Onko sattuma hyvien puolella?

Jos elokuvassa käy satumainen tuuri, voit olla lähes varma siitä, että se onni on kääntynyt sankarin eduksi. Esimerkiksi jos konekiväärillä räiskitään ihmistä, joka juoksee, ei luoti osu, jos juoksija on tarinan sankari.

Hyvät tyypit täytyy tappamalla tappaa. Eivät he tuosta vain kaadu harhaluotiin - ainakaan yleensä. Jos näin sattuu, me tunnistamme sen poikkeamaksi kaavasta.

Jos unohdetaan luodit niin sama ilmiö pätee myös moneen muuhun. Esimerkiksi jos kaksi rakastettua joutuu toisistaan eroon, me hyväksymme sen, että he jälleen tapaavat toisensa ihmeellisen sattuman kautta.

Tällainen sattuma tuntuu vihjaavan, että korkeammat voimat tahtovat heidän olevan yhdessä. Heidän romanssinsa on kirjoitettu tähtiin ja niin edes päin.

Jos satumaisiin epätodennäköisyyksiin kiinnittää laajemmin huomiota, niiden nähdään lähes aina kääntyvän . Jotkut Jumalan olemassaoloa puolustavat argumentit jopa perustuvat siihen, että jumalallinen väliintulo ja "ihme" on tunnistettavissa sattuman kautta saavutetussa onnessa.

Pahojen täytyy olla ovelia ja juonitella vuosia, mutta sitten "sattumalta" sankari eksyy paikalle ja estää juonet. Sankarillisuus ja hyväsydämisyys yhdistyvät vahvasti yliluonnollisuuteen, joka ilmenee sattumassa. Tämä on keskeinen osa koko länsimaista narratiivien perinnettä.

Jo lukuisissa lasten piirretyissä sekä ensimmäisissä mykkaelokuvissa sankaruus ilmenee tuurina.

Buster Keaton seisoo onnekseen juuri siinä kohdassa jossa on ikkuna.

Aku Ankka on varhainen poikkeus, ja hänen koko hahmonsa viehätys myös pitkälti perustuu siihen, että hänellä on lupa poiketa kaavasta. Hän on yksi ensimmäisistä antisankareista, koska hänellä on niin huono tuuri. Hänen antisankaruuttaan korostaa myös se, että hän on kärsimätön ja hermostuu herkästi. Ikään kuin kosmiset voimat koettelisivat Akua vastoinkäymisillä, koska ne tunnistavat, ettei hän ole oikea sankari, koska hänellä ei ole sankarillisia luonteenpiirteitä.

Aku kuitenkin selviää tavalla tai toisella, koska hän ei ole todellinen pahis, jonka Fortuna tahtoisi hävittää. Häntä vain koetellaan.

Kuten hyvyys, myös "vapaus" näyttäisi merkitsevän monille jonkinlaista romanttista antautumista sattuman valtaan. Myös akateemisessa "vapaan tahdon filosofiassa" tavataan vapaudesta usein puhua juuri satunnaisuutena. On ikään kuin ihmisen elämästä tekisi mielekkäämmän ja merkityksekkäämmän se, että ennustettavan syyn ja seurauksen sijaan olemme alttiina kolikonheitoille ja nopan silmäluvuille.

Sattumaan tukeutuvan narratiivin strukturalistista diskurssianalyysiä

Tarinoita voisi perinteisen strukturalismin keinoin kategorisoida erilaisiin ryhmiin sen mukaan, miten paljon niissä on jätetty varaa sattumalle. Satumaisessa ja sattuma-arvoltaan korkeassa tarinassa moni onnenpotku ratkaisee kaiken sankarin hyväksi, ikään kuin pahuus ei voisi koskaan onnenpotkusta voittaa. Samoin rikokset ovat hyvin suunniteltuja, mutta oikeus voittaa siksi että rikollinen on sattumalta tehnyt virheen, joka sattumalta kääntyy hänen päänmenokseen.

Miten usein sattuma on meidän puolellamme? Onko sattuma aina hyvien puolella?

Oletan ilman määrällistä aineistoa, että tarina alussa on sattumalla enemmän negatiivista valtaa. Alussa voivat siis asiat kääntyä erittäin huonolle tolalle sattuman ansiosta.

Harvat menestyselokuvat ovat loppuun asti tragedioita. Jossain vaiheessa onni yleensä kääntyy, jotta saavutetaan onnellinen loppu. Onni usein tukee muuta kehitystä, eli kun päähenkilö viisastuu ja ryhdistäytyy, myös hänen onnensa paranee.

Onni usein hahmotetaan jonkinlaiseksi karmaksi: se on seurausta asenteista ja teoista. Sattuma ei ole puhdasta sattumaa.

Sattuman roolista narratiiveissa sietäisi oikeastaan tehdä väitöskirja. Siihen voisi analysoida vaikkapa kaikki James Bond -elokuvat ja laskea kuka eri vuosikymmenten Bondeista turvautui eniten tuuriin.

Ainahan Bondilla käy tuuri ainakin sikäli, että kaikki naiset joiden kanssa hän työskentelee ovat huippukauniita ja yleensä myös sinkkuja.

Tällaiset poikkeamat tilastosta eivät kuitenkaan ole sellaista sattumaa, jonka tiedostaisimme sattumaksi. Ne ovat tarinaan sisäänkirjoitettua struktuuria. Ne määrittävät sitä erityistä maailmaa, jossa James Bond elää. Kauniit naiset ovat "paradogmaattisia lakeja", joista me tunnistamme tietyn maailman - hieman kuten huispaaminen sisältää Harry Potterin maailmaan. Ei se ole "sattumaa", jos jokaisessa Potter-kirjassa ja -elokuvassa kisaillaan luudalla. Se fiktiivisen maailman on tunnistettavaa kalustusta.

Tästä tulee mieleeni hauska ilmaus, jota usein käytettään myös todellisen maailman tapahtumista. Kun esimerkiksi urheilussa tapahtuu jotakin jännitttävää, sanotaan "sehän meni kuin käsikirjoituksen mukaan".

(Itse asiassa fraasilla on ainakin kaksi merkitystä: A) että asiat tapahtuvat ennakoidusti, tai B) että tapahtumissa on niin paljon draamaa ja käänteitä, että se on melkein epätodellista. Kun Saksa selviää jalkapalloturnauksen finaaliin, se menee käsikirjoituksen mukaan, ja kun taas Islanti selviää pudotuspeleissä jatkoon niin sekin on kuin korkeampien voimien käsikirjoittamaa.)

Fraasi paljastaa sen, miten me hahmotamme asioita narratiivisesti, vaikka me emme tunnistaisi termiä "narratiivisuus". Me luemme ympäröivän maailman tarinoita, vaikka maailma on oikeastaan varsin kaoottinen. Me sovitamme tämän ristiriidan sillä, että me luemme satunnaisuuden ja kaoottisuudet osaksi tarinaa. Tällä tavoin meidän ahdistuksemme lievittyy.

Jos siis tarina etenee suunnitelmien mukaan, se ei herätä meissä ahdistusta, koska tarina noudattaa käsikirjoitusta. Jos taas tapahtuu jotakin yllättävää, ei sekään järkytä meitä, koska meidät on opetettu ajattelemaan - tai kenties me automaattisesti ajattelemme niin - että sattuma on hyvien puolella.

Vaikka tarina näyttäisi traagiselta, me luotamme siihen, että loppu on onnellinen. Näin me parannamme mahdollisuuksiamme säilyttää turvallisuudentunteemme ja luottamuksemme ympärillämme vellovien mahtavien voimien kynsissä.

Tarinat ovat meidän turvanamme ja sattuma on sattuma on sankarin puolella, kunhan sankari säilyttää sydämensä puhtaana ja ylläpitää sankarillisia luonteenpiirteitä. Silloin ei häneen osu edes satunnainen luoti. Tämä on ajatonta antiikin dramaturgiaa, joka voittaa miljoonat katsojat puolelleen.

Mutta tietenkin on myös vastakkainen mielipide, jotka edustavat kuivia akateemisia wannabe-kirjailijoita, josta ei koskaan tule mitään suurta, koska he ovat liian loogisia:

"Coincidence in fiction make readers mad. Got it. But why do they make readers mad? Why don’t readers believe in them? Simply because coincidences are, by their very nature, a violation of cause and effect. A coincidence is something that happens for no obvious reason."
http://www.helpingwritersbecomeauthors.com/coincidences-fiction-youre-wrong/

Onneksi en omaksunut tällaisia ohjeita yliopistolla, vaan muodostin mielipiteeni sattumasta itse. (Varmaankin olisi rehellisempää sanoa, että muodostin mielipiteeni hyvästä tarinasta Hollywoodin toimintaelokuvien kautta.) Vasta tänään teki mieli katsoa onko englanniksi kirjoitettu mitään, kun olin ensin kirjoittanut juttua tähän asti.

Hyvän tarinan ytimessä on hyvin usein käänne, joka perustuu satumaiseen tuuriin, mutta lukija ymmärtää sen olevan merkityksellistä, koska se tuo tarinaan ihmeen tuntua. Se on ajaton tehokeino, eikä huonoa kirjoittamista. Siksi on sääli, että netistä löytyy enemmänkin samanlaista ymmärtämätöntä höpöpuhetta sattumasta lukijaan kohdistuvana petoksena:
http://theeditorsblog.net/2012/01/20/coincidence-destroys-the-suspension-of-disbelief/

Inhimillisestä tietoteoriasta

Narratiivit ovat tehokas humanistisen tieteen työkalu, sillä niillä usein on enemmän tietoteoreettista selitysvoimaa kuin perinteisella tieteenfilosofialla.

Retoriikan oppikirjat tietävät, että argumentin tehokkuutta ei mitata sillä miten monta kertaa jokin asia tapahtuu tilastollisesti, vaan sillä miten ymmärrettävän ja mieleenpainuvan tarinan siitä voi esittää.

Jos tuhat kertaa tapahtuu A ja yhden kerran tuhannesta B, niin se A ei saa tuhat kertaa enemmän ääniä, koska niillä on kummallakin mahdollisuudet kertoa tarina. Jos tarinat ovat about tasan niin ehkä sitten voittaa järki ja tilastot, mutta usein niukasti.

Mietitään vaikka Brexitiä: ero-puolella oli kertoa tarina, jossa sankarillinen kansa nousee vainoajiaan vastaan. EU:hun jäämistä puoltavien tarina oli että asiat jatkuvat tylsästi kuten ennen. Eihän se ole edes mikään tarina. Se on vaan jotain ihme numeroita kaupankäynnistä ja valuuttakursseista. Tarina voitti, kuten helposti käy. Kaiken lisäksi kansaa näytti viehättävän enemmän mahdollisuus antautua sattumalle ja heittäytyä tuntemattoman tulevaisuuden vietäväksi.

Ennemmin lempeä sattuma kuin kylmä ja kavala suunnitelmallisuus, jota edustavat maailman bisnesjohtajat ja poliitikot. He juonittelevat kuten Bond-pahikset. Sankari ennemmin juoksee luotisateen läpi, eikä häneen tule naarmuakaan. Vetovoimaisin ja eeppisin on sellainen tarina, jossa uhmataan todennäköisyyksiä.

Kun Yhdysvalloissa halutaan tiukentaa aselakeja, perustavat demokraatit kantaansa tilastoihin, jotka kertovat miten moni aseen omistaja ennemmin tappaa itsensä tai lähimmäisensä kuin pysäyttää ulkopuolisen hyökkääjän.

Maailmassa eivät ole kuitenkaan vastakkain tilastot ja faktat, vaan narratiivit. Jos tarina sankarista joka pysäyttää pahiksen on vetovoimaisempi kuin tarina miehestä joka kännipäissään ampuu vahingossa itseään jalkaan, se vetovoimaisempi tarina menee helpommin läpi ihmisten defensseistä. Hyvä tarina painaa vaakakupissa enemmän, vaikka se olisi tilastollisesti harvinaisempi.

Kuten näet, narratiiveilla on enemmän selitysvoimaa kuin vaikkaa Richard Dawkinsin spagettihirviöllä, joka ei selitä yhtään mitään.

Lisäksi on lämmöllä ymmärrettävä köyhän kansan suuri rakkaus sattumaan, jonka he suosion he toivovat voittavansa omalla puolelleen. Monesti köyhien ja vähemmän taitavien suuresti rakastamia ovat pelit, jotka perustuvat onneen. Älykkäät ennemmin pelaavat älypelejä, vahvat taas voimaa vaativia pelejä. Kukapa ei haluaisi ensin voittaa niillä omilla avuillaa, joista syntyy positiivinen identiteettiä vahvistava tarina.

Sattuma on ikään kuin kurjan ihmisen viimeinen ystävä ja siksi siihen liittyy haikeita ajatuksia. Jos ei ole voimaa tai älyä, niin sentään on lotto. Kurjimmista kurjin ei halua loukata Fortunaa ja olla vihoissa Onnettaren kanssa. Siksi onnenkalut käyvät yhä kaupaksi.

Sankarin paras kaveri on koira. Toiseksi paras kaveri on sattuma. En nyt edes lähde miettimään onko sanoilla "sattuma" ja "satumaa" mitään etymologista yhteyttä. Ainakin niillä on assosiaatioyhteys, jota korostaa sanojen samankaltaisuus.

Sosiaalisesta tietoteoriasta

Viime viikolla* kirjoitin ihmisen sosiaalisuudesta ja yhteisöllisyyden tarpeesta. Myös tämä piirre voidaan todentaa ihmisestä numeerisesti tarkastelemalla liikkeellä olevan "tiedon" koostumusta ja sisältöä. Ihmisen jakama ja käyttämä tieto paljastaa ihmisen laumaeläimeksi, vaikka tätä yksinkertaista metodia ei käytetä tiedonfilosofiassa.

Ohessa muutama kysymys vuoden 1999 Kevätpörriäisen pulmapalstalta. Kyseessä on siis tietovisa:

1. Kuka lähti Spice Girls -yhtyeestä?
5. Kuka on Backstreet Boys -bändin nuorin laulaja?
8. Kuka menee naimisiin Brad Pittin kanssa?
10. Mikä on Leo di Caprion toinen nimi?

(Näistä kysymyksistä voisi myös päätellä kysymysten laatijan todennäköisen sukupuolen, mutta jätän sen arvoitukseksi).

Inhimillinen tieto on ollut tapana (esimerkiksi Habermasin tiedoninntresseissä) jakaa välineelliseen, hermeettiseen, emansipatoriseen ja joskus neljänteen, joka vaihtelee hieman sosiologisen lähteen mukaan.

Numeerisesti mitattuna ihmiset omaksuvat ja vaihtavat tietoa, joka liittyy henkilöllisyyteen ja henkilöiden välisiin suhteisiin, luonteeseen, asemaan ja rooleihin.

Sosiologia ei yleensä edes ymmärrä sanoa tätä ääneen totuutena, koska se on niin suuri itsestäänselvyys.

Kuka, ketä, kenelle, kenen kanssa? Kyllähän meillä kysymyssanoja riittää. Verrataan hieman esiintymiä Googlessa:

"Kuka" = 31 700 000
"Miksi" = 33 600 000
"Mikä" = 35 200 000
"Minne" = 39 300 00
"Mitä" = 51 200 000

Yleisimpien kysymyssanojen jakauma on yllättävän tasainen, mutta asetelmaa vääristää se, että ihmiset useammin etsivat tietoa henkilön nimellä eikä toisin päin, mistä kertoo se, että lyhyen aikavälin hakusanojen kärjessä on yleensä erisnimiä.

Henkilöt vaihtuvat julkisuudessa, mutta pronomineja käytetään tasaisemmin vuodesta toiseen. On vaikea mitata sosiaalisen pääoman ja muun teknisemmän informaation suhdetta, mutta sanomalehtien perusteella me tiedämme että ihmiset puhuvat valtavasti toisista ihmisistä. Jotkin lehdet ovat likipitäen erikoistuneet ihmissuhdetietoon, mutta en taaskaan kerro millä tavoin se kenties liittyy sukupuoleen.

On oikeastaan vakava vääristymä tieteenfilosofiassa, että henkilöihin liittyvä biografistinen, eli elämäkerrallinen tieto mielletään populistiseksi ja rahvaanomaiseksi, vaikka jo aivan perinteiset tietosanakirjat ovat täynnä henkilöartikkeleita. Se ei liity sukupuoleen tai säätyyn, vaan yleiseen ihmisyyteen, että ihminen hankkii tietoa muista ihmisistä: heidän välisistä suhteistaan, heidän asemastaan jne.

Itsestäänselvyyksien sulkeminen pois filosofisen tai tieteellisen mielenkiinnon kohdistimesta on vaarallista. Se yksi tieteellisen maailmankuvan (sikäli kuin tarkoitamme tieteellisellä asioiden hyväksymistä) ansakuoppa, että päädytään hankkimaan tietoa ensin marginaalisesta, eikä ymmärretä perustavia voimia, jotka ihmisen maailmassa jylläävät.

Lähdetään jo vaikka siitä, että myös tiedemiehen on kyettävä "luomaan itselleen nimeä". Hänen on oltava "joku". Tutkimuksesta ei uutisoida vain "mitä" ja "miksi", vaan myös "kuka". Nämä sanat sijaitsevat keskellä länsimaisen tieteenfilosofian sokeaa pistettä.


*Viittaus viime viikon kirjoitukseen on sikäli virheellinen, etten näemmä ole laittanut kirjoitusta julkiseksi kirjoitusta. Teen sen ehkä ensi viikolla.

Greenpeace vastaan nobelistit

Pakko palata GMO-kiistaan, josta olen kirjoittanut aiemmin, koska somessa pyörii niin kiivaana kirjoituksia 109 tai 110 nobelistista, jotka ovat julkaisseet Greenpeacelle omistetun "kohteliaan" vetoomuksen lopettaa kultaisen riisin vastustamisen. Kirjettä ei ole kuitenkaan laadittu kovin ystävälliseen henkeen, koska lopussa syytetään Greenpeacen syyllistyneen "rikokseen ihmisyyttä vastaan". Kirjeessä ei myöskään tarjota muita perusteluja kuin että tiede sanoo näin ja me olemme tieteen ääni.
http://supportprecisionagriculture.org/nobel-laureate-gmo-letter_rjr.html

Jupakassa on useita todella surullisia puolia. Ensinnäkin "tieteen" varjolla turvaudutaan uskomattoman heiveröisiin argumentteihin ja tökeröön retoriikkaan.

Jos Greenpeacen sivuilta lukee, miksi siellä vastustetaan kultaista riisiä, ei siellä todellakaan puhuta samasta asiasta, jonka Forbesin toimittaja on tempaissut hatustaan:

"Unfortunately, anti-GMO activists at Greenpeace and elsewhere are ignoring the science. Their opposition seems to rely on... the argument that “natural” is always better."

nobelists-to-greenpeace-drop-your-anti-science-anti-gmo-campaign/#37a34fbe3ad7

Öö. Mitä tähän nyt sanoisi. Ehkä kumminkin kannattaisi ensin selvittää miksi Greenpeace vastustaa kultaista riisiä. Greenpeacen omalla sivulla ei esiinny sanaa "natural" kuin kerran, ja se on yhteydessä "natural diversity", mikä ei tarkoita luonnollista, vaan luonnon monimuotoisuutta. Ilmeisesti nämä asiat on vaikea sekoittaa keskenään tai sitten toimittaja toimii puhtaasti ennakkoluulojensa varassa.

Greenpeace perustelee GMO-viljan ja myös kultaisen riisin vastustusta esimerkiksi näillä perusteilla:

"Golden' rice does not address the underlying causes of VAD, which are mainly poverty and lack of access to a healthy and varied diet. This GE rice is a technological fix that may generate new problems. For example, the single-crop approach of GE 'Golden' rice could make malnutrition worse because it encourages a diet based solely on rice, rather than increasing access to a diverse diet of fruits and vegetables"

http://www.greenpeace.org/international/en/campaigns/agriculture/problem/Greenpeace-and-Golden-Rice/

Puhutaanko yllä jotain "alkuperäisyydestä" tai ruoan turvallisuudesta, joka on kaikkien muiden huulilla? Tieteen kerrotaan suureen ääneen todistaneen, että geenimuunnellusta ruoasta ei siirry ihmisiin muunneltuja geenejä, mutta eihän kritiikissa ole kyse siitä. Sehän on tieteisfiktiota. Paljon suurempi vaara koituu luonnon monimuotoisuudelle, jos kaikkialla aletaan käyttämään yhtä patentoitua lajiketta, jonka risteytymistä muiden riisilajien kanssa ei voi estää.

"GE 'Golden' rice is highly likely to contaminate non-GE rice, if released to the environment. GE rice contamination will affect traditional, conventional and organic rice farmers because they will lose their markets, especially export markets, which would negatively impact rural livelihoods."

Tämä katkelma on monimutkaisempi, mutta ei tässäkään puhuta ruoan turvallisuudesta tai kaiken alkuperäisen paremmuudesta, vaan geenimuunneltujen lajikkeiden sekottumisesta muihin lajikkeisiin ja viljelijöiden taloudellisesta turvasta, jos markkinoilla on uusi taho vetämässä välistä oman provisionsa.

Koko jupakan - ja myös aiempien GMO-kirjoitusteni - punaisena lankana kulkee se, että tiede on redusoitu luonnontieteeksi. Tässä ei taaskaan kysytä mitään yhteiskuntatieteilijöiltä, joita sentään toisinaan edustavat rauhan Nobel-palkinnon voittajat.

Allekirjoittaneiden listalla on tasan yksi rauhan nobelisti ja tasan yksi kirjallisuuden novelisti. Puran sen osiin tieteenalan mukaan:
http://supportprecisionagriculture.org/view-signatures_rjr.html

Medicine (41)
Chemistry (34)
Physics (25)
Economics (8)
Literature (1)
Peace (1)

On kaksi mahdollista syytä sille, miksi rauhan nobelisteja on näinkin vähän:

1.) Heiltä ei ole kysytty, koska heidän ei ajatella ymmärtävän asiasta mitään.
2.) Heiltä on kysytty, mutta he eivät ole suostuneet allekirjoittamaan, koska ymnärtävät asiasta liiankin paljon.

Kumpikin skenaario on aivan yhtä huolestuttava. Asetelma kertoo, etteivät listan kerääjät halua ymmärtää mistä Greenpeacen vastustuksessa on kysymys (sopimuksista ja oikeuksista, ei ruoan turvallisuudesta), eikä ihmistieteitä haluta laskea tieteeksi, koska eihän sosiologeille tai historioitsijoille edes myönnetä Nobel-palkintoa.

Surullista on siis se, että joka tapauksessa tieteen ulkopuolelle on kiistassa jätetty ihmistieteen ja yhteiskuntatieteet, jotka yleensä ymmärtävät fyysikoita paremmin mihin kehitysmaiden ongelmat perustuvat. Ihmistieteiltä ei kysytä mielipidettä ilmastonmuutoksen yhteydessä (joka on kuitenkin politiikan, eikä tieteen ongelma), minkä vuoksi asia etenee juuri niin hitaasti. Jos kehitysmaiden naisten asemaa halutaan parantaa, kysytään ensin fyysikolta, sitten kemistiltä. Humanisti tulee viimeisenä.

Tiedettä käytetään jupakassa muutenkin keppihevosena. Katsotaan vaikka lauseita, joissa Forbesin kirjoituksessa esiintyy sana science:

Steve Salzberg Fighting Pseudoscience:

Drop Your Anti-Science Anti-GMO Campaign

a stance that has no basis in science...

letter points out that science has shown...

Unfortunately, anti-GMO activists at Greenpeace and elsewhere are ignoring the science.

National Academy of Sciences concluded...

the extensive scientific evidence that shows that GM foods are safe.

They are flat wrong on the science of GMOs, and their dogmaticism is losing them the support of many scientists

I have been privileged to have collaborated scientifically with...

Tieteen uljas soturi taistelee pseudotieteitä vastaan, kuten meillä Suomessa skepsis uljaasti ohitti kaikki vastapuolen argumentit ja keksi tieteen vihollisten suuhun sanoja, jotka ovat tieteenvastaisia, koska tiede!

Jos kyse on "ignoroinnista", niin on kyllä helppo nähdä kuka tässä ignoroi ja ketä.

Koko kampanja mitä suurimmassa määrin halventaa tiedettä ja tekee naurunalaisiksi kaikki jotka lähtevät hyökkäykseen pahoja geenimuuntelun vastustajia vastaan. Harmi vain että kukaan muu ei näytä ymmärtävän ironiaa, eikä minua itseänikaan naurata.

Toisessa, vielä useamman tuttavani jakamassa Washignton Postin (!) kirjoituksessa on vielä typerryttävämpi katkelma, jossa tieteestä puristetaan pöyristyttävä kakkapommi, joka sitten viskataan vastustajan kasvoille ikään kuin jonkinlain argumenttina. Näin vähä-alyisiä hirnahduksia saa harvoin lukea:

“We’re scientists. We understand the logic of science. It's easy to see what Greenpeace is doing is damaging and is anti-science."

https://www.washingtonpost.com/news/speaking-of-science/wp/2016/06/29/more-than-100-nobel-laureates-take-on-greenpeace-over-gmo-stance/
"We're scientists. We understand the logic on science." kuulostaa ihan joltain 1950-luvun tieteiselokuvalta, jossa avaruusaluksesta laskeutuva olio tervehtii maan asukkaita:

"Hello earthlings! We are greatly superior in intellegence. We understand the logic of science!"

Washington Postin kirjoituksessa sentään esitetään linkki Greenpeacen sivuille, josta sen argumentit löytyvät, mutta jutussa, kuten muissakaan näkemissäni, ei ole haastateltu Greenpeacen edustajia ja kysytty heidän mielipidettään. Uutisointi on siis ollut täysin yksipuolista, mikä ei ole myöskään journalismin hengen mukaista. Tässä siis halvennetaan sekä tiedettä että journalistista etiikkaa.

Washington Postin jutussa väitetään, että Greenpeace on vastuussa satojen tuhansien hengestä, koska se on vastustanut kultaisen riisin pääsyä markkinoille, mutta tämä argumentti on täysin epätieteellinen, koska se perustuu kontrafaktuaaleihin ja spekulaatioon. Ensinnäkään meillä ei ole tietoa siitä olisiko kultainen riisi tuottanut betakaroteenia halutulla tavalla, jos se ylipäänsä oltaisiin saatu jalostettua - tai että korjaako betakaroteeni varsinaista ongelmaa, joka on ravinnon puute - tai korjaako se sitä sen paremmin kuin muut vihannekset, joista sitä saa jo tällä hetkellä.

Meillä ei ole vaihtoehtoista historiaa, jossa olisi tapahtunut toisin. Siksi emme voi tietää kenen lupaus maailmanparannuksesta olisi lopulta tuottanut paremman kokonaistuloksen. Kontrafaktuaali tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin "jossittelu"... Jos olisimm tehneet näin, niin sitten... Esimerkiksi jos Titanic olisi kääntynyt kyllin ajoissa niin se olisi saattanut törmätä toiseen vielä isompaan jäävuoreen. Me emme tiedä, koska meillä on yksi historia.

Konntrafaktuaali ei ole faktojen antiteesi, vaan se kysyy muuttuisiko jokin muu fakta, jos toista faktaa muutettaisiin. Jos joukkue tasoittaa viime minuutilla niin se saattaa silti hävitä jatkoajalla, eli voittaja ei silti muutu. Me usein luulemme että jokin asia, kuten sodan lopputulos, muuttuisi jos yhtä asiaa muutettaisiin, eli esimerkiksi Hitlerin salamurha olisi onnistunut, mutta se ei välttämättä muuta mitään. Yhtä moni ihminen olisi saattanut silti kuolla.

Kun sata Nobelistia puolustaa tiettyä kantaa, se ei tee tiedettä, vaan se antaa veikkauksen. Se spekuloi sillä, että toinen kanta asiaan olisi oikeampi. Se ei ole tiedettä ja siksi kirjeessa ei ole tieteellisiä perusteluja. Niitä ei voida antaa. Kukaan ei tunne tulevaisuutta. Kyse on vain tieteen auktoriteetin lainaamisesta kysymykseen, jonka lopputulos on tuntematon.

Greenpeace on itse asiassa vastannut jupakkaan näin:

"(golden rice) has failed as a solution and isn’t currently available for sale, even after more than 20 years of research.”

“As admitted by the International Rice Research Institute, it has not been proven to actually address vitamin A deficiency. So to be clear, we are talking about something that doesn’t even exist,”

http://ecowatch.com/2016/06/30/nobel-laureates-greenpeace-gmo-golden-rice/

Kultainen riisi on toistaiseksi tieteisfiktiota. Sitä ei ole saatu toimimaan tavalla, joka takaisi riittävän a-vitamiinitason. 20 vuotta on kulunut, eivätkä lupaukset ole tuottaneet toivottua tulosta. Greenpeacen lokaamisen taustalla on todennäköisesti lääketeollisuuden halu löytää kehitystyölle uusia rahoittajia. Siksi listalla on juuri lääketieteen nobelisteja.

Muistettakoon, että biologiassa ei Nobel-palkintoa jaeta, joten itse asiassa ei kukaan edusta sitä tiedettä, josta tässä varsinaisesti puhutaan.

Ja muistettakoon, että minä en edelleenkään ole mikään geenimuuntelun vastustaja. Minua vain ihmetyttää tämä laajamittainen kampanjointi, jossa ei ole käytöstapoja tai kelvollista argumentaatiota.

Brexit ja David Icke

"työväki on nyt niin kuin lapsi, jota on petetty liian monta kertaa, se ei usko enää mihinkään".
- Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla.

Itselläni ei ole suoranaista kantaa Britannian eroamiseen EU:sta. Päätöksen pitkäaikaisia vaikutuksia on mahdotonta tässä vaiheessa arvioida. Britannilla on jo valmiiksi oma valuutta ja se on esiintynyt muutenkin EU:ssa itsenäisesti, joten vaikutus EU:n sisäpolitiikkaan ei välttämättä ole suuri.

Olen itse selkeästi Suomen EU-jäsenyyden puolella, mutta tunnustan Paavo Väyrysen olleen oikeassa siinä, että yhteinen rahayksikkö on kenties ollut virhe. Vaikea tähänkin sanoa mitään, koska meillä ei ole vaihtoehtohistoriaa, mutta kenties Suomella (ja kenties myös Kreikalla) menisi paremmin, jos olisi enemmän rahapoliittisia ohjauskeinoja. Jos vielä huomioi sen, että meri erottaa maamme kaikista muista euroa käyttävistä maista, emme voi varsinaisesti väittää kuuluvamme "yhteiskauppa-alueen ytimeen" ja siten hyötyvän yhteisestä rahasta. Yhteisestä unionista ja kauppaliitosta me kenties kuitenkin hyödymme pitkällä tähtäimellä, vaikka viime vuosina venäjänkauppa on kärsinyt pakotteista.

Kreikka ei eronnut eurosta, mutta Britannia erosi unionista. Kyllähän se tuli pienenä yllätyksenä, vaikka en seurannut keskustelua erityisen tarkkaan. En seurannut kenties siksi, etten uskonut brittien eroavan.

Minusta olisi muutenkin parempi, että meillä suomessa poliittiset vaikuttajat ja puolueet keskittyisivät SOTE-uudistukseen ja muihin keskeneräisiin projekteihin, eivätkä tuhlaisi aikaa kysymyksiin, joihin emme voi vaikuttaa. Kenties EU:n sisäisten kriisien kaikkein negatiivisin vaikutus on lopulta se, että ollessamme kaiken aikaa eurokriisien ytimessä me emme kollektiivisesti osaa kyllin lujasti keskittyä tärkeämpiin ja läheisimpiin asioihin. Tämä kritiikki kohdistuu minuun itseeni yhtä hyvin kuin mediaan tai poliitikkoihin. Suomen viranomaisten ja kansalaisten esimerkiksi Kreikkaan käyttämä aika on todennäköisesti ollut alusta loppuun pelkkää ajanhukkaa.

EU:ssa pärjäämisen paras tae saattaisi lopultakin olla se, että vähän välitettäisiin siitä mitä tapahtuu EU:ssa. Keskitytään omiin asioihin. Tiedän että se on vaikeaa. Tehdään hyvät lait niiltä osin kuin me voimme lakeja tehdä?

Vaikka en osaa ottaa kantaa siihen onko päätös Englannille tai Skotlannille hyvä, on pakko hieman ällistellä ERO-puolen mielipidejohtajien perusteluja ja retoriikkaa. Lähes ainoa kaikkialla toistuva teema nimittäin on se, että "kansa on kyllästynyt kaiken maailman dosentteihin."

Ja juuri tämä asenne lienee selittänyt myös sitä, miksi Brexit-puoli lopulta voitti. Heidän äänestysaktiivisuuttaan viime hetkillä vain lisäsi se, että kaikki viralliset tahot tuntuivat pyytävän brittejä säilymään EU:ssa. Maailmanpankki ja IMF tekivät virheen, kun ne ottivat kantaa asiaan, jonka britit kokivat omaksi valinnakseen.

Useimmissa brexitiä kommentoineessa Youtube-videossa on erittäin paljon negatiivisia ääniä, koska kysymys jakaa ihmisiä niin vahvasti. Salaliittoteoreetikko David Icke on kuitenkin onnistunut ilmaisemaan ilonsa erosta siten, että äänet ovat 90% suosiollisia. Hän artikuloi siis kenties parhaiten myös vaaleissa äänestäneiden tunnot: ERO-puolen yhtenäisin ja tehokkain argumentti oli juuri se, että päätetään juuri päin vastoin kuin mitä globaalit vallanpitäjät toivovat. Kun kerrankin tarjoutuu tilaisuus niin äänestetään päin vastoin kuin mitä koneisto toivoo.

David Icke ei ole "salaliittoteoreetikko" mitenkään kevyesti ilmaistuna. Hän on itse asiassa yksi maailman äärimmäisimmistä hörhöistä. Hän esimerkiksi teki kuuluisaksi sen teorian, että maailmaa hallitsevat reptiliaanit eli ihmisnaamaiset liskot. Hän on julkaissut aiheesta useita dokumentteja, eikä pelkää puolustaa muitakaan hurjempia teorioita.
https://en.wikipedia.org/wiki/David_Icke#Reptoid_hypothesis

On kieltämättä vähän pelottavaa, että brittiläisten syvien rivien tunnot ilmaisee parhaiten mies, joka muissa yhteyksissä luokiteltaisiin mielenterveyspotilaaksi.

Todellisuudessa elämisen taito, osa 2

Lisää peripelistä ja elämän tarkoituksesta.

Vuonna 2013 julkaisin pienen esseen kirjaprojektista, joka kaiketi alkoi 2008, sikäli kuin voin itseeni luottaa:
2013/01/todellisuudessa-elamisen-taito

Näemmä olen sivunnut aihetta myös Aukea-net -sivustolla kapteenin avaruusseikkailujen ohessa:
http://aukea.net/nayta.php?teos=88946&tyyppi=1

Olen sittemmin jatkanut aiheen kehitystyötä siinä missä muitakin. Ajatustasolla olen pohtinut paljon parasta tulokulmaa ja kirjoittanut käsin erinäisiä raapustuksia. Pikkujättiläiseen olen myös tallentanut piiloon muutamia julkaisemattomia kirjoituksia.

Tänään teki mieleni taas sanoa jotakin kysymyksestä. Mitä tarkoittaa, ettei ihminen elä todellisuudessa?

Peripeli ja elämämme eeppisyys

En sanoisi että kysymys on varsinaisesti ongelmasta, jonka voisi ratkaista. Enemmänkin käsillä on haaste, joka arkarruttaa monia ajattelevia ihmisiä. En kuitenkin itse hahmota ongelmaa metafyysiseksi. En lähesty sitä esimerkiksi havaitsemisen tai eksistenssin näkökulmasta, vaan pikemminkin modernin humanismin narratologiasta käsin.

Emme elä todellisuudessa, vaan tarinassa. Tästä tarinasta voidaan lähinnä sanoa vain, että ihminen lajityypillisesti mieltää itsensä tyypillisesti tarinan sankariksi - tai vähintään hän on hyvien puolella.

Kaiken lisäksi ilman lohdullista ja rohkaisevaa tarinaa ihminen sairastuu. Tieteellinen maailmankuva ei tarkoita kertomusten puuttumista. Näkökulma ei erota tiedettä ja uskontoa, vaan se yhdistää niitä. Ateistitkin kertovat itselleen tarinaa siitä, miten he pelastavat ihmiskunnan taikauskolta.

Ei tarinan tarvitse olla valheellinen ollakseen tarina. Kysymys ei ole totuusarvon vaan mielekkyyden mittaamisesta. On eri asia sanoa "hän elää valheessa" tai "hän kertoo itselleen tarinaa". Tarinassa maailmaa koskevat irralliset uskomukset, todet tai epätode, nivoutuvat ajalliseksi jatkumoksi.

Jos siis haluan, että joku lukee minun kirjoituksiani, minun täytyy jollain tavoin vakuuttaa hänet siitä, että lukemiseen hukattu aika edistää tarinaa. Hän esimerkiksi kehittyy ihmisenä tai hankkii sosiaalista pääomaa - tai ratkoo mysteereitä - tai saa hetken tarvitsemaansa lepoa - tai provosoituu, mikä antaa hänelle puhtia..

Ihminen ei ole kovinkaan järkevä olento, mutta hän kertoo jatkuvasti itselleen tarinaa, jossa hänen tekonsa vaikuttavat joko järjeviltä tai intuitiivisesti oikeilta, jolloin ne myös ovat pohjimmiltaan järkeviä. Intiutiomme vain huomioi paremmin emotionaaliset tarpeemme ja tekee kokonaisvaltaisempia, holistisempia ratkaisuja.

Näin minä ainakin uskon, enkä ajattele sen olevan ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa, koska tieteellinen maailmankuvani on humanistinen.

Kirjoittaessani nyt tätä kevyesti pähkäilevää ja ikään kuin intuition pimennosta lauseita esiin taikovaa kirjoitusta, kerron itselleni tarinaa siitä, että tämä kirjoitusprosessi edistää tulevan esseekokoelmani valmistumista. Ja mitä enemmän teen työtä, sen parempi kirjasta tulee, vaikka siinä kohtaa tarina saattaa myös haarautua. On yhtä todennäköistä että kirjasta tulee sitä huonompi mitä enemmän siihen pistän omaa ajatteluani ja työtunteja, joiden aikana se haarautuu lopputtomiin suuntiin.

1900-luvun ranskalaiset filosofit, kenties muutkin, puhuivat suuresta kertomuksesta. Tämä suuri kertomus nivoi yhteen ja selitti pienempiä kertomuksia. Jos ja kun ihmisen kohtaamat, kokemat ja kuvittelemat pienet kertomukset eivät nivoutuneet yhteen, hän kärsi eksistentialisesta kriisistä. Hänen maailmankuvansa muuttui sirpaleiseksi, sillä ei ollut pohjaa tai päämäärää.

Olen itse puhunut "peripelistä", mikä on yksi tapa lähestyä kysymystä. Peripelissä on myöskin kysymys päämääristä, eli perimmäisestä pelistä. Mikä on elämämme johtava teema? Mitä varten me elämme? Ja kun olemme vastanneet tähän, niin mikä sen päämäärä löytyy sen tuolta puolen? Ja entä sen jälkeen, tai, kuten myös on tapana sanoa: "entä sitten?"

EVVK vai EVVV?

Kiinnostamattomuuden syvä filosofia: onko saavutettavissa tilaa, jossa kiinnostus ei voisi olla vähäisempää? Eikö sittenkin voisi kiinnostaa vielä hieman vähempää?

Päättyykö kiinnostus nollaan vai voiko se mennä negatiivisen puolelle? Tämäkin huimapäinen eksistentialistinen EVVK-teeman jatkokysymys on kenties jäänyt aiemmilta filosofeilta esittämättä?

Lisäksi minun on nostettava esille toinenkin kenties vieläkin akateemisesti kunniakas huomio. Suomalaisen EVVK, eli "ei voisi vähempää kiinnostaa" alkuperäinen englanninkielinen vastine on CNCL, eli "could not care less":
Urbandictionary.com/CNCL

Toisin sanoen käännös on virheellinen tai kenties siihen on tarkoituksella istutettu erilainen merkitys. Suorempi käännös sanan "care" huomioiden olisi EVVV, eli "ei voisi vähempää välittää".

Välittämisen ja kiinnostamisen ero on melkoisen suuri, sillä ensimmäisen voi ymmärtää myös empatian puutteeksi:
- Lapset näkevät nälkää. En voisi vähempää välittää.

Kiinnostuksen puuttuminen on vähemmän julmaa, sillä se tunnistaa heti sukupolvien väliseksi uhmaksi tai kapinoimiseksi virallisia prioriteetteja vastaan.

Peripeli, osa 3

Olen viimeinkin saanut luetuksi uudelleen varhaisimmat kirjoitukseni "peripelistä" vuosilta 2005 ja 2006. Vihkoissa saattaa olla sitäkin vanhempia merkintöjä, mutta ensimmäinen vakavampi pohdiskelu näyttäisi sijoittuvan näille vuosille.

On helppo havaita, kuinka käsitteen merkityssisältö on muuntautunut vuosien varrella. Se on oikeastaan helppo havaita vasta nyt, kun en enää johonkin aikaan ole tehnyt siihen muutoksia tai suhtautunut siihen liian vakavasti.

Varhaisimmissa kirjoituksissa korostuu inhimillisen elämän sitoutuneisuus ja tietty fanaattisuus. Olen tuolloin kirjoittanut tarinan, jossa "pelin" ehdottomuus ilmenee:
http://aukea.net/nayta.php?teos=92292&tyyppi=
(Ensimmäinen pidempi katkelma.)

Kyse ei ole alkujaan vakavasta romaani-ideasta, vaan pelkästään esimerkin tarjoamisesta filosofiseen teemaan. Sittemmin olen nimennyt sen romaaninaloitukseksi, koska olen keräillyt niitä tietoisesti ja kierjoitanutkin muutaman vain aloitukseksi.

Pääpointtina 10 vuotta sitten syntyneessä tarinassa on kaiketi se (arvailen, kuten kuka tahansa), ettemme näe mahdolliseksi leikin jättämistä kesken johtoasemassa. Ihminen ei kykene leikin tiimellyksessä tiedostamaan, että leikki on leikkiä, jos hän on johtoasemassa, eikä hän kenties vastaavasti kykenisi pärjäämään leikissä, ellei hän suhtaudu siihen pitkällä aikajänteellä kuolemanvakavasti.

Ihmisen menestyksekäs elämä toisin sanoen edellyttää sitä, että tarjottu haaste otetaan todesta. Ihmisen on osattava ottaa leikki todesta. Toistan: leikki, todesta. Valokeilan kohdistuessa sinuun on sinun näyteltävä. Muistathan oman roolisi?

Totuuden suhde totisuuteen. Et voi olla tosissasi!  Aikuisten oikeasti. Sitäkö tiede on? Sitä voivat olla tiede tai uskonto.

Elämässä selviämisen ehto on pitkäjänteinen kuolemanvakavuus, joka ei kuitenkaan johda jähmettymiseen. Tarina jalkapalloilijasta, joka hylkää maalin tekemisen tilaisuuden on fantastinen siksi, että se on mahdotonta kuvitella todeksi.

Me tiedämme ihmisestä sen, että hän ei käyttäytyisi noin.

Kuka tahansa muu, mutta ei ihminen.

Ja tästä pääsemme luontevasti takaisin narratiiveihin. Tarinoilla on meihin erityistä voimaa, jota oikeastaan vain niillä on. Meihin uppoaa herkemmin tieto joka on tarinaformaatissa, sillä vain silloin me pääsemme sisälle asian vakavuuteen.

Me haluamme pelastaa lapsen, joka näkee nälkää, emme miljoonaa lasta. Emme me halua korjata tilastoja, vaan muuttaa tarinan kulkua. Siksi käy usein jopa niin, että se kiistan osapuoli, jolla on vähemmän näyttöä, voittaa. Heillä on vetovoimaisempi tarina, koska se on harvinaisempi, eksoottisempi ja jännittävämpi.

Kaikki ovat kuulleet tarinan miehestä joka omistaa pistoolin ja ampuu sillä humalapäissään ensin vaimonsa ja sitten itsensä. Paljon voimallisempi on tarina miehestä, joka ampuu kotiinsa tunkeutuneen murhamiehen. Tilanne on harvinaisempi ja siksi kuvitelmalla on meihin suuri voima.

Viattoman kuolema saattaisi olla jopa voimakkaammin tunteisiin vetoava, jos sitä tapahtuisi harvemmin. Jos yksi sadasta pistoolilla aiheutetusta kuolemasta koituisi viattomalle - mikä tragedia!

Jos tilastolliset voimasuhteet viittaavat liian vahvasti yhteen johtopäätökseen, saattaa sen argumentin puolustaja laiminlyödä hyvän tarinan kehystämistä. Vastapuoli saa silloin narratiivisen edun.

Tästä juontui mieleeni, että jos puolustuksella on vain yksi uskottava tarina, se on uskottavampi. Näin jopa opetetaan eräissä retoriikan oppikirjoissa. On parempi istuttaa valamiehistön mieliin yksi vahva epäilys joka kaivertaa heitä. Jos epäilyksiä on useampia, ne jakavat niitä valamiehiä, jotka eivät haluaisi tuomita syytöntä. Liian laaja todistusaineisto hämmentää heitä. Vapauttavaa tuomiota harkitsevat eivät ole yhtä vahvassa rintamassa kuin jos vapauttavia seikkoja olisi vain yksi - kunhan se yksi todiste vain on riittävän järkeenkäypä.

Asiat on näytettävä toteen joko kuvalla tai tarinalla - mutta nykyään kuvasta on taas tullut paljon tarinaa epäluotettavampi.

Katso myös:
Osa 1:
2012/08/peripeli
Osa 2:
2016/03/peripeli-nakokulma-elaman-tarkoitukseen

Narratiivien voima ja tulevaisuuden ihmisläheisempi tiede

Tieteen Korjausopas / Humanistinen tietoteoria.

"Tarina on ihmisen vanhin ja alkuperäisin huume." - Juhana Torkki

Buddhalaisuudelta olen oppinut erään käsitteellisen erottelun, joka soveltuu moniin ongelmiin. Jos meillä on tarve, joka on epätoivottu tai turha, me voimme vapautua siitä joko vastustamalla sitä tahdonvoimalla ja rutiineilla, tai me voimme huijata itseämme luulemaan, että se on jo tyydytetty.

Kolmaskin tie olisi: me voisimme pureutua sen alkusyihin ja analysoida sen psykologisesti tai meditaation avulla, mutta se tie on niin vaikea, että se kannattaa jättää muutamille harvoimme asiantuntijoille: filosofeille, askeetikoille ja mystikoille.

Psykoanalyysin paradoksi, eli ydinongelma siinä, että ongelmia kohdataan käsitellään, on kaksinkertainen kustannus: tarvitaan vuosien koulutusta hankkinut terapeutti sekä sen päälle vuosien koulutusta.

Kaksi muuta tietä edellyttävät vain yksinkertaisen koulutuksen. Joko ihminen itse hankkii työllä ja vaivalla itselleen tietotaidon ja ymmärryksen, joka tukee hänen heiveröistä tahdonvoimaansa - tai sitten työn suorittaa hänen puolestaan poppamies, joka ymmärtää ihmisyyden niksit ja tunteiden huijauskonstit.

Tässä on oikeastaan ideaalisti toimivan tieteen ja uskonnon ero. Tiede toimii ideaalisti vain yhteisössä, jossa kaikki ymmärtävät kylliksi tieteestä arvioidakseen menetelmiä ja lopputuloksia. Uskonto toimii ideaalisti vain jos luottamus shamaaniin on riittävän vahva.

Uskon, että tulevaisuudessa tiede asteittain tulee ymmärtämään mitä poppaskonsteja siltä vaaditaan, jotta se palauttaa kansan luottamuksen asiantuntijoihin. Lääke tarvitsee tuekseen placeboa, eli syvää uskoa lääkkeet tehoon.

Tätäkin tarkoitan sillä, että huijaamme itsemme luulemaan, että tarve on jo tyydytetty. Sairaus on hoidettu, lääke tehoaa. Parempi tietenkin olisi että samaan aikaan lääke myös tehoaisi, mutta joskus se on liikaa vaadittu. Huoli poistuu ja potilas pystyy taas syömään ja nukkumaan. Hänen luottamuksensa muihin ihmisiin on tervehtynyt, koska joku toinen kuunteli häntä ja tahtoi auttaa. Joku uhrasi aikaansa, mitä enemmän sen parempi.

Hyvä tulevaisuuden tiede tulee olemaan siinä määrin humanistista, etteivät tutkijat salli ihmisyyden huijata itseään, mutta samaan aikaan heillä on sydäntä hieman huijata muita ihmisiä.

Kuten Buddha opetti: sekoita lääkkeeseen sen verran hunajaa, että potilas nielee sen mukisematta. Ja kuten Jeesus opetti: sekoita sanoihisi sopivasti uskon ja toivon hunajaa, jotta potilas luottaa siihen, että hän parantuu.

Markkinaväki on ilolla hyväksynyt sen, että kuluttajat kaipaavat tarinoita. He ovat valmiimpia ostamaan, kun tuotteella on tarina, ja kun myyjällä on tarina. Ostopäätös avaa myös ostajalle ovet menestykseen. Siitä tulee hieno tarina.

Tieteen historia on kokoelma tarinoita, jotka ovat uskonnollisten eeposten tavoin vain valikoituneet tuhansien joukosta.

Tieteelle tapahtuu kaksi asiaa, kun se saa tradition ja suurten kertomusten voimaa: sen vaikutusvalta lisääntyy, mutta samaan aikaan lisääntyvät myös houkutukset ja vaarat sen korruptiosta.

On tehtävä valintoja: kouluttaako yhä lisää ihmisiä, jotta tiede olisi yhä laadukkaampaa - vai jättääkö osa kansasta tiedeuskon varaan? Antaa heidän vain ihailla tieteen saavutuksia ymmärtämättä mitään niiden toimintaperiaatteista - saati sitten niistä metodeista, joiden avulla suurimmat salaisuudet on paljastettu.

Pelkään, että systeemi ohjaa meitä kohti sitä tulevaisuutta, jossa välimatka dosenttien ja tavallisen rahvaan välillä on yhä suurempi. Tuhannet jätetään luku- ja laskutaidottomiksi, koska on ihan sama mitä heille tapahtuu - tai koska kilpailu suorastaan vaatii varoittavia esimerkkejä.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että popularisoimisen sijaan tiedettä ollaan markkinoimassa päättäjille ja äänestäjille. Popularisoinnilla tarkoitan sitä mitä harjoitettiin vielä 1950-luvulla: oli erinäisiä työväenopistoja ja innostusta ilmassa. Puhuttiin itseoppineista tieteilijöistä ja kansanvalistuksesta.

Nykyään puhutaan lähinnä vain niistä ongelmista, joita syntyy, kun tyhmät saavat äänestää.

Tyhmät ja sivistymättömät saavat mellastaa nettifoorumeilla, jossa heidän tyhmyytensä tiivistyy.

Tietämättömien massojen sijaan meillä on vainoharhaisia massoja, jotka jakavat toistensa facebook-sivuille salaliittoteorioita ja tykkäävät niistä miljoonittain.

Mitä tyhmempi uutinen on, sitä varmemmin se leviää. Mitä kärjistetympi on mielipide, sitä enemmän se kerää vastakommentteja ja sitä kautta myös klikkauksia.

Mekanismi on oikeastaan varsin yksinkertainen: neutraali ja totuudenmukainen tieto ei selviä ihmislauman etsiessä jotakin mistä innostua. Edes algoritmi ei tue tolkkua, vaan päin vastoin.

On oikeastaan kolme algoritmia, jotka johtavat katastrofiin:
1.) Se algoritmi, joka on ihmisten korvien välissä, joka saa meidät klikkaamaan otsikkoa, jossa väitetään jotakin yllättävää ja päätöntä.
2.) Se algoritmi, joka toimittajien korvien välissä on oppinut tieten tahtoen synnyttämään tällaisia uutisotsikoita.
3.) Se algoritmi, joka valikoi näiden kahden käyttäytymisen pohjalta kaikkein typerimpiä aiheita meidän omaan uutisvirtaamme.

Lopputuloksena ei ole ydinsotaa, mutta kuitenkin turhuudesta nousevien kohujen ja yleisen epäsovun maksimoituminen. Taantuminen tilaan, jossa yhä useampi alkaa haaveilla sodasta vain saadakseen iskeä jotakin mäsäksi: EU:n, Yleisradion, ministerin naaman.

Järkevä ihminen ei pian tule ollenkaan osallistumaan netissä vellovaan keskusteluun, mikä arvatenkin vain pahentaa asiaa. Jo nyt on nähtävissä, että tietyissä Faceboo-ryhmissä ovat järkevät ihmiset jo kyllästyneet tuhlaamaan aikaansa ja pakanneet kamppeensa. Järjelle jäävät vain pahimmat kahelit, jotka lietsovat toisiaan sellaiseen hurmokseen, että lopulta joku väistämättä kilahtaa. Trollit eivät opi keskustelemaan, mutta fiksut oppivat elämään todellisessa maailmassa virtuaalisen sijaan.

Ei ihmisille jaksa loputtomiin muistuttaa maltista ja kohtuudesta, jos kukaan ei ole "tykkäämässä" kohtuuden ääntä. Täytyy olla luja usko tieteelliseen maailmankuvaan, ettei se syö miestä.

On tietenkin ryhmiä, joihin kokoontuu paljon tolkkua ja asiantuntemusta, mutta en minä niistä ole huolissani. Olen huolissani siitä, että ennen ei hulluin aines ole saanut kollektiivisesti hurrata omalle olemassaololleen.

Moni hämmentyy pienemmästäkin. Muutaman äänekkään toisinajattelijan keskinäisestä mesoamisesta syntyy varmuus siitä, ettei mikään ole niin kuin väitetään. Rokotteet ovat tästä vain yksi esimerkki. MV-lehti on vain yksi esimerkki.

Ongelma on algoritmissa, joka tuottaa loputtomiin uusia ongelmia, ellei siinä tapahdu muutosta. Olisi ensinnäkin lopetettava osallistumasta kaikkiin tyhmiin keskusteluihin, koska ne saavat siitä vain lisää näkyvyyttä.

Ja kuitenkin salaliittolaiset ovat sitä vakuuttuneempia omasta oikeassaolemisestaan, jos heidät ignoroidaan. Mikään ei toimi: vastaväitteet ovat yhtä lailla todiste heidän asiansa vakavuudesta kuin hiljaisuuskin.

Sosiaalisessa mediassa on sentään hyvää se, että alkaa valjeta tieteellisen maailmankuvan rakentamisen vaikeus. On niin monia asiakysymyksiä, joissa ihminen voi ajautua täysin harhaan. On niin monia tapoja, jolla ihminen voi huijata itseään.

Ennen internetkeskusteluja hörhöjen kanssa en osannut edes kuvitella miten monenlaisia argumentaatiovirheitä on olemassa - mihin kaikkeen ihminen kykenee, kun hänellä on tarve uskoa johonkin.

Havahduin siihen, miten vähän tietoteoriat ja tieteenfilosofiat ja filosofiset tieto-opit lopulta opettavat meidän ajattelumme harhapoluista - siitä huimasta erehtymisen potentiaalista, joka meissä kaikissa piilee - ja missä eräät ovat suorastaan mestarillisia.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa "todistustaakka". Kenellä on todistustaakka ufoista? Ufotutkijoiden mielestä ufoja on olemassa niin kauan kunnes skeptikot ovat todistaneet jokaisen tapauksen inhimilliseksi näköharhaksi tai huijaukseksi.

Tapauksia on tuhat, joten käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ufologeilla on täydellinen koskemattomuus. Heitä eivät koske mitkään luonnolliset epäilykset. Jo tämä itsessään riittää syyksi uskoa ufoihin. Jokaisen keskustelun voi voittaa sillä, että esittelee uuden tapauskertomuksen, joka taas täytyy kyetä todistamaan säähavaintopalloksi tai helikopteriksi tai heijastumaksi auton tuulilasissa.

Lopulta pitkän linjan ufologeilla on kokemusta niin monesta voitetusta väittelystä, että heidän uskonsa on täysin järkkymätön. Etenkin nykyään heille riittää selittämättömiä valokuvia jokaiselle elämän päivälle.

Tieteellinen metodi on kuin pato, joka voi murtua erilaisista kohdista. Kun se murtuu, siitä vyöryy läpi kerralla tuhoton määrä todisteita epätieteellisen näkökannan tueksi.

Otetaan toinen ja vielä kolmaskin esimerkki ennen kuin lopetan: Kun uskovainen lähtee sille linjalle, että me voimme saada varmaa tietoa vaikkapa ennustuksista tai ilmestyksistä, ei tämän tiedon määrällä ole mitään rajoja. Johtaja voi tulkita esimerkiksi unessa tai hurmoksellisessa tilassa annettua sanomaa miten päin tahansa.

Tai kun meille kerrotaan tarina miehestä, joka esti pankkiryöstön, koska hän oli aseistettu. Tämä tarina kilpailee rintarinnan sen tarinan kanssa, jossa toinen mies vahingossa ampui oman poikansa, koska ase tahattomasti laukesi. Toinen tarina on lukumäärällisesti yleisempi, mutta tarinoita verrattaessa ei kysytä lukumäärää: kysytään tarinankerronnan taitoja.

Kaikissa näissä tapauksissa tieteellisen metodin pato on murtunut, mihin me voimme ottaa kaksi näkökulmaa, mistä alussa jo puhuin. Me voimme käsitellä tapausta väittelynä, jossa toinen puoli yritetään vakuuttaa. Se on kuin yrittäisi estää sormellaan patoa murtumasta.

Toinen lähestymistapa on kysyä, miksi ihmisillä on tarve uskoa? Siihen me tarvitsemme humanismia, enkä nyt tarkoita mitään naivia humanismia, vaan raadollista valmiutta myöntää, että ihminen on tahdonvoimaltaan ja järjenvaloltaan perin rajallinen olento. Tämän opettaminen kaikille ihmisille lienee tehtävänä mahdoton: eniten mielipiteisiinsä uskoo ihminen, joka ei tiedä aiheesta mitään. Ja vahvimmin tarinaan samaistuu hän, joka hahmottaa tarinan mustavalkoisesti. Ennakkoluulot antavat voimaa ja kaiketi siksi itsepäistä ihmistä verrataan härkään.

Jos tarinat viehättävät meitä, voi tiede joko yrittää poistaa vastapuolen tarinoista viehätyksen, eli esimerkiksi keksiä jotain hypoteeseja siitä, ettei ketään Jeesusta koskaan elänyt. Totuudellisuus on kuitenkin vain yksi monista narratiivin viehättävistä piirteistä ja hyvin pieni osa tarinan lumoa. Silloin todistustaakka on sitä paitsi tieteellä ja tiede myös näyttäytyy ilonpilaajana. Se strategia ei nähtävästi toimi. Mitä vähemmän totuutta tarinassa on, sitä vaikeampi sitä vastaan on argumentoida, koska se on joka puolelta tasaisen liukas kuin öljytty painija.

Toinen vaihtoehto on se, että tiede kertoo oman tarinansa sellaisella tavalla, että se pelkän informaation lisäksi tarjoaa ihmisille myös toivoa. Se ei ole tarina vain totuudesta, vaan myös tarina hyvyydestä, kauneudesta ja sankarillisuudesta. Tulevaisuuden tiede on enemmän kuin Disneyn Leijonakuningas tai James Cameronin Titanic. Liikuttava tarina, jonka ytimeen me voimme sijoittaa haluamamme viestin. Propagandaa, kyllä. Retoriikkaa, totta kai. Eräänlaista humanismia, tietoisuutta tarinan vallasta? Juuri sitä tiede tarvitsee ollakseen kivenkovaa ja kestääkseen aikaa.

Tulevaisuuden tieteenfilosofiaan on sisällyttävä luku tiedon ergonomisuudesta. Informaatio ja emootiot ovat kuin paita ja peppu. Kun tieteellisen maailmankuvan sohvalle istahtaa niin perse ei puudu. Sitä tuskin huomaa, kun selkä ei ole jälkeen päin kipeä. Nyt tiede yrittää samaa kuin kirkko vuosisataa aiemmin: se istuttaa kansan kovalle puupenkille ja kertoo, että jäätelö on epäterveellistä. Kaiken lisäksi se kertoo sen latinaksi, tai ainakin kielellä jota kansa ei ymmärrä.

Valta tekee tieteestä tylsän ja kärttyisen. Tiede vain tiuskii. Ihmiskunta pyytää iltasatua, jossa on selkeä hyvä ja selkeä paha, mutta tieteen kertoma tarina vain lupaa ilmastonmuutosta ja talouskriisejä. Ei se ole tarina, jonka illalla ennen nukkumaanmenoa tahtoo kuulla. En minä ainakaan.

Miksi ei jokainen tiedemies ole yhtä runollinen kuin Carl Sagan?

Rikkumaton yksinäisen nerouden myytti

Yläasteella tai lukiossa muistan useampaankin kertaan kiistelleeni kavereitteni kanssa Beatlesin sävellyksistä. Oli todella häiritsevää, jos laulun perässä luki "Lennon-McCartney". Kyse ei ollut siitä, että "McCartney-Lennon olisi ollut yhtään sen parempi. Häiritsevää oli se, että tekijyys jäi epäselväksi.

Monet pitävät George Harrisonin biiseistä kenties siksi, että niistä tietää tekijän - tai ainakin sellainen kuva on syntynyt jälkipolville, että juuri Harrison oli bändin yksinäinen, mystinen nero:
Taxman (Harrison, Revolver 1966)
While My Guitar Gently Weeps (Harrison, White Album, 1968)
Here Comes the Sun (Harrison, Abbey Road 1969)
Something (Harrison, Abbey Road)

John Lennonin "Imagine" on ehkä ikimuistoisin Lennonin biisi, koska hän on saanut siitä jakamattoman kunnian. Se tosin häiritsee, että Lennonin levyillä on mukana Yoko Ono - ja etenkin läsnäolo näkyy musiikkivideoissa.

Nyt en kiistä sitä, ettei Yoko Ono olisi aivan uskomaton taiteilija, nero hänkin. Yoko Onon uralla merkittävämmäksi kuitenkin muodostuu se taide, jonka hän teki Lennonin kuoleman jälkeen. Hän todisti kykenevänsä taiteeellisiin oivalluksiin ja poliittisiin kannanottoihin omin voimin. Lennonin kanssa eläessään hän oli kaiken aikaa maailman suurimman bändin ja sen räiskyvän keulakuvan varjossa.

Paul McCartney, John Lennon ja Yoko Ono ovat kaikki todistaneet, että he pystyvät suuriin tekoihin. McCartneyn ura Beatlesin jälkeen on kyseenalainen, mutta sittenkin teki useita hyviä biisejä - ja ennen kaikkea hän teki rahaa. Sopimusneuvotteluissa ja bisneksissä hän oli taitava - ja ymmärsi myymänsä tuotteen arvon.

Beatleseista kukaan ei soolourallaan varsinaisesti häpäissyt itseään. John Lennon kaikin keinoin toki yritti karistaa suuren faniyleisön varjon, mutta epäonnistui. Hänelle annettiin anteeksi sodanvastaisuus, alastomuus,  varhainen kuolema ja jopa Yoko Ono, lopulta. Kuolema auttoi kaikessa muussa, vaikka se tuntui rikolliseltä että liki Jeesuksen mittainen mies lähti jo liki Jeesuksen iässä.

Yoko Ono ei ollutkaan miljoonien perässä. Hän olikin aidosti sitä mieltä tempauksista kuin John. Hän ei kääntänyt takkiaan taiteessa tai politiikassa. Hänelle oli pakko antaa anteeksi, koska hän ei muuttunut ihmisenä, mikä on aina upeaa. Eivathän Lemmy tai Bowie myöskään pettäneet fanejaan kääntämällä kelkkaansa. Scorpions käyttää vieläkin nahkaliivejä.

Eräällä tavoin Yoko Ono käyttäytyi kuin ne muinaisten legendojen vaimot, jotka elävinä astuvat veneeseen, jossa heidän edesmennyt miehensä makaa. Purteen kasatut risut sytytetään tuleen ja se työnnetään irti rannasta. Vaimo palaa miehensä mukana, kunniallisesti, kuten vaimon kuuluu.

Vene on julkisuus. Risuja ovat taide. Rohkeasti Yoko Ono lähti miehen viimeiselle matkalle ja syleili populaarikulttuurimme liekkejä.

Kaikissa mainituissa yhteyksissä häiritsevaa on vain se, jos emme tiedä taiteellisten ideoiden alkuperää ja tekijyys on epäselvää. Muusan tehtävä on olla aito taiteilija, ehkäpä jopa suurempi kuin rakastettunsa tai puolisonsa. Hän saa kuitenkin esiintyä taiteilijana vasta erottuaan - yleensä puolisostaan, tai tämän kuoltua. Yhdessä ollessaan on kahden oltava yksi - jompi kumpi. Kaksi ei voi ajaa. Toisen on oltava kartanlukija. Hän jakaa vaarat, mutta ei kunniaa.

On todella suuri ongelma, jos suurelle taiteiljalle elämänsä uhraavan tosifanin täytyy arvailla kuka on vastuussa tähti-iskelmien inspiraatiosta ja alkuoivalluksista. Vähintään Lennon-McCartneyn lauluissa täytyy korvakuulolta tietää onko laulaja John vai Paul. Täytyy tietää kumpi on kirjoittanut sanat. Ei rukoustakaan voi lausua, ellei tiedä kuka on toisessa päässä. Kyse on identiteettirikoksesta.

Beatlesin tosifanin tuntee siitä, että hän on selvittänyt kaikkien Lennon-McCartney-biisien kohdalla kumman biisistä on pohjimmiltaan kysymys. Vasta silloin musiikki kantautuu hänen korviinsa pyhänä. Ei tarvitse elää taiteelisen tekijyyden epävarmuudessa. Fani saa olla suorassa yhteydessä nerouteen joka on yksi, jakamaton.

Jaettu kunnia mestariteoksesta on hieman kuin tenniksen nelinpeli. Nelinpeli ei koskaan tule olemaan arvossaan kuin alle 10% kaksinpelistä, koska turnausvoitot ovat jaettuja. Jokainen nelinpelivoitto merkitsee että ikään kuin jäisi toiseksi, koska elää partnerinsa varjossa.

Voitto on puolikas, ja pilkottaessa voitto kadottaa arvostaan 90% - ellei enemmänkin. Muusikon on todistettava itsensä soolouralla - edes todistettava, ettei hänestä ole soolouralle. Sitten hän voi luopua minuudestaan ja sulautua osaksi bändiä, joka on yksi, jakamaton.

Bändi voi olla kuin Juventus tai Real Madrid, enemmän kuin osiensa summa. Mutta silloin tekijyys ei ole enää epäselvää: tekijä on bändin kollektiivinen pyhä henki, jonka kosketuksen myös yleisö voi tuntea laulaessaan mukana kertosäettä.

Tämä sama ilmiö pätee urheiluun, musiikkiin ja myös kirjallisuuteen... mutta kirjallisuudessa ei kollektiivilla ole samanlaista lumovoimaa, ellei yleisö saa jotenkin osallistua.

Miksi minä mietin tällaista?

Olen koettanut murtaa tätä myyttiä ja epäonnistnut pahoin. Olen havainnut konkreettisesti, ettei taburikkomuksesta seuraa edes vihastusta. Siitä ei seuraa edes naurua. Pelkkää hiljaisuutta.

2013 julkaisin runokirjan nimeltään Saattaa sisältää pähkinää. Kirjasta ilmestyi 11 arvostelua, mikä oli erittäin mukava yllätys. Yhdessäkään näistä arvosteluista ei kuitenkaan pureuduttu mukana olleisiin REMIX-runoihin, joissa tekijyys oli epäselvää. Olin ottanut eri määriä vaikutteita ja suoria lauseita Keijo Kuuttiolta, eikä runoista pystynyt sanomaan mikä osa oli omaa tekstiäni ja minkä metaforan tai oivaltavan lauseen oli puolestaan kirjoittanut Keijo Kuuttio Kokkolasta.

Kukaan ei haukkunut runoja. Kukaan ei arvostellut ideaa, tuominnut sitä tai kehunut omaperäiseksi. Koska tekijyys oli räikeän epäselvää, oli kyse taburikkomuksesta ja siksi näistä runoista ei mainittu sanallakaan.

Kyse oli poeettisesta nelinpelistä - tai ei ollut edes selvää mistä oli kyse.

Maailmaasyleilevin havainto tässä kohtaa on se, että tekstiä on lähes mahdotonta arvioida sinällään - irrallaan tekijästään. Ja tämän myös 1900-luvun kirjallisuudentutkimus on karusti havainnut, kun se on teoreettisesti pyrkinyt pyristelemään irti biografismista, eli tutkijan roolista pelkkänä taiteilijan elämäkerturina.

On viheliäistä puuhaa yrittää tutkia tekstiä irrallaan tekijästä, tyylilajien tai lukijakokemuksen tasolla. Kun teksti irroitetaan tekijästään, se tuntuu väkivallalta. Se suututtaa, naurattaa ja ikävystyttää. Ennen kaikkea siihen ei voi suhtautua vakavasti. Se on taburikkomus - tai oikeastaan enemmänkin. Ennen teoriaan perehtymistä on lähes mahdotonta kuvitella, mitä sillä voitaisiin saavuttaa.

Nyt en halua kritisoida niitä tutkijoita, jotka tätä kiveä yrittävät vierittää. Kuten totesin, olen itsekin yrittänyt tuottaa tekstiä, joka olisi jollain tavoin tekijästään riippumatonta. Se on vaikeaa, mutta yllättävän hauskaa.

Teksti voi olla hiton hyvä. Kun lukija kysyy "Kuka tämän hienon tekstin on kirjoittanut?", ei siihen voi vastata "kukaan ei tiedä".

Se on hieman kuin olisi tapahtunut murha, jota kukaan ei voi selvittää. Tuntuu raivostuttavalta, ettei kukaan edes yritä.

Minulla ei ole mitään hyvää anonyymia tekstiä vastaan, mutta jokin siinä alkukantaisella tasolla tökkii. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka hiljattain ilmestynyt Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran Ihmiskokeita -teos, jonka tekijyys on kiehtovalla tavalla hämärtynyt. Tekijöitä on 14, ja jokaisen nimellä on julkaistu erillinen teos. Ketä ei aivan valtavasti riipoisi se, ettei jokaisen yksittäisen idean tai nokkelan lauseen kohdalla voi tietää kuka on äänessä. Kenelle kuuluu kunnia onnistumisesta tai tappiosta?

Hieman kuin tennistä pelattaisiin säkki päässä verhon takana. "Joku" voittaa on pahempaa kuin se, ettei kukaan voittaisi. On pakko tietää. Muu on kidutusta.

Mainittu kirja on tulvillaan hienoja katkelmia, joissa tekijät ovat antaneet parastaan. Toistan: Ihmiskokeita on täynnä oivalluksia, mutta siitä ei pääse mihinkään, ettei se olisi räikeä taburikkomus.

Kirja itsessään voi olla miten hyvä tahansa, mutta sillä täytyy olla selkeä, yksiselitteinen kirjoittaja.

Miksi?

En minä tiedä. Kenties siksi, että kirja merkitsee länsimaissa juuri tekijänsä itsenäisen ja riippumattoman nerouden ilmentymistä. Häntä ei ole kukaan sensuroinut tai korjaillut. Kustannustoimittajan nimeä ei kirjasta löydy. Jos kirjailija ymmärtää oman parhaansa, hän ei kiitä ketään muuta kuin äitiään ja Jumalaa.

Kirja eroaa elokuvasta siinä, että elokuvassa kunnia täytyy jakaa ohjaajan ja näyttelijöiden kanssa - ja pienen osan ehkä saa käsikirjoittaja tai kuvaaja tai leikkaaja - jos sattuu voittamaan Oscar-pystin, mutta silloin hän saa taiteellista kunniaa sitä kautta, että hän on yksilölajissa päihittänyt muut saman lajin edustajat, eli hän on voittanut leikkaajien Wimbledonissa. Hän saa pystinsä yksin. Elokuvalla ei siinä vaiheessa ole väkiä. Elokuva on yhä ohjaajan erityisomaisuutta, vaikka leikkaaja olisi miten hyvä.

Nero voi olla nero vain yksin. Kaunain tapa ajatella taiteilijan ja muusan välinen suhde on taiteilijan kuvitteleminen vampyyriksi. Hän imee uhreistaan mehut. Hän käyttää muita ihmisiä vain hyväkseen.

Sellainen on nero. Muut ihmiset osallistuivat hänen taiteeseensa vain rakennusmateriaalina.

Esimerkki emergenssistä: mediaani

Emerginssin käsitteestä on esitetty historiassa useampiakin määritelmiä, mutta näiden määritelmien tueksi on ollut aina yhtä vaikea keksiä esimerkkejä. Muistelen aiemminkin moittineeni filosofiaa siitä, miten aina jumiudutaan johonkin toimimattomaan esimerkkiin, jonka joku auktoriteetti on esittänyt, eikä päästä keskustelussa eteen päin.

Todettakoon samaan hengenvetoon, ettei filosofian tehtävänä yleensä ole aiheissa eteen päin pääseminen, vaan perehdyttäminen akateemiseen diskurssiin. On tiedettävä mistä aikojen saatossa on puhuttu, jotta vastapuolen voi tyrmätä toteamalla, että hän jaarittelee vanhoja. Amatööri innostuu aiheesta kuin aiheesta, kun taas aito akateemikko hymähtelee ikävystyneesti aiheelle kuin aiheelle.

Joka tapauksessa tulin tänään pyöräillessäni keksineeni niin yksinkertaisen esimerkin emergenssistä, että sitä ei taatusti ole kukaan lausunut ääneen, peläten että se on kulunut klisee tai vähäpätöisyydessään pöyristyttävä.

Emergenssi liitetään yleensä keskusteluun "tietoisuuden" synnystä aivoissa. Emergenssiin uskovat ovat yleensä materialisteja, jotka eivät usko sieluun, mutta he eivät myöskään hyväksy fysikaalista reduktionismia, jossa "sielutieteen" ilmiöt palautetaan neuroneihin ja välittäjäaineisiin, siis sähköön ja kemiaan.

Diskurssi on monimutkainen ja moni ei varmaan tunnista itseään kummaltakaan puolen tätä kuvausta, mutta kutakuinkin tällaisen asetelman kautta olen itse tullut tuntemaan emergenssin käsitteen.

Emergenssin määritelmässä on keskeistä se, että useamman samanlaisen elementin holistisesta kokonaisuudesta voidaan löytää jotakin sellaista, mitä ei löydy näistä osatekijöistä itsestään. Ihmisen aivoista esimerkiksi voidaan löytää jotain, mikä ei palaudu synapseihin. Aivosoluilla ei ole tietoisuutta, joka taas aivoilla mystisesti näyttäisi olevan. Tietoisuus emergoituu rakennustekijöistään. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Äärimmilleen viety esimerkkini emergenssistä perustuu kahteen tavalliseen noppaan.

Yhdellä nopalla ei ole mediaania. Jos heitämme noppaa miljoona kertaa, me saamme teoriassa (jos noppa ei ole painotettu) jokaista silmälukua tasaisen määrän. Yksittäisellä nopan tilastossa ei ole keskijakaumaa tai mediaania, eli ykkösen heittäminen on yhtä todennäköistä kuin kuutosen heittäminen.

Kahden nopan systeemissä puolestaan emergoituu näkyviin keskijakauma ja sitä kautta myös selkeä mediaani, eli kahden nopan yleisin yhteissumma, joka on "7".

Kummallakaan nopalla ei yksinään ole tätä ominaisuutta. Niillä on se vain yhdessä. Niinpä uskallan väittää, että ainakin itse tuntemieni määritelmien puitteissa kyse on yllättävän yksinkertaisesta, mutta samaan aikaan yllättävän vahvasta emergenssistä, puhummehan alkeistason matematiikasta ja systeemistä, jossa olioita on ensin yksi ja sitten kaksi.

Nopilla on muutenkin ominaisuuksia, jotka yllättävät varomattoman loogikon. Olen huijannut monia järkeäviä ihmisiä kysymällä (ilman liian pitkää miettimisaikaa), ottaisivatko he ennemmin kaksi perinteistä 6 sivun noppaa vai yhden nopan, jossa on 12 fasettia, numeroilla 1 - 12.

Astelma ei ole ollenkaan niin viaton kuin aluksi olettaisi. Valinnallaan voi hankkia radikaalin etulyöntiaseman tai joutua pahasti alakynteen, riippuen pelistä.

Kahdella 1-6 silmän nopalla on esimerkiksi mahdotonta heittää yhteissummaa "1". Pienin summa on 1 + 1, eli 2. Toisaalta samaan aikaan kahdella nopalla on vaikea heittää lukua "12", koska se onnistuu vain 1/6 x 1/6 = 1/36 - siis peräti kolme kertaa harvemmin kuin nopalla, jolla voi kerralla heittää "12". Yhdellä nopalla suurin ja pienin osuvat keskimäärin yhden kerran 12:sta. Äkkiseltään juuri kukaan ei tule ajatelleeksi, että suurimman summan todennäköisyys vaikeutuu peräti kolmenkertaiseksi, kun noppia annetaan yhden sijasta kaksi.

Sen sijaan luku "7" kummittelee tilastoissa. Se osuu summaksi peräti 6 kertaa useammin kuin "2" tai "12".

Tilastomatematiikka on monille vaikeaa, vaikka he muuten ymmärtäisivät luvuista ja pärjäisivät matematiikassa. Heidän intuitionsa huijaa heitä, vaikka paperilla he tietävät miten numerot kuuluisia asetella. Nopilla täytyy leikkiä ennen kuin niiden kiero luonne tulee tutuksi. Ehkä siksi nopat ovat pysyneet niin suosittuina läpi vuosituhansien. Niissä tuntuu olevan jonkinlaista magiaa.