Peripeli - näkökulma elämän tarkoitukseen

"Ikävystymisestä valittaminen on mielemme keino kehittää itselleen tekemistä. Paremman puutteessa käy valittaminen. Siihen voi runsaalla harjoittelulla kehittää paljonkin mielekkyyttä."

Jotenkin lienen ajatellut, että tämä ajatus liittyy peripeliin, kun olen sen samannimiseen tiedostoon liittänyt vuonna 2005. Minulla tosin on taipumus liittää kaikkien aiheiden oheen sivuhuomioita kaikista aiheista. Silloin se ei ole enää sama aihe.

Kesällä 2012 julkaisin Pikkujättiläisessä kirjoituksen otsikolla "Peripeli":
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2012/08/peripeli.html

Reilu vuosi sitten kirjoitukseni hieman ehostettuna päätyi Filosofian Akatemian julkaisemaan Elämän tarkoitus -antologiaan. Peripelistä olen sittemmin halunnut useaan otteeseen kirjoittaa lisää, mutta vasta nyt jaksoin etsiä muistitikulta vanhojen tietokoneiden tekstitiedostojen joukosta kadonneita luonnoksia.

Valittuja ajatuksia vuosikymmenen takaa

"Jos ihminen kieltäytyy pelaamasta asemansa määrittämässä roolissa, hänen on kohdattava muiden pilkka. On äärimmäisen vaikea sanoa sosiaaliselle leikille ei, olivat kyseessä sitten lapset tai aikuiset. Peli auttaa meitä liittoutumaan ja keskittymään. Ilman mielekkäiden pelien turvaa ihminen masentuu. 

Me kaipaamme pientä luolaa, tiivistä metsästysporukkaa. Etsimme muutamia eloonjäämisen kannalta tärkeitä niksejä. Autolla ajaminen rauhoittaa, koska liikennesäännöt ovat niin yksiselitteisiä. Tehtävä on selkeästi rajattu ja ratti tarjoaa suurta ja merkityksellistä valtaa. 

Alkuaskeleet pelin ulkopuolella eivät ole helppoja. Elämä vaikuttaa ehkä tyhjältä, oma olento mitättömältä. Pelistä ei päästä ulos, vaan siitä tiputaan pois."

Tästä pääsemme yhteen peripelin ulottuvuuteen.n En ole varma mikä oli termin ihkaensimmäinen merkitys, mutta muistelen ajatelleeni, että peripeli on jotakin, mikä on muiden pelien ulkopuolella. Me voimme tavoittaa elämän perimmäisen pelin, jos selvitämme pienemmät meille ojennetut ja itse kehittelemämme pelit. Me voimme selvittää ne hallinnan tai luovuttamisen kautta, mutta hallinnan tie on lähes mahdoton.

Helpompaa on pudottautua oravanpyörästä ja ryhtyä mystikoksi, päästä käsiksi johonkin todellisempaan. Näinhän mystiikkaa ja hengellisyyttä usein markkinoidaan.

Tässä kohtaamme ongelman, jonka monet gurut ja filosofit myös tunnustavat: hengellisyys on omanlaisensa peli. Sitäkin kutsutaan "kilvoitteluksi". Se voi olla peli, joka tähtää onnellisuuteen tai taivaspaikkaan, mutta kaikesta huolimatta sekin on peli. Siihen jotenkin tullaan mukaan, opitaan säännöt ja edetään pelissä.

Jos koulunkäynnin, työelämän, parisuhteen ja perheen ulkopuolelta etsii syvempää tai suurempaa peliä, ei hengellisyys ole enempää kuin korvike.

Biologisesti ajateltuna lisääntymisen voisi esittää olen meidän perimmäinen tarkoituksemme, eikä yhteiskuntakaan välttämättä väitä vastaan. Monille yhteiskunnallisille instituutioille eivät lapset kuitenkaan edusta muuta kuin rasitetta. Yritykset ovat kiinnostuneempia siitä, että työntekijät tulevat töihin ajoissa kuin että he tekevät lapsia. Yritysmaailman lisääntyneen valta-aseman kautta voisimme kenties selittää länsimaiden alhaista syntyvyyttä. Syntyvyys ei ole niiden välittömien, lyhytaikaisten intressien mukainen kysymys, joten perheen perustamisesta ja vastuullisesta vanhemmuudesta on tullut haastavaa.

Monissa markkinatalouden tai virkamieskoneistojen mekanismeissa ei ole mitenkään huomioitu lapsiperheitä tai kaipuuta hankkia lapsia.

Peripelin yksi ulottuvuus voisi olla "elämämme lopullinen pistelasku". Mistä kaikesta me koemme elämässämme saavamme pisteitä? Meidän pelisuoritustamme on nykyään totuttu mittaamaan enemmän rahassa kuin jälkeläisten määrässä.

Peripeli on siitä hieno käsite, että se ehti nopeasti kehittyä moniin suuntiin, mutta kokeillaan tähän mennessä esitetyillä avuilla hahmotella alkuperäisintä ajatusta.

1.) Mitä on tämän pelin ulkopuolella?

Ensin ehkä täytyisi kysyä: Mikä on tämä peli, jota juuri nyt pelaan?

Tällä nimenomaisella hetkellä yritän selittää jollekin kasvottomalle ja nimettömälle yleisölle, mitä merkitsee käsite "peripeli" ja kuinka se on alkoinaan syntynyt. 

Peripeli on siitä hassu työkalu, että se tuottaa tehokkaita vieraantumisen kokemuksia. Nytkin tätä peliä miettiessäni unohdin jo ihan kokonaan mihin suuntaan olin ajatusta viemässä. Hämmennyin siitä, että mietin kuka on tekstini mahdollinen lukija ja miksi kirjoitan tätä.

Peripeli ei onnistu ainakaan vielä vastaamaan meille mikä on elämän tarkoitus, mutta se tuottaa itsereflektiivistä nolostumista. Se myös tehokkaasti osoittaa, miten paljon erilaisia pelejä elämäämme mahtuu.

Juuri nyt tämän kirjoituspelin ulkopuolella on kirjasto. Istun kirjaston koneella. Vastapäätä minuun vasemmalla ja suoraan edessä istuu kaksi minulle tyystin tuntematonta ihmistä. Toinen juuri nyt aivasti. Muistan nähneeni aivastaneen naisen aiemminkin. Hän lienee noin 50-vuotias.

Kun nousen tältä koneelta, alkaa peli, jota kutsun "kaupassa käymiseksi". Ostan arkisia ruokatarvikkeita. Jos kaupassa on vielä tähän aikaan kahvia (perjantaina klo 14:21), saatan ottaa kupillisen. Ei ole vielä liian myöhäistä, jos ehdin kauppaan ennen neljää.

Olen vasta muutama vuosi sitten tajunnut, että lähes kaikista tavallisista ruokakaupoista saa tiskin läheltä kahvia ja se maksaa joskus vain 50 senttiä, yleensä euron. Joskus kahvi on ilmaista tai ainakaan siitä ei tarvitse maksaa, jos on kauppiaan kanssa tuttavallisissa väleissä. Joskus kahvia saa liha- ja kalatiskin läheisyydestä kaupan perältä.

Koska monet ostavat kahvilasta 3 eurolla aivan tavallista kahvia, voisi ruokakauppojen kahvinmyyntiä kutsua "salaisuudeksi". Se on hyödyllinen niksi, jonka tuntemalla säästää elämän varrella huomattavan summan.

Matkalla lapsuudesta aikuisuuteen me omaksumme valtaisan määrän tietoa, joka liittyy erilaisiin elämäntilanteisiin. En ole koskaan laskenut miten monta eri peliä tyypilliseen arkipäivään liittyy, mutta koetetaan sitä nyt:

kahvinkeitto/teenkeitto

aamupala

suihku

pukeutuminen

kengännauhojen sitominen

avainten, lompakon ja puhelimen muistaminen

ulkona rappukäytävän edustalla naapurin tunnistaminen satunnaisesta ohikulkijasta

bussiin astuminen ja maksaminen

oikealta pysäkiltä poisjääminen

- - -

Listaa voisi jatkaa varmasti sadalla askareella ennen kuin päästäisiin iltaan. Monet työtehtävät sitä paitsi voitaisiin jakaa useampiin osa-alueisiin, joihin liittyy erityistaitoja.

Sanoisin, että osallistumme päivisin vähintään sataan peliin, mutta elämässä pärjätäkseen niitä täytyy hallita tuhansia. Ihmiselämä on enemmänkin korttipakka kuin shakkilauta, sillä korttipakalla voi pelata lähes loputtomasti erilaisia pelejä.

Seuraava kysymys:

2.) Mistä me ajattelemme elämässämme ansaitsevamme pisteitä?

Vastaukset varmaankin vaihtelevat. Niinpä en mene nyt siihen yleisemmällä tasolla, vaan kerron ainoastaan (hetken kuluttua) muutamia epätyypillisempiä saavutuksia, joista itse koen ansainneeni palkinnon. Yksi tapa hahmottaa kysymystä onkin sen muotoileminen toisin:

2B) Millaiset teot omasta mielestäni oikeuttavat sen, että saan hemmotella itseäni? Milloin tunnen syyllisyyttä, jos olen jättänyt jotakin tekemättä?

Peripeli koskettaa monia kysymyksiä, joihin ei liity mitään kieroa tai kummallista. Silti niistä puhutaan vähän.

Lapsen itsetunto on aikuista itsetuntoa haavoittuvampi, koska lapsella ei ole ammatin tuomaa roolia. Niinpä häntä mitataan kaikessa.

Jotkut koettavat vastata tähän yrittämättä olla kaikessa hyviä, mutta aikaa myöten ihmisen on tunnustettava tappiot tietyillä aloilla ja se on luonnollista. Esimerkiksi jos roteva kuulantyöntäjä häviäisi juoksukilpailussa hoikalle ja epäurheilulliselle nörtille, me emme ajattelisi että se on häpeä. Me ymmärrämme että kuulantyöntäjän lajiin kuuluu se, että hänellä on valtavasti lihasmassaa. Pitkällä juoksumatkalla se hidastaa häntä.

Aikuiset ovat hyviä jossain asioissa, mutta eivät tunne häpeää siitä, jos jossain toisessa asiassa ovat keskinkertaisia. Lapsille sen sijaan jokainen hävitty peli voi olla itkun aihe. He eivät ymmärrä, että häviäminen on tärkeää, koska se kartoittaa heidän yksilöllisiä taitojaan.

Tästä samasta syystä on mielestäni ongelmallista, että koululaisia liiaksi mitataan keskiavojen mukaan. Kouluarvosanojen vuoksi monilla on turhankin heikko itsetunto lapsena, vaikka heidän erityistaitonsa auttavat heitä työelämässä. Jotkut eivät edes hakeudu tai pääse aloille, joilla he menestyisivät, koska koulu on saanut heidät uskomaan, ettei heistä ole mihinkään.

Jos palaamme kysymykseen nro 2, niin saamme monista peleistä paremmin kiinni niiden palkitsemismekanismien kautta. Esimerkiksi laihduttamisesta voi tulla jollekin ihmiselle peli, jossa menestymisen hän palkitsee itselleen syömällä herkkuja. Tällöin peli ja sen palkinto ovat ristiriidassa keskenään: palkinto mitätöi pelin saavutukset. Toisin päin tulkiten taas saattaisi ajatella, että palkinto mahdollistaa pelin jatkumisen resetoimalla tilanteen. Peli ja sen palkinto ovat eräänlaisessa symbioottisessa riippuvuussuhteessa.

Peripelin varhaisen ajatuspolun suurin huomio - sikäli kuin muistan - oli se, että ihmiset pelkäävät pelien ratkeamista, koska pelien väliseen tilaan voi liittyä ahdistavia tyhjyyden kokemuksia. Peripeli ei ole vain sosiaalipsykologiaa, se on myös eksistentialismia.

Kun peruspelit (hampaidenpesu, autolla ajaminen) tai välipelit (etapit, kuten opiskelu tai työhaastattelu) katkeavat tappioon tai voittoon, me nytkähdämme kohti jotakin perustavampaa peliä, ja tästä on peripeli saanut nimensä. Se on jonkinlainen horisontti, jota vasten muut pelit piirtyvät.

Paljon puhutaan maailmankuvasta tai maailmankatsomuksesta. Kuitenkin meidän identiteettimme kannalta on vähintään yhtä tärkeää, että meillä on jokin perustava "tarkoitus", jota vasten me mittaamme elämässä edistymistä ja minkä perusteella me rankaisemme tai hemmottelemme itseämme.

Tämä eksistentialistis-ontologinen pelilauta voi olla sidoksissa uskontoon tai kenties me kärsimme henkisestä kriisistä juuri siksi, että koemme jonkin perustavan päämäärän puuttuvan elämästämme.

Jotkut uppoutuvat koukuttaviin ja vaikeasti ratkaistaviin peleihin juuri vältelläkseen tällaisia kysymyksiä. Toiset harrastavat filosofia, joogaa, meditaatiota tai vaikka logoterapiaa löytääkseen itselleen jotakin perustavampaa pohjaa, jota kriittiset kysymykset eivät heti puhko, niin että nopat ja pelinappulat taas putoaisivat pöytien ja lattian lävitse maan ytimeen asti ulottuvaan pimeään kuiluun.

Peripeli voi olla turvaverkko, joka pysäyttää vapaan putoamisen. Varmuudella me emme sitä kuitenkaan voi tietää. Asiasta ei ole vielä ollut edes puhetta.

PS.

Lupasin edellä vastata kysymykseen "mistä koen ansainneeni palkinnon?"

Jos esimerkiksi vertaan biojätteen roskiin viemistä ja tähän blogiin kirjoittamista, niin voi hyvinkin olla että biojätteen viemisestä tunnen hieman suurempaa ylpeyttä. Kumpaakin harrastan suunnilleen yhtä usein, mutta biojätteen käsistä pudottamisen jälkeen selkä ei ole kipeä. Aikaa kuluu paljon vähemmän, mutta tyydytys on yhtä suuri. Siksi biojäte on niin verraton ilonaihe.

Biojätteessä on kuitenkin se ongelma, etten heti täyden pussin viemisen jälkeen pysty uudestaan viemään biojätepussia, joten siksi haen tyydytystä siitä, että kirjoitan blogia. Vaikka biojätepussien viemisen tuottama välitön tyydytys on kohtuullinen suhteessa vaivannäköön, on blogiin kirjoittamisessa se suuri ero, että voin jälkikäteen tarkistaa mitä olen kirjoittanut ja miten monesti tehtävä on suoritettu hyvin. Biojätteistä en pidä minkäänlaista päiväkirjaa.

Blogin kirjoittamisella on siis pidempiaikaisia seurauksia, joita on myös vaikeampi ennustaa. Se on ollut enemmänkin järjen valinta. En kirjoita blogia palkitakseni itseni sen jälkeen suklaapatukalla - vaikka nyt ajattelenkin kuumeisesti sitä kello neljän kahvia.

Olen ymmärtänyt asian jotenkin niin, että roskapussin vieminen on iloinen omantunnon askare, josta en koskaan elämässäni tule täydellisesti vapautumaan. Se puhdistaa keittiön ilmaa ja keventää sielua synneistä, mutta ei johda minnekään pidemmällä tähtäimellä (tai kenties kompostiin, jos asiaa tarkastelee biojätteen näkökulmasta). Filosofisten käsitteiden keksiminen ja jatkokehittely sen sijaan on jotain, mihin voin erikoistua. Kirjoitettuani yhden tekstin, ajattelen että peli jatkuu farmissa, kunnes olen valmis siitymään pelissä seuraavalle tasolle.

Nyt ajattelen, että tämä oli tältä haavaa tässä, mutta palaan pian aiheeseen.

PPS.
Mieleeni tuli vielä sanoa, että pelit liittyvät elämässäni palkitsemiseen hyvin konkreettisesti, sillä tykkään palkita itseäni tietokonepeleillä. Saatan uppoutua etenkin avoimen maailman roolipeleihin päiväkausiksi.

Tietokonepelit, elokuvat ja romaanit ovat eräänlaista fantasian ulkoistamista. Ne loitontavat todellisuudesta, mutta samalla ne opettavat hyvin konkreettisesti, miten pako todellisuudesta voi olla nautinnollista. Fiktioon ja taiteeseen pakeneville ihmisille on kenties alhaisempi kynnys myöntää, että he eivät kaiken aikaa kestä elää todellisuudessa.

Paljon vaikeampaa tällainen itsetutkiskelu lienee ihmisille, joiden arkinen vallankäyttö on omanlaisensa egotrippi. He elävät työkseen siinä fantasiassa, että ovat parempia ihmisiä ja oikeutettuja moniin etuoikeuksiin. Aseman mahdollistamat muuttumattomat roolit ja menestysmielikuvien luominen tuovat heille heidän palkkansa.

Kuten yritysoppaissa nykyään on tapana sanoa: menestykseen ei riitä hyvä tuote ja ammattitaito - jopa tärkeämpää on kertoa kiinnostavia tarinoita. Asiakkaille myydään elämäntapoja ja identiteettejä. Ne kaikki sijoittuvat mukavasti pienempien haasteiden taustalle. En sanoisi että identiteetti ja peripeli ovat alkuunkaan sama asia, mutta identiteetin kautta monet arjen peruspelit voivat kiinnittyä peripeliin, joka piiloutuu kaiken taustalle.

Kiinteä ja kotoisa identiteetti on myös mitä tehokkain keino välttyä filosofisilta kysymyksiltä. Terve identiteetti leimaa ihmistä, joka on sisäistänyt fantasian. Muiden on etsittävä lohtua ulkoistetuista fantasioista.