Mahdollisuuksien tasa-arvo taiteessa

Porvaripoliitikkojen yleisenä intohimona etenkin pienillä paikkakunnilla on urheilu. Paikallisissa 2.divisioonan urheilutapahtumissa poliitikon on helppo näyttäytyä ja kerätä mainetta "kansanmiehenä" sekä "omien kannattajana", ja miksei myös ahkeruuden sekä herooisen tahtotilan suurena ymmärtäjänä.

Paikallisuutta arvostavan lautakuntalaisen on tärkeää tukea junioijoukkueita, auttaa yhdistyksiä rahankeruussa sekä tarpeen vaatiessa myös tarjota valmennustukea. Urheilu on kaunista, koska siinä toteutuu mahdollisuuksien tasa-arvo, niin paljon kuin viime aikoina onkin uutisoitu siitä, miten kallista jääkiekon harrastaminen on.

Urheilussa tasapuolisuuden ihanteet monilta osin myös aidosti pätevät. Lukuisat sitkeät yksilöt ovat nousseet huipulle, vaikka heidän perheensä olisi köyhä tai vaikkapa toinen vanhemmista menehtynyt nuorella iällä. Varmastikaan mahdollisuuksien tasa-arvo ei toteudu edes urheilussa täydellisesti, mutta mahdollisuuksia on ja toivo elää.

Selkeimmin eriarvoisuutta synnyttävät alueelliset erot: Sotkamossa voi esimerkiksi olla paremmat edellytykset oppia pelaamaan pesäpalloa kuin Helsingissä. Maailmanluokan lumilautailijaksi on helpompi kehittyä, jos asuu lähellä laskettelukeskusta ja riittävän pohjoisessa, jotta talvet ja sitä myöten harjoittelujaksot ovat pidempiä. Lajien kirjo avaa ovia myös köyhemmille.

Kansainvälisissä ja rahakkaissa lajeissa mahdollisuuksien tasa-arvo usein kuitenkin kaventuu myöhemmällä ammattiuralla, kun taitonsa todistaneen urheilijan tulisi löytää itselleen sponsoreita. Silloin voi esimerkiksi sellainen sivuseikka kuin ulkonäkö mahdollistaa yhtä ja toista. Kauniilla kasvoilla paikka maitomainoksessa voi irrota vähemmilläkin saavutuksilla.

Junioritoiminnassa on suuria eroja

Miten sitten tällaisia urheilun saralla usein kuultuja käsitteitä voisi soveltaa taiteissa? Ainakin musiikkialalla on helppo kuvitella, että sama sääntö viehättävistä kasvoista pätee. Suurten levy-yhtiöiden ovet avautuvat kenties helpommin. Teatteri- ja elokuva-alalla elämisen mahdollisuudet ovat olemassa rumemmallakin, mutta pääroolit voivat jäädä harvinaisiksi.

Yleistäen väittäisin, että taiteiden saralla mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuu urheilua heikommin ja tärkein syy on junioritoiminnan puuttuminen. Taiteilijat ovat monesti lähtöisin perheestä, jossa taiteita arvostetaan ja harrastetaan omasta mielenkiinnosta. Harvalla paikkakunnalla on samanlaisia mahdollisuuksia hyötyä säännöllisestä harjoittelusta ja hyvästä valmennuksesta, kuten jalkapallossa, jääkiekossa, hiihdossa tai yleisurheilussa.

Kirjallisuus ja teatteri ovat suomalaisille rakkaita lajeja, mutta ei nuoria samalla tavoin kouluteta taiteilijan urall. Vain klassisessa musiikissa on kiistatonta junioritoimintaa:

Junioitoiminnan niukkuus on varmasti suraan yhteydessä myös siihen, miten vaikeaa itsensä on elättää esimerkiksi kirjailijana. Ehkä noin 20 kirjoittajaa elää pelkillä myyntituloilla. Se on aika vähän verrattuna siihen, että NHL:ssä, KHL:ssa, SM-liigassa ja eurooppalaisissa pääsarjoissa itsensä elättää liki tuhat suomalaista ammattipelaajaa - ja lisäksi alemmissa sarjoissa yhtä moni tulee jotenkin toimeen. Vaikka joku haaveilisi siitä, että hänen lapsestaan tulee taidemaalari, niin eivät vastuulliset vanhemmat ottaisi sellaista riskiä ja altistaisi lastaan köyhyyden ja alholisoitumisen riskille.

Opiskelevathan yleensä urheilijatkin varmuuden varalta toiseen ammattiin harjoittelunsa ohessa. Ties vaikka hienosti alkaneen uran päättäisi yllättävä loukkaantuminen.

Tasa-arvo ajassa ja taidekentän sisällä

Formula 1 on tietyssä suhteessa ehkä lähempänä taiteita: kilpailijoita on hyvin vähän ja on harvinaisempaa koskaan saada todellista näytön paikkaa. Myös talleissa on eroja. Moni ajaja kerää vuosi toisensa jälkeen kehuja asiantuntijolta ja kollegoiltaan, mutta ei koskaan pääse ajamaan autolla, joka voisi tehdä hänestä mestarin.

Tästä syystä formuloihin liittyy paljon enemmän spekulointia kuin muihin urheilulajeihin. Joka vuosi voidaan spekuloida sillä, kuka olisi voittanut, jos kaikki ajaisivat samanlaisilla autoilla.

Tällaista jossittelua kuullaan paljon taidekentällä, koska apurahat ja palkinnot määrittävät uran jatkoa hyvin ratkaisevasti. Näkyvyys lisää myyntiä ja myynti lisää näkyvyyttä. Joku voi tehdä hienoa taidetta vuosikymmeniä, mutta koskaan hänen kohdalleen ei osu sellaista skandaalia tai saavutusta, joka. Olympiavuodet ovat harvassa ja urheilijalla samanlainen kynnyshetki voi olla menestyminen muutaman sekunnin suorituksen osumisessa kohdilleen kerran neljässä vuoden syklissä - ja kenties vain pari kertaa uralla. Toisinaan kaikkien parhaaksi tunnustamalle osuu mahatauti juuri sille päivälle, jolloin juostaan finaali.

Sattuman vaikutuksia on vaikea eliminoida, vaikka lähtötilanne olisi reilu. Sehän on osa urheilun viehätystä. Urheilussa kansa janoaa kaikkein eniten juuri todistaa dramaattista tarinaa. Mieleen ei välttämättä tallennu se, että voittaa ylivertaisesti, mutta jos häviää sadasosasekunnilla...

Vaikka taiteissa monesti puhutaan kirjan tai elokuvan laadusta teoksena, ei sekään voi olla vaikuttamatta kokonaiskuvaan, jos kulissien takana tapahtuu jotakin traagista. Moni teos muistetaan paremmin sen ympärillä tapahtuneesta kohinasta. Todellisuuden käsikirjoittama juoni osoittautuu lopulta kiinnostavammaksi.

Kulttuurin sisäinen hegemonia: urheilu vs taiteet

Mitä jos taiteet ja urheilu saisivat keskenään yhteiskunnassamme tasa-arvoisen kohtelun? Tulisiko taiteista suositumpia ja kehittyisikö niiden laatu, jos iltapäivälehdissä olisi viikottain Taideliite? Mitä jos teksti-TV:n etusivulla kerrottaisiin heti, jos runoilija kärsii alavartalovammasta?

Kiinnostuisivatko laajat kansanjoukot laajemmin taiteesta, jos järjestettäisiin Urheilu-gaalan veroinen Taide-gaala, jossa taidekriitikkojen äänten pohjalta valittaisiin Vuoden Taiteilija - ja yleisö saisi äänestää vuoden sykähdyttävintä taide-elämystä kaikkien taiteiden joukosta.

Mitä jos kaikki yhteiskunnalliset lähtöoletukset resetoitaisiin ja mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuisi kaikkien kulttuurimme osa-alueiden välillä? Palautuisiko nykyinen hegemonia ennalleen vai muotoutuisivatko hierarkiat toisenlaisiksi?

Eikö esimerkiksi ole vain sattuman oikku, että meillä heitetään juuri keihästä? Mitä jos Tapio Rautavaara olisi liukastunut väärässä kohtaa ja epäonnistunut Lontoon Olympiakisoissa vuonna 1948? Ehkä perinne olisi katkennut siihen ja keihäänheiton sijaan me panostaisimme enemmän painiin tai soutuun, jotka myös olivat kultamitalilajeja.