Edellisen kirjoituksen aikana aloin miettiä kuinka paljon omaan uravalintaani on vaikuttanut se, etten halua työssäni alistua kenenkään toisen käskyille. En ole koskaan oikein tullut toimeen auktoriteettien kanssa. Kävin kyllä armeijassa ihan vain kokemassa millaista siellä on. En halunnut jäädä paitsi niin keskeisestä suomalaisuutta ja miehuutta määrittävästä sukupolvikokemuksesta. Niinpä sinnittelin alokasajan loppuun, ennen kuin vaihdoin sivariin.
Olin armeijassa ikään kuin turistina ja se teki kokemuksesta helpomman. Minulla olin mahdollisuus häipyä milloin tahansa, sillä en kokenut siviilipalvelusta häpeälliseksi. Vanhemmillani tai ystävilläni ei ollut mitään sitä vastaan ja itse asiassa monet jo alkujaan ihmettelivät mitä kuvittelin armeijassa oppivani. Halusin kokea armeija ehkä siksi, että olin juuri lukenut
Olavi Paavolaisen elämästä - ja hänen kerrottiin kokeneen katkeruutta siitä, ettei hän saanut kokea todellista rintamaelämää useimpien muiden ikätovereittensa lailla. Myöskin
Uuno Kailaan koottujen teosten johdantoluvussa muistutettiin, että vaikka Uuno oli sairastelevainen ja ruumiillisilta voimiltaan heikko, hän sentään oli sodassa ja koki myös siellä menetyksiä.
Rikollinen tekijä 1: Auktoriteettiongelma
Armeija oli minulle tärkeä kokemus myös siksi, että siellä vahvistui tietty mielukuva hierarkioista. Olin entistäkin vakuuttuneempi, että halusin tehdä työtä, johon liittyisi paljon itsenäisyyttä. En oikein keksinyt muita ammatteja kuin kirjailija, joten tässä sitä nyt sitten ollaan. Mikään ei ole niin sietämätöntä kuin se, että joutuu kestämään jonkun räkänokan alikessun käskyjä - vain koska säännöt määräävät.
Auktoriteettiongelmat ja sopeutumattomuus ovat piirteitä, jotka usein määrittävät rikollisuutta. Vankilat ovat täynnä henkilöitä, joilla ei ole kärsivällisyyttä typerille käskyille. Useimmat rikolliset eivät ole ilkeitä ihmisiä vaan pikemminkin sellaisia, joiden ominaisuudet eivät ole vastanneet heille tarjottua roolia. Sikäli kuin heillä on taitoja, nuo taidot ovat koko nuoruuden ajan olleet väärässä ympäristössä.
Rikollinen tekijä 2: Keskittymisen strategiat
En väitä ymmärtäväni mitään vangeista tai rikollisista. Viittaan nyt lähinnä muutamiin tutkimuksiin joihin olen törmännyt. Puhun myös etupäässä itsestäni, en vankeinhoitolaitoksesta tai sosiaalipolitiikasta. Tiedän olevani rikollista ainesta useammastakin eri syystä. Vangeista about joka kolmas on saanut ADHD-diagnoosin. Kärsimättömyys ja keskittymiskyvyn puute saa monet lopettamaan koulut kesken - varsinkin jos opettajien kanssa ei ole tullut toimeen, eikä ole löytynyt kavereita.
ADHD ei nykytiedon valossa ole aivojen häiriö, eikä sairaus. Se on persoonallisuuden piirre, joka eri asteisena määrittää hyvin monia ihmisiä. Se ei binaarinen on-off -ominaisuus kuten silmien väri vaan yksilöt jakautuvat liukuvalle käyrälle. Kärjistyessään se kyllä tekee elämästä vaikeaa ja voi olla läheisille sietämätäntä.
Lievänä samat taipumukset lisäävät aloitekykyä, spontaalisuutta, luovuutta ja seikkailunhalua. Jos ominaisuus yhdistyy oikeaan ammattiin, siitä on suurta hyötyä. Se ei varsinaisesti edes tarkoita keskittymiskyvyn puutetta vaan pikemminkin erilaista strategiaa keskittymisen suuntautumisessa. ADHD on erittäin keskittynyt työhönsä silloin, kun motivaatio on kohdallaan. Joskus tästä käytetään muotoa ADD, jolloin "hyperaktiivisuutta" ilmaiseva kirjain on otettu pois.
Tällainen aivotoiminnan strategia mahdollistaa koko työmuistin hyödyntämisen, eikä keskittyessään henkilö edes huomaa että häntä puhutellaan. Tavallinen ihminen säilyttää tietyn käsityksen ympäristöstään ja kulttuurisista normeista, mutta ADHD unohtaa innostuessaan kaiken muun. Varomaton ja epäkohtelias uppoutuminen mahdollistaa useampien ajatuspalikoiden samanaikaisen sommittelun. (Nytkin huomaan, että pöydällä on täysi teekuppi, joka on ollut siinä 40 minuuttia ja jäähtynyt kädenlämpöiseksi.)
Kuuluisia tyyppiesimerkkejä ovat
Mozart,
Sokrates ja
Nikola Tesla. Oman aikamme ilmiselviä ja julkisesta tunnustaneita tapauksia ovat muun muassa
Jim Carrey ja
Jamie Oliver.
Yhteisö leimaa ja yhteistyö ratkaisee
AD-HD ei voisi kehittyä ilman yhteisöllisyyttä. Liiallinen keskittyminen on vaarallista, koska villieläin voi hiipiä selän taaksen ja yllättää. Ja ilman keskittymisen ja keskittymättömyyden suurta vaihtelua tuskin olisi nykyisiä yhteiskuntia. Kulttuurin kehittyminen edellyttää sitä, että yksilöt poikkeavat suuresti taipumuksiltaan. Joku ottaa enemmän rioskejä ja se saattaa kostautua vaaroina - mutta ilman riskinottoa ei tehdä myöskään uusia löytöjä.
Aivotoimintaa voidaan myös verrata fyysiseen urheiluun. Jotkut jaksavat juosta pitkään ja keskeytymättä - kun taas toiset ovat parempia nopeissa pyrähdyksissä. Myös aivojen dopamiini-tuotannossa tai reseptorien vastaanotossa on eroja, joiden ansiosta toiset innostuvat herkemmin - mutta vastaavasti he myös menettävät mielenkiintonsa herkemmin, kun dopamiini on vähissä. Keskittyminen voi myös olla tietoista ja tiedostamatonta.
Oletetaan, että nykyinen käsitys työmuistista on missään määrin pätevä; että ihminen pystyy pitämään mielessään noin seitsemän asiaa kerrallaan. Tiedämme kuinka vaikeaa keskittyminen on silloin, kun on rakastunut - tai kun huolestuttaa jokin asia, esimerkiksi läheisen ihmisen sairaus tai seuraavan päivän työhaastettalu. Keskittymisen seitsemästä muistipalikasta muutama on ikään kuin varattu näille ajatuksille, emmekä saa karistettua niitä mielestämme.
Osa koulujen ADHD-ongelmien räjähdysmäisestä kasvusta on ehkä selitettävissä huonolla ruokavaliolla. Osa on ehkä selitettävissä sillä, että häiriötekijät ovat lisääntyneet. Koulussa on vaikea keskittyä kun on niin paljon jännittävimpiäkin oppimisen asioita kotona: tietokonepelejä, sosiaaliset mediat ynnä muuta. Osa ongelmista saattaa selittyä huolilla. On vaikea keskittyä kun vanhemmat ovat työttömiä ja kotona riidellään ja täytyy murehtia rahasta ja perheen selviytymisestä. Koko ajan on hampaankolossa pieni vitutus ja kateus, kun muut tuntuvat pääsevän paljon helpommalla.
Mutta ADHD (silloin kun sen takana on tietty aivotoiminnan strategia) tuo mukanaan myös monia mahdollisuuksia. Kaikki psykologit eivät ehkä ole ajatelleet niitä itsestäänselviä asioita, jotka vaativat meiltä huomiotaan. Sosiaalisessa tilanteessa kuten työpaikalla tai koululuokassa meidän täytyisi tiedostaa ajan kuluminen, muiden mielipide: opettajien ja kavereiden odotukset - ylipäänsä olla tietoisia itsestämme.
Seitsemästä muistipalikasta saattaa tavallisella teinitytöllä tai teinipojalla olla yksi varattuna naapurille kuiskutteluun, toinen siihen että hiukset on hyvin, kolmas haaveiluun ja neljäs iltapäivän ohjelman suunnittelemisen. Jos henkilö ei ole täysi putkiaivo, saattaa opetuksen seuraaminen tapahtua kirjaimellisesti yhdellä silmällä, kun toinen silmä ja molemmat korvat tekevät jotain ihan muuta.
Edes normaalin ihmisen aivot eivät toimi niin kuin yhteiskunta odottaisi. Jokainen ihminen sisältää valtaisan potentiaalin uteliaisuudelle ja häsläämiselle.
ADHD eroaa ehkä eniten siinä, että hän saattaa kadottaa täydellisesti ajantajunsa tai olla huomioimatta omaa itseään, muiden puhetta tai järjestyssääntöjä. Yhtäkkiä hän vain havahtuu keskellä tilannetta, joka on nolo ja yllättävä. Hänellä on toisin sanoen kyky sulkea pois viimeisetkin itsekontrollin ja ympäristön havainnoimisen ohjelmat ja sijoittaa 100% työmuististaan yhteen innostusta aiheuttavan asiaan. Jos tällaiseen keskittymien ihmeeseen yhdistyy kylliksi lahjakkuutta, taitoa ja työntekoa, lopputulemana saattaa olla nerous.
ADHD vs. ASPERGER
Keskittymishäiriö on häiriö, jos levottumuus ja jännityksenkaipuu on piirteenä liian hallitsevia - tai jos henkilön muut taidot tai mielenkiinnonkohteet eivät muodosta toimivaa kokonaisuutta - tai jos puuttuu sopivasti motivoiva tehtävä ja tasapainottava, arvostava työyhteisö.
Sama jossain määrin määrin pätee Aspergerin "oireyhtymään", jonka voisi ajatella sijoittuvan janan toiseen ääripäähän: pedantti, huumorintajuton, rutiineja rakastava, perfektionisti. Kaikki tuntevat tällaisia ihmisiä, jotka ovat korkeassa asemassa ja pärjäävät hyvin elämässä. Myös asperger on lievässä muodossaan persoonallisuuden piirre, ja ongelma siitä tulee vasta ääritapauksessa.
Monissa ammateissa lievästi autistiset taipumukset ovat eduksi. Tavallinen ihminen viihtyisi niissä yhtä huonosti kuin adhd: pikkutarkkaa, toistuvaa, sääntöjä noudattavaa puurastusta.
Jos lastenkirallisuus määriteltäisiin psykologisesti uskottavaksi auktoriteetiksi, asian voisi ilmaista näin:
AD-HD: Aku Ankka, Peppi Pitkätossu, Nipsu, Nalle Puhin
Tiikeri, Ronja Ryövärintytär, Eemeli, Bart Simpson... listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Aku Ankka esimerkiksi ei pysty säilyttämään työpaikkaansa, hän ei kuuntele ohjeita. Koko Astrid Lingrenin tuotanto on ADHD-lapsen arjen kuvausta. On hyvin mahdollista, että
Nuuskamuikkunenkin saisi diagnoosin, koska hän vaeltaa päämäärättömästi, eikä sopeudu yhteiskuntaan. Jopa
Muumipappa tuntee jatkuvaa sisäistä levottomuutta ja kaipaa seikkailuja.
Asperger:
Roope Ankka - laskee rahojaan, säilyttää neuroottisesti ensimmäistä penniään.
Nalle Puh. Höpisee asioista, jotka eivät selvästikään kiinnosta hänen ystäviään. Maanisen kiinnostunut hinajasta.
Ihaa. Epäsosiaalinen, jostain syystä onnistuu aina kadottamaan häntänsä.
Hemuli. Keräilee postimerkkejä. Ei oikein osaa keskustella mistään muusta.
Tupu, Hupu ja Lupu. Jatkuvasti noudattavat ohjesääntöä. Lukevat uudestaan ja uudestaan tiettyä tietosanakirjaa, jonka osaavat kannesta kanteen.
Tavallisten, terveiden ihmisten tragedia on se, että romaanihahmona he olisivat tylsiä. Ketä kiinnostaa Risto Reipas tai Kengu?
Rikollinen tekijä 3: Vaikeus ylläpitää rutiineja ja sietää toistuvuutta
Melkein kirjoitin "vaikeus kunnioittaa lakia". En ole koskaan oikein sopeutunut yhteiskuntaan, koska inhoan aikatauluja ja normeja. Nykyään ymmärrän - silloin kun haluan ja oikein ponnistelen - mitä hyötyä kurista, järjestyksestä ja rutiineista voi olla yhteiselämälle, mutta koskaan en ole sisäisesti ymmärtänyt niitä. En ole spontaanisti osannut kaivata järjestystä.
Jos en tuntisi käsitettä "siivota", tuskin keksisin sitä itse. Minun on joskus myös vaikea vaalia järjestystä muiden kohdalla. Esimerkiksi koirien suhteen olen lepsu. En osaa olla antamatta niille ruokaa pöydästä.
Ymmärrän, että yhteisesti sovitut säännöt tekevät elämästä helpompaa. Jos elän yksin, ei haittaa jos jätän tavaroita lojumaan. Muistan kyllä missä niitä viimeksi käytin. Yhdessä eläminen vaatii, että tavaroilla on määrätyt paikkansa. Tajuan sen kyllä loogisesti, mutta en saa mitään nautintoa siitä, että toteutan järjestyssääntöjä. Jos autoja ei tule, kävelen aina päin punaisia. Jos eläisin ahdasmielisemmässä yhteiskunnassa, olisin varmasti jo moneen kertaan joutunut vaikeuksiin.
Rikollinen tekijä 4: Korkeat oikeudenmukaisuuden vaatimukset
Minun on vaikea pidätellä raivoani, jos joku on pettänyt sopimuksen tai juoninut jotain jonkun selän takana. Olen myös herkkä avaamaan suuni tällaisissa tilanteissa ja arvostelemaan molempia osapuolia. Minua ärsyttää sinisilmäisyys ja alistuvuus aivan yhtä paljon kuin kierolu ja hyväksikäyttäminen - sillä sellainen tarjoaa epärehellisille ja piittaamattomille ihmisille elintilaa ja mahdollisuuksia. Menen myös tolaltani, jos joku käyttää valta-asemaansa väärin tai korkeassa asemassa ilmaisee törkeää typeryyttä.
Möläyttelen, kritisoin, arvostelen ja hikeennyn. Tällaiset ominaisuudet johtavat herkästi siihen, että kaikki ympärillä kokevat olonsa vaivaantuneiksi, vaikka asia olisikin sellainen, että se piti sanoa ääneen ja epäkohta nostaa pöydälle. Virallinen tapa ainakin meillä Suomessa vaatii, että supistaan yksityisesti tai avaudutaan parin kaljan jälkeen ja toivotaan, että juoru ennemmin tai myöhemmin löytäisi myös asiasta päättävien korviin.
Samat ominaisuudet saattavat johtaa myös siihen, että varoitus johtaa putkareisuun tai rikesakko virkavallan vastustamissyytökseen. Vaatimus tasavertaisesta kohtelusta tai korkeammassa asemassa olevan henkilön virheiden osoittaminen voi helposti pysäyttää urakehityksen - jos saa esimiehensä menettämään kasvonsa tai joutuu väärien ihmisten kanssa riitoihin.
