Miksi vallanpitäjämme pelkäävät taiteita?

Aluksi ajatuksenani oli kirjoittaa ylistyspuhe humanismille ja taiteille. Ajatus kuitenkin alkoi lähes välittömästi etoa, sillä taiteen apologiat ovat tavanomaisesti tyhjänpäiväisiä ja pateettisia. Toinenkin ongelma niissä on: ne selittävät itsestäänselvyyksiä laumalle idiootteja, joka ei edes kuuntele.

Kuinka esimerkiksi suositeltaisiin insinööri lukemaan kirja humanismin hienoista saavutuksista? Haaste on samassa mittaluokassa kuin 50-vuotiaan miehen taivutteleminen lukemaan kirja historiamme suurten naisten saavuksista.

Vallanpitäjäksi voi vahingossa ajautua ihminen, joka tajuaa jotain taiteen päälle, mutta epäilen minkään muun kuin henkilökohtaisen kriisin ravisuttavan jo merkittävään asemaan ehtineen henkilön kiireiden sanelemia mielipiteitä. Niinpä teen kuten yleensä, ja kirjoitan itselleni.


Itsestäänselvyyksien traagillisuus

Vuonna 1912 kirjoitetun tietosanakirjan talousteoriassa puhutaan siitä kuinka höyrykoneiden kehittyminen on vapauttamassa kaikki kansat työnteon rasitteesta.

Kirjassa lasketaan, että höyrykoneiden tuottama työ vastaa jo miljardin työläisen jatkuvaa raatamista, eivätkä koneet väsy. Niinpä kaikilla on pian yllin kyllin kaikkea.

Toisessa 1920-luvulla kirjoitetussa tietokirjassa esitellään taideteollisuuden lupaavia mahdollisuuksia. Ilman minkäänlaista epäilystä pidetään selvyytenä, että koneiden tuottaessa halpaa käyttörihkamaa, voivat ihmiset pian työskennellä mielessään vain laatu. He saavat ilmaista omaa taiteellista näkemystään, joten ymmärrystä taiteista tulee myös edistää kaikilla aloilla.

Kerään muutamalla eurolla näitä upeita nahkakantisia teoksia kierrätyskeskuksista, ja olen löytänyt niistä upeampia puheenvuoroja kuin mistään nykyajan blogista. Kenties minun tulisi omistaa enemmänkin aikaa historian sitaateille, mutta koetan nyt olla eksymättä aiheesta.

Mainitsemassani 1920-luvun tietokirjassani esitetään selkeä visio Suomen kohottamisesta tärkeimpien länsimaiden tasolle. Tämä visio myöhemmin toteutunut niin tarkoin, että siitä puhuminen tekee kipeää. Kirjan näkymä tulevaisuuden talouskasvusta perustuu ekplisiittisesti laatuun, ei määrään. Siinä esitellään firmaa nimeltään Riihimäen lasi, joka on päättänyt palkata tuotekehittelijöikseen taidekoulun käyneitä ammattitaiteilijoita. Tällä tavoin yritys toivoo kykenevänsä luomaan omaperäisiä tuotteita, jotka käyvät kaupaksi ulkomailla. Taiteilijoiden ansiosta heillä tulee olemaan korkealuokkaisinta laatua ja jatkuvasti elävä, omaleimainen tyyli.

Lasitaiteen keräilijänä tiedän, että pian sotien jälkeen Riihimäen visio todellakin kantoi hedelmää. Useat suomalaiset lasitaiteilijat, muotoilijat ja arkkitehdit menestyivät maailmalla.

He menestyivät niin hyvin, että heidän wikipedia-sivunsa ovat usein suomen kielellä lyhyitä, mutta jollain toisella kielellä heistä puhutaan ummet ja lammet:

Timo Sarpanevan venäjänkielinen esittely on esimerkiksi yksityiskohtaisempi kuin suomalainen:
Timo Sarpaneva

Kaj Franckista on saksaksi enemmän tekstiä kuin suomeksi:
https://de.wikipedia.org/wiki/Kaj_Franck

1950-luvulla päättäviin asemiin maassamme pääsi ihmisiä, jotka olivat eläneet sen itsestäänselvyyden vallassa, että tekninen kehitys tulisi tekemään turhaksi kaiken kilpailun halpuudessa ja määrässä. Tulevaisuus olisi niiden, jotka panostavat tuotekehittelyyn ja ovat edelläkävijöitä korkealuokkaisimmassa laadussa. Tämä on myös se Suomi, jossa minä kasvoin 1980-luvulla ja joka 90-luvulla loi Nokian ihmeen.

Sittemmin meillä on jauhettu vain tehokkuudesta, hintakilpailukyvystä, ja päällä on ollut helvetinmoinen pelkotila, jota on leimannut tyhjänpäiväinen jauhaminen positiivisesta asenteesta ja innovaatioista.

Miten hitossa niitä innovaatioita voisi syntyä, jos yksikään firma ei palkkaa töihin taiteilijoita? Meillä kaikkia työvaiheita johtavat insinöörit, joilla on harvoin mitään käsitystä siitä, miten asiakkaille voitaisiin tarjota jotain elämyksellistä. Mielikuvaa edelläkäymisestä on vaikeaa luoda muuten kuin rohkeasti tarjoamalla mahdollisuuksia epäonnistumisille - ja paras keino epäonnistua on tietenkin se, että annetaan taiteilijalle vapaat kädet.

Ennustan, että tilanne tulee vain pahenemaan - ja useiden vuosikymmenten ajan, sillä nykytahdilla maamme taiteilijoiden nuoret sukupolvet on kasvatettu täysin toivonsa heittäneiksi ja kyynisiksi. Lisäksi olemme luoneet niin vahvan mielikuvan humanismin hyödyttömyydestä, ettei sitä riko edes jäänmurtajalla.

Luovuudessa on se ongelma, etteivät ajatuksiinsa kangistuneet ihmiset osaa kuvitella, mitä uutta voisi luova ihminen tuoda heidän yritystoimintaansa. Luovuus tuottaa tuloksia vasta kun siihen luottaa ja sille antaa vapauksia.

Uudet ideat ovat pelottavia, koska ne tulevat puun takaa.


Miksi vallanpitäjille pluralismi ja vaihtoehtoisestnäkökulmat ovat kauhistus?

Nykyinen yhteiskuntamme on siinä määrin eriarvoistunut, että poliittiset puolueet eivät ymmärrä toisiaan. Niinpä päättäjiksi nousee herkästi ihmisiä, joilla on kyllin vahvoja mielipiteitä, jotka vetoavat heidän erityiseen äänestäjäkuntaansa.

Täytyy muistaa, että 2000-luvun pääministereillä on harvoin ollut takanaan enempää kuin 25% kansan tuesta. Yli 70 prosenttia äänistä on mennyt muille puolueille, vaikka ne olisivatkin hallituskumppaneita.

Kun yhteiskunta luottaa vahvoihin johtajiin, se luontaisesti - esimerkiksi nyt vaikka Putinin tapauksessa - alkaa kokea uhaksi sellaiset mielipidevaikuttajat, jotka tykkäävät puhua asioiden suhteellisuudesta, monimutkaisuudesta ja näkökulmasidonnaisuudesta. Tällaiset puhujat asettavat vahvojen johtajien vahvuuden kyseenalaiseksi - ja usein kyse on taiteilijoista tai erinäisistä dosenteista, joista pahimpia ovat luonnollisesti humanistit, koska he epäilevät avoimesti jopa sitä, mitä he itse sanovat.

Pluralismi, relativismi, moniarvoisuus... tuttuja aikamme kirosanoja. Kenties pelätään, että humanisteja ja taiteilijoita vaivaavat sisäiset epäilykset voisivat tarttua kuin tauti, jos heidän ajatuksiaan kohtaan oltaisiin myönteisiä?

Jotta yhteiskunta voisi kyetä luovuuteen, sen täytyisi olla aidosti riittävän toiveikas kasvun ja asioiden paranemisen suhteen. Eivät visualisointiharjoituksilla ylläpidetty tsemppihenki tai luottamus omaan pärjäämiseen riitä, kun puuttuu usko siitä, että laadulla voisi olla arvoa.

Modernismi ei ole siinä määrin tuhonnut modernin tekniikan mahdollisuuksia, että globaalin talouden kilpailuvaltit olisivat radikaalisti muuttuneet sadassa vuodessa. Suomen asiaa ei todellakaan edistä se, jos hoetaan, että meidän on pakko - ja sitten viedään määrärahat juuri tutkimukselta ja koulutukselta, jonka jälkeen tulevaisuus todellakin on täynnä pakollista vyön ja hampaiden kiristystä, koska me kilpailemme koneiden kanssa nopeudesta, emmekä nouse tehotuotannon yläpuolelle.

Luovuus edellyttää luovia ihmisiä, joille on annettu kylliksi aikaa ja vapauksia - sekä riittävästi rahan tuomaa turvallisuutta. Nyt meillä ei ole mitään näistä asioista, vaikka varmaankin jo yksin kaikki Suomessa sijaitsevat erilaiset koneet raatavat miljardin työläisen edestä.

"Työtä ei riitä kaikille" on silti pelkkää paskapuhetta. Tulisi ennemmin myöntää: "kunnioitusta ei riitä kaikille".

Suuret yrityksemme jakavat bonuksina ja etuuksina miljoonia euroja, joiden avulla työllistettäisiin vaikka kaikki maamme sadat ammattitaiteilijat. Näitä rahoja ojennetaan ennemmin johtajille, koska elämme pelkotilassa, jossa houkutus lisätä johtajien mahtavuutta on suuri, kuten edellä totesin.

Meillä ei luoteta siihen, että kymmenen taiteilijan ryhmän palkkaaminen yrityksen tuotekehittelytiimiin tuottaisi jotakin yllättävää - ja että sen kuuluisan puun takana olisi jotakin, mikä äkisti tulisi esiin.

Johtaja ei osaa kuvitella mikä on seuraava menestystuote, joten hän ei usko sen olemassaoloon. Tulevaisuus näyttäytyy ikään kuin

300.000 työtöntä kertoo kaikkein selkeimmin siitä, että meidän maassamme elää vahva käsitys siitä, ettei 300.000 ihmistä kykene mihinkään. Heillä ei ole käyttöä. Kyllähän rahaa on vaikka millä mitalla. Nytkin useimmille heistä maksetaan siitä, että he eivät tee mitään.

Meillä on moninkerroin se kansanvarallisuus, jonka turvin 1920-luvun ideoilla luotiin innovaatioita ja laatua. On vain hukassa luottamus siihen, että esimerkiksi saksan kieltä opiskellut humanisti osaisi kirjoittaa paremman esittelytekstin Saksan markkinoille kuin johtaja, jonka palkkakuitti osoittaa, että hän osaa mitä tahansa.

Tutkailepa joskus keskikokoisen yrityksen henkilöstöä heidän nettisivuillaan. Siellä on teknisiä osaajia ties minkälaisia, mutta yleensä ei ketään, joka ymmärtäisi tiedottamisesta, asiakaspalautteista, markkinoinnista tai vaikkapa visuaalisesta muotoilusta. Kaikki tällainen on ulkoistettu. Taiteelliset ja ihmisiin liittyvät asiat tehdään kliinisesti, etäisyyden päästä. Taiteilija ei ole tiimin aktiivinen osa, joka päivittäin heittelisi esiin ideoita ja tökkisi muita ajattelemaan luovasti.

Jos rehellisiä ollaan, niin usein jo naamasta näkee, ettei tuo porukka luovuutta tihku.


Kuka kirjoittaisi runoja voittajille?

Humanismia, kuten taiteilijoita on helppo halveksia, koska he usein ulkoa päin näyttävät niin naurettavilta. Heillä on suuria, epärealistisia ihanteita sekä pakkomielteinen persoonallisuus. Jotkut tahtovat pakkomielteisesti saavuttaa suuria asioita ja toiset tahtovat pakkomielteisesti pelastaa maailman omalla uravalinnallaan, ikään kasvissyönti tai pafismi eivät jo ei olisi kyllin suureellista.

Monilla humanisteilla on äidillien vaiston ohjaamana etusijalla jonkin ihan muun kuin itsensä pelastaminen. Humanistit ovat aina pärjänneet haasteiden edessä hyvin, joten niinpä he myös liian usein onnistuvat näissä aikeissaan laiminlyödä itseään viimeiseen asti.

On hassua, että yhteiskuntamme yhä sallii ammattiryhmien palkkauksen perustua siihen, kuinka röyhkeästi nämä taistelevat itsensä, eivätkä kaikkien muiden etuoikeuksien puolesta.

Koska taiteilijat ja humanistit ovat vähävaraisia, heihin yhdistetään mielikuva vasemmistolaisuudesta. Hehän tuntevat historiaa ja ymmärtävät tilastoja, joten he tietävät enemmän köyhyydestä kuin köyhät itse.

Ihmisen täytyy olla taiteilija tai tulla uskoon, jotta hän voisi tiedostaa köyhyytensä ja kantaa sen häpeilemättä. Pelkkä köyhyys ilman sivistystä olisi liian kova kohtaaminen peilin kanssa, mutta köyhyyden voi joten kuten kestää, kun tietää, että syyt ovat rakenteelliset. Laiskuudestahan ei ketään humanistia voi syyttää, vaikka mielekkäiden työtarjousten vähäisyys ehkä tekee tutuiksi myös joutilaan vapaaherran elämänmuodot.

Miksipä muutoin kukaan kävelisi sisään taidegalleriaan tai kirjastoon, ellei täyttämään työttömyyden synnyttämää tyhjyyttä kalenterissaan?

Kristinusko puolestaan on köyhille räätälöity ideologia. Se vastaa heidän elämänsä suuriin kysymyksiin ja antaa kärsimyksille tarkoituksen. Yhteiskunnassamme kirjailijat ja kuvataiteilijat tienaavat keskimäärin niin vähän, että myös taiteista on asteittain - ellei se ole sitä ollut aina - tullut eräänlainen köyhyyden apologia.

Koetapa etsiä runoja vaikkapa siitä, mitä tehdä lottovoitolla. Jos joku kirjoittaa runossa Ferrarista, voit olla varma, että se esiintyy ironisessa valossa.

Rikkaiden on turha odottaa, että joku julkaisisi runoteoksen, jossa nerokkaasti tehtäisiin huomioita heidän elämäntapansa ilmiöistä ja tulkittaisiin heidän tuntojaan esimerkiksi taiteisiin kohdistuvasta kauhusta tai painajaisunista, joissa kurjat väkijoukot ovat saaneet tarpeekseen ja kolkuttavat heidän kartanonsa ovia pidellen käsissään talikkoa tai palavaa soihtua. Se on oikeastaan suuri sääli, sillä myös tätä kautta taiteet leimautuvat vasemmistolaisiksi.

Ja kuten tiedämme, vasemmistolaisilta puuttuu se positiivisen fiiliksen hybris, johon koko nykyinen toivomme talouskasvusta perustuu.