Olen vakavasti alkanut miettiä, pitäisikö masturbaatiota taas alkaa paheksua? Sehän kuulemma kuluttaa elämänvoimaa ja tekee nuorisosta velttoa. Vielä tuon oletuksen tukena ei kuitenkaan ole kylliksi tieteellistä näyttöä. Se on lähinnä hippien ja joogamestareiden vakaa näkemys: intiasta lainattu paheksumisen motiivi. Globaalia tuontitavaraa siis.
Paheksunnan on mielestäni ensiksi perustuttava tieteelliseen todistusaineistoon. Ei suinkaan ole syytä paheksua jotakin vain siksi, että se on ollut tapana. Tässä suhteessa en oikein osaa sijoittaa itseäni akselilla liberalismi vs. konservatismi. En niele kumpaankaan katsomusta sellaisenaan. Mielestäni kiellot ovat elämän oleellinen mauste, mutta en jaa konservatiivien näkemystä siitä, mitkä asiat tulisi kieltää. Olen siis ehkä jonkinlainen neokonservatiivi - tai ihan vain uuskieltäjä tai paheksuja.
Liberalismi on luonut koelaboratorion, joka on elämämme. Kuulumme niiden miljoonien onnettomien koe-eläinten joukkoon, jotka altistetaan vapaudelle. Hyväksi testatut arvot eivät ole meitä opastamassa: kaikki täytyy itse oppia yrityksen ja erehdyksen kautta. Toistaiseksi koe näyttää varmistaneen vain sen, että erehtymisen tilaisuuksia näyttäisi olevan miltei loputon määrä.
Konservatiivinen elämänmalli ei tunnu omimmalta useimmista - mutta ei myöskään täydellinen vapaus. Elämme siinä toivossa, että kokeen valvojat pian löytäisivät sopivan vapauden ja rajoitteiden suhteen ja viheltäisivät pelin päättyneeksi. Voisimme jälleen palata elämään, joka olisi sopivasti säädeltyä: johon kuuluisi suvaitsemisen osana myös oikea annos paheksuntaa.
Joitakin onnistuneita paheksuntakokeiluja on jo asetettu voimaan. Konservatiivien ja liberaalien yhteisestä vastustuksesta huolimatta me nykyään esimerkiksi saamme vapaasti paheksua lattialle sylkemistä sekä raskaana olevan naisen tupakoimista. Ai miten ihanaa iloa se tuottaakaan, kun näen pulleavatsaisen äidin rööki huulessa ja mutrustelen naamaani oikein sydämeni kyllyydestä. Vielä en ole uskaltanut päästellä kuuluvia tuhahduksia, mutta ehkä koittaa sekin päivä. Julkisessa vuorovaikutuksessahan on kyse on pitkälti terveen itsetunnon kehittämisestä.
Elämä ilman paheksuntaa on tuskin elämisen arvoista. Se on yksi syy miksi usein huomaan kannattavani vihreitä arvoja. Vihreät sentään osaavat paheksua, vaikka eivät ole konsevatiiveja. Monesti oikein vaistoan sen, kuinka konservatiiveja vituttaa: joku nuori hippityttö tulee ja heidän silmiensä edessä alkaa paheksua niin kuin vanha tekijä. Kyllä siinä turkiskauluksisen rouvan silmät muljahtavat kateudesta. Hänenhän se pitäisi saada paheksua nuorisoa eikä toisin päin!
Vihreät paheksuvat lihansyöntiä, yksityisautoilua ja mitä vielä. Tämä on kuitenkin melko kevyttä paheksuntaa, koska sitä yritetään levittää järkiperusteilla. Aitoa paheksuntaa ei koskaan perustella järjellä. Järkisyyt ovat ehkä olemassa, mutta ne ovat hautautuneet vuosisataisen paheksumisperinteen alle. Mestarien tietotaito ei perustu pahuuden ja hyvyyden perustelemiseen vaan he ovat ammattilaisia paheksumisen ilmaisemisessa. Suhde on hieman sama kuin säveltäjän ja kapelimestarin välillä: ei kapelimestari itse kirjoita teosta, hän vain tulkitsee sitä.
Paheksunnnan eleet yksinkertaisesti ovat niin suuret ja mahtavat, että kaikki ymmärtävät asian olevan paheksunnan arvoista. Perusteluja ei tarvita. Tällainen oli se tapa, jolla kunnon viktoriaanit paheksuivat: he ottivat kiinni suuresta mahastaa, heiluttivat partaista suutaan huulet mutrussa ja päästivät kammottavat brrrr-äänen, joka kuului kilometrien päähän kuin kiimaisen hirven kutsuhuuto. Voi niitä aikoja. Silloin ihmiset taatusti tiesivät paikkansa ja maailma oli turvallisen tuntuinen paikka elää.
Ei ehkä turvallinen, mutta turvallisen tuntuinen. Se juuri on tärkeintä: syntyi vaikutelma siitä, että jossain on joku viisas paheksumisen ammattilainen, joka tietää asiat paremmin ja varjelee maailmaa paheksunnan arvoisilta asioilta. Jos kaivat kyllin syvältä, saatat löytää myös järkisyyt, mutta ei sinun tarvitse kaivaa. Luota vain. Luottamus on yhteisön perusta.
Toivoni lepää nyt siinä, että tästä sekasortoiesta liberalismin kokeesta seuraa jotain parempaa. Vihreät kannattavat lippua, jota kannattaa seurata. Vanhaan ei ole paluuta. Menkäämme siis kohti uutta ja ehompaa paheksunnan aikakautta.
keskiviikko 15. elokuuta 2012
tiistai 14. elokuuta 2012
Joyce & Coelho
Facebookissa on nyt jokseenkin viikon ajan kohuttu pienenpienestä uutisesta, jossa Paulo Coelho on älähtänyt jotakin ohimenevää James Joycen Ulysseuksesta (tai Odysseuksesta, miten sen haluaakaan suomeksi kääntää). Coelhon mukaan Odysseus on vahingoittanut kirjallisuutta. Tässä ovat tarkalleen ottaen kaikki ne neljä argumenttia, jotka Coelhon äänihuulista värähtivät ilmoille - ja joita twitterit nyt ympäri maailmaa nyt sirkuttavat:
Käytännössä kaikki tätä vähäpätöistä kohu-uutista kommentoineet ohimennen tehnyt tilapäivitykset ovat olleet vain jatkoa kirjailijan aloittamalle kirjailijan haukkumiselle. Coelho aloitti haukkumisen - nyt on siis meidän tilaisuutemme vuorostamme haukkua häntä! Coelho on populisti ja tyhmä kakka-aivo bälä-bälä-bälä...!
Reaktio on ollut yksipuolinen ja väärä. Tästä olisi kaksi tapaa edetä: ensinnäkin sivistynyt lukija voisi laatia puolustuksen ja osoittaa miksi James Joycen Odysseus on hyvä kirja. Sitä ei ole kukaan vielä tehnyt - siis omista Facebook-kavereistani - hävetkää!
Netissä sen on tietenkin moni jo ehtinyt tekemään. Hyvä netti! Hyi hyi kaikki Facebook-kaverini! Katsokaa nyt mitä netti teki ja ottakaa oppia!
Why Paulo Coelho is wrong...
In defence of Joyce...
Coelhos attack insults readers...
Kuten sanoin, on myös toinen tapa edetä: myöntää että surkuhupaisa 60 kielelle käännetty populisti on oikeassa ainakin yhdessä kohtaa, ellei useammassakin. Tämä on vaativa näkemys, sillä se täytyy perustella. Olen laiskalla tuulella, enkä ole ottanut lääkkeitäni, joten teen sen hutiloiden.
I 'm modern because...
Aloitetaan Coelhon ensimmäisestä väitteestä. Onko hän moderni syistä jotka hän luettelee? Tuskin sentään, tai sitten hän keksii ihan oman määritelmän modernismille. Jo paljon ennen modernia aikaa oli helppoa-vaikeaa, vaikeaa-helppoa, helppoa-helppoa ja vaikeaa-vaikeaa. Tälläisten sanojen pyörittely ei nähdäkseni auta meitä ymmärtämään modernia kirjallisuutta. Edes Ulysseus ei ole erityisen vaikea kirja. Se saattaa olla laaja ja monin paikoin pitkäveteinen, mutta ei niinkään vaikeasti ymmärrettävä. Ulysseuksen loppuun lukeminen saattaa osoittautua vaikeaksi tehtäväksi, mutta se on eri asia. En esimerkiksi ajattele, että tiskaaminen vaatisi taitoa, se on pikemminkin vaivalloista.
Olen lukenut Odysseuksesta pätkiä sieltä täältä, mutta kirja on jäänyt aina kesken. Alkemistin luin aikoinaan yhdeltä istumalta, koska se oli niin nopea. Se oli vähän kuin olisi lukenut novellin. Siinä ei tapahtunut paljon mitään, matkustettiin vain paikasta toiseen. Sanoisin, että Alkemisti oli helppo kirja - tosin Odysseukseen verrattuna se ei tuntunut edes kirjalta, enemmänkin Aku Ankan taskukirjalta. Kyllä kai nekin myyvät ihan kivasti ja joskus niissä käsitellään vaikeita asioita. En ollenkaan halua aliarvioida esimerkiksi Carl Barksin tai Don Rosan työtä. He ovat erittäin kunnioitettavia taiteilijoita, jotka ovat ruokkineet miljoonien kasvavien aikuisten mielikuvitusta.
Odysseuksen ja Alkemistin ero on hieman sama kuin laittaisi pöydälle vierekkäin yksittäisen paperinenäliinan ja raskaan työkalupakin. Voi olla että kummallakaan ei tee yhtään mitään pitkään aikaan, mutta sitten kun aika koittaa, myös nenäliina voi tulla tarpeeseen. Nenäliinoja myydään miljoonittain, aivan kuten taskukirjoja tai Coelhon romaaneja. Tarkoituksenani ei ole ollenkaan vähätellä nenäliinoja.
En myöskään usko, että Paulo Coelho olisi populisti. Moni käyttää sitä sanaa ymmärtämättä, ettei ole mahdollista olla populisti noin vain. Moni saattaa yrittää kirjoittaa kirjan, joka myisi miljoonittain, mutta ei se onnistu sillä tavoin. Tarvitaan jotakin, mitä kukaan ei ole selittää. Populisteja ovat kaikki ne, jotka yrittävät tehdä rahaa ja epäonnistuvat. Paulo Coelho ei ole populisti vaan mies, joka on taitava ammatissaan. Hän myy menestyksekkäästi nenäliinoja ja aku ankan taskukirjoja, joista on poistettu Aku Ankka, Roope ja veljenpojat.
Aku Ankka syntyi vasta 1930-luvulla. Tässä suhteessa Paulo Coelhon voidaan väittää olevan moderni kirjailija, vaikka hänen oma määritelmänsä modernista menikin poskelleen. "I'm modern..." Yksi piste siis hänelle oikeasta vastauksesta. Coelho johtaa 1-0.
Väite 2: Kirjailijat haluavat tehdä vaikutuksen toisiin kirjailijoihin.
Kun kirjoitan, minua motivoi ajatus siitä, että käsittelen tärkeitä asioita: omakohtaisia kokemuksia tai epäkohtia, joista jonkun täytyisi uskaltaa puhua - oli muotona sittten runoutta, proosaa tai esseetä. Lukiessani modernistisia tekstejä, en toisinaan vaistoa mitään samanlaista motiivia niiden takaa. Tekstit tuntuvat olevan vain eräänlaista sirkusta, omilla taidoilla pätemistä ja yritystä tehdä vaikutus ihmisiin, jotka tuntevat tietyn taiteen tradition.
Olen käyttänyt lukuisia kertoja aivan samoja sanoja: "writers want to impress other writers... there is nothing there."
En ollenkaan usko, että James Joycen Odysseus olisi täyttä tyhjää. Siinähän on upeaa arjen kuvausta. Lisäksi liki tuhatsivuisen yhdenpäivänromaanin voi nähdä viestivän, kuinka paljon pieniä huomaamattomia tapahtumia jokainen arkinenkin päivä voi sisältää. Teos kehottaa meitä siis olemaan läsnä ja tiedostamaan tuon rikkauden. Kirja on kuitenkin tahtomattaan luonut myytin, jonka mukaan modernin kirjoittajan ei tarvitse sanoa mitään tai puhua mistään - että pelkkä muoto riittää, ja tyhjänpäiväinen lörpöttely.
Eihän se tietenkään riitä. Ainakaan ihmiset eivät Odysseuksen ilmestyttyä enää voi antaa kunniaa teokselle vain sen vaikeuden ja tyylikokeilujen tähden. Sehän olisi vain halpamaista Nobel-kirjailijan matkimista. Saamme itse asiassa kiittää James Joycea siitä, että hän teki sen ensimmäisenä ja nyt se on tehty: been there, done that!
Säälin silti kaikkia niitä kirjoittajia, jotka saavat päähänsä, että heidän tulisi pyrkiä toistamaan Joycen Odysseus. Mielummin näkisin, että huonot wannabe-kirjailijat kirjoittaisivat kuin Coelho - ainakin silloin heidän teoksensa pystyisi lukemaan nopeasti ja myös unohtamaan yhtä nopeasti.
Myönnän samaistuvani paljon läheisemmin Coelhoon kuin Joyceen. Haluan käsitellä vaikeita asioita. En tiedä haluanko tehdä niistä välttämättä yhtä helppoja, mutta en kieltäydy luettavuuden ja helpon lähestyttävyyden haasteesta, silloin kun tarve vaatii. Sisältö on ollut itselleni aina tärkeämpää kuin muoto, mutta en usko että sisältöä voi käsitellä oikein, ellei muodon vaatimuksia ota lainkaan huomioon.
Kirjoittaessani en halua ajatella, että kirjoittaisin tavalliselle ihmiselle tai toiselle kirjailijalle. Haluan vain kirjoittaa asiaan ja asiasta pois. Vuosia kirjoitin ajatuksia vihkoon vain itseni iloksi. Kirjoitin, jotta muistaisin tai jotta unohtaisin. Mietin lukijaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun luen vanhoja tekstejä. Editoidessani niitä saatan valikoida joukosta sellaisia, jotka vetoavat minuun lukijana.
Muotokokeilut ja kokeellisuus ylipäänsä voivat olla leikillisyyttä ja omaksi iloksi tehtyjä harjoituksia. Ei kokeellisuus ole sama asia kuin "kirjoittaminen toisille kirjoittajille". Ne kuitenkin ulkopuolelta katsottuna liippaavat pelottavan lähelle kikkailua ja pätemistä. Kirjoittaja, joka väittää, ettei hän koskaan ole halunnut päteä kirjallisissa piireissä ja rehvastella taidoillaan, on teeskentelijä ja idiootti. Tietenkin on hetkiä jolloin tekemiseen livahtaa mukaan narsistisia mielihaluja - ne voivat hyvinkin olla toisisijainen motiivi myös silloin, kun ensisijaisena motiivina on sisältö ja vaikeiden asioiden tekeminen helpoksi.
Jälleen päädyn ristiritaan. Coelho on mielestäni oikeassa siinä, että "writers wan't to impress...", mutta en ajattele, että sellainen käänne olisi tapahtunut vasta modernina aikana - tai etenkään vasta Ulysseuksen julkaisemisen jälkeen. Ihmiset ovat aina halunneet päteä kollegojensa silmissä.
Riita puoliksi ja piste kummallekin: Coelho johtaa 2-1.
Mikä Odysseuksesta tekee vaarallisen?
Kirjallisuuteen kohdistuu valtavasti ennakkoluuloja. Monet ennakkoluuloista perustuvat myytteihin, mutta usein ne ovat myös aiheellisia. Kirjaa on helppo vihata sillä perusteella, että se vaikuttaa ensivilkaisun perusteella liian vaikealta tai liian helpolta. Tunnen ihmisiä kummastakin leiristä. Tunnen myös ihmisiä, jotka uppiniskaisen sinisilmäisesti väittävät, ettei mitään ennakkoluuloja ole olemassakaan. Tietenkin voimme taluttaa runoilijoita jääkiekko-ottelun väliajalla jäälle ja kaikki hiljenevät kuuntelemaan - koska totta kai moderni runous kiinnostaa ihan kaikkia missä tahansa päin suomea.
Tähän itse asiassa liittyy yksi Coelhon kritiikin jyrkimmistä sivalluksista - tai niin ainakin itse tulkitsen, vaikka koko argumentti täytyisikin etsiä rivien välistä: Coelho tuntuu vaivihkaa esittävän, että Joyce ja kaikki Joycea ylistävät ihmiset ovat vastuussa ennakkoluulojen syntymisestä. Miljoonat ihmiset ovat yrittäneet lukea Ulysseusta, koska se kuuluu TOP-10 merkkiteoksiin - ja siitä on syntynyt niin pahat traumat, että he ovat lakanneet kokonaan lukemasta kirjoja!
Vaikka väite ei pitäisikään paikkaansa, tällaisilla ennakkoluuloilla on sijansa myös Suomessa. Esimerkiksi Juoppohullun päiväkirja on kirja, jonka voi ostaa ja lukea vain pelkästään vittuillakseen kaikille niille, joiden voi olettaa arvostavan oikeaa kirjallisuutta. Juha Vuorinen edustaa eräänlaista protestikirjallisuutta, joka tarkoituksellisesti kääntää perinteiset arvot nurinniskoin - niin kuin kaikki kunnon teinipunkkarit. Paulo Coelho ei siis suinkaan ole populisti vaan hän tahtoo tietoisesti edustaa oppositiota - sellaista oppositiota, joka kerää työstään hyvät rahat ja puhtaan omantunnon.
Vaikeuden sietämätön helppous ja toisin päin
Tämä saattaa olla nyt vaikeaa. En tiedä, miten vaikeaa tätä on lukea - ainakin ajatus oli vaikea muodostaa sanoiksi. Coelhon toteamukset herättävät helposti närää, koska ne eivät kohdistu kirjoittajien tiedostettuihin lähtökohtiin vaan pikemminkin sosiaalisista rakenteista syntyvään tahattomaan toimintaan. Ikään kuin kustannusalan ihmisiä yhdistäisi jonkinlainen filosofia tai normi, vaikka mitään sellaista normia ei kukaan tunnusta. Se ei varsinaisesti olekaan mikään meemi tai ideologia, vaan rakenteista johtuvaa valikoitumista.
Harry Salmenniemi kertoi muutama päivä sitten Sysmän kirjakylän haastattelussa, että hänen tekemiseensä vaikutti se, että hän toimi Tulen & savun päätoimittajana. Tiedän, että monet julkaisseista kirjailijoista ovat nykyään toimineet kustannustoimittajina tai päätoimittajina tai vähintään toimittajina. Lisäksi on melkeinpä sääntönä, että runoilija on myös opiskellut yliopistossa ja joutunut tenttejä varten lukemaan ison pinon klassikkokirjoja.
Salmenniemi kertoi, että hän halusi kirjoittaa erilaista runoutta, koska hän työssään leipääntyi siihen, että ihmiset lähettelivät toimitukseen tylsää ja normaalia runoutta. Hänestä siis tuli runoilija, koska hän kurkkuaan myöten kyllästyi runouteen. (Nämä eivät olleet tarkat sanat, mutta jotain tähän suuntaan.)
Kustantamoissa työskentelevä ihminen saattaa kokea samoin. Tavallinen kirjallisuus etoo häntä. Harry Salmenniemi ja kustannustoimittaja eivät välttämättä entuudestaan tunne toisiaan, mutta he tuntevat toisiaan kohtaan tietynlaista veljeyttä. Ja kun Salmenniemen käsikirjoitus saapuu kustantamoon, se hetättää huomiota, sillä se tuntuu virkistävästi poikkeavan normaalista tekstimassasta.
