Lesous

Hiljattain aamutelevisiossa - tai saattoi se olla myös Puoli seitsemän uusinta - minua ihmetytti suunnistaja Minna Kaupin olemus. Myös haastattelijat tuntuivat tiedostavan, että tilanteessa oli jotain outoa. Minna Kauppi oli ylimeikattu, ilmeisen ylipukeutunut tilanteeseen ja elehti kovin koppavasti.

Kauppi ei esiintynyt hikisenä ja hengästyneenä urheilijana, jota haastatellaan kilpailun jälkeen. Hänestä oli tullut epämääräinen siirtymävaiheen julkkis, jonka rooli oli hakusessa. Hän diivaili. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä kauhean hyvin, koska hänen ilmeensä ja eleensä eivät vakuuttaneet. Hän lesoili kömpelösti ja veti shownsa amatöörimäisesti överiksi. Silti - tai ehkä juuri siksi - hän tuntui myös pinnan alla ylimieliseltä.

Moni varmaan ajatteli hiljaa mielessään: "Huh huh, kylläpä on vuoden urheilijalla noussut kusi hattuun."

Aloin miettiä, miksi lapset ja joskus aikuisetkin lesoilevat? Mitä ihminen saavuttaa sillä, että kohottaa nokkansa kohti taivasta ja mutrustaa huuliaan kuin olisi maailman tärkein ihminen. Kuka sellaista ihailee ja arvostaa?

Aito itsevarmuus on kaukana ylimielisyydestä. Itsevarman ei tarvitse korostaa omaa merkittävyyttään. Miksi sitten ihmislajille on kehittynyt näitä kasvonilmeitä, jotka me tunnistamme maireudeksi ja koppavuudeksi?

Onko niiden tarkoitus suorastaan karkoittaa muut ihmiset tietyn etäisyyden päähän, jotta henkilön valheellinen käsitys omasta paremmuudestaan voisi säilyä? Onko yksilölle suuresta egosta niin paljon hyötyä, että sitä täytyy suojella keinolla millä hyvänsä?

Vastaus on selkeä: Totta kai on.

Ylimielisyydessä on esimerkiksi se hyöty, että vielä vähemmän itseään arvostavat ja arat ihmiset tuntevat sitä kohtaan vastenmielisyyttä. Niinpä leuhka ihminen omalla pöyhkeydellään karkoittaa ympäriltään kaikki luuserit, jotka eivät voi sietää sellaista itserakkautta.

Menestyvän ihmisen urakehitystä nopeuttaa huimasti se, ettei hänen tarvitse asioida luusereiden kanssa. Hyvin tienaavat ja tehokkaat ammattilaiset eivät nimittäin välitä siitä, jos joku on leuhka. He ovat tottuneet monenlaisiin pyrkyreihin ja diivoihin. Heille se on arkipäivää. He miettivät vain, miten he voivat hyötyä toisten maineesta tai taidoista. Leuhka herättää heidän silmissään positiivista huomita, sillä julkeilla ja menevillä ihmisillä on monesti myös tiettyä aikaansaamisen maniaa.

Elitismissä on myös laajemmin kyse siitä, että uskaltaa polttaa takanaan siltoja. Kun ihminen leuhkalla olemuksellaan tekee itsensä vastenmieliseksi kansalle, hän samalla todistaa eliitille, että on kykenevä tekemään ne uhraukset, joita pääkaupungin viihdemaailman tai bisneseliitin arki edellyttää: on osattava olla paitsi leuhka, myös armoton ja laskelmoiva - ja mitä hyvänsä ehdoton lojaalisuus menestymisen lakeja kohtaan edellyttää.

Itserakkaudella on ennen kaikkea se etu, että se mahdollistaa koppavuuden kohdistamisen yhtä lailla myös kuuluisiin ja vallanpitäjiin. Monesti nimittäin Jari Sarasvuon tai Juhani Tammisen kaltaiset karismaattiset hahmot arvostavat sitä, kun toinen ei nöyristele, vaan kohtelee heitä samalla koppavuudella kuin alhaisinta kansaa. He kohtaavat arjessa aivan riittävästi perseenniulijoita ja julkisuuskuvan säikäyttämiä taviksia, jotka alkavat änkyttää heti kun huomaavat puhuvansa merkkihenkilölle.

Hyvin sisäistettynä leuhka mentaliteetti mahdollistaa sen, että nokka pysyy ylhäällä, vaikka vastaan tulisi Napoleon tai Marilyn Monroe. Leuhkan silmissä hekin ovat vain hieman tavallista kuuluisampia luusereita.

Monesti elämässä asiat ratkeavat vain sillä, että tarttuu puhelimeen, soittaa presidentille ja sanoo: "Laitas poika kahvit kiehumaan, puolen tunnin päästä olen siellä. Jutellaan vähän siitä, miten voimme olla tosillemme avuksi."

Poskettomia aloitteita voi tehdä yhtä hyvin aidolla itsevarmuudella kuin suurilla luuloilla itsestään. Niinpä myös lesous on käypää tavaraa maailman metropoleissa.