Todellisuudessa elämisen taito, osa 2

Lisää peripelistä ja elämän tarkoituksesta.

Vuonna 2013 julkaisin pienen esseen kirjaprojektista, joka kaiketi alkoi 2008, sikäli kuin voin itseeni luottaa:
2013/01/todellisuudessa-elamisen-taito

Näemmä olen sivunnut aihetta myös Aukea-net -sivustolla kapteenin avaruusseikkailujen ohessa:
http://aukea.net/nayta.php?teos=88946&tyyppi=1

Olen sittemmin jatkanut aiheen kehitystyötä siinä missä muitakin. Ajatustasolla olen pohtinut paljon parasta tulokulmaa ja kirjoittanut käsin erinäisiä raapustuksia. Pikkujättiläiseen olen myös tallentanut piiloon muutamia julkaisemattomia kirjoituksia.

Tänään teki mieleni taas sanoa jotakin kysymyksestä. Mitä tarkoittaa, ettei ihminen elä todellisuudessa?

Peripeli ja elämämme eeppisyys

En sanoisi että kysymys on varsinaisesti ongelmasta, jonka voisi ratkaista. Enemmänkin käsillä on haaste, joka arkarruttaa monia ajattelevia ihmisiä. En kuitenkin itse hahmota ongelmaa metafyysiseksi. En lähesty sitä esimerkiksi havaitsemisen tai eksistenssin näkökulmasta, vaan pikemminkin modernin humanismin narratologiasta käsin.

Emme elä todellisuudessa, vaan tarinassa. Tästä tarinasta voidaan lähinnä sanoa vain, että ihminen lajityypillisesti mieltää itsensä tyypillisesti tarinan sankariksi - tai vähintään hän on hyvien puolella.

Kaiken lisäksi ilman lohdullista ja rohkaisevaa tarinaa ihminen sairastuu. Tieteellinen maailmankuva ei tarkoita kertomusten puuttumista. Näkökulma ei erota tiedettä ja uskontoa, vaan se yhdistää niitä. Ateistitkin kertovat itselleen tarinaa siitä, miten he pelastavat ihmiskunnan taikauskolta.

Ei tarinan tarvitse olla valheellinen ollakseen tarina. Kysymys ei ole totuusarvon vaan mielekkyyden mittaamisesta. On eri asia sanoa "hän elää valheessa" tai "hän kertoo itselleen tarinaa". Tarinassa maailmaa koskevat irralliset uskomukset, todet tai epätode, nivoutuvat ajalliseksi jatkumoksi.

Jos siis haluan, että joku lukee minun kirjoituksiani, minun täytyy jollain tavoin vakuuttaa hänet siitä, että lukemiseen hukattu aika edistää tarinaa. Hän esimerkiksi kehittyy ihmisenä tai hankkii sosiaalista pääomaa - tai ratkoo mysteereitä - tai saa hetken tarvitsemaansa lepoa - tai provosoituu, mikä antaa hänelle puhtia..

Ihminen ei ole kovinkaan järkevä olento, mutta hän kertoo jatkuvasti itselleen tarinaa, jossa hänen tekonsa vaikuttavat joko järjeviltä tai intuitiivisesti oikeilta, jolloin ne myös ovat pohjimmiltaan järkeviä. Intiutiomme vain huomioi paremmin emotionaaliset tarpeemme ja tekee kokonaisvaltaisempia, holistisempia ratkaisuja.

Näin minä ainakin uskon, enkä ajattele sen olevan ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa, koska tieteellinen maailmankuvani on humanistinen.

Kirjoittaessani nyt tätä kevyesti pähkäilevää ja ikään kuin intuition pimennosta lauseita esiin taikovaa kirjoitusta, kerron itselleni tarinaa siitä, että tämä kirjoitusprosessi edistää tulevan esseekokoelmani valmistumista. Ja mitä enemmän teen työtä, sen parempi kirjasta tulee, vaikka siinä kohtaa tarina saattaa myös haarautua. On yhtä todennäköistä että kirjasta tulee sitä huonompi mitä enemmän siihen pistän omaa ajatteluani ja työtunteja, joiden aikana se haarautuu lopputtomiin suuntiin.

1900-luvun ranskalaiset filosofit, kenties muutkin, puhuivat suuresta kertomuksesta. Tämä suuri kertomus nivoi yhteen ja selitti pienempiä kertomuksia. Jos ja kun ihmisen kohtaamat, kokemat ja kuvittelemat pienet kertomukset eivät nivoutuneet yhteen, hän kärsi eksistentialisesta kriisistä. Hänen maailmankuvansa muuttui sirpaleiseksi, sillä ei ollut pohjaa tai päämäärää.

Olen itse puhunut "peripelistä", mikä on yksi tapa lähestyä kysymystä. Peripelissä on myöskin kysymys päämääristä, eli perimmäisestä pelistä. Mikä on elämämme johtava teema? Mitä varten me elämme? Ja kun olemme vastanneet tähän, niin mikä sen päämäärä löytyy sen tuolta puolen? Ja entä sen jälkeen, tai, kuten myös on tapana sanoa: "entä sitten?"

EVVK vai EVVV?

Kiinnostamattomuuden syvä filosofia: onko saavutettavissa tilaa, jossa kiinnostus ei voisi olla vähäisempää? Eikö sittenkin voisi kiinnostaa vielä hieman vähempää?

Päättyykö kiinnostus nollaan vai voiko se mennä negatiivisen puolelle? Tämäkin huimapäinen eksistentialistinen EVVK-teeman jatkokysymys on kenties jäänyt aiemmilta filosofeilta esittämättä?

Lisäksi minun on nostettava esille toinenkin kenties vieläkin akateemisesti kunniakas huomio. Suomalaisen EVVK, eli "ei voisi vähempää kiinnostaa" alkuperäinen englanninkielinen vastine on CNCL, eli "could not care less":
Urbandictionary.com/CNCL

Toisin sanoen käännös on virheellinen tai kenties siihen on tarkoituksella istutettu erilainen merkitys. Suorempi käännös sanan "care" huomioiden olisi EVVV, eli "ei voisi vähempää välittää".

Välittämisen ja kiinnostamisen ero on melkoisen suuri, sillä ensimmäisen voi ymmärtää myös empatian puutteeksi:
- Lapset näkevät nälkää. En voisi vähempää välittää.

Kiinnostuksen puuttuminen on vähemmän julmaa, sillä se tunnistaa heti sukupolvien väliseksi uhmaksi tai kapinoimiseksi virallisia prioriteetteja vastaan.

Peripeli, osa 3

Olen viimeinkin saanut luetuksi uudelleen varhaisimmat kirjoitukseni "peripelistä" vuosilta 2005 ja 2006. Vihkoissa saattaa olla sitäkin vanhempia merkintöjä, mutta ensimmäinen vakavampi pohdiskelu näyttäisi sijoittuvan näille vuosille.

On helppo havaita, kuinka käsitteen merkityssisältö on muuntautunut vuosien varrella. Se on oikeastaan helppo havaita vasta nyt, kun en enää johonkin aikaan ole tehnyt siihen muutoksia tai suhtautunut siihen liian vakavasti.

Varhaisimmissa kirjoituksissa korostuu inhimillisen elämän sitoutuneisuus ja tietty fanaattisuus. Olen tuolloin kirjoittanut tarinan, jossa "pelin" ehdottomuus ilmenee:
http://aukea.net/nayta.php?teos=92292&tyyppi=
(Ensimmäinen pidempi katkelma.)

Kyse ei ole alkujaan vakavasta romaani-ideasta, vaan pelkästään esimerkin tarjoamisesta filosofiseen teemaan. Sittemmin olen nimennyt sen romaaninaloitukseksi, koska olen keräillyt niitä tietoisesti ja kierjoitanutkin muutaman vain aloitukseksi.

Pääpointtina 10 vuotta sitten syntyneessä tarinassa on kaiketi se (arvailen, kuten kuka tahansa), ettemme näe mahdolliseksi leikin jättämistä kesken johtoasemassa. Ihminen ei kykene leikin tiimellyksessä tiedostamaan, että leikki on leikkiä, jos hän on johtoasemassa, eikä hän kenties vastaavasti kykenisi pärjäämään leikissä, ellei hän suhtaudu siihen pitkällä aikajänteellä kuolemanvakavasti.

Ihmisen menestyksekäs elämä toisin sanoen edellyttää sitä, että tarjottu haaste otetaan todesta. Ihmisen on osattava ottaa leikki todesta. Toistan: leikki, todesta. Valokeilan kohdistuessa sinuun on sinun näyteltävä. Muistathan oman roolisi?

Totuuden suhde totisuuteen. Et voi olla tosissasi!  Aikuisten oikeasti. Sitäkö tiede on? Sitä voivat olla tiede tai uskonto.

Elämässä selviämisen ehto on pitkäjänteinen kuolemanvakavuus, joka ei kuitenkaan johda jähmettymiseen. Tarina jalkapalloilijasta, joka hylkää maalin tekemisen tilaisuuden on fantastinen siksi, että se on mahdotonta kuvitella todeksi.

Me tiedämme ihmisestä sen, että hän ei käyttäytyisi noin.

Kuka tahansa muu, mutta ei ihminen.

Ja tästä pääsemme luontevasti takaisin narratiiveihin. Tarinoilla on meihin erityistä voimaa, jota oikeastaan vain niillä on. Meihin uppoaa herkemmin tieto joka on tarinaformaatissa, sillä vain silloin me pääsemme sisälle asian vakavuuteen.

Me haluamme pelastaa lapsen, joka näkee nälkää, emme miljoonaa lasta. Emme me halua korjata tilastoja, vaan muuttaa tarinan kulkua. Siksi käy usein jopa niin, että se kiistan osapuoli, jolla on vähemmän näyttöä, voittaa. Heillä on vetovoimaisempi tarina, koska se on harvinaisempi, eksoottisempi ja jännittävämpi.

Kaikki ovat kuulleet tarinan miehestä joka omistaa pistoolin ja ampuu sillä humalapäissään ensin vaimonsa ja sitten itsensä. Paljon voimallisempi on tarina miehestä, joka ampuu kotiinsa tunkeutuneen murhamiehen. Tilanne on harvinaisempi ja siksi kuvitelmalla on meihin suuri voima.

Viattoman kuolema saattaisi olla jopa voimakkaammin tunteisiin vetoava, jos sitä tapahtuisi harvemmin. Jos yksi sadasta pistoolilla aiheutetusta kuolemasta koituisi viattomalle - mikä tragedia!

Jos tilastolliset voimasuhteet viittaavat liian vahvasti yhteen johtopäätökseen, saattaa sen argumentin puolustaja laiminlyödä hyvän tarinan kehystämistä. Vastapuoli saa silloin narratiivisen edun.

Tästä juontui mieleeni, että jos puolustuksella on vain yksi uskottava tarina, se on uskottavampi. Näin jopa opetetaan eräissä retoriikan oppikirjoissa. On parempi istuttaa valamiehistön mieliin yksi vahva epäilys joka kaivertaa heitä. Jos epäilyksiä on useampia, ne jakavat niitä valamiehiä, jotka eivät haluaisi tuomita syytöntä. Liian laaja todistusaineisto hämmentää heitä. Vapauttavaa tuomiota harkitsevat eivät ole yhtä vahvassa rintamassa kuin jos vapauttavia seikkoja olisi vain yksi - kunhan se yksi todiste vain on riittävän järkeenkäypä.

Asiat on näytettävä toteen joko kuvalla tai tarinalla - mutta nykyään kuvasta on taas tullut paljon tarinaa epäluotettavampi.

Katso myös:
Osa 1:
2012/08/peripeli
Osa 2:
2016/03/peripeli-nakokulma-elaman-tarkoitukseen

Narratiivien voima ja tulevaisuuden ihmisläheisempi tiede

Tieteen Korjausopas / Humanistinen tietoteoria.

"Tarina on ihmisen vanhin ja alkuperäisin huume." - Juhana Torkki

Buddhalaisuudelta olen oppinut erään käsitteellisen erottelun, joka soveltuu moniin ongelmiin. Jos meillä on tarve, joka on epätoivottu tai turha, me voimme vapautua siitä joko vastustamalla sitä tahdonvoimalla ja rutiineilla, tai me voimme huijata itseämme luulemaan, että se on jo tyydytetty.

Kolmaskin tie olisi: me voisimme pureutua sen alkusyihin ja analysoida sen psykologisesti tai meditaation avulla, mutta se tie on niin vaikea, että se kannattaa jättää muutamille harvoimme asiantuntijoille: filosofeille, askeetikoille ja mystikoille.

Psykoanalyysin paradoksi, eli ydinongelma siinä, että ongelmia kohdataan käsitellään, on kaksinkertainen kustannus: tarvitaan vuosien koulutusta hankkinut terapeutti sekä sen päälle vuosien koulutusta.

Kaksi muuta tietä edellyttävät vain yksinkertaisen koulutuksen. Joko ihminen itse hankkii työllä ja vaivalla itselleen tietotaidon ja ymmärryksen, joka tukee hänen heiveröistä tahdonvoimaansa - tai sitten työn suorittaa hänen puolestaan poppamies, joka ymmärtää ihmisyyden niksit ja tunteiden huijauskonstit.

Tässä on oikeastaan ideaalisti toimivan tieteen ja uskonnon ero. Tiede toimii ideaalisti vain yhteisössä, jossa kaikki ymmärtävät kylliksi tieteestä arvioidakseen menetelmiä ja lopputuloksia. Uskonto toimii ideaalisti vain jos luottamus shamaaniin on riittävän vahva.

Uskon, että tulevaisuudessa tiede asteittain tulee ymmärtämään mitä poppaskonsteja siltä vaaditaan, jotta se palauttaa kansan luottamuksen asiantuntijoihin. Lääke tarvitsee tuekseen placeboa, eli syvää uskoa lääkkeet tehoon.

Tätäkin tarkoitan sillä, että huijaamme itsemme luulemaan, että tarve on jo tyydytetty. Sairaus on hoidettu, lääke tehoaa. Parempi tietenkin olisi että samaan aikaan lääke myös tehoaisi, mutta joskus se on liikaa vaadittu. Huoli poistuu ja potilas pystyy taas syömään ja nukkumaan. Hänen luottamuksensa muihin ihmisiin on tervehtynyt, koska joku toinen kuunteli häntä ja tahtoi auttaa. Joku uhrasi aikaansa, mitä enemmän sen parempi.

Hyvä tulevaisuuden tiede tulee olemaan siinä määrin humanistista, etteivät tutkijat salli ihmisyyden huijata itseään, mutta samaan aikaan heillä on sydäntä hieman huijata muita ihmisiä.

Kuten Buddha opetti: sekoita lääkkeeseen sen verran hunajaa, että potilas nielee sen mukisematta. Ja kuten Jeesus opetti: sekoita sanoihisi sopivasti uskon ja toivon hunajaa, jotta potilas luottaa siihen, että hän parantuu.

Markkinaväki on ilolla hyväksynyt sen, että kuluttajat kaipaavat tarinoita. He ovat valmiimpia ostamaan, kun tuotteella on tarina, ja kun myyjällä on tarina. Ostopäätös avaa myös ostajalle ovet menestykseen. Siitä tulee hieno tarina.

Tieteen historia on kokoelma tarinoita, jotka ovat uskonnollisten eeposten tavoin vain valikoituneet tuhansien joukosta.

Tieteelle tapahtuu kaksi asiaa, kun se saa tradition ja suurten kertomusten voimaa: sen vaikutusvalta lisääntyy, mutta samaan aikaan lisääntyvät myös houkutukset ja vaarat sen korruptiosta.

On tehtävä valintoja: kouluttaako yhä lisää ihmisiä, jotta tiede olisi yhä laadukkaampaa - vai jättääkö osa kansasta tiedeuskon varaan? Antaa heidän vain ihailla tieteen saavutuksia ymmärtämättä mitään niiden toimintaperiaatteista - saati sitten niistä metodeista, joiden avulla suurimmat salaisuudet on paljastettu.

Pelkään, että systeemi ohjaa meitä kohti sitä tulevaisuutta, jossa välimatka dosenttien ja tavallisen rahvaan välillä on yhä suurempi. Tuhannet jätetään luku- ja laskutaidottomiksi, koska on ihan sama mitä heille tapahtuu - tai koska kilpailu suorastaan vaatii varoittavia esimerkkejä.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että popularisoimisen sijaan tiedettä ollaan markkinoimassa päättäjille ja äänestäjille. Popularisoinnilla tarkoitan sitä mitä harjoitettiin vielä 1950-luvulla: oli erinäisiä työväenopistoja ja innostusta ilmassa. Puhuttiin itseoppineista tieteilijöistä ja kansanvalistuksesta.

Nykyään puhutaan lähinnä vain niistä ongelmista, joita syntyy, kun tyhmät saavat äänestää.

Tyhmät ja sivistymättömät saavat mellastaa nettifoorumeilla, jossa heidän tyhmyytensä tiivistyy.

Tietämättömien massojen sijaan meillä on vainoharhaisia massoja, jotka jakavat toistensa facebook-sivuille salaliittoteorioita ja tykkäävät niistä miljoonittain.

Mitä tyhmempi uutinen on, sitä varmemmin se leviää. Mitä kärjistetympi on mielipide, sitä enemmän se kerää vastakommentteja ja sitä kautta myös klikkauksia.

Mekanismi on oikeastaan varsin yksinkertainen: neutraali ja totuudenmukainen tieto ei selviä ihmislauman etsiessä jotakin mistä innostua. Edes algoritmi ei tue tolkkua, vaan päin vastoin.

On oikeastaan kolme algoritmia, jotka johtavat katastrofiin:
1.) Se algoritmi, joka on ihmisten korvien välissä, joka saa meidät klikkaamaan otsikkoa, jossa väitetään jotakin yllättävää ja päätöntä.
2.) Se algoritmi, joka toimittajien korvien välissä on oppinut tieten tahtoen synnyttämään tällaisia uutisotsikoita.
3.) Se algoritmi, joka valikoi näiden kahden käyttäytymisen pohjalta kaikkein typerimpiä aiheita meidän omaan uutisvirtaamme.

Lopputuloksena ei ole ydinsotaa, mutta kuitenkin turhuudesta nousevien kohujen ja yleisen epäsovun maksimoituminen. Taantuminen tilaan, jossa yhä useampi alkaa haaveilla sodasta vain saadakseen iskeä jotakin mäsäksi: EU:n, Yleisradion, ministerin naaman.

Järkevä ihminen ei pian tule ollenkaan osallistumaan netissä vellovaan keskusteluun, mikä arvatenkin vain pahentaa asiaa. Jo nyt on nähtävissä, että tietyissä Faceboo-ryhmissä ovat järkevät ihmiset jo kyllästyneet tuhlaamaan aikaansa ja pakanneet kamppeensa. Järjelle jäävät vain pahimmat kahelit, jotka lietsovat toisiaan sellaiseen hurmokseen, että lopulta joku väistämättä kilahtaa. Trollit eivät opi keskustelemaan, mutta fiksut oppivat elämään todellisessa maailmassa virtuaalisen sijaan.

Ei ihmisille jaksa loputtomiin muistuttaa maltista ja kohtuudesta, jos kukaan ei ole "tykkäämässä" kohtuuden ääntä. Täytyy olla luja usko tieteelliseen maailmankuvaan, ettei se syö miestä.

On tietenkin ryhmiä, joihin kokoontuu paljon tolkkua ja asiantuntemusta, mutta en minä niistä ole huolissani. Olen huolissani siitä, että ennen ei hulluin aines ole saanut kollektiivisesti hurrata omalle olemassaololleen.

Moni hämmentyy pienemmästäkin. Muutaman äänekkään toisinajattelijan keskinäisestä mesoamisesta syntyy varmuus siitä, ettei mikään ole niin kuin väitetään. Rokotteet ovat tästä vain yksi esimerkki. MV-lehti on vain yksi esimerkki.

Ongelma on algoritmissa, joka tuottaa loputtomiin uusia ongelmia, ellei siinä tapahdu muutosta. Olisi ensinnäkin lopetettava osallistumasta kaikkiin tyhmiin keskusteluihin, koska ne saavat siitä vain lisää näkyvyyttä.

Ja kuitenkin salaliittolaiset ovat sitä vakuuttuneempia omasta oikeassaolemisestaan, jos heidät ignoroidaan. Mikään ei toimi: vastaväitteet ovat yhtä lailla todiste heidän asiansa vakavuudesta kuin hiljaisuuskin.

Sosiaalisessa mediassa on sentään hyvää se, että alkaa valjeta tieteellisen maailmankuvan rakentamisen vaikeus. On niin monia asiakysymyksiä, joissa ihminen voi ajautua täysin harhaan. On niin monia tapoja, jolla ihminen voi huijata itseään.

Ennen internetkeskusteluja hörhöjen kanssa en osannut edes kuvitella miten monenlaisia argumentaatiovirheitä on olemassa - mihin kaikkeen ihminen kykenee, kun hänellä on tarve uskoa johonkin.

Havahduin siihen, miten vähän tietoteoriat ja tieteenfilosofiat ja filosofiset tieto-opit lopulta opettavat meidän ajattelumme harhapoluista - siitä huimasta erehtymisen potentiaalista, joka meissä kaikissa piilee - ja missä eräät ovat suorastaan mestarillisia.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa "todistustaakka". Kenellä on todistustaakka ufoista? Ufotutkijoiden mielestä ufoja on olemassa niin kauan kunnes skeptikot ovat todistaneet jokaisen tapauksen inhimilliseksi näköharhaksi tai huijaukseksi.

Tapauksia on tuhat, joten käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ufologeilla on täydellinen koskemattomuus. Heitä eivät koske mitkään luonnolliset epäilykset. Jo tämä itsessään riittää syyksi uskoa ufoihin. Jokaisen keskustelun voi voittaa sillä, että esittelee uuden tapauskertomuksen, joka taas täytyy kyetä todistamaan säähavaintopalloksi tai helikopteriksi tai heijastumaksi auton tuulilasissa.

Lopulta pitkän linjan ufologeilla on kokemusta niin monesta voitetusta väittelystä, että heidän uskonsa on täysin järkkymätön. Etenkin nykyään heille riittää selittämättömiä valokuvia jokaiselle elämän päivälle.

Tieteellinen metodi on kuin pato, joka voi murtua erilaisista kohdista. Kun se murtuu, siitä vyöryy läpi kerralla tuhoton määrä todisteita epätieteellisen näkökannan tueksi.

Otetaan toinen ja vielä kolmaskin esimerkki ennen kuin lopetan: Kun uskovainen lähtee sille linjalle, että me voimme saada varmaa tietoa vaikkapa ennustuksista tai ilmestyksistä, ei tämän tiedon määrällä ole mitään rajoja. Johtaja voi tulkita esimerkiksi unessa tai hurmoksellisessa tilassa annettua sanomaa miten päin tahansa.

Tai kun meille kerrotaan tarina miehestä, joka esti pankkiryöstön, koska hän oli aseistettu. Tämä tarina kilpailee rintarinnan sen tarinan kanssa, jossa toinen mies vahingossa ampui oman poikansa, koska ase tahattomasti laukesi. Toinen tarina on lukumäärällisesti yleisempi, mutta tarinoita verrattaessa ei kysytä lukumäärää: kysytään tarinankerronnan taitoja.

Kaikissa näissä tapauksissa tieteellisen metodin pato on murtunut, mihin me voimme ottaa kaksi näkökulmaa, mistä alussa jo puhuin. Me voimme käsitellä tapausta väittelynä, jossa toinen puoli yritetään vakuuttaa. Se on kuin yrittäisi estää sormellaan patoa murtumasta.

Toinen lähestymistapa on kysyä, miksi ihmisillä on tarve uskoa? Siihen me tarvitsemme humanismia, enkä nyt tarkoita mitään naivia humanismia, vaan raadollista valmiutta myöntää, että ihminen on tahdonvoimaltaan ja järjenvaloltaan perin rajallinen olento. Tämän opettaminen kaikille ihmisille lienee tehtävänä mahdoton: eniten mielipiteisiinsä uskoo ihminen, joka ei tiedä aiheesta mitään. Ja vahvimmin tarinaan samaistuu hän, joka hahmottaa tarinan mustavalkoisesti. Ennakkoluulot antavat voimaa ja kaiketi siksi itsepäistä ihmistä verrataan härkään.

Jos tarinat viehättävät meitä, voi tiede joko yrittää poistaa vastapuolen tarinoista viehätyksen, eli esimerkiksi keksiä jotain hypoteeseja siitä, ettei ketään Jeesusta koskaan elänyt. Totuudellisuus on kuitenkin vain yksi monista narratiivin viehättävistä piirteistä ja hyvin pieni osa tarinan lumoa. Silloin todistustaakka on sitä paitsi tieteellä ja tiede myös näyttäytyy ilonpilaajana. Se strategia ei nähtävästi toimi. Mitä vähemmän totuutta tarinassa on, sitä vaikeampi sitä vastaan on argumentoida, koska se on joka puolelta tasaisen liukas kuin öljytty painija.

Toinen vaihtoehto on se, että tiede kertoo oman tarinansa sellaisella tavalla, että se pelkän informaation lisäksi tarjoaa ihmisille myös toivoa. Se ei ole tarina vain totuudesta, vaan myös tarina hyvyydestä, kauneudesta ja sankarillisuudesta. Tulevaisuuden tiede on enemmän kuin Disneyn Leijonakuningas tai James Cameronin Titanic. Liikuttava tarina, jonka ytimeen me voimme sijoittaa haluamamme viestin. Propagandaa, kyllä. Retoriikkaa, totta kai. Eräänlaista humanismia, tietoisuutta tarinan vallasta? Juuri sitä tiede tarvitsee ollakseen kivenkovaa ja kestääkseen aikaa.

Tulevaisuuden tieteenfilosofiaan on sisällyttävä luku tiedon ergonomisuudesta. Informaatio ja emootiot ovat kuin paita ja peppu. Kun tieteellisen maailmankuvan sohvalle istahtaa niin perse ei puudu. Sitä tuskin huomaa, kun selkä ei ole jälkeen päin kipeä. Nyt tiede yrittää samaa kuin kirkko vuosisataa aiemmin: se istuttaa kansan kovalle puupenkille ja kertoo, että jäätelö on epäterveellistä. Kaiken lisäksi se kertoo sen latinaksi, tai ainakin kielellä jota kansa ei ymmärrä.

Valta tekee tieteestä tylsän ja kärttyisen. Tiede vain tiuskii. Ihmiskunta pyytää iltasatua, jossa on selkeä hyvä ja selkeä paha, mutta tieteen kertoma tarina vain lupaa ilmastonmuutosta ja talouskriisejä. Ei se ole tarina, jonka illalla ennen nukkumaanmenoa tahtoo kuulla. En minä ainakaan.

Miksi ei jokainen tiedemies ole yhtä runollinen kuin Carl Sagan?

Rikkumaton yksinäisen nerouden myytti

Yläasteella tai lukiossa muistan useampaankin kertaan kiistelleeni kavereitteni kanssa Beatlesin sävellyksistä. Oli todella häiritsevää, jos laulun perässä luki "Lennon-McCartney". Kyse ei ollut siitä, että "McCartney-Lennon olisi ollut yhtään sen parempi. Häiritsevää oli se, että tekijyys jäi epäselväksi.

Monet pitävät George Harrisonin biiseistä kenties siksi, että niistä tietää tekijän - tai ainakin sellainen kuva on syntynyt jälkipolville, että juuri Harrison oli bändin yksinäinen, mystinen nero:
Taxman (Harrison, Revolver 1966)
While My Guitar Gently Weeps (Harrison, White Album, 1968)
Here Comes the Sun (Harrison, Abbey Road 1969)
Something (Harrison, Abbey Road)

John Lennonin "Imagine" on ehkä ikimuistoisin Lennonin biisi, koska hän on saanut siitä jakamattoman kunnian. Se tosin häiritsee, että Lennonin levyillä on mukana Yoko Ono - ja etenkin läsnäolo näkyy musiikkivideoissa.

Nyt en kiistä sitä, ettei Yoko Ono olisi aivan uskomaton taiteilija, nero hänkin. Yoko Onon uralla merkittävämmäksi kuitenkin muodostuu se taide, jonka hän teki Lennonin kuoleman jälkeen. Hän todisti kykenevänsä taiteeellisiin oivalluksiin ja poliittisiin kannanottoihin omin voimin. Lennonin kanssa eläessään hän oli kaiken aikaa maailman suurimman bändin ja sen räiskyvän keulakuvan varjossa.

Paul McCartney, John Lennon ja Yoko Ono ovat kaikki todistaneet, että he pystyvät suuriin tekoihin. McCartneyn ura Beatlesin jälkeen on kyseenalainen, mutta sittenkin teki useita hyviä biisejä - ja ennen kaikkea hän teki rahaa. Sopimusneuvotteluissa ja bisneksissä hän oli taitava - ja ymmärsi myymänsä tuotteen arvon.

Beatleseista kukaan ei soolourallaan varsinaisesti häpäissyt itseään. John Lennon kaikin keinoin toki yritti karistaa suuren faniyleisön varjon, mutta epäonnistui. Hänelle annettiin anteeksi sodanvastaisuus, alastomuus,  varhainen kuolema ja jopa Yoko Ono, lopulta. Kuolema auttoi kaikessa muussa, vaikka se tuntui rikolliseltä että liki Jeesuksen mittainen mies lähti jo liki Jeesuksen iässä.

Yoko Ono ei ollutkaan miljoonien perässä. Hän olikin aidosti sitä mieltä tempauksista kuin John. Hän ei kääntänyt takkiaan taiteessa tai politiikassa. Hänelle oli pakko antaa anteeksi, koska hän ei muuttunut ihmisenä, mikä on aina upeaa. Eivathän Lemmy tai Bowie myöskään pettäneet fanejaan kääntämällä kelkkaansa. Scorpions käyttää vieläkin nahkaliivejä.

Eräällä tavoin Yoko Ono käyttäytyi kuin ne muinaisten legendojen vaimot, jotka elävinä astuvat veneeseen, jossa heidän edesmennyt miehensä makaa. Purteen kasatut risut sytytetään tuleen ja se työnnetään irti rannasta. Vaimo palaa miehensä mukana, kunniallisesti, kuten vaimon kuuluu.

Vene on julkisuus. Risuja ovat taide. Rohkeasti Yoko Ono lähti miehen viimeiselle matkalle ja syleili populaarikulttuurimme liekkejä.

Kaikissa mainituissa yhteyksissä häiritsevaa on vain se, jos emme tiedä taiteellisten ideoiden alkuperää ja tekijyys on epäselvää. Muusan tehtävä on olla aito taiteilija, ehkäpä jopa suurempi kuin rakastettunsa tai puolisonsa. Hän saa kuitenkin esiintyä taiteilijana vasta erottuaan - yleensä puolisostaan, tai tämän kuoltua. Yhdessä ollessaan on kahden oltava yksi - jompi kumpi. Kaksi ei voi ajaa. Toisen on oltava kartanlukija. Hän jakaa vaarat, mutta ei kunniaa.

On todella suuri ongelma, jos suurelle taiteiljalle elämänsä uhraavan tosifanin täytyy arvailla kuka on vastuussa tähti-iskelmien inspiraatiosta ja alkuoivalluksista. Vähintään Lennon-McCartneyn lauluissa täytyy korvakuulolta tietää onko laulaja John vai Paul. Täytyy tietää kumpi on kirjoittanut sanat. Ei rukoustakaan voi lausua, ellei tiedä kuka on toisessa päässä. Kyse on identiteettirikoksesta.

Beatlesin tosifanin tuntee siitä, että hän on selvittänyt kaikkien Lennon-McCartney-biisien kohdalla kumman biisistä on pohjimmiltaan kysymys. Vasta silloin musiikki kantautuu hänen korviinsa pyhänä. Ei tarvitse elää taiteelisen tekijyyden epävarmuudessa. Fani saa olla suorassa yhteydessä nerouteen joka on yksi, jakamaton.

Jaettu kunnia mestariteoksesta on hieman kuin tenniksen nelinpeli. Nelinpeli ei koskaan tule olemaan arvossaan kuin alle 10% kaksinpelistä, koska turnausvoitot ovat jaettuja. Jokainen nelinpelivoitto merkitsee että ikään kuin jäisi toiseksi, koska elää partnerinsa varjossa.

Voitto on puolikas, ja pilkottaessa voitto kadottaa arvostaan 90% - ellei enemmänkin. Muusikon on todistettava itsensä soolouralla - edes todistettava, ettei hänestä ole soolouralle. Sitten hän voi luopua minuudestaan ja sulautua osaksi bändiä, joka on yksi, jakamaton.

Bändi voi olla kuin Juventus tai Real Madrid, enemmän kuin osiensa summa. Mutta silloin tekijyys ei ole enää epäselvää: tekijä on bändin kollektiivinen pyhä henki, jonka kosketuksen myös yleisö voi tuntea laulaessaan mukana kertosäettä.

Tämä sama ilmiö pätee urheiluun, musiikkiin ja myös kirjallisuuteen... mutta kirjallisuudessa ei kollektiivilla ole samanlaista lumovoimaa, ellei yleisö saa jotenkin osallistua.

Miksi minä mietin tällaista?

Olen koettanut murtaa tätä myyttiä ja epäonnistnut pahoin. Olen havainnut konkreettisesti, ettei taburikkomuksesta seuraa edes vihastusta. Siitä ei seuraa edes naurua. Pelkkää hiljaisuutta.

2013 julkaisin runokirjan nimeltään Saattaa sisältää pähkinää. Kirjasta ilmestyi 11 arvostelua, mikä oli erittäin mukava yllätys. Yhdessäkään näistä arvosteluista ei kuitenkaan pureuduttu mukana olleisiin REMIX-runoihin, joissa tekijyys oli epäselvää. Olin ottanut eri määriä vaikutteita ja suoria lauseita Keijo Kuuttiolta, eikä runoista pystynyt sanomaan mikä osa oli omaa tekstiäni ja minkä metaforan tai oivaltavan lauseen oli puolestaan kirjoittanut Keijo Kuuttio Kokkolasta.

Kukaan ei haukkunut runoja. Kukaan ei arvostellut ideaa, tuominnut sitä tai kehunut omaperäiseksi. Koska tekijyys oli räikeän epäselvää, oli kyse taburikkomuksesta ja siksi näistä runoista ei mainittu sanallakaan.

Kyse oli poeettisesta nelinpelistä - tai ei ollut edes selvää mistä oli kyse.

Maailmaasyleilevin havainto tässä kohtaa on se, että tekstiä on lähes mahdotonta arvioida sinällään - irrallaan tekijästään. Ja tämän myös 1900-luvun kirjallisuudentutkimus on karusti havainnut, kun se on teoreettisesti pyrkinyt pyristelemään irti biografismista, eli tutkijan roolista pelkkänä taiteilijan elämäkerturina.

On viheliäistä puuhaa yrittää tutkia tekstiä irrallaan tekijästä, tyylilajien tai lukijakokemuksen tasolla. Kun teksti irroitetaan tekijästään, se tuntuu väkivallalta. Se suututtaa, naurattaa ja ikävystyttää. Ennen kaikkea siihen ei voi suhtautua vakavasti. Se on taburikkomus - tai oikeastaan enemmänkin. Ennen teoriaan perehtymistä on lähes mahdotonta kuvitella, mitä sillä voitaisiin saavuttaa.

Nyt en halua kritisoida niitä tutkijoita, jotka tätä kiveä yrittävät vierittää. Kuten totesin, olen itsekin yrittänyt tuottaa tekstiä, joka olisi jollain tavoin tekijästään riippumatonta. Se on vaikeaa, mutta yllättävän hauskaa.

Teksti voi olla hiton hyvä. Kun lukija kysyy "Kuka tämän hienon tekstin on kirjoittanut?", ei siihen voi vastata "kukaan ei tiedä".

Se on hieman kuin olisi tapahtunut murha, jota kukaan ei voi selvittää. Tuntuu raivostuttavalta, ettei kukaan edes yritä.

Minulla ei ole mitään hyvää anonyymia tekstiä vastaan, mutta jokin siinä alkukantaisella tasolla tökkii. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka hiljattain ilmestynyt Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran Ihmiskokeita -teos, jonka tekijyys on kiehtovalla tavalla hämärtynyt. Tekijöitä on 14, ja jokaisen nimellä on julkaistu erillinen teos. Ketä ei aivan valtavasti riipoisi se, ettei jokaisen yksittäisen idean tai nokkelan lauseen kohdalla voi tietää kuka on äänessä. Kenelle kuuluu kunnia onnistumisesta tai tappiosta?

Hieman kuin tennistä pelattaisiin säkki päässä verhon takana. "Joku" voittaa on pahempaa kuin se, ettei kukaan voittaisi. On pakko tietää. Muu on kidutusta.

Mainittu kirja on tulvillaan hienoja katkelmia, joissa tekijät ovat antaneet parastaan. Toistan: Ihmiskokeita on täynnä oivalluksia, mutta siitä ei pääse mihinkään, ettei se olisi räikeä taburikkomus.

Kirja itsessään voi olla miten hyvä tahansa, mutta sillä täytyy olla selkeä, yksiselitteinen kirjoittaja.

Miksi?

En minä tiedä. Kenties siksi, että kirja merkitsee länsimaissa juuri tekijänsä itsenäisen ja riippumattoman nerouden ilmentymistä. Häntä ei ole kukaan sensuroinut tai korjaillut. Kustannustoimittajan nimeä ei kirjasta löydy. Jos kirjailija ymmärtää oman parhaansa, hän ei kiitä ketään muuta kuin äitiään ja Jumalaa.

Kirja eroaa elokuvasta siinä, että elokuvassa kunnia täytyy jakaa ohjaajan ja näyttelijöiden kanssa - ja pienen osan ehkä saa käsikirjoittaja tai kuvaaja tai leikkaaja - jos sattuu voittamaan Oscar-pystin, mutta silloin hän saa taiteellista kunniaa sitä kautta, että hän on yksilölajissa päihittänyt muut saman lajin edustajat, eli hän on voittanut leikkaajien Wimbledonissa. Hän saa pystinsä yksin. Elokuvalla ei siinä vaiheessa ole väkiä. Elokuva on yhä ohjaajan erityisomaisuutta, vaikka leikkaaja olisi miten hyvä.

Nero voi olla nero vain yksin. Kaunain tapa ajatella taiteilijan ja muusan välinen suhde on taiteilijan kuvitteleminen vampyyriksi. Hän imee uhreistaan mehut. Hän käyttää muita ihmisiä vain hyväkseen.

Sellainen on nero. Muut ihmiset osallistuivat hänen taiteeseensa vain rakennusmateriaalina.

Esimerkki emergenssistä: mediaani

Emerginssin käsitteestä on esitetty historiassa useampiakin määritelmiä, mutta näiden määritelmien tueksi on ollut aina yhtä vaikea keksiä esimerkkejä. Muistelen aiemminkin moittineeni filosofiaa siitä, miten aina jumiudutaan johonkin toimimattomaan esimerkkiin, jonka joku auktoriteetti on esittänyt, eikä päästä keskustelussa eteen päin.

Todettakoon samaan hengenvetoon, ettei filosofian tehtävänä yleensä ole aiheissa eteen päin pääseminen, vaan perehdyttäminen akateemiseen diskurssiin. On tiedettävä mistä aikojen saatossa on puhuttu, jotta vastapuolen voi tyrmätä toteamalla, että hän jaarittelee vanhoja. Amatööri innostuu aiheesta kuin aiheesta, kun taas aito akateemikko hymähtelee ikävystyneesti aiheelle kuin aiheelle.

Joka tapauksessa tulin tänään pyöräillessäni keksineeni niin yksinkertaisen esimerkin emergenssistä, että sitä ei taatusti ole kukaan lausunut ääneen, peläten että se on kulunut klisee tai vähäpätöisyydessään pöyristyttävä.

Emergenssi liitetään yleensä keskusteluun "tietoisuuden" synnystä aivoissa. Emergenssiin uskovat ovat yleensä materialisteja, jotka eivät usko sieluun, mutta he eivät myöskään hyväksy fysikaalista reduktionismia, jossa "sielutieteen" ilmiöt palautetaan neuroneihin ja välittäjäaineisiin, siis sähköön ja kemiaan.

Diskurssi on monimutkainen ja moni ei varmaan tunnista itseään kummaltakaan puolen tätä kuvausta, mutta kutakuinkin tällaisen asetelman kautta olen itse tullut tuntemaan emergenssin käsitteen.

Emergenssin määritelmässä on keskeistä se, että useamman samanlaisen elementin holistisesta kokonaisuudesta voidaan löytää jotakin sellaista, mitä ei löydy näistä osatekijöistä itsestään. Ihmisen aivoista esimerkiksi voidaan löytää jotain, mikä ei palaudu synapseihin. Aivosoluilla ei ole tietoisuutta, joka taas aivoilla mystisesti näyttäisi olevan. Tietoisuus emergoituu rakennustekijöistään. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Äärimmilleen viety esimerkkini emergenssistä perustuu kahteen tavalliseen noppaan.

Yhdellä nopalla ei ole mediaania. Jos heitämme noppaa miljoona kertaa, me saamme teoriassa (jos noppa ei ole painotettu) jokaista silmälukua tasaisen määrän. Yksittäisellä nopan tilastossa ei ole keskijakaumaa tai mediaania, eli ykkösen heittäminen on yhtä todennäköistä kuin kuutosen heittäminen.

Kahden nopan systeemissä puolestaan emergoituu näkyviin keskijakauma ja sitä kautta myös selkeä mediaani, eli kahden nopan yleisin yhteissumma, joka on "7".

Kummallakaan nopalla ei yksinään ole tätä ominaisuutta. Niillä on se vain yhdessä. Niinpä uskallan väittää, että ainakin itse tuntemieni määritelmien puitteissa kyse on yllättävän yksinkertaisesta, mutta samaan aikaan yllättävän vahvasta emergenssistä, puhummehan alkeistason matematiikasta ja systeemistä, jossa olioita on ensin yksi ja sitten kaksi.

Nopilla on muutenkin ominaisuuksia, jotka yllättävät varomattoman loogikon. Olen huijannut monia järkeäviä ihmisiä kysymällä (ilman liian pitkää miettimisaikaa), ottaisivatko he ennemmin kaksi perinteistä 6 sivun noppaa vai yhden nopan, jossa on 12 fasettia, numeroilla 1 - 12.

Astelma ei ole ollenkaan niin viaton kuin aluksi olettaisi. Valinnallaan voi hankkia radikaalin etulyöntiaseman tai joutua pahasti alakynteen, riippuen pelistä.

Kahdella 1-6 silmän nopalla on esimerkiksi mahdotonta heittää yhteissummaa "1". Pienin summa on 1 + 1, eli 2. Toisaalta samaan aikaan kahdella nopalla on vaikea heittää lukua "12", koska se onnistuu vain 1/6 x 1/6 = 1/36 - siis peräti kolme kertaa harvemmin kuin nopalla, jolla voi kerralla heittää "12". Yhdellä nopalla suurin ja pienin osuvat keskimäärin yhden kerran 12:sta. Äkkiseltään juuri kukaan ei tule ajatelleeksi, että suurimman summan todennäköisyys vaikeutuu peräti kolmenkertaiseksi, kun noppia annetaan yhden sijasta kaksi.

Sen sijaan luku "7" kummittelee tilastoissa. Se osuu summaksi peräti 6 kertaa useammin kuin "2" tai "12".

Tilastomatematiikka on monille vaikeaa, vaikka he muuten ymmärtäisivät luvuista ja pärjäisivät matematiikassa. Heidän intuitionsa huijaa heitä, vaikka paperilla he tietävät miten numerot kuuluisia asetella. Nopilla täytyy leikkiä ennen kuin niiden kiero luonne tulee tutuksi. Ehkä siksi nopat ovat pysyneet niin suosittuina läpi vuosituhansien. Niissä tuntuu olevan jonkinlaista magiaa.

Geenimuuntelusta ja tieteen vaikeasta kokonaiskuvasta

Täydensin myös kesken jäänyttä kirjoitusta parin viikon takaa: mimesis-ja-ihmisyyden-kayttoopas

- - -

Tieteen viljelystä

Tiede on haastava kohde kritisoitavaksi, koska muutamien terävien lauseiden dialogissa on lähtöoletuksena helposti se, ettei puhuja ole ymmärtänyt tieteen lähtökohtia tai tunnusta sen huimia saavutuksia, koska päätyy töksäyttämään jotakin ikävää tieteestä.

"Tieteen" kritisoiminen on eri asia kuin tiedeyhteisön tai yksittäisen tieteentekijän kritisoiminen. Tiedeyhteisöjä on lukuisia, mutta nykyään useampiakin niistä näyttäisi leimaavan samantyyliset asenteet ja sosiaaliset kuviot. Voidaanko puhua tieteen rakenteellisista ongelmista, jos lainsäädäntö, poliittiset asenteet tai rahoittajat pakottavat yliopistot tietynlaiseen toimintakulttuuriin?

Eikö tieteellä voisi laajemminkin tarkoittaa niitä yhteiskunnallisia olosuhteita, joissa syntyy laadukasta opetusta ja tutkimusta?

On selvää, että tiedeyhteisö haluaa säilyttää itsellään oikeuden kritisoida jäsenkuntaansa. Jokainen tieteenala ja tiedeyhteisö on alusta saakka herkästi mieltänyt itselleen  kiltaoikeudet. Kilta ratkaisee itse sisäisesti omat kiistansa. Se ei hyväksy jäsentensä altistamista tavallisten roskajoukkojen tuomioille. Niinpä maallikkojen valitukset harvoin otetaan vakavasti, silloinkin kun aihetta olisi.

Tiedeyhteisöjen kritisoiminen tulisi myös erottaa tieteenaloihin kohdistuvasta kritiikistä. Yhteiskuntatieteilijöitä on helpompi vähätellä kuin lääkäreitä, vaikka samaan aikaan kaikkein eniten nurinaa tuntuisi kohdistuvan juuri lääketeollisuuteen ja medikalisaatioon.

Väittäisin, että lääkäreihin kohdistuva kritiikki ei nykyään kohdistu niinkään tieteeseen. Ongelma liittyy enemmänkin rahatalouden valtaan. Tilanne silti murentaa myös tieteen uskottavuutta, jos lääkärikunta hahmottuu asiantuntijoiden sijaan pikemminkin reseptioikeuksien jälleenmyyjinä.

Olen taipuvainen ottamaan asioihin sosiologisen tai jopa transsendentaalisen tarkastelukulman. Transsendentaalisella tarkoitan nyt sitä, että yksittäiset esimerkit kohoavat herkästi ajan ja paikan tuolle puolen. Niistä tulee ilmiöitä, ja ilmiöt ovat kuolemattomia, siinä missä yksittäiset ihmiset tai kansakunnat syntyvät, kukoistavat ja vaipuvat unholaan.

Tiedettä transsendentaalisena oliona rakastava filosofi tuskin voi estää sitä, että todellisen maailman esimerkit tiedeyhteisöistä tuntuvat joskus epätäydellisiltä varjoilta täydellisen itsekriittisesti totuutta tavoittelevan ideaalin rinnalla.

Tässäkin on tärkeä erottelu: tieteen langue ja tieteen parole. Kun me kultivoimme, eli viljelemme tiedettä, on joskus myllättävä koko maa ja asennettava salaojaverkostoja, ja joskus on alistuttava nypittämään yksittäisiä rikkaruohoja. Jos on puhe tieteen makromanageroinnista tai mikromanageroinnista, niin seuraava tapaus käsittelee edemmänkin jälkimmäistä: hyvin vähäpätöiseltä tuntuva tapaus havainnollistaa mielestäni sitä, miten karkeat, mustavalkoiset mielikuvat ottavat meistä vallan, jos emme salli pyhiä ideaaleja kritisoitavan.

GMO-viljelyn viisi, kuusi, seitsemän osapuolta

Olen aiemminkin kritisoinut Skepsis ry'tä siitä, miten se on varomattomasti lavastanut aidon poliittisen huolen pelkäksi hörhöjen populismiksi: geenimuuntelu ja skepsis (2014)

Aiemmassa kiroituksessani erottelen geenimuunteluun liittyvät huolet erilaisten tieteenalojen erityisongelmiksi. Skepsis ymmärtää kysymyksen yksisilmäisesti koskevan vain ruoan turvallisuutta. Jos GMO-vilja ei tuota ihmiselle vaaraa, se tulisi tietenkin automaattisesti ja hetimiten sallia.

Skepsis on redusoinut "tieteen" pelkäksi teknologiaksi. Pahin esimerkki sen tieteeseen kohdistamasta välinpitämättömyydestä on tiedote, jossa yhteiskuntatieteilijöitä ilkikurisesti moititaan siitä, että he ovat sotkeneet nenänsä asiaan joka ei heille kuulu - eiväthän he edusta "tiedettä" siinä määrin kuin Skepsis.

Pelottavasti tällainen mediapeli on kuitenkin onnistunut, ja akateemisessa yhtäväpiirissäni valtaosa pitää GMO-kriittisiä äänenpainoja pelkkänä hörhöilynä, koska onhan Skepsiskin jo todennut, että huoli geenimuuntelusta on sukua homeopatialle.

Miksi sitten geenimuuntelusta tulisi olla huolissaan? Eikö ole pieni riski, että jokin peloista realisoituu?

No, itse asiassa GMO-kriitikoiden pelot ovat jo realisoituneet, mutta tapahtumista ei voi tieteellisesti uutisoida asioiden oikealla nimellä, koska silloin myönnettäisiin, että hörhöt olivat oikeassa. On varovasti pidettävä erillään kaksi asia, jotka oikeasti kuuluvat yhteen: geenimuunnellut kasvit sekä ne myrkyt, joita ne on jalostettu kestämään. Yhtä ei olisi ilman toista.

Palaan vielä hetkeksi kiistan osapuoliin. Toisella puolella meillä on: teknologiatieteitä ihannoivat skeptikot, ylikansalliset suuryritykset sekä joukko Nobel-palkintoa janoavia geenitutkijoita. Skeptikoiden pyhänä tehtävänä on kääntää ihmisten mielipide sille kannalle, että geenimuuntelu on maailman pelastus, eikä siihen liity mitään vaaroja.

Tämä ei liity millään tavoin "skeptisyyteen", vaan kyse on pelkästä hurmasta ja politikoinnista. En odota, että yksikään maamme tuhansista skeptikoista myöntäisi olleensa väärässä. vaikka pian lyön pöytään kiistattomat todisteet.

Toisella puolella meillä on myöskin useita toimijoita, ei vain hörhöjä. Viljelijät ovat huolissaan siitä, että he joutuvat maksamaan geenimuunnellusta viljasta tai heidät kilpaillaan ulos markkinoilta. Yhteiskuntatieteilijät, filosofit ja aktivistit (ne muutamat, jotka uskaltavat ottaa kantaa arkaluonteiseen kiistaan) ovat huolissaan siitä, voiko ihmisten hengen mahdollisesti pelastavista keksinnöistä pyytää rahaa. Luonnonsuojelijat ovat myöskin huolissaan ja menen siihen pian. Lisäksi on hörhöjä, joita kiinnostaa geenimuunnellun ruoan turvallisuus.

Geenimuuntelun todelliset vaarat ja niiden realisoituminen

Yhteiskunta-aktivistien pelko elämää pelastavilla patenteilla rahastamisesta realisoitui viime syksynä, kun oikeusjuttu Martin Shkrelia vastaan nousi otsikoihin. Hän oli hankkinut AIDS-lääkkeen oikeudet ja nostanut hintaa 55-kertaiseksi, niin että yksi pilleri maksoi pahimmillaan 750 dollaria:
http://www.bbc.com/news/world-us-canada-34320413

Martin Shkreli ei edes joutunut oikeuden eteen siksi, että hänen hinnoittelunsa olisi moraalitonta. Virallisesti häntä syytetään muista talousrikoksista. Köyhien rahastaminen ei ole edes mikään ongelma, mutta valtioilla on sentään vielä kykyä reagoida, jos niitä yritetään kusettaa.

2000-luvun vaihteessa Voima-lehden toistuvana teemana oli huoli vakuutuslaitoksemme amerikkalaistumisesta. Pelättiin, että vakuutuslaitoisten tehtäväksi tulee korvausvaatimusten pakoilu, mitä Yhdysvalloissa on harrastettu vuosikymmeniä. Nykyään tämäkin huoli on realisoitunut, kun vakuutuslaitos voi rekrytoida väkeä näin:

"Työkyvyttömyysratkaisuyksikössä arvioidaan työkyvyttömyyseläkettä hakevien työkyky yhteistyössä vakuutuslääketieteen ja kuntoutuksen yksikön kanssa ja annetaan yksilöllisesti perustellut hylkäävät päätökset"

Teknologia ei itsessään aina synnytä hirviöitä, mutta ihmiset, joiden valtaan se lankeaa, voivat muuttua hirviöiksi. Tällöinkään syy ei ole yleensä ihmisissä itsessään, vaan systeemissä, joka utopistisessa kehitysuskossaan sinisilmäisesti sulkee korvansa ämmien huolilta ja laiminlyö kaikkea itsekriittisyyttä.

Yhteiskuntatieteet ovat tieteiden joukossa piian asemassa sikäli, että ne saavat usein siivota teknologiateollisuuden aikaansaamia sotkuja. Teknologiausko ja rahavalta mielellään yhdessä edistävät liberalismia ja horjuttavat moraalia, jotta toinen saisi luvan rakentaa Frankensteinin hirviön ja toinen saisi luvan juhlia linnassaan ilman pelkoa talikoin aseistetun väkijoukon huomiosta.

Varsinaiseen asiaan: miten geenimuuntelu on koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään? Patentteja voidaan käyttää väärin kaikilla aloilla, miksi yhden alan tulisi olla erityistapaus?

Skenaario on niin pelottava, ettei siitä puhuta, vaikka uhkakuva on jo käynyt toteen.

Aloitan kiehtovan kauniista faktoista:

"Yhdellä hehtaarilla Amazonin sademetsää voi kasvaa yli 300 puulajia ja vielä suurempi joukko puuvarrettomia kukkakasvilajeja." - Wikipedia: Amazon

Joita seuraa toinen yhäkin varsin kiehtova fakta:

"Tuoreet niityt ovatkin olleet perinteisen maatalouden parhaita heinämaita. Ne ovat myös lajirikkaimpia perinnebiotooppejamme ja edustavalla tuoreella niityllä voi kasvaa 30-40 kasvilajia neliömetrillä." LINKKI: Perinnemaiseman luokittelua

Rehevimmillään alkuperäinen luonto on perinteisessä maanviljelyksessä (johon kuuluvat niityt osana kiertoviljelyä sekä villikasvien salliminen ojissa ja pientareilla) köyhdyttänyt jonkin verran lajirikkautta, mutta silti sallinut kymmenien lajien rinnakkaiselon.

Ja lopuksi kolmas fakta:

"After deregulation in 2005, glyphosate-resistant sugar beet was extensively adopted in the United States. 95% of beet acres in the US were planted with glyphosate-resistant seed in 2011" - Wikipedia: Genetically modified food

Glyfosaatti on torjunta-aine, joka tappaa rikkaruohoja, mutta ei geenimuunneltuja lajikkeita. Toisin sanoen glyfosaatilla käsitellyllä pellolla ei kasva muuta kuin geenimanipuloitua viljaa.

Hyvästi sademetsän 300 lajia. Hyvästi perinnemaiseman 30 lajia.

Geenimuuntelu edustaa täydellista sukupuuttoaaltoa ympäri maailmaa. Me emme puhu vain 300:sta tai 30:stä lajista, vaan kaikkien maailman maiden erilaisista luonnollisista kasveista. Puhumme ehkä 30.000 lajista, joiden sijaan yhtäkkiä kasvaa vain yhtä geenimuunneltua hyötykasvia.

95% viljelijöistä siirtyi käyttämään glyfosaattia ja geenimuunneltuja kasveja. En tiedä miten näin nopea massakuolema-aalto voi olla pelottamatta ihmisiä, ellei kyse ole ymmärryksen vajavaisuudesta ja hörhöyden sumuverhosta.

Emme puhu vain rikkakasveista. GMO-viljat on kehitetty sietämään myös hyönteismyrkkyjä tai suorastaan itse kehittämään torjunta-aineita. Hyönteisten myötä kuolevat myös linnut, jotka niitä söisivät.

Myrkkyjen on hiljattain Harvardin tutkimuksessa osoitettu olevan lähes kiistattomia syypäitä mehiläisten joukkokuolemaan:

http://www.uusisuomi.fi/tiede-ja-ymparisto/85779-mehilaisten-joukkotuho-ihminen-varmuudella-syyllinen-todiste-myos

Geenimuuntelun vastustamisesta on tullut hörhö-leiman vuoksi niin arkaluontoista, ettei GMO-lajikkeiden ja myrkkyjen yhteyttä uskalleta aina mainita uutisoinnissa. Harva siis lausuu ääneen tai edes haluaa ymmärtää kiistatonta yhteyttä geenimuuntelun ja uusien kasvi- sekä hyönteismyrkkyjen välillä.

Lajikuolemaa pelättiin. Se toteutui. Mehiläisten joukkokuoleman epäiltiin ihmisen aiheuttamaksi. Sekin pelko osoittautui todeksi, kun tappajaksi paljastuivat neonikotinoidit, jotka on myöskin kehitetty juuri geenimuunneltua viljaa varten.

Tärkeimpien pölyttäjien katoaminen on johtanut heikkoihin satoihin ympäri maailmaa, mutta toistaiseksi on vältytty pahimmalta. Jopa Suomessa on muista syistä nähty surkeita mustikkavuosia, kun halla on tappanut kimalaiset.

Geenimuuntelu on mehiläisissä mitattuna tappanut enemmän henkiä kuin ruuti ja atomipommi yhteensä.

Hörhöt eivät voittaneet. Eivät he edes ymmärrä juhlia. Ei ole juhlalle aihetta muutenkaan,

Skeptikot on kiistatta lyöty, mutta he hävisivät omalle ylimielisyydelleen. Ketään ei julisteta voittajaksi.

Pahin uhkakuva on silti vielä toteutumatta. Geenimuuntelun mahdollistamien myrkkyjen aiheuttama lajikuolema ei ole katastrofaalisin mahdollinen seuraus. On myös mahdollista, että lajiston yksipuolistuessa kehittyy kasvitauti, joka kerralla ja yhtäkkisesti tuhoaa sadon kokonaisessa maanosassa.

Jos 95% viljelijöistä käyttää samaa lajiketta ja sitten juuri siihen lajikkeeseen iskee uusi tauti...

Tätä on pelätty virologiassa ja biologisessa ekologiassa (eli muissa kuin utopistisisssa kehitystieteissä) jo pidemmän aikaa, mutta Skepsisen näkökulmasta nämä eivät lukeudu tieteisiin, koska eivät tuota käsinkosketeltavia teknologisia härpäkkeitä, vaan maailmanlopun ennustuksia. Vastaavia katastrofeja on silti jo useaan otteeseen pienimuotoisemmin tapahtunut. Koskaan aiemmin vain lajisto ei ole ollut näin yksipuolista. Seuraava juttu banaaneista kannattaa lukea, jos tieto on uusi:
http://edition.cnn.com/2015/07/22/africa/banana-panama-disease/

Geenimuuntelu voi pelastaa maailman ruokatuotannon tai sitten se voi laukaista ennennäkemättömän nälänhädän.

Onko väliä, että ruoka on turvallista syödä, jos sitä ei riitä syötäväksi?

Aikaansaaminen, raha ja vuodenaikojen kierto

Kesä oikeastaan alkoi jo äitienpäivänä, kun heitin talviturkin ja poltin nenäni, mutta lähestyvä lomakausi ei huoleta minua. En odotakaan saavani kesällä mitään ihmeellistä aikaan. Lämpö ja vapaus lamaannuttavat minut niin, etten osaa keskittyä muuhun kuin eksistentialistiseen onneen, joka on ehkä pahin vastustajani. Sallin sen, etten saa kesällä paljoakaan julkaistuksi, mutta olen silti suoraan sanottuna kauhuissani.

Kirjastoapuraha saapui jälleen, ja nyt suurempana kuin koskaan. Odotin, etten saisi penniäkään, sillä apurahaa myönnetään nykyään aiempaa harvemmalle. 6.000 euroa yllätti minut täydellisesti. Odottamattoman suuren luottamuksenosoitus suorastaan työnsi minut hetkeksi raiteiltaan.

En pelkää sitä, ettei runoja syntyisi kesällä kymmenittäin, mutta apuraha myönnettiin esseiden (tai asiatekstin) kirjoittamiseen. Se tuntuu liian suurelta vastuulta. En ymmärrä miten koskaan kykenisin siihen, vaikka osaisinkin. Tarvitsen jonkin korkeamman apua - etenkin jonkin ulkopuolisen valvovan auktoriteetin pakottamista. Nyt ovat arvossaan roti sekä tarkat aikataulut.

Noin kuukausi sitten katsoin pitkän tauon jälkeen elokuvan Good Will Hunting, josta taas löytyi pari uutta oivallusta. (Robin Williams oli lukioiässä suurimpia idoleitani ja Kuolleiden runoilijoiden seura on vaikuttanut elämääni mittaamattoman paljon.) Eniten minua kosketti se, miten Good Will Huntingissa puhuttiin rohkeudesta: on aivan totta, että olen kauhusta jäykkänä, kun mietin että minun oikeasti pitäisi julkaista filosofinen teos akateemisten filosofien ja muiden kriitikoiden pureskeltavaksi.

En epäile sitä, etten kirjoittaisi tai ajattelisi kyllin hyvin, kun tarve vaatii. Mietin enemmän sitä, onko moni muu asia laatua tärkeämpää - esimerkiksi ottavatko akateemiset filosofit edes kantaa kirjaan, jonka kirjoittaja niin röyhkeästi tekee oikeaa filosofiaa, eli esittää uusia kysymyksiä ja luo uusia käsitteitä. Se on helpompaa vaieta kuoliaksi kuin ymmärtää syvällisesti. Suomessa ei ole oikeastaan edes julkaistu filosofiaa, joka olisi kirjoittajan omaa. Aiemmin meillä on kaikki tuotu ulkomailta tai uutettu menneisyydestä opinnäytteiksi.

Olisin iloinen, jos kritiikki kohdistuisi siihen, että kaikki on sanottu aiemmin, ja paremmin. Vapautuisin siltä osin hybriksestä ja voisin keskittyä seuraavaan projektiin, jota yhtä lailla pidän valheellisen omaperäisenä.

Tavoittenani ei ole koskaan ollut kirja, joka vain julkaistaisiin. Kenties siksi en ole saanut vielä kirjaani julkaistuksi - tai edes kunnolla valmiiksi.

Pelkään yhtä lailla sitä, että minut otettaisiin vakavasti. Pelkään, että se lamaannuttaisi mielikuvitukseni. Olisin yhtäkkiä arvossapidetty ja sanomisiani tarkkailtaisiin. Voittaisin jonkin vapauden ja menettäisin jonkin toisen. (Vapauksiahan on vaikka miten monta, vaikka meillä ei ole niille sanoja.)

Jäätyisin ihan samalla tavalla, kun saatuani kirjastoapurahaa vakavahkon tietokirjan kirjoittamiseen. Kenties runoilijat laajemminkin ovat ihmisiä, jotka eivät pohjimmiltaan halua lukijoita ja siksi he kirjoittavat runoja?

En voi puhua kenenkään toisen puolesta, mutta ainakin minä pelkään menestystä. En osaa sanoa ovatko lopulta menestyneempiä ne, jotka saavat häiriöttä kirjoittaa matka-arkullisen novelleja, jotka julkaistaan vasta heidän kuolemansa jälkeen.

On oikeastaan aika mahtava tunne, kun kirjoittaa hyvät tekstin, tulostaa sen ja selailee sivuja, joita kukaan muu ei ole lukenut - eikä kenties tulekaan lukemaan.

Juuri näin puhuu pelkuri, mies joka kammoaa sitä, että hänet otettaisiin vakavasti. Suojakilpeni ei ole ironia tai sydämen kylmyys, vaan liioiteltu mahtipontisuus.

Puhun niin vakavissani siitä, että kuljen omia polkujani, ettei mikään siitä oikeastaan voi pitää paikkansa. Ja silti takaraivoon jää jäytämään aavemainen tunne siitä, että sen yhden kerran olin oikeassa, mutta suuri oivallukseni hukkui kaiken muun tyhjänpuhumisen sekaan.

Kesäisin en ole koskaan saanut ajatuksiani kunnolla järjestykseen. Rahan pitäisi auttaa, mutta se vain kasvattaa paineita.

Minun on vähintään kauhistuttava siitä, että puolet on törsätty, ennen kuin alan kauhuissani kirjoittaa. Siinä voi mennä kuukausia, sillä en uskalla kuluttaa rahoja ennen kuin tunnen ansainneeni jonkinlainen palkkion.

Niinpä olen vain kauhuissani, enkä tee mitään. Mietin vain. Päässäni ajatukset kääntyilevät kuin raskaat myllynkivet ja kauhavat tyhjää. Rahina vain kuuluu.

Oikeastaan en ole edes ehtinyt istumaan koneella viikkoihin. Olin koko viime viikon mökillä. Kitkin mansikkamaata, pudottelin sammalta katolta, nostin verkoilla pari haukea.

Olen pitkästä aikaa sallinut itseni lukea hyviä kirjoja. Tuntuu tärkeältä irtautua sosiaalisesta mediasta ja tankata maailmankirjallisuuden helmiä.

Se on valtaisa etuoikeus, joka onneksi kuuluu kirjailijan työnkuvaan. Ei tarvitse hetkeen olla niiden seurassa, jotka tarvitsevat henkistä apua ja oikaistyksi tulemista.

Kuolleiden mestareiden seurassa voi jopa heidän väärälle tiedolleen vain nauraa. Sitä ei voi enää korjata, että he olivat esimerkiksi rasisteja tai sovinisteja tai kansalliskiihkoilijoita. Se on pakko hyväksyä ja jatkaa matkaa.

Voisin kenties julkaista nopeammin myös omia tekstejäni, jos sallisin sen, että niistä paistaa ilmeinen idiotismi? En tiedä onko kirjojen tehtävä koskaan ollut täydellisyys. Niiden täytyy vain osua johonkin oikeaan kohtaan meidän inhimillisyydessämme: osoittaa vääräksi yksi ennakkoluulo ja vahvistaa jotakin toista.

Kesä on tulvillaan muitakin vaaroja, kuten jalkapallon EM-kisat tai olympialaiset. Ne aikaansaavat muun muassa yletöntä kaljan kittaamista ja pöhöttymistä.

Ensi viikolla aloitan viikon mittaisen paaston. Se olisi neljäs paasto neljäntenä keväänä peräkkäin.

Paasto ei vaadi niinkään itsekuria kuin kokemusta paastosta. Paaston kokenut tietää, että paasto kyllä aina kannattaa. Se kohentaa oloa hieman kuin säännöllinen urheilu, ja soveltuu hyvin niille, jotka eivät osaa tehdä asioita säännöllisesti, tai etenkään urheilla.

Paaston jälkeen tiedän ehkä paremmin mitä minulta on vielä jäänyt sanomatta. Pitäisi ainakin tehdä se kaikkein suurinta rohkeutta vaativa teko, eli lukea omia tekstejä vuosien varrelta.

Mökilläkin riittää vielä tekemistä. Myöhemmin ajattelin ainakin laskea verkkoja, rakentaa tiileistä grillin, syödä mansikoita omasta pellosta sekä lukea pari "uutta" Kurt Vonnegutin romaania, mitä niitä nyt vielä on lukematta. Onhan niitä.

Mimesis ja ihmisyyden käyttöopas

Vuonna 1889 julkaistussa esseessään Oscar Wilde esittää kuuluisat sanansa elämä matkii taidetta, eli:

"Life imitates Art far more than Art imitates Life."

Wikipediassa tämä periaate on nimetty anti-mimesikseksi, sen mukaan miten taidetta on Aristoteleen Runousopin valossa tulkittu elämän imitoimiseksi.

Aristoteleen tuotanto sisältää kuitenkin jo koko synteesiin: lapset matkivat aikuisia, teatteri matkii ja kärjistää ihmiselämän draamaa ja lopulta yleisö saa vaikutuksia teatterilta. Siksikin Platon osaltaan halusi kieltää utopiayhteiskunnassaan vapaan taiteen, jotta ihmisten päähänpistoja voitaisiin paremmin hallita. Monissa yhteiskunnissa on ymmärretty, että kullakin säädyllä sietää olla omat taiteenmuotonsa, jotta luokkien omimmat arvot vahvistuvat, eikä esimerkiksi aristokraatti saa sukuaan häpäiseviä päähänpistoja - kuten romantiikan ajan runoilija Lord Byron syöksyi romantiikantunnoissaan osallistumaan Kreikan vapaussotaan ja kuoli sillä tiellä (ilmeisesti sairauteen).

Elokuvassa Rakastunut Shakespeare ilmenee myöskin hyvin se asenne, jota hänen aikakautensa luokat kohdistivat toistensa kulttuuria kohtaan. Rikkaiden ja köyhien keskinäinen ymmärtämättömyys on siis enimmäkseen itsesuojelua. Duunariperheessä pyritään kaikin tavoin estämään se, että lapset haluaisivat tehdä työkseen tai harrastaa jotakin sellaista, mihin heillä ei ole varaa - kuten runoilemiseen. Noh, esimerkki on huono, sillä siitä piitataan yhtä vähän myös yläluokan ammattihaaveena.

Joka tapauksessa koko anti-mimesiksen käsitettä ei tarvita, koska mimesiksen käsite jo itsessään sisältää ajatuksen vaikutusten kierrosta: jokainen sukupolvi omaksuu vaikutuksia, imitoi kuulemiensa tarujen sankareita, elää elämänsä, toimii esikuvana ja jättää jälkeensä vaikutusvoimaisia tarinoita. Nuoret jäljittelevät sekä narratiiveja että kuvia: karismaattiset tähdet opettavat heidät polttamaan tiettyä tupakkamerkkiä, ja loputon anaaliseksin sekä suihinottojen katseleminen tekee lopulta mistä tahansa asennosta ihan normaalin. Outo ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka ei ole ymmärtänyt, että kaikkihan sitä tekevät.

Jotta Oscar Wilde taatusti kääntyisi haudassaan, osoitan vielä toisen lähteen, jossa hänen ajatuksensa on esitetty aiemmin. Marx Twainin vuonna 1884 julkaisemasta menestyskirjassa Huckleberry Finnin seikkailut löytyy katkelma:

- Lunastetaan? Mitä se on?
- En minä tiedä. Mutta sellainen on tapa. Olen lukenut sen kirjoista, ja tietysti meidänkin täytyy tehdä samalla tavalla.
- Mutta kuinka me osaamme niin tehdä, kun emme tiedä mitä se on?
- Jukoliste, meidän täytyy tehdä niin. Enkö jo sanonut, että kirjoissa on niin.

Mistäkö kuulin, että Marx Twain tuli keksineeksi lasten taipumuksen apinoimiseen ennen Oscar Wildea?

Lukeminen kannattaa aina. Lisäksi olen tarkka vuosiluvuissa.

Olen melko varma siitä, että löydämme saman ajatuksen kaikilta vuosisadoilta, jopa useammastakin säilyneestä merkkiteoksesta. Ne vain eivät enää ole riittävän merkittäviä klassikoita.

Kirjoissa on sanottu lähes kaikki mikä on sanomisen arvoista, mutta koska en ehdi lukea kaikkia maailman kirjoja, minun täytyy itse hoksata suurin osa ja sitten sanoa se Pikkujättiläisessä.

Ihmisyyden käyttöopas

(Jatkettu 30.5.)

Kvalifysiikka, tiede jota kukaan ei halunnut, idea, jolle itse naureskelin vuosia, 'patafysiikan lehtolapsi, joka nuorena ei tajunnut maailman menosta mitään, mutta yllättäen ammensi kokemusta ja ylitti viisaudessaan kaikki muut.

Patafysiikan syvä opetus on, että kaikki on lopulta täysin päinvastoin kuin miltä näyttää. Kvalifysiikka selittää viimeinkin, miksi näin on, ja mitä muuta tähän huolestuttavan kiehtovaa ilmiöön liittyy.

Konkretiaa: aiemmin huomautin "Paremman vapauden" yhteydessä, että Land of Freedom on kaikista maailman valtioista vanginnut eniten omia kansalaisiaan - patafysiikkaa siis parhaimmillaan: mutta miksi tämä nurinkurisuus?

Kvalifysiikka kutakuinkin alkoi 6 vuotta sitten tästä ihmistieteiden ja insinööritieteiden eroja luodanneesta Facebook-päivityksestä:

Sillat ovat helpompi tutkimuskohde kuin ihmismieli jo pelkästään siitä syystä, että siltoja koskevat totuudet eivät uhkaa kenenkään omanarvontuntoa. Itsetutkiskelussa on aina riskinä laukausta egon puolustusmekanismit.

Me pidämme suuressa arvossa sellaista magiaa, joka ei uhkaa kohdistua meihin itseemme, eli tunkeutua indentiteellimme pyhälle maalle.

Käytännön psykologian ja menestysoppaiden klassikossa Ihmistuntemus ja ihmisten käsittely (1945) Muller-Freienfels miltei aloittaa näin, luvussa nimeltään IHMISTUNTEMUS TIETEEN ONGELMANA:

"Olemme tyytyväisiä, kun tiedämme, että ruumiissamme on 'sielu', näkymätön olio, joka tosin voi hankkia tietoa ulkomaailmasta, mutta pysyy itselleen ikuisena salaisuutena." Edelleen ihminen vierastaa itsensä tuntemista, vaikka olisi miten perehtynyt alkuaineisiin ja kosmoksen sfääreihin."

Kvalifysiikka on humanismin vastaus kvanttifysiikkaan. Aivan kuten kvanttifysiikka kurkistaa fysikaalisten ilmiöiden tuolle puolen, kurkistaa kvalifysiikka niiden tälle puolen. Se selittää kuinka kulttuuriset kategoriamme, arvokäsityksemme tai kokemuksemme laadusta syntyvät. Kvalifysiikka eroaa psykologiasta siinä, ettei se hoida yksilöä tai potilasta, vaan koko ihmiskuntaa. Sen tutkimuskohde ei ole ihminen, vaan ihmisyys.

Jo näin ylevien määritelmien ja absurdille tasolle kohoavan mahtipontisuuden vuoksi kvalifysiikka ansaitsee olla olemassa. Jo pelkästään edellisellä kappaleella se lunastaa paikkansa 'patafysiikan oikealta puolelta, josta se ei tule hallitsemaan yhtään mitään tai ketään.

Palaan kysymykseen 'miksi'. Mistä johtuu, että yhteiskunta kohdistaa erityistä vapaudenriiston julmuutta kansalaisiinsa, joille se on luvannut ennen kaikkea vapautta? Miksi kansalaiset hyväksyvät tämän? Miksi kansalaiset eivät edes huomaa kysyä miksi?

Miksi-kysymys ei ole erityisen kiintoisa, sillä siihen keksii helposti parikin vastausta. Ensinnäkin on johdonmukaista, että yhteiskunta rankaisee jäseniään vapaudenriistolla, koska se uskoo tällaisen rangaistuksen kaikkein eniten säikyttävän kansalaisia, joille se on opettanut, että vapaus on kaikkein korkein arvo ja kallisarvoisin lahja.

Kun puhun näin, en kiistä sitä, ettei yksilönvapaudella olisi suurtaarvoa. Olen vain astunut alueelle, joka koko länsimaissa on tabu. Mikään yhteiskunta ei salli puhuttavan sen ylevimmistä periaatteista, sillä pyhyys määrittyy jo alkeintason antropologiassa ilmiöksi, jota kohti ei saa katsoa. Pyhyys muodostaa ihmisten ja ilmiökenttien välille rajoja. Pyhyys ei edistä ymmärryksen lisääntymistä, eikä kansakunta viisastu palvomisen kautta. Kumartaminen on keino säilyttää asiaan etäisyys, joka antaa sille valtaa yli elämämme - tai valta siirtyy pikemminkin niille ryhmile, jotka toimivat ylipappina.

Vapaudellakin on ylipappinsa ja kuuliaiset alamaisensa. Siksi vapauden filosofian ei sallita onnistuvan. Vapaudenfilosofia voi olla enintään metafyysistä näpertelyä, ei koskaan todelliseen kehitykseen tähtäävää kriittistä analyysiä.

Juuri tästäkin syystä "paremmasta vapaudesta" puhumiseen suhtaudutaan vaikkapa siten kuin puhuja haluaisi palauttaa jonkinlaisen kommunistisen diktatuurin. Kaikissa arkaluontoisisa kysymyksissä on tärkeintä mitä pikimmin provosoida ja päästä riitaan, siten saavuttaen pattitilanteen, johon keskustelu tyrehtyy.

Tämäkin on kvalifysiikan eräs, kenties aiemmin lausumatonkin avainoivallus: suurten metafyysisten kiistojen piilofunktio on kyselemisen ja keskustelun jäädyttäminen kiihkeillä tunteilla. Sekä uskovaiset että ateistit ovat salaa tyytyväisiä siihen että juupas-eipäs -inttäminen estää vakavaa filosofia kysymästä esimerkiksi: millainen Jumala sitten saattaisi olla? tai Mistä me puhumme kun puhumme sielusta, vapaasta tahdosta ynnä muusta? Kun osapuolet valitsevat kantansa, kysely loppuu siihen. Suuttuminen on kollektiivinen defenssi. Lopulta tärkeintä ei ole vapauden syvällisempi ymmärtäminen, vaan se, ettei pyhimmästä pyhintä kohden sovi katsoa.

Tämän ilmiön ääriviivojen hahmottelu liittyy kommunismiin vain sitä sitä kautta, että kommunistit sovelsivat omia ihanteitaan aivan samalla tavoin. Kommunismin ytimessä oli tasa-arvo, joten oli vain luonnollista, että sellaisessa yhteiskunnassa repesi valloilleen äärimmäinen eriarvoisuus. Sekin ideologia rankaisi omia jäseniään armottomimmalla keksimällään rangaistuksella. Koska ihmisillä ei ollut yksilönvapautta, täytyi keksiä jotain pahempaa. Suurella Venäjänmaalla, jossa etäisyydet ovat pitkiä, on aina rakastettu kotiseutua. Niinpä luonnollista oli siirrättää perheitä paikasta toiseen ja iskostaa heihin koti-ikävä. Tällä tavoin groteskiin tyyliin neuvostokansa opetettiin rakastamaan omaa maataan vielä syvemmin, kun he saivat kärsiä koko ikänsä kaipuusta lapsuudenkylänsä peltoihin ja valkoiseen koivikkoon.

Yhdysvalloissa kansa hyväksyy laajamittaisen vapaudenriiston, koska sitä kautta se kuvittelee syventävänsä rakkautta vapauteen, jota se nyt jo rakastaa yli kaiken. Kun yksi 20:sta kansalaisesta jossain vaiheessa kärsii vankilarangaistuksen, se on tehokas keino muistuttaa, miten kallisarvoista on oikeus vapaaseen liikkuvuuteen.

Jo antiikin Roomassa pidettiin suurimmassa arvossa rooman kansalaisuutta. Suurin rangaistus ei ollut kuolemanrangaistus, koska kuolema oli muutenkin niin lähellä ihmisten elämää. Monet vapaaehtoisesti riistivät oman henkensä, jos heidät uhattiin alentaa kansalaisesta vapaaksi ihmiseksi tai vapaasta ihmisestä orjaksi. Orja sentään saattoi lunastaa vapautensa, mutta rooman kansalaisuutta oli paljon vaikeampi ansaita. Karkotus provinsseihin oli pahempaa kuin kuolema.

Yhdysvalloissa kansalaisuus tai äänioikeus ei merkitse läheskään niin paljon. Se on liian triviaali seikka, sillä se ei tuo mukanaan muuta kuin oikeuden olemassaoloon. Se ei pelasta köyhyydeltä tai estä joutumasta vankilaan vähäpätöisestä rikoksesta. Roomalaiset eivät olisi koskaan hyväksyneet sitä, että vapaa kansalainen tuomitaan vankilaan parkkisakosta tai ylinopeudesta.

Noin 30-40% asukkaista oli orjia. Naisilla ei ollut äänioikeutta. Vapaat miehet, eli jäljelle jäänyt kolmannes, jaettiin sekin vähintään kolmeen kastiin: alkuperäiseen ylimystöön, roomassa syntyneisiin vapaisiin maahanmuuttajiin (tai vapautettuihin orjiin) ja provinsseissa syntyneisiin kauppiaisiin tai paikalliseen ylimystöön, jotka vierailivat pääkaupungissa tai pääsivät provinsseissa virkoihin puhe- ja kirjoitustaidolla ja/tai perityillä ansioilla, mutta eivät saaneet äänestää muuta kuin oman kotikaupunkinsa asioista, jos sellainen vaali joskus järjestettiin. Koko imperiumin asukkaista vain pieni osa lukeutui äänioikeutettuihin rooman kansalaisiin.

Oli varsin luontevaa, että äänioikeutettu pieni ryhmä käytti äänioikeuttaan haaliakseen itselleen koko joukon etuoikeuksia, joiden turvin se myös laiskistui.

Palaan historian syrjäpoluilta kvalifysiikkaan. Kun yhteiskunta on nostanut jalustalle jonkin ihanteen, se etääntyy arjesta, ja jämähtää aloilleen. Hieman kuten Kreikassa on tapahtunut filosofialle ja sivistykselle. Se on pitänyt jo 2000 vuotta filosofiaa ja demojratiaa niin suuressa arvossa, ettei se enää kykene tuottamaan kumpaakaan. Kaikki muu ovat menneet ohi, koska niillä ei ole tabua, joka estäisi kajoamasta pyhimmästä pyhimpään.

Ikään kuin joku rakastaisi autoaan niin paljon, että kieltäytyisi koskaan katsomasta konepellin alle. Tai rakastaisi vaimoaan niin paljon, että tahtoisi peittää hänet mustalla hunnulla päästä varpaisiin. Tai rakastaisi Jumalaa niin paljon, että kieltäytyisi koskaan lausumasta hänen nimeään. Tai rakastaisi pyhää maata niin paljon, että rakentaisi sen täyteen korkeita aitoja ja vuodattaisi verta jokaiselle kukkulalle.