Ulkoapäin saattaa siis näyttää siltä, että kustannustoimittajalla ja runoilijalla on jokin yhteinen teoria tai että he ovat valmiiksi toistensa parhaita kavereita. Näin ei kuitenkaan ole. Heitä yhdistää pikemminkin samoihin asioihin kohdistuva viha. He vihaavat arkipäiväistä runoutta - juuri sitä runoutta, jota kansa kirjoittaa ja jota se ehkä myös saattaisi haluta lukea.
Ilman mitään filosofista pohjaa tällainen tilanne on ollut vallalla ainakin 1960-luvulta alkaen. Mikään lehti tai kustantamo ei julkaise tavallisten ihmisten tavallista runoutta, koska se etoo niitä ihmisiä, jotka joutuvat tuolla alalla työskentelemään. Kaikki julkaistu runous on enemmän tai vähemmän anti-runoutta ja tavallisiin ihmisiin kohdistuvaa vittuilua, mutta kaikesta huolimatta sillä ole mitään tekemistä ideologioiden tai esteettisten hienouksien kanssa. Otetaan esimerkiksi katkelma Salmenniemen esikoisteoksesta virrata, että:
Coelho on siis jälleen kerran oikeassa, mutta vääristä syistä. Kirjailijat eivät kirjoita toisilleen. He kirjoittavat selkä päin kansaa - pyllistävät ja pierevät niin kovaa, että kakkapaakkuja lentää lukevien ihmisten naamalle.
Näin toimimalla kustantamot itse asiassa saavat myös synninpäästön. Toimittajat tietävät, että ne eivät voi hioa valmiiksi ja julkaista kaikkia ihmisten lähettämiä riipaisevia tarinoita. Tekstipinot ovat täynnä avunpyyntöjä, hätää ja kuvausta julmista epäkohdista. Tavalliset ihmiset tahtovat kirjoillaan suorittaa itselleen ja koko kansalle psykoanalyysiä, tuoda esiin vääryksiä ja korjata niitä. Ne ovat kirjoja, jotka tahtovat parantaa maailmaa. Ja kuitenkin sitä kaikkea on mahdotonta julkaista, minkälaisen sisällön siitä nostaisi esiin? Ainoana ratkaisuna vyöryävän sisällön edessä kustantamot kukin tahollaan kehittävät helpotusta tuovan estetiikan: julkaistaan vain kirjoja, joissa ei ole minkäänlaista sisältöä. Ne eivät sano mitään, ne eivät ole edes kieltä!
Täydellinen synninpäästö. Emme osaa valita, emme siis julkaise ketään tai mitään - vain kirjailijoita, jotka edustavat ei ketään, ei mitään. Yhdenkään pienen ihmisen ääni ei pääse kuuluviin, vain äänetön ääni, mielipuolinen melu ja kansan kasvoihin suunnatun pierun pihahdus.
Voimme Coelhon lailla kuvitella, että jonkinlaisen ratkaisun asiaan toisi se, jos tarttuisimme talikkoon ja sytyttäisimme soihtumme ja lähtisimme vihaisen väkijoukon mukana ajamaan kustantajat linnoistaan niin kuin Frankensteinin hirviön. Mutta mitään pysyvää ratkaisua se ei toisi. Kun nimittäisimme jonkun toimittamaan kustannustoimittajan työtä, hän jo muutamassa kuukaudessa leipääntyisi tavallisten kirjojen lukemiseen ja alkaisi kaivata jotakin erikoisempaa. Fetissien ja perversioiden syntymistä ei voi estää. Pohjimmiltaan me kaikki tiettyyn asemaan päästyämme haluaisimme vain pissata ja kakata tavallisten ihmisten päälle.
Lopuksi
Modernien muotokokeilujen taustoista voidaan tehdä monia arvailuja. Odysseus on oikeastaan varsin myöhäinen tulokas avant-gardessa, eikä kokeilevaa kirjallisuutta voi niputtaa yhden teorian alle. Ylipäänsä kirjoittamisen syyt ovat monimutkaiset myös niillä, jotka näyttäisivät kirjoittavan hyvin perinteiseen tyyliin.
Hauskinta on kuitenkin se, ettei kokeellisuus pelasta ketään ennakkoluuloilta ja leimaamiselta. Aivan samalla tavoin kokeellisuuden puolustajat leimaavat perinteisiä kirjoittajia populisteiksi tai pelkureiksi tai typeryksiksi kuin perinteisen kirjallisuuden tukijat leimaavat kokeellisia kirjoittajia kikkailijoiksi tai elitisteiksi tai teeskentelijöiksi, jotka eivät itsekään tiedä mitä he tahtovat ilmaista. Kaikki osapuolet ovat valmiita lyttäämään kirjan ensivilkaisun perusteella.
Eniten minua harmittaa se, että yrityksiä ainosti ymmärtää vastapuolta on erittäin vähän. Yleensä kaikkein paras keino keskustelun avaamiseksi olisi omien motiivien tunnustelu. Olen halunnut kirjoittaa auki omia kirjallisia motiivejani, vaikka ne eivät aina olisi kovin yleviä. Olen halunnut myös tehdä selväksi, jos en tykkää jostakin. Jos joku pyytää minua perustelemaan sanani, olen siihen aina valmis.
On väärin, että ihmiset - minä mukaan lukien - tekevät johtopäätöksiä Coelhon ajattelusta neljän irralisen lauseen perusteella. Nillittäminen ja vollottaminen paljastaa aina paljon enemmän puhujan itsensä kuin Coelhon tai Joycen maailmankuvasta.
Coelholla tietenkin olisi mahdollisuus vastata ympäri maailmaa kuuluvaan kritiikkiin, mutta sitä tuskin koskaan tapahtuu - tai jos se tapahtuukin niin Hesari ei ole siitä kiinnostunut. Paljon enemmän huomiota herättävät kontekstistaan irroitetut vihamieliseltä kuulostavat lauseet kuin perustellut filosofiset näkemykset.
PS. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Kannatan kyllä ajatusta runojen lausumisesta jääkiekko-otteluiden erätauolla.
1. "I'm modern because I make the difficult seem easy, and so I can communicate with the whole world."
2. "Today writers want to impress other writers."
3 A) "One of the books that caused great harm was James Joyce's Ulysses..."
3 B) "...which is pure style. There is nothing there. Stripped down, Ulysses is a twit."
Linkki: Guardianin artikkeliPäätin kirjoittaa asiasta lähinnä siksi, että olen hyvin pettynyt omiin Facebook-kavereihini. Niin juuri. Facebook-kaverini, hävetkää!
Käytännössä kaikki tätä vähäpätöistä kohu-uutista kommentoineet ohimennen tehnyt tilapäivitykset ovat olleet vain jatkoa kirjailijan aloittamalle kirjailijan haukkumiselle. Coelho aloitti haukkumisen - nyt on siis meidän tilaisuutemme vuorostamme haukkua häntä! Coelho on populisti ja tyhmä kakka-aivo bälä-bälä-bälä...!
Reaktio on ollut yksipuolinen ja väärä. Tästä olisi kaksi tapaa edetä: ensinnäkin sivistynyt lukija voisi laatia puolustuksen ja osoittaa miksi James Joycen Odysseus on hyvä kirja. Sitä ei ole kukaan vielä tehnyt - siis omista Facebook-kavereistani - hävetkää!
Netissä sen on tietenkin moni jo ehtinyt tekemään. Hyvä netti! Hyi hyi kaikki Facebook-kaverini! Katsokaa nyt mitä netti teki ja ottakaa oppia!
Why Paulo Coelho is wrong...
In defence of Joyce...
Coelhos attack insults readers...
Kuten sanoin, on myös toinen tapa edetä: myöntää että surkuhupaisa 60 kielelle käännetty populisti on oikeassa ainakin yhdessä kohtaa, ellei useammassakin. Tämä on vaativa näkemys, sillä se täytyy perustella. Olen laiskalla tuulella, enkä ole ottanut lääkkeitäni, joten teen sen hutiloiden.
I 'm modern because...
Aloitetaan Coelhon ensimmäisestä väitteestä. Onko hän moderni syistä jotka hän luettelee? Tuskin sentään, tai sitten hän keksii ihan oman määritelmän modernismille. Jo paljon ennen modernia aikaa oli helppoa-vaikeaa, vaikeaa-helppoa, helppoa-helppoa ja vaikeaa-vaikeaa. Tälläisten sanojen pyörittely ei nähdäkseni auta meitä ymmärtämään modernia kirjallisuutta. Edes Ulysseus ei ole erityisen vaikea kirja. Se saattaa olla laaja ja monin paikoin pitkäveteinen, mutta ei niinkään vaikeasti ymmärrettävä. Ulysseuksen loppuun lukeminen saattaa osoittautua vaikeaksi tehtäväksi, mutta se on eri asia. En esimerkiksi ajattele, että tiskaaminen vaatisi taitoa, se on pikemminkin vaivalloista.
Olen lukenut Odysseuksesta pätkiä sieltä täältä, mutta kirja on jäänyt aina kesken. Alkemistin luin aikoinaan yhdeltä istumalta, koska se oli niin nopea. Se oli vähän kuin olisi lukenut novellin. Siinä ei tapahtunut paljon mitään, matkustettiin vain paikasta toiseen. Sanoisin, että Alkemisti oli helppo kirja - tosin Odysseukseen verrattuna se ei tuntunut edes kirjalta, enemmänkin Aku Ankan taskukirjalta. Kyllä kai nekin myyvät ihan kivasti ja joskus niissä käsitellään vaikeita asioita. En ollenkaan halua aliarvioida esimerkiksi Carl Barksin tai Don Rosan työtä. He ovat erittäin kunnioitettavia taiteilijoita, jotka ovat ruokkineet miljoonien kasvavien aikuisten mielikuvitusta.
Odysseuksen ja Alkemistin ero on hieman sama kuin laittaisi pöydälle vierekkäin yksittäisen paperinenäliinan ja raskaan työkalupakin. Voi olla että kummallakaan ei tee yhtään mitään pitkään aikaan, mutta sitten kun aika koittaa, myös nenäliina voi tulla tarpeeseen. Nenäliinoja myydään miljoonittain, aivan kuten taskukirjoja tai Coelhon romaaneja. Tarkoituksenani ei ole ollenkaan vähätellä nenäliinoja.
En myöskään usko, että Paulo Coelho olisi populisti. Moni käyttää sitä sanaa ymmärtämättä, ettei ole mahdollista olla populisti noin vain. Moni saattaa yrittää kirjoittaa kirjan, joka myisi miljoonittain, mutta ei se onnistu sillä tavoin. Tarvitaan jotakin, mitä kukaan ei ole selittää. Populisteja ovat kaikki ne, jotka yrittävät tehdä rahaa ja epäonnistuvat. Paulo Coelho ei ole populisti vaan mies, joka on taitava ammatissaan. Hän myy menestyksekkäästi nenäliinoja ja aku ankan taskukirjoja, joista on poistettu Aku Ankka, Roope ja veljenpojat.
Aku Ankka syntyi vasta 1930-luvulla. Tässä suhteessa Paulo Coelhon voidaan väittää olevan moderni kirjailija, vaikka hänen oma määritelmänsä modernista menikin poskelleen. "I'm modern..." Yksi piste siis hänelle oikeasta vastauksesta. Coelho johtaa 1-0.
Väite 2: Kirjailijat haluavat tehdä vaikutuksen toisiin kirjailijoihin.
Kun kirjoitan, minua motivoi ajatus siitä, että käsittelen tärkeitä asioita: omakohtaisia kokemuksia tai epäkohtia, joista jonkun täytyisi uskaltaa puhua - oli muotona sittten runoutta, proosaa tai esseetä. Lukiessani modernistisia tekstejä, en toisinaan vaistoa mitään samanlaista motiivia niiden takaa. Tekstit tuntuvat olevan vain eräänlaista sirkusta, omilla taidoilla pätemistä ja yritystä tehdä vaikutus ihmisiin, jotka tuntevat tietyn taiteen tradition.
Olen käyttänyt lukuisia kertoja aivan samoja sanoja: "writers want to impress other writers... there is nothing there."
En ollenkaan usko, että James Joycen Odysseus olisi täyttä tyhjää. Siinähän on upeaa arjen kuvausta. Lisäksi liki tuhatsivuisen yhdenpäivänromaanin voi nähdä viestivän, kuinka paljon pieniä huomaamattomia tapahtumia jokainen arkinenkin päivä voi sisältää. Teos kehottaa meitä siis olemaan läsnä ja tiedostamaan tuon rikkauden. Kirja on kuitenkin tahtomattaan luonut myytin, jonka mukaan modernin kirjoittajan ei tarvitse sanoa mitään tai puhua mistään - että pelkkä muoto riittää, ja tyhjänpäiväinen lörpöttely.
Eihän se tietenkään riitä. Ainakaan ihmiset eivät Odysseuksen ilmestyttyä enää voi antaa kunniaa teokselle vain sen vaikeuden ja tyylikokeilujen tähden. Sehän olisi vain halpamaista Nobel-kirjailijan matkimista. Saamme itse asiassa kiittää James Joycea siitä, että hän teki sen ensimmäisenä ja nyt se on tehty: been there, done that!
Säälin silti kaikkia niitä kirjoittajia, jotka saavat päähänsä, että heidän tulisi pyrkiä toistamaan Joycen Odysseus. Mielummin näkisin, että huonot wannabe-kirjailijat kirjoittaisivat kuin Coelho - ainakin silloin heidän teoksensa pystyisi lukemaan nopeasti ja myös unohtamaan yhtä nopeasti.
Myönnän samaistuvani paljon läheisemmin Coelhoon kuin Joyceen. Haluan käsitellä vaikeita asioita. En tiedä haluanko tehdä niistä välttämättä yhtä helppoja, mutta en kieltäydy luettavuuden ja helpon lähestyttävyyden haasteesta, silloin kun tarve vaatii. Sisältö on ollut itselleni aina tärkeämpää kuin muoto, mutta en usko että sisältöä voi käsitellä oikein, ellei muodon vaatimuksia ota lainkaan huomioon.
Kirjoittaessani en halua ajatella, että kirjoittaisin tavalliselle ihmiselle tai toiselle kirjailijalle. Haluan vain kirjoittaa asiaan ja asiasta pois. Vuosia kirjoitin ajatuksia vihkoon vain itseni iloksi. Kirjoitin, jotta muistaisin tai jotta unohtaisin. Mietin lukijaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun luen vanhoja tekstejä. Editoidessani niitä saatan valikoida joukosta sellaisia, jotka vetoavat minuun lukijana.
Muotokokeilut ja kokeellisuus ylipäänsä voivat olla leikillisyyttä ja omaksi iloksi tehtyjä harjoituksia. Ei kokeellisuus ole sama asia kuin "kirjoittaminen toisille kirjoittajille". Ne kuitenkin ulkopuolelta katsottuna liippaavat pelottavan lähelle kikkailua ja pätemistä. Kirjoittaja, joka väittää, ettei hän koskaan ole halunnut päteä kirjallisissa piireissä ja rehvastella taidoillaan, on teeskentelijä ja idiootti. Tietenkin on hetkiä jolloin tekemiseen livahtaa mukaan narsistisia mielihaluja - ne voivat hyvinkin olla toisisijainen motiivi myös silloin, kun ensisijaisena motiivina on sisältö ja vaikeiden asioiden tekeminen helpoksi.
Jälleen päädyn ristiritaan. Coelho on mielestäni oikeassa siinä, että "writers wan't to impress...", mutta en ajattele, että sellainen käänne olisi tapahtunut vasta modernina aikana - tai etenkään vasta Ulysseuksen julkaisemisen jälkeen. Ihmiset ovat aina halunneet päteä kollegojensa silmissä.
Riita puoliksi ja piste kummallekin: Coelho johtaa 2-1.
Mikä Odysseuksesta tekee vaarallisen?
Kirjallisuuteen kohdistuu valtavasti ennakkoluuloja. Monet ennakkoluuloista perustuvat myytteihin, mutta usein ne ovat myös aiheellisia. Kirjaa on helppo vihata sillä perusteella, että se vaikuttaa ensivilkaisun perusteella liian vaikealta tai liian helpolta. Tunnen ihmisiä kummastakin leiristä. Tunnen myös ihmisiä, jotka uppiniskaisen sinisilmäisesti väittävät, ettei mitään ennakkoluuloja ole olemassakaan. Tietenkin voimme taluttaa runoilijoita jääkiekko-ottelun väliajalla jäälle ja kaikki hiljenevät kuuntelemaan - koska totta kai moderni runous kiinnostaa ihan kaikkia missä tahansa päin suomea.
Tähän itse asiassa liittyy yksi Coelhon kritiikin jyrkimmistä sivalluksista - tai niin ainakin itse tulkitsen, vaikka koko argumentti täytyisikin etsiä rivien välistä: Coelho tuntuu vaivihkaa esittävän, että Joyce ja kaikki Joycea ylistävät ihmiset ovat vastuussa ennakkoluulojen syntymisestä. Miljoonat ihmiset ovat yrittäneet lukea Ulysseusta, koska se kuuluu TOP-10 merkkiteoksiin - ja siitä on syntynyt niin pahat traumat, että he ovat lakanneet kokonaan lukemasta kirjoja!
Piiloargumentti 3C:Paulo Coelhon elämäntehtävä on osoittaa maailmalle, että modernien muotokokeilujen aika on päättynyt ja että me hänen johdollaan voimme jälleen turvata kirjallisuuden, jonka lukemiesta on tehty helppoa - niin vaikeita asioita kuin se käsitteleekin. Tässä elämäntehtävässään hän on onnistunut suurenmoisesti, ja nyt saavutettuaan kyllin merkittävän aseman, hän voi paljastaa lukijoilleen tehtävänsä luonteen ja varoittaa meitä koskaan koskemasta Odysseukseen - koska se on myrkyllinen ja iäksi traumatisoiva teos. Näin tehdessään hän turvaa kirjallisuuden tulevaisuuden ja auttaa kaikkia kanssakirjailijoitaan kultivoimalla lukijakuntia ympäri maailman.
"Jos tuhoaisimme kaikki olemassaolevat Odysseuksen laitokset tai jos ainakin pitäisimme huolta, etteivät lapset vain altistu epämiellyttäville muotokokeiluille, voisimme jälleen palauttaa suuren yleisön halun lukea kirjoja? Palaisimme sivistyksen kultaisiin vuosiin, aikaan ennen Nintendoa ja Xboxia!"
Vaikka väite ei pitäisikään paikkaansa, tällaisilla ennakkoluuloilla on sijansa myös Suomessa. Esimerkiksi Juoppohullun päiväkirja on kirja, jonka voi ostaa ja lukea vain pelkästään vittuillakseen kaikille niille, joiden voi olettaa arvostavan oikeaa kirjallisuutta. Juha Vuorinen edustaa eräänlaista protestikirjallisuutta, joka tarkoituksellisesti kääntää perinteiset arvot nurinniskoin - niin kuin kaikki kunnon teinipunkkarit. Paulo Coelho ei siis suinkaan ole populisti vaan hän tahtoo tietoisesti edustaa oppositiota - sellaista oppositiota, joka kerää työstään hyvät rahat ja puhtaan omantunnon.
Vaikeuden sietämätön helppous ja toisin päin
Tämä saattaa olla nyt vaikeaa. En tiedä, miten vaikeaa tätä on lukea - ainakin ajatus oli vaikea muodostaa sanoiksi. Coelhon toteamukset herättävät helposti närää, koska ne eivät kohdistu kirjoittajien tiedostettuihin lähtökohtiin vaan pikemminkin sosiaalisista rakenteista syntyvään tahattomaan toimintaan. Ikään kuin kustannusalan ihmisiä yhdistäisi jonkinlainen filosofia tai normi, vaikka mitään sellaista normia ei kukaan tunnusta. Se ei varsinaisesti olekaan mikään meemi tai ideologia, vaan rakenteista johtuvaa valikoitumista.
Harry Salmenniemi kertoi muutama päivä sitten Sysmän kirjakylän haastattelussa, että hänen tekemiseensä vaikutti se, että hän toimi Tulen & savun päätoimittajana. Tiedän, että monet julkaisseista kirjailijoista ovat nykyään toimineet kustannustoimittajina tai päätoimittajina tai vähintään toimittajina. Lisäksi on melkeinpä sääntönä, että runoilija on myös opiskellut yliopistossa ja joutunut tenttejä varten lukemaan ison pinon klassikkokirjoja.
Salmenniemi kertoi, että hän halusi kirjoittaa erilaista runoutta, koska hän työssään leipääntyi siihen, että ihmiset lähettelivät toimitukseen tylsää ja normaalia runoutta. Hänestä siis tuli runoilija, koska hän kurkkuaan myöten kyllästyi runouteen. (Nämä eivät olleet tarkat sanat, mutta jotain tähän suuntaan.)
Kustantamoissa työskentelevä ihminen saattaa kokea samoin. Tavallinen kirjallisuus etoo häntä. Harry Salmenniemi ja kustannustoimittaja eivät välttämättä entuudestaan tunne toisiaan, mutta he tuntevat toisiaan kohtaan tietynlaista veljeyttä. Ja kun Salmenniemen käsikirjoitus saapuu kustantamoon, se hetättää huomiota, sillä se tuntuu virkistävästi poikkeavan normaalista tekstimassasta.
Ulkoapäin saattaa siis näyttää siltä, että kustannustoimittajalla ja runoilijalla on jokin yhteinen teoria tai että he ovat valmiiksi toistensa parhaita kavereita. Näin ei kuitenkaan ole. Heitä yhdistää pikemminkin samoihin asioihin kohdistuva viha. He vihaavat arkipäiväistä runoutta - juuri sitä runoutta, jota kansa kirjoittaa ja jota se ehkä myös saattaisi haluta lukea.
Ilman mitään filosofista pohjaa tällainen tilanne on ollut vallalla ainakin 1960-luvulta alkaen. Mikään lehti tai kustantamo ei julkaise tavallisten ihmisten tavallista runoutta, koska se etoo niitä ihmisiä, jotka joutuvat tuolla alalla työskentelemään. Kaikki julkaistu runous on enemmän tai vähemmän anti-runoutta ja tavallisiin ihmisiin kohdistuvaa vittuilua, mutta kaikesta huolimatta sillä ole mitään tekemistä ideologioiden tai esteettisten hienouksien kanssa. Otetaan esimerkiksi katkelma Salmenniemen esikoisteoksesta virrata, että:
"kddkdghkjssijhnnaölslhölijh
ägä-ägä-ägä-ini-nini-niii!
plop-blop-gliiip!"Teksti on hyvin pitkälle vietyä ja sofistikoitunutta vittuilua. Julkaisemalla tällaisen kirjan, kustantamo tahtoo ylväästi vittuilla koko kansalle - kostaa sen vaivan, jonka se joutuu näkemään kahlatessaan läpi satoja keskinkertaisia runokäsikirjoituksia. Yhdessä Salmenniemi ja Otavan kaunokirjallinen osasto huutavat: Me luimme läpi kaikki ne kammottavat keskinkertaiset runot, jotka te meille lähetitte - lukekaa te nyt vuorostanne läpi tämä ja kärsikää!
Coelho on siis jälleen kerran oikeassa, mutta vääristä syistä. Kirjailijat eivät kirjoita toisilleen. He kirjoittavat selkä päin kansaa - pyllistävät ja pierevät niin kovaa, että kakkapaakkuja lentää lukevien ihmisten naamalle.
Näin toimimalla kustantamot itse asiassa saavat myös synninpäästön. Toimittajat tietävät, että ne eivät voi hioa valmiiksi ja julkaista kaikkia ihmisten lähettämiä riipaisevia tarinoita. Tekstipinot ovat täynnä avunpyyntöjä, hätää ja kuvausta julmista epäkohdista. Tavalliset ihmiset tahtovat kirjoillaan suorittaa itselleen ja koko kansalle psykoanalyysiä, tuoda esiin vääryksiä ja korjata niitä. Ne ovat kirjoja, jotka tahtovat parantaa maailmaa. Ja kuitenkin sitä kaikkea on mahdotonta julkaista, minkälaisen sisällön siitä nostaisi esiin? Ainoana ratkaisuna vyöryävän sisällön edessä kustantamot kukin tahollaan kehittävät helpotusta tuovan estetiikan: julkaistaan vain kirjoja, joissa ei ole minkäänlaista sisältöä. Ne eivät sano mitään, ne eivät ole edes kieltä!
Täydellinen synninpäästö. Emme osaa valita, emme siis julkaise ketään tai mitään - vain kirjailijoita, jotka edustavat ei ketään, ei mitään. Yhdenkään pienen ihmisen ääni ei pääse kuuluviin, vain äänetön ääni, mielipuolinen melu ja kansan kasvoihin suunnatun pierun pihahdus.
Voimme Coelhon lailla kuvitella, että jonkinlaisen ratkaisun asiaan toisi se, jos tarttuisimme talikkoon ja sytyttäisimme soihtumme ja lähtisimme vihaisen väkijoukon mukana ajamaan kustantajat linnoistaan niin kuin Frankensteinin hirviön. Mutta mitään pysyvää ratkaisua se ei toisi. Kun nimittäisimme jonkun toimittamaan kustannustoimittajan työtä, hän jo muutamassa kuukaudessa leipääntyisi tavallisten kirjojen lukemiseen ja alkaisi kaivata jotakin erikoisempaa. Fetissien ja perversioiden syntymistä ei voi estää. Pohjimmiltaan me kaikki tiettyyn asemaan päästyämme haluaisimme vain pissata ja kakata tavallisten ihmisten päälle.
Lopuksi
Modernien muotokokeilujen taustoista voidaan tehdä monia arvailuja. Odysseus on oikeastaan varsin myöhäinen tulokas avant-gardessa, eikä kokeilevaa kirjallisuutta voi niputtaa yhden teorian alle. Ylipäänsä kirjoittamisen syyt ovat monimutkaiset myös niillä, jotka näyttäisivät kirjoittavan hyvin perinteiseen tyyliin.
Hauskinta on kuitenkin se, ettei kokeellisuus pelasta ketään ennakkoluuloilta ja leimaamiselta. Aivan samalla tavoin kokeellisuuden puolustajat leimaavat perinteisiä kirjoittajia populisteiksi tai pelkureiksi tai typeryksiksi kuin perinteisen kirjallisuuden tukijat leimaavat kokeellisia kirjoittajia kikkailijoiksi tai elitisteiksi tai teeskentelijöiksi, jotka eivät itsekään tiedä mitä he tahtovat ilmaista. Kaikki osapuolet ovat valmiita lyttäämään kirjan ensivilkaisun perusteella.
Eniten minua harmittaa se, että yrityksiä ainosti ymmärtää vastapuolta on erittäin vähän. Yleensä kaikkein paras keino keskustelun avaamiseksi olisi omien motiivien tunnustelu. Olen halunnut kirjoittaa auki omia kirjallisia motiivejani, vaikka ne eivät aina olisi kovin yleviä. Olen halunnut myös tehdä selväksi, jos en tykkää jostakin. Jos joku pyytää minua perustelemaan sanani, olen siihen aina valmis.
On väärin, että ihmiset - minä mukaan lukien - tekevät johtopäätöksiä Coelhon ajattelusta neljän irralisen lauseen perusteella. Nillittäminen ja vollottaminen paljastaa aina paljon enemmän puhujan itsensä kuin Coelhon tai Joycen maailmankuvasta.
Coelholla tietenkin olisi mahdollisuus vastata ympäri maailmaa kuuluvaan kritiikkiin, mutta sitä tuskin koskaan tapahtuu - tai jos se tapahtuukin niin Hesari ei ole siitä kiinnostunut. Paljon enemmän huomiota herättävät kontekstistaan irroitetut vihamieliseltä kuulostavat lauseet kuin perustellut filosofiset näkemykset.
PS. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Kannatan kyllä ajatusta runojen lausumisesta jääkiekko-otteluiden erätauolla.
keskiviikko 8. elokuuta 2012
Neljänneksi paras Star Wars -elokuva!
Alkuperäinen Tähtien Sota -trilogia on eräs 1900-luvun merkittävimmistä taideteoksista millään saralla. Elokuvien symboliarvo on mittaamaton, ja niitä on vaikea verrata muihin huippuleffoihin, kuten Kummisetään tai Kurosawan Ikiruun. Pikemminkin Star Wars rinnastuu Homeroksen Iliakseen, Shakespearen Hamletiin tai Wagnerin oopperoihin. Kyseessä ei ole vain elokuva vaan kansakuntia sykähdyttävä eepos ja mytologia.
Vaikka usein Star wars muistetaan krääsästä ja valosapelien viuhunnasta, missään nimessä se ei ole pelkkää scifi-rymistely. Ensimmäinen elokuva A New Hope esimerkiksi voitti 6 Oscaria, eikä tuohon aikaan ollut kuin yksi kategoria "erikostehosteille". Pystit menivät siis todellisille elokuva-alan ammattilaisille kuten leikkaajalle ja äänisuunnittelijalle.
Jos Star wars -leffojen keskinäistä järjestystä kysytään, melkein kaikki ovat samaa mieltä: paras on Imperiumin vastaisku, sitten tulee eka Star Wars (1977) ja sen jälkeen Jedin paluu. Uudemmat elokuvat tulevat kaukana perässä. Näkemys on niin yleinen, että siitä on vaikea edes keskustella.
Mutta mikä varsinaisesti ottaen on neljänneksi paras Star wars -elokuva? Aion antaa kysymykseen ehkä joitakin yllättävän, mutta lopulta täysin yksiselitteisen vastauksen.
Mitä jos se olisi Phantom menace?
En varmaan koskaan unohda sitä iltaa, kun Star wars oli palannut kuolleista ja kavereitteni kanssa odotin elokuvateatterissa alkutekstien ilmestymistä. Elokuva oli sykähdyttävä elämys, joka nosti tunteet pintaan. Nuo tunteet olivat vitutus, pettymys, katkeruus ja viha.
Nyt jälkikäteen ajattelen kuitenkin, että Phantom menace oli erittäin tärkeä elokuva, joka antoi perspektiiviä elämään. Se oli myös hyvin keskeinen sukupolvikokemus, ja olen joskus keskustellut tuntikausia siitä aivan tuntemattomien ihmisten kanssa. Saamme kokea suurta yhteenkuuluvaisuutta jakaessamme toisillemme ajan kultaamat pettymyksen tunteet.
Tärkein Phantom menacen vaikutus oli, että kankea alku loi pohjaa tuleville, paljon paremmille Star wars -elokuville. Ennen näiden uusien, kunnollisten elokuvien aikaa jouduimme kuitenkin kärsimään läpi vielä kaksi muuta ääliömäistä ja raivostuttavaa tekelettä. Minäkin katsoin ne siinä toivossa, että jonkin ihmeen ansiosta George Lucas olisi parantunut rahanahneudesta ja isomahaisesta velttoudesta. Seuraava episodi Attack of the clones (2002) oli yhtä typerä kuin ensimmäinenkin, ja episodi III Sith jotakin (2005) oli jo pieni suunta parempaan. Kolmas elokuva oli huono vain enimmäkseen, hetkittäin jopa keskinkertainen.
Unohdettuja helmiä
Nähtyäni kaikki kolme uutta elokuvaa, ajatteli hetken ajan, että ehkä neljänneksi paras elokuva ilmestyi jo vuonna 1984 nimellä Ewokkien taistelu. Siitä sentään tykkäsin lapsena ja se ei mitenkään voi olla niiin kammottava, vaikka Lucas ei vielä ole halunnut julkaista sitä DVD:nä.
Ewokki-elokuvia tuli itse asiassa kaksi, mutta jälkimmäistä ei Suomessa ole koskaan esitetty. Näin sen joskus Sky -kanavalta tai vastaavalta. Täytyy myöntää, että se oli jo aika kammottava. Lähinnä siinä kumminkin häiritsi erikoistehosteiden ja kuvan huono laatu. Juoni oli muistaakseni ihan ok: paljon epämääräistä vaeltelua metsässä.
Ewokien taistelu (1984)
Molemmissa Ewokki-elokuvissa on silmiinpistävää kuoleman läheisyys. Ensimmäisessä elokuvassa kuolee lopussa eräs keskeinen henkilöhahmo (en halua paljastaa liikaa) ja toisessa elokuvassa sitten kuoleekin ihan alusta saakka koko joukko ihmisiä ja ewokkeja. Lasten elokuvaksi se on melkoinen teurastus. Mikäköhän siinä oli takana, että 80-luvun lastenelokuvissa muutenkin olo traagisia menetyksiä. Päättymättömässä tarinassa esimerkiksi kuoli hevonen julmasti ja hitaasti hukkumalla suohon.
Onneksi meidän ei kuitenkaan tarvitse tyytyä Ewokeihin. Niitäkin parempia star wars -elokuvia nykyään löytyy.
Pelastaja Harry S. Plinkett
Jos luottaisimme pelkästään IMDB:n arvioon, olisi neljänneksi paras elokuva itse asiassa kaikista paras, ylivoimaisesti. Sen pisteet ovat nimittäin tällä hetkellä 9.8/10
Episode II arvostelu
Mike Stoklasa ja Rich Evans ansaitsisivat kourallisen palkintoja siitä hyvästä, että he ovat käytännössä leikanneet kolme kammottavaa Star Wars -elokuvaa paloiksi ja koonneet niistä kokonaan uuden, yllättävän mahtavan elokuvaelämyksen. Näiden dokumenttien katsominen hyvittää kaiken sen kärsimyksen, jota Episodien 1-III katsominen aikonaan aiheutti.
Red Letter Media on siis mitättömällä budjetilla, mutta asiantuntemuksella ja suurella vaivannäöllä luonut 4., 5. sekä 6. parhaat Tähtien sota -aiheiset elokuvat.
Kaikki arvostelut voi katsoa ilmaiseksi täältä:
Red Letter Media: Star Wars
VAROITUS: jokainen arvostelu on kokoillan elokuvan pituinen ja ne ovat LOISTAVIA! Jos aloitat yhden niin todennäköisesti jäät huomenna pois töistä, jotta ehtisit katsoa kaikki loputkin läpi saman tien. Kannattaa siis suunnitella aikataulut tarkkaan ennen kuin klikkaat linkkiä.
Vaikka usein Star wars muistetaan krääsästä ja valosapelien viuhunnasta, missään nimessä se ei ole pelkkää scifi-rymistely. Ensimmäinen elokuva A New Hope esimerkiksi voitti 6 Oscaria, eikä tuohon aikaan ollut kuin yksi kategoria "erikostehosteille". Pystit menivät siis todellisille elokuva-alan ammattilaisille kuten leikkaajalle ja äänisuunnittelijalle.
Mutta mikä varsinaisesti ottaen on neljänneksi paras Star wars -elokuva? Aion antaa kysymykseen ehkä joitakin yllättävän, mutta lopulta täysin yksiselitteisen vastauksen.
Mitä jos se olisi Phantom menace?
En varmaan koskaan unohda sitä iltaa, kun Star wars oli palannut kuolleista ja kavereitteni kanssa odotin elokuvateatterissa alkutekstien ilmestymistä. Elokuva oli sykähdyttävä elämys, joka nosti tunteet pintaan. Nuo tunteet olivat vitutus, pettymys, katkeruus ja viha.
Tärkein Phantom menacen vaikutus oli, että kankea alku loi pohjaa tuleville, paljon paremmille Star wars -elokuville. Ennen näiden uusien, kunnollisten elokuvien aikaa jouduimme kuitenkin kärsimään läpi vielä kaksi muuta ääliömäistä ja raivostuttavaa tekelettä. Minäkin katsoin ne siinä toivossa, että jonkin ihmeen ansiosta George Lucas olisi parantunut rahanahneudesta ja isomahaisesta velttoudesta. Seuraava episodi Attack of the clones (2002) oli yhtä typerä kuin ensimmäinenkin, ja episodi III Sith jotakin (2005) oli jo pieni suunta parempaan. Kolmas elokuva oli huono vain enimmäkseen, hetkittäin jopa keskinkertainen.
Unohdettuja helmiä
Nähtyäni kaikki kolme uutta elokuvaa, ajatteli hetken ajan, että ehkä neljänneksi paras elokuva ilmestyi jo vuonna 1984 nimellä Ewokkien taistelu. Siitä sentään tykkäsin lapsena ja se ei mitenkään voi olla niiin kammottava, vaikka Lucas ei vielä ole halunnut julkaista sitä DVD:nä.
Ewokien taistelu (1984)
Molemmissa Ewokki-elokuvissa on silmiinpistävää kuoleman läheisyys. Ensimmäisessä elokuvassa kuolee lopussa eräs keskeinen henkilöhahmo (en halua paljastaa liikaa) ja toisessa elokuvassa sitten kuoleekin ihan alusta saakka koko joukko ihmisiä ja ewokkeja. Lasten elokuvaksi se on melkoinen teurastus. Mikäköhän siinä oli takana, että 80-luvun lastenelokuvissa muutenkin olo traagisia menetyksiä. Päättymättömässä tarinassa esimerkiksi kuoli hevonen julmasti ja hitaasti hukkumalla suohon.
Onneksi meidän ei kuitenkaan tarvitse tyytyä Ewokeihin. Niitäkin parempia star wars -elokuvia nykyään löytyy.
Pelastaja Harry S. Plinkett
Jos luottaisimme pelkästään IMDB:n arvioon, olisi neljänneksi paras elokuva itse asiassa kaikista paras, ylivoimaisesti. Sen pisteet ovat nimittäin tällä hetkellä 9.8/10
Episode II arvostelu
Mike Stoklasa ja Rich Evans ansaitsisivat kourallisen palkintoja siitä hyvästä, että he ovat käytännössä leikanneet kolme kammottavaa Star Wars -elokuvaa paloiksi ja koonneet niistä kokonaan uuden, yllättävän mahtavan elokuvaelämyksen. Näiden dokumenttien katsominen hyvittää kaiken sen kärsimyksen, jota Episodien 1-III katsominen aikonaan aiheutti.
Red Letter Media on siis mitättömällä budjetilla, mutta asiantuntemuksella ja suurella vaivannäöllä luonut 4., 5. sekä 6. parhaat Tähtien sota -aiheiset elokuvat.
Red Letter Media: Star Wars
VAROITUS: jokainen arvostelu on kokoillan elokuvan pituinen ja ne ovat LOISTAVIA! Jos aloitat yhden niin todennäköisesti jäät huomenna pois töistä, jotta ehtisit katsoa kaikki loputkin läpi saman tien. Kannattaa siis suunnitella aikataulut tarkkaan ennen kuin klikkaat linkkiä.
perjantai 3. elokuuta 2012
Indigo-lapset
Termi indigolapsi
on new age hömppää, mutta siinä on taustalla tietty psykologinen
havainto. Jotkin lapset käyttäytyvät kuin kuninkaalliset. He ovat
kopeita ja osaavat manipuloida vanhempiaan. Heillä on jo nuorella iällä
syntynyt vahva käsitys siitä, että kohtalo on määrännyt heidät suuriin
tekoihin.
Tämä ei tarkoita, että indigolapsi olisi suuren mestarin inkarnaatio tai nero. Hän saattaa vain olla hemmoteltu ja megalomaaninen. Elämässä se ei välttmättä ole pahitteeksi. Me kaikki tarvitsemme annoksen tervettä itsepetosta ja uhoa. Indigolapsella vain sattuu olemaan poikkeuksellisen kehittynyt kyky elää optimistisissa harhaluuloissa. Hän on Kristus, pieni Buddha, tarinan Joukahainen, joka polleasti haastaa wanhan Väinämöisen kaksinkamppailuun.
