Syntagmat ovat eräänlaista mentaalista liimaa (tai suuremmasta näkökulmasta katsottuna kulttuurisia synapseja). Ihmisellä, kuten muillakin olennoilla, joiden aivot rakentuvat neuroverkkoista, on voimakas taipumus huomata ympäristössään tuttuja hahmoja, yhtäläisyyksiä (samannäköisyyksiä) sekä säännönmukaisuuksia. Jos ihminen vaikkapa näkee salaman välähdyksen ja hetken kuluttua kuulee jyrähdyksen, hän päättelee, että ääni ja valot liittyvät toisiinsa, vaikka niiden välissä on lyhyt ajallinen viive. Viive näyttäisi olevan järkevästi sidoksissa välähdykset etäisyyteen, joten teoria saa kokemukselta vahvistusta, tai toisin päin.
Vastaavalla tavalla me opimme yhdistämään tietyn symbolin tiettyyn ilmiöön tai ajatustottumukseen, kuten punainen väri yhdistetään vasemmistolaisuuteen. Koska punainen väri ei luonnonlakien välttämättömyydellä yhdisty sosialismiin tai vasemmistolaisuuteen, kyse on mitä selkeämmin syntagmasta, ei fysikaalisestisyy-yhteydestä.
Syntagmat eivät ole pelkkiä arkikokemukseen perustuvia kevyitä toteamuksia. Ne ovat myös mitä keskeisintä yhteiskunnallisen järjestyksen rakennusainetta. Syntagmat eivät synny ainoastaan havainnoista. Niitä järjestelmällisesti uusinnetaan käyttäyttymisellä ja suorastaan rakennetaan taiteen, markkinoinnin ja politiikan prosesseissa, vaikka syntagman taustalla ei aina olisi reaalimaailmaan pohjautuvaa perustetta. Syntagmien keskeinen sisästämistapa on mimeettisyys, eli vallitsevien käytäntöjen kritiikitön imitointi.
Syntagmien moninaisuus paljastuu hyvin pian, jos alamme luetella kaikille tuttuja kahden tyystin erilaisen ilmiön tai käsitteen yhteenliitoksia omasta kulttuuristamme:
poikavauva + sininen
tyttövauva + vaaleanpunainen
mies + housut
nainen + hame
miehuullisuus + autoiluUudet sukupolvet myös yleistävät näkemänsä ja kokemansa perusteella uusia syntagmaattisia assosiaatioita ja normeja. Niinpä esimerkiksi suklaasta voi hyvinkin tulla ruoka-aine, johon pojat eivät halua koskea, koska suklaata mainostetaan romantiikan tai naisten hemmotteluhetkien narratiiveissa. Se leimautuu toisin sanoen feminiiniseksi herkuksi.
naismaisuus + polkupyöräily
Syntagmat eivät yleensä kuitenkaan ole täysin mielivaltaisia. Esimerkiksi makkaransyönti ja etenkin sinappi koetan miehiseksi, mutta hiljattain selvisi, että sinapinsiemenet sisältävät luonnonmukaisia kasvuhormoneja. Sinapin syöminen lihan kanssa toisin sanoen auttaa kasvattamaan lihasmassaa, mikä kenties selittää juuri miesten sinappia kohtaan tunteman vaistonvarausen himon.
Syntagmat voivat olla helposti selitettäviä tai hyvinkin erikoisia:
Suomi + jääkiekko (maantieteellinen syntagma)Kukaan tuskin ihmettelee, miksi Suomi on hyvä jääkiekossa, koska asumme kylmässä maassa ja naapurimme Ruotsi ja Venäjä ovat myös jääkiekkokulttuureja. Sen sijaan on paljon vaikeampi selittää, miksi meillä heitetään keihästä. Se vaatii enemmän historiallista perspektiiviä.
Suomi + keihäänheitto (historiallinen syntagma)
Joskus syntagma voi rakentua myös useammasta osasta, mutta silloin se lähestyy jo suoranaista paradigmaa:
kitaristi + basisti + rumpali + solisti = rokkibändiSyntagman käsitteen tarpeellisuus ilmenee siinä, että sen avulla me voimme puhua paradigmojen koostumuksesta ja kohdistaa huomiomme sen osatekijöihin.
Jälkiparadigmaattisellä yhteiskuntafilosofialla tarkoitan sellaista analyysiä ja keskustelua, jossa termistä "paradigma" on tullut avainkäsite. Sana ei siis enää herätä vallankumouksellista kaikua. Toistaiseksi keskustelu on kuitenkin jäänyt suurpiirteiseksi, sillä paradigma näyttäytyy eräänlaisena useiden merkitysten yhteensulautumana, joka yhtä helposti johtaa ajatusta harhaan kuin ohjaa sitä oikeaan suuntaan. Käsite on kaikkea muuta kuin Wittgensteinin lupaama täsmällisesti määritelty filosofinen apparaatti, jonka kohdalla kaikki tietävät mistä puhutaan. Paradigmapuhe on kuin lapsen piirtämä pääjalkainen, josta on vaikea erottaa päätä, keskivartaloa ja raajoja. Tämä on vain yksi ongelma, jonka syntagman käsite ratkaisee,
Syntagman vallankumous
Sytagma helpottaa filosofista debattia, koska se etenee yksityiskohdista kohti laajempaa kokonaisuutta. Paradigma taas usein lähtee liikkeelle kokonaisuudesta. Muutaman lisämääritelmän avulla lähestymistavat kohtaavat, eikä keskustelu puuroudu.Syntagma mahdollistaa uusia näkökulmia kulttuurien tai ideologioiden keskinäiseen vertailuun. Monesti esimerkiksi tehdään vahvoja oletuksia asioiden välisestä automaattisesta yhteenkuuluvaisuudesta, jonka kulttuurien vertailu todistaa nopeasti vääräksi. Aivan samalla tavoin voi kulttuurien vertailu osoittaa päin vastaista: ilmiö onkin yhteidessä toiseen, vaikka siihen ei ole kiinnitetty huomiota.
Syntagmat mahdollistavat kulttuuristen pintarakenteiden, eli symbolien ja arvojen, sekä muiden monimutkaisempien tai konkreettisempien rakenteiden rationaalisuuden ja universaaliuden tutkimuksen: vahvistamisen tai kyseenalaistamisen. Tällöin arvokeskustelun pohjaksi saadaan rationaalisempia ja empiirisempiä perusteita.
Esimerkiksi, jos yleisen mielikuvan mukaan suomalaisuuteen kuuluu keskeisesti "erityinen luontosuhde", me voimme hyväksyä tällaisen syntagmaattisen oletuksen:
suomalaisuus + erityinen luontosuhdeTämän jälkeen voimme kysyä muiden maiden asukkailta, onko heidän luontosuhteensa heidän omasta mielestään tai heidän poliittisten arvojohtajiensa mukaan "erityislaatuinen". Arvoskeskustelun ei enää tarvitse perustua mukavuusalueelle kivasti istuviin päähänpistoihin.
Ideologioiden ja maailmankatsomusten (siis nykykielellä paradigmojen) nähdään usein rakentuvan tietyn arvopohjan varaan.
Suomessa esimerkiksi toistuu tietty kolmipaikkainen syntagma:
koti + kirkko + isänmaaRanskassa taas syntagma on pikemminkin
vapaus + veljeys + tasa-arvo(Huomaatko miten ihmeellisen helppoa on puhua syntagmoista ja kuinka mukavaa on, kun paradigmaattisen dirkurssimme sisällä voidaan vihdoinkin käyttää myös toista termiä, joka mukavasti kiinnittyy keskusteluun kuin ne olisivat paita ja peppu.)
Ateismin lohdutus - esimerkki syntagmasta
Jotta syntagman käsitteen tehokkuus kävisi ilmi, lähden saman tien liikuttelemaan kulttuurimme jättimäisiä mannerlaattoja.Olen kiitollinen Alain de Bottonin kirjasta Uskontoa ateisteille (2012, suom. Basam books 2013), sillä hänen ansioistaan säästyn kokonaisen teoksen viimeistelemiseltä, jota olin kirjoittanut jo noin 100 sivua vuodesta 2008 alkaen. Olin näet aikeissa sanoa likipitäen saman asian kuin de Botton.
"Meillä ei ole välineitä kiitollisuuden ilmaisemiseen.
Edessämme on epämukava valinta: jos emme sitoudu omituisiin käsitteisiin aineettomista jumaluuksista, luovumme samalla koko joukosta lohdullisia, vivahteikkaita ja hurmaavia rituaaleja, joille maallinen yhteiskunta tarjoaa varsin heikkoja vastineita." (s.15)Alain de Botton, aivan kuten itsekin olen esittänyt (esim Pikkujättiläinen 2013/01), uskoo että ihmisellä on tiettyjä synnynnäisiä "hengellisyyden" tarpeita, kuten kaipuuta yhteisöllisyyteen, ritualeihin, mystiikkaan tai taianomaisiin pyhyyden ja kaudeuden kokemuksiin.
Useimmat uskonnolliset ihmiset eivät hyväksy uskontojen epäloogisia ja ristiriitaisia väittämisiä siksi, että he olisivat päästään vialla (jotkut voivat toki olla myös ilmeisen paranoideja tai psykoottisia). Ihmiset hyväksyvät mielettömiltä kuulostavat - eli tunnustavat uskoa, (esimerkiksi neitseelistä syntymää tai kuolleista heräämistä), jotta he pääsisivät osallisiksi uskonnollisten yhteisöjen aarteista, kuten lämmöstä ja lohdutuksesta. Joskus myös järjestys ja kuri voivat olla jotain sellaista, mitä tietyt yksilöt kaipaavat - ja joillakin on kenties jopa masokistisia taipumuksia.
Lähes kaikkia ihmisiä kuitenkin yhdistää se, että me haluamme kokea pyhyyttä ja kauneutta. De Bottonin kirjan yksi pointti on juuri siinä, että ateismin on koettava kuvaamaan meitä ympäröivä maailma mielekkääksi ja lumoavaksi, jotta se onnistuisi koskaan syrjäyttämään uskonnot. Ei riitä, että osoitamme ristiriitoja tai hoemme rationaalisuuksia. Ihmiset mieluusti vaihtavat pienen osan loogisuuttaan siihen, että voivat kokea elävänsä maailmassa, joka on tulvillaan pyhyyttä.
Yle.fi/Näkökulma - Ateisti älä tuputa uskoasi
Aiempi lainaus jatkuu suoraan näin:
"Näin paljosta luopuessamme olemme luovuttaneet uskonnolle yksinoikudn suureen joukkoon kokemuksia, joiden tulisi olla ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. (de Botton 2012)Tästä me pääsemme suoraan takaisin syntagmaan. De Botton ei varmastikaan tunne syntagman käsitettä, mutta hän nimeää monien sisäistämän oletuksen:
uskonto + satumaisuus, sadun logiikkaMoni ateisti varmasti toteaa heti, että asia ei suinkaan ole näin. Olen samaa mieltä. Silti hyväksyn sen, että mielikuva tai stereotypia on tämän suuntainen.
ateismi + kuiva obejektiivisuus
Itse asiassa tilanne on ateismin kannalta vieläkin pahempi. Pienempi osa amerikkalaisista näet luottaa ateisteihin vähemmän kuin homoihin, maahanmuuttajiin tai jopa sosialisteihin.
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/amerikka-ei-usko-ateisteihin/
Ateistien ajatellaan olevan itsekeskeisiä ja sydämettömiä. Lisäksi enemmistö uskoo, että muut kansalaiset ovat lainkuuliaisempia, jos he ovat uskovaisia.
http://www.scientificamerican.com/article/in-atheists-we-distrust/
Näiden uskomusten tueksi ei ole löydetty vahvaa tutkimuksellista tukea - tai itse asiassa on jopa enemmän viitteitä päinvastaisesta.
Syntagma on keino löytää paradigmasta heikko piste ja kohdistaa siihen erityistä huomiota. Kuten aiemmin totesin, voi syntagma olla todellinen tai mielikuviin perustuva. Jos se on todellinen, se voi perustua perinteen ylläpitemään löydään syy-yhteyteen tai ihmisluonnon tukemaan vahvempaan syy-yhteyteen. Jos se on kuviteltu, se voi silti perustua kohtuullisen vahvaan, itseään toteuttavaan sosiologiseen kättäytymiskaavaan tai se voi olla täysin tuulesta temmattu, jopa aivan päinvastainen empiirisen näytön kanssa.
Ateistit ovat jo aivan riittämiin kiinnittäneet huomiota uskontoihin ja eritelleet niiden epäloogisuuksia. Jotta ateismi voisi koskaan todella vakavasti ansaita määrettä ateismi 2.0 tai ateismi 3.0, se tulee tutkia itseään ja osoittaa, että se tarjoaa yhteiskunnille tai yksilöille jotain todellisuudessa arvokasta, kuten mielenterveyttä, parempia parisuhteita, työllistymisen edellytyksiä tai onnellisuutta. Tällä hetkellä on syytä olettaa, että ateismi tarjoaa parempia työllistymisen edellytyksiä lähinnä luonnontieteellisen tutkimuksen alueella. Se on hyvin marginaalinen kategoria.
Uskon, että ateismi voisi hyvinkin avata - ja kenties jo on avannut ihmiskunnalle (tieteiden rohkeamman kysymyksenasettelun ohella) ovia ainakin psykiatrian ja mielenterveyden alalla. Ateistien ansiosta olemme luopuneet kirouksista ja demoneista mielisaurauksien taustasyynä. Se on suuri saavutus, mutta kattava ateismin saavutusten historia on kirjoittamatta. On syytä muistaa, että tieteellinen ajattelu on eri asia kuin ateismi. Tiede ensi sijassa kysyy ja testaa. Se lukitse mielipidettään metafyysiikassa.
Monikaan ei niele pureskelematta syntagmaa: "ateismi + tieteellinen ajattelu".
Toisin sanoen yllättävän moni uskoo, että Jumalaan tai sielunvaellukseen uskova ihminen on varsin kykenevä toimimaan esimerkiksi fysiikan opettajana tai tekemään tiedettä.
Ateismin ilosanoma
Koska de Botton on jo suurelta osin ilmaissut ne kriittiset ajatukset, joita minulla oli perinteisestä ateismista, on syytä katsoa eteen päin.Ateismi voi saavuttaa seuraavan kehityspisteensä vasta kun se lakkaa olemasta antiteesi. Nyt se on a-teismi, eikä sen koko opissa ole mitään tolkkua ilman teismiä. Ateismin on omaa oppisisältöään esitelläkseen selitettävä mistä on kysymys uskossa Jumalaan.
On sanottava jotain vain jotta se voitaisiin kiistää,
Ateismin on kyettävä seisomaan omilla jaloillaan, ja yllättäen siihen on myös edellytyksiä. Tiedän ainakin oman perhepiirini ja kaveripiirini kautta, että ateisteiksi itsensä mieltävät ihmiset ovat hyvin usein kiinnostuneita tähdistä ja avaruudesta.
Valolta kestää keskimäärin 12 minuuttia matkustaa maasta Marsiin. Siriukseen matka kestää 8,7 vuotta. Rakettimme kulkevat vauhtiin päästyään tunnissa suunnitteleen saman matkan kuin valo kulkee sekunnissa, eli 60 sekuntia x 60 minuuttia = 1/3600. Nykytekniikalla miehitetty lento Siriukseen kestäisi siis 3600 x 8,7 vuotta, eli aika kauan.
Tällaisissa kuvissa ja luvuissa on mielestäni rakennusaineita varsin lumoavan maailmankuvan perustaksi, mutta lumoavuus on vasta yksi hivenaine henkiseen puutostilaamme. Lisäksi tähtitieteen ja kosmologian monimutkaisuus ja tutkimuksen vaativat resurssit tekevät siitä varsin pienen ryhmän yhteistä pääomaa. Laajaa yhteisöllisyyttä on kenties koettu kylmän sodan aikana, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kilpailivat avaruuden valloittamisesta, mutta sittemmin NASA:n rahoitus on jämähtänyt - kenties juuri siitä syystä, että hurmoshenkistä yhteisöllisyyttä ei synny riittävästi.
Syntagmassa ja Alain de Bottonin havainnoissa ei ole kysymys aivan pienistä asioista. Koko tieteellisen kehityksen kohtalo on sidoksissa siihen, millä tavoin ihmiset kokevat sen edistävän heille itselleen tärkeitä arvoja ja tuovan elämään myös hengellistä sisältöä.
Tähtitiede voisi hyötyä siitä, että se ei esittäisi ajavansa Jumalaa nurkkaan, vaan pikemminkin raottavansa pyhää mysteeriä. Kuulentojen kultakauden lopulla Carl Sagan lumosi miljoonia Cosmos-ohjelmallaan, ja David Bowie lauloi "Is there life on Mars?":
Syntagma on minulle uusia asia, hyvin avasit sitä.
VastaaPoistaJa sitten nillitykseen:
Alain de Botton on ilmeisen väärässä, jos kuvittelee uskonnon tärkeimmän funktion olevan yhteisöllisisssä rituaaleissa ja hengellisten tarpeiden täyttämisessä. Toki se on kaikkea tuota, mutta jokaisen uskonno ydin on usko metafyysiseen absoluuttiin. Tämä absoluutti on se, jota vasten määritellään se, mikä on oikein ja väärin. Se ei ole empiirinen luonnonlaki eikä havaittava asia, vaan viimeinen kuviteltavissa oleva kiintopiste, jota ilman moraali subjektivismia.
Uskonnon väittämät ovat ristiriitaisia totta kai, mutta se on huono asia vain rationalistiselle ateistille, jolle maailmanselityksen on oltava loppuun asti ihmisjärkeen palautettavissa. He eivät hyväksy myytin olemassaoloa, koska eivät voi sitä ymmärtää. Ja se ärsyttää heitä, kuten vasemmistolaisia ateisteja ärsyttää kansallisen identiteetin mystinen luonne. He eivät voi hyväksyä sitä, että identiteetin taikka uskon perusta ei ole koskaan matemaattisesti todennettava osien summa (esim. kieli + kulttuuri = suomalaisuus) vaan transsendenttinen myytti.
Uskontojen "metafyysinen absoluuttti" on monesti varsin monisäikeinen ja epämääräinen. Tällainen absoluutti saattaa olla esimerkiksi keskiajan kristillisyydessä, mutta nykyajan kristityt selittävät omia arvokäsityksiään hyvin eri tavoin. Harvat papit uskovat että Raamattu olisi erehtymätön, mutta samaan aikaan jotkut lahkolaiset saattavat hyvinkin uskoa siihen. Joidenkin metafyysinen ydin kiinnittyy enemmän Jeesuksen opetuksiin anteeksiannosta ja toisilla taas Paavalin kirjeisiin tai vanhatestamentillisiin oikeuskäsityksiin. Niinpä rituaalit ovat lopulta helpoin yhdistävä tekijä.
Poista"Lähes kaikkia ihmisiä kuitenkin yhdistää se, että me haluamme kokea pyhyyttä ja kauneutta. De Bottonin kirjan yksi pointti on juuri siinä, että ateismin on koettava kuvaamaan meitä ympäröivä maailma mielekkääksi ja lumoavaksi, jotta se onnistuisi koskaan syrjäyttämään uskonnot."
VastaaPoistaEikä ateismi siinä tule koskaan onnistumaan. Pyhyyden kokemuksessakin on aina kyse uskosta ikuiseen ja tuonpuoleiseen, johonkin tuhoutumattomaan. Ilman tätä kontekstia tieto vaikkapa valon matkustamisesta Matsiin on vain numeroita. Nietzsche oli tässä suhteessa rehellinen ateisti ja tunnusti Jumalan kuoleman johtavan nihilismiin. Hän yritti löytää tarkoituksen ilman metafyysistä ja kehitteli konseptejaan vitalismista ja ikuisesta paluusta. Urakka oli lopulta toivoton, mikä osaltaan saattoi edesauttaa lopullista sekoamista.
"Näin paljosta luopuessamme olemme luovuttaneet uskonnolle yksinoikudn suureen joukkoon kokemuksia, joiden tulisi olla ihmiskunnan yhteistä omaisuutta."
Väärin. Niitä ei ole luovutettu yksinoikeudeksi, ne ovat yksinoikeutta. Pyhää ei ole uskon ulkopuolella, sanoi ateisti mitä tahansa. Ateismi ei voi olla muuta kuin antiteesi, koska ateismin filosofia on viime kädessä tämä: olemassaolo = maailmankaikkeus miinus metafysiikka. Ateismi on reduktionismia, se leikkaa ruumiilta sydämen irti ja ihmettelee sen jälkeen tyhjää oloaan. Ateisti voi korkeintaan simuloida ja larpata uskonnollista kokemusta, omaksua sen pinnalliset rituaalit ilman yhteyttä pyhyyden lähteeseen.
Hienosti ilmaiset oman kantasi. En silti tiedä olenko ihan samaa mieltä tuosta pyhyyden kokemuksesta. Kenties olen määritellyt "pyhyyden" varsin eri tavoin tai sitten olen kokenut sen eri tavalla, ja määritelmäni perustuu siihen. En esimerkiksi musiikin tai arkkitehtuurin kaudeutta ihaillessani ajattele, että niissä olisi ilmaistu jotakin ikuista tai tuonpuoleista. Minulle pyhyyden kokemusta ruokkii yhtä hyvin ajatus katoavaisuudesta. Koen eräänlaista nostalgista, mutta kaunista surua, jos näen vaikkapa raunioita tai jotain muuta rapistunutta, jossa aika on läsnä.
PoistaNo joo, vedän mutkia suoriksi. Oli absoluuttinen totuus mikä hyvänsä, ihmisen subjektiivsta kokemustakaan ei voida sivuuttaa ja se on ristiriitainen kokonaisuus. Tunnistan sen, mitä puhut katoavaisuuden kauneudesta. Tämän estetiikan lajin lienevät japanilaiset vieneet pisimmälle, ei kirsikankukka syyttä suotta ole tärkeä symboli heille. Mutta siltikin, uskoisin allekirjoittavani sen mitä G.K. Chesterton aiheesta kirjoitti:
Poista"The same lesson [of the pessimistic pleasure-seeker] was taught by the very powerful and very desolate philosophy of Oscar Wilde. It is the carpe diem religion; but the carpe diem religion is not the religion of happy people, but of very unhappy people. Great joy does not gather the rosebuds while it may; its eyes are fixed on the immortal rose which Dante saw."
Huom. en ota kantaa ateisteihin henkilöinä. Epäilemättä he ovat yhtä mukavia kuin uskovaisetkin keskimäärin. Olen itsekin ateisti tai agnostikko, tai en oikein tiedä. En tiedä mihin uskoa.
VastaaPoistaAteisti voi kokea pyhyyttä ja suuria uskonnnollisia elämyksiä. He voivat elää moraalisesti ja hyveellisemmin kuin suurin osa uskovaisista. Mutta he eivät voi perustella oppejaan millään, vaan ovat tuomittuja relativimiin ja nihilismiin. Jos he sen sijaan tekevät yrityksiä tarjota sisältöä filosofiansa ohessa, se muuttuu jo uskonnoksi. Vaikka ateisti ei sitä tunnustaisi tai haluaisi, vetoaminen absoluuttiseen moraaliin ja pyhyyteen on yhtä hyvä kuin astua kirkkoon ja ottaa kaste vastaan.
"Jotta ateismi voisi koskaan todella vakavasti ansaita määrettä ateismi 2.0 tai ateismi 3.0, se tulee tutkia itseään ja osoittaa, että se tarjoaa yhteiskunnille tai yksilöille jotain todellisuudessa arvokasta, kuten mielenterveyttä, parempia parisuhteita, työllistymisen edellytyksiä tai onnellisuutta."
Tämä on tietysti totta, mutta virhe on siinä ettei uskonnon merkitys palaudu utilitaristisiin seikkoihin. On totta, että uskonnollinen yhteisö ja valtio on kaikin tavoin verrokkiaan vahvempi, mutta uskonnnon ytimessä on usko totuuteen. Eli syteen tai saveen, voitto taikka tappio, niin usko pysyy. Kristinusko onkin siitä fiksu, ettei se saarnaa maallisesta mammonasta voitoista vaan kehottaa valmistautumaan häviöön.
Kun edellä sanoit " Ateismi on reduktionismia, se leikkaa ruumiilta sydämen irti ja ihmettelee sen jälkeen tyhjää oloaan", ja silti tunnustat olevasi ateisti, niin osaan hyvin samaistua ateismisi olemukseen, ja varmaan itsekin olen tuossa eksistentialistisessa mielessä lähellä Niettscheä tai schopenhaurilaista pessimistiä.
Poista"Kristinusko onkin siitä fiksu, ettei se saarnaa maallisesta mammonasta voitoista vaan kehottaa valmistautumaan häviöön."
Niin, tämänkin puolen tunnistan hyvin itsessäni. Tavallaan Nietsche oli suuri kristinuskon teoreetikko hieman kuten Karl Marx oli kapitalismin teoreetikko. Kummallekaan ei sana "antikristus" tai "kommunisti" tee oikeutta. Kyse oli myös lumoutumisesta kulttuurisen vallan symboliseen koneistoon, kenties myös metafysiikan ristiriitoihin.
"Tavallaan Nietsche oli suuri kristinuskon teoreetikko hieman kuten Karl Marx oli kapitalismin teoreetikko. Kummallekaan ei sana "antikristus" tai "kommunisti" tee oikeutta."
PoistaHyvin sanottu. Molemmat olivat ennen kaikkea tarkkanäköisiä havannoijia, eivät niinkään uusia suuntia hahmottavia visionäärejä (aikalaistaiteilijat kuten Dostojevski oli tällainen). Tulee vähän mieleen sanonta, että kommunismi onnistui analyysissään ja epäonnistui ratkaisuissaan.