Jätämme liikaa sattuman varaan

Kovaksikeitettyä humanismia.

Yle uutisoi tänään turvapaikanhakijasta, joka "sattumalta paljastui" konserttiviulistiksi ja päätyi esiintymään kotimaisten muusikoiden kanssa: YLE: turvapaikanhakija osoittautui konserttiviulistiksi

Vuonna 2004 Suomen kansa ällystyi lappeenrantalaisen trukkikuskin laulutaidoista, kun Hanna Pakarinen voitti Idols-kilpailun. Sittemmin on nähty aika paljon vastaavia hämmästyksiä monilla aloilla, mutta edelleen suomalaiset tuntuvat ajattelevan, että he itse ja kaikki muut ovat pelkkiä luusereita.

Kaikki eivät halua tai uskalla osallistua televisioituihin kilpailuihin, mutta silti jonkun kannattaisi tarjota ihmisille mahdollisuuksia näyttää kykynsä. Työelämän portit ovat uhkaavamman näköiset kuin Mordorin portit, eikä kukaan kierrä Jehovan todistajien tavoin kyselemässä, jos vaikka syrjäisestä lahiöstä löytyisi matikkanero tai uusi musiikin megatähti.

Työelämän portit vuonna 2015.

Suomalaiset ovat ujoja, kuten varmaan useimmat ihmiset pihjimmiltaan, mutta silti olemme vaivihkaa siirtyneet kulttuuriin, jossa pokka ratkaisee lähes kaiken. Itsevarman ihmiset anastavat itselleen tilaisuudet, koska niitä ei mainosteta.

Jos sinulle ei ole kukaan vielä opettanut näitä nykybisneksen viisauksia, tulet todennäköisesti syrjäytymään. ellet ole jo:

1.) Fake it untill you make it.
Confidence - 9 ways to fake it

2.) Emme ilmoita avoimista työpaikoista Mol:in sivuilla. Etsimme lähipiiristä jonkun.
80 prosenttia paikoista ei tule avoimeen hakuun

Omistuisinta on, etteivät bisnesbloggaajat tai poliitikot näe tällaisessa tilanteessa mitään ongelmallista. Kyse ei ole vain maan tavasta, vaan suorastaan suuren maailman tavasta.

Feikkaus ja kontaktikulttuurin suosiota osin selittää se, että olemme tällaisten viisauksien varjolla palaamassa lähemmäs luonnontilaa.

Suurten yritystemme sekä puolueiden johtajat ovat nykyään useammin miehiä, sillä miehet osaavat paremmin kehua itseään ja feikata omaa osaamistaan.

Samoin on luonnontilaista oikeuttaa käytännöt, jotka helpottavat sukulaisten ja ystävien palkitsemista ja palvelusten vaihtoa lähipiirissä. Johtajatkin ovat ujoja. Eivät he mielellään kohtaa uusia ihmsiä, jos vaihtoehtona on turvautuminen vanhoihin tuttavuuksiin.

Mitä tästä sitten seuraa? No tietenkin sitä, että taloutemme yskii, koska tärkeät päätökset ja paljon taloudellista valtaa on epädemokraattisten ja suljettujen heimojen käsissä. Suomesta on hitaasti tulossa heimoyhteiskunta, jos sallimme tällaisen kehityksen jatkumisen. Sukulaisia on vaikeampi irtisanoa. He saavat vuosikymmenestä toiseen anteeksi epäonnistumisensa, eikä ulkopuolisille tarjota edes tilaisuutta. Pian työtä saavat tehdä vain ihmiset, jotka ovat taitavia feikkaamaan osaamista, kun taas oikea osaajat ajautuvat työelämän ulkopuolelle. Oikean osaamisen merkki on pikemmin nöyryys, ei suinkaan kyky rehvastella

Osaajat eivät keskity ulkonaisiin asioihin, kuten pukeutumiseen - eivätkä he harjoittele pienestä saakka katsomaan silmiin ja mielitelemään uskottavasti. Aiemmin suomalaisessa kulttuurissa halveksittu itsekehu nykyään suuresti ylistettyjä

Ennen opetettiin näin:
1.) Itsekehu haisee.

2.) Vaatimattomuus kaunistaa.

Vaarallisinta on se, että vanhat, aiemmin menestystä tuottaneet arvot näyttävät unohtuneen eritoten oikeistolaisilta poliitikoilta ja yritysmaailmamme johtajilta, Hehän ovat menestyneet pelissä, joten miksi he sitä kritisoisivat? Heille on vain kunnia-asia, että elämässä pärjää suurilla luuloilla ja itsensä brändäämisellä. Heimoutuminen sopii heille, koska siten he voivat ujuttaa omat tunarilapsensa mukaan suuriin bisneksiin tai jopa presidentiksi asti, kuten Yhdysvalloissa kävi George Bush vanhemman ja nuoremman kohdalla.

Talous yskii, mutta oma suku on turvattu. Huoletta aikamme päättäjät sallivat satojen tuhansien nuorten syrjäytyä, koska heidän totuutensa mukaan syy on yksilöissä itsessään - mitäs eivät riittävän sinnikkäästi yritä. Tällaistahan peli nykyään on ja sen kanssa täytyy elää.

Yhteiskunnassamme on moni asia vakavasti pielessä, mutta eniten minua pelottaa se, miten herkästi me suhtaudumme luonnollisiin sosiaalisiin ilmiöihin luonnollisina sosiaalisina ilmiöinä, joille ei voi tehdä yhtä mitään. Liberalismiin on sisäänrakennettuna vaarallinen ajatus siitä, että asiat tapahtuvat itsestään. Vapautetaan markkinat, palataan luonnontilaan, ja asiat vain tapahtuvat.

Taitojen kehittyminen edellyttää sosiaalisia puitteita, joissa asetetaan aikatauluja, ja haasteet kovenevat sopivassa tahdissa. Lisäksi tehokas harjoittelu edellyttää ohjaajia, jotka kädestä pitäen näyttävät missä meni vikaan tai millä tavoin .

Urheilu on varmaan ainoa yhteiskuntamme osa-alue, jolla harjoittelu on tehokasta ja tuottaa tuloksia. Meillä onkin tuhansia junioritason sekä ammattisarjojen valmentajia jääkiekossa sekä kymmenissä muissa lajeissa.

Pitkäaikaistyötön tarkkailee turvallisen etäisyyden päässä työelämän portteja ja miettii uskaltaisiko hän lähestyä.

Työelämässä ihminen on jostain täysin absurdista syystä jätetty oman onnensa nojaan. Yksilön on osattava itsenäisesti etsiä mahdollisuuksia kiven alta ja rotkoista. Hänen on tuputettava itseään parrasvaloihin ja häneltä vaaditaan suurta pokkaa, kun hän katsoo itseään tuhat kertaa varakkaampia mahtiherroja silmiin ja änkyttämättä kertoo osaavansa vaikka mitä.

Kun hänet hyväksytään työpaikkaan, hänen ei tarvitse enää ikinä katsoa ketään silmiin, sillä se ei kuulu hänen työnkuvaansa. Hänen ei tarvitse täydentää ansioluetteloaan, koska se ei kuulu hänen työnkuvaansa. Hän voisi olla pidemmällä ammatissaan ja urallaan, sillä itsensä brändäys ja markkinointi on aina pois kaikesta siitä, mitä ammattilainen oikeasti haluaisi ja osaisi tehdä opiskeluaikanaan ja pitkällä urallaan. Tämä pätee yhtä hyvin tieteeseen, taiteeseen kuin tavalliseen työelämään. On hyvä, että meiltä edellytetään jonkin verran ulkoista ryhtiä, mutta monet nerot ovat autta historian vähät välittäneet habituksestaan. He ovat antaneet työnsä puhua.

Kuinka annat taitojesi näkyä, jos et voi mitenkään työllistyä? Meillä on läjäpäin ostoskeskuksia, jossa voi tuhlata rahaa, mutta ei mitään paikkaa, jonne voisi vain kävellä näyttämään taitonsa. Sen pitäisi olla niin helppoa.

Kenties asiat vain pahenevat, ennen kuin ne taas paranevat? sadan vuoden kuluttua kunnianhimoinen nuori saa jo yliopistotasolla luvan opetella matematiikka ja historiaa, sillä peruskoulussa hänelle opetettiin vain positiivista ajattelua, hymyilemistä, ryhdikkyyttä, asiallista pukeutumista, silmiin katsomista ja verbaalista itsensä markkinointia ja brändäämistä. Sinnikäs egobuustaus ja periksiantamaton kukkoileminen on tuonut dystopiamme sankarin paikkaan, jossa pätemisen pakko on viimeinkin tauonnut. Enää ei tarvitse feikata. Voi hetken aikaa tehdä oikeaa työtä, jolla on oikeaa merkitystä. Ei siihen mennytkään kuin elämän ensimmäiset 30 vuotta. Onnekseen hän osasi valita pääaineeksen feikkaamisen, ja lopulta pääsi elämässään pisteeseen, jossa viimeinkin työsopimuksen rautaiset portit avautuivat.


Miten sen sitten pitäisi mennä?

Muinaisina aikoina, kuten esimerkiksi Tang-dynastian Kiinassa 600-luvulla tai 1900-luvun Suomessa, tärkeimpiin virkoihin järjestettiin anonyymit kokeet. LINKKI Kokelaat vastasivat kysymyksiin kirjallisesti, koska haluttiin sulkea pois kauniiden kasvojen, hurmaavan hymyn ja itsevarman katsekontaktin vaikutus. Tärkeisiin virkoihin haluttiin ihmisiä, joilla todella oli ammatin vaatimaa tietotaitoa. Näitä anonyymejä kokeita kutsuttiin esimerkiksi "ylioppilaskirjoituksiksi".

Miksi eivät suuret yritykset voisi avata työpaikkoja, joissa pätevyys ratkaistaisiin taitokokeilla? En ole kuullutkaan sellaisista. Yhdelläkään työllistymiskurssilla ei ole puhuttu "taitoihin panostamisesta". Olisi vallankumouksellista, jos joku voisi saada paikan osaamisensa perusteella. Kenties se olisi liiankin vallankumouksellista?

Valtion tulisi myös mitä pikimmin perustaa eräänlainen pelihalli, jossa kuka tahansa saisi mittauttaa oman potentiaalinsa ja taitotasonsa erilaisissa yleisissä ammateissa. Näin nuoret voisivat kokeilla jo ennen opiskelupaikkansa valitsemista, mihin heillä olisi kykyjä. Linkki aiempaan kirjoitukseen

Tällainen projekti vaatisi tietenkin paljon aikaa sekä rahoitusta, mutta olisi se varmaan parempi kuin se, että odotetaan Ruotsin toimivan ensin. Projekti voisi vaatia jopa yhden prosentin siitä rahasta, joka nykyään heitetään kankkulan kaivoon.