Mitä meidän tulisi tietää indigolapsista?
Lootuskirja -nettisivuilla annetaan määritelmä, jonka perusteella indigolapsen voi tunnistaa:
Indigolapset tulevat, oletko valmis?
Lootuskirja kertoo, että indigolapset ovat aivan uusi ilmiö. Lasten käytöstä ei voi selittää vanhoilla termeillä, sillä aiemmin lasten aura oli eri värinen ja he synnynnäisesti tottelivat omia vanhempiaan.
On helppo löytää todisteita siitä, että indigolapsia on ollut kaikkina aikoina. Esimerkiksi lähes jokainen Herman Hessen romaani on kertomus "indigolapsesta". Kaikki hänen tarinansa alkavat romanttisella toitettelulla päähenkilön erityislaadusta ja kohtalon asettamasta kutsumuksesta, josta hän itse on tietoinen.
Ehkä indigolapsia on nykyään enemmän lähinä siksi, ettei vielä ennen 1960-lukua ollut mitään varsinaista nuorisokulttuuria. Nykyään itseensä uskoville nuorille tarjotaan paremmat mahdollisuudet itsensä todistamiseksi. Idolsin alkukarsinnat ovat esimerkiksi täynnä indigolapsia. Jotkut heistä loistavat taidoillaam, toiset vain herättävät huomiota surkuhupaisuudellaan.
Julkisen esiintymisen ja omien puheiden perusteella Janne Kortteinen on eräänlainen indigolapsi, samoin Miki Liukkonen. Onneksi he sattuvat olemaan myös lahjakkaita. Joskus julkisuuteen pääsee pelkällä mahtailulla ja showlla. Niin on aina ollut ja tulee olemaan - varsinkin kun tiettyjen tuntomerkkien matkimisella voi vakuuttaa monet sellaiset, jotka uskovat indigo-lapsiin ja vastaaviin jyrkkiin määritelmiin.
Aurasi väri määrää yhteiskuntaluokkasi
Googletin lisää indigo-lapsista ja löysin pari kiinnostavaa artikkelia. Tässä ensimmäisessä sanotaan suurinpiirtein samat asiat, jotka itsekin ehdin päätellä.
Helmi-blogi: kristallilapset:
Ultra-lehti 2002:
Ensin vanhemmat tietenkin idolisoivat omat lapsensa:
Tämä ei tarkoita, että indigolapsi olisi suuren mestarin inkarnaatio tai nero. Hän saattaa vain olla hemmoteltu ja megalomaaninen. Elämässä se ei välttmättä ole pahitteeksi. Me kaikki tarvitsemme annoksen tervettä itsepetosta ja uhoa. Indigolapsella vain sattuu olemaan poikkeuksellisen kehittynyt kyky elää optimistisissa harhaluuloissa. Hän on Kristus, pieni Buddha, tarinan Joukahainen, joka polleasti haastaa wanhan Väinämöisen kaksinkamppailuun.
Mitä meidän tulisi tietää indigolapsista?
Lootuskirja -nettisivuilla annetaan määritelmä, jonka perusteella indigolapsen voi tunnistaa:
Onhan se hämmästyttävää, kun joku toinen onkin vaatimattomampi, ujompi ja passiivisempi.
1. He tulevat maailmaan ikään kuin kuninkaallisina (ja käyttäytyvät usein sen mukaisesti).
2. Heistä tuntuu, että he "ovat täällä ansiosta" ja ovat hämmästyneitä, kun muut eivät tunne samoin.
Lapset usein kertovat vanhemmilleen, että nyt minä olen Peter Pan tai Robin Hood - tai "poliisi" tai "rosvo". Jos vanhemmat ihailevat Krishnaa tai Dalai Lamaa ja kertovat myyttisiä tarinoita lapsilleen, ei ole yllättävää jos lapsi juoksee pihalla ja huutaa "Minä olen Krishna, näytän teille!"
3. Itsensä arvostaminen ei ole tärkeä asia. He kertovat usein vanhemmille "keitä he ovat".
4. Heillä on vaikeuksia ehdottomina annettujen käskyjen suhteen (määrääminen ilman selitystä tai vaihtoehtoa).
5. He eivät yksinkertaisesti halua tehdä tiettyjä asioita, esimerkiksi jonottaminen on heille vaikeaa.
Heillä on toisin sanoen ADHD.Tosin jonottaminen voi olla vaikeaa kenelle tahansa.
Heillä on ADHD. Nyt se alkaa olla jo aika ilmeistä. Jos ennusteet käyvät toteen, heistä tulee rallikuskeja, rokkitähtiä tai runoilijoita.
6. He turhautuvat rituaalinomaisiin systeemeihin, jotka eivät vaadi luovaa ajattelua.
7. He keksivät usein parempia toimintatapoja niin kotona kuin koulussa, mikä saa heidät vaikuttamaan "järjestelmän murtajilta" (järjestelmään sopeutumattomilta).
Vaihtoehtoisesti heillä voi olla myös Asperger.
8. He vaikuttavat asosiaalisilta, elleivät he ole relevantissa seurassa. Ellei heidän ympärillään ole muita vastaavaa tietoisuutta omaavia, he kääntyvät usein sisäänpäin ja heistä tuntuu, että muut eivät ymmärrä heitä. Koulu on heille usein tavattoman vaikeaa sosiaalisesti.
Kukapa lapsi suostuisi syyllisyys-kuriin.
9. He eivät suostu "syyllisyys"-kuriin ("Odota, kunnes isäsi tulee kotiin ja näkee, mitä olet tehnyt.").
Niin, he ovat lapsia, ja lisäksi hemmoteltuja ja ylimieisiä lapsia - mahdollisesti perheen ainoa lapsi - tai sekin on mahdollista etä vanhemmat tuntevat syyllisyyttä siitä, ettei heillä ole lapsilleen aikaa ja he korvaavat sen tottelemalla lastensa pyyntöjä ja venyttämällä rajoja.
10. He eivät ujostele ilmoittaa, mitä he tarvitsevat.
Indigolapset tulevat, oletko valmis?
Lootuskirja kertoo, että indigolapset ovat aivan uusi ilmiö. Lasten käytöstä ei voi selittää vanhoilla termeillä, sillä aiemmin lasten aura oli eri värinen ja he synnynnäisesti tottelivat omia vanhempiaan.
"Nyt käsityksemme on seuraava:
Varmasti lapsissa on yksilöllisiä eroja muuallakin kuin amerikassa. Itsevarmat lapset saattavat olla ikäisiään lahjakkaampia. Heillä on tuskin suuriakaan vaikeuksia manipuloida herkkäuskoisia aikuisia, jotka tahtovat löytää todisteita omille uskomuksilleen.1. Tämä ei ole amerikkalainen ilmiö. Olemme itse nähneet sen jo kolmessa maanosassa.2. Se näyttää ylittävän kulttuurirajat (käsittäen monia kieliä)."
Psykologinen paradigma, joka pitää jokaista ihmistä standardimittaisena, varmaan ansaitseekin tulla kyseenalaistetuksi - sikäli kuin sellaista psykologiaa paljoakaan esiintyy.3. Se on välttänyt valtavirran huomion johtuen siitä, että se on aivan liian "kummallinen" tarkasteltavaksi psykologisen paradigman* näkökulmasta, joka omahyväisesti pitää ihmistä staattisena, muuttumattomana mallina. Yleensä yhteiskunnalla on taipumus uskoa evoluutioon, mutta vain menneessä aikamuodossa. Käsitys, että voisimme nähdä uudenlaisen inhimillisen tietoisuuden saapuvan nyt hitaasti planeetalle ja ilmentyvän lapsissamme, ylittää täysin vakiintuneen vanhoillisen ajattelun.
Etsivä löytää. Yleensä kun tulemme tietoiseksi tietystä ilmiöstä, alamme nähdä siitä merkkejä joka puolella. Meillä nyt uusi skeema, jota voimme soveltaa kokemukseemme. Maailma pommittaa meitä jatkuvasti informaatiolla, mutta näemme sen vain, minkä herkistymme näkemään.4. Ilmiö laajenee – siitä tulee jatkuvasti lisää uutisia julkisuuteen.5. Se on ollut olemassa kyllin kauan, niin että monet ammattilaiset alkavat havaita sen.
On helppo löytää todisteita siitä, että indigolapsia on ollut kaikkina aikoina. Esimerkiksi lähes jokainen Herman Hessen romaani on kertomus "indigolapsesta". Kaikki hänen tarinansa alkavat romanttisella toitettelulla päähenkilön erityislaadusta ja kohtalon asettamasta kutsumuksesta, josta hän itse on tietoinen.
Ehkä indigolapsia on nykyään enemmän lähinä siksi, ettei vielä ennen 1960-lukua ollut mitään varsinaista nuorisokulttuuria. Nykyään itseensä uskoville nuorille tarjotaan paremmat mahdollisuudet itsensä todistamiseksi. Idolsin alkukarsinnat ovat esimerkiksi täynnä indigolapsia. Jotkut heistä loistavat taidoillaam, toiset vain herättävät huomiota surkuhupaisuudellaan.
Julkisen esiintymisen ja omien puheiden perusteella Janne Kortteinen on eräänlainen indigolapsi, samoin Miki Liukkonen. Onneksi he sattuvat olemaan myös lahjakkaita. Joskus julkisuuteen pääsee pelkällä mahtailulla ja showlla. Niin on aina ollut ja tulee olemaan - varsinkin kun tiettyjen tuntomerkkien matkimisella voi vakuuttaa monet sellaiset, jotka uskovat indigo-lapsiin ja vastaaviin jyrkkiin määritelmiin.
Aurasi väri määrää yhteiskuntaluokkasi
Googletin lisää indigo-lapsista ja löysin pari kiinnostavaa artikkelia. Tässä ensimmäisessä sanotaan suurinpiirtein samat asiat, jotka itsekin ehdin päätellä.
Helmi-blogi: kristallilapset:
"Kirjallisuuden mukaan indigo- ja kristallilapsilla on nykyisessä ihmiskunnan murrosvaiheessa kuitenkin erilaiset tehtävät. Indigoiden tarkoitus on hajottaa sellaiset yhteiskunnan rakenteet, jotka eivät enää toimi. Siksi indigot ovat luonteeltaan kapinallisia ja saattavat vaikuttaa rauhattomilta. Koulu ei heitä yleensä kiinnosta, eivätkä he jaksa keskittyä läksyihin. Indigolapsista kirjoittaneen amerikkalaisen Lee Carrollin mukaan heillä onkin usein virheellisesti ADHD-diagnoosi."Tässä toisessa homma sitten meneekin jo aika överiksi. Melkoisiin johtopäätöksiin kiirehditään muutamien vihjeiden perusteella.
Ultra-lehti 2002:
"Likaiset lapset ovat näkyvin joukko tässä järjestelmässä. Heitäkin on ollut koko 1900-luvun ajan. Likaisilla lapsilla on epävarma olemus, joka "hakee" koko ajan apua. He ovat yleensä silmiinpistävän laihoja ja hoitamattoman näköisiä... He voivat olla ns. saatananpalvojia tai muuten anarkistisesti käyttäytyviä. He ovat yleensä harmaitten lasten ohjauksessa."Tällaisten värianalyysien perusteella syntyisi aika pelottava yhteiskunta. Jotkut ovat syntyjään messiaita, toiset luokitellaan "likaisiksi" hyvin intuitiivisin tai mielivaltaisin perustein.
"Meillä indigo ilmoitti, että hän on Jeesus ja häntä pitää totella."Ja sitten he korottavat myös itsensä:
"Hopealapset ovat "valaistuneita" sieluja. Heitä on ollut jo koko 1900 luvun ajan. Heidän tehtävänään on olla indigoiden luottomiehiä ja tietyssä mielessä heidän rauhoittelijoitaan. Sen takia hopeaihmiset ovat monesti indigolasten vanhempia."Oikeastaan tällä tavoin käyttäytyvät ihmiset ovat skeptikoille hyvin kallisarvoisia. Jos tänään vanhemmat voivat uskoa lapsensa olevan messias, se ehkä selittää miksi aikoinaan erään puusepän äiti vakuuttui poikansa erityislaatuisuudesta - ja kuinka tuon puhujanlahjoilla siunatun indigolapsen seuraan liittyi kalastajia ja muita opetuslapsia, joilla oli suuria odotuksia yhteiskunnallisesta muutoksesta.
keskiviikko 1. elokuuta 2012
Voittamaton, pulppuava, omistautunut
Ratkaisevin seikka kirjailijaksi tulemisessa ei useinkaan liity siihen, kuinka hyvin kirjoittaa tai miten hyvän romaani-idean saattuu keksimään. Tunnen monia ihmisiä, jotka väittävät osaavansa kirjoittaa paremmin kuin keskiverto dekkaristit. Hyvällä todennäköisyydellä he ovat oikeassa, mutta se ei riitä. Saavatko he uhkauksiaan koskaan toteutettua, raaskivatko he uhrata elämästään puoli vuotta tappiolliseen projektiin?
Useimmille vähänkin elämässä kiinni oleville ihmisille puolenkin vuoden palkkatyöstä irtautuminen on suuri uhraus. Esikoiskirja ei mitenkään maksa takaisin siihen sijoitettua työtä. Laskutoimitus ei vain täsmää. Vaikka kirja olisi kohtalainen menestys, se ei tuota kirjoittajalleen kolmannestakaan siitä mitä tienaisi tavallisessa palkkatyössä.
Kirjan valmiiksi saattamisen syyt ovat tietenkin ihan toiset. Kirja on ehkä kerskailua, todistelua itselle ja kavereille. Kauan haaveiltu käsikirjoitus on ehkä syntynyt vaikeassa elämänvaiheessa, avioerossa tai urakriisissä. Se on ehkä pyrkimys kohottaa statusta tai saada seksiä. Se saattaa myös olla lapsuudenhaave, kuten purjevene tai Ferrari. Jos urheiluautoon on valmis uhraamaan tuhansia euroja, niin miksei sitten omaan kirjaansa?
Kirjan saattaminen valmiiksi voi olla myös hyvin puhdistava kokemus. Se on demonien karisuttamista harteilta, päänsisäisten äänien hiljentämistä, lapsuudentraumojen käsittelemistä. Jos terapiasta on valmis maksamaan tuhansia euroja, niin miksei sitten myös kirjoittamisen vaatimasta ajasta?
Kirjan kirjoittaminen vapauttaa jossittelusta ja katumuksesta. Eipähän enää tarvitse miettiä mitä jos. Nyt se on tehty, eikä tarvitse murehtia tekemättömästä. Jos ihminen on on valmis uhraamaan jotain elintasostaan saadakseen puhtaamman omantunnon, niin miksei myös oman kirjansa vuoksi?
Tavalliselle ihmiselle tämä usein riittää. Jos käsikirjoitusta ei mikään talo hyväksy valikoimaansa, se julkaistaan omakustanteena. Tulipahan tehtyä. Elämä jatkuu.
Parempi vai pakkomielteisempi?
Mutta sitten on niitä, joilla on lujempi vakaumus. Ehkä he lyövät läpi ja se velvoittaa heitä jatkamaan. Ehkä he ovat liikkeellä laajemmalla materiaalilla: pöytälaatikosta löytyy sata romaani-ideaa, eivätkä he anna periksi. Tai sitten heidän suunnitelmansa ulottuvat syvemmälle heidän identiteettinsä. He ovat jo lapsena päättäneet tulla kirjailijoiksi.
Voi tietenkin olla myös niin, että tavallinen elämä ei tarjoa heille vaihtoehtoja. He eivät sovellu muihin ammatteihin. Mihin palkkatyöhön he palaisivat, jos eivät kirjoittaisi?
Erilaisista motiiveistä muodostuvan pintakerroksen alla saattaa myös muhia ajatus neroudesta. Kirjoitan, koska se on kohtaloni. Minun tehtäväni on valaista tämän kansan tietä sen erämaavaelluksella!
Kirjallinen nerous on usein tuskaisaa. Se ei ole mikään mukava velvollisuus. Kirjalliset nerot kärvistelevät oman neroutensa sapenkatkuisessa liemessä. He valittavat: oi, miksi synnyinkään neroksi! Heitä vaivaavat lukuisat nerouden ikävät lieveilmiöt, kuten moraaliton käytös, kusipäisyys, vaikeat rakkaussuhteet ja sukupuolitaudit.
Kirjallisen neron ei välttämättä tarvitse edes kirjoittaa. Hän saattaa vain loputtomasti valittaa sitä, että kirjoittaminen ei etene - tai että kaikki mitä hän kirjoittaa on täyttä paskaa! Kirjallisen neron koko tuotanto saattaa tiivistyä muutamaan vihaiseen kirjeeseen ja arkulliseen luonnoksia, joka poltettiin hänen viimeisestä pyynnöstään.
Kolme jokeria
Kirjailijan on oltava lujatahtoinen ja luova - sekä uskottava omaan menestykseensä.
Lujasti kirjailijuuteensa keskittyneillä, tuottoisilla ja usein myös kiinnostavilla persoonilla on pakassaan jokin kolmesta avain-kortista: Maanis-depessiivisyys, AD-HD tai Asperger. Monet tutkimukset viittaavat siihen, että ne eivät ole niinkään sairauksia, vaan sosiaalisia selviytymisstrategioita. Niihin kaikkiin liittyy uskomattomia etuja, jotka kirjailijan näkökulmasta ovat jokseenkin uskottavia.
Poikkeavuus ja ongelmakäyttäytyminen on kulttuurisesti määriteltyä. Nykyään perinteiset työ- ja perheyhteisöt on hajotettu ja ihmistä tarkastellaan yksiönä. Tällaisessa tarkastelutavassa tietynlainen poikkeavuus näyttäytyy häiriönä. Yksilö on sairas, koska hän ei kestä ajan henkisiä rasitteita - tai koska hän ei mukaudu - tai koska hän ei sopeudu aikatauluihin ja normeihin.
Kun eristetty, alistettu ja nöyryytetty ihminen masentuu, vika on tietenkin aivokemiassa. Ainoa varsinainen todiste tämän näkemyksen tueksi on se, että joku toinen ei samassa tilanteessa masentuisi. Hän on terve, koska hän ei oireile näkyvästi ja säilyttää työkykynsä.
Taiteilijayhteisöissä on aina ajateltu hieman toisin - tosin myös tämä riippuu paljon aikakaudesta ja yhteisöstä. Taustalla on kaksi tekijää: A) taiteilijat ovat outoja ja joskus myös kiinnostuneita outoudesta sekä B) taiteilijoilla on tapana ajatella toisin, silloinkin kun he ilmiselvästi ovat väärässä.
Kirjailijana uskallan puolustaa AD-HD:ta, Aspergeria tai maanis-depressiivisyyttä myös siksi, että nämä kaikki ryhmät ovat kirjailijoiden joukossa yliedustettuna. (Toki yliedustettuna ovat myös alkoholismi ja itsemurhat - mutta ei nyt mennä siihen.) Voidaan esittää lukuisia esimerkkitilanteita, joissa näistä poikkeavuuksista on etua. Käsittelen niitä ensin yhdessä ja sitten kutakin erikseen.
Älykkyys korreloi hulluuden kanssa?
Muista poikkeavilla ihmisillä on suurempi motivaatio todistaa kykynsä. Keskittymishäiriöstä tai masennuskausista kärsinyt henkilö on usein saavuttanut kouluaikanaan huonompia tuloksia kuin mihin hän älynsä puolesta kykenisi. Hänen suoritustensa taso ailahtelee, koska hän saattaa innostua väärästä asiasta tai ei ole jaksanut kuunnella ohjeita. Lapsi kyllä muutoin pysyisi vauhdissa mukana, mutta eksyy monenlaisille omille kiertoteille.
Suomen Mensa julkaisi jokunen vuosi sitten jäsentutkimuksen, joissa monenlaisten erityisryhmien yliedustus todennettiin. Mensassa on siis enemmän "häiriöisiä" ihmisiä kuin normaaliväestössä. Näiden tilastojen selittämiseen ei välttämättä tarvitse Mensa-tason älyä. Arkijärki ja psykologinen vaisto riittänee.
Ensinnäkin kahdesta hyvin älykkäästä ihmisestä Mensan testiin hakeutuu todennäköisemmin se, joka ei ole pärjännyt yhtä hyvin koulussa tai työelämässä. Molemmilla on sama todennäköisyys läpäistä koe, mutta toisella on suurempi motivaatio hakeutua testiin ja todistaa kykynsä. Jos Saara on jo valmiiksi viiden laudaturin ylioppilas, yliopiston tutkija tai Nokian insinööri, hän tuskin kaipaa lisätodisteita. Mensan jäsenyydessä olisi vain se ylimääräinen vaara, että joku olettaa hänen olevan tärkeilijä.
Toinen tilastoa vääristävä seikka on se, että Mensan jäsen herkemmin myöntää olevansa masentunut tai keskittymishäiriöinen. Hänen itsetuntonsa kestää paremmin henkisten ja sosiaalisten ongelmien kohtaamisen - ja sitä paitsi kulttuurissamme elää vahvana myytti, jonka mukaan nerot ovat aina jotenkin hulluja. Mensalainen, joka tunnustaa olevansa bipolaarinen tai keskittymishäiriöinen, tukee tätä myyttiä.
Jos tällaiset tilastoa vääristävät seikat otetaan huomioon... kysymys jää silti avoimeksi. On mahdoton määrittää niiden painoarvoa tuosta vain, nojatuolista käsin.
Näkökulmia tekemiseen
Taiteilijat lähes poikkeuksetta ovat jotenkin poikkeavia. Jos taiteilija on liian tavallinen, hänen täytyy suorastaan alkaa puolustella omaa normaalisuuttaan. Siitä on jotain perin epäilyttävää. Huojennumme vasta, kun hän toikkaroi kännissä tai saa jonkin näkyvän hermoromahduksen. Niin sitä pitää. Olihan se vähän hullu sittenkin.
Poikkeavuus voi olla myös ovela rooli. Se auttaa helpommin saamaan sen anteeksi, jos poikkeaa normeista. Mutta poikkevuus ei aina ole vain showta ja keinottelua. Lähtökohtainen erilaisuus voi ajaa ihmisen kokeilemaan ja ottamaan riskejä. Häntä ei välttämättä hyväksytä kaikkialla muiden joukkoon. Niinpä hänen on opittava erityistaitoja. Poikkeavat viritykset pääkopassa auttavat myös pääsemään yleisten ajattelutapojen ulkopuolelle: näkemään tavallisen elämän suhteellisuudet ja sidonnaisuudet.
Sivullisuus jo itsessään liitetään kirjailijan välttämättömiin piirteisiin. Kirjailija on tarkkailija, joka dokumentoi tai tulkitsee muiden onnekkaampien elämää. Samoin tekee muotokuvamaalari tai kansallista itsetutkiskelua suorittava iskelmälaulaja. (1900-luvulta alkaen taiteilija on toki yhä useammin olla piikki tavallisuuden lihassa. Hän on satiirikko ja ilonpilaaja, jonka teokset lähinnä herättävät pahaa mieltä kunnon ihmisissä.)
Kriisit ja vaikeudet elämässä saattavat hetkellisesti saattaa elämäntarinan sijoiltaan. Ihminen joutuu eräänlaiseen liminaalitilaan, jossa hänen täytyy punnita arvojaan ja ehkä jopa epäillä varmoina pitämiään totuuksia. Kyllin monta tällaista katkosta ja melkein kuka tahansa saattaa herkistyä taiteilemiselle - siksi perheessä esiintyvät sairaukset voivat suunnata hyvin tavallistakin ihmistä taiteilijan. Poikkeaman syy saattaa siis olla pikemminkin perheen sisällä kuin itse henkilössä. Jos ei adhd tai asperger, niin ehkä sitten koulukiusattu tai orpo.
Erilaisella ja haavoittuneella saattaa olla huutava tarve löytää ymmärtäjiä. Taide voi tarjota siihen mahdollisuuksia - tai ainakin se antaa sen suuntaisia lupauksia.
A. Maanisuutta (ja miksei depressiotakin)
Osoitteessa Poliklinikka.fi kuvaillaan maanis-depressiivisyyden maanisesta vaihetta näin:
Maanis-depressiivisyys on vahvasti periytyvä ominaisuus ja se tuskin olisi niin yleistä, jos se ainoastaan heikentäisi yksilön kelpoisuutta.
Kuuluisia bipolaarisia taiteilijoita, usein laulajia tai näyttelijöitä:
Robert Downey jr. Hän esittää usein röyhkeitä ja narsistisia henkilöhahmoja, kuten Iron man. Hänen karismansa perustuu pitkälti hänen läpikuultavaan maanisuuteensa. Arvelin, ettei tuo tyyppi ole ihan tasapainoinen heti ensimmäisellä kerralla kun näin hänet elokuvassa.
Stephen Fry. Esittää myöskin usein hyvin diivailevia ja yli-itsevarmoja roolihahmoja. Hän juonsi joskus tv-sarjan, joka käsitteli maanis-depressiivisyyttä. Parhaina hetkinään maanikot tuntevat itsensä voittamattomiksi ja ovat hyvin karismaattisia. Kulissien takana he luhistuvat tai saavat dramaattisia kohtauksia, jossa julistavat omaa mitättömyyttään ja uhkaavat tappaa itsensä. Heidän haavoittuvaisuutensa voi olla osa heidän sosiaalista menestystään. Ohjaajat, tuottajat ja lähellä olevat empaattiset ihmiset pyrkivät tukemaan heitä heikkoina hetkinä ja syntyy lujia ystävyyssuhteita.
Vincent van Goght, Nietzsche, Edvard Munch (maalannut Huudon), Axl Rose, Curt Cobain, Amy Winehouse...
B. Asperger
Jotain voidaan päätellä jo siitä, että syndrooman määritellyt lääkäri Hans Asperger lisäsi tunnusmerkkeihin kohdan: "kehittynyt taiteellinen silmä". Steteotypioiden mukaan assarit ovat niitä hieman outoja, epäsosiaalisia, oudoista asioista kiinnostuneita, lievästi autistisia hyypiöitä, jotka jaksavat kyllä näpertää vuositolkulla jotain sikstuksen kappelia, mutta eivät eivät ole kiinnostuneita juoruista tai huolehdi omasta ulkonäöstään.
Aspergerin menestyksen syitä alkaa ymmärtämään todenteolla vasta, kun tajuaa kuinka paljon aikaa ja energiaa tavallinen ihminen kuluttaa teeskentelyyn ja muiden matkimiseen. Niin sanotut tavikset ovat kiinnostuneita vain siitä, mistä muutkin ovat kiinnostuneita. He pelkäävät olla erilaisia, omituisia. Heidän elämänsä on täynnä sosiaalisia normeja ja rooleja, jotka rajoittavat heitä.
Maanisdepressiivinen ylittää tavallisuuden joko nousemalla sen yläpuolelle tai putoamalla tavallisuuden pohjalle. Hän asustaa jumalten keinussa ja siksi hänen näkökenttänsä on muita laajempi. Hän uskaltaa, koska hänellä on maanista vimmaa - tai koska hän on niin ahdistunut, että on lakannut välittämästä.
Aspergerin ei tarvitse olla emotionaalisesti kilahtaneessa tilassa tehdäkseen jotain poikkeavaa. Hänen ajattelunsa vain lähtökohtaisesti kulkee erilaisia reittejä. En minä tiedä sen tarkemmin, kun en ole assi. Mutta tiedän kyllä kuinka paljon voimavaroja sosiaalisuus ja tavallisuuden esittäminen ihmiseltä voi viedä. Olen koulussa jo tuhlannut sopeutumiseen ja miellyttämiseen ihan kylliksi turhaa energiaa.
Aspergerin voi lisäksi tunnistaa siitä, että hän kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Assarit voivat myös kärsiä neuroottisuudesta tai perfektionismista herkemmin kuin muut. Tietyissä ammateissa se on tietenkin eduksi - toisissa taas rasitteeksi.
Heti kun luin Kalle Päätaloa, aloin epäillä vahvasti, että hän kuuluisi tähän ryhmään. Hän ensinnäkin julkaisi säännöllisesti, miltei mekaanisti. Siinä suhteessa hän muistutti toista assaria, Immanuel Kantia, jonka kerrotaan eläneet hämmästyttävän säännönmukaista elämää. Aspergereja yhdistää autismiin juuri se, että he kaipaavat elämäänsä rutiineja - ja osaavat hämmästyttävällä tavalla pitää niistä kiinni. Pitkäjänteisyys on osa samaa kuviota ja Michelangeloon jo viittasinkin. (Leonardo da Vinci taisi sen sijaan olla enemmänkin ad-hd. Da Vinci tunnetaan keskeneräisistä keksinnöistä ja loputtomista luonnoksista, kun taas Michelangelo keskittyi elämässään vain muutamiin massiivisiin projekteihin.)
Päätalon kirjat ovat hyvin yksityiskohtaisia ja hänellä tuntuu olevan hämmästyttävän tarkkoja muistikuvia, vaikka niiden todenmukaisuutta on tietenkin vaikea arvioita. Meniköhän se ihan päivälleen juuri noin - ehkä joku on jo tutkinut asiaa ja osaisi sanoa, oliko Päätalolla suorastaan valokuvamuisti. Lisäksi Päätalo kuvaa arkaluontoisia ja häpeällisiä asioita omituisen tyynesti. Hän osaa hetkittäin heittäytyä mielentilaan, jossa häpeällä ja kunnialla ei ole mitään merkitystä elämän suuressa mittakaavassa. Häntä tuntuu leimaavan myös erikoinen ujous ja kiltteys aivan keskellä päätähuumaavan dramaattisia tilanteita. Kaikessa tässä on jotain silmäänpistävän aspergerilaista: pikkutarkkaa, etäännytettyä ja järjestelmällistä.
Aspergerin plussat ja miinukset:
+ Omistautuminen harjoittelulle.
+ Kyky työskennellä itsenäisesti.
+ Taipumus tarkkuuteen ja täsmällisyyteen.
+ Keskittymiskyky
+ Kyky toimia ilman tunnustuksia tai palkintoja, siis eräänlainen pyyteettömyys itselle tärkeiden harrastusten suhteen.
+ Rehellisyys, suoruus, vilpittömyys (jopa naiiviksi asti).
+ Hyvä muisti (normaaliväestöä useammin) tai muita erikoistaitoja.
+ Herkkyys, yksityiskohtien huomioiminen.
+ Perfektionismi.
- Perfektionismista johtuva neuroottisuus.
- Rutiineista johtuva pakkomielteisyys.
- Epäsosiaalisuus (tai silmiinpistävä outous vuorovaikutustilanteissa).
- Huonona hetkenä huono kuuntelija. Keskittyy liikaa omiin juttuihin.
- Vaikeus ymmärtää muiden tunteita, kehonkieltä tai hienovaraisia vihjeitä.
- Tarrautuminen, muutoksen vastustaminen ja heikko kaaoksensietokyky.
- Yliherkkyys ärsykkeille.
Lisäksi:
Monessa suhteessa adhd ja Aspergerin syndrooma ovat vastakkaisia ääripäitä. Ensimmäiset janoavat kyltymättömästi ärsykkeitä, eivätkä osaa luoda rutiineja, kun taas toiset vieroksuvat muutoksia ja jännitystä. Addi on spontaani, äänekäs ja kuriton, kun taas assi kiltti, herkkä ja keskittynyt.
Poikien kohdalla adhd:ta varmasti useammin katsotaan läpi sormien - ja vastaavasti assi-tyttö voi menestyä erinomaisesti koulussa. Toisin päin käännettynä kulttuurimme - tai ehkä kaikki kulttuurit - sietävät poikkeavuutta paljon huonommin. Jostain muistan lukeneeni, että tyttöjä herkemmin diagnosoidaan keskittymishäiriöisiksi tai ylivillkaiksi kuin aspergereiksi. Hiljaiset tytöt jäävät kouluissa vaille huomiota, mutta villi tyttö on heti saatava kuriin, jos ei muuten niin lääkkeillä.
Tunnettuja tai tunnistettavia asseja popkulttuurissa ja tosielämässä:
Mr. Spock (Star trek), Data (Star trek) Albert Einstein, Andy Warhol, Mr. Bean, Woody Allen (ainakin hänen roolihahmollaan), Bill Gates (kuulemma), David Byrne, Keanu Reeves (ilmeetön ja puhuu aina samalla monotonisella äänellä), Kafka, Wittgenstein, Paavo Haavikko, Aki Kaurismäki (huhujen mukaan, mutta kieltämättä Kaurismäen elokuvien puhekielisyys ja vähäsanaisuus viittaa siihen, samoin pakkomiekteinen tupakointi ja maneerit)...
Filosofit Bertrand Russell ja Wittgenstein ehkä tulivat läheisiksi siksi, että molemmissa oli autistisia piirteitä. Myös heidän loogiset tutkimusaiheensa kuulostavat normaalin ihmisen korvissa oudon pakkomielteisiltä ja tylsiltä.
C. ADHD
Sokrates oli AD-HD. Täysin päivänselvä tapaus. Hän ei saanut elämässään mitään valmiiksi, suututti vain kaikki ympärillään, kun uhmasi perinteisiä arvoja. Kirjailijoista: J. D. Salinger, jonka Sieppari ruispellossa on ehkä maailmankirjallisuuden paras kuvaus ad-hd-nuoren elämästä. Gonzo-journalismin isä Hunter S. Thompson on selvä AdHD - ja hän myönsi samaistuvansa vahvasti Siepparin päähenkilöön. Philip K. Dick myös helposti tunnistettava. Hän lääkitsi itseään amfetamiinilla kyetäkseen viimeistelemään romaaninsa.
Amfetamiinisuoloja käytetään yhä joissakin Amerikan osavaltioissa adhd-lääkkeenä. Yleisemmät Ritalin ja Concerta ovat myös amfetamiinijohdannaisia, tosin kaukaisia, ja niiden vaikutus on lähempänä vahvaa kahvia tai lievää kokaiinia. ADHD:n saattaakin tunnistaa siitä, että hänen aivonsa reagoi näihin piristeisiin eri tavalla kuin normaalin ihmisen. Hän rauhoittuu. Itse esimerkiksi käytän Concertaa lasten annoksena, aina kun haluan saada valmiiksi jonkin pitkäjänteisyyttä vaativan projektin. Lääkkeen ansiosta ei tulee liikaa häiritseviä ideoita ja päähänpistoja, kuten normaalisti. Maltan istua aloillani.
On syytä korostaa, että AH/HD (tai ADD) ei tarkoita jatkuvaa keskittymättömyyttä. Usein on kyse pikemminkin liiasta keskittymisestä - ailahtelusta innostuksen ja laiskuuden välillä.
Itselläni liika luova innostus saa aikaan sen, että teen jatkuvasti monia asioita yhtä aikaa. Saan aikaiseksi paljon, mutta en koskaan mitään valmiiksi. Kun olen oikein keskittynyt johonkin, en kuule enkä näe mitään muuta. Muut ihmiset saattavat puhutella minua, mutta en hetkeksikään irtoa työstäni. En edes tajua, että siinä oli joku. Usein runoni syntyvät juuri tällaisessa hyperkeskittyneessä luomisen tilassa. Saan idean, kääntelen sitä mielessäni joka puolelle kuin AUTO-CAD ohjelmassa, kirjoitan kynä sauhuten, suttaan sanoja yli... inspiraatio iskee yllättäen ja kirjoitan sille paperille, joka sattuu olemaan käsillä. Kun vihdoin havahdun, olen saattanut ohittaa oman bussipysäkkini tai unohtaa tärkeän tapaamisen. Noin vain se käy. Niin se käy.
Lääke auttaa hillitsemään liiallista maanisuutta tekemisessä - mutta kuvaamani maanisuus on erilaista kuin maanis-depressiivisillä. Se kestää vain muutamia tunteja, kun taas oikeasti maaninen ihminen saattaa olla ylienergisessä tilassa viikkokausia, syömättä ja nukkumatta.
Ad-hd ei kuluta itseään samalla tavoin loppuun ja ajaudu masennukseen. Hän on maaninen pienissä erissä, käyttäen huomattavan paljon aikaa myös valikoivaan laiskuuteen. Ad-Hd on eräänlainen ajattelun pikajuoksija. Hän sprinttaa hirveällä kyydillä, mutta pian lihakset ovat hapoilla ja täytyy viettää pari päivää keräillen voimia. Yhtenä päivänä hän vain lojuu, toisena tekee töitä kuin hullu. Sellainen elämä ei oikein sovi yhteen nyky-yhteiskunnan normien kanssa. Töissä pitäisi näyttäytyä säännölliseen aikaan ja noudattaa määrättyä rytmiä.
Keskittymishäiriön itselääkintään käytetään usein alkoholia. Se johtuu siitä, että alkoholi vaikuttaa aivojen dopamiinituotantoon - ja se todellakin lieventää ad-hd:n jälkioireita, jotka johtuvat dopamiinin epätasapainosta. Alkoholi lievittää hermostuneisuutta ja auttaa keskittymään varsinkin pitkän innostuneen työrupeaman jälkeen. Tavallisetkin ihmiset tietävät, että oluttuoppiin on hyvä päättää se uuvuttava rupeama, joka alkaa vahvasta kahvista. Monet keskittymishäiriöiset taiteilijat väittävät olevansa pienessä humalassa tasapainoisempia ja selväjärkisempiä kuin normaalista. Joissain tapauksissa se voi olla mahdollista.
AD-HD:n plussat ja miinukset:
+ Paljon ideoita.
+ Omista ideoista johtuva oma-aloiteinen tekeminen.
+ Tylsistymisestä johtuva oma-alotteinen tekeminen.
+ Innostuksesta johtuva oma-aloitteinen tekeminen.
+ Silkasta sääntöjen uhmaamisesta johtuva oma-aloitteinen tekeminen.
+ Ovela sääntöjen kiertäminen, joka johtaa uusiin luoviin toimintamalleihin.
+ Haluttomuus kuunnella ohjeita, joka johtaa uusiin luoviin toimintamalleihin.
+ Kyky ajatella "out side the box", kuten laatikon sisällä sanonta kuuluu.
+ Innostuessaan saattaa kyetä innostamaan myös muita.
+ Saattaa olla hyvä huulenheittäjä, piristävä tyyppi, hauskaa seuraa (mutta yhtä hyvin myös ärsyttävä mekastaja, jonka pitäisi oppia tapoja).
- Liian monen asian tekeminen yhtä aikaa.
- Motivaation lopahtaminen ja keskenjättäminen.
- Vaikeus aloittaa tai lopettaa sovittuna aikana. (Jää usein "odottamaan inspiraatiota".)
- Lörpöttely ja suun aukominen.
- Auktoriteettien uhmaaminen.
- Muita huomioimaton ja vaarallinen käyttäytyminen yli-innostuneessa tilassa.
- Jännityksen etsimisestä ja kärsimättömyydestä johtuva rikollinen käyttäytyminen.
- Auktoriteetin uhmaamisesta johtuva rikollinen käyttäytyminen.
- Vaikeus pitää kiinni aikatauluista, hajamielisyys ja lupausten unohtaminen.
- Itselääkintä alkoholilla, tauriinilla ja piristeillä. Tauriini ilmeisesti toimii, mutta yleensä energiajuomien yletön sokeri vain pahentaa nuorten mielialaa. Sokeri on paljon pahempi myrkky kuin kofeiini tai tauriini.
Lisäksi:
AD-HD:sta on syytä huomata, että hän voi olla myös arka ja epäsosiaalinen. Tällöin ei välttämättä osata tehdä oikeaa diagnoosia. Hänen levottomuutensa on päänsisäistä tai hän on pikemminkin ADD.
.
Tunnettuja henkilöitä, joilla on keskittymihäiriö:
Kpt. Kirk (Star trek), Edgar Allan Poe (joka oli todennäköisesti myös bipolaarinen, ne eivät sulje toisiaan pois), Peppi Pitkätossu, Eemeli, Ronja Ryövärintytät - siis useimmat Astrid Lindgrenin hahmot, mistä voisi olettaa että hänen suvussaan oli tällaisia taipumuksia.
Itse veikkaan myös näitä: George Byron (runoilija, seikkailija), John Lennon (kuriton koulussa, uhmasi koko ikänsä normeja ja auktoriteetteja ja puhui usein ärsyttäviä totuuksia), Lennon-McCartney-parista McCartney on enemmänkin aspergertyyppinen, tosin vain lievästi. Itse asiassa myös Harrisonilla ja Ringo Starilla on lieviä Asperger-piirteitä, ja Lennon on ainoa selvästi adhd-suunnan persoona.
Näyttelijät Jim Carrey ja Robin Williams sekä tv-kokki Jamie Oliver ovat ymmärtääkseni avoimesti puhuneet diagnoosistaan. Samoin Hjallis Harkimo. Se että Matti Nykänen olisi ADHD ei tarkoita, että kaikkien muidenkin julkisuudenhakuisten tyyppien pitäisi olla tunnettuja töppäilijöitä.
Star trekin draaman eräs peruskivistä on Spockin ja Kirkin välinen vuorovaikutus. Adhd-Kirk ja Asperger-Spock yrittävät koko sarjan läpi ymmärtää toisiaan. Sarjan psykologinen uskottavuus omalla tavallaan puolustaa sitä näkemystä, että ryhmätyössä erilaisuus on menestystekijä pikemminkin kuin häiriö. Star trek on tunnettu myös siitä, että se vetoaa suuresti nörtteihin ja muihin neuroepätyypillisiin. It takes 1 to know 1.
Loppuyhteenveto
Kaikki yllä käsitellyt häiriöt voivat olla sairaalloisen rajuja, mutta niiden taustalla ei välttämättä ole suoranaistaa sairautta: kehitysvammaa, aivovauriota yms. Jotkin tutkimukset perustuvat yhä vanhaan olettamukseen, että adhd olisi otsalohkon fyysinen vamma, ja tätä epätieteellistä käsitystä tukevat monet yksittäistapaukset. Kyse on kuitenkin lähinnä samanlaisista oireista kahden eri taustatekijän välillä - ja siten virheellisestä diagnoosista. Kehityshäiriöinen tai aivovamman saanut ihminen saattaa käyttäytyä spontaanisti ja kontrolloimattomasti, mutta se on eri asia kuin adhd. Adhd ei johdu fyysisestä aivokudoksen arpeumasta vaan erilaisesta dopamiininvasteesta. Tällöin adhd:n tunnistaa esimerkiksi siitä, miten hän reagoi amfetamiiniin, joka kiihdyttää aivojen dopamiinituotantoa. Aivovammasta johtuvaan levottomuuteen eivät lääkkeet vaikuta myönteisesti. Ne todennäköisesti saavat sekaisin olevan henkilön vain enemmän sekaisin.
Toinen vähintään yhtä harhaanjohtava tapa vaikeuttaa diagnooseja on luokitella kaikki oppimishäiriöiset tai uppiniskaiset lapset adhd:ksi - ilman mitään taustatutkimuksia. Lasten häiriökäyttäytyminen voi johtua myös hankalista kotiolosuhteista, traumoista tai kaverisuhteista. Nopeasti tuputetut adhd-lääkkeet voivat tuottaa enemmän pahaa kuin hyvää.
Monet lääkärit ja tutkijat heijastavat puheissaan tavallisten ihmisten ennakkoluuloja. tämä lainaus on osoitteesta TriTolonen:
TohtoriTolonen korjaa myöhemmin sanojaan:
Poikkeavat yksilöt antavat suuremmalle ihmispopulaatiolle tiettyjä etuja - vaikkakin huomattavien riskien kera. Elleivät tietyt ihmiset kiinnostuisi erilaisista asioista ja ottaisi suuria riskejä, ei olisi löytöretkeilijöitä, vuorikiipeilijöitä, Nikola Teslan kaltaisia keksijöitä jne. Tästä syystä on pöyristyttävää, että monet kasvatustieteilijät ja lääkärit puhuvat erilaisista persoonallisuuksista "sairauksina". Toki heidän näkökulmastaan poikkeavuus voi olla häiriötekijä - mutta se on näkökulmakysymys, eikä kelpaaa tieteellisen diskurssin perusteluksi.
Jos minun pitäisi yhdellä sanalla määritellä, mikä yhdistää kaikkia näitä häiriintyneitä taiteilijatyyppejä, se sana olisi "terve piittaamattomuus" - mikä käänteisesti tarkoittaa valikoiva motivoitumista.
Piittaamattomuus mahdollistaa ihmeellisiä asioita. Ilman tavallisuuteen kohdistuvaa piittaamattomuutta ei olisi ylimääräisiä resursseja epätavalliselle. Asperger ei piittaa siitä mitä muut hänen ympärillään juoruilevat ja juonittelevat. Hän ei piittaa teeskentelystä. Maanis-depressiivinen ei piittaa todennäköisyyksistä - hän tavoittelee mahdotonta. AdHd ei piittää määräyksistä. Jos jokin on hänen mielestään tylsää, hän ei osaa keskittyä siihen. Hän piittaa vain siitä, mikä tuntuu jännittävältä - hänen mielestään, sillä hetkellä - superjännivältä, jännittävimmältä asialta koko maailmassa.
Taiteilijan on opittava piittaamattomuutta, oli hän sitten normaali (eli keskiarvon mukainen) tai ei. Hänen on osattava olla piittaamatta kriitikkojen arvioista, muiden mielipiteistä, esteettisistä säännöistä, taloudellisista vaikeuksista, köyhyydestä, kurjuudesta, jopa viinan loppumisesta. Asperger, adhd ja maanis-depressiivinen ovat jo lähtökohtaisesti pidemmällä piittaamattomuudessa, joten heidän matkansa taiteilijuuteen on muita lyhyempi.
PS. Assarit käyttävät tavallisista ihmisistä nerokasta nimitystä jästi.. ei kun nyt sekoitan, siis nentti, eli neurotyypillinen, neurologisesti normaali.
Linkki:
Neurotyypillinen
PS. Tämä on luonnosmainen, nopeasti sommiteltu kirjoitus. Pitäisi lukea vielä lisää tutkimuksia ja selata keskusteluja aiheeseen liittyvillä forumeilla. Nyt kirjoitin lähinnä muistinvaraisesti ja omiin intuitioihin nojaten. Vuosien varrella olen kyllä lukenut paljon tietokirjoja ja artikkeleja, mutta en ole tehnyt mitään muistiinpanoja. Tätä koko kirjoitusta ei olisi syntynyt, ellen nykyään osaisi suhtautua piittaamattomasti akateemisiin normeihin. Tämä ei siis ole tutkielma vaan vasta pohdiskelua.
Useimmille vähänkin elämässä kiinni oleville ihmisille puolenkin vuoden palkkatyöstä irtautuminen on suuri uhraus. Esikoiskirja ei mitenkään maksa takaisin siihen sijoitettua työtä. Laskutoimitus ei vain täsmää. Vaikka kirja olisi kohtalainen menestys, se ei tuota kirjoittajalleen kolmannestakaan siitä mitä tienaisi tavallisessa palkkatyössä.
Kirjan valmiiksi saattamisen syyt ovat tietenkin ihan toiset. Kirja on ehkä kerskailua, todistelua itselle ja kavereille. Kauan haaveiltu käsikirjoitus on ehkä syntynyt vaikeassa elämänvaiheessa, avioerossa tai urakriisissä. Se on ehkä pyrkimys kohottaa statusta tai saada seksiä. Se saattaa myös olla lapsuudenhaave, kuten purjevene tai Ferrari. Jos urheiluautoon on valmis uhraamaan tuhansia euroja, niin miksei sitten omaan kirjaansa?
Kirjan saattaminen valmiiksi voi olla myös hyvin puhdistava kokemus. Se on demonien karisuttamista harteilta, päänsisäisten äänien hiljentämistä, lapsuudentraumojen käsittelemistä. Jos terapiasta on valmis maksamaan tuhansia euroja, niin miksei sitten myös kirjoittamisen vaatimasta ajasta?
Kirjan kirjoittaminen vapauttaa jossittelusta ja katumuksesta. Eipähän enää tarvitse miettiä mitä jos. Nyt se on tehty, eikä tarvitse murehtia tekemättömästä. Jos ihminen on on valmis uhraamaan jotain elintasostaan saadakseen puhtaamman omantunnon, niin miksei myös oman kirjansa vuoksi?
Tavalliselle ihmiselle tämä usein riittää. Jos käsikirjoitusta ei mikään talo hyväksy valikoimaansa, se julkaistaan omakustanteena. Tulipahan tehtyä. Elämä jatkuu.
Parempi vai pakkomielteisempi?
Mutta sitten on niitä, joilla on lujempi vakaumus. Ehkä he lyövät läpi ja se velvoittaa heitä jatkamaan. Ehkä he ovat liikkeellä laajemmalla materiaalilla: pöytälaatikosta löytyy sata romaani-ideaa, eivätkä he anna periksi. Tai sitten heidän suunnitelmansa ulottuvat syvemmälle heidän identiteettinsä. He ovat jo lapsena päättäneet tulla kirjailijoiksi.
Voi tietenkin olla myös niin, että tavallinen elämä ei tarjoa heille vaihtoehtoja. He eivät sovellu muihin ammatteihin. Mihin palkkatyöhön he palaisivat, jos eivät kirjoittaisi?
Erilaisista motiiveistä muodostuvan pintakerroksen alla saattaa myös muhia ajatus neroudesta. Kirjoitan, koska se on kohtaloni. Minun tehtäväni on valaista tämän kansan tietä sen erämaavaelluksella!
Kirjallinen nerous on usein tuskaisaa. Se ei ole mikään mukava velvollisuus. Kirjalliset nerot kärvistelevät oman neroutensa sapenkatkuisessa liemessä. He valittavat: oi, miksi synnyinkään neroksi! Heitä vaivaavat lukuisat nerouden ikävät lieveilmiöt, kuten moraaliton käytös, kusipäisyys, vaikeat rakkaussuhteet ja sukupuolitaudit.
Kirjallisen neron ei välttämättä tarvitse edes kirjoittaa. Hän saattaa vain loputtomasti valittaa sitä, että kirjoittaminen ei etene - tai että kaikki mitä hän kirjoittaa on täyttä paskaa! Kirjallisen neron koko tuotanto saattaa tiivistyä muutamaan vihaiseen kirjeeseen ja arkulliseen luonnoksia, joka poltettiin hänen viimeisestä pyynnöstään.
Kolme jokeria
Kirjailijan on oltava lujatahtoinen ja luova - sekä uskottava omaan menestykseensä.
Lujasti kirjailijuuteensa keskittyneillä, tuottoisilla ja usein myös kiinnostavilla persoonilla on pakassaan jokin kolmesta avain-kortista: Maanis-depessiivisyys, AD-HD tai Asperger. Monet tutkimukset viittaavat siihen, että ne eivät ole niinkään sairauksia, vaan sosiaalisia selviytymisstrategioita. Niihin kaikkiin liittyy uskomattomia etuja, jotka kirjailijan näkökulmasta ovat jokseenkin uskottavia.
Poikkeavuus ja ongelmakäyttäytyminen on kulttuurisesti määriteltyä. Nykyään perinteiset työ- ja perheyhteisöt on hajotettu ja ihmistä tarkastellaan yksiönä. Tällaisessa tarkastelutavassa tietynlainen poikkeavuus näyttäytyy häiriönä. Yksilö on sairas, koska hän ei kestä ajan henkisiä rasitteita - tai koska hän ei mukaudu - tai koska hän ei sopeudu aikatauluihin ja normeihin.
Kun eristetty, alistettu ja nöyryytetty ihminen masentuu, vika on tietenkin aivokemiassa. Ainoa varsinainen todiste tämän näkemyksen tueksi on se, että joku toinen ei samassa tilanteessa masentuisi. Hän on terve, koska hän ei oireile näkyvästi ja säilyttää työkykynsä.
Taiteilijayhteisöissä on aina ajateltu hieman toisin - tosin myös tämä riippuu paljon aikakaudesta ja yhteisöstä. Taustalla on kaksi tekijää: A) taiteilijat ovat outoja ja joskus myös kiinnostuneita outoudesta sekä B) taiteilijoilla on tapana ajatella toisin, silloinkin kun he ilmiselvästi ovat väärässä.
Kirjailijana uskallan puolustaa AD-HD:ta, Aspergeria tai maanis-depressiivisyyttä myös siksi, että nämä kaikki ryhmät ovat kirjailijoiden joukossa yliedustettuna. (Toki yliedustettuna ovat myös alkoholismi ja itsemurhat - mutta ei nyt mennä siihen.) Voidaan esittää lukuisia esimerkkitilanteita, joissa näistä poikkeavuuksista on etua. Käsittelen niitä ensin yhdessä ja sitten kutakin erikseen.
Älykkyys korreloi hulluuden kanssa?
Muista poikkeavilla ihmisillä on suurempi motivaatio todistaa kykynsä. Keskittymishäiriöstä tai masennuskausista kärsinyt henkilö on usein saavuttanut kouluaikanaan huonompia tuloksia kuin mihin hän älynsä puolesta kykenisi. Hänen suoritustensa taso ailahtelee, koska hän saattaa innostua väärästä asiasta tai ei ole jaksanut kuunnella ohjeita. Lapsi kyllä muutoin pysyisi vauhdissa mukana, mutta eksyy monenlaisille omille kiertoteille.
Suomen Mensa julkaisi jokunen vuosi sitten jäsentutkimuksen, joissa monenlaisten erityisryhmien yliedustus todennettiin. Mensassa on siis enemmän "häiriöisiä" ihmisiä kuin normaaliväestössä. Näiden tilastojen selittämiseen ei välttämättä tarvitse Mensa-tason älyä. Arkijärki ja psykologinen vaisto riittänee.
Ensinnäkin kahdesta hyvin älykkäästä ihmisestä Mensan testiin hakeutuu todennäköisemmin se, joka ei ole pärjännyt yhtä hyvin koulussa tai työelämässä. Molemmilla on sama todennäköisyys läpäistä koe, mutta toisella on suurempi motivaatio hakeutua testiin ja todistaa kykynsä. Jos Saara on jo valmiiksi viiden laudaturin ylioppilas, yliopiston tutkija tai Nokian insinööri, hän tuskin kaipaa lisätodisteita. Mensan jäsenyydessä olisi vain se ylimääräinen vaara, että joku olettaa hänen olevan tärkeilijä.
Toinen tilastoa vääristävä seikka on se, että Mensan jäsen herkemmin myöntää olevansa masentunut tai keskittymishäiriöinen. Hänen itsetuntonsa kestää paremmin henkisten ja sosiaalisten ongelmien kohtaamisen - ja sitä paitsi kulttuurissamme elää vahvana myytti, jonka mukaan nerot ovat aina jotenkin hulluja. Mensalainen, joka tunnustaa olevansa bipolaarinen tai keskittymishäiriöinen, tukee tätä myyttiä.
Jos tällaiset tilastoa vääristävät seikat otetaan huomioon... kysymys jää silti avoimeksi. On mahdoton määrittää niiden painoarvoa tuosta vain, nojatuolista käsin.
Näkökulmia tekemiseen
Taiteilijat lähes poikkeuksetta ovat jotenkin poikkeavia. Jos taiteilija on liian tavallinen, hänen täytyy suorastaan alkaa puolustella omaa normaalisuuttaan. Siitä on jotain perin epäilyttävää. Huojennumme vasta, kun hän toikkaroi kännissä tai saa jonkin näkyvän hermoromahduksen. Niin sitä pitää. Olihan se vähän hullu sittenkin.
Poikkeavuus voi olla myös ovela rooli. Se auttaa helpommin saamaan sen anteeksi, jos poikkeaa normeista. Mutta poikkevuus ei aina ole vain showta ja keinottelua. Lähtökohtainen erilaisuus voi ajaa ihmisen kokeilemaan ja ottamaan riskejä. Häntä ei välttämättä hyväksytä kaikkialla muiden joukkoon. Niinpä hänen on opittava erityistaitoja. Poikkeavat viritykset pääkopassa auttavat myös pääsemään yleisten ajattelutapojen ulkopuolelle: näkemään tavallisen elämän suhteellisuudet ja sidonnaisuudet.
Sivullisuus jo itsessään liitetään kirjailijan välttämättömiin piirteisiin. Kirjailija on tarkkailija, joka dokumentoi tai tulkitsee muiden onnekkaampien elämää. Samoin tekee muotokuvamaalari tai kansallista itsetutkiskelua suorittava iskelmälaulaja. (1900-luvulta alkaen taiteilija on toki yhä useammin olla piikki tavallisuuden lihassa. Hän on satiirikko ja ilonpilaaja, jonka teokset lähinnä herättävät pahaa mieltä kunnon ihmisissä.)
Kriisit ja vaikeudet elämässä saattavat hetkellisesti saattaa elämäntarinan sijoiltaan. Ihminen joutuu eräänlaiseen liminaalitilaan, jossa hänen täytyy punnita arvojaan ja ehkä jopa epäillä varmoina pitämiään totuuksia. Kyllin monta tällaista katkosta ja melkein kuka tahansa saattaa herkistyä taiteilemiselle - siksi perheessä esiintyvät sairaukset voivat suunnata hyvin tavallistakin ihmistä taiteilijan. Poikkeaman syy saattaa siis olla pikemminkin perheen sisällä kuin itse henkilössä. Jos ei adhd tai asperger, niin ehkä sitten koulukiusattu tai orpo.
Erilaisella ja haavoittuneella saattaa olla huutava tarve löytää ymmärtäjiä. Taide voi tarjota siihen mahdollisuuksia - tai ainakin se antaa sen suuntaisia lupauksia.
A. Maanisuutta (ja miksei depressiotakin)
Osoitteessa Poliklinikka.fi kuvaillaan maanis-depressiivisyyden maanisesta vaihetta näin:
"Maniajakson oireita ovat huomattavan kohonnut mieliala, ärtyneisyys, uhkarohkeus, toimeliaisuuden lisääntyminen ja fyysinen rauhattomuus. Maanisella ihmisellä itsetunto on koholla ja hän tuntee suoriutuvansa mistä tahansa. Omakuva on saattanut muuttua, jolloin hänellä voi olla suuruuskuvitelmia (= grandiositeetti). Hän ei tiedosta olevansa sairas eikä osaa suhteuttaa omia tekojaan todellisuuteen tai muihin realiteetteihin. Ilman omaa arvostelukykyä maaninen ihminen pystyy aiheuttamaan suurta haittaa itselleen sekä myös sivullisille. Ajatustoiminta on yleensä kiihtynyttä ja henkilö on puhelias ja vähäuninen."Ilman tiettyä innostusta ja omistautumista tuskin olisi syntynyt monia historian mestariteoksia. Terve ihminen muistaisi huolehtia terveydestään, taloudestaan ja ystävyyssuhteistaan, eikä puristaisi itsestään irti liikoja projektille, jonka menestyksestä ei ole mitään takuuta.
Maanis-depressiivisyys on vahvasti periytyvä ominaisuus ja se tuskin olisi niin yleistä, jos se ainoastaan heikentäisi yksilön kelpoisuutta.
Hyvät puolet:
Valtava tunneskaala: tarttuvan energinen riemu ja syvä, murskaava suru. Tsaikovsky ja monet muut säveltäjät liikkuvat inhimillisten tunteiden äärirajoilla. Emootiot ovat uskottavan puhtaita ja pelkistettyjä – niissä ei ole turhia harmaan sävyjä vaan kirkkaat värit. Musta on mustaa. Eino Leino kutsui maanis-depressiivisyyttään jumalten keinuksi.
Voittamattomuus: Manian alkuvaiheissa taiteilija kykenee pitkiin yhtäjaksoisiin ponnisteluihin taitojensa äärirajoilla. Vasta uupumus, univaje ja päihteiden käyttö saavat aikaan sekavuutta ja vainoharhaa, lopulta henkisen romahduksen.
Karisma: Valtava itseluottamus ja väkevät tunteet tekevät henkilöstä silmiinpistävän. Kaikkien katse kiinnittyy tähän erikoiseen ja säteilevään persoonaan. Mikään kollektiivinen normisto ei tunnu pidättelevän häntä. Hän säätää omat lakinsa ja usein monet ympäröivä tunnelma pikemminkin taipuu hänen tahtoonsa.
Masennuksesta ammennettu järkkymätön tahto: joskus itsemurhaa-ajatusten ja miltei kuoleman porteillä käytyään ihminen ei helpostikaan välitä pienistä asioista. Milloin tahansa saattaa iskeä seuraava itsetuhoinen ahdistus – ja eikö elämä kuitenkin ole turhuuksien turhuutta. Jos tehdään taidetta niin tehdään sitten kunnolla – ja jos juhlitaan niin juhlitaan kuin viimeistä päivää!
Huonot puolet:
Taipumus dramaattiseen projektien keskenjättämiseen, jos jokin pieni asia menee pieleen ja siitä seuraa valtaisa liioittelu ja vainoharhainen olosuhteiden syyttäminen.
Taipumus sanoa harkitsemattomia asioita, polttaa siltoja takana, häipyä kesken kaiken tai muuttaa mielensä yhtäkkisesti.
Taipumus julistaa kaikki aiemmat työt epäonnistuneiksi ja jopa tuhota monien kuukausien työ epätoivoisessa ahdistuksessa.
Taipumus luomiskausiin, joiden välillä tyyli muuttuu silmiinpistävästi. Vanha tyyli on jo koettu, siihen ei voi palata. Taiteilija on kuollut ja syntynyt uudelleen toisena.
Huomattavasti kohonnut itsemurhariski.
Päätön rakastuminen, traaginen eroaminen, uusi rakastuminen. Toistuvat väärät valinnat elämässä, mutta myös uskallusta tarttua tilaisuuksiin.
Kuuluisia bipolaarisia taiteilijoita, usein laulajia tai näyttelijöitä:
Robert Downey jr. Hän esittää usein röyhkeitä ja narsistisia henkilöhahmoja, kuten Iron man. Hänen karismansa perustuu pitkälti hänen läpikuultavaan maanisuuteensa. Arvelin, ettei tuo tyyppi ole ihan tasapainoinen heti ensimmäisellä kerralla kun näin hänet elokuvassa.
Stephen Fry. Esittää myöskin usein hyvin diivailevia ja yli-itsevarmoja roolihahmoja. Hän juonsi joskus tv-sarjan, joka käsitteli maanis-depressiivisyyttä. Parhaina hetkinään maanikot tuntevat itsensä voittamattomiksi ja ovat hyvin karismaattisia. Kulissien takana he luhistuvat tai saavat dramaattisia kohtauksia, jossa julistavat omaa mitättömyyttään ja uhkaavat tappaa itsensä. Heidän haavoittuvaisuutensa voi olla osa heidän sosiaalista menestystään. Ohjaajat, tuottajat ja lähellä olevat empaattiset ihmiset pyrkivät tukemaan heitä heikkoina hetkinä ja syntyy lujia ystävyyssuhteita.
Vincent van Goght, Nietzsche, Edvard Munch (maalannut Huudon), Axl Rose, Curt Cobain, Amy Winehouse...
B. Asperger
Jotain voidaan päätellä jo siitä, että syndrooman määritellyt lääkäri Hans Asperger lisäsi tunnusmerkkeihin kohdan: "kehittynyt taiteellinen silmä". Steteotypioiden mukaan assarit ovat niitä hieman outoja, epäsosiaalisia, oudoista asioista kiinnostuneita, lievästi autistisia hyypiöitä, jotka jaksavat kyllä näpertää vuositolkulla jotain sikstuksen kappelia, mutta eivät eivät ole kiinnostuneita juoruista tai huolehdi omasta ulkonäöstään.
Aspergerin menestyksen syitä alkaa ymmärtämään todenteolla vasta, kun tajuaa kuinka paljon aikaa ja energiaa tavallinen ihminen kuluttaa teeskentelyyn ja muiden matkimiseen. Niin sanotut tavikset ovat kiinnostuneita vain siitä, mistä muutkin ovat kiinnostuneita. He pelkäävät olla erilaisia, omituisia. Heidän elämänsä on täynnä sosiaalisia normeja ja rooleja, jotka rajoittavat heitä.
Maanisdepressiivinen ylittää tavallisuuden joko nousemalla sen yläpuolelle tai putoamalla tavallisuuden pohjalle. Hän asustaa jumalten keinussa ja siksi hänen näkökenttänsä on muita laajempi. Hän uskaltaa, koska hänellä on maanista vimmaa - tai koska hän on niin ahdistunut, että on lakannut välittämästä.
Aspergerin ei tarvitse olla emotionaalisesti kilahtaneessa tilassa tehdäkseen jotain poikkeavaa. Hänen ajattelunsa vain lähtökohtaisesti kulkee erilaisia reittejä. En minä tiedä sen tarkemmin, kun en ole assi. Mutta tiedän kyllä kuinka paljon voimavaroja sosiaalisuus ja tavallisuuden esittäminen ihmiseltä voi viedä. Olen koulussa jo tuhlannut sopeutumiseen ja miellyttämiseen ihan kylliksi turhaa energiaa.
Aspergerin voi lisäksi tunnistaa siitä, että hän kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Assarit voivat myös kärsiä neuroottisuudesta tai perfektionismista herkemmin kuin muut. Tietyissä ammateissa se on tietenkin eduksi - toisissa taas rasitteeksi.
Heti kun luin Kalle Päätaloa, aloin epäillä vahvasti, että hän kuuluisi tähän ryhmään. Hän ensinnäkin julkaisi säännöllisesti, miltei mekaanisti. Siinä suhteessa hän muistutti toista assaria, Immanuel Kantia, jonka kerrotaan eläneet hämmästyttävän säännönmukaista elämää. Aspergereja yhdistää autismiin juuri se, että he kaipaavat elämäänsä rutiineja - ja osaavat hämmästyttävällä tavalla pitää niistä kiinni. Pitkäjänteisyys on osa samaa kuviota ja Michelangeloon jo viittasinkin. (Leonardo da Vinci taisi sen sijaan olla enemmänkin ad-hd. Da Vinci tunnetaan keskeneräisistä keksinnöistä ja loputtomista luonnoksista, kun taas Michelangelo keskittyi elämässään vain muutamiin massiivisiin projekteihin.)
Päätalon kirjat ovat hyvin yksityiskohtaisia ja hänellä tuntuu olevan hämmästyttävän tarkkoja muistikuvia, vaikka niiden todenmukaisuutta on tietenkin vaikea arvioita. Meniköhän se ihan päivälleen juuri noin - ehkä joku on jo tutkinut asiaa ja osaisi sanoa, oliko Päätalolla suorastaan valokuvamuisti. Lisäksi Päätalo kuvaa arkaluontoisia ja häpeällisiä asioita omituisen tyynesti. Hän osaa hetkittäin heittäytyä mielentilaan, jossa häpeällä ja kunnialla ei ole mitään merkitystä elämän suuressa mittakaavassa. Häntä tuntuu leimaavan myös erikoinen ujous ja kiltteys aivan keskellä päätähuumaavan dramaattisia tilanteita. Kaikessa tässä on jotain silmäänpistävän aspergerilaista: pikkutarkkaa, etäännytettyä ja järjestelmällistä.
Aspergerin plussat ja miinukset:
+ Omistautuminen harjoittelulle.
+ Kyky työskennellä itsenäisesti.
+ Taipumus tarkkuuteen ja täsmällisyyteen.
+ Keskittymiskyky
+ Kyky toimia ilman tunnustuksia tai palkintoja, siis eräänlainen pyyteettömyys itselle tärkeiden harrastusten suhteen.
+ Rehellisyys, suoruus, vilpittömyys (jopa naiiviksi asti).
+ Hyvä muisti (normaaliväestöä useammin) tai muita erikoistaitoja.
+ Herkkyys, yksityiskohtien huomioiminen.
+ Perfektionismi.
- Perfektionismista johtuva neuroottisuus.
- Rutiineista johtuva pakkomielteisyys.
- Epäsosiaalisuus (tai silmiinpistävä outous vuorovaikutustilanteissa).
- Huonona hetkenä huono kuuntelija. Keskittyy liikaa omiin juttuihin.
- Vaikeus ymmärtää muiden tunteita, kehonkieltä tai hienovaraisia vihjeitä.
- Tarrautuminen, muutoksen vastustaminen ja heikko kaaoksensietokyky.
- Yliherkkyys ärsykkeille.
Lisäksi:
Monessa suhteessa adhd ja Aspergerin syndrooma ovat vastakkaisia ääripäitä. Ensimmäiset janoavat kyltymättömästi ärsykkeitä, eivätkä osaa luoda rutiineja, kun taas toiset vieroksuvat muutoksia ja jännitystä. Addi on spontaani, äänekäs ja kuriton, kun taas assi kiltti, herkkä ja keskittynyt.
Poikien kohdalla adhd:ta varmasti useammin katsotaan läpi sormien - ja vastaavasti assi-tyttö voi menestyä erinomaisesti koulussa. Toisin päin käännettynä kulttuurimme - tai ehkä kaikki kulttuurit - sietävät poikkeavuutta paljon huonommin. Jostain muistan lukeneeni, että tyttöjä herkemmin diagnosoidaan keskittymishäiriöisiksi tai ylivillkaiksi kuin aspergereiksi. Hiljaiset tytöt jäävät kouluissa vaille huomiota, mutta villi tyttö on heti saatava kuriin, jos ei muuten niin lääkkeillä.
Tunnettuja tai tunnistettavia asseja popkulttuurissa ja tosielämässä:
Mr. Spock (Star trek), Data (Star trek) Albert Einstein, Andy Warhol, Mr. Bean, Woody Allen (ainakin hänen roolihahmollaan), Bill Gates (kuulemma), David Byrne, Keanu Reeves (ilmeetön ja puhuu aina samalla monotonisella äänellä), Kafka, Wittgenstein, Paavo Haavikko, Aki Kaurismäki (huhujen mukaan, mutta kieltämättä Kaurismäen elokuvien puhekielisyys ja vähäsanaisuus viittaa siihen, samoin pakkomiekteinen tupakointi ja maneerit)...
Filosofit Bertrand Russell ja Wittgenstein ehkä tulivat läheisiksi siksi, että molemmissa oli autistisia piirteitä. Myös heidän loogiset tutkimusaiheensa kuulostavat normaalin ihmisen korvissa oudon pakkomielteisiltä ja tylsiltä.
C. ADHD
Sokrates oli AD-HD. Täysin päivänselvä tapaus. Hän ei saanut elämässään mitään valmiiksi, suututti vain kaikki ympärillään, kun uhmasi perinteisiä arvoja. Kirjailijoista: J. D. Salinger, jonka Sieppari ruispellossa on ehkä maailmankirjallisuuden paras kuvaus ad-hd-nuoren elämästä. Gonzo-journalismin isä Hunter S. Thompson on selvä AdHD - ja hän myönsi samaistuvansa vahvasti Siepparin päähenkilöön. Philip K. Dick myös helposti tunnistettava. Hän lääkitsi itseään amfetamiinilla kyetäkseen viimeistelemään romaaninsa.
Amfetamiinisuoloja käytetään yhä joissakin Amerikan osavaltioissa adhd-lääkkeenä. Yleisemmät Ritalin ja Concerta ovat myös amfetamiinijohdannaisia, tosin kaukaisia, ja niiden vaikutus on lähempänä vahvaa kahvia tai lievää kokaiinia. ADHD:n saattaakin tunnistaa siitä, että hänen aivonsa reagoi näihin piristeisiin eri tavalla kuin normaalin ihmisen. Hän rauhoittuu. Itse esimerkiksi käytän Concertaa lasten annoksena, aina kun haluan saada valmiiksi jonkin pitkäjänteisyyttä vaativan projektin. Lääkkeen ansiosta ei tulee liikaa häiritseviä ideoita ja päähänpistoja, kuten normaalisti. Maltan istua aloillani.
On syytä korostaa, että AH/HD (tai ADD) ei tarkoita jatkuvaa keskittymättömyyttä. Usein on kyse pikemminkin liiasta keskittymisestä - ailahtelusta innostuksen ja laiskuuden välillä.
Itselläni liika luova innostus saa aikaan sen, että teen jatkuvasti monia asioita yhtä aikaa. Saan aikaiseksi paljon, mutta en koskaan mitään valmiiksi. Kun olen oikein keskittynyt johonkin, en kuule enkä näe mitään muuta. Muut ihmiset saattavat puhutella minua, mutta en hetkeksikään irtoa työstäni. En edes tajua, että siinä oli joku. Usein runoni syntyvät juuri tällaisessa hyperkeskittyneessä luomisen tilassa. Saan idean, kääntelen sitä mielessäni joka puolelle kuin AUTO-CAD ohjelmassa, kirjoitan kynä sauhuten, suttaan sanoja yli... inspiraatio iskee yllättäen ja kirjoitan sille paperille, joka sattuu olemaan käsillä. Kun vihdoin havahdun, olen saattanut ohittaa oman bussipysäkkini tai unohtaa tärkeän tapaamisen. Noin vain se käy. Niin se käy.
Lääke auttaa hillitsemään liiallista maanisuutta tekemisessä - mutta kuvaamani maanisuus on erilaista kuin maanis-depressiivisillä. Se kestää vain muutamia tunteja, kun taas oikeasti maaninen ihminen saattaa olla ylienergisessä tilassa viikkokausia, syömättä ja nukkumatta.
Ad-hd ei kuluta itseään samalla tavoin loppuun ja ajaudu masennukseen. Hän on maaninen pienissä erissä, käyttäen huomattavan paljon aikaa myös valikoivaan laiskuuteen. Ad-Hd on eräänlainen ajattelun pikajuoksija. Hän sprinttaa hirveällä kyydillä, mutta pian lihakset ovat hapoilla ja täytyy viettää pari päivää keräillen voimia. Yhtenä päivänä hän vain lojuu, toisena tekee töitä kuin hullu. Sellainen elämä ei oikein sovi yhteen nyky-yhteiskunnan normien kanssa. Töissä pitäisi näyttäytyä säännölliseen aikaan ja noudattaa määrättyä rytmiä.
Keskittymishäiriön itselääkintään käytetään usein alkoholia. Se johtuu siitä, että alkoholi vaikuttaa aivojen dopamiinituotantoon - ja se todellakin lieventää ad-hd:n jälkioireita, jotka johtuvat dopamiinin epätasapainosta. Alkoholi lievittää hermostuneisuutta ja auttaa keskittymään varsinkin pitkän innostuneen työrupeaman jälkeen. Tavallisetkin ihmiset tietävät, että oluttuoppiin on hyvä päättää se uuvuttava rupeama, joka alkaa vahvasta kahvista. Monet keskittymishäiriöiset taiteilijat väittävät olevansa pienessä humalassa tasapainoisempia ja selväjärkisempiä kuin normaalista. Joissain tapauksissa se voi olla mahdollista.
AD-HD:n plussat ja miinukset:
+ Paljon ideoita.
+ Omista ideoista johtuva oma-aloiteinen tekeminen.
+ Tylsistymisestä johtuva oma-alotteinen tekeminen.
+ Innostuksesta johtuva oma-aloitteinen tekeminen.
+ Silkasta sääntöjen uhmaamisesta johtuva oma-aloitteinen tekeminen.
+ Ovela sääntöjen kiertäminen, joka johtaa uusiin luoviin toimintamalleihin.
+ Haluttomuus kuunnella ohjeita, joka johtaa uusiin luoviin toimintamalleihin.
+ Kyky ajatella "out side the box", kuten laatikon sisällä sanonta kuuluu.
+ Innostuessaan saattaa kyetä innostamaan myös muita.
+ Saattaa olla hyvä huulenheittäjä, piristävä tyyppi, hauskaa seuraa (mutta yhtä hyvin myös ärsyttävä mekastaja, jonka pitäisi oppia tapoja).
- Liian monen asian tekeminen yhtä aikaa.
- Motivaation lopahtaminen ja keskenjättäminen.
- Vaikeus aloittaa tai lopettaa sovittuna aikana. (Jää usein "odottamaan inspiraatiota".)
- Lörpöttely ja suun aukominen.
- Auktoriteettien uhmaaminen.
- Muita huomioimaton ja vaarallinen käyttäytyminen yli-innostuneessa tilassa.
- Jännityksen etsimisestä ja kärsimättömyydestä johtuva rikollinen käyttäytyminen.
- Auktoriteetin uhmaamisesta johtuva rikollinen käyttäytyminen.
- Vaikeus pitää kiinni aikatauluista, hajamielisyys ja lupausten unohtaminen.
- Itselääkintä alkoholilla, tauriinilla ja piristeillä. Tauriini ilmeisesti toimii, mutta yleensä energiajuomien yletön sokeri vain pahentaa nuorten mielialaa. Sokeri on paljon pahempi myrkky kuin kofeiini tai tauriini.
Lisäksi:
AD-HD:sta on syytä huomata, että hän voi olla myös arka ja epäsosiaalinen. Tällöin ei välttämättä osata tehdä oikeaa diagnoosia. Hänen levottomuutensa on päänsisäistä tai hän on pikemminkin ADD.
.
Tunnettuja henkilöitä, joilla on keskittymihäiriö:
Kpt. Kirk (Star trek), Edgar Allan Poe (joka oli todennäköisesti myös bipolaarinen, ne eivät sulje toisiaan pois), Peppi Pitkätossu, Eemeli, Ronja Ryövärintytät - siis useimmat Astrid Lindgrenin hahmot, mistä voisi olettaa että hänen suvussaan oli tällaisia taipumuksia.
Itse veikkaan myös näitä: George Byron (runoilija, seikkailija), John Lennon (kuriton koulussa, uhmasi koko ikänsä normeja ja auktoriteetteja ja puhui usein ärsyttäviä totuuksia), Lennon-McCartney-parista McCartney on enemmänkin aspergertyyppinen, tosin vain lievästi. Itse asiassa myös Harrisonilla ja Ringo Starilla on lieviä Asperger-piirteitä, ja Lennon on ainoa selvästi adhd-suunnan persoona.
Näyttelijät Jim Carrey ja Robin Williams sekä tv-kokki Jamie Oliver ovat ymmärtääkseni avoimesti puhuneet diagnoosistaan. Samoin Hjallis Harkimo. Se että Matti Nykänen olisi ADHD ei tarkoita, että kaikkien muidenkin julkisuudenhakuisten tyyppien pitäisi olla tunnettuja töppäilijöitä.
Star trekin draaman eräs peruskivistä on Spockin ja Kirkin välinen vuorovaikutus. Adhd-Kirk ja Asperger-Spock yrittävät koko sarjan läpi ymmärtää toisiaan. Sarjan psykologinen uskottavuus omalla tavallaan puolustaa sitä näkemystä, että ryhmätyössä erilaisuus on menestystekijä pikemminkin kuin häiriö. Star trek on tunnettu myös siitä, että se vetoaa suuresti nörtteihin ja muihin neuroepätyypillisiin. It takes 1 to know 1.
Loppuyhteenveto
Kaikki yllä käsitellyt häiriöt voivat olla sairaalloisen rajuja, mutta niiden taustalla ei välttämättä ole suoranaistaa sairautta: kehitysvammaa, aivovauriota yms. Jotkin tutkimukset perustuvat yhä vanhaan olettamukseen, että adhd olisi otsalohkon fyysinen vamma, ja tätä epätieteellistä käsitystä tukevat monet yksittäistapaukset. Kyse on kuitenkin lähinnä samanlaisista oireista kahden eri taustatekijän välillä - ja siten virheellisestä diagnoosista. Kehityshäiriöinen tai aivovamman saanut ihminen saattaa käyttäytyä spontaanisti ja kontrolloimattomasti, mutta se on eri asia kuin adhd. Adhd ei johdu fyysisestä aivokudoksen arpeumasta vaan erilaisesta dopamiininvasteesta. Tällöin adhd:n tunnistaa esimerkiksi siitä, miten hän reagoi amfetamiiniin, joka kiihdyttää aivojen dopamiinituotantoa. Aivovammasta johtuvaan levottomuuteen eivät lääkkeet vaikuta myönteisesti. Ne todennäköisesti saavat sekaisin olevan henkilön vain enemmän sekaisin.
Toinen vähintään yhtä harhaanjohtava tapa vaikeuttaa diagnooseja on luokitella kaikki oppimishäiriöiset tai uppiniskaiset lapset adhd:ksi - ilman mitään taustatutkimuksia. Lasten häiriökäyttäytyminen voi johtua myös hankalista kotiolosuhteista, traumoista tai kaverisuhteista. Nopeasti tuputetut adhd-lääkkeet voivat tuottaa enemmän pahaa kuin hyvää.
Monet lääkärit ja tutkijat heijastavat puheissaan tavallisten ihmisten ennakkoluuloja. tämä lainaus on osoitteesta TriTolonen:
"Geenimutaatiot ovat ilmaantuneet ihmiskuntaan ehkä 100 000–150 000 vuotta sitten – ja esi-isiimme kenties jo miljoonia vuosia sitten –, ja ne ovat säilyneet ja jopa lisääntyneet ihmisen evoluution mukana. Tutkijat etsivät kaiken aikaa AD/HD:n takana olevia geenivirheitä ja niitä löytyy jatkuvastii lisää."Ensin puhutaan mutaatiosta, ja todetaan sen olleen ehkä suotuisakin - mutta sitten lipsahtaa jo asenteellisempi sana "geenivirhe". Miksi silmien tai hiusten värin kohdalla puhutaan alleeleista, mutta jos kyse on adhd:sta niin kyse on häiriöstä, sairaudesta tai "geenivirheestä". Todennäköisesti adhd'ta esiintyy väestössä tietty otollinen määrä. Jos heitä olisi populaatiossa enemmän, se koettelisi yhteiskuntajärjestystä - jos taas vähemmän, se tukahduttaisi luovuutta.
TohtoriTolonen korjaa myöhemmin sanojaan:
"Edellä olevasta saattaa saada sellaisen virheellisen käsityksen, että AD/HD olisi pelkästään kielteinen ilmiö. Näin ei asianlaita suinkaan ole, sillä monet AD/HD-lapset ja -aikuiset ovat keskimääräistä lahjakkaampia, taiteellisempia ja luovempia ihmisiä. He pyrkivät elämässä eteenpäin, ovat uteliaita, joskus itsepäisiä ja kehittyviä yksilöitä."
"AD/HD ei siis ole pelkkä vitsaus, vaan mitä ilmeisimmin koko ihmiskuntaa hyödyttävä rikkaus, joka omalta osaltaan vie eteenpäin tieteitä, taiteita ja muita henkisen kehityksen kannalta arvokkaita asioita."Neuropoikkeavuudet ovat siis persoonallisuustyyppejä tai aivotoiminnan strategioita, jotka hallittuina ja sopivissa olosuhteessa hyödyttävät merkittävästi työryhmää tai yksilöä, kunhan hän saa toimia suotuisassa roolissa. Mainitut taipumukset näyttäisivät usein olevan periytyviä. Niiden säilymisellä on siis varmastikin evoluutiset syynsä.
Poikkeavat yksilöt antavat suuremmalle ihmispopulaatiolle tiettyjä etuja - vaikkakin huomattavien riskien kera. Elleivät tietyt ihmiset kiinnostuisi erilaisista asioista ja ottaisi suuria riskejä, ei olisi löytöretkeilijöitä, vuorikiipeilijöitä, Nikola Teslan kaltaisia keksijöitä jne. Tästä syystä on pöyristyttävää, että monet kasvatustieteilijät ja lääkärit puhuvat erilaisista persoonallisuuksista "sairauksina". Toki heidän näkökulmastaan poikkeavuus voi olla häiriötekijä - mutta se on näkökulmakysymys, eikä kelpaaa tieteellisen diskurssin perusteluksi.
Jos minun pitäisi yhdellä sanalla määritellä, mikä yhdistää kaikkia näitä häiriintyneitä taiteilijatyyppejä, se sana olisi "terve piittaamattomuus" - mikä käänteisesti tarkoittaa valikoiva motivoitumista.
Piittaamattomuus mahdollistaa ihmeellisiä asioita. Ilman tavallisuuteen kohdistuvaa piittaamattomuutta ei olisi ylimääräisiä resursseja epätavalliselle. Asperger ei piittaa siitä mitä muut hänen ympärillään juoruilevat ja juonittelevat. Hän ei piittaa teeskentelystä. Maanis-depressiivinen ei piittaa todennäköisyyksistä - hän tavoittelee mahdotonta. AdHd ei piittää määräyksistä. Jos jokin on hänen mielestään tylsää, hän ei osaa keskittyä siihen. Hän piittaa vain siitä, mikä tuntuu jännittävältä - hänen mielestään, sillä hetkellä - superjännivältä, jännittävimmältä asialta koko maailmassa.
Taiteilijan on opittava piittaamattomuutta, oli hän sitten normaali (eli keskiarvon mukainen) tai ei. Hänen on osattava olla piittaamatta kriitikkojen arvioista, muiden mielipiteistä, esteettisistä säännöistä, taloudellisista vaikeuksista, köyhyydestä, kurjuudesta, jopa viinan loppumisesta. Asperger, adhd ja maanis-depressiivinen ovat jo lähtökohtaisesti pidemmällä piittaamattomuudessa, joten heidän matkansa taiteilijuuteen on muita lyhyempi.
PS. Assarit käyttävät tavallisista ihmisistä nerokasta nimitystä jästi.. ei kun nyt sekoitan, siis nentti, eli neurotyypillinen, neurologisesti normaali.
Linkki:
Neurotyypillinen
PS. Tämä on luonnosmainen, nopeasti sommiteltu kirjoitus. Pitäisi lukea vielä lisää tutkimuksia ja selata keskusteluja aiheeseen liittyvillä forumeilla. Nyt kirjoitin lähinnä muistinvaraisesti ja omiin intuitioihin nojaten. Vuosien varrella olen kyllä lukenut paljon tietokirjoja ja artikkeleja, mutta en ole tehnyt mitään muistiinpanoja. Tätä koko kirjoitusta ei olisi syntynyt, ellen nykyään osaisi suhtautua piittaamattomasti akateemisiin normeihin. Tämä ei siis ole tutkielma vaan vasta pohdiskelua.
tiistai 24. heinäkuuta 2012
Tuima ja leikkisä
Buddha on eräänlainen mielikuvituksemme action-fuguuri. Hänestä ei ole säilynyt valokuvia, joten kukin kulttuuri on saanut muokata idolistaan omien haaveidensa täyttymyksen. Buddhan patsaat ovat kuin steroideja täyteen pumpattuja henkisten muskeleiden mannekiineja - idoleja ja ikoneja.
Kuvien Buddha on askeettisen riutunut tai ylenpalttisen pullea. Hän on armoton kuin samurai tai leikkisä kuin lapsi. Hän on tuima, tyyni ja hymyilevä. Jokaiselle löytyy jotakin.
Buddha istuu tai makaa. Hänen ihonsa on maidonvalkea tai auringossa paahtunut. Hän on kaikkea mitä voit toivoa. Valitse vain hyllystä se mikä sinua eniten miellyttää. Buddhan saa kivisenä tai kultaisena makunsa mukaan. Buddha voi olla kulunut tai uutuuttaan kiiltelevä. Sammaltunut tai huolella hoidettu. Buddhan voi veistää vaikka valaanluista tai sarvikuonon sarvesta.
Pohjimmiltaan jokainen Buddha on tietenkin tyhjyyttä. Buddha on tyhjä merkityksistä, tyhjä vastauksista ja tyhjä vakavuudesta. Buddha on joustava. Hän mukautuu kunkin aikakauden haasteisiin.
Mielikuvamme Buddhasta ovat mielemme luomuksia, mutta tietyt puitteet säilyvät. Pysyvämmät buddhalaisuuden opetukset eivät sijaitse pyhissä kirjoituksissa vaan ihmisessä itsessään. Buddhan viesti piileskelee niissä ihmismielen rakenteissa, jotka metodi voi paljastaa.
Meditaatio on tutustumista oman mielen pohjattomaan kykyyn tuottaa bullshittiä. Puolet kaikesta siitä mitä Buddhasta sanotaan on osa sitä bullshittiä. Meditaatio on armoton metodi. Ennemmin tai myöhemmin se läimii poskille kaiken maailman Buddhan kauppiaita ja wannabe-buddhia. Jos meditaatio toimii, se opettaa ihmisen nauramaan Buddhalle. Silloin Buddha nauraa kanssamme.
Buddhan patsaista voi rakentaa kokonaisen yhteisön. Valaistumisen kylässä Tuima Buddha heristää sormea laiskanpullealle Makaavalle Buddhalle - joka vain nauraa röhöttää toisen vakavuudelle. Heitä ympäröi joukko keskittyneitä arhateja, jotka nyölkkäävät vuoroin ankaralle ja vuoroin löhöävälle Buddhalle.
Keskinäiseen kiistelyyn uppoutuneina kumpikaan opettavista Buddhista ei huomioi työhön uponnutta ahertavaa Buddhaa, joka siivoaa ja valmistaa ruokaa. Häntä auttaa kokonainen armeija boddhisattvoja.
Korokkeella istuu samadhiin vaipunut kirkkautta säteilevä Buddha. Hän pitää bodhisattvat kiireisinä, sillä he haluavat jonakin päivänä olla kuin hän. Siksi he tottelevat ahertavaa Buddhaa.
Ahertavaa Buddhaa ei yhtään häiritse se, että hän ahertaa, sillä aikaa kun muut meditoivat tai meuhkaavat saavutuksistaan. Hän tiedostaa olevansa kaikki Buddhat. Hän on saavuttanut korkeimman samahdin, mutta todennut sen hyödyttömäksi. Pelkkä autuus ei täytä vatsaa. Ihminen ei elä yksin pyhästä hengestä.
Vaikka kaikki kuvaelman henkilöt ovat Buddhia, ei mikään ole muuttunut. Ihmisten roolit ovat samat kuin ennenkin. On johtajia ja palvelijoita. On työläisiä ja poliitikkoja, haaveilijoita ja opettajia. Muurahaisia erilaisissa rooleissaan. Kuten Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija toteaa:
Samahdin tavoittelu on usein salaista haavetta siitä, että muut huomaisivat ja ottaisivat vakavasti. Valaistumisen sijaan tavoitellaan karismaattista hehkua tai jonkinlaista valaistumistodistusta. Nykyajan Buddha ei ehkä vastustaisi ajan muoti-ilmiöitä. Hän saattaisi jakaa halukkaille valaistumis-diplomin ja oppilaiksi kelpaisivat vain ne jotka todistuksista huolimatta jatkaisivat harjoittamista.
 |
| Jos buddhalaisuus olisi Suomessa suositumpaa, meilläkin olisi TV-shopin buddha. |
Buddha istuu tai makaa. Hänen ihonsa on maidonvalkea tai auringossa paahtunut. Hän on kaikkea mitä voit toivoa. Valitse vain hyllystä se mikä sinua eniten miellyttää. Buddhan saa kivisenä tai kultaisena makunsa mukaan. Buddha voi olla kulunut tai uutuuttaan kiiltelevä. Sammaltunut tai huolella hoidettu. Buddhan voi veistää vaikka valaanluista tai sarvikuonon sarvesta.
Mielikuvamme Buddhasta ovat mielemme luomuksia, mutta tietyt puitteet säilyvät. Pysyvämmät buddhalaisuuden opetukset eivät sijaitse pyhissä kirjoituksissa vaan ihmisessä itsessään. Buddhan viesti piileskelee niissä ihmismielen rakenteissa, jotka metodi voi paljastaa.
Meditaatio on tutustumista oman mielen pohjattomaan kykyyn tuottaa bullshittiä. Puolet kaikesta siitä mitä Buddhasta sanotaan on osa sitä bullshittiä. Meditaatio on armoton metodi. Ennemmin tai myöhemmin se läimii poskille kaiken maailman Buddhan kauppiaita ja wannabe-buddhia. Jos meditaatio toimii, se opettaa ihmisen nauramaan Buddhalle. Silloin Buddha nauraa kanssamme.
 |
| Bangkokissa palvottiin kultaista avaruus-buddhaa jo ennen Tähtien sota -elokuvia. |
Keskinäiseen kiistelyyn uppoutuneina kumpikaan opettavista Buddhista ei huomioi työhön uponnutta ahertavaa Buddhaa, joka siivoaa ja valmistaa ruokaa. Häntä auttaa kokonainen armeija boddhisattvoja.
Korokkeella istuu samadhiin vaipunut kirkkautta säteilevä Buddha. Hän pitää bodhisattvat kiireisinä, sillä he haluavat jonakin päivänä olla kuin hän. Siksi he tottelevat ahertavaa Buddhaa.
 |
| Mystinen, piirteiltään feminiininen Buddha. |
Vaikka kaikki kuvaelman henkilöt ovat Buddhia, ei mikään ole muuttunut. Ihmisten roolit ovat samat kuin ennenkin. On johtajia ja palvelijoita. On työläisiä ja poliitikkoja, haaveilijoita ja opettajia. Muurahaisia erilaisissa rooleissaan. Kuten Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija toteaa:
"Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet."Vaikka kaikki valaistuisivat, ihmisten yhteisö olisi yhä se mitä se on: erilaistumiseen ja yhteistyöhön perustuvaa joukkuetyötä. Yksittäisen ihmisen onnellisuus riippuu paljon siitä, löytääkö hän oman roolinsa ja yhteisön, jossa häntä arvostetaan. Pienen ihmisen tie alkaa oman voimattumuutensa hyväksymisestä. Kollektiivisesti voidaan rakentaa ehkä jopa sukupolvelta toiselle siirtyvää rauhaa. Mitään pysyvää ja helppoa autuutta ei kuitenkaan voi saavuttaa, sillä lapset syntyvät nollavuotiaina.
Samahdin tavoittelu on usein salaista haavetta siitä, että muut huomaisivat ja ottaisivat vakavasti. Valaistumisen sijaan tavoitellaan karismaattista hehkua tai jonkinlaista valaistumistodistusta. Nykyajan Buddha ei ehkä vastustaisi ajan muoti-ilmiöitä. Hän saattaisi jakaa halukkaille valaistumis-diplomin ja oppilaiksi kelpaisivat vain ne jotka todistuksista huolimatta jatkaisivat harjoittamista.
perjantai 13. heinäkuuta 2012
Harhailua Helsingissä: Tähtitorninmäki
Olen useita kertoja ollut piknikillä, joka sijoittuu Tähtitorninmäelle - ja joka kerta joku porukasta on päätynyt väärälle tähtitorninmäelle, sille toiselle, joka sijaitsee puolen kilometrin päässä.
Ongelman aiheuttaa siis se, että Helsigissä Ullanlinnan ja Kaivopuiston alueella on kaksi mäkeä, ja kummallakin seisoo tähtitorni. Sekaannus on niin yleinen, että jopa paljasjalkaiset helsinkiläiset haukkovat henkeään kuin kalat, ennen kuin uskaltavat sanoa, kumpi niistä se on SE Tähtitornimäki - ja kumpi puolestaan mäki, jolla seisoo tähtitorni. Sittenkin he voivat erehtyä.
Muualta muuttaneiden opiskelijoiden kohdalla sekaannus on vieläkin yleisempää. Uskaltaisin melkein väittää, että puolet eivät ollenkaan tiedä mihin heidän pitäisi mennä, vaikka he olisivat asuneet kaupungissa kolme-neljä vuotta. Monet muistavat ennemmin kaivopihan tähtitornin, koska se on söpön näköinen ja he ovat sammuneet sen rinteelle vappuna. Väärä tähtitorni on kahdesta tähtitornista se, joka herkemmin piirtää mieleemme taikinaan sekavia muistoja.
Komisaario Palmun erehdys
Tähtitornien sekoittamisesta on jopa tehty elokuva jo 1960, mutta silti tieto ei menee jakeluun. Kyseisessä elokuvassa Komisaario Palmu saa kutsun tähtitorninmäelle, jossa on tapahtunut murha. Hän päätyy kuitenkin väärälle tähtitornille ja harhailee siellä kolme varttia. Tämä juuri on se erehdys, josta elokuva on saanut nimensä. Oikea mäki löytyy vasta jatko-osassa, joka kuvattiin 1962.
Mika Valtari oli ovela kettu, joten hän sijoitti komisaarionsa mäelle käytännössä jokaisessa elokuvassa. Kun vihdoin kyseessä on oikea Tähtitorninmäki, tähtitornien tai tähtien sijaan elokuvassa nähdään tissit. Komisaario tiiraile kaukoputkella vähäpukeisia naisia ennen kuin törmää autolla päin puuta ja linkuttaa takaisin toimistoonsa sättimään Matti Raninia.
Myöhemmin samassa elokuvassa seisotaan jälleen kalliolla, mutta se ei sijaitse Helsingissä vaan jonkun sekopää-majurin tiluksilla. Muistaakseni kalliolta tyrkättiin alan nainen. Komisaario oletti naisen kuolleen, kunnes hän yllätyksekseen kohtasi toisen naisen, joka näytti aivan tältä kuolleelta naiselta. Hän jopa pakotti kohtaamansa naisen pukeutumaan kuolleen naisen vaatteisiin. Nainen murtui ja myönsi kaiken, mutta se johtui pelosta, ei siitä että hän olisi ollut sama nainen. Elokuvassa oli korkeita paksurunkoisia puita ja pelottava, pyörivä painajaiskohtaus.
Ullanlinna ja Ullanlinnanmäki
Jotta kahden tähtitornin sekoittaminen olisi helpompaa, on varmuuden varalta paikoille myös annettu melkein sama nimi. Oikea tähtitorninmäki sijaitsee Ullanlinnassa, kun taas väärä tähtitorni on nimeltään Ullanlinnanmäki - vaikka se ei sijaitse Ullanlinnassa vaan kaivopuistossa.
Helsingissä on pari muutakin puistoa, jotka saattaa helposti sekoittaa toisiinsa. