Aikalaisnäkemyksiä ekspressionismista

"Jos nykyaikana joutuu käymään taidenäyttelyssä tai nykyaikaisissa taulukokoelmissa, kohtaa usein omituisia kuvia, joista hän ei ymmärrä mitään, koska ne ovat niin erilaisia kuin ne, mitä tähän asti on totuttu maalauksissa näkemään. Nähdään ihmisolentoja, vääntyneitä jäseniä ja raadeltuja kasvoja, rikkinäisiä, päällään seisovia maisemia, punaisella ja viheriällä kuvattuja puita, sinisiä hevosia. Niin, yksityiskohtia tuskin voi tuntea, kaikki näyttää olevan vain viivoja ja värien sekasotkua. - - Haluan tässä muutamalla sanalla väittää miksi nuo kuvat eivät ole petkutusta."- John Schikowski, s.114

Hallussani on joitakin niin ainutlaatuisia kirjallisia dokumentteja, että koen tarpeelliseksi niiden avoimen digitaalisen julkaisun. Vanhoja lehtikirjoituksia kenties jo aiemmin on kuvattu mikrofilmille, mutta eihän sellaisia laitteita moni omista tai osaa käyttää. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaat aikalaistodistukset katoavat arkistoihin, hukkuvat roskalavoille tai muuttuvat tomuksi.

Käsiini on päätynyt esimerkiksi nidottu vuoden 1923 Työväen Näyttämötaide -lehden alkuperäinen vuosikerta, jossa samoihin koviin kansiin on koottu myös yksi vuoden 1922 lehti, oletettavasti ensimmäinen koskaan ilmestynyt. Maksoin niteestä vain pari euroa, enkä usko sen olevan edes moitteettomassa kunnossaan minkään arvoinen, mutta lehdessä julkaistut taide-esseet paljastuivat melkoisen kiehtoviksi. Niinpä aloitan kokoelmieni verkkaisen digitalisoimisen kahdesta ekspressionistisen taiteen yleisesityksestä.

1920-luvun alussa kubismia ei oudoksuttu ainakaan teatteriväen piirissä. Vallitsevampi tyylisuuntaus oli art deco.

Vuosikertaan osuu uutinen Sarah Bernhardtin kuolemasta, joten useampiakin kirjoituksia löytyy myös hänen urastaan ja merkityksestään näyttämötaiteelle. Lisäksi löytyy paljon kirjallisia ohjeita näytelijöille, tai näyttelijäksi haluaville, joiden merkitystä en osaa arvioida. Kenties ne ovat lähinnä kuriositeetteja.

"Sarah Bernhardtin järkyttävä eläytymiskyky, hänen äänensä hopeasointi, hänen suloisen vartalonsa joustava jäntevyys ja kasvojenilmeiden sielukas vivahdusrikkaus ovat muodostaneet yhdessä sen katsojia huumaavan taikavoiman, jonka teho on aina ollut varma."

Uutisaiheena on myös elävän kuvan rantautuminen Suomeen. Kaksi eri kirjoitusta lähestyy äänielokuvan mahdollisuuksia hyvin vastakkaisesta näkökulmasta. Toinen on varma, ettei ääntä saada moniin vuosiin yhdistettyä liikkuvaan kuvaan ja toisen mielestä sellainen teknologia on aivan käden ulottuvilla. Kumpikin vakuuttaa, ettei filmi tule koskaan täysin syrjäyttämään teatteria, sillä elävien näyttelijöiden noustessa lavalle syntyy erityislaatuinen tunnelma, ja elävät näyttelijät voivat myös reagoida yleisön aplodeihin tai liikehdintään, mikä syventää katsojien läsnäoloa.

Nyt kuitenkin sananen expressionismista. Kirjoittajana Fanny Davidson, joka kuului lehden toimituskuntaan.

Toisen artikkelin kirjoittaja on John Schikowski, joka tahtoo kiteyttää expressionismin olemuksen. Kirjoituksen päättymisen merkiksi on taittaja tai latoja lisännyt viimeisen sivun loppuun ajalle tyypillisen art deco elementin:

Itseäni yllätti molempien kirjoitusten poliittisuus. Ehkä olen aliarvioinut joko ekspressionismin tai 1920-luvun poliittisuutta, mutta en usko lehden julkilausutun työväenluokkaisuuden olevan tässä ainoana selittäjänä. Etenkin minua hämmästyttää se, kuinka näin pian molemmin puolin raakamaisen sisällissodan jälkeen kulttuuriväki on ollut näinkin vasemmistolaista - ja kuinka nietzscheläistä on työväestön tunnelma ollut, kun puhe kääntyy tahtoon ja ylistetään uutta tahtovaa ihmistyyppiä:

"Vallankin kun uusi, voimakkaasti tahtova yhteiskuntaluokka, työväestö, astuu valtiollisella alalla toimintaan, uskoen omiin voimiinsa, taisteluhaluisena, valloittavana - kuinka saattoi silloin taide ja sen mukana draamakirjallisuus, tuoda esiin vain passiivisia ihmisiä." (Fanny Davidson s.40)

tai:

"Ekspressionismi ei ole mukavuutta harrastavien ihmisten taidetta, ei mitään poroporvarillisille sieluille, jotka taiteesta etsivät vain huvia ja ajankulua. Se on vallankumouksellisen aikamme väärentämätön tuote." (Schikowski s.115)

sekä:

"Ja nyt tulee, elleivät kaikki merkit petä, jälleen suuri mullistus. Naturalismi kannetaan hautaan ja uuden taidesuunnan herruus alkaa. - - kapitalistisen kulttuurikauden kukistuminen synnyttää uuden expressionistisen taidesuunnan. Se sisältää kylläkin epäilemättä monia kapitalistisen ajan hajoamistuotteita itsessään, mutta sisimmässään kätkee se kuitenkin tulevaisuuden siemenen. (s.117)"

Monesti puhutaan siitä, miten I maailmansodan kohtuuttomat rauhanehdot ja juoksuhaudoissa vietettyjen vuosien traumat loivat pohjan II maailmansodalle, mutta sama levottomuus näkyi myös ajan taiteissa - eikä vain taiteissa, vaan näemmä myös siinä, miten taiteista puhuttiin. Aikalaiskuvaan lienee vaikuttanut myös se, että Hitler oli taiteelliselta maultaan niin taantumuksellinen, eikä ymmärtänyt mitään ekspressionismista, vaikka tässä ekspressionismi kuvataan juuri poliittisen vallankumouksen katalyyttinä.

Kenties olisin voinut liittää oheen myös kolmannen kirjoituksen, jossa pohditaan taiteen mahdollisuuksia poliittisten kenttien eriytyessä toisistaan. Kirjoittaja näkee uhkia sekä porvariston halussa tukahduttaa taide sääntöihin ja mukavuuteen sekä työväestön halussa vääristää taide poliittisten manifestiensa alustaksi. En ole vielä ehtinyt lukea kaikkia näyttämötaiteen vuosikerran kirjoituksia, mutta kunhan ehdin, niin skannaan ja julkaisen niitä myöhemmin useamman nipussa.