Toimelias ja keskittymiskykyinen mieli löytää heikosti uusia ideoita, sillä ideat syntyvät ajatusten harhaillessa, kun erilaiset aihealueet ja virikkeet kohtaavat. Luova mieli on leikkisä, eli siltä puuttuu turha itsekriittisyys ja varovaisuus.
Ideaalitapauksessa löytynyt idea on niin vahva, että sen löydyttyä mieli ryhdistäytyy välittömästi ja aloittaa vakavan työn idean edistämiseksi. Ja nyt puhun konkreettisesta tekemisestä, eikä pään sisäisestä suunnittelutyöstä, jota usein on vaikea erottaa haaveilusta.
Tiedän, että todellisuus harvoin vastaa ideaalia. Liiankin usein ideat tulevat parvissa ja mieli hämmentyy niiden paljoudesta. On vaikea hahmottaa mihin ideaan tulisi kohdistaa tahdonvoimia ja mitkä ideat hylätä tai asettaa toistaiseksi syrjään - eikä kumpikaan ole helppoa: sivuun asetetut ideat saattavat härnätä mieltä, vaikka miten yrittäisi keskittyä. Joskus sitä huomaakin edistävänsä useita ideoita samaan aikaan, vaikka tietää, ettei pitäisi. Joskus se ei ole niin haitallista, että projekteja on kaksi tai kolme, mutta kun sille tielle lähtee, on ideoita pian toistakymmentä esillä yhtä aikaa.
Ideat saattavat myös tulla väärällä hetkellä, tai pitäisikö sanoa huonoimmalla hetkellä. Harvoin hetki on täydellinen uusien ideoiden toteuttamiseen, eikä asiaa pysty oikein auttamaan. Esimerkiksi keskellä heinäkuuta saattaa tulla mieleen ajatus, että täytyisi hiihtää useammin, ja käydä pitkästä aikaa pilkillä. Sellaiset ideat ovat kaiketi vain jonkinlaista ajatusten pakomatkaa, mitä jälleen kutsuisin enemmänkin haaveiluksi. Idea tulee esiin, kun sen on turvallisinta näyttäytyä, eli hetkellä jolloin siihen ei kukaan taatusti tartu.
Vähävaraisuudella esimerkiksi on jännä vaikutus suunnata ajatuksia siihen, mitä kaikkea voisi tehdä, jos olisi rahaa. Köyhyys on tutkitusti hyvin haitallinen mielentila, koska se hajottaa pitkän tähtäimen keskittymiskyvyn ja suuntaa ajatukset vain seuraavaan pieneen ilonaiheeseen. Tähän tosin vaikuttaa suuresti se, millä tavoin rahaton ihminen säilyttää itsevarmuutensa. Vaikutukset ovat lievempiä, jos jokin muu asia kuin taloudellinen status ylläpitää tervettä minäkuvaa.
Tämän kirjoituksen pääargumentti on se, että keskittymiskyky on elämässä lopulta arvokkaampaa kuin ideat. Usein menestykseen riittää yksi hyvä idea, minkä lisäksi ideoita voi myös kopioida. Monet yrittäjät ovat onnistuneesti (ja täysin luvallisesti) soveltaneet perinteistä ideaa tai jopa valmista konseptia. He ovat toimineet oikealla hetkellä, oikeassa paikassa, keskittyneet oleellisiin asioihin, palkanneet taitavia työntekijöitä, pitäneet kiinni suunnitelmistaan ja uhranneet työhön enemmän aikaa kuin jahkailuun. Idea on lopulta jotakin, mitä heiltä ei edes kysellä. Sama pätee moniin kirjailijoihin ja elokuvaohjaajiin. Idean voi esitellä alle 10 lauseella takakannessa, eikä tarina tuo siihen mitään yllätyskäännettä. Paljon keskeisemmässä asemassa on toteutuksen laatu kuin alkuperäinen idea.
Ja ennen kaikkea: yksi hyvä idea riittää.
Keskittymiskyky ei ole aiheena helppo. Sitä on vaikea määritellä itsessään, koska se on pikemminkin projektin häiriintymätöntä etenemistä. On helpompi keskittyä asiaan, jos on selkeät piirustukset ja selkeät aikataulut - ja silti ei perinteinenkään rakennustyömaa aina etene aikataulussa.
Keskittymiskyky vaatii tuekseen muun muassa vahvaa itsetuntoa, mikä sekin on monisäikeinen asia. Siihen kuuluu, että tietää mihin tähtää, kuinka sen toteuttaa - ja luottaa omiin kykyihinsä. Lisäksi siihen kuuluu taito sanoa ei.
Keskittymiskyky ei ole ainoastaan sisäinen ominaisuus. Väittäisin jopa, että keskittymiskyky sijaitsee ihmisen ulkopuolella. Siellä on ainakin kriittinen osa sen ruumiista: häiriötön työympäristö, riittävän kokoinen ja tarpeita vastaava tila, jossa ei tarvitse sietää toimimattomia laitteita tai taistella biologisten perustarpeiden tyydyttämisestä. Keskittymiskykyä ovat sänky, jossa nukumme ja ruoka jota syömme. Keskittymiskykyä ovat turvalliset puitteet sekä päämäärien mukaan suunnitellut rajoitteet, kuten poistumiskiellot ja aikarajat (dead-line). Keskittymiskykyä ovat sopimukset, joista pidetään kiinni, sekä tukijoukot, jotka antavat ennen kaikkea työlle sen kaipaamaa tilaa ja arvostusta.
Luovilla aloilla järjestetään mieluusti kilpailuja, koska ne auttavat synnyttämään otolliset puitteet inhimilliselle tahdonvoimalle. Kilpailu tarjoaa joukon sääntöjä (mitä tyhjänpäiväisempiä sen parempi) sekä selkeän takarajan, johon mennessä tuotos täytyy toimittaa perille, eli päästää käsistään. Lisäksi kilpailu saattaa luvata kannustimeksi rahapalkinnon tai mainetta, mutta tärkein unelma on tietenkin se, että joku huomaisi ja tunnustaisi arvon. Ennen pitkää menestys pienissä kilpailuissa voi johtaa myös ammattiuraan, jos keskittymisensä avuksi löytää jotakin muuta kuin kilpailuja.
Ammattilaisuuteen sisältyy kyky siirtyä mielentilasta toiseen ja hallita niitä olosuhteita, jotka edistävät haluttuja päämääriä. Siksihän herätyskellokin on keksitty. Se siirtää ihmisen keinotekoisesti unesta valveeseen, eikä kyse ole mistään ihan pienestä siirtymästä. Paljon vaikeampaa on ensin tavoittaa se luovuuden leikki, jossa huolettomuus mahdollistaa erilaisten ideoiden yhdistelemisen sekä jatkokehittelyn, ja sitten siitä mielentilasta siirtyä keskittyneen toteutuksen tilaan, jossa flow-tila on yhtä häiriintymätön, mutta toimii tyystin erilaisen ryhdin kautta, jossa turhia rönsyjä voi eliminoida, paukuttaa sanoja paperille varmoin putoavin iskuin ja laittaa ne kuuluisat darlingsit hengiltä. Jopa kasvojen ilme muuttuu. Haaveilevan pojankoltiaisen tilalla on tiukkojen valintojen mies, joka on päättänyt nostaa sen kattohirren ja nakutella päreet paikoilleen, ennen kuin sallii itselleen yöunia.
Keskenjättämiselle on silti hämmästyttävän helppo löytää perusteita. Eihän projekti tietenkään jää kesken - siitä vain irtaudutaan pieneksi hetkeksi.
(kuten minä nyt pieneksi hetkeksi maanantaina 16.1. klo 15:49 irtaudun tästä tekstistä käydäkseni vessassa ja keittääkseni teetä, jotta sitten pian taas pitäisi käydä... Saanko uudelleen koottua ajatukseni? Luulen niin, olenhan ammattilainen...)
2. OSA:
48 tuntia myöhemmin
Anteeksi luvatusta keskeytyksestä, minun täytyi tiistai-iltana vielä käydä Vantaalla. Eilen taas meni voimat kun yliopistolla jatkui opinnot kahden kaksoistunnin muodossa, ja sen jälkeen innostuin kirjoittamaan minuudesta, mikä kulutti lopunkin keskittymiskyvyn. Jossain vaiheessa tulee se hetki illasta, kun ei enää koe järkeväksi juoda kahvia, koska sitten menee yöunet. On pakko himmailla, kuten Kalle Päätalo, ja rauhoittua yöunille, jotta seuraava päivä olisi vahva ja saisi kokoon ne 500 liuskaa vuodessa.Olisi uskomattoman hienoa, jos kirjailijalla voisi olla työpaikka ja selkeät työajat. En ymmärrä, miksi sitä ei olla kokeiltu... tai ymmärrän kyllä... ja oikeastaan onhan sitä kokeiltukin. Lajissa vain on kehittynyt tietyt yleiset käytännöt, eikä ole resursseja palkata jokaiselle kirjailijalle omaa yksityistä vääpeliä katsomaan, että hän pitää kiinni rutiineistaan. On helpompi ulkoistaa yhdelle (vittumaiselle esimiehelle) vastuu töiden käskyttämisestä, jos projektissa on mukana suuri määrä ihmisiä - ja on helpompi pysyä aiheessa, jos asiakkaat tarkkailevat. Esimerkiksi kaupan kassalla ei tarvitse kamppailla työtahdin ripeydestä omalla tahdonvoimallaan, kun muut ihmiset heti hermostuvat, jos jono ei etene.
Koska kirjailijalla ei ole selkeää työaikaa ja työpaikkaa (ellei hän itse pyhitä työhuonetta työlleen tai urheilijoiden tavoin auta suoritusta taikauskoa lähentyvin toimituksin, eikä sittenkään), hänen ei ole helppoa sanoa eräille asioille ei. Selkeyden vuoksi jaan nämä asiat kolmeen ryhmään:
1.) Pyynnöt. Joku esimerkiksi kysyy voitko auttaa muutossa tai ehtisitkö oikolukemaan nopeasti yhden tekstin, kun hän (siis kirjallinen ystävä tai toimittaja tai opiskelija tai kuka vaan) tarttisi tuoreita silmiä ja kriittistä mielipidettä. Pyynnöistä saa usein vastapalveluksia (kuten lounaan), eikä niistä ole sinänsä haittaa, kaikki nähty elämä on kirjallista materiaalia, mutta läheiset ihmiset oppivat aikaa myöten, että freelancer-tyypin on vaikeampi sanoa ei, koska hänellä ei ole sitä karjuvaa pomoa ja tarkkaa aikataulua, paitsi silloin kun aikataulu iskee tosissaan päälle. Niinpä pyyntöjä saattaa joskus sadella enemmän kuin olisi tarve, eikä ole helppo kieltäytyä vain sillä perusteella, että olisi nippu runoja, jotka täytyy editoida, tai että on päättänyt tänään viimeinkin lukea sen romaanin, joka pakko lukea, jotta saa eteisyyttä omiin juttuihinsa, treenaa aivojen lukulihaksia ja tuntee ammatillista ylpeyttä, kun ylläpitää omaa sivistystasoaan.
2.) Kutsut. Tyypillisesti jokaiseen viikkoon mahtuu kutsuja gallerian avajaisiin, kirjanjulkkareihin tai tupareihin, jos asuu suuressa kaupungissa ja on tekemisissä eri alojen taiteilijoiden kanssa. Koska kirjailijan aikataulu joustaa, saattaa aika-ajoin olla myöskin vaikea sanoa näille riennoille ei.
3.) Houkutukset ja häiriötekijät. Kun ei ole selkeää dead-linea - mikä liian usein pätee ainakin itseeni - on pelottavan helppoa antaa periksi lähiympäristön häiriötekijöille, joista erityisen vaarallisia ansoja on viritetty itse työympäristöön, eli tietokoneeseen itseensä. On toivotonta, jos viikossa onnistyy viitenä päivänä istumaan koneella 8 tuntia päivässä, mutta niistä tunneista 6 kuluu Facebookissa tai lukiessa jotakin tyhjänpäiväistä, aiheeseen mitenkään kuulumatonta tekstiä, vaikkapa Wikipedia-artikkelia kastemadoista. Ja sitten on vielä erikseen Youtube ja porno ja poliittiset kauhukollaasit vaikkapa Donald Trumpin parhaista letkautuksista, ja kissavideot, tosin niihin minulla ei ole taipumusta retkahtaa.
Vaikka kaikkeen tuntuisi olevan aikaa - ja vaikka kaikkeen olisikin aikaa - on se kaikki aika silti pois kirjoitustyöltä, joka merkitsee itselleni kaikkea maan ja taivaan väliltä: se on unelmien jahtaamista, unelmien eteen työskentelemistä ja unelmien täyttymistä jo itsessään. Lisäksi se merkitsee minulle mielenterveyden vaalimista, kun saan jäsentää ajatuksiaan ja purkaa ulos kokemuksiaan.
Kun olin 25-vuotias, aloin tosissani taistella vitkastelua ja ajanvietteitä vastaan, sillä huomasin lankeavani yhä uudestaan esimerkiksi tietokonepeleihin, jotka veivät kaiken ajan, sen sijaan, että olisin kirjoittanut edes blogia tai saanut materiaalia kertymään pöytälaatikkoon (vaikka ideoita oli koko ajan valtavasti). Pelkäsin, että yhtäkkiä olen 60-vuotias, enkä ole saanut aikaiseksi puoltakaan siitä, mitä tahdoin. Pelkoni toteutuivat sikäli, että olin yhtäkkiä 30-vuotias, eikä paljoakaan ollut siinä suhteessa tapahtunut. Olin vasta oppinut sanan "prokrastinaatio". Olin vasta saanut AD-HD-diagnoosin, mikä selitti sekä ideoiden määrää että keskittymisvaikeuksia työn loppuunsaattamiseen.
Sentään minä olin tullut kasvotusten kuoleman kanssa ja tajusin vanhenevani ja kuolevani, kenties myös sairastuvani, joten aikaa ei ollut hukattavaksi. Yksi mitä ennen kaikkea olen tahtonut toteutuvan on se, että kun katson taaksepäin muutamia viimeisiä vuosia, voin tuntea antaneeni unelmille kaiken mahdollisen huomion, enkä vain 5-10% kaiken muun ohessa. Kaiken aikaa opin rutiineja ja opin tunnistamaan vaaratilanteita, eli tilanne paranee, mutta kehitys on tuskallisen hidasta.
Ideat eivät ole minun leipälajini, sillä ne tulevat miltei annettuna. Niitä on yllinkyllin, ikään kuin olisin syntynyt miljonäärisukuun. Keskittyminen on minulle arvokkaampaa kuin runsaat ideat. etenkin kun kaikkia niitä ideoita ei voisi toteuttaa edes siinä tapauksessa, että keskittyminen olisi täydellista. Keskittyminen on kaikille ihmisille arvokasta, mistä kirjoitin jo tämän esseen alussa. Keskittymistä uhkaa meidän ajassamme moni asia, kuten vääristynyt käsitys individualismista tai vapaudesta, mutta en nyt mene niihin.
Tiedän tutkmusten perusteella, että tyypillisessä valkokaulustyössä (ainakin tietyissä virastoissa) ihmiset käyttävät päivittäisestä työajasta noin puolet tai enemmänkin turhaan säätämiseen, omiin juttuihinsa (kuten juoruamiseen) ja jopa tahalliseen vitkastelemiseen. He saavat parempaa palkkaa siitä hyvästä, ettei heidän tarvitse alistua jatkuvalle tarkkailulle, kuten kaupan kassan, mutta siitä samasta syystä he joutuvat pinnistelemään enemmän oman tahdonvoimansa varassa, mikä synnyttää turhautumista ja varmasti myös suurta syyllisyyttä, kun oma työpanos jää pinnalliseksi.
Mitä suurempi palkka ihmisellä on, ainakin luulisi, että sitä enemmän ahdistaa, kun huomaa katselleensa niitä kissavideoita (tai pornoa), sen sijaan, että olisi tehnyt sitä työtä mistä maksetaan. En silti usko, että palkka itsessään estää ihmisiä tekemästä turhaa työtä tai antautumasta matopelin tai miinaharavan houkutuksille. Uskon vain, että ahdistus ja syyllisyys on suurempaa.
OSA III
Kenties tulossa... ja kenties käsittelee kaupungin ja maaseudun eroavaisuuksia tässä meidän vaiheittain sarastavassa nykyisyydessämme...
Yleensä en puhu kapitalismista, mutta tällä kertaa sana on hyvin oikeuteuttu, kun sanon: Kapitalistinen kaupunkiympäristö on suorastaan suunniteltu häiritsemään ihmisen keskittymiskykyä. Mainoksia ei pääse pakoon missään ja neonvalot säihkyvät liikekortteleiden helmoissa. Jos mainokset esimerkiksi saavat miehen miettimän seksiä yli 30 kertaa päivässä, niin mitä se sitten on, ellei keskittymisen horjuttamista?
Niin kauan ihmiset kykenevät jotenkuten keskittymään elämässään, kun heille tarjotaan riittävästi palkkaa ja kyllin vaativia tehtäviä, joissa keskittyminen on elintärkeää. Lisäksi mainokset tulevat perustelluiksi sillä, että ihmisillä on varaa ja motivaatiota keskittyä kuluttamiseen.
Ongelmalliseksi tilanne muuttuu sitten - eli on myös muuttunut, kun yhä useammilla ei ole selkeitä työaikoja tai kunnollista palkkaa kannustimena. On paljon vaikeampi elää kaupungissa tuntematta ahdistavaa levottomuutta, kun ympärillä kaikki muistuttaa siitä, mistä on jäänyt paitsi - paitsi tietenkin itse kaupungin humusta ja mahdottomien unelmien tukahduttavasta paineesta. On onnistuttu huijaamaan miljoonia ihmisiä siten, että he tuntevat itse siitä syyllisyyttä, etteivät osaa keskittyä, vaikka ympäristössä kaikki todennäköisyydet ovat asettuneet keskittymiskykyä vastaan.
Kaupungin ja maaseudun ristiriidat ovat muutenkin kärjistymässä, kun kuka tahansa kaupunkilainen voi Youbesta eksyä videoihin, joissa maatilalla asuvan ihmisen onni on aitoa. On helppo kääntää unelmansa 180 astetta, koska lasten unelmat usein kohdistuvat maalle. He haaveilevat elöimistä ja luonnosta. Jopa aikuisista enemmistö etsii salaa kumppania, jolla olisi rohkeutta muuttaa pois kaupungista. Partnerinhakutoiveissa eläinystävällisyys ja luontoon liittyvät harrastukset koetaan voimakkaasti positiivisiksi ja toivotuiksi piirteiksi, vaikka omia haaveita ei monikaan uskalla tuoda esiin.
Mutta se on kenties muuttumassa, kun luonnosta saatu aito ilo pääsee sosiaalisen median kautta näkyville. Yhtäkkiä koko maailma onkin kiinnostunut esimerkiksi sienistä, ja kymmenet tuhannet ihmiset liittyvät sieniryhmiin ja räpeltävät lähimetsässä, kunnes lopulta eksyvät kunnon korpeen. Muutos on looginen myös sitä kautta, että asunnot ovat kaupungeissa ylihintaisia, ja maalla ne taas tarjoavat paljon puuhastelemista, pakollista sellaista, ja pakko auttaa keskittymiseen.
Jos ei ole pakko herätä aamulla seitsemältä ja lähteä virastoon, niin sentään on pakko herätä viemään koira leinkille ja pakko laittaa tulet leivinuuniin, ettei asunto kylmety. Jos kaupunki tarjoa ihmisille minkäänlaista pakkoa, paitsi vastenmielisiä virastokäyntejä ja lomakkeiden täyttämistä, on luonnollista etsiä sitä pakkoa kaupungin ulkopuolelta.
Enkä tiedä olenko koskaan aiemmin puhunut yhtä kauniisti modernin teknologian kirouksia vastaan, ja länsimaista vapauskäsitystä vastaan, mutta tämä onnellinen muistikuva kumpuaa omasta kokemuksestani, kun olen marraskuussa lämmittänyt mökkiä ja tuntenut kaiken vilun ja puutteen keskellä suurempaa primitiivisen vapauden tunnetta kuin koskaan ollessani vapaalla kaupungin yöelämässä, taskut täynnä rahaa, täydellisen keskittymiskyvyttömyyden tilassa.
Mutta kaikki ei ole tässä vielä sanottu, ja juttu jatkuu vielä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti