Ensikohtaaminen uuden planeetan kanssa

Vuoden 2015 alussa Dawn-luotain saapuu varsinaiseen määränpäähänsä asteroidivyöhykkeellä, joka sijaitsee Marsin kiertoradan takana. Jännittävintä on se, että asteroidivyöhyke kätkee sisäänsä planeetan, jota ei koskaan ole tutkittu näin läheltä.

Ceres-planeetasta ei toistaiseksi ole saatu kunnollisia valokuvia ja se tunnustettiin virallisesti planeetaksi vasta 2000-luvulla. Kaiken huipuksi se saattaa koostua suureksi osaksi vedestä. Vaikka planeetan kylmän pinnan alaiset sulat valtameret eivät sisältäisi elämää, merkitsee veden yltäkylläisyys sitä, että elämän esiintyminen jossain toisessa aurinkokunnassa on kenties todennäköisempää.

Kaukaisia tähtiä kiertäviä pienemmillä planeettoja ei ole kyetty Maasta käsin tutkimaan, mutta on hyvä merkki, jos omassa aurinkokunnassamme vettä löytyy useilta kiviplaneetoilta sekä suuremmista kuista: Maa, Mars, Europa, Titan, Callisto, Ganymede... ja nyt kenties Ceres.


Kosmisen kappaleen urakehitys komeetasta kääpiöplaneetaksi

Monille tähtitieteilijöille vuosi 2006 tuotti haikeutta, sillä Plutolta riistettiin planeetan arvonimi. Toimitukseen liittyi suurta draamaa ja monet esittivät kiihkeän vastalauseensa Kansainväliselle Tähtitieteilijöiden unionille. Erimielisyytensä ilmaisi myös Tähtitieteilijöiden kansainvälinen unioni, joka järjestää kilpailevia astronomian mestaruusturnauksia. (KTU:n painopiste on astrofysiikassa, kun KUT puolestaan painottaa kosmologiaa. Harvalla tiedemiehellä on samaan aikaa ollut hallussaan kummankin sarjan mestaruusvyö.)

Minäkin mietin haikeana, että vastaisuudessa oman aurinkokuntamme planeettoja olisi vain kahdeksan, vaikka ennen pidettiin lähes varmana, että oikea luku oli yhdeksän.

Pluton kohtalon ratkaisi sen suuri kuu Kharon, joka on lainannut nimensä antiikin mytologioiden kuoleman lautturilta. Pluto on liian pieni toimiakseen massakeskipisteenä - pikemminkin planeetta ja sen kuu kiertävät toinen toistaan kuin tanssien. Uuden planeettamääritelmän mukaan "planeetan tulee olla kyllin äijä, jotta voi pitää ämmänsä kurissa". (Pluton uskottavuutta ehkä nakersi myös se, että elokuvassa Basic Instinct (1992) kuolettavaa viettelijärtä esittää Kharon Stone).

Dramaattisella päätöksellä oli kuitenkin yllättävän iloiset seuraukset. Uuden planeettamääritelmän myötä planeettaperhe sai uusia jäseniä. Tieteelliset määritykset "kääpiöplaneetalle" oli asetettu, ja moni muunkin taivaankappale asema täytyi arvioida uudelleen. Ilmeni, että eräs paljon Plutoa läheisempi kohde täytti myöskin kääpiöplaneetan tunnusmerkit.

Ceres piilottelee asteroidivyöhykkeellä niin kuin Millenium Falcon

Pitkään on tiedetty, että Mars-planeetan kiertoradan takana sijaitsee asteroidivyöhyke. Pienten kivenmukoiden seasta on löyde myös useita isompia kappaleita. Yksi niistä on kyllin kookas peräti ansaitakseen alemman asteen planeetan arvonimen. Pluto putosi I-divisioonaan, mutta sen seurauksena näköpiiriimme astui uusi tulokas Ceres.

Heti kun Ceres hyväksyttiin kääpiöplaneetaksi, sen luottoluokitus kohosi luokasta CCC luokkaan BB. Teleskoopit suunnattiin kohti asteroidivyöhykettä ja selvisi, että kaiken lisäksi Ceres näyttäisi sisältävän huomattavan määrän vettä jäätyneessä muodossa.

Kukaan ei ole vielä ehdottanut, että Ceres täytyisi törmäyttää Mars-planeetan kanssa, jotta valtameret jälleen peittäisivät punaisen planeetan kuivia aavikoita.

Sen sijaan keksittiin lähettää luotain ottamaan kuvia vielä tuntemattomasta naapurista. Se on ihan aiheellista, sillä parhaatkin kuvat Ceres-planeetasta ovat aika suttuisia.

Suuri uutinen on se, että Dawn-luotain saapuu perille vielä tämän talven aikana, arvion mukaan maaliskuussa 2015. Nasa lähetti luotamen matkaan vain vuosi sen jälkeen, kun Ceres hyväksyttiin kääpiöplaneetaksi.

Päätös oli helppo, sillä kaikki hummaajapoika Plutoon liittyvät projektit jäädytettiin ja rahat ohjattiin oikeiden planeettojen tutkimukseen. Niinpä Ceres sai siivun perinnöstä, joka sille olisi kuulunut jo vuosikymmeniä sitten, jos sukulaisuus planeettaperheeseen olisi osattu tarkistaa DNA-näytteistä.

Kuten huonommastakin kuvasta voi päätellä, Ceres on aurinkokultamme valkoinen planeetta, biljarditermejä käyttäen lyöntipallo, eli "kivi". Sen löytyminen on siis melkoinen pelinavaus astronomiassa. Tsadang!

Jo ennen kuin luotain on perillä määränpäässään, se voi lähettää meille kuvia, joista paljastuu tärkein: sijaitseeko Ceres-planeetan pinnalla pyramideja tai onko sen pintaan kenties kaiverrettu Jeesuksen kasvot, kuten niin moneen paahtoleipään ja auton roiskeläppään?

Ceresin tarina on kuin tieteisromaanista: tuntematon planeetta asteroidivyöhykkeellä, aivan Marsin takana. Löytyykö sieltä avain elämän syntyyn? Voisiko suuren lumipallon törmäyttää yhteen Marsin kanssa? Kuinka se tapahtuisi? Mitä se maksaisi? Miksi muita ratkaisuja ei ole?

Saman asian voi ilmaista näinkin.

Kirpputorien filosofia

Myönnän, että kirpputorit tuovat elämääni jännitystä. Milloin tahansa voi sekalaiset rojun seasta löytää tarpeellisia käyttöesineitä tai antiikkia; arvokkaita design-esineitä ja jopa suoranaisia aarteita, kuten kuuluisien taiteilijoiden signeerattuja teoksia tai tummuneita hopeakolikoita.

Kirpputoreilla voi tuntea saavuttaneensa lapsuutensa unelman, kun vihdoinkin pääsee tekemään arkeologisia löytöjä Indiana Jonesin tyyliin.

Samaan aikaan kirpputorien kasvava määrä ja helppokäyttöisyys tarjoavat liialliseen tavaraan tukehtuville nykyihmisille tehokkaan väylän tyhjentää komeroita ja kellarin kanahäkkiä. Vaikka tavaraa ei varsinaisesti menisi kaupaksi - tai myytyjen esineiden tilalle löytyisi jotain uutta - antaa myyntipöydän vuokraaminen hyvän perusteen suursiivoukselle. Oman kokemukseni mukaan vähintään yhtä paljon silkkaa roskaa ja villakoiria löytyy turhien tavararöykkiöiden takaa, kun niitä raivaa kirpparimyyntiin. Yksi kassillinen menee kirpputorille ja toinen suoraan taloyhtiön roskikseen.

Myyntipöydän vuokraaminen stressaa huomattavasti vähemmän kuin muutto, mutta tulee samalla tavoin käytyä läpi omaisuutta, ja taas tiedostaa, miten pientä osaa kaikista tavaroista on oikeasti tarvinnut kuluneen vuoden aikana.

Vaikka kirpparishoppailuun kuluisi tarpeettoman paljon rahaa, ei harrastus tule lähellekään niin kalliiksi kuin perinteinen shoppailu. Yksien epämukavien sadan euron kenkien hinnalla saa kirpparilta raahattua kotiin monta kassillista turhuuksia. Samalla tutustuu suomalaiseen design-historiaan ja oppii tuntemaan monta taakse jäänyttä hienoa yritystarinaa,

Kirpparit tarjoavat köyhille perheille ja opiskeleville hipstereille mahdollisuuden persoonalliseen tyyliin ilman suurta varallisuutta. Jopa harrastuksiinsa voi löytää täysin ehjiä välineitä murto-osalla uuden hinnasta. Ratsastuskypärät ja luistimet ovat tuikitavallisia tavaroita ainakin Espoon varakkaammilla alueilla. Hinnasta näkyy, että niitä ei myydä pois rahan takia, vaan käyttämättömistä tavaroista halutaan päästä eroon.

Tässä muutamia kirppareiden hyviä puolia. Valitettavasti pohdiskelut eivät jää tähän.


1.) Kirpputorien laaja suosio ei niinkään kerro ihmisten tietoisuuden lisääntymisestä, vaan ilmiö perustuu enemmänkin heikkoon taloustilanteeseen. Toinen taustavaikuttaja voi olla myös taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyminen.

Talousvertailuissa usein korostetaan sitä, että hyvin pärjäävät perheet tienaavat vain noin 4-6 kertaa sen summan jonka saavat työttömät tai yksinhuoltajat. Näissä luvuissa ei oteta huomioon sitä, että jos toiselle perheelle voi vuokran ja pakollisten menojen jälkeen jäädä käteen vain muutama sata euroa, todellisen käytettävissä olevan varallisuuden ero on moninkertainen suhteessa ilmoitettuun. Lisäksi omistusasujien menot ovat vuoralaisia pienemmät ja varallisuus kumuloituu.

Kun kuukaudesta ja vuodesta toiseen sinnittelee niukoilla resurseilla, muuttuvat kirpputorit pikemminkin välttämättömyydeksi. Niistä voi olla olla kaukana jännitys ja seikkailu, kun kovalla kiireellä täytyy löytää omalle lapselle istuvat monot, vaikka samaan aikaan käy päivätöissä ja tulot eivät kertakaikkiaan vain riitä. Itse olen siis melko etuoikeutetussa asemassa, kun edes kehtaan höpistä jostain suttuisista hopeakolikoista, joilla ei edes näinä päivinä ole kovin kummoista markkina-arvoa.

Viimeaikainen kirpputorien ja kierrätyskeskusten määrän lisääntyminen on edellyttänyt pitkään jatkunutta talouskurimusta, sillä tiedetään, että suomalainen ylpeys voi pidätellä vähätuloisia perheitä turvautumasta jopa käytettyyn autoon. Osaksi 90-luvun laman kokemusten ansiosta kirpputorien häpeällisyys on kuitenkin voitettu ja halvoista ostoksista on tullut yleisesti hyväksyttävää, jopa trendikästä. Asennemuutoksesta on hyvänä esimerkkinä televisio-ohjelma Huutokauppakeisari, jossa kerrankin ruutuun ovat päässeet tavalliset syrjäseutujen ihmiset.

Sarjan eräänlainen edeltäjä Antiikkia, antiikkia oli aivan eri tavalla hienostelevat ohjelma, jossa brassailtiin taidehistoriallisella osaamisella. Sarjoja vertailemalla näkee konkreettisesti, millä tavalla vanhan tavaran markkinat ovat rahvaanomaistuneet taantuman aikana. Sama historiallinen tietotaito löytyy taustalta, mutta nyt on kyse arkisesta työstä ja itsensä elättämisestä, eikä jostain aateliston teekutsuista.


2.) Kun tavaraa halutaan väkisin myydä pois, on uhkana laajamittainen deflaatio. Kirpputorit pakottavat antiikkikauppiaat ja muotitavaroiden suunnittelijat vaaralliseen tarjouskilpailuun, Kirppareilta voi löytää upeita design-esineitä naurettavan halvalla, koska myyjä ei tunne esineensä arvoa. Tällaisen löydön jälkeen tuntuu mahdottomalta maksaa samanlaisista tuotteista niiden oikeaa hintaa - onhan aina mahdollista tehdä vastaavia löytöjä kirpputoreilta.

Kun tyylitietoiset ja designhistoriaan perehtyneet kuluttajat siirtyvät koluamaan kirpputoreja, kadottavat uusien tavaroiden valmistajat tärkeän asiakaskuntansa. Jopa jäljelle jääneet uskollset ostajat kavahtavat 100 euron hintalappua, kun ovat juuri hetkeä aiemmin nähneet Fidan ikkunassa saman tuotteet 25 eurolla, miltei uuden veroisessa kunnossa.

Perinteiset jälleenmyyjät ovat pakotettuja joko nostamaan hintoja, eli tavoittelemaan varakkaampia asiakasryhmiä tai alentamaan hintojaan erinäisin alennuksin. Jos Marimekko tai Iittala alentavat hintojaan, seuraavat UFF, Fida ja muut kirpparit perässä - ja näin syntyy tilanne, jossa kuluttaja viivästyttää ostoksiaan, koska hän odottaa kenties saavansa saman tuotteen myöhemmin edullisempaan hintaan. Raha ei liiku ja talous ajautuu yhä syvempään ahdinkoon.

Tätä ilmiötä kutsutaan deflaatioksi. Kyse on käänteisestä inflaatiosta, jossa tavaran hinnat laskevat, mutta tästä huolimatta ostopäätöstä ei tehdä, koska on edullisempaa odottaa. Ongelmana on myös laajempi laatubräbdien arvostuksen aleneminen.

Artek, Marimekko ja Iittala olivat 2000-luvun alussa arvostettuja brändejä, joilla oli myös korkea kotimaisuusaste. Stockmann-tavaratalojen kriisissä on puhuttu paljon verkkokaupoista, mutta kallista kotimaista design-tavaraa kiertää niin paljon kirpputoreilla, että senkin täytyy jo vaikuttaa. Kaikki ovat jo saaneet mummoiltaan tai kaukaisilta tädeiltään joululahjaksi niin monta Plussa-pisteillä ostettua mariskoolia, ettei kukaan katso sellaisen omistamista osoitukseksi hyvästä mausta. Tällaiset asiat eivät voi olla vaikuttamatta brändin yleiseen arvostukseen.

Ihmisillä ei ole enää pienissä kaupunkiasunnoissaan tilaa uudelle tavaralle, kun hyllyt notkuvat kirpputorilöydöistä.


3.) Suurempien ikäluokkien omakotiasunnot ovat täynnä perintötavaroita, jotka eivät mahdu seuraavien sukupolvien pieneen kaupunkiasuntoon. Voi olla, että kirpputorien suosio olisi lisääntynyt myös ilman pitkää lamaa, sillä niin monella ihmisellä on akuutti tarve päästä eroon perintötavaroista. Jopa kuolinpesiä ostavat yrittäjät joutuvat nykyään myymään tavaroita pois kirpputoreilla, koska antiikkikaupan työntekijöiden palkkaa ja hyvällä paikalla sijaitsevan kiinteistön vuokraa ei pysty maksamaan myynnin alenevilla katteilla.

Vaikka kuolinpesän saisi ilmaiseksi ja se olisi täynnä aarteita, tavaran säilyttäminen varastoissa maksaa niin paljon, että se on parempi saada heti liikkeelle. Tämä pakottaa myös ammattilaiset polkuhintoihin ja kiihdyttää entisestään deflaatiota.

Voisi tietyllä haikeudella todeta, että tätä menoa hienoa ja kaikkien ihailemaa retrotavaraa on pian liikkeellä niin paljon, ettei kukaan välitä koskeakaan siihen. Jokaisella on jo keittiökaapit pullollaan erilaisia Muumi-mukeja, mutta kun kaappeihin pitäisi saada mahtumaan myös lautasia, jauhoja ja säilykkeitä. Taisi olla virhe ostaa huoltoasemalta taas kolme uutta muumimukia, vaikka ne yhdessä maksoivatkin vain kymmenen euroa.

Helsingin seudulla on jo näkynyt, kuinka antiikkikaupat yksi toisensa jälkeen sulkevat ovensa. Kenelläkään ei juuri nyt ole varaa sijoittaa tilaa vievään tavaraan, varsinkin kun taiteen ja antiikin arvo on selkeässä laskussa.

Mummolta tuli perinnöksi niin hieno kaappikello, ettei sitä kehtaa viedä kaatopaikallekaan, mutta ei sille oikein olisi tilaa kotonakaan. Kyselin läheiseltä antiikkauppiaalta, mutta hänellä kuulemme on jo varastossaan seitsemän samanlaista. Soitin museoon, eivätkä ne huoli. Kierrätyskeskus ottaisi kaapin vastaan, mutta kuljetuksesta pitäisi maksaa 15 euroa.

Viisi vuotta sitten samanlainen kaappikello maksoi antiikkikaupassa 1500 euroa. Siksi minä sen kaapin suostuin ottamaan, kun perintöä jaettiin. En ajatellut, että samaan aikaan alkaisi lama ja tuhannet samanlaiset mummot kuolisivat ympäri maata jättäen jälkeensä tuhat samanlaista kaappikelloa.

Kaikkien niiden mummojen lapset asuvat kaupungeissa. Heillä ei ole edes farmariautoa, jolla kaapin voisi kuljettaa kesämökille.

Mitä helvettiä me oikein tehdään tällä tavaralla? Lohduttako nyt yhtään se, että maksoin vain 50 senttiä hopeakolikosta, jonka arvo on oikeasti 5 euroa?!

Antti Heikkilä: "Olen vainottu mielipiteeni takia"

Muistan kuinka lukioikäisenä luin lääkäri Antti Heikkilän sympaattisen ja elämänkokemusta tihkuvan kirjasen Matka omenapuuhun (1994). Heikkilä näyttäytyi myös usein lehdissä ja televisio-ohjelmissa ja jäi mieleeni lämpimänä ihmisenä ja hyvänä keskustelijana.

Nykyään Antti Heikkilä tunnetaan lähinnä ravintoguruna ja hän onnistunut keräämään Suomessa melkoisen kuulijakunnan - tai ylläpitämään entisen yleisönsä. Olen huomannut, kuinka hänen blogikirjoituksillaan on toisinaan kymmeniä jakajia Facebookissa, ja ne keräävät tuhansittain tykkäyksiä.

Monet Heikkilän mielipiteistä vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta, kirpirauhasen vajaatoiminnasta tai vaikkapa diabeteksen ja ravinnon suhteesta ovat rohkeita ja muutenkin ihan varteenotettavia - mutta henkilön uskottavuus riippuu paljon myös siitä, millaisin äänensävyin asiat ilmaistaan. Tietyt asenteelliset yleisöt ehkä vakuuttuvat tunteiden voimasta, mutta nettiin huutelussa näyttäisi käyvän usein niin, että järkevät perustelut asteittain peittyvät mielikuvituksekkaisiin kärjistyksiin ja valheellisiin yksinkertaistuksiin.

Äärimmäiset mielipiteet keräävät linkityksiä ja hurraa-huutoja, kun suuri yleisö janoaa tylsän totuuden sijaan dramaattisia näkökulmia ja suurta erimielisyyttä. Asiantuntijat oppivat puhumaan kuin poliittiset agitaattorit.

Sekä Antti Heikkilän suosion että häneen kohdistuvan epäluuloisuuden taustalla on yksi ja sama tekijä - mies itse, mediahuomiosta juopuneena. Hänen ravitsemusblogistaan löytyy otsikoita, kuten "Valtio on kansan vihollinen", "Suuri harhautus" tai "Voi Suomi parkaa".


Ravitsemusalalla puhutaan jo vuoden 2010 "Suuresta Rasvasodasta"

Vuosien tunteikkaan kirjoittelun jälkeen Heikkilä ihmettelee, miksi paljon lauhkeampi tohtori Kiminkinen pääsee televisioon, mutta häntä itseään ei ole tällä kertaa kutsuttu. Voisiko johtua siitä, että Kiminkinen ei ole nimittänyt Elintarvikeviraston virkamiehiä murhaajiksi tai valtiota kansan viholliseksi?

Jos jokin printtilehti edes kerran kieltäytyy julkaisemasta Heikkilän ravinto-opillisen manifestin (tai pikemminkin sodanjulistuksen jotakin toisin ajattelevaa valtionlaitosta tai asiantuntijaa kohtaan) heittäytyy Heikkilä heti marttyyriksi ja julistaa blogissaan, että Suomi on stalinistinen valtio ja että häntä "vainotaan mielipiteidensä takia". Jos joku asiantuntija suhtautuu avoimiin kysymyksiin edes maltillisesti, Heikkilä kutsuu häntä heti takinkääntäjäksi, pelkuriksi tai valtiovallan kätyriksi.

Peruskoulun keittäjiäkin Heikkilä on ehtinyt nimittää "fasisteiksi", jos nämä eivät kykene rajallisilla määrärahoillaan tarjoamaan jokaiselle lapselle yksilöityä superdieettiä.
http://www.anttiheikkila.com/blogi/printtikirjassa-on-tulevaisuus/

Antti Heikkilällä on blogissaan jopa erillinen aihesana "fasismi", jonka hän on myös muistanut lisätä monen tekstinsä tunnisteeksi. Lääketietellisiä ruokasuosituksia antavassa blogissa on siis erillinen asiasana "Fasismi", joka esiintyy kerran myös muodossa "fasistit".


Asiasanat paljastavat mitkä asiat pyörivät päällimmäisenä kirjoittajan mielessä

Voisi päätellä Heikkilän kärsivän kirjallisesta Touretten syndroomasta, ellei herjauksiin yhdistyisi lisäksi niin järjestelmällistä vainoharhaisuutta.

Blogin aihesanoja ovat mm.:
"aggressio", "aivopesu", "ajojahti", "atomipommi", "disinformaatio", "Dogmi", "diktatuuri" (=YLE), "ennakkoluulo", "epädemokratia", "epäisänmaallisuus", "fundamentaalinen", "Guru", "Göebbels" (=Pekka Puska),

"harhautus", "helvetin tuli", "herjaus", "hiljainen enemmistö", "hylkiö", "informaatiosota", "inkvisitio", "kateus", "kekkosen aika", "kerettiläinen", "kidutus", "kirjarovio", "kolesterolimyytti", "kontrolli", "korruptio", "kumileimasin", kunnianloukkaus", "lahjonta", "lahko", "luonnehäiriöinen", "manipulointi", "murha"...

(päätän listan puoleen väliin, jossa kirjoitusvirheen ansiosta on hauskasti yhdistynyt kaksi sanaa: "naisviha lihas".)

Tässä hieman esiintymistiheyksiä vertailun vuoksi. Muistakaa, että päällisin puolin blogin tarkoitus olisi käsitellä koulutetun lääkärin tarjoamia ravintosuosituksia.

gluteiini (5)
fasismi (7) 

kilpirauhanen (5)
korruptio (19)

laihdutus (7)
manipulaatio (15) 

mikael fagelholm (17) =pahuuden tiivistymä

On hälyyttävää, miten verotietojen perusteella 97.000 euroa vuodessa tienaava ja paljon huomiota keräävä alfauros kärsii näin suuresta pahanolontunteesta ja muuttuu paranoidiksi, jos joku julkisessa keskustelussa kehtaa tulkita hänen puheenvuoronsa päättyneeksi ja siirtää mikrofonin seuraavalle puhujalle. (Hän saa blogissaan kammottavia raivareita aina jos Hesari ei ole julkaissut hänen mielipidekirjoitustaan.)

Jos Heikkilä saisi suunvuoron, puhe ei koskaan päättyisi. Tämän päivän ravintoekspertti voi olla kaikissa asioissa oikeassa, ja tietää ratkaisun jopa maahanmuuttokysymyksiin. Oman faniryhmän kuuliaisuus ei riitä, vaan koko maailma täytyy saada vakuuttuneeksi, heti. Kärsimättömän mielen mahdottomat vaatimukset tietenkin aiheuttavat valtavasti tuskastumista.

Yhteiskunta on kuin öljytankkeri, jonka suunnan Antti Heikkilä haluaa yksin kääntää melomalla. Se ei käänny! Miksi se ei käänny?!


Viranomaisten mielipiteet kaikista asioista ovat vääriä!

Heikkilän maniassa nähtiin taas jonkinlainen pohjanoteeraus, kun hän syytti homoja, transuja ja maahanmuuttajia siitä, että kauppojen valmisruoassa on liikaa piilosokeria ja piilosuolaa.

"Valtion erityissuojeluksessa ovat homot, transut ja maahanmuuttajat. Jos joku uskaltaa kritisoida, häntä pidetään menneisyyden jäänteenä tai jopa rasistina. Valtiovaltahan on jumalallisessa viisaudessaan kriminalisoinut kaiken kritiikin, ja ennen kaikkea keskustelun."

http://www.anttiheikkila.com/blogi/voi-suomi-parkaa/
Tässä hän puhuu myös itsestään:

"Tilan on vallannut narsistien joukko, jonka ainoa tarkoitus on keikkua esillä hinnalla millä hyvänsä.

Pahinta on absurdien purkausten populistisuus: tarjotaan massoille juuri sitä mitä he haluavat. Sallitaan kaikki mikä tuottaa mielihyvää, ja syytetään eettisemmin eläviä ihmisiä siitä, että he omalla esimerkillään syyllistävät muita.


Ratkaisukeinoina liha, suola ja viha

Asiasanojen perusteella Antti Heikkilän tärkein sanoma on kolesteroliin liittyvien myyttien kumoaminen. Hänen ennakkoluuloisen populismin helppo kohde ovat vegaanit, mikä selittyy jo pienen lukumäärän tähden. Heikkilä puhuu

"...manipulaatiosta, jonka taustalta löytyvät kansainväliset vegaanipiirit."

Hän selittää veganismia primitiivisellä verikammolla, ja kieltäytyy hyväksymästä tieteellisiä väitteitä punaisen lihan vaarallisuudesta. Lihan kytkökset ilmastonmuutokseen tekevät siitäkin ilmiöstä kyseenalaisen. Varmaan senkin väitteen taustalla on vegaanien salaliitto.
http://www.anttiheikkila.com/blogi/valtio-on-kansan-vihollinen/

Todellista tiedettä Heikkilälle edustaa vain hänen mututuntumansa. Edellisen linkin takaa löytyy myös mitä uljain empiirisen tieteen vastainen mölväisy:

"Seurantatutkimukset ovat häpeäksi tieteelle ja niitä tekevät vain mielikuvituksettomat ja laiskat henkilöt."

Laiskuutta edustavat siis esimerkiksi WHO:n vuosikymmeniä kestäneet tutkimukset, joissa on seurattu kymmenen tuhansien ihmisten elämää. Sitä, hyvät ihmiset, on todellinen laiskuus.

On pakko nostaa esiin toinenkin teesi, joka kiteyttää Heikkilän käsityksen 1900-luvun tieteestä.

"Todellisuudessa mitään ei ole tutkittu."

Okei. No sittenhän Heikkilän omat arvaukset eivät ole sen huonompia kuin muidenkaan.


Esimerkiksi suola on Antti Heikkilän mukaan erittäin terveellistä, koska viralliset tahot suosittelevat sen vähentämistä - ja ne tietenkin ovat aina väärässä. Siinä tärkeinperuste. Tyypillistä populistista karnevalismia: käännetään asiat päälaelleen (hieman kuten South Parkin gluteiini-jaksossa, jossa myöskin ruokapyramidi lopulta käännettiin katolleen).

Omalle sukupolvelleen tyypilliseen tapaan Heikkilä puolustaa lihaa, vaikka kaikissa rikkaissa länsimaissa sitä syödään nykyään aivan tarpeettoman suuria määriä. Proteiini pitää helpommin poissa näläntunteen ja lihasta saadaan pieni levollisuutta aiheuttava tryptofaaniannos, johon ollaan koukussa. Tryptofaania valmistetaan kuitenkin myös kasviperäisesti, eikä se ole kovin kallista purkkituotteena. Suosittelen kokeilemaan. Pieni määrä illalla otettuna parantaa unen laatua ja aamulla on astetta helpompi herätä.

Heikkilä vastustaa kaikkea perinteisyyttä, mutta hyökkää tasavertaisesti myös edistystä vastaan. Koulujen kasvisruokapäivä on saanut hänet suorastaan raivon valtoihin.

Linkki: Veganismi - uskonto valtaa koulut/

Heikkilän omista puheista voisi päätellä, että hän on vuosien varrella saanut satojen tuhansien lahjukset lihateollisuudelta edistääkseen voin ja lihatuotteiden myyntiä, mikä toteutuikin karppausbuumin aikana. Hullutus meni kuitenkin ohitse, ja nykyään karppaavat vain ne muutamat, jotka ruokavaliosta aidosti hyötyivät. Sen jälkeen Heikkilä nimi on noussut esiin keliakiaan, diabetekseen, rokotteiden tehosteaineisiin ja kilpirauhasen vajaatoimintaan yhdistyvissä keskusteluissa. Hän on kaikkien lääketieteellisten muotisairauksien välitön ja johtava asiantuntija - täydellisesti koukussa julkiseen arvovaltaan ja näkyvyyteen.

Jos joku on erikoistunut aiheeseen, ja esittää siitä eriäviä mielipiteitä, hän joutuu välittömästi Heikkilän hyökkäyksen kohteeksi. Omassa Facebook-ryhmässään Heikkilä ruokkii armottomasti mielikuvaa koko muun lääkärikunnan epäpätevyydestä.

Heikkilä kritisoi lääkärien statukseen perustuvaa kunnioitusta, mutta hyödyntää sitä oman fanijoukkonsa ja asiakaskuntansa viettelemiseksi. Takaisin valokeilaan on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Hänen faniryhmänsä kuuliaisuus mahdollistaa sen, ettei hänen ole vuosikausiin tarvinnut perustella väitteitään. Hän voi vain laukoa mitä suuhun sattuu. On mahdollista, että seuraamme aitiopaikalta uuden puoliuskonnollisen lahkon syntyä.

Antti Heikkilän lääkärintoiminta perustuu siihen, että sairauksia hoidetaan vihalla. Kun oireisiin ei löydy syylliseksi bakteeria tai virusta, syytetään viranomaisia. Taudin kuin taudin aiheuttajana on valtio, media tai viralliset ravintosuositukset. Jos sairaus ei parane edes Heikkilän ruokavaliolla, se johtuu siitä, että yhteyskuntamme on mätä. Kenties tulehtunut paksusuoli paranisi vasta, kun poltettaisiin roviolla kaikki vastakkaisia näkemyksiä esittävät ravitsemusasiantuntijat?

Heikkilä on käynnistänyt yksityisen noitavainon, jonka kohteena ovat viralliset ravitsemusasiantuntijat. Margariini ei lupauksistaan huolimatta parantanut kaikkia maailman ongelmia, joten margariini edustaa suurinta mahdollista välinpitämättömyyttä. Jokainen, joka syö margariinia on liitossa paholaisen kanssa.

Heikkilän kritisoiminen ei tietenkään liity varsinaiseen ongelmaan: ruoka jota meille nykyään tuotetaan on köyhtynyt vapaan markkinatalouden vaikutuksesta, mitä vanhemman polven ravintoasiantuntijat eivät kyllin hyvin korosta. Ruokaa valmistetaan halvoista raaka-aineista. Se sisältää maissia, sokeria, vehnää, mutta olemattoman vähän tarpeellisia ravinteita. Tietoisuus valmisruoan huonoudesta on kuitenkin levinnyt virallisiin ruokalistoihin vaihtoehtoja vaatineiden kasvissyöjäsukupolvien ansioista. Heikkilä ei osaa kiittää ketään muuta kuin itseään.

Vainoharhainen loanheitto voi herättää huomiota, mutta parantaako se asioita? Ymmärrän Antti Heikkilän turhautumisen ruoan laadun heikkenemiseen, mutta hänen puheissaan toistuvasti esiin nousevat vastakkainasettelut eivät perustu todellisuuteen. Punavihreät hipit ja kansainväliset yrityspomot eivät ole liittoutuneet häntä vastaan. Eettisyys ei tarkoita tinkimistä ruoan mausta, eikä yleisten suositusten antaminen poissulje terveellisempiä erityisluokavalioita. Hiilihydraatit eivät ole homojen salaliitto.


Tykkäilykulttuurin Villi Länsi

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Sosiaalisen median ansiosta on syntynyt eräänlainen informaation Villi Länsi, jossa lait ja tapakulttuuri eivät ole vielä muotoutuneet. Bloggaajia ei näyttäisi koskevan mitkään niistä rajoitteista, joita pätivät aikoinaan perinteisissä tiedotusvälineissä. Blogit ovat erämaa, jossa erinäiset Johannes Kastajat saavat huudella mitä mielivät. Teoriassa jonkun pää voi päätyä vadille, mutta todennäköisesti mitään reaktiota ei koskaan herää.

Nettisuosio aiheuttaa myös riippuvaisuutta. Jos yksi kirjoitus kerää tuhat lukijaa, on suuri pettymys kun seuraava postaus saakin vain sata klikkausta. Sitä alkaa luonnollisesti miettiä suosion syitä: ja käytännössä aina perusteellinen, pitkä ja järkevä teksti häviää lyhtelle huomionhakuiselle paskajournalismille.

15 minuutin julkisuus ansaitaan nykyään kehittämällä 15 sekunnin huvituksia, kuten huomiotaherättävä otsikko, jonka takaa paljastuu lyhyt, vääristelty uutinen.

Melkein kuka tahansa voi ajautua populismiin. Fiksut ja koulutetut ihmiset muuttuvat trolleiksi, koska klikkausten logiikkaa vaatii kohuväitteitä ja kärjistyksiä.

Palaan vielä siihen mitä sanoin vastakkainasetteluista. Antti Heikkilällä ei ole vastassaan järjestäytynyttä valheiden koneistoa, vaan sekalainen joukko hämmentyneitä eturyhmiä, jotka kaikki pelkäävät toisten eturyhmien liittoutuvan itseään vastaan.

Ravintosuosituksista eivät kiistele vain vanhan ja uuden koulukunnan lääkärit. Aivan itsenäinen intressisyhmänsä ovat ruokateollisuus, lisäravinnekauppiaat, terveyskeskuslääkärit, terapeutit, personal trainerit ja lukematon määrä muita tahoja, joilla on omat suosikkiasiantuntijansa.

Ravinto on politisoitunut, mutta kukaan ei voi olla kaikkien puolueiden suosiossa. Se ei ole mahdollista, koska kehonrakentajat, humanistit tai vaikkapa raskaana olevat äidit tarvitsevat hieman erilaisen ruokavalion - sikäli kuin kyse on ihanteista. Kykaan ei tarvitse piilosokereita, paitsi teollisuus, joka tahtoo tehdä kaiken halvalla maksimoidakseen voittonsa.

Todellisuudessa Helsingin Kallion viherpiiperöt tai Punavuoren muotihipsterit eivät ole Antti Heikkilän vihollisia, vaikka heillä olisikin oma ruoka- ja lifestylblogi ja erilaiset mielipiteet. Ketään heistä ei kiinnosta vehnäpullan puolustaminen.

Omat isovanhempani syövät silti pullaa. Se on heidän pääraaka-aineensa. Ihmettelen miksi he niin pitävät pullasta. Olen puhunut pullan epäterveellisyydestä, mutta toisaalta he ovat 90-vuotiaita. Eivät he muista keskusteluamme enää seuraavana päivänä.

Tiettyjä tapoja on mahdotonta muuttaa ennen kuin tietty sukupolvi lepää kokonaan mullan allan. Pulla ei katoa kauppojen hyllyiltä, sillä isovanhempani nousisivat kapinaan, jos joku yrittäisi kieltää pitkot, viinerit ja sokerimunkit. Jos joku puhuu pahaa vehnäpullasta, mummo ja vaari eivät ymmärrä siitä puheesta sanaakaan.

PS.
Löysin hyvän kirjoituksen Heikkilän soveltaman retoriikan epätieteellisyydestä. Epähän tarvitse itse käydä analysoimaan sitä sen tarkemmin. Keskustelussa nousee myös esiin hyviä näkökulmia:
http://tamapaiva.blogspot.fi/2013/02/pseudotiede-ja-hiilarimies-antti.html

10 vuoden takuu

Pitäisi olla, osa 9: nykyistä kattavampi tuoteturva kaikilla elämän alueilla suomalaisen teollisuuden kilpailukyvyn palauttamiseksi.

Kyse on jälleen eräänlaisen protektionismin puolustamisesta. Hallittu protektionismi on aina historiassa ollut pienten valtioiden tehokkain keino suojella omia etujaan näennäisen vapailla markkinoilla, joita jättiläiset hallitsevat. Suurilla valtioilla on kyllin suuret kotimarkkinat kysynnän ja kotimaisen tuotannon turvaamiseksi, mutta pienet valtiot joutuvat olemaan ovelia.

Nykytilanteessa kaikkein ovelinta olisi laatuvaatimusten vaaliminen ja tuotetakuun korottaminen järjettömyyteen asti. Tällä tavoin koko sisämarkkinoilta siivottaisiin pois halpa ulkomainen krääsä, mikä nostaisi hintoja ja parantaisi sitä kautta kotimaisten valmistajien kilpailukykyä.

Suomi voisi erikoistua tuotteisiin, jotka kestävät käyttöä - ja laatuvaatimusten avulla parantaa oman tuotantonsa asemaa erikoistumalla turvallisuuteen ja kestävyyteen.

Jos esimerkiksi älypuhelimen akun olisi Suomen lain mukaan oltava vaihdettavissa tai kestettävä vähintään 5 vuotta, se tarkoittaisi, ettei iPhone voisi tulla Suomen markkinoille. Suomessa ei saisi myydä Applen tuotteita, eikä niitä voisi tilata edes nettikaupasta, koska ne tulkittaisiin hengenvaarallisiksi. Se olisi sama kuin tilaisi aseita tai huumeita.

Mitä siitä seuraisi? Tietenkin vain hyvää. Muut maat olisivat kateellisia ja valittaisivat, mutta minkäs teet. Paska on paskaa, eikä Suomessa myytäisi paskaa. Apple voisi valmistaa oman version vain Suomen markkinoille, mutta sen hinta olisi kalliimpi. Suomalaisilla olisi paremmat puhelimet kuin kenelläkään muulla.

Pian muiden maiden tiedostavat kuluttajat kiinnostuisivat "Suomen mallista" ja suomalaisista tuotteista, jotka tunnettaisiin kestävyydestään.

Kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua tämä kaikki on itsestäänselvää kansainvälisen talouden oppikirjoissa, kun EU joutuu koventamaan keinojaan kilpailussa Aasiaa vastaan, mutta nyt Suomi voisi jo nyt olla laadun edelläkävijä.

Kaiken edellytyksenä on vain laki, joka velvoittaa 5-10 vuoden takuun kaikelle kulutustekniikalle. Suomessa voitaisiin alkaa valmistaa jopa autoja tällä systeemillä. Laki olisi niin järjettömän tiukka ja sekava, että vain suomalaiset valmistajat olisivat perillä sen kiemuroista.

Tilastot todistavat Simpsonien huonontuneen

Olen pitkään miettinyt löytyisikö jostain pitäviä todisteita tiettyjen TV-sarjojen laadun heikkenemisestä. Netistä löytyy jo vastaus kaikkeen kun vain tajuaa esittää kysymyksiä.

Tiedämme omasta kokemuksesta, että Simpsonien taso on romahtanut jo vuosia sitten, mutta täytyyhän se pystyä jotenkin myös todistamaan. Statistiikkaa ainakin on tarjolla.

Steve Sailer esittelee blogissaan imdb:n pisteytyksen pohjalta luodun käyrän, josta näkyvät Simpsonien huippuhetket ja vaipuminen seiskan huonommalle puolelle, joka näyttää tapahtuneen jo 12 vuotta sitten.
Linkki: http://isteve.blogspot.fi/2012/04/question-answered.html

Myös toisella sivustolla esitellään grafiikkaa, jossa näkyvät myös kunkin kauden yksittäiset huiput ja pohjanoteeraukset. Uusimmillakin kausilla on siis onnistuttu luomaan muutamia hyviä jaksoja.
Linkki: http://www.businessinsider.com/the-season-when-shows-peaked-2013-9

Muidenkin sarjojen katsojamääriä ja laatuarvioita on tilastoitu. Monet suositut sarjat eivät suinkaan ole noudattaneet tasaisesti laskevaa käyrää. Joidenkin sarjojen laatu on jopa parantunut, ja eräät - kuten alkuperäinen Star Trek - heilahtelevat ihan minne sattuu.

Star Trekin keskimääräinen laatu laskee loivasti, mutta yksittäiset jaksot eivät näytä sijoittuvat minkäänlaiseen kuvioon. Niiden laatu vaikuttaa täysin hallitsemattomalta, mikä vastaa omia mielikuvia. Jotkin jaksot muun muassa säästösyistä kuvattiin jonkin toisen tv-sarjan (esim lännensarjan) kulisseissa ja juoni kyhättiin kokoon tunneissa. Joissakin jaksoissa avaruusolentojen kumipuvut olivat täysin naurettavia ja välillä taas oli keksitty joku ihan toimiva tekninen hätäratkaisu.
Star trekin laatua mittaava grafiikka muistuttaa lähinnä tähtitaivasta jonka keskellä juuri ja juuri erottuu jonkinlainen kierteisgalaksi.

Statistiikan avulla omasta intuintiivista tuntemuksistaan saa yleensä hyvän otteen. Useimmiten tieto varmistaa aavistukset, vaikka poikkeuksiakin on. Tekisi mieli aloittaa tältä pohjalta pitkä teknologiajaarittelu, mutta eiköhän tämä ollut tällä kertaa tässä.

Täältä löytyy lisää tilastoja nörttisarjoista: http://www.crummy.com/2012/02/22/0

Olisi hienoa jos tulevaisuudessa Simpsoneista ja muista ikuisuuden pyörineistä sarjoista julkaistaisiin parhaiden jaksojen kokoelmalevyjä, joista löytyvät vain ne jaksot jotka jäävät viivan yläpuolelle. Muutkin kuin laittomuuksien harrastavat voisivat valita rusinat pullasta.

Myöskään kaikki Shakespearen näytelmät eivät ole klassikoita. Teatterit keskittyvät esittämään niitä muutamia, jotka hurmaavat.

PS.
Olisipa kulttuurikentällä oma Stakes, vaikkapa KaTKes, eli KulttuurialanTutkimusKeskus. Mitkä asiat kaipaisivat nykyistä parempaa tilastointia?

Nykytulevaisuus

Nykytulevaisuus on mielikuvituksemme luomaa etäisyyttä nykyisyyden ja tulevaisuuden välille. Nykytulevaisuus on se viive, ennen kuin tajuaa että sade on loppunut ja sateenvarjon voi sulkea.

Liian usein odotamme tulevaisuudelta teknisiä ratkaisuja, jotka ovat jo täällä. Tarvitaan pikemminkin uusia ajattelutapoja sekä sosiaalisten käytäntöjen uudistumista. Kansakunta ei muuta tapojaan hetkessä. Muutoksen edelläkävijät ovat usein nuoria, joita menneisyyden paino ei kallista taaksepäin. He kohdistavat uteliaisuutensa tulevaisuuden rajapintaan.

Nykytulevaisuuden viive syntyy myös siitä, että nykyisyyden asenteet kuuluvat menneisyyteen. Nykyinen talousteoria ei vastaa nykyisyyden tarpeita, eikä nykyisyyden ruokalistaa ole optimoitu nykyisiin elämäntapoihin ja nykyisyyden raaka-ainetarjontaan.

Tulevaisuudessa esimerkiksi syömme enemmän hyönteisiä, koska niistä saadaan proteiineja tehokkaammin ja halvemmalla. Nykyisyyttä on yäk toukka! Tulevaisuutta on nam-nam heinäsirkka! Nykytulevaisuutta on eläminen näiden kahden asenteen välisessä ristiriidassa.

Tulevaisuuden lupaukset ovat jo toteutuneet, mutta emme ole niistä tietoisia. Nykytulevaisuuden kohtaaminen edellyttää kognitiivisia välineitä. Tarvitaan sanoja, jotta voimme tunnistaa hahmottaa uuden ympäristömme ja huomata siinä mahdollisuuksia. Muuten tarraudumme vain menneiden aikojen käsitykseen "mahdottomasta".

Olen monet kerrat googlettanut sanoja vain huomatakseni, ettei niitä ole kovin laajasti omaksuttu tai vielä edes keksittykään. Ilmiölle voi toki olla myös toinen nimitys, joka sekin vielä etsii suurempaa yleisöä. On vaikea googlettaa asioita joille ei löydy yleiskielestä sanaa - vaikka tietäisi tasan tarkkaan, mitä asiaa on etsimässä.

Otetaan esimerkiksi suomalainen keksintö nimeltään kipukoukku, joka ei ole mikään ihan uusi keksintö. Istuminen on ollut nykyisyyttä jo pitkään, samoin selkäkivut. Nykyisyyttä on myös eläminen selkäkipujen kanssa, vaikka tarjolla olisi joogaa, pilatesta ja monen näköisiä kipukoukkuja. Seisominen on sekin keksitty jo aikaa sitten. Jooga on ikivanha tekniikka, mutta myös sen omaksumisen vaikeus kertoo menneisyyden kulttuurisesta hirmuvallasta. Uskottelemme itsellemme, että tilanne on hetkellinen - maailma ei ole muuttunut pysyvästi - että emme vielä elä tulevaisuutta, vaikka vuosi 2001 on jäänyt jo kauas taakse. Meidän ei tarvitse muuttua.

Kuitenkin me elämme tulevaisuudessa, ja meidän olisi korkea aikaa myöntää se. Asiat eivät palaudu ennalleen. Vuoden 1965 ekosysteemi on kuollut sukupuuttoon aivan yhtä totaalisesti kuin aikakausi, jolloin planeettaa kansoittivat dinosaurukset. Pyöritettävä lankapuhelin on museoitu tyrannosauruksen luiden viereen. Syrjäisiltä metsätaipaleilta voi yhä löytää muinaisia lennätinlankoja, joita ennen oli kaikkialla.

Joko olet unohtanut sanat, jolla näitä asioita ennen kutsuttiin? Mikä oli pyöritettävästä lankapuhelimesta käytetty nimitys? Miksi kutsutaan lennätinlankoja kannattelevia korkeita seipäitä?

Muistatko kun puhelimessa piti aina ensin sanoa: "Hei täällä X. Onko Y kotona?" Lapsena tunsin nimeltä kaikki vanhempieni ystävät, kun heiltä täytyi jättää viestejä. Perheissä kaikki saivat vuorollaan toimia puhelinkeskuksen sihteerinä.

Tässä ajassa tarvittaisiin tuhansia yhtä outolta vaikuttavia toimintatapoja, jotka tulevaisuudessa ovat itsestäänselvyyksiä. Materiaalitutkimus on mahdollistanut kaikkien tavaroiden parantamisen, mutta emme osaa pyytää osuuttamme siitä tulevaisuuden utopiasta, joka on toteutunut.

Tulevaisuudessa sometaitojen ammattilaista kutsutaan ehkä nimellä somelieeri? Nykyisyydessä "sometaidot" tuottaa pari satunnaista hakutulosta. Kukaan ei ole edes julkaissut kirjaa aiheesta. Tulevaisuudessa Helsingissä on useita hyönteisravintoloita. On vain ajan kysymys milloin ensimmäinen avataan.

Vastauksia:
A) Veivipuhelin. Entisajan puhelimen numerokiekkoa veivattiin, ei "pyöritetty". Sitä ei kukaan myöskään kutsunut lankapuhelimeksi tai varsinkaan retroluuriksi. Puhelimet oli tehtaalla suunniteltu kestämään vähintään 20 vuotta.
B) puhelinpylväs, sähkölangat.

PS. Kipukoukku kuulostaa laitteelta, jonka avulla ideologisille vastustajilleen tai ikäville vastaantulijoille voi tuottaa kipua.

Filosofinen tutkijatoimisto

Pitäisi olla 7: Akateeminen vuokratyöpalvelu (eräänlainen liikeidea)

Nykymuotoisen yliopistotutkimuksen eräitä ongelmia:
A) Tutkijan täytyy olla hyvä hankkimaan itselleen rahoitusta. Keikki eivät ole.
B) Väitöskirjat ja muut vuosia kestäneet tutkimukset ovat usein epäkäytännöllisen perusteellisia. Tutkimustulosten saapuminen tiedeyhteisölle kestää, eikä kukaan tiedeyhteisön ulkopuolinen välttämättä ymmärrä miten tutkimusta tulisi tulkita.

Ratkaisu: Rahoituksen osittainen siirtäminen ammattitaitoisille tutkijatoimistoille. He eivät itse tutki esiin noussutta ongelmaa, vaan etsivät asiantuntijat, kokoavat tiimin ja esittävät lyhyen raportin muutaman kuukauden kuluessa.

Mitä tällaisella tiedeyhteisön uudelleenjärjestelyllä saavutettaisiin?

1) Helppotajuisuus. Tutkijoilla usein on jo tiedossaan hyviä ratkaisuja, ne vain täytyy haastatella heistä esiin. Tutkijatoimisto toimisi perusteellisemmin kuin lehdistö, mutta kevyemmällä asenteella kuin yliopistolliset tutkimusryhmät. Lisäksi tutkijatoimisto samassa prosessissa popularisoisi tieteen löydöksiä, mutta suorassa yhteistyössä alan tutkijoihin.

Kysymys olisi siis eräänlaisesta tieteellisestä etsijätoimistosta, jonka valtio tai yritykset voisivat palkata käyttöönsä. Tutkijoiden näkökulmasta toimisto olisi puolestaan eräänlainen agentuuri, joka etsii tutkijan ammattitaidolle käyttöä. (Toimiston työntekijät olisivat siis sekä salapoliiseja että agentteja!)

2) Nopeus. Tutkijatoimisto julkaisee tuloksensa muutamissa kuukausissa. Ei muutamissa päivissä tai tunneissa, kuten media, mutta ei myöskään vuosissa, kuten useimmat viralliset työryhmät. Tutkijatoimisto ei korvaisi nykyistä tieteen toimintatapaa, mutta voisi hyvinkin löytää olemassaolevalle perustutkimukselle uutta käyttöä.

3) Tutkijoiden työn helpottaminen. Tutkijatoimisto säästää tutkijoita hankalalta ja aikaa vievältä rahoituksen hakemiselta. Tutkijat voivat ilmoittautua akateemisen vuokratyöpalvelun listoille ja tutkijatoimisto palkkaa heitä määräaikaisesti oman alansa kysymysten ratkaisuun, kun sellaisia ilmenee.

Tutkijatoimiston projekteihin osallistuminen ei arvonannossa merkitsisi oman teoksen julkaisemista, mutta olisi hyvin verrattavissa esimerkiksi artikkeliin.

4) Yritysten ja valtionlaitosten työn helpottaminen sekä luottamuksen lisääminen tiedettä kohtaan. Tutkijatoimisto ei ole konsulttitoimisto. Sen tarkoituksena ei ole tehdä vaikutusta tyhjänpuhumisella, eikä se vaadi työstään ylettömiä korvauksia.

Parhaiten tämä mahdollistettaisiin kiinteällä rahoituksella. Tietty osa tutkijatoimiston varoista tulisi suoraan valtion tutkimusmäärärahoista. Tutkijatoimiston työntekijät saisivat virkamisepalkkaa, eivätkä voisi ylihinnoilella itseään. Myös tutkijat saisivat saman suuruista kuukausipalkkaa - mutta heidän olisi vaikeampi jumittua pölyttymään johonkin arkistoon vuosikausiksi hiomaan yksityiskohtia.

Tutkimustoimisto saisi osan rahoituksestaan myös yrityksiltä joita se palvelee. Toteutetuista tilauksista maksettaisiin pieniä bonuksia - mutta vastaavasti bonuksia vähennettäisiin, jos tutkimustuloksissa ilmenisi vilppiä tai ilmeisiä puutteita. Jos tutkijatoimisto ylittäisi vuosibonusten säädetyn ylirajan, valtio käyttäisi tuon rahan uusien tutkijoiden palkkaamiseen.

Tällöin tutkijatoimiston henkilömäärä laajenisi aina kun se tekee hyvää tulosta ja supistuisi, jos tulokset ovat heikkoja tai tilauksia tulee vähän - kuten yritysmaailmassa. Työsopimusten määräaikaisuus mahdollistaisi nopean reagoinnin sekä tilauksiin että yleisempään taloustilanteeseen.

Valtio voisi myös kilpailuttaa keskenään muutamaa tutkijatoimista. Esimerkiksi jos Helsingissä ja Jyväskylässä olisi erilliset tutkijatoimistot, niiden bonuksiin voisi vaikuttaa myös keskinäisen menestyksen vertaileminen.

Huom. Vaikka tässä puhutaan bonuksista, ei se vertaudu mitenkään yritysmaailman johtajiin. Tutkijoille oman alan työt ovat kutsumusvalintoja ja jo 5-10% bonus vuosipalkkaan on kelle tahansa tutkijalle valtaisa summa rahaa. Yleensä tutkijat ovat oppineet elämään melko askeettisesti.

Bonukset kannustaisivat tulosten nopeaan julkaisutahtiin, vaikka samaan aikaan huolehdittaisiin myös käytettyjen lähteiden luotettavuudesta. Tällainen rakenne mahdollisesti toimisi joihinkin tieteisiin tosia paremmin. Esimerkiksi emme puhu nyt lääketieteestä, jossa tarvitaan vuosien vertailututkimuksia.

Eräs tutkimuskenttä, jolla tutkijatoimisto voisi toimia ihanteellisesti, on filosofia. Tutkijatoimisto voisi kutsua keskusteluun joukon ajattelijoita ja sitten toimittaa heidän käymänsä keskustelun. Tämä olisi varsin nopea ja kustannustehokas tapa löytää näkökulmia.

Eri asia on sitten, kuinka moni yritys olisi valmis tilaamaan hyvin muotoiltuja vastauksia filosofiseen kysymykseen.