Jeesus oli juuri saanut päätökseen pitkän opetuksensa vuorella, jonne sosiaalisten medioiden kutsu oli koonnut tuhansia innokkaita kuulijoita. Jo monta hetkeä sitten oli aurinko kääntynyt laskuun ja nyt rinteiden helppokulkuisiin kohtiin muodostui virtoja kaikkoavasta väestä. Vaivalloinen kotimatka oli alkanut.
Vavahduttavan puheen jälkeen monet janosivat vielä encorea. He tahtoivat henkilökohtaisesti osoittaa profeetalle kiitollisuuttaan: kehua, kätellä, halata - vain hipaista tai edes nähdä lähempää miltä näytti kauan odotettu Vapahtaja. Likinäköisyyskin vaivasi, ja kelpaisihan siitä kertoa kylillä jos vaikka saisi Messiaalta nimmarin tai henkilökohtaisen mantran.
Jotkut saapuivat skeptisinä, mieli täynnä täsmentäviä kysymyksiä. He veikkailivat, että esitys oli vain hyvin ennalta harjoiteltu show, ja nyt opettaja joutuisi tukalaan paikkaan, kun pitäisi livenä vastailla uteliaan kansan hankaliin kysymyksiin.
Toiset tahtoivat tuntea mestarin auran tai toivoivat kosketuksesta hyvän energian siirtyvän itseensä - ja jotkut ennakoivat, että Jeesus vielä leirinuotiolla paljastaisi jotakin suuria salaisuuksia. Jos vain kelpaisi siihen porukkaan ja pääsisi mukaan jatkoille?
Faneja tuli laumoittain, eikä opetuslapsilla ollut mahdollisuutta rauhoittaa backstagea, joka koostui suuresta kivenlohkareesta ja kahdesta teltasta. Jeesus vaistosi oman tiiminsä hämmennyksen ja coolisti neuvoi päästämään luokseen kaikki halukkaat. Hänellä kyllä riitti virtaa, vastahan hän oli päässyt vauhtiin.
Ihan iholle eivät ihmiset uskaltaneet, ja muutaman metrin etäisyydellä kiersi tiiviisti pakkautunut yleisö, kuin Jeesusta olisi ympäröinyt häveliäisyyden metallihäkki. Sieltä täältä kainaloista ja olkapäiden ylitse kurkistelivat ujot ja uteliaat. Teinitytöt huokailivat ja monet heistä olisivat ehkä heti pyörtyneet, jos Jeesus vain olisi asettanut kätensä heidän olalleen tai edes katsonut heitä syvälle silmiin.
Jossain ringin ulkokehällä huolestuneet vanhemmat kiersivät ja varovaisen vihaisina huusivat karanneen tyttärensä nimeä - ettei vaan suvun perinteinen ammatti lakkaisi kiinnostamasta, kun jotain näin jännää oli päästy todistamaan.
Vähä vähältä malttamaton säpinä muuttui hiljaisuudeksi; kuka rohkenisi esittää ensimmäisen kysymyksen? Silloin väkijoukon keskeltä astui esiin tummahipiäinen, komeasti pukeutunut mies. Puhtaan valkoisissa vaatteissaan hän näytti ruhtinaalta tai jonkinlaiselta korkea-arvoiselta lähettiläältä.
Miehen ei tarvinnut työntää ketään tieltään, sillä sairaat ja lannistetut vaistosivat ennalta lähestyvän vallan ja varmuuden, ja astuivat syrjään. Jeesusta tuijottaville ihmisille tuli vain äkillisesti sellainen tunne kuin heidän oma työnantajansa tai sukunsa vanhin olisi seisonut heidän takanaan juuri silloin, kun he puhuvat hänestä pahaa. Karisma halkaisi väylän väkijoukkoon niin kuin itse Mooses olisi ollut paikalla komentamassa merta.
Arvovaltainen mies käveli rennosti Jeesuksen eteen ja ojensi kätensä:
- Terve. Muistatko minut? Juteltiin kun viimeksi kävit Galilean kiertueella.
- Odotas nyt..., muisteli Jeesus: - Ibrahim?
- Ibrahim on veljeni nimi. Minä olen Jakob. Me ollaan aika samannäköisiä.
- Ai sori. Ei vaan pysty muistamaan kaikkien nimiä, kun tätäkin puhetta oli kuuntelemassa varmaan joku kolme tuhatta tyyppiä.
- Ei se mitään. Ymmärrän totta kai.
- On tämä vähän noloa. Kyllähän Jumalan pojan tietty pitäisi muistaa kaikkien ihmisten nimet. Mites sitä muuten selvittäisiin lopullisella tuomiolla.
- No itse asiassa, Jakob aloitti, - minä en kyllä usko mihinkään persoonan ylösnousemukseen. Ihan vaan ajattelen, että jokainen uusi sukupolvi on inhimillisyyden ylösnousemus. Siis persoonahan on vain naamio, sosiaalinen konstruktio... Että sen puolesta minua ei yhtään loukkaa: en mitenkään samaistu omaan nimeeni.
- Okei. Kuulostaa hienolta, sanoi Jeesus: - Tästä aiheesta voisi jutella enemmänkin. Harvemmin tulee tyyppejä, jotka osaa noin hienosti artikuloida oman näkemyksensä.
- Joo, voisihan sitä käydä esim tuopilla, ehdotti Jakob: - Täytyy myöntää, että olin kyllä todella vaikuttunut pitämästäsi puheesta. Aivan mahtavaa matskua, jos sallit ilmaisun. Ei ollut yhtään sellaista populismia mitä pelkäsin vaan tosi universaali viesti: "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan..." ja se kolahti oikein erityisesti mitä sanoit kahden Herran palvelemisesta: "materia vai Jumala..."
- Mukava kuulla... Ibrahim - eikun siis Jakob. Voisimmeko tavata tavernassa heti kun saan jaettua nämä loput leivät ja kalat.
- Ei kai sinua häiritse että tällä tavoin käyttäydyn opetuslastesi ja kuulijoittesi seurassa, Jakob ajatteli ääneen, - niin kuin olisin kanssasi täysin tasavertainen? En vain osaa kunnioittaa arvovaltaa ja se on oman arvovaltani perusta, eräänlainen synnynlahja. Käytännössä teen ihan samoja töitä kuin muutkin yrittäjät, mutta saan moninkertaista palkkaa, koska minulla on röyhkeyttä tarjota palveluksiani suoraan yhteiskunnan ylimmille. Sopivilla vaatteilla ja eleillä saan kulkea ovista ilman että vartijat uskaltavat sanoa vastaan.
Jakob jatkoi: - Rikkailla on usein vääristynyt käsitys rahan arvosta, varsinkin jos he ovat vaurastuneet perinnön kautta. He piristyvät kun saavat toverillista ryyppyseuraa ja saavat jutella ilman rooleja ja hierarkioita. Meissä kahdessa on siinä suhteessa paljon yhteistä: me uskallamme katsoa silmiin kuninkaita ja keisareita - tai "Jumalan poikaa" - ja sanoa oman mielipiteemme ilman että ääni värähtää.
- Ei se tietenkään häiritse, vastasi Jeesus. - Et vain kunnioita samoja kuvitteellisia esteitä kuin tuhannet muut. En halua rakentaa mitään keinotekoista auktoriteetti-asemaa tai olla vaan joku pinnallinen guru. Minut saa kyllä avoimesti kyseenalaistaa. Ja minun opetuksenikin tähtää siitä, että useammat karistaisivat yltään narrimaisen elämänpelon. Ihan liiaksi näen jo sitä kuinka tyhjän tähden kumarrellaan fariseuksia ja Rooman virkamiehiä. En minä halua miksikään uudeksi pulleaksi herraksi, jolle kansalaiset kantavat verojaan naama lattiassa.
- Pelkään vain, jatkoi Jakob, että jos teen tässä suoria tulkintoja kertomistasi vertauskuvallisista tarinoista, niin vien muilta omakohtaisen oivaltamisen ilon.
- Me voidaan puhua tässä ihmisten keskellä mistä aiheesta tahansa, Jeesus vastasi - ainakin niin kauan kun liikutaan tässä sinun aloittamassasi diskurssissa. Useimmille kuulijoille tällainen analyyttinen puhe on täyttä hepreaa. Oppinut äänenpaino, paljon vaikeita käsitteitä; ihan erilainen taustaoletus siitä mitä toinen osapuoli ymmärtää itsestäänselvänä. Omat vertaukseni olen päinvastoin yrittänyt soveltaa sellaisten kuulijoiden odotushorisonttiin, jotka eivät osaa lukea ja kirjoittaa. Monet tuskin tietävät edes mitä tarkoittaa sana "auktoriteetti"... tai joku "legitimointi"... tai "vallan illusorisuus." Kaiken lisäksi ihmiset kuulevat sen minkä he haluavat kuulla.
Jakob oli avoimen riemuissaan, kun Jeesus osoitti hallitsevansa myös kriittisiä näkökulmia työhönsä ja julkiseen imagoonsa, mutta samalla Jakob jo otti kohteliaita sivuaskeleita ja viittoili käsillään poistumisen merkiksi:
- Nyt en halua viedä enempää aikaa niiltä, hän sanoi, jotka ovat häkeltyneitä esityksestäsi ja odottavat vain, että saisivat kuulla lisää. Tällainen yhteiskuntapoliittinen aihe ei kosketa kaikkia ja he pettyvät. Sinä osaat niin hienosti puhutella tavallista kansaa. Itse osaan imarrella vain herroja ja ylimyksiä.
Jakob osoitti vaatteitaan ja jatkoi:
- Etkö pelkää, että seuraajasi suuttuvat, kun tuttavallisesti esiinnyt tällaisen miehen kanssa, joka pukeutuu parhaisiin kankaisiin ja työkseen valvoo ruhtinaiden rahakirstuja?
- Voidaan vaikka tehdä niin... mietti Jeesus: - että kun olet lähtenyt pois niin kerron väkijoukolle, että olit enkelten lähettiläs ja toit minulle tärkeän viestin. Se ei olisi edes valhetta, koska voin vaistota, että olet viisas ja lämmin henkilö. Siinä tulee sanotuksi vain totuus, symbolisesti muotoiltuna.
Jakob nauroi: - Mahtavaa. Sulla on kyllä pokkaa. Tykkään tuosta asenteesta. Oveluutta ilman kavaluutta; suurta sydäntä ja psykologisia niksejä. Täytyy kyllä joskus jutskata lisää tällä abstraktiotasolla.
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
maanantai 8. helmikuuta 2010
Side-kick Schiller
Weimarin kansallisteatterin edustalla seisoo kuuluisa patsas kahdesta romantiikan viittasankarista. Jalustalla miehet poseeraavat samanveroisina ja kättelevät toisiaan sovussa, mutta historioitsijoilla ei ole epäselvyyttä siitä kumpi on saksalaisen kirjallisuuden Batman, ja kumpi on Robin.
Itse asiassa jos sanakirjasta tarkistaa mitä tarkoittaa side-kick niin löytää ensin viittauksen Watsoniin, Sanzo Panzaan sekä muihin kuvitteellisiin apureihin – ja perässä seuraa varovainen maininta todellisen maailman tutkapareista: Marx ja Engels, Lennon ja McCartney, Pekka ja Pätkä, Goethe ja Schiller – aina tässä järjestyksessä.
Vielä 1800-alussa voimasuhteet olivat melko tasoissa. Schillerin Rosvojen intensiivinen vimma veti hyvinkin vertoja Nuoren Werterin säälittävälle alakulolle, ja Wilhelm Tell kilpaili kuuluisuudessa Goethen Faustin kanssa. Kumpikin löysi yleisönsä, kumpikin onnistui kansallistuntoisten myyttien uudelleenkirjoituksessa.
On säilynyt vanha asiakirja, joka osoittaa, että muutama vuosi ennen Schillerin kuolemaa vedonlyöjät tarjosivat kertoimia 1,85 – 1,90 (Schillerin hyväksi) siitä, kumpi saa kuolemansa jälkeen pidemmän maininnan Ensyklopedia Britannicaan. Ilmeisesti Wilhelm Telliä pidettiin ajattomana hittituotteena - ja muutenkin Schillerin käsikirjoituksissa oli enemmän miekkatappeluja, räjähdyksiä ja takaa-ajoja.
Kun Schiller sitten vielä dramaattisesti kuoli nuorena keuhkotautiin, ja Goethe vaan mennä porskutti kohti tylsää vanhuutta, ajateltiin pelin olevan jo ratkaistu: Goethe unohtuisi nopeasti ja Friedrich Schiller muistettaisiin ikuisesti nuorena, köyhänä rebelinä.
Goethe oli kuitenkin piilotellut hihassaan melkoista ässää. Pian Schillerin kuoleman jälkeen hän esitteli innovaation, jota kukaan ei ollut osannut kirjailijalta odottaa: väriympyrän.
Väriympyrä oli välitön menestys koko Euroopassa. Jokainen halusi heti tietää mikä väri on sekoitus mistäkin pääväreistä ja mikä puolestaan on sen vastaväri. Nykyään Goethen kotikaupungista voi ostaa kahvimukin tai t-paidan, jossa komeilee väriympyröitä ties minkälaisissa väreissä.
Jos verrataan myyntitilastoja niin väriympyrällinen t-paita myy ainakin neljä kertaa niin paljon kuin mikään Schilleriin yhdistettävä hahmo.
Otto von Bismarck jopa leikki ajatuksella, että väriympyrä painettaisiin uuden yhdistyneen Saksan lippuun.
Väriympyrästä on tullut symboli, joka yhdistetään Goetheen niin vahvasti, että Schillerin synninkaupungeissa juhlitaan kirjailijaneron elämää polttamalla pieniä lippuja ja olkinukkeja, joihin on kirjailtu nuo kuusi pahamaineista Trivial Pursuit -palikkaa.
Kun itse viime kesänä vierailin Weimarissa, näin paikallisessa ”Die Räuber” –nimisessä kapakassa pisulaarin, jossa kellui väriympyrän muotoinen vessanraikastin.
Itse asiassa jos sanakirjasta tarkistaa mitä tarkoittaa side-kick niin löytää ensin viittauksen Watsoniin, Sanzo Panzaan sekä muihin kuvitteellisiin apureihin – ja perässä seuraa varovainen maininta todellisen maailman tutkapareista: Marx ja Engels, Lennon ja McCartney, Pekka ja Pätkä, Goethe ja Schiller – aina tässä järjestyksessä.
Vielä 1800-alussa voimasuhteet olivat melko tasoissa. Schillerin Rosvojen intensiivinen vimma veti hyvinkin vertoja Nuoren Werterin säälittävälle alakulolle, ja Wilhelm Tell kilpaili kuuluisuudessa Goethen Faustin kanssa. Kumpikin löysi yleisönsä, kumpikin onnistui kansallistuntoisten myyttien uudelleenkirjoituksessa.
On säilynyt vanha asiakirja, joka osoittaa, että muutama vuosi ennen Schillerin kuolemaa vedonlyöjät tarjosivat kertoimia 1,85 – 1,90 (Schillerin hyväksi) siitä, kumpi saa kuolemansa jälkeen pidemmän maininnan Ensyklopedia Britannicaan. Ilmeisesti Wilhelm Telliä pidettiin ajattomana hittituotteena - ja muutenkin Schillerin käsikirjoituksissa oli enemmän miekkatappeluja, räjähdyksiä ja takaa-ajoja.
Kun Schiller sitten vielä dramaattisesti kuoli nuorena keuhkotautiin, ja Goethe vaan mennä porskutti kohti tylsää vanhuutta, ajateltiin pelin olevan jo ratkaistu: Goethe unohtuisi nopeasti ja Friedrich Schiller muistettaisiin ikuisesti nuorena, köyhänä rebelinä.
Goethe oli kuitenkin piilotellut hihassaan melkoista ässää. Pian Schillerin kuoleman jälkeen hän esitteli innovaation, jota kukaan ei ollut osannut kirjailijalta odottaa: väriympyrän.
Väriympyrä oli välitön menestys koko Euroopassa. Jokainen halusi heti tietää mikä väri on sekoitus mistäkin pääväreistä ja mikä puolestaan on sen vastaväri. Nykyään Goethen kotikaupungista voi ostaa kahvimukin tai t-paidan, jossa komeilee väriympyröitä ties minkälaisissa väreissä.
Jos verrataan myyntitilastoja niin väriympyrällinen t-paita myy ainakin neljä kertaa niin paljon kuin mikään Schilleriin yhdistettävä hahmo.
Otto von Bismarck jopa leikki ajatuksella, että väriympyrä painettaisiin uuden yhdistyneen Saksan lippuun.
Väriympyrästä on tullut symboli, joka yhdistetään Goetheen niin vahvasti, että Schillerin synninkaupungeissa juhlitaan kirjailijaneron elämää polttamalla pieniä lippuja ja olkinukkeja, joihin on kirjailtu nuo kuusi pahamaineista Trivial Pursuit -palikkaa.
Kun itse viime kesänä vierailin Weimarissa, näin paikallisessa ”Die Räuber” –nimisessä kapakassa pisulaarin, jossa kellui väriympyrän muotoinen vessanraikastin.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Pössybonaparte
- Herra kenraali, saisiko olla lisää makeaa viiniä?
- Joo, lorautapa pikkaisen.
- Entä haluaako Teidän Majesteettinne, että käyn hakemassa muonateltasta jotain mässyä? Siellä on ainakin suklaata ja...
- Joo, mutta älä lähde vielä. Mikäs kiire tässä on.
- Kuten Teidän Korkeutenne tahtoo.
- Vänrikki on hyvä vaan ja istuu. Kaipaan vähän rauhallista juttuseuraa. Ennen taistelua kaikki aina vain touhottavat. Ihan liikaa touhottamista.
- Aivan niin, Keisarilla on hyvä näkemys siitä mitä tapahtuu teltan ulkopuolella juuri nyt.
- Vänrikki, muistakaa tämä: älkää koskaan antako paniikin ja kiireen tarttua itseenne. Minäkään en olisi koskaan kohonnut vänrikistä keisariksi, jos vain touhottaisin kuten muut.
- Kyllä herra kenraali. Te ette lainkaan näytä hätiköivältä, vaikka suoraan puhuen tilanne ulkopuolella on aika kireä. Upseerien kintut jo tutisevat, ja rivisotilaat rukoilevat suureen ääneen äitinsä nimeä.
- Oikeastaan tunnen oloni hyvinkin turvalliseksi. Tilanne ei ole vakava. Ei huolta, puhun kyllä miehiin virtaa, kunhan hetken tässä kontemploin elämääni.
- Teidän majesteettinne, kaikella kunnioituksella, onko juuri nyt oikea hetki sellaisille pohdinnoille.
- Kyllä vain. Kyllä vain! On jotenkin tosi huojentavaa vihdoin kohdata itsensä, tiedostaa kaikki ne polut, jotka ovat johtaneet Meidät, sekä sadattuhannet ranskan ylpeät pojat, tänne ulkoilmaan tekemään suuria sankaritekoja.
- Mutta...
- ..tiesitkös vänrikki, mitä minä juuri tajusin?
- Niin?
- ...tajusin ihan äkisti, että oikeastaan minä olisin ennemmin halunnut olla puutarhuri. Että kaikki tämä maailmanvalloitusbisnes johtuu vain siitä, että olen niin lyhyt ja halusin jotenkin kompensoida sitä - todistaa kaikille mihin kykenen. Että eihän tässä suoraan sanottuna ole mitään järkeä yksinään lähteä kaikkia naapurivaltiota vastaan - ja vielä jonnekin Venäjälle! Eihän tässä ole mitään järkeä miltään kantilta, sen minä nyt vihdoin oivalsin.
- Älkää puhuko tuollaisia. Kyllähän me tavoittelemme sankaritekoja, kuten herra Kenraali jo sanoi. Me seuraamme suurta johtajaa, me osoitamme Ranskan mahdin vaikka mahdottoman kautta!
- Poika, ei tässä ole mitään järkeä. On tosi mahtavaa tunnustaa se jollekin - ja ylipäänsä että vihdoin myönnän sen edes itselleni.
- Herra Kenraali on hyvin rohkea, kun avoimesti pohtii tuollaista ja vilpittömästi peilailee omaa persoonaansa, mutta eikö Hän ensin voittaisi tämän taistelun että pääsisimme kaikki kotimatkalle.
- Minä menen kohta puhumaan niille kaikille järkeä!
- Niillä toivon mukaan tarkoitatte joukkojamme. Hyvä idea. Rauhoittuvat kun näkevät Teidän nousevan tyynenä ratsun selkään.
- Kaadapa poika lasillinen vettä niin katsotaan, jos pysyisin hetken siellä hevosen selässä. Sanos muuten mikä on tämä lajike, vänrikki, tiedätkö? Muistatko? On nimittäin tosi puhdistavaa, tosi kirkas mieli nyt, ihan kosminen meininki!
- Mitäköhän se sanoi se myyjä... olikohan se lajike joku "waterloo" tai siihen suuntaan?
- Waterloo? Mahtavaa shittiä!
- Joo, lorautapa pikkaisen.
- Entä haluaako Teidän Majesteettinne, että käyn hakemassa muonateltasta jotain mässyä? Siellä on ainakin suklaata ja...
- Joo, mutta älä lähde vielä. Mikäs kiire tässä on.
- Kuten Teidän Korkeutenne tahtoo.
- Vänrikki on hyvä vaan ja istuu. Kaipaan vähän rauhallista juttuseuraa. Ennen taistelua kaikki aina vain touhottavat. Ihan liikaa touhottamista.
- Aivan niin, Keisarilla on hyvä näkemys siitä mitä tapahtuu teltan ulkopuolella juuri nyt.
- Vänrikki, muistakaa tämä: älkää koskaan antako paniikin ja kiireen tarttua itseenne. Minäkään en olisi koskaan kohonnut vänrikistä keisariksi, jos vain touhottaisin kuten muut.
- Kyllä herra kenraali. Te ette lainkaan näytä hätiköivältä, vaikka suoraan puhuen tilanne ulkopuolella on aika kireä. Upseerien kintut jo tutisevat, ja rivisotilaat rukoilevat suureen ääneen äitinsä nimeä.
- Oikeastaan tunnen oloni hyvinkin turvalliseksi. Tilanne ei ole vakava. Ei huolta, puhun kyllä miehiin virtaa, kunhan hetken tässä kontemploin elämääni.
- Teidän majesteettinne, kaikella kunnioituksella, onko juuri nyt oikea hetki sellaisille pohdinnoille.
- Kyllä vain. Kyllä vain! On jotenkin tosi huojentavaa vihdoin kohdata itsensä, tiedostaa kaikki ne polut, jotka ovat johtaneet Meidät, sekä sadattuhannet ranskan ylpeät pojat, tänne ulkoilmaan tekemään suuria sankaritekoja.
- Mutta...
- ..tiesitkös vänrikki, mitä minä juuri tajusin?
- Niin?
- ...tajusin ihan äkisti, että oikeastaan minä olisin ennemmin halunnut olla puutarhuri. Että kaikki tämä maailmanvalloitusbisnes johtuu vain siitä, että olen niin lyhyt ja halusin jotenkin kompensoida sitä - todistaa kaikille mihin kykenen. Että eihän tässä suoraan sanottuna ole mitään järkeä yksinään lähteä kaikkia naapurivaltiota vastaan - ja vielä jonnekin Venäjälle! Eihän tässä ole mitään järkeä miltään kantilta, sen minä nyt vihdoin oivalsin.
- Älkää puhuko tuollaisia. Kyllähän me tavoittelemme sankaritekoja, kuten herra Kenraali jo sanoi. Me seuraamme suurta johtajaa, me osoitamme Ranskan mahdin vaikka mahdottoman kautta!
- Poika, ei tässä ole mitään järkeä. On tosi mahtavaa tunnustaa se jollekin - ja ylipäänsä että vihdoin myönnän sen edes itselleni.
- Herra Kenraali on hyvin rohkea, kun avoimesti pohtii tuollaista ja vilpittömästi peilailee omaa persoonaansa, mutta eikö Hän ensin voittaisi tämän taistelun että pääsisimme kaikki kotimatkalle.
- Minä menen kohta puhumaan niille kaikille järkeä!
- Niillä toivon mukaan tarkoitatte joukkojamme. Hyvä idea. Rauhoittuvat kun näkevät Teidän nousevan tyynenä ratsun selkään.
- Kaadapa poika lasillinen vettä niin katsotaan, jos pysyisin hetken siellä hevosen selässä. Sanos muuten mikä on tämä lajike, vänrikki, tiedätkö? Muistatko? On nimittäin tosi puhdistavaa, tosi kirkas mieli nyt, ihan kosminen meininki!
- Mitäköhän se sanoi se myyjä... olikohan se lajike joku "waterloo" tai siihen suuntaan?
- Waterloo? Mahtavaa shittiä!
lauantai 23. tammikuuta 2010
Tyhjyys on uusi musta
Kyllästyin kirjojen sanahelinään (sekä oman nokkeluuteeni väistöliikkeisiin) ja päätin vihdoinkin selvittää, mistä zenissä käytännön tasolla on kyse. Näin horisontissa vuoren ja ajattelin, että juuri tuollaisella vuorella täytyy olla buddhalainen temppeli. Päätin käydä vähän tunnustelemassa ilmapiiriä.
Kiipesin huipulle ja kolkutin temppelin oveen. Portissa ei ollut lukkoa, joten astuin sisään. Salissa istui joukko ihmisiä, silmät kiinni, kasvot kohti seinää. Hihkaisin:
"Hei, osaisko joku selittää?"
Vaalenpunaisella tyynyllä tönötti viiksekäs kiinalaismies, joka avasi silmänsä. Hän nousi kankeasti pystyyn ja käveli luokseni.
"Mikä hätänä?", mies kysyi ja opasti minut pieneen teehuoneeseen. Ymmärsin, ettei hän tahtonut häiritä muiden keskittymistä.
"Mikä on zenin idea?" pohdin hätäisesti, heti kun oppaani oli sulkenut saliin johtavan oven.
"Lakkaa kyselemästä ja ole hetki aloillasi", vastasi ukko. "Se on zenin idea."
"Miksi?"
"Kokeile niin pian se selviää."
"Miten sitä kokeillaan?"
"Istumalla ja olemalla hiljaa."
"Miten se muka vaikuttaa?"
"Kun istut hiljaa niin istut hiljaa."
"No mitä sen jälkeen tapahtuu?"
"Sitten on vihdoin hiljaista."
"Eikö muuta?"
"Mitä muuta odotat?"
"Jotain parempaa. Tuo tuntuu ihan tyhmältä."
Vanhus katsoi pitkään ja punnitsevasti:
"Miksi sitten tulit tänne?" hän kysyi.
"Uteliaisuudesta", vastasin.
"Etkö sitten edes uteliaisuuden vuoksi voisi kokeilla mitä tapahtuu, jos nyt hetken ajan pitäisit turpasi kiinni ja istuisit kasvot seinää vasten."
Mietin hetken vaihtoehtoja:
"Mistä tiedän, ettei kukaan hiivi taakseni ja kutita?"
"Lupaan, ettei kukaan kutita sinua."
Luotin ukkoon, mutta vähän alkoi jo pitkästyttää sen horinat. Sanoin:
"Periaatteessa voisin kyllä istahtaakin, mutta vähän arveluttaa se miten lepsua tämä touhu on tähän mennessä ollut. Jos zenissä on jokin metodi, jolla ihmiset saadaan istumaan niin ainakin toistaiseksi se on toiminut aika heikosti."
Mestari vastasi siihen... (tai en minä tiedä oliko hän mikään mestari, kunhan vain joku vanha ukko vuorella... tarinan kannalta on vain niin paljon jännempää kutsua häntä mestariksi.)
Mestari sanoi:
"Istuminen on yksi asia - ja alas istahtaminen toinen asia. Vain sinä itse voit päättää milloin tahdot aloittaa ja yrittää tosissasi."
"Ehkä minä kumminkin kokeilen ensin jotain muuta", pohdin. "Tai kaikkea muuta. Jotenkin tuntuu, että tuolla samsarassa on pidemmälle hiottu käyttöliittymä - tai ainakin parempi asiakaspalvelu."
"On ihan hyvä idea kokeilla muita vaihtoehtoja", mestari sanoi "kunhan vain et epäröi siinä mitä teet, etkä jätä asioita puolitiehen. Nytkin kiipesit 10.000 porrasta päästäksesi tänne vuoren huipulle - mutta sitten et edes viitsi kokeilla viidentoista minuutin istumista."
"No kieltämättä jalkoja särkee jonkun verran. Varmaan olisinkin jo istahtanut, jos et sillä tavoin olisi heti alkanut tuputtamaan."
Mestari löysi jostain uutta arvokkuutta ja lausui:
"Neuvoni sinulle on: Älä jätä asioita pelkäksi ajatukseksi tai pelkiksi sanoiksi."
"Joo, se on kyllä ihan hyvä neuvo. Taidan tästä lähteä takaisin ennen kuin tulee ilta. Pitäisi vielä imuroida ja jos sen tekee yhtään myöhemmin niin naapurit häiriintyy."
"Ymmärrän", sanoi vanha kinukki siihen ja suki viiksiään "Mukava kumminkin että kävit. Ja olet tervetullut takaisin milloin tahansa."
"Joo, oli ihan hauskaa rupatella. Kokeilen sitä istumista vaikka sitten kun on paremmin aikaa - tai kun kaikki muut keinot on käytetty."
Aloitin uljaan paluumatkani sivistyksen pariin ja siinä kävellessäni ajattelin, että varmaan minä voisin joskus kokeilla sitä istumista, jos löytäisin opettajan, joka paremmin osaisi ylipuhua minut yrittämään. Tuo mestari vaikutti ihan mukavalta hepulta, mutta ihmisten käsittelyssä hän ei kyllä ollut mikään tohtori Phil tai Goebbels.
Vähän ihmetytti, miten ukko ei kunnolla edes yrittänyt. Olisi edes tarjonnut tikkarin tai valehdellut, että oppisin lentämään, jos istuisin pari vuotta.
Kai meissä oli paljon yhteistä: hänkin taisi olla enemmän sellainen luovuttajatyyppi ja ikuinen keskenjättäjä. Joku vitun AD-HD vuoren huipulla, paossa liikoja virikkeitä.
Kun kävelin alas temppelin polkua, vastaani tuli nuori seikkailija. Hänellä oli selässään raskas rinkka ja kädessään jäähakku (törkeää liioittelua jossain Malminkartanon jätekummulla).
"Hei?" Hän huusi minut nähdessään. "Oletko tulossa zenluostarista?"
"Joo" vastasin.
"Millaista siellä oli? Onko se niin mieletöntä kuin kerrotaan?"
Kaverin silmät kiiluivat siihen malliin, että en ihan päässyt perille siitä mitä hän mahtoi tarkoittaa mielettömällä.
"Vähän riippuu", vastasin. "Siellä ne vaan istuvat ringissä silmät kiinni ja kasvot seinää vasten."
"Wau. Onko siellä jokin testi tulijoille - tai kysytäänkö salasanaa?"
"Ei. Ovi on auki kaikille, eikä ole mitään vartioita."
"Wau." seikkailija toisti suu auki. "Uskomatonta. Eikö ne yhtään pelkää, että joku vaikka hiipii niiden taakse ja iskee selkään katanalla?!"
Kiipesin huipulle ja kolkutin temppelin oveen. Portissa ei ollut lukkoa, joten astuin sisään. Salissa istui joukko ihmisiä, silmät kiinni, kasvot kohti seinää. Hihkaisin:
"Hei, osaisko joku selittää?"
Vaalenpunaisella tyynyllä tönötti viiksekäs kiinalaismies, joka avasi silmänsä. Hän nousi kankeasti pystyyn ja käveli luokseni.
"Mikä hätänä?", mies kysyi ja opasti minut pieneen teehuoneeseen. Ymmärsin, ettei hän tahtonut häiritä muiden keskittymistä.
"Mikä on zenin idea?" pohdin hätäisesti, heti kun oppaani oli sulkenut saliin johtavan oven.
"Lakkaa kyselemästä ja ole hetki aloillasi", vastasi ukko. "Se on zenin idea."
"Miksi?"
"Kokeile niin pian se selviää."
"Miten sitä kokeillaan?"
"Istumalla ja olemalla hiljaa."
"Miten se muka vaikuttaa?"
"Kun istut hiljaa niin istut hiljaa."
"No mitä sen jälkeen tapahtuu?"
"Sitten on vihdoin hiljaista."
"Eikö muuta?"
"Mitä muuta odotat?"
"Jotain parempaa. Tuo tuntuu ihan tyhmältä."
Vanhus katsoi pitkään ja punnitsevasti:
"Miksi sitten tulit tänne?" hän kysyi.
"Uteliaisuudesta", vastasin.
"Etkö sitten edes uteliaisuuden vuoksi voisi kokeilla mitä tapahtuu, jos nyt hetken ajan pitäisit turpasi kiinni ja istuisit kasvot seinää vasten."
Mietin hetken vaihtoehtoja:
"Mistä tiedän, ettei kukaan hiivi taakseni ja kutita?"
"Lupaan, ettei kukaan kutita sinua."
Luotin ukkoon, mutta vähän alkoi jo pitkästyttää sen horinat. Sanoin:
"Periaatteessa voisin kyllä istahtaakin, mutta vähän arveluttaa se miten lepsua tämä touhu on tähän mennessä ollut. Jos zenissä on jokin metodi, jolla ihmiset saadaan istumaan niin ainakin toistaiseksi se on toiminut aika heikosti."
Mestari vastasi siihen... (tai en minä tiedä oliko hän mikään mestari, kunhan vain joku vanha ukko vuorella... tarinan kannalta on vain niin paljon jännempää kutsua häntä mestariksi.)
Mestari sanoi:
"Istuminen on yksi asia - ja alas istahtaminen toinen asia. Vain sinä itse voit päättää milloin tahdot aloittaa ja yrittää tosissasi."
"Ehkä minä kumminkin kokeilen ensin jotain muuta", pohdin. "Tai kaikkea muuta. Jotenkin tuntuu, että tuolla samsarassa on pidemmälle hiottu käyttöliittymä - tai ainakin parempi asiakaspalvelu."
"On ihan hyvä idea kokeilla muita vaihtoehtoja", mestari sanoi "kunhan vain et epäröi siinä mitä teet, etkä jätä asioita puolitiehen. Nytkin kiipesit 10.000 porrasta päästäksesi tänne vuoren huipulle - mutta sitten et edes viitsi kokeilla viidentoista minuutin istumista."
"No kieltämättä jalkoja särkee jonkun verran. Varmaan olisinkin jo istahtanut, jos et sillä tavoin olisi heti alkanut tuputtamaan."
Mestari löysi jostain uutta arvokkuutta ja lausui:
"Neuvoni sinulle on: Älä jätä asioita pelkäksi ajatukseksi tai pelkiksi sanoiksi."
"Joo, se on kyllä ihan hyvä neuvo. Taidan tästä lähteä takaisin ennen kuin tulee ilta. Pitäisi vielä imuroida ja jos sen tekee yhtään myöhemmin niin naapurit häiriintyy."
"Ymmärrän", sanoi vanha kinukki siihen ja suki viiksiään "Mukava kumminkin että kävit. Ja olet tervetullut takaisin milloin tahansa."
"Joo, oli ihan hauskaa rupatella. Kokeilen sitä istumista vaikka sitten kun on paremmin aikaa - tai kun kaikki muut keinot on käytetty."
Aloitin uljaan paluumatkani sivistyksen pariin ja siinä kävellessäni ajattelin, että varmaan minä voisin joskus kokeilla sitä istumista, jos löytäisin opettajan, joka paremmin osaisi ylipuhua minut yrittämään. Tuo mestari vaikutti ihan mukavalta hepulta, mutta ihmisten käsittelyssä hän ei kyllä ollut mikään tohtori Phil tai Goebbels.
Vähän ihmetytti, miten ukko ei kunnolla edes yrittänyt. Olisi edes tarjonnut tikkarin tai valehdellut, että oppisin lentämään, jos istuisin pari vuotta.
Kai meissä oli paljon yhteistä: hänkin taisi olla enemmän sellainen luovuttajatyyppi ja ikuinen keskenjättäjä. Joku vitun AD-HD vuoren huipulla, paossa liikoja virikkeitä.
Kun kävelin alas temppelin polkua, vastaani tuli nuori seikkailija. Hänellä oli selässään raskas rinkka ja kädessään jäähakku (törkeää liioittelua jossain Malminkartanon jätekummulla).
"Hei?" Hän huusi minut nähdessään. "Oletko tulossa zenluostarista?"
"Joo" vastasin.
"Millaista siellä oli? Onko se niin mieletöntä kuin kerrotaan?"
Kaverin silmät kiiluivat siihen malliin, että en ihan päässyt perille siitä mitä hän mahtoi tarkoittaa mielettömällä.
"Vähän riippuu", vastasin. "Siellä ne vaan istuvat ringissä silmät kiinni ja kasvot seinää vasten."
"Wau. Onko siellä jokin testi tulijoille - tai kysytäänkö salasanaa?"
"Ei. Ovi on auki kaikille, eikä ole mitään vartioita."
"Wau." seikkailija toisti suu auki. "Uskomatonta. Eikö ne yhtään pelkää, että joku vaikka hiipii niiden taakse ja iskee selkään katanalla?!"
torstai 14. tammikuuta 2010
Kansakunnan isännät
George Washingtonilla oli sellainen naama, että heti kun sen vain näki kävelevän kadulla vastaan, teki mieli nähdä se kerrostalon kokoisena, hakattuna kallioon.
Jos George Washington sattui istumaan viereesi hevoskärryissä tai puiston penkillä, et voinut estää itseäsi vaipumasta outoihin tunnelmiin. Mielikuvituksesi silmin näit silloin, kuinka pienet miehet kiipeilivät pitkin Washingtonin uljasta nenää ja poskipäitä, kuolemaa uhmaten.
Washingtonin naama näytti hyvältä edestä ja sivulta. Ainoa minkä kanssa Washingtonin passikuva kilpaili uljaudessa, oli hänen sivuprofiilinsa. Oli ilmeistä, että sellainen naama täytyi vielä nähdä kolikossa, ehkä jopa suuremmissakin seteleissä.
Tämä visio ei tietenkään sopinut Britannian kuningashuoneelle, sillä kuninkaalliset ovat aina olleet hyvin tarkkoja siitä kenen naama on missäkin.
Amerikan itsenäisyysmieliset keksivät istuttaa Washingtonin avonaisiin hevoskärryihin ja kiersivät esittelemässä häntä siirtomaiden kaikissa merkittävissä kaupungeissa. He tahtoivat, että ennen ratkaisevaa kamppailua jokainen kansalainen ymmärtäisi, mitkä ovat vallankumouksen todelliset syyt ja perusteet.
Kun George Washington seisoi kahden päällekkäin ladotun hedelmälaatikon päällä ja ohikulkijat katsahtivat häneen lievästi alaviistosta, silloin tavallinen ihminen tunsi itsensä pieneksi räkäkokkareeksi, joka mielihyvin antaisi henkensä, jotta sellainen näkymä voisi aina kulkea hänen taskussaan hopeaan painettuna.
Jos George Washington sattui istumaan viereesi hevoskärryissä tai puiston penkillä, et voinut estää itseäsi vaipumasta outoihin tunnelmiin. Mielikuvituksesi silmin näit silloin, kuinka pienet miehet kiipeilivät pitkin Washingtonin uljasta nenää ja poskipäitä, kuolemaa uhmaten.
Washingtonin naama näytti hyvältä edestä ja sivulta. Ainoa minkä kanssa Washingtonin passikuva kilpaili uljaudessa, oli hänen sivuprofiilinsa. Oli ilmeistä, että sellainen naama täytyi vielä nähdä kolikossa, ehkä jopa suuremmissakin seteleissä.
Tämä visio ei tietenkään sopinut Britannian kuningashuoneelle, sillä kuninkaalliset ovat aina olleet hyvin tarkkoja siitä kenen naama on missäkin.
Amerikan itsenäisyysmieliset keksivät istuttaa Washingtonin avonaisiin hevoskärryihin ja kiersivät esittelemässä häntä siirtomaiden kaikissa merkittävissä kaupungeissa. He tahtoivat, että ennen ratkaisevaa kamppailua jokainen kansalainen ymmärtäisi, mitkä ovat vallankumouksen todelliset syyt ja perusteet.
Kun George Washington seisoi kahden päällekkäin ladotun hedelmälaatikon päällä ja ohikulkijat katsahtivat häneen lievästi alaviistosta, silloin tavallinen ihminen tunsi itsensä pieneksi räkäkokkareeksi, joka mielihyvin antaisi henkensä, jotta sellainen näkymä voisi aina kulkea hänen taskussaan hopeaan painettuna.
tiistai 5. tammikuuta 2010
Liian kiltti guruksi
Postiluukku kolahti. Saapuiko sieltä vihdoin odotettu vastaus? Kello ei ollut vielä soinut meditaation päättymisen merkiksi, mutta nuori mies oli kärsimätön. Hän avasi polvensa puolilootuksesta ja nousi seisomaan. Jaloissa tuntui pientä puutunutta kirvelyä, kun hän käveli ovelle.
Kirjeen kulmassa oli lähettäjän leima I.G.O. Tämän täytyi olla se! Kirje oli kyllä pelottavan pieni ja ohut. Hylkäyskirjekö? Siihen varmaan olisi liitetty mukaan jonkinlainen opaslehtinen, jos hän olisi päässyt sisään? Vähän jännitti, mutta pakko se oli selvittää. Hermostunein sormin hän repi kuoren auki ja luki:
Arvoisa herra Krishnamurti
Olemme käsitelleet jäsenhakemuksenne.
Pitkän harkinnan jälkeen olemme valitettavasti tulleet siihen tulokseen, että tällä hetkellä te ette ole oikea henkilö edustamaan perinteikästä järjestöämme.
Emme tahdo kiistää, etteikö teillä olisi tiettyä puheen lahjaa, mutta ainakaan vielä aikaansaannoksenne eivät ole kyllin merkittäviä ammattiliittomme mittapuilla. Olette vielä nuori ja ehkä tulevaisuudessa kykenette näkyviin tekoihin valitsemallanne alalla.
Hakumenettelyt on mahdollista käynnistää seuraavan kerran aikaisintaan viiden vuoden kuluttua tästä päivästä.
Ystävällisesti
Ted O'Bear
pääsihteeri
International Guru Organisation
Mahdotonta! Hän, Krishnamurti, oli juuri nyt yksi kuumimmista nimistä new age piireissä. Hän innoitti kokonaista sukupolvea. Hän kiersi ympäri maailmaa pitämässä puheita. Miten he saattoivat sulkea häneltä oven? Kuka tästä oli vastuussa? Oliko syynä kateus? Vehkeilivätkö jotkut häntä vastaan?
Krishnamurti etsi kalenteristaan järjestön numeron ja soitti suoraan Lontoon konttoriin. Tässä tilassa ei ehtinyt miettiä kaukopuheluiden hintoja.
Toisessa päässä vastasi hento naisääni:
- Gurujen Ammattijärjestö.
- Yhdistäisittekö pääsihteerille. Tässä on J. Krishnamurti. Tämä on kiireellistä!
Puhelimesta kuului hetken jonotusmusiikkia, ja sitten sen tilalle tuli vanha viskinen miesääni:
- Herra O'Bear puhelimessa.
- Tässä on Jiddu moi. Mitä helvettiä tämä meinaa! Miksi minua ei ole hyväksytty liittoon. Kuka tästä on vastuussa?
- Rauhoitu. Me olemme noudattaneet järjestön virallisia periaatteita. Emme voi tehdä kohdallasi poikkeuksia. Itse kyllä olen puolellasi, mutta hallituksen äänestyksessä hävisit äänin 4-7.
- Mistä ihmeen periaatteista oikein puhut? Eikö tämä ole ammattiliitto - ja enkö minä muka ole ammatiltani hengellinen opettaja?
- Meillä on hyvin tarkat säännöt. En voi täysin paljastaa niitä ulkopuolisille.
- Kuulin, että Trungpakin on päässyt mukaan ja hän on täysi juoppo!
- Niin, katsos... itse asiassa tuo seikka kääntyy hänen edukseen, pääsihteeri selitti. - Hallituksen istunnot ovat yleensä varsin kosteita ja Chogyam on loistavaa ryyppyseuraa. Niin kuin Alan Watts.
- Väitätkö ettei minua hyväksytä mukaan, koska en juo?
- Tunnelma menee pilalle, jos joku on koko ajan vähän eri tahdissa, kyllä sinä sen tiedät - mutta se ei suinkaan ole tärkein syy. Äänestyksessä monet pelkäsivät, että tahraisit järjestömme pitkäaikaisen maineen.
Krishnamurti mietti kuumeisesti. Millainen hänen julkinen imagonsa oikein oli? Oliko hänellä jotenkin valheellinen kuva itsestään tai julkisuuskuvastaan? Yksi ainoa pieni skandaali hänelle tuli mieleen:
- Et kai nyt puhu siitä salasuhteesta? Krishnamurti kysyi - Sitä on liioteltu mediassa ihan liikaa? Oikeasti me olemme lähinnä ystäviä.
- Itse asiassa pelkäämme, että median antama kuva on liiankin todellinen. Suhdetta on kuvailtu romanttiseksi heterosuhteeksi, siitä on kirjoitettu melkein harlekiinikirjojen tyyliin. Nainen on sinun ikäisesi, karismaattinen, henkisesti vahva. Ja suhteenne perustuu rakkauteen sekä älylliseen tasavertaisuuteen. Emme usko että se oikeasti järkyttää ketään, vaikka ette olisikaan keskenänne naimisissa.
- No mikä sitten on vialla?
- No juuri se. Et ymmärrä mikä on vialla. Kuinka voisimme hyväksyä sinut mukaan kun et kerta kaikkiaan ymmärrä tällaisia perusasioita? Järjestöllämme on tietyt ihanteet ja me odotamme, että jokainen jäsen aivan luontaisesti kunnioittaisi niitä.
- Selitä minulle, pyydän! Tämän kerran.
- Kukaan ei kiinnostu gurusta, jossa ei ole särmää. Et ryyppää, et käytä huumeita, et viettele oppilaitasi ja käytä heitä seksuaalisesti hyväksi. Meidän ammattikunnallamme on monisatavuotiset perinteet irstailussa. Sinun tapauksessasi monet hämmentyisivät. Ihmiset eivät enää tietäisi mitä odottaa.
- Ehkä jos opettelisin juomaan? Krishnamurti änkytti. - Voin aloittaa vaikka heti. Lupaan. Minulla on jossain täällä kaapissa vodkaa.
- Se olisi kyllä hyvä alku, mutta missään nimessä me emme voi tässä tilanteessa hyväksyä sinua jäseneksi. Olen pahoillani. Voit opettaa mitä tahdot, mutta virallisissa yhteyksissä et saa käyttää itsestäsi nimitystä Guru. Se on suojattu ammattinimike, ymmärrät kai tämän?
- No vittu.
- Näkemiin, palataan asiaan viiden vuoden kuluttua. Klik.
Krishnamurti olisi nyt kaatanut itselleen lasillisen, mutta hän oli valehdellut vodkasta. Ei hänellä ollut kaapissaan kuin yrttiteetä ja Carmolis-tippoja.
Saatanan saatana! Vitun vittu! Ainakin hänen teki mieli kiroilla, mutta ei sekään tuntunut ihan luontevalta. Ehkä he olivat oikeassa ja hän todellakin oli ihan nössö.
Ei! Hänen täytyi nyt ryhdistäytyä! Hän itse oli oikeassa ja he väärässä. Hän vielä todistaisi maailmalle, ettei gurun tarvinnut olla täysi pervo tai juonitteleva kusipää. Itse asiassa hän keksi heti ovelan suunnitelman. Hän opettaisi ihmisille, ettei heidän pitänyt turvautua guruihin. Hän kannustaisi itsenäiseen ajatteluun. Se olisi yllättävää, radikaalia. Kylmäverinen kosto. Jonakin päivänä liitto vielä anelisi häneltä armoa. Pääsihteeri matelisi tuossa eteismatolla ja pyytäisi anteeksi aiempaa kohtelua.
Krishnamurti lisäsi pari terästävää vitamiinitippaa teehensä ja myhäili itsekseen kuin mikäkin Bondin pääpahis. Vielä hän näyttäisi niille!
Kirjeen kulmassa oli lähettäjän leima I.G.O. Tämän täytyi olla se! Kirje oli kyllä pelottavan pieni ja ohut. Hylkäyskirjekö? Siihen varmaan olisi liitetty mukaan jonkinlainen opaslehtinen, jos hän olisi päässyt sisään? Vähän jännitti, mutta pakko se oli selvittää. Hermostunein sormin hän repi kuoren auki ja luki:
Arvoisa herra Krishnamurti
Olemme käsitelleet jäsenhakemuksenne.
Pitkän harkinnan jälkeen olemme valitettavasti tulleet siihen tulokseen, että tällä hetkellä te ette ole oikea henkilö edustamaan perinteikästä järjestöämme.
Emme tahdo kiistää, etteikö teillä olisi tiettyä puheen lahjaa, mutta ainakaan vielä aikaansaannoksenne eivät ole kyllin merkittäviä ammattiliittomme mittapuilla. Olette vielä nuori ja ehkä tulevaisuudessa kykenette näkyviin tekoihin valitsemallanne alalla.
Hakumenettelyt on mahdollista käynnistää seuraavan kerran aikaisintaan viiden vuoden kuluttua tästä päivästä.
Ystävällisesti
Ted O'Bear
pääsihteeri
International Guru Organisation
Mahdotonta! Hän, Krishnamurti, oli juuri nyt yksi kuumimmista nimistä new age piireissä. Hän innoitti kokonaista sukupolvea. Hän kiersi ympäri maailmaa pitämässä puheita. Miten he saattoivat sulkea häneltä oven? Kuka tästä oli vastuussa? Oliko syynä kateus? Vehkeilivätkö jotkut häntä vastaan?
Krishnamurti etsi kalenteristaan järjestön numeron ja soitti suoraan Lontoon konttoriin. Tässä tilassa ei ehtinyt miettiä kaukopuheluiden hintoja.
Toisessa päässä vastasi hento naisääni:
- Gurujen Ammattijärjestö.
- Yhdistäisittekö pääsihteerille. Tässä on J. Krishnamurti. Tämä on kiireellistä!
Puhelimesta kuului hetken jonotusmusiikkia, ja sitten sen tilalle tuli vanha viskinen miesääni:
- Herra O'Bear puhelimessa.
- Tässä on Jiddu moi. Mitä helvettiä tämä meinaa! Miksi minua ei ole hyväksytty liittoon. Kuka tästä on vastuussa?
- Rauhoitu. Me olemme noudattaneet järjestön virallisia periaatteita. Emme voi tehdä kohdallasi poikkeuksia. Itse kyllä olen puolellasi, mutta hallituksen äänestyksessä hävisit äänin 4-7.
- Mistä ihmeen periaatteista oikein puhut? Eikö tämä ole ammattiliitto - ja enkö minä muka ole ammatiltani hengellinen opettaja?
- Meillä on hyvin tarkat säännöt. En voi täysin paljastaa niitä ulkopuolisille.
- Kuulin, että Trungpakin on päässyt mukaan ja hän on täysi juoppo!
- Niin, katsos... itse asiassa tuo seikka kääntyy hänen edukseen, pääsihteeri selitti. - Hallituksen istunnot ovat yleensä varsin kosteita ja Chogyam on loistavaa ryyppyseuraa. Niin kuin Alan Watts.
- Väitätkö ettei minua hyväksytä mukaan, koska en juo?
- Tunnelma menee pilalle, jos joku on koko ajan vähän eri tahdissa, kyllä sinä sen tiedät - mutta se ei suinkaan ole tärkein syy. Äänestyksessä monet pelkäsivät, että tahraisit järjestömme pitkäaikaisen maineen.
Krishnamurti mietti kuumeisesti. Millainen hänen julkinen imagonsa oikein oli? Oliko hänellä jotenkin valheellinen kuva itsestään tai julkisuuskuvastaan? Yksi ainoa pieni skandaali hänelle tuli mieleen:
- Et kai nyt puhu siitä salasuhteesta? Krishnamurti kysyi - Sitä on liioteltu mediassa ihan liikaa? Oikeasti me olemme lähinnä ystäviä.
- Itse asiassa pelkäämme, että median antama kuva on liiankin todellinen. Suhdetta on kuvailtu romanttiseksi heterosuhteeksi, siitä on kirjoitettu melkein harlekiinikirjojen tyyliin. Nainen on sinun ikäisesi, karismaattinen, henkisesti vahva. Ja suhteenne perustuu rakkauteen sekä älylliseen tasavertaisuuteen. Emme usko että se oikeasti järkyttää ketään, vaikka ette olisikaan keskenänne naimisissa.
- No mikä sitten on vialla?
- No juuri se. Et ymmärrä mikä on vialla. Kuinka voisimme hyväksyä sinut mukaan kun et kerta kaikkiaan ymmärrä tällaisia perusasioita? Järjestöllämme on tietyt ihanteet ja me odotamme, että jokainen jäsen aivan luontaisesti kunnioittaisi niitä.
- Selitä minulle, pyydän! Tämän kerran.
- Kukaan ei kiinnostu gurusta, jossa ei ole särmää. Et ryyppää, et käytä huumeita, et viettele oppilaitasi ja käytä heitä seksuaalisesti hyväksi. Meidän ammattikunnallamme on monisatavuotiset perinteet irstailussa. Sinun tapauksessasi monet hämmentyisivät. Ihmiset eivät enää tietäisi mitä odottaa.
- Ehkä jos opettelisin juomaan? Krishnamurti änkytti. - Voin aloittaa vaikka heti. Lupaan. Minulla on jossain täällä kaapissa vodkaa.
- Se olisi kyllä hyvä alku, mutta missään nimessä me emme voi tässä tilanteessa hyväksyä sinua jäseneksi. Olen pahoillani. Voit opettaa mitä tahdot, mutta virallisissa yhteyksissä et saa käyttää itsestäsi nimitystä Guru. Se on suojattu ammattinimike, ymmärrät kai tämän?
- No vittu.
- Näkemiin, palataan asiaan viiden vuoden kuluttua. Klik.
Krishnamurti olisi nyt kaatanut itselleen lasillisen, mutta hän oli valehdellut vodkasta. Ei hänellä ollut kaapissaan kuin yrttiteetä ja Carmolis-tippoja.
Saatanan saatana! Vitun vittu! Ainakin hänen teki mieli kiroilla, mutta ei sekään tuntunut ihan luontevalta. Ehkä he olivat oikeassa ja hän todellakin oli ihan nössö.
Ei! Hänen täytyi nyt ryhdistäytyä! Hän itse oli oikeassa ja he väärässä. Hän vielä todistaisi maailmalle, ettei gurun tarvinnut olla täysi pervo tai juonitteleva kusipää. Itse asiassa hän keksi heti ovelan suunnitelman. Hän opettaisi ihmisille, ettei heidän pitänyt turvautua guruihin. Hän kannustaisi itsenäiseen ajatteluun. Se olisi yllättävää, radikaalia. Kylmäverinen kosto. Jonakin päivänä liitto vielä anelisi häneltä armoa. Pääsihteeri matelisi tuossa eteismatolla ja pyytäisi anteeksi aiempaa kohtelua.
Krishnamurti lisäsi pari terästävää vitamiinitippaa teehensä ja myhäili itsekseen kuin mikäkin Bondin pääpahis. Vielä hän näyttäisi niille!
lauantai 2. tammikuuta 2010
Martta ja Maria
Siis niin tyypillistä: Maria oli taas tavannut kaupungilla jotain pitkätukkasivareita ja raahannut heidät mukanaan. Nyt heidän yhteiseen kämppäänsä oli änkenyt puolentusinaa tuntematonta jätkää. Yksi oli kyllä ihan kivan näköinen, mutta kuulemma vain joku pennitön kalastaja.
Porukan johtaja oli ärsyttävän itsevarma. Tyyppi käyttäytyi kuin joku kaikkitietävä messias. Ja sisko oli ihan selvästi lääpällään juuri häneen: nojaili melkein kiinni olkapäässä ja räpsytteli silmiään. Maria nauroi kaikelle mitä mies sanoi ja kehui kommentteja niiiin viiisaiksi.
Ja mokoma äijä tuntui olevan koko ajan äänessä, mitä nyt välillä siemaisi viiniä, että joku toinenkin sai suunvuoron.
Martta sai pian tarpeekseen. Hän sanoi menevänsä keittiöön; keittämään teetä ja leipomaan pullaa. Oikeasti hän tahtoi piilottaa pöytäviinit ennen kuin Maria juottaisi ne vieraille. Hän asetteli viiniruukut komeroon, mahdollisimman vaikeaan paikkaan ja alkoi sekoittaa taikinaa. Sillä aikaa Maria ryyppäsi olohuoneessa miesten kanssa.
Martta sai taikinan vaivattua ja päätti pitää Marialle pienen puhuttelun. Pitikö keskellä viikkoa järjestää bileitä ja kestitä hippejä? Martta vaati, että Maria tulisi keittiöön auttamaan, mutta silloin mies torui häntä:
"Hei. Ota iisisti. Ei ne taivaan linnutkaan työtä tee."
"Minä en ole mikään tipunen", sanoi Martta "enkä pidä siitä, että myöskään sisartani verrataan lintuihin. Oletkos koskaan kuullut tarinaa heinäsirkasta, joka vain soitteli lehdellä?"
"Älä taas motkota", valitti Maria. "Nauttisit sinäkin joskus nuoruudesta."
"Vanhuus on talvi, jota varten ihmisen täytyy kerätä varoja", sanoi Martta. "Tules nyt sisko hetkeksi käymään keittiössä."
"Vanhuus on turha murhe", sanoi mies silloin ja tempaisi Marian syliinsä "Minä en ainakaan ole suunnitellut eläväni yli kolmekymppiseksi."
Martan teki jo mieli huitaista. Mikä morrisoni tuo tyyppi luuli olevansa? Juuri tuollaiseen rokkiasenteeseen Maria aina lankesi.
Muut miehet tajusivat että tilanne alkoi kärjistyä - tai sitten heillä oli aidosti juomat loppu - sillä siinä samassa joku ehdotti, että mitä jos koko porukka lähtisi läheiseen tavernaan juomaan vielä lasilliset.
Martta tietenkin saisi tulla mukaan jos halusi. Ja kyllä hän tietenkin lähti, sillä jonkun vielä pitäisi taluttaa Maria kotiin.
Majatalossa oli yllättävän hiljaista. Pöydät olivat tyhjinä ja talon tytär siivosi lattioita. Seinätaululle oli kirjoitettu päivän ruokalista ja sen alla luki:
"Arkisin kello kymmenen jälkeen tarjoillaan vain vettä."
Kun Marian uusi ihastus huomasi tekstin, hän pyyhki hihallaan pois viimeisen sanan. Sitten hän etsi liidunpätkän ja kirjoitti tilalle:
"...viiniä."
Joukkio alkoi laulaa ja mekkala kuului hevostalliin saakka. Pian isäntä ryntäsi saliin ja huomasi kirjoituksen seinällä:
"Kuka perkele on muuttanut veden viiniksi!" isäntä huusi.
Silloin eräs miehistä, jota Johannekseksi kutsuttiin, herätti suuren naurunrytäkän huomauttamalla:
"Käyköön toteen niin kuin on kirjoitettu!"
Porukan johtaja oli ärsyttävän itsevarma. Tyyppi käyttäytyi kuin joku kaikkitietävä messias. Ja sisko oli ihan selvästi lääpällään juuri häneen: nojaili melkein kiinni olkapäässä ja räpsytteli silmiään. Maria nauroi kaikelle mitä mies sanoi ja kehui kommentteja niiiin viiisaiksi.
Ja mokoma äijä tuntui olevan koko ajan äänessä, mitä nyt välillä siemaisi viiniä, että joku toinenkin sai suunvuoron.
Martta sai pian tarpeekseen. Hän sanoi menevänsä keittiöön; keittämään teetä ja leipomaan pullaa. Oikeasti hän tahtoi piilottaa pöytäviinit ennen kuin Maria juottaisi ne vieraille. Hän asetteli viiniruukut komeroon, mahdollisimman vaikeaan paikkaan ja alkoi sekoittaa taikinaa. Sillä aikaa Maria ryyppäsi olohuoneessa miesten kanssa.
Martta sai taikinan vaivattua ja päätti pitää Marialle pienen puhuttelun. Pitikö keskellä viikkoa järjestää bileitä ja kestitä hippejä? Martta vaati, että Maria tulisi keittiöön auttamaan, mutta silloin mies torui häntä:
"Hei. Ota iisisti. Ei ne taivaan linnutkaan työtä tee."
"Minä en ole mikään tipunen", sanoi Martta "enkä pidä siitä, että myöskään sisartani verrataan lintuihin. Oletkos koskaan kuullut tarinaa heinäsirkasta, joka vain soitteli lehdellä?"
"Älä taas motkota", valitti Maria. "Nauttisit sinäkin joskus nuoruudesta."
"Vanhuus on talvi, jota varten ihmisen täytyy kerätä varoja", sanoi Martta. "Tules nyt sisko hetkeksi käymään keittiössä."
"Vanhuus on turha murhe", sanoi mies silloin ja tempaisi Marian syliinsä "Minä en ainakaan ole suunnitellut eläväni yli kolmekymppiseksi."
Martan teki jo mieli huitaista. Mikä morrisoni tuo tyyppi luuli olevansa? Juuri tuollaiseen rokkiasenteeseen Maria aina lankesi.
Muut miehet tajusivat että tilanne alkoi kärjistyä - tai sitten heillä oli aidosti juomat loppu - sillä siinä samassa joku ehdotti, että mitä jos koko porukka lähtisi läheiseen tavernaan juomaan vielä lasilliset.
Martta tietenkin saisi tulla mukaan jos halusi. Ja kyllä hän tietenkin lähti, sillä jonkun vielä pitäisi taluttaa Maria kotiin.
Majatalossa oli yllättävän hiljaista. Pöydät olivat tyhjinä ja talon tytär siivosi lattioita. Seinätaululle oli kirjoitettu päivän ruokalista ja sen alla luki:
"Arkisin kello kymmenen jälkeen tarjoillaan vain vettä."
Kun Marian uusi ihastus huomasi tekstin, hän pyyhki hihallaan pois viimeisen sanan. Sitten hän etsi liidunpätkän ja kirjoitti tilalle:
"...viiniä."
Joukkio alkoi laulaa ja mekkala kuului hevostalliin saakka. Pian isäntä ryntäsi saliin ja huomasi kirjoituksen seinällä:
"Kuka perkele on muuttanut veden viiniksi!" isäntä huusi.
Silloin eräs miehistä, jota Johannekseksi kutsuttiin, herätti suuren naurunrytäkän huomauttamalla:
"Käyköön toteen niin kuin on kirjoitettu!"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)