Richard Maurice Bucke & taito ymmärtää hyvien asioiden päälle

On kulunut jokunen vuosi siitä, kun Pariisissa satoi rankasti ja poikkesin kuuluisaan Shakespeare-kirjakauppaan, siihen joka sijaitsee aivan Notre Damen kirkon vieressä. Kokemus ei ollut kovinkaan taianomainen, vaikka liike muistuttaa paljon sitä antikvariaattia, johon Bastian Balthasar Bux poikkeaa elokuvassa Päättymätön tarina. Hyllyjen luokittelua oli vaikea hahmottaa ja kirjoja oli ties kuinka monella eri kielellä.

Osuin kuitenkin runohyllylle, josta löysin Walt Whitmanin valittujen runojen edition - yhden niistä monista. Tässä laitoksessa oli poikkeuksellista se, että loppuun oli koottu joukko arvosteluja tai kommentaareja, joita toiset kuuluisat kirjailijat olivat laatineet Whitmanista. Kriitikkojen joukossa esiintyi sellaisia nimiä kuin John Burroughs, Robert Louis Stevenson, Ezra Pound, D. H. Lawrence, James Joyce ja Henry Miller.
Shakepeare and Company (wikipedia)

Whitmanin runot eivät kuitenkaan sillä hetkellä minua kiinnostaneet, sillä olen lukenut Leaves of Grass -teoksesta jo kaksi eri alkukielistä editiota ja useampia suomalaisia käännöksiä (Whitman itse muokkasi jokaista kirjan myöhempää painosta ja lisäsi teokseensa uusia runoja vuosien edetessä). Minua kiinnostivat vain kirjan liitteenä tulevat kritiikit - mutta ei tehnyt mieli ostaa kokonaista valtavan paksua kokoelmateosta. Ajattelin, että tilaan sitten kotona Amazonista. No, eipä tullut tilattua.

Tämän viikon alussa koin suuren havahtumisen, joka oli muhinut monta vuotta jossain aivojen alikulkutunnelissa. Tajusin että Whitman-kritiikkejä voisi löytyä netistä.

Olin osunut käsittämättömään kultasuoneen. Löysin vartissa monta sataa vuosien varrella julkaistua esseetä ja kirjallisuusarvostelua - jotkin sanomalehtijutut olivat jopa samalta vuodelta 1855, jolloin kirjan ensimmäinen painos ilmestyi.

Linkki: Contemporary Reviews 1855

Nyt tarkoitukseni ei ole puhua niinkään Whitmanista, vaan kahdesta muusta herrasta, joihin tutustuin näiden kritiikkien kautta. Taianomaiset tapahtumat eivät toteutuneetkaan Pariisissa, vaan niinkin arkisessa paikassa kuin Internet.

Malcolm Cowley (1898-1989) Wikipedia

Yksi kiehtovimmista artikkeleista, joihin törmäsin, oli nimeltään "Song of Myself" and Indian Philosophy (1959). Siinä etsittiin yhtymäkohtia runoelman ja hindufilosofioiden välillä - ja löydettiinkin melkoinen määrä. Jutun oli kirjoittanut sen niminen heppu kuin Malcolm Cowley. Hän oli tehnyt melkoista taustatutkimusta selvittäessään missä määrin Amerikassa ennen vuotta 1855 oli mahdollisuus päästä käsiksi Bhagavad Gitaan, Upanisadeihin ja vastaaviin Intian klassikoihin. Ilmeisesti Whitman ei ollut lukenut kumpaakaan, mutta kuullut palasia sieltä täältä - orientaalin ihmeistä kyllä keskusteltiin kabineteissa ja päivälehdissä.

Tässä kaikessa ei ollut mitään kovin yllättävää ennen kuin tutkin Wikipediasta mitä Malcolm cowley oli ollut miehiään. Selvisi että hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin saattanut julkisuuteen sellaisen amerikkalaisen matkakirjan kuin On The Road (by Jack Kerouac). Ei siis mikään ihme, jos hän ymmärsi myös Whitmanin dharmaa.


Cosmic Conciousness

Vähintään yhtä nautinnollisen Whitman-esseen oli kirjoittanut Richard Maurice Bucke (1837-1902), joka oli Whitmanin henkilökohtainen ystävä ja jonkinlainen opetuslapsi. Hänen ihailunsa on virkistävää, eikä se tunne rajoja. R. M. Bucke kirjoittaa esimerkiksi näin:

Jeesus näki, mutta ei niin kirkkaasti kuin Whitman.

Toisin sanoen runoilija oli Buckelle jotain vähän samaa kuin Morrissey on Antti Nylenille: ei enempää eikä vähempää kuin toinen tuleminen - mutta vain niille, joilla on kykyä ymmärtää hyvien asioiden päälle.
Bucke ei ole ainoa, joka vertaa Walt Whitmania messiaaseen, sillä myös Robert Louis Stevenson on kirjoittanut esseen nimeltään "The Gospel According to Walt Whitman" (eli "Whitmanin evankeliumi" tai "- ilosanoma"). Bucken ylistys on kuitenkin monta astetta vilpittömämpää ja vailla ironiaa. Olen seuraavassa melko huolettomalla otteella suomentanut hänen kirjoituksensa alun:

Walt Whitman on täydellisin esimerkki, jonka ihmiskunta on toistaiseksi saanut kosmisesta tietoisuudesta. Ensinnäkin hänessä on tuo uusi katsanto kehittynyt pisimmälle - mutta sen lisäksi hän on elänyt modernina aikana ja kuvannut näkemyksiään ajan edellyttämällä konkreettisuudella ja selkeydellä.

Hän kertoo meille arkisten kuvien kautta (tosin ei tietenkään niin kattavasti kuin voisimme toivoa) valaistumisensa hetkestä sekä sen jättämistä oivalluksista ja vavistavista tunteista.
Ei tule ajatella, että Whitman olisi kaiken aikaa elänyt tuossa korkeammassa tilassa, mutta se toistui hänessä silloin tällöin - ja näihin näkyihin palaaminen väheni vuosien vieriessä. Myös ilmestysten väkevyys tuntui laimentuneen kuta vanhemmaksi hän eli.

Whitmanin tapaus on poikkeuksellinen juuri siksi, että olemme voineet tuntea hänen elämänsä koko vaiheet ja vertailla sekä nuorta että kypsää persoonaa. Esimerkiksi vain joitakin vuosia varhaisemmista kirjoituksista emme löydä sitä samaa runoilijanlaatua, joka on hänen valaistumisensa aikaisissa teksteissä. Edes hänen suuri maineensa ei kykene herättämään eloon niitä monia novelleja, joista puuttuu sama säkenöivä voima.

Umpisurkeiden tekeleiden joukosta siis aivan yllättäen nousee esiin Leaves of Grass, jonka jokaisen sivun jokaisen kirjaimen tuleen on kirjoitettu ilmoitus IKUISESTA ELÄMÄSTÄ.

Bucke siis huomauttaa aivan oikein, että Jeesuksen tai Buddhan rinnalla Walt Whitman on korkeampaa laatua eritoten siksi, että hänestä on säilynyt luotettava dokumentti: sekä kuva historiallisesta henkilöstä että hänen omakätinen kirjoituksensa - jotain mitä näiltä toisilta kosmisen tietoisuuden profeetoilta ei ole voitu saada talteen.

Aivan eri kysymys on se, että puhuvatko Jeesus, Buddha tai Whitman ollenkaan samasta asiasta. Tätä meidän on vaikea selvittää, koska uskonnolliset lähteet ovat ristiriitaisia ja epäluotettavia. Kuitenkin jos jotakuta tulee tästä kaikesta syyttää niin ennemmin sitten Jeesusta tai Buddhaa - mitäs eivät omalla nimellään julkaisseet yhtään Best-selleriä!

Uskollinen opetuslapsi Maurice Bucke kuvailee ystävänsä elämänvaiheita hahmottamassaan profetaalisessa kontekstissa näin:

Years he has been guided by this supernational illumination. He has yielded freely to it and obeyed its behests as being from God Himself.

...he says he does know God, and will cling to him though the waves buffet him. The inspiration, the illumination - he is sure that this comes from God. He has no doubt. There can be no doubt of that.

He says: Compared to the flash, the divine illumination, from which they had their origin, how poor and worthless his poems are.

He rallied, and again, it seems, from time to time the vision appeared and the voice whispered... At last, in 1891, at the age of seventy-two, the "brahmic Splendor finally departed.

Amerikkalaiset kirjallisuudentutkijat eivät välttämättä esitä Walt Whitmania aivan samanlaisessa valossa. Kyse ei ole niinkään siitä, että he vieroksuisivat hänen profetaalisia puoliaan - heille vain on ollut tärkeämpää, että Whitman on ennen kaikkea Amerikan Runoilija. Siihen kuvaan ei sovi, että hän saarnaisi jotain itämaisia hindujuttuja.

Monille tavallisille amerikkalaisille lukijoille on myös liian arkaluontoista, jos yhdistetään huorien ja homojen seurassa viihtynyt kulkuri ja nautiskelija kristushahmoon tai edes kristilliseen mystikkoon - vaikka Jeesus olisi tehnyt aivan samaa - siis hengaillut huorien ja muiden yhteiskunnan hylkäämien ihmisten kanssa.

En jatka Whitmanin dharman analyysiä tässä sen laajemmin, mutta pienenä mainoslauseena totean, että esimerkiksi Bucken kirjoituksen tyyli ylittää paikoin kaiken sen eeppisyyden, jonka olemme oppineet tuntemaan enintään jostain Michael Bayn tai James Cameronin toimintaelokuvista. Silti hänen mielipiteensä saattavat samaan aikaan olla vakavasti otettavia.

Olemme kadottaneet jotain oleellista 1800-luvun tavasta sanoa asioita. Monista historiallisista teksteistä löytyy ajatuksia, jotka pätevästi kommentoivat tämän päivän ihmisen maailmankuvaa - asiat on vain sanottu rohkeammin ja suuremmalla sydämellä. Aamenit sille!