Irtautumisherkkänä en tietenkään suhtaudu sanaan kritiikittömällä ihailulla. Haluan heti myöntää, että irtautumisherkkyydessä ei välttämättä ole kyse erityistaidosta, vaan pikemminkin heikkoudesta. Onhan "herkkyys" monissa muissakin tapauksissa helposti ymmärrettävissä negatiiviseksi piirteeksi. Herkkä ihminen ei saa tehtyä annettua tehtävää rivakasti, koska hän tiedostaa siihen liittyvien näkökulmien ristiriitaisuuksia. Etiikka on usein tehokkaan aikaansaamisen este ja omasta näkökulmastaan irtautuvalle pahimmillaan juolahtavat mieleen juuri eettiset kysymykset.
Irtautumisherkkyys on sukua sekä huonolle itsetunnolle että monikulttuuriselle tiedostamistaipumukselle. Suvaitsevaisuuteen yhdistetty saamattomuus onkin ehkä aikamme halaajien halveksimisen perusteista suurin. Useita näkökulmia huomioiva ja omasta tehtävänannostaan irtautunut ihminen muistuttaa suuresti ihmistä, jolla on huono itsetunto. Häntä on vaikea siitä syystä kunnioittaa. Häntä on yhtä vaikea ihailla kuin hallita.
Irtautumisherkkyys voivat kumpikin ilmentää eräänlaista samaistumiskyvyn notkeutta, jota uskoakseni voidaan harjoittelun avulla myös kehittää. Nähdäkseni esimerkiksi elokuvat, romaanit ja ulkomaanmatkailu aidosti kehittävät tätä taitoa. Irtautumisherkkyys on osa sitä laajaa taitokokoelmaa, jota aiemmin kutsuttiin nimellä "sivistyneisyys" (mutta ei tietenkään yksi ja sama asia). Vasta kun ihminen kykenee irtautumaan omista välittömistä intresseistään sekä sulkeistamaan oman identiteettinsä kysymyksen ulkopuolle, hän voi kehittää vasta-argumentteja niille väitteille. joita hän lähtökohtaisesti puolustaisi. Tämä taito mahdollistaa myös sen, ettei hän heti hikeenny, jos joku yllättäen loukkaa arvoja, jotka ovat hänelle läheisiä.
Omien uskomusten kyseenalaistaminen tekee niistä vahvempia. Siksi irtautumisherkkää ei mielellään kutsuta mukaan keskusteluun. Hän tekisi vastapuolestaan selvää jälkeä. Jos ajassamme on kaksi ääripäätä, niin toinen ääripää on se, joka kutsuu toisen ääripään mukaan keskusteluun. Toinen ääripää keskustelee vain omiensa kanssa.
Mukavampaahan se tietenkin olisi, jos omalle mukavuusalueelleen voisi kotiutua pysyvästi
Osin irtautumisherkkyys lienee synnynnäistä, mutta olisi syytä vakavasti tutkia myös koulutuksen ja henkilökohtaisten kriisien vaikutusta ihmisen alttiuteen tahallisesti tai tahtomattaan lipsahtaa pois omasta kulttuurisesta positiostaan. Hyvän irtautumisherkyyden omaavan kirjailijan tunnistaa siitä, että hän osaa kirjoittaa dialogia, jonka molemmat osapuolet tuntuvat aidosti seisovansa sanojensa takana. Huonon irtautumisherkkyyden tunnusmerkkinä puolestaan ovat muun muassa olkinuket ja stereotyyppiset hahmot, joiden olemus tuntuu pinnalliselta tai pilkalliselta. Latteiden karikatyyrien luomiseen riittää tunnettujen roolihahmojen imitointi, eikä toisen saappaisiin ole oikeasti edes yritetty astuma.
Tällaista kirjallista kuvittelukykyä helpottaa se, jos on viettänyt aikaa monenlaisten ihmisten kanssa ja kokenut elämässään vaihtelevia olosuhteita. Usein sanotaan, että on parasta kirjoittaa asioista, jotka tuntee - eli lähteä liikkeelle näkökulmista, joista käsin on maailmaa kurkistellut. On kuitenkin hankala tiedostaa, että oma näkökulma on näkökulma, jos sitä ei ole koskaan edes leikkimielisesti vaihtanut johonkin toiseen. Leikki ja näytteleminen edistävät näkökulmiin harjaantumista.
Eräällä tavoin kyky irtautua on jopa nykyaikaisessa monikulttuurisuudessa elämisen ehto. Se on monille luonnotonta, mistä kumpuaa suurta vastenmielisyyttä. Omia heimotovereita tai ammatillista sisäryhmää kohtaan osoitettu kriittisyys koetaan petturuuden esiasteeksi, mistä syystä relativismi nähdään huonossa valossa. Relativistin ajatellaan olevan ihminen, jolle mikään ei ole pyhää. Hän voi tilanteen salliessa vaihtaa kasvojaan kuin kameleontti tai kaksoisagentti. Relativisti on kiehtovalla tavalla sekä potentiaalinen aikamme sankari että antisankari. Relativistille monikulttuurisuus ei tuota mitään yletöntä epämukavuutta, joten hän kykenee sukkuloimaan useissa keskusteluissa ja on valmis kuuntelemaan vastapuolta jo silkasta kiinnostuksesta näkökulmia kohtaan.
Vierastan relativismin rinnastamista nihilismiin, sillä relativisti on ihastunut arvoihin, joita nihilisti ei voi sietää. Asialla ole myöskään mitään tekemistä psykopatian kanssa - psykopaatille eivät mitkään arvot ja omantunnonasiat ole sisäisesti tuttuja, kun taas relativistille ne kaikki voivat olla tuttuja. Arvot ovat olemassa, mutta niiden rajat liukuvat ja limittyvät.
Relativistia vastaan koettu epäilys on silti ymmärrettävää. Jos oman ryhmämme etu on tärkeintä - kuten se usein on - ei ole suurtakaan väliä sillä, ylenkatsooko joku meidän arvojamme tasavertaisesti vastapuolen arvojen kanssa (nihilisti) vai haluaako hän ymmärtääkö molempia osapuolia (relativisti, suvakki, irtautumisherkkä). Joka tapauksessa me emme saa relativisteilta erityiskohtelua sen enempää kuin nihilisteiltäkään. Se ei käy laatuunsa, ja relativisti voi osoittautua jopa nihilistiä suuremaksi uhaksi. Hän nimittäin saattaa päästä sisäryhmän kanssa samalle aalonpituudelle ja sitä kautta käsiksi suurempiin salaisuuksiin.
Keskittymishäiriön suhde irtautumisherkkyyteen
Aivan erillinen aiheensa on AD-HD:n suhde irtaumisherkkyyteen. Itse olen sekä taipuvainen uppoutumaan että irtautumaan, mutta vaihtelevissa jaksoissa. Kun innostun, uppoudun tehtävään täydellisesti - mutta jos en innostu, en myöskään saa mitään aikaiseksi. Lisäksi saatan seuraavana päivänä mitätöidä tunnetasolle kaikki edellisen päivän aikaansaannokset. Katson työtäni ja mietin, että miten olenkaan ollut hölmö. Vaikka en olisi suoranaisesti erehtynyt, niin monta asiaa on siitä huolimatta jäänyt sanomatta. En koskaan ole täysin tyytyväinen kirjoituksiini, eikä edes tyytyväisyys tunnu riittävän. Kenties huono itsetunto sittenkin selittää osan taipumuksestani irtautua rajusti siitä aiheesta, johon olen ensin syvästi uppoutunut - tai sitten tunnen jonkinlaista häpeää taipumuksestani uppoutua niin, että ajantaju katoaa.
Todennäköisesti vaihtelu liittyy aivokemiaan. Jollain tavoin aivojeni dopamiinitason ollessa suurimmillaan uppoudun täydellisesti, mutta sitten koittaa eräänlainen krapula. Juoksen ikään kuin lyhyitä, mutta tehokkaita ajattelun sprinttejä. Annan kaikkeni ja sitten olen hapoilla.
Voi olla, että rakkauteni relativismiin on sekin yhteydessä keskittymishäiriöön. Tunnen aika ajoinsuurta häpeää ja katkeruuta siitä, etten ole älykkyydestäni huolimatta edennyt elämässäni kuten toivoin. Vaikka oivaltaisin miten paljon ja kykenisin tuottamaan tekstiä aiheesta kuin aiheesta, sillä ei ole merkitystä, koska elämässä ei ole kysymys ideoiden määrästä. Tärkeämpää on keskittyä yhteen asiaan useampia päiviä ja todistaa taitonsa. Itse jään aina puolitiehen. saan hyvän idean ja kirjoitan kenties pari sivua hyvää tekstiä, mutta sitten kadotan motivaationi tai itsetuntoni ja aloitan aivan uudesta aiheesta, kokonaan alusta.
Kukaan ei maksa 2/5 väitöskirjasta, 80% valmiista artikkelista tai kivasti aloitetusta romaanista, koska ne eivät ole kokonaisia teoksia, ja taiteen sekä tieteen täytyy tuottaa samalla tavalla kokonaisia objekteja kuin ovat autot, talot tai jääkaapit. Puolikas romaani on yhtä lailla hyödytön kuin talo, josta puuttuu yksi seinä tai auto, josta puuttuu yksi rengas. Ideoitteni esitykset johdattavat lukijan vain ajatuksen alkuun, mutta eivät tarjoa valmiiksi pureskeltua ratkaisua ja unohdusta. En osaa herättää luottamusta. Tunnen, että kaikki mitä kirjoitan on yhtä hyödytöntä kuin jääkaappi ilman ovea.
Irtautumisherkkyys voisi olla potentiaalinen psykologisen relativismin käsiteellisten työkälujen valikoimaa. Haluaisin selittää, mitä tarkoitan "psykologisella" erona metafyysiseen tai epistemologiseen, mutta en enää saa kiinni näkökulman tähdellisyydestä.
Varmaankin haluaisin sanoa, ettei relativismi, josta kaiken aikaa olen puhunut, väitä, että ihmisen uskomukset olisivat ainoa todellisuus tai ettei mikään mielipide olisi toista parempi, koska vihaan mielipiteitä siinä missä kuka tahansa. En näkökulmia ylistäessäni tahdo sanoa, etteivät ihmisten mielipiteet olisi tyhmiä. On selkeitä laatueroja asiaan perehtyneen ammattilaisen ja ylimalkaisesti asiaan suhtautuvan ennakkoluuloissa. Ei relativismi tarkoita alkuunkaan sitä, että tyhmät mielipiteet tulisi ottaa vakavasti. Pikemminkin täytyy päästä kokonaan irti mielipiteistä, jotta voisi havaita erilaisten ihmisten erilaiset näkökulmat. Kyse on smaistumisesta ja herkkyydestä, joka voi perustua vain terveeseen järkeen ja laajaan elämänkokemukseen.
Kun erilaiset ihmiset ilmaisevat omia tyhmiä mielipiteitään, niiden tyhmyys usein perustuu juuri siihen, että he eivät ole kyenneet tai halunneet irtautua. Heidän mielipiteensä ovat oppimattomia, koska näkökulmat, joihin ne perustuvat ovat yksioikoisia.
Psykologisesti ymmärrettynä ei ole millään tavalla mullistavaa sanoa, että ihmisten kulttuurit ja elämistodellisuus sisältävät suhteellisia totuuksia. Tämä näkemysten suhteellisuuden tiedostaminen on relativismia ja yhteiskuntamme pirtaleinen moninaisuus on helpompi tiedostaa, jos irtautuu turvallisista, varmoista totuuksista.
Totta hitossa se kuulostaa ylimieliseltä. Joku, joka ei etene elämässään, väittää näkevänsä asiat selkeämmin, koska näkee asiat sekä sisäpuolelta että ulkopuolelta. Hän on muukalainen omassa kotimaassaan. Ei sellaiseen höpinään kannata luottaa. Sehän kaikki sitä paitsi kumpuaa keskittymishäiriöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti