Miljoonilla ihmisillä on täysin järkevät perusteet vastustaa tieteellistä maailmankuvaa ja tieteen elämänasennetta. Näiden syiden rationaalisuuteen ei kuitenkaan pääse käsiksi ilman tiettyä elämänkokemusta ja emotionaalista samaistumista.
Tieteessä vastustetaan vaikeammin selitettävistä syistä tieteellistä metodia itseään, mutta myös kaikkea muuta mitä tiede tuo mukanaan. Tiede ei elä sosiaalisessa tyhjiössä, vaan symbioosissa monien muiden arvojen kanssa.
Tieteen olemukseen vaikuttaa hyvin suoraan esimerkiksi sen rahoitus. Jos tiede lähestyy yritysmaailmaa, sen asennemaailma kenties lähenee entisestään rikkaiden yritysjohtajien mytologiaa. Tämän seurauksena tiede voi koventua ja entisestään loitontua kansallisromantiikasta, jolla se aikoinaan perusteltiin kansalle. Tämä on kuitenkin eri kysymys, enkä teoretisoi siitä sen enempää. Haluan puhua siitä tieteestä, jonka me tunnemme - miksi juuri sitä vihataan, ja miksi vihan syyt ovat pelottavankin rationaalisia?
Motivaatiokulttuurin eroista - kevyttä diskurssianalyysiä ennen myrskyä
Tieteen sisäiseen, kulttuurisidonnaisesti luotuun ja tiedostamattomaan rakenteeseen kuuluu esimerkiksi se, että yliopistojen opiskelijoita motivoidaan ja hallitaan opintopisteillä, joita kutsuttiin aiemmin opintoviikoiksi. Jo termistö muutos kertoo aikamme mythoksessa tapahtuneesta muutoksesta. Sanojen vaihtamisessa ei ole kyse mistään viattomasta pikku viilauksesta, vaan orwellilaisesta hallinnasta.
Opintoviikot viittavat siihen, että opiskelija on käyttänyt tietyn ajan kursseilla istumiseen ja asioiden pänttäämiseen kirjoista. Entisessä opintoviikkokulttuurissa ajateltiin toisin sanoen, ettei oppimista voinut tai kuunulut nopeuttaa. Tämä kenties sopi joutilaalle sivistyneistölle, joka opintoviikkojen suojissa sai oikeuttaa oman verkkaisen valmistumisensa.
Heti kun oikeistolainen yritysmaailman logos pääsi jylläämään opetusministeriöiden ja yliopistojen johdossa, ja opiskelijoiden omia vapauksia ja päätäntävaltaa vähennettiin lainsäädännöllä, täytyi myös termistöön tehdä korjauksia. Pisteet tietenkin viittaavat suoraan urheilun maailmaan. Yhtä hyvin opiskelijoille olisi voinut alkaa tarjoamaan kursseista erävoittoja tai koreja. Opintopisteisiin siirtyminen tarkoitti, että yliopistoelämä haluttiin nähdä enemmän opiskelijoiden väliseksi kilpailuksi. Pisteet eivät myöskään olleet niin vahvasti sidoksissa aikaan. Muutoksella haluttiin viestiä, että ansiokas opiskelija voi edetä omaa tahtiaan, muita nopeammin.
On sopivaa, että aikamme media myös on nostanut kaikkein herkimmin tieteen sankareina esiin mahdollisimman nopeasti valmistuneita henkilöitä. He olivat tieteestä ja opiskelusta nauttimisen sijaan selättäneet sen monipäisen hirviön, jota kutsutaan itsensä jalostamiseksi. He eivät olleet jääneet odottamaan, että ympäristöstä ammentuisi heihin viisautta. Koulussa he olivat todistamassa omaa poikkeuksellista tahtotilaansa, joka kannusti heidät juoksemaan vastenmielisen opintoputken läpi ennätysajassa.
Tällainen asenne tietenkin vetoaa ennen kaikkea rahvaaseen, joka on oppinut vihaamaan peruskoulua ja kaikkea mitä se edustaa. Rahvaalle sopii hyvin ajatus koulusta pikatienä, jolla ajetaan mahdollisimman kovaa sivuille katsomatta, jotta sieltä päästäisiin pois ennen kuin elämä on ohitse. Kaikki puheet kouluajan lyhentämisestä tai nopeuttamisesta kuulostavat järkevältä niiden korvissa, jotka eivät vapaaehtoisesti ole kärsineet päivääkään koulua. Niinpä demokratiassa korkeakoulujen asema on perin hutera, minkä nyt talouskriisien aikana olemme hyvin huomanneet.
Jos vielä perustavammalla tasolla tarkastellaan koulujemme rakennetta, huomataan kuinka eräässä keskeisessä piirteessä koululaitos heijastelee ympäröivää yhteiskuntaa tai tekee sille myönnytyksiä. (Mitä yksinkertaisemmalle ja itsestäänselvemmälle tasolle me siirrymme, sitä pahemmin huomaamme sokeutuneemme todellisuudelle ja sitä enemmän löydämme alkukantaista mythosta, eräänlaista ihmisetanan jälkeensä jättämää limaa, jonka olemassaolo kielletään, koska se ei sovi tarinaan.) Peruskoulussa ja lukiossa opiskelijoita motivoidaan arvosanoilla. Yliopistossa arvosanoilla ei ole mitään sen erityisempää merkitystä. Paljon tärkeämpää on oppia näkemään kurssisuoritukset pääomaksi tai symboliseksi valuutaksi. Määrä on yliopistotasolla aina tärkeämpää kuin laatu.
Tämä näkyy vielä selkeämmin tieteellistä uskottavuutta mittaavissa meriiteissä, joista keskeisessä roolissa ovat julkaisut. Julkaisujen tarkoitus ei ole herättää keskustelua tai väittää uusia asioita, vaan avata portteja. Kukaan tuntemani jatko-opiskelija ei jaa omia artikkelejaan, jotta muut niitä lukisivat. He jakavat tietoa siitä, mikä taho on hyväksynyt heidän kirjoituksensa julkaistavaksi.
Voisi ajatella, että artikkelit ovat eräänlaisia kaveri-kutsuja, joita tavis lähettää Facebookissa julkisuuden henkilöille, eli tässä tapauksessa merkittäville tieteellisille julkaisusarjoille. Jos kirjoitus julkaistaan, se on merkki uusista suhteista ja mahdollisuuksista, mutta ennen kaikkea se on uusi sulka urallaan etenevän tieteilijän halttuun.
Tavalliset ihmiset eivät tiedä tieteen sosiaalisista käytännöistä ja hiekkalaatikkohierarkioista mitään, koska jos niistä tehtäisiin elokuva, se saisi katsojat oksentelemaan, pyörtyilemään ja poistumaan teatterista.
Mutta nythän minä surukseni taas huomaan, etten ole päässyt kirjoituksessani vielä edes alkua pidemmälle.
Rahan ihmeellinen voima
Koko ikäni olen kärsinyt siitä, etten ole saanut muita taivutettua tahtooni. Olisin esimerkiksi perustanut maailman parhaan bändin, mutta kaverit eivät jaksaneet ilmaantua treeneihin. Kerran yritin myös rakentaa valtavan linnan autioon tulivuoreen, koska olin nähnyt sellaisen James Bond -elokuvassa, mutta en saanut tuhansia työmiehiä työskentelemään hankkeessa, koska minulla ei ollut rahoitusta.
Olen aina ihmetellyt sitä kuinka ihmiset valittavat siitä, että heidän tulisi saada työstään palkkaa. Miksi? Enhän minäkään koskaan pyydä palkkaa siitä, että kirjoitan maailman parasta blogia.
Rahalla on ihmeellinen voima kannustaa ihmiset heräämään aikaisin ja tottelemaan käskyjä. Varmaan tästä syystä yliopistoissa on alkujaan keksittykin, että opiskelusta täytyy antaa myös opiskelijoille jonkinlainen korvaus. Näin ovat syntyneet opintoviikot ja opintopisteet. Ne ovat eräänlaista instituution sisäistä leikkirahaa.
Kun peli on käynnissä, ei leikkiraha koskaan ole mikään leikin asia. Lautapelin tiimellykseen uppoutuneet ihmiset hermostuvat jos joku tulee ja potkii nurin heidän nappulansa. He voivat jopa muuttua väkivaltaisiksi - niin vahvasti me ihmiset samaistumme peliin ja unohdamme ympäröivän todellisuuden.
Niinpä opiskelijat on varsin helppo motivoida keräilemään opintopisteitä kuin ne olisivat Kinder-munien keltaisia muovikeltuaisia, joiden sisältä kenties löytyy vaikka käsinmaalattu ankka, joiden alla on pyörät ja jotka aukoo suutaan vaappuessaan. Eihän opintopisteillä tee valmistumisen jälkeen hevon helvettiä, mutta silti niitä kerätään kuola suusta valuen ja silmissä Stockmannin Hullujen Päivien kiihkeyttä. (Itse asiassa on kummallista, ettei opintopisteille ole vielä keksitty tarjota korkoa tai yhdistää niihin bonuksia. Voin hyvin kuvitella, että 10 vuoden kuluttua jokainen tietyn pistemäärän lukukaudessa saavuttava opiskelija saa vielä 5 opintobistettä monuksena.)
Myönnän nyt innostuksessani hieman eksyneeni aiheesta. Tarkoitus oli alkujaan käsitellä tieteen vihaamisen perusteita, mutta olen vain höpöttänyt kaikenlaista huumorimielessä. On aika siirtyä vakavampiin kysymyksiin.
Pidän vakavana sitä, ettei yhteiskunnassamme osata millään osa-alueella kannustaa ihmistä enempään tai parempaan työhön muun kuin rahan avulla. Siitä on seurauksena esimerkiksi jatkuvasti kohoavia johtajien bonuksia. Johtajammekin näyttävät ajattelevat, ettei mikään muu saa heitä motivoitua ikäviin päätöksiin, paitsi alati kasvava palkka. Rahan avulla johtajien on helpompi kestää sitä epämukavuutta, jota alaisten irtisanominen aiheuttaa.
Köyhät sentään ovat keskuudessaan kehitelleet mitä nerokkaampia motivaatiokeinoja. On suunnaton harmi, että tiedeyhteisö niiden omaksumisen ja jalostamisen sijaan nimittää niitä huuhaaksi.
Epätieteellisten motivaatiometodien ylistys
Työväenkulttuurissa on aina osattu arvostaa vedonlyöntejä ja uhkapelaamista. Me usein hahmotamme tällaisen toiminnan vain typeräksi ja vaaralliseksi, koska olemme kollektiivisesti muuntaneet sen tappiolliseksi. Köyhien arvokainta kulttuuria on valtiollisen vedonlyöntimonopolin avulla degeneroitu surulliseksi riistoksi.
Köyhät käyttävät vähän rahansa viisaasti, jos he kokoavat ne yhteiseen pottiin ja kilpailevat tai edes heittävät arpaa niiden hallinnasta. Kaikki olisi hyvin, jos kapitalistit eivät ottaisi mitään välistä.
Kun köyhät lyövät vetoa vaikkapa kossupullosta, se antaa heille samanlaista yrittämisen kipinää kuin rahapalkka, koska pienen palkinnon ohella kyse on myös kunniasta. Tämä tiedetään myös motivaatio-oppaissa, mutta niitä lukevat lähinnä vain nousukkaat. Oppaissa usein kannustetaan ihmisiä lyömään pienissä joukoissa vetoa esimerkiksi siitä kuka pudottaa kuukaudessa eniten painoa, juoksee pisimmän matkan Cooperin testissä tai onnistuu olemaan useimpia viikkoja juomatta. Tällaisiin vetoihin kossupullo on varsin riittävä kannustin.
Köyhien mahdollisuudet motivoida toinen toistaan rahapalkalla ovat rajalliset, joten myös noppapeli voi edistää yhteistyötä - kunhan vain kyllin moni häviää kaikki rahansa. Pelin jälkeen yksi köyhistä on hieman vähemmän köyhä. Olettaen, ettei kapitalisti taaskaan tule ja vie voittoja hänen käsistään, voi hieman muita rikkaampi köyhä toimia jossain projektissa johtajana. Näin muut saavat rahansa takaisin ja samalla kylässä kyetään organisoituneeseen yhteistyöhön - edes lyhyen aikaa.
Kun rahat on jaettu palkkana, peli käynnistyy uudestaan, kaikki menettävät rahansa yhdelle ja tämä toimii taas muutaman päivän ajan johtajana.
Dokumenttielokuvien ja kirjallisuuden perusteella voimme hahmottaa kuinka köyhässä Nepalissa toimivat yhä rinnakkain rahan, leikin ja shamanismin talous. Rahatalous muistuttaa paljon edellä kuvattua pienen piirin uhkapeliä. Paljon pientä hyvää syntyy pienillä urakoilla, talkootyöllä ja luontaisella työnjaolla, joka tuottaa myös vaihtoa . Uhkapeli on yksi työkalu sikäli kuin mikään typerä uskonnollinen periaate ei ole kieltänyt tätä ihmisille täysin luontaista toimintamallia.
Uhkapelien suurin uhkakuva on se, että niihin liittyy taitoa tai huijaamisen mahdollisuuksia. Pelin tulisi olla sellainen, ettei siinä voi kehittyä ammattilaiseksi. Jos joku elättää itsensä uhkapelillä - tai valtio verottaa sitä - kadottaa peli alkuperäisen merkityksensä, mikä on rahan kierto ja hetkellisten hierarkioiden synnyttäminen.
Sekin on haitallista, jos jollain on taipumusta liikaan säästäväisyyteen. Ehkä siksi Jeesus moitti palvelijaa, joka hautasi leiviskänsä maahan. Hänen olisi pitänyt uhkapelata sillä, kuten toverinsa. Jos hän voittaa lisää tai menettää kaiken, se on aina voitto yhteisölle. Joku viisaampi osaa heti kuluttaa varansa, jotta toiminnan kipinä iskisi kyläyhteisöön. Kaikki tulisivat töihin, kun kerrankin on joku joka maksaa palkkaa.
Tällaisen leikkitalouden rinnalla toimii myös shamanistinen talous Myös siinä on kyse työhön kannustamisesta.
Kun ihmisiä kalvaa pitkällinen tekemättömyyden ja tehtävien lykkäämisen tuottama syyllisyys, tai kun on aika vuodenajan syklin vuoksi tarttua kuokkaan, he lähtevät shamanistin tykö.
Shamanisti tutkii luita ja kertoo heille mikä on oikea päivä kylvää - ja miten kammottavia asioita siitä seuraa, jos talonpojat eivät heti aloita töitä. Shamaanin luota köyhä maanviljelijä poistuu sydän pamppaillen, sillä hän uskoo jokaisen sanan. Nyt hän on valmis puurtamaan henkensä edestä, vaikka kukaan ei maksa palkkaa.
On surullista, miten vieraita tällaiset itsestäänselvyydet ovat rahatalouden piirissä eläneille ihmisille. Tieteilijät kutsuvat niitä epäterveiksi harrastuksiksi tai huuhaaksi, eivätkä monet tavalliset ihmisetkään enää tavoita luontaisella käyttäytymisellään niitä hyötyjä, joita alkukantaiset rahan korvikkeet heille voisivat tarjota, jos niitä ei olisi välistävetämisellä ja kristillisellä valistuksella vääristetty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti