Köyhät määrittävät historian

Monesti ajatellaan, että kulttuuria ylläpitävät sivistyseliitit, mutta pikemminkin asia on päin vastoin: Köyhyys on se voima, joka viime kädessä koettelee suurten narratiivien kestokykyä. Köyhät päättävät lopulta mikä on hyvää silkalla enemmistön voimallaan.

Vauraus vaeltaa valtakunnasta toiseen ja rikkauden muodot vaihtelevat, mutta kurjuus, sairaus, menetys, katkeruus, kuolema ja puute ovat ikuisia.

Kun William Shakespearen tai Charles Dickensin kirjat kulkeutuvat sukupolvelta toiselle, ne saatettaisiin tuomita kelvottomaksi kulttuurieliitin eriytyneen maun ja päähänpistojen toimesta, mutta köyhät, sairaat ja epäonniset aina tunnistavat niissä oman elämänkohtalonsa, ja pitävät niitä pinnalla.

Ei ole mikään ihme, jos tarina kurjuudesta, sodasta ja menetyksestä aina löytää tiensä esityslistojen huipulle. Tragiikalla on aina takanaan koko kansan tuki: komedia sen sijaan jakaa joukkoja. Vitsit täytyy räätälöidä joko parempiosaisten tai heikko-osaisten makuun, jotta ne todella naurattavat.

Narrit voivat naurattaa kuningasta ja samalla vaikuttaa kaikista muista tylsiltä. Jos narri esiintyisi kaikkien muiden mieliksi, hän pian suututtaisi kuninkaan.

Moni taiteilija on historian saatossa nauttinut oman maansa kulttuurieliitin suosiota, mutta niiden sukupolvien ohitettua voimansa, ovat nuoremmat pian unohtaneet koko suuren hahmon, sillä hänen muotiinsa sidottu vetovoimansa ei päde enää, kun lapset tuovat valmaan oman antiteesinsä.

Vain teeskentelemätön tragedia jatkaa häiryyntymättömänä kulkuaan.

Ei ole sattumaa, jos kulkurina kaikesta menestyksestään huolimatta viihtynyt Tapio Rautavaara kaikkien kuolleiden laulajiemme joukosta nousee aina muita suuremmaksi. Tuskin on sattumaa sekään, jos Aki Kaurismäen köyhyyttä ihannoivat kansankuvaukset jäävät parhaiten elämään ajastamme.

Ymmärtäväthän he ihmisen haavoittuvaisuutta ällistyttävän hyvin. Näen molemmissa hieman Chaplinin vikaa: olympiavoittaja, elokuvatähti, joka vaeltaa talosta taloon kuin täysin tuntematon keppikerjäläinen, eikä pyydä yösijasta sekä ruoasta enempää kuin luvan saada hieman laulaa.

Meidän olisi vaikea kuvitella, että Las Vegasin houkutuksista tervehtynyt Elvis pakkaisi kitaransa laukkuun ja lähtisi Alaskaan, jossa hän vaatimattomasti leirinuotiolla ei esittäisi Elvistä, vaan olisi vain ihminen muiden joukossa. Edes rokkitähden kuolema ei ole niin mahtava lopetus uralle kuin kruumusta luopuminen ja kaiken kusen valuttaminen pois hatustä.. Tästä syystä väitän, että Tapio Rautavaara elää pidempään kuin Elvis. Hän on lähintä, mitä kansamme on saanut kokea Jeesuksesta. Hän sekä Lemmy, myös loppuun asti kansanmies.

Jos tekee palveluksia kuninkaalle, saa lahjansa kullassa. Jos taas palvelee kaikkein köyhimpiä, saa itselleen rahvaasta ikuisen ystävän.

Runoilijan ei kansaa kohtaan tarvitse olla edes lempeä. Runoilija on automaattisesti köyhä, ja tietää mistä siinä on kysymys, joten hänen elämäntarinaansa osataan samaistua, vaikka hän käyttäytyisi miten kusipäisesti. Yleisö antaa hänelle anteeksi kaiken, koska hän on ylpeydessäänkin inhimillinen, yksi heistä. Kusipäinen kansantaiteilija näyttää paljaana myös sen tuskan, jonka kusipäisyys ihmiselle itselleen aiheuttaa.

Jos siis olet rokkitähti ja kuuluisuus, ja olet aikeissa päättää kaiken 27-vuotiaana, niin mieti kahdesti ja ryhdy ennemmin pyhimykseksi. Sinulla tulee olemaan elävänäkin enemmän todellisia faneja kuin koskaan kuolleena.

Jeesuksenkaan ei ehkä olisi tarvinut kuolla ollakseen suuri. Hänen olisi vain täytynyt osata kantaa kansansuosionsa ilman, että hän koskaan lyöttäytyy eliitin kanssa yhteen ja alkaa rakastaa rikkauksia. Köyhänä ei taiteilijan tarvitse kohdata nuorena kuolemisen tragediaa, koska jo hänen kohtaamansa elämä on ollut tragedia.