pieneltä - ja miksi? Koska emme voi vastustaa houkutustamme katsoa. Jos jossain on jotain maagisen suurta, me kurkistamme ja muutumme suolapatsaiksi. Tahdomme katsoa, vaikka tiedämmekin että emme kestäisi nähdä.

PS. On hyvinkin mahdollista, että syndrooman keksivät jo keskiajan ihmiset, sillä antiikin jälkeensä jättämiltä patsailta toisinaan hakattiin pois sukuelimet. Olympia-syndrooman valossa syyt ei ehkä suinkaan olleet siveelliset vaan pelkkää käytännön psykologista viisautta. Mitä sitten, jos joku on kolmemetrinen, jos sillä ei ole munia?! Yksinkertainen vandalismi antoi varmaankin monelle ihmisella mahtavan synninpäästön, ja siten patsaiden häpäisemistä voisi nimittää suorastaan kristilliseksi teoksi.

Himopelaajan päiväkirja: World of Warcraft

En ole uskaltanut pelata World of Warcraftia, koska tiedän varmuudella, että se pilaisi minun koko elämäni. Jäisin aivan taatusti koukkuun. Yhtä hyvin voisin kokeilla vaikka heroiinia. Kukaan ei näkisi tai kuulisi minusta enää. Hylkäisin entiset kaverini, sillä olisin löytänyt uusia, sellaisia, jotka ymmärtäisivät, miksi tahdon aamusta iltaan vain wowittaa ja puhua Wowista.

Olisin löytänyt elämäni tarkoituksen ja tullut uskoon. Viimeinen Facebook-päivitys, jonka ystäväni ja sukulaiseni koskaan näkisivät olisi: "Wow! Saavutin levelin 50!"

World of Warcaft ei ole peli. Se on pikemminkin kuin musta aukko, jolla on oma tapahtumahorisonttinsa. Tietyn rajan ylitettyään edes valo ei pakene sen vaikutuspiiristä.



Metsästäjä-keräilijät hiekkalaatikolla

Roolipelit ovat äärimmäisen koukuttavia, koska ne pyrkivät, ja jossain määrin kykenevätkin, vastaamaan ihmisen syvimpiin haaveisiin.

Roolipelaaja ei vieraannu todellisuudesta, kuten useimmat luulevat. Pikemminkin roolipelien kautta hän saattaa parantua vieraantumisestaan, eheytyä homo sapiensiksi, joka hän olisi ollut, ellei yhteiskunta olisi ehtinyt häntä turmelemaan.

Moderni yhteiskunta on eräänlainen putkijuoksu. Se tarjoaa meille uranäkymiä ja koulutusssuuntia, mutta muutamia poikkeushetkiä lukuun ottamatta se asettaa meidän etenemisellemme tarkat raamit. Hienovaraisesti, rangaistusten ja palkintojen avulla se suostuttellee meidät kulloinkin valitsemaan ennalta suunnitellun tienhaaran. Jos yhteiskunnan rakenteet toimivat, yksilöt tuskin edes huomaavat, ettei heillä ole todellisia vaihtoehtoja.

Parhaat roolipelit perustuvat (henkilön ominaisuuksien kehittämisen ohella) siihen, että pelimaailma on vapaa - voit kulkea minne mielesi tekee ja suorittaa tehtäviä haluamassasi järjestyksessä.

Elämä roolipelissä muistuttaa käsityksiämme kivikautisen ihmisen elämästä - tai jos näissä käsityksissä on jotain eroja, tulisi meidän ennemminkin muuttaa nykyisiä käsityksiämme kivikauden elämästä, eikä toisin päin. Roolipelaajat vaeltavat ravinnon ja resurssien mukaan, kartoittavat alueita, metsästävät riistaa ja petoja, keräilevät marjoja, muodostavat pieniä ryhmiä ja valloittavat reviirejä.


Roolipelaaminen on metsästäjä-keräilijä-ihmisen elämää, eli toisin sanoen paluuta vierantuneesta urbaanista yhteiskunnasta alkuperäiseen turmelemattomaan tilaan - joka tietenkin on täynnä vaaroja, niukkuutta ja ihanaaa turmellusta.

Roolipelit ovat kehittyneet aste asteelta viimeisen 30 vuoden aikana ja pelaajien omat halut ja toiveet ovat ohjanneet niiden kehitystä enemmänkin kuin jonkun yhden suunnittelijan henkilökohtainen nerous. Roolipelit ovat vapaava vyöryvän fantasian tulosta. Ne ovat muotokuva ihmisestä, jota epämiellyttävä koulukuri ja pitkäveteinen tehdastyö ei ole pakottanut muottiinsa. Ne sallivat meidän Arosutena ylittää vuoria ja vaeltaa preerialla.

Jos Aleksis Kivi kirjoittaisi kirjansa meidän aikanamme, hänen seitsemän veljestään eivät ehkä rikkoisi koulun ikkunaa ja pakenisi Impivaaran korpeen, jossa saisivat elää ja kesyyntyä luonnon ehdoilla - ei suinkaan, he pakenisivat World of Warcraftiin.


Roolipelissä ihminen saa olla villi ja vapaa - ja konsepti toimii juuri siksi, ettei tuota vapautta ole määritellyt mikään muu kuin vapaudenkaipuumme itse. Peleistä suosituimmaksi nousevat ne, jotka suunnittelijat ovat luoneet omien mielihalujensa mukaisiksi.

Toki roolipeleissä on omat genre-kohtaiset sääntönsä, käsityksensä kunniasta, kauneudesta ja oikeudenmukaisuudesta - mutta koska tietokonepelien tekijät eivät luojan kiitos ole vielä tiedostaneet itseään korkeakulttuurin vaalijoiksi, ovat pelaajista koostuvien heimojen normit yhä riittävät alkeelliset ja hiomattomat. Vielä ei superegomme ole ehtinyt säätelemään sitä, mitä peleissä tapahtuu vaan kaikki on Id'in manifestaatiota.

(Muistutettakoon muuten tässä kohtaa, että pelifirma, joka loi varhaisen klassikkopelin Doom on nimeltään "Id".)


Henkilökohtainen kehitys

Toki roolipeleissä on nähtävissä myös monia kulttuurimme vaikutuksia. Roolipelin hahmo ei keräile mitä tahansa. Tärkeimmässä asemassa ovat kehityspisteet, eli expa. roolipelaaja keräilee ensi sijassa kokemuksia ja taitoja, ei vain materiaalista hyvää, kuten kultaa, aseita ja komeita haarniskoja.

Meidän kasvatuksemme jäljet näkyvät pelisuunnittelussa siten, että kehittyneempi ja koulutettu yksilö on täysin ylivertainen suhteessa alemman levelin hahmoon. Pelkät synnyinlahjat eivät riitä. Roolipelin paradigma on suora kopio valistuksen ihmiskuvasta. Roolipelaajan tähtäimessä on kaiken aikaa korkeampi koulutus ja korkeampi henkinen kehitysaste.

Tuntuu että monessa pelissä mielenkiinto tyssää heti siihen, jos ylin mahdollinen leveli on saavutettu. Pelkän kullan grindaaminen tuntuu puuduttavalta, jos hirviöiden tappamisesta ei enää kerry kokemuspisteitä. Roolipelaaja on hyväksynyt idea elinikäisestä kasvusta ja se säätelee hänen motivaatiotaan. Kun tutkinto on kesken, sen eteen jaksaa tehdä paljon työtä - mutta kun se valmistuu, paperi vain unohtuu pöytälaatikkoon, eikä saavutettu titteli tunnu kovinkaan kummoiselta meriitiltä. Varsinainen pointti oli eteen päin kulkemisessa eikä siinä, että joskus saapuisi perille.

Kun pelit on pelattu loppuun, ne vain unohtuvat. Ja silti tietyissä piireissä sillä on aidosti merkitystä - esimerkiksi ihmiset, jotka aikoinaan läpäisivät Monkey Islandin tai Fallout 2:sen tai Bubble Bobblen tai Final Fantasy seiskan tai Jagged Alliancen tai System Shockin - ilostuvat aina, kun saavat keskustella jonkun kanssa kokemuksistaan.

Olen miettinyt, että ehkä minun tulisi merkitä CV:hen kaikki ne pelit, jotka olen pelannut läpi. Siitä tulisi pitkä lista, monta yhdentekevää sivua - mutta lopulta se olisi ansioluetteloni osa, josta minulla olisi kaikkein eniten kauniita muistoja.

Himopelaajan päiväkirja: Angry Birds

PELIARVOSTELU (tai jonkinlainen ilmainen terapiakäynti valitulle kansakunnalle?)


Sanon sen suoraan: Angry Birds ei ole kovinkaan kummoinen peli. Ainakaan ideassa ei ole mitään omaperäistä - vastaavia linnan-upotus-pelejä on tullut vastaan netissä jo vuosikausia. Angry Birds on miltei suora kopio puoli vuotta aiemmin ilmestyneestä, erittäin suositusta katapulttipelistä nimeltään Crush the Castle. Mitään oikeusjuttua ei ole virinnyt, koska Crush the Castlen luojat ovat myöntäneet itsekin kopioineensa suurimman osan pelinsä ideoista. Pelin löytää hakukoneella heti, se latautuu suoraan ruudulle, eikä PC-käyttäjän tarvitse maksaa penniäkään.

Suurin syy sille, miksi Angry Birds on menestynyt, on siinä, ettei iPhonessa ole flash-tukea. Applen puhelimen omistajat eivät siis voi pelata näitä muita pelejä, jotka ovat ilmaisia ja monin tavoin myös parempia.

Jos Angry Birds kilpailisi vapailla markkinoilla muita flash-pelejä vastaan, se ei pärjäisi läheskään niin hyvin. Vaikka se jonkun kilpailijoistaan ehkä päihittäisikin, se hukkuisi ilmaispelien mereen. Vihaisten lintujen suosio perustuu oikealla hetkellä ajoitettuun aluevaltaukseen ja Applen tarjoamaan erityisasemaan älypuhelinmarkkinoilla.

PC-pelaajat eivät olisi edes kuulleet koko jutusta, ellei siitä vauhkottaisi televisiossa ja lehdissä. Angry Birds on siis eräänlainen Applen käyttäjien pasianssi-matopeli-Tetris-miinanraivaaja jota tuputetaan oheistuotteena kompaktin pelikonsolin ostajille - ja joku hullu on jopa valmis maksamaan siitä. Tehokkaan markkinoinnin ansiosta kaikki ovat kuulleet sen nimen, mutta yhtään Rutinoutuneempi Pelaajaa ei näe koko konseptissa mitään mielenkiintoista.
(Kyseessä on ainakin haasteellisuutensa puolesta pelkkä lastenpeli, jota jotenkin on onnistuttu markkinoimaan myös teknologiasta tietämättömille aikuisille. Ehkä Apple-kansasta löytyy PC-käyttäjiin verrattuna enemmän neitseellisiä pelaajia?)


Taantumuksen autuus

Sanon vielä muutaman sanan Angry Birdsistä, mutta vain siksi, että aion käyttää tätä kirjoitusta johdantona sellaisiin peleihin, jotka oikeasti herättävät minussa suuria intohimoja. (Vielä tässä kuussa yritän ehtiä kirjoittamaan Fallout-pelisarjasta sekä Grand Theft Autosta.)

Angry Birds on hyvä johdanto pelien teoriaan, koska se on niin hiton yksinkertainen. Pelaajalla on katapultti - tai siis ritsa - jolla hän ampuu hajalle irrallisista palikoista koostuvia torneja.


Mitään muuta pelistä ei tarvitse tietää. Mitään muuta siinä ei tapahdu. Palaat vain varhaisen lapsuutesi auvoiseen kokemukseen, jossa kokosit palikoita torniksi ja sitten iskit ne mäsäksi. Saattoi myös olla, että palikoita et koonnut sinä itse vaan sisaresi. Odotin että torni oli valmis ja sitten vasta hyökkäsit paikalle kavaline aikeinesi. Tai ehkä torni ei koostunutkaan palikoista? Ehkä se olikin lumiukko? Tai hiekkalinna? Joka tapauksessa tuntui mahtavalta iskeä se mäsäksi!

Tai ehkä kyseessä olikin jokin aikuisten maailman outo rakennelma, johon sinua oli ankarasti kielletty koskemasta? Ensin kaadoit jotain ehkä vahingossa ja sait äidiltäsi korvapuustin. Sait huomiota. Keksit hajottaa jotain muutakin ja sait lisää huomiota... kaikkiin näihin muistoihisi sekoittuu valtavasti naurua ja itkua. Se oli ahdistavaa ja ah, niin huoletonta aikaa...

Andry Birds ei varsinaisesti ole peli lainkaan. Siinä ei ole panoksia tai haastetta. Se ei vaadi minkäänlaista opettelua. Se on vain puhdasta regressiota niin kuin peiton alla itkeminen ja peukun imeminen. Angry Birds on aplikaatio-vastine japanilaisten virkamiesten seksileikeille, jossa aikuiset miehet puetaan vaippoihin ja teljetään isoon pinnasänkyyn kuin jättikokoiset vauvat.



Sosiaaliset konstruktiot

Kokoa palikoista torni - ja sitten hajota se! Rakenna lumiukko ja sitten hajota! Lyö, huitaise, kaada, hajota... iske mäsäksi! Lyö nauraen kaikki mäsäksi ja juokse karkuun! Angry Birds mahdollistaa aivottomaan tilaan taantumisen hieman samoin kuin Youtuben videot hassuista koiranpennuista.

Samaan aikaan Angry Birds on otollinen esimerkki "todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta". Vielä 80-luvulla aikuisten oli lupa kutsua pelaamista ajanhukaksi. Sitähän se useimmiten olikin - ja on yhä. Suurin osa pelaamistamme peleistä eivät opeta yhtään mitään. Ja jos ne jotakin hyödyllistä emootioista tai elämästä opettavatkin niin muutaman tunnin pelaamisen jälkeen me olemme sen oppineet - ei siinä ole mitään järkeä että jauhamme monta viikkoa putkeen, kahdeksan tai kymmenen tuntia päivässä, tuskin nukkumatta. Se on vain pakoa todellisuudesta, addiktiota.

Todellisuuden sosiaalisella rakentumisella tarkoitan sitä, että kun vielä 80-luvulla useimmilla ihmisillä oli tajua olla huolissaan - niin tänään kukaan ei julkisesti esitä, että Angry Birdsin pelaaminen olisi ajanhukkaa. Se ei johdu siitä, etteikö peli tosiaankin olisi täyttä ajanhukkaa. Me vain olemme niin tottuneita pelaamiseen, että emme tajua sen olevan tarpeetonta, hyödytöntä ja turhaa.

Koska inhimillinen kokemusmaailma ei perustu järkeen vaan sosiaalisiin normeihin, saa todellisuuden sosiaalinen rakentuminen lopulta aikaan sen, että Angry Birdsin pelaaminen ei ole ainoastaan tarpeellista ja hyödyllistä - vaan jopa välttämätöntä. Meidän jokaisen on tiedettävä mikä Angry Birds on ja pelattava sitä, koska muutoin me emme voisi osallistua siitä käytävään keskusteluun.


Ihmisen ei useinkaan kannata valita parasta, kehittävintä, haasteellisinta ja älykkäintä harrastusta, joka maailmasta löytyy - koska jos hän tekee niin, ei hänellä ole ketään jonka kanssa keskustella kokemuksistaan.

Andry Birdsiä täytyy siis pelata, ja vaikka sen tajuaisikin edustavan 2-4 vuotiaan lapsen kehitysastetta, ajatusta ei saa sanoa ääneen. On vain nyökyteltävä päätä ja osallistuttava keskusteluun kollektiivisen moraalitajumme pelisäännöillä. Jee hyvä! Suomi nousuun! Angry Birds on paras! Minullakin on ehkä varaa Angry Birds reppuun, (ainakin osamaksusopimuksen ansiosta) vaikka iPadista saatan vain haaveilla.

* * *

PS. Löysin Ilta-Lehden nettisivuilta pitkän ja syväluotaavan keskustelun, joka on yltynyt huippuunsa ja laantunut vain muutamia viikkoja sitten:
IL: Angry Birds

Nerouden määrittelystä

Andreas Thorkildsenillä (Thorin poika?) oli sikäli hyvä tuuri, että hän tajusi ryhtyä keihäänheittäjäksi. Siinä lajissa ei lasketa keskiarvoja, riittää vain yksi onnistunut tempaisu.

Historiakaan harvemmin muistaa hyviä keskiarvoja. Se muistaa huippusuoritukset, ja niihin kykenevät ihmiset, vaikka tiet ja palatsit on rakennettu keskinkertaisuuden voimalla ja keskinkertaisuuksien varaan.

Huippusuorituksilla on kääntöpuolensa. Hetkeä aiemmin lavalla säkenöinyt artisti saattaa seuraavana aamuna maata yksin keittiössään itsemurha-aatoksissa, niin voimattomana, ettei pääse suihkuun tai edes jaksa nostaa vesilasia huulilleen. Samoin saattaa vaalit voittanut poliitikko luhistua pitkän kampanjoinnin jälkeen ja viikkokausia vain toipua kulissien suojassa burnoutista.

Keskinkertainen suoritus on merkki siitä, että henkilö osaa säännöstellä voimiaan. Usein taas nerouden koko myytti on vain hetken valokeila, joka on suunnattu ailahtelevaan yksilöön hänen parhaana hetkenään. Niitä kulissien taakse piilotettuja heikompia hetkiä saavat sitten jälkipolvet eritellä.


Aivot hapoilla kuin Juha Miedon reidet Sarajevon talvikisoissa

Nerous on kykyä pistää parastaan vaihtelevin suorituksin. Kukaan taiteilija tai urheilija - tai ylioppilas, joka lukee pääsykokeisiin - ei selviä häikäisevistä huippusuorituksista ilman hulppaisevaa väsymystä. Kukaan ei juokse 400 metrin kierrosta täysillä, susikoira kannoillaan, ilman että seuraavana aamuna ei jalkoja polttelisi.

Nerouden juju on ymmärretty väärin ehkä sen takia, että 1900-luvun alussa vielä luultiin (tietyn neurologisen paradigman piirissä), että aivot eivät voisi väsyä. Tähän väitteeseen saattaa yhä törmätä joidenkin lääkäreiden sivulauseissa. Koko käsitys on kaiketi lähtöisin siltä aikakaudelta, kun aivoimpulssien huomattiin toimivan sähkön välityksellä. Siitä pääteltiin, että aivot eivät voi väsyä, koska sähkölaitteet eivät voi väsyä - enintään ajateltiin, että herkän ihmisen hermot hetkellisesti ylikuumenevat.

Myyttiä aivojen väsymättömyydestä ylläpiti myös se, etteivät aivot näyttäneet kuluttavan sen enempää energiaa viihtyessään kevyissä huveissa kuin keskittyessään uuteen, vaativaan tehtävään. Aivomme eivät tosiaankaan kuluta energiaa sillä tavoin kuin esimerkiksi auto tai kahvinkeitin. Ne eivät lisää kierroksia kuten moottori tai edes edellytä sydämenlyöntien ja verenkierron nopeuttamista kuten lihakset tehdessään työtä.

Emme hengästy ajatellessamme, sillä aivomme käyttävät happea ja ahmivat kaloreja melko tasaisesti pitkin päivää. Aivot eivät kuumeisesti pumppaa ajatuksia. Tietyt tunnetilat saattavat kiihdyttää meidän sydäntämme, mutta se ei tähtää aivojen toiminnan parantamiseen vaan lihasten herättelemiseen.

Edes sähkökäyrissä ei näy merkittävää toiminnan lisääntymistä - ainoastaan aktiivimmat alueet siirtyvät aivojen osasta toiseen. Tästä on jopa tehty se new-age piireissä yleinen päätelmä, että käyttäisimme aivojemme potentiaalista vain murto-osan. Me kyllä käytämme aivojamme varsin monipuolisesti, mutta eri toiminnoissa aktivoituvat eri alueet.

Käytämme kulloinkin aivoistamme vain 10-15-prosenttia, koska kävellessämme emme syö ja syödessämme emme puhu - ja puhuessamme me olemme huonoja kuuntelijoita. Kulloinkin aktivoituvat tietylle toiminnalle tärkeät alueet - ja sille, että kaikki aivojen alueet yhdenaikaisesti säpinöivät on nimitys "epileptinen kohtaus".


Huippusuorituksen mahdottomat haasteet

Aivojen huippusuoritus ei tapahdu sähköverkon ylikellottamisella tai lämpöenergian lisääntymisen avulla. Aivot asettuvat otolliseen työtilaan tiettyjen kemikaalien - etupäässä dopamiinin käskystä. Keskittymistä vaativat tehtävät eivät varsinaisesti tehosta aivojen kokonaistoimintaa - ne vain keskittävät aktiviteettiä aivokuorella ja kuluttavat samalla välittäjäaineita, minkä seurauksena välittäjäaineet joko vähenevät tai niitä tunnistavat sensorit nostavat toleranssiaan ja lakkaavat reagoimasta.

Miksi näin sitten on? Miksi aivomme on suunniteltu siten, että ne voivat väsyä niin helposti?

Ensinnäkin on muistettava, että aivoja ei ole suunniteltu. Tietoinen ajattelu, kuten me sen ymmärrämme, ei ole aivojen normaali ja ensisijainen funktio. Aivojen ensisijainen funktio on passiivinen reagoiminen sisäisiin ja ulkopuolisiin ärsykkeisiin. Kasvien ja hyönteisten hermosolut osaavat reagoida, aivan kuten ihmisenkin aivojen solut useimmiten vain reagoivat - meidän sitä juurikaan tiedostamatta.

Aivojemme alkuperäiset, evoluutiossa vanhimmat alueet säätelevät liikettä ja ruumiintoimintoja - sekä tarpeiden tyydyttämistä ja suojelevaa varovaisuutta. Silloinkin, kun emme varsinaisesti ajatuksissamme keskity mihinkään, silmämme ja korvamme ovat tietynlaisessa luontaisessa valppauden tilassa, valmiina tunnistamaan liikettä, tuttuja kasvoja, vaaroja jne. Katseemme huomaamatta siirtyy sinne, missä televisioruutu tai mainosvalot välkkyvät. Silmäkulmasta, näkömme äärialueilta me saatamme aivan yhtäkkiä spotata kivan näköisen perseen.

Yhteiskunta asettaa meille kuitenkin toisenlaisia vaatimuksia. Nykyihmiselle on tullut vieraaksi se ajatus, että keskittyminen olisi poikkeuksellinen kriisitila - vaikka sitä se juuri on evoluution näkökulmasta. Mietiskely, lukeminen, opiskelu ja koko sivistyneen kulttuurin arki on kehollisesti aivan yhtä vieras tila kuin jatkuva istuminen. Vaistojemme näkökulmasta se on myös suuren riskin ottamista, antautumista vaaraan.

Keskittyessämme kirjaan me unohdamme ulkomaailman ja vaistomme sanovat, että se on iso riski. Luonnossa kovinkaan monella eläimellä ei ole varaa haaveilla. Liskojen, lintujen ja nisäkkäiden aivoja ei ole suunniteltu unelmointiin vaan tarkkailuun ja reagointiin: pakenemiseen ja puolustamiseen. Ehkä siksi me pidämme elokuvista, joissa on läsnä vaaran tuntu. Olemme vieraantuneet sellaisesta valppaudesta.

Wittgenstein sanoi, että jos leijona osaisi puhua, me emme ymmärtäisi sitä (kiitos sitaatista Miki). Ehkä sivistyksen näkökulmasta tämä on totta, mutta luulen, että leijona osaisi arvostaa James Bond elokuvia. Mitä niissä tapahtuu? Niissä väijytään, hiiviitään, vuoroin jahdataan ja vuoroin juostaan pakoon, matkustellaan, painiskellaan, tapetaan, syödään hyvin - ja paritellaan.

Toimintaelokuvan toimiva kaava: koko ajan, alusta loppuun yhtä säntäilyä savannilla.

Myös television kokkiohjelmaa katsellessani saatan vajota rentoutuneeseen tilaan. Ehkä sellainen passiivisuus on lähempänä alkuperäistä aivojemme perustilaa, eli sosiaalista hengailua tai ulkomaailman tarkkailua. Se ei tunnu vaativan erikoisia ponnisteluja. Todennäköisesti television seuraaminen ei aiheutakaa aivoissa dopamiinin liikaeritystä, kuten esimerkiksi tenttiin lukeminen tai koekysymyksiin vastaaminen. Tietenkin meissä on yksilöllisiä eroja, mutta toisinaan tunnistan ainakin itsessäni sen Jukolan veljesten vimmaisen halun rikkoa ikkuna ja paeta virkavaltaa kauimpaan pöpelikköön.


Kun katse kääntyy sisään päin, silmämme eivät ole niskassa

Lukeminen, matemaattisten ongelmien ratkaiseminen, kaikenlainen suunnittelu ja pakotettu keskittyminen väsyttävät aivoja, koska ne kemiallisten käskytyksen välityksellä pakottavat aivot pois normaalista yleisvalppauden ja hengailun tilasta.

Mitä varsinaisesti yritän sanoa on tämä: jos hiivit ostarilla hengailevan lökäpöksyisen purkkaa jauhavan teinin luokse takaa päin ja yrität yllättää hänet, hän saattaa kääntyä ja sanoa: "What the fuck!", "Vitun hiippari!" Nuoret vielä kouluttavat toisiaan varovaisuuteen, kuten luonto määrää. Heillä on siihen tarkoitukseen kaikenlaisia jäyniä.

Jos henkilö sen sijaan on keskittynyt pelaamaan jotain peliä kännykässään tai näppäilee tekstiviestiä, hän tuskin huomaa sinun lähestyvän. Lukeminen, opiskelu, teknologia ja keskittymistä vaaativa työskentely ajaa aivomme luonnottomaan tilaan, jossa näköpiirimme kapenee ja emme havainnoi ympäristöämme.

Katsele vaikka pihapiirissäsi hääriviä oravia. Ne saattavat keskittyä käpyynsä sekunnin murto-osaksi. Mutta sitten ne taas epäluuloisina kurkkaavat olkansa ylitse. Ne ovat helvetin neuroottisia eläimiä. Ne vaikuttavat ihan AD-HD:lta, kun pyörittävät päätään levottomina ja säntäilevät milloin minnekin.

Sanotaan, että kun ihmisen pelaa tennistä, hänen kykynsä tulevat parhaiten esiin. Täytyy tarkkailla, reagoida, ennakoida vastustajan tekoja, suunnitella oma taktiikka ja iskeä salamannopeasti - kuitenkaan väsymättä. Orava tai tennispelaaja ovat lähempänä sitä tehtävää, mihin aivomme on evoluutiossa kehittynyt.

Dopamiinin, eli mielemme älylliseen työskentelyyn virittävän välittäjäaineen, erittyminen muistuttaa tietyssä suhteessa addrenaliinin erittymistä - kumpikin ajaa meidät hetkelliseen, kemialliseen poikkeustilaan, ääritilaan, jota meidän olisi tarkoitus kestää vain lyhyitä jaksoja kerrallaan.


Sillä se lähtee millä on tullutkin - kemian tuotteilla

Opiskelija, taiteilija, filosofi tai kuka tahansa Kelan lomaketta täyttävä ihminen väsyy, koska sellainen järkevyyden huippuhetki edellyy aivoilta pitkäkestoista tilaa, johon hermoratoja ei ole alun perin suunniteltu - tai siis tuollaisen tilan olisi tarkoitus olla lyhytaikainen. Kun dopamiinivarastot ehtyvät tai kun reseptorien toleranssi kasvaa, sitä seuraa sekava ja tokkurainen olotila. Katse harhailee, on vaikea keskittyä mihinkään. Koko päivä menee yleensä hukkaan, jos aamulla on tentti tai jos täytyy täyttää lomakkeita. Toipuminen normaalitilaan vie aikansa.

Henkisten ammattien ihmiset - tai valkokaulustyöntekijät ylipäänsä - kuluttavat paljon alkoholia, koska alkoholin on osoitettu erittäin hyvin rentouttavan aivoja, jotka kärsivät dopamiinivajeesta. Alkoholi toimii aivoissa suorastaan dopamiinin lailla - tosin on monia muitakin vaikutuksia.

Muutama tuoppi olutta pehmentää hyvin tehokkaasti sen ahdistavan ja levottoman hermotutinan, johon monta päivää kestänyt keskittynyt aivotyö on johtanut. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se vain toimii.


PS. Nyt unohdin koko alkuperäisen teeman, joka liittyi keskiarvoihin. Niin, jonkinlaista neroutta on mielestäni se, että ihminen osaa säännöstellä voimiaan. Sellaisen ihmisen minäkin ennemmin palkkaisin tärkeään virkaan. Klassisissa neroissa on se huono puoli, että he silloin tällöin vain romahtavat ja sekoilevat. Heitä ei löydy mistään, ellei sitten sängyn pohjalta. He eivät osaa hyödyntää edes sunnuntaita, koska eivät tunne koko lepäämisen ajatusta silloin, kun inspiraatio on iskenyt. He vain puurtavat kunnes eivät enää jaksa. Porvarilliseen elämään tottunut saattaa oudoksua sellaisia ääritaipumuksia.

PPS. Pyydän anteeksi, jos en tässä kirjoituksessa ehkä käyttänyt oikein joitakin neurologisia käsitteitä. Olen poiminut mielikuvani sieltä täältä tieteellisistä artikkeleista, ja yrittänyt rakentaa omaa, yksilöllistä ymmärrystä, jota häiritsee oma indigo-lapsellinen näkökulmani. Kokonaiskuvani aivojen toiminnasta on varmasti hyvinkin puutteellinen. En tavoittele tieteellistä uskottavuutta vaan luonnostelen vapaasti teoriakehystä, joka parhaiten selittäisi joitakin havaintojani. Ajateltakoon vaikka, että koko teksti on kaunokirjallinen tuote, maanantaiaamun tilitys, kun tunnu olevan voimia alkavalle viikolle.

Kosmoksen yksinäisyys

"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa..."
- Edith Södergran

On kourallinen runoilijoita, joiden seuraan palaan yhä uudestaan yksinäisinä iltoina - niinä hetkinä, kun tuntuu niin lohduttomalta se asia, ettei televiossa tai sanomalehdissä ehkäpä kokonaisen vuoden kuluessa ole sanottu yhden ainutta lausetta, josta heijastuisi sama älyn ja intuition yhteys todellisuuteen, vilkaisu rajallisen egomme ja minäharhan tuolle puolen.

"Walt Whitman, Kosmos, Manhattanin poika...

tiedän, että olen kuolematon,
tiedän, että elämänkaartani ei pyyhkäise olemattomiin
puusepän vatupassi...

Kaikissa ihmisissä näen itseni...

...eikä minua löydy hattuni ja kenkieni välistä..."

- Whitman: Song of My self

Olen pyrkinyt suomentamaan Upanisadeja, koska myös niissä on tavoitettu sama rajattomuus ja kuoleman ylittävä ilon ja elon kiertokulku. Ne ovat myös alkupiste pitkässä sivistyksen ketjussa, jossa runoilija on kerta toisensa jälkeen löytänyt itsensä. Ihminen on näiden runojen kautta katsonut sukupolvien ylitse siihen kaukaiseen aikaan, jossa hän kirjoitti säkeet...

vanheni ja kuoli, vain myöhemmin jälleen löytääkseen itsensä tekstistä... kuoli ja jälleen luki, riemastui itsensä löytäneenä...

Näissä runoissa Kosmos leikkii hippaa itsensä kanssa. Se piiloutuu runoksi halpoihin pahvisiin kansiin, saattaen itseän ritarillisilla esipuheilla, jotka ylistävät runoa oikein edes tietämättä miksi - kunnes taas tulee hetki, jolloin viestikapula löytää läpi ajan ja kielimuurien... ja Kosmos on tajunnut itsensä, tullut paljastetuksi ja paljastanut itsensä.

On lukijan vuoro havahtua ja olla Kosmos.

Ei yksilön jälleensyntymänä, vaan silkan ihmisyyden paluuna paljaimmillaan, maailmana maailmojen joukossa, tietoisuutena ilman ääriviivoja, virtana, joka lakkaamatta katkeaa ja jälleen yhtyy...

Minuuden kokemuksena ilman minuutta, tietoisuutena ilman keskipistettä, äärettömämyytenä ahdettuna ihmisen pukuun,

hullunkurisena Kosmoksena, joka murehtii tukan harvenemisesta ja liikakiloista...

Jumaluutena, jonka selkää kolottaa, jonka vatsassa polttelee liika huoli hakatuista metsistä ja maailman näkymättömistä kurjista... Jumalana, jonka vanhan paperin pöly saa aivastamaan... Jumalana, joka hetken aikaa on muistanut olevansa Jumala itse, ääriviivaton.

Runoilijat luonnostelevat sanoihinsa maailman niin kuin sen näkevät. Se on maailma, jossa asioita ja olentoja ei ole erotettu aidoilla.

Runoilijan katse leijailee kaiken yllä kuin haukka, kuin enkeli, joka ei tuomitse mitään näkemäänsä.

Runoilijan katse ulottuu ajan taakse ja kaukaisiin tähtiin - sieltä se ammentaa hetkellisen huoletomuutensa, pullistuen ilosta...

niin että muuttuu keveäksi alkuvoimaksi, muistaa pois nimensä...

muistaa olevansa valoa.

* * *

Ja niin on ohitse se kirkkauden hetki.

Luonnoslehtiseen hahmotellut ääriviivat tummenevat ja putoavat maailman esineiden päälle.

Niiden kovuus tulee jälleen pintaan.

Kaiken valoksi sulauttanut visio sammuu ja mustan tussin jäljet leikkaavat kuin saksilla ihmisen muotoisen paperinuken siihen suureen valkoiseen, joka juuri oli Kosmos.

Mutta jokin muisto säilyy. Jäljelle jää kipinä kirjoittaa esipuhe siihen suureen runoon, joka vanhan mummon kirjahyllystä löytyi.

Jää houkutus olla heittämättä tuleen sitä kirjaa, jossa oli se hauska sana "Kosmos"...

Jos vaikka sukupolven tai kahden päässä olisi joku, joka raottaisi sen kansia vain leikillään ja avaisi samalla oven kaikkeuteen.

* * *

Kosmoksen osa on yksinäinen.

Kosmos voi olla itsensä vain hetken ja vain hulluuden uhalla.

Puhua siitä ja olla hullu. Olla puhumatta ja eristää itsensä jälleen sadaksi vuodeksi paperiseen sarkofagiin...

yksiin kansiin yhden hullun keuhkotautisen ämmän ja irstaan valkopartaisen sedän kanssa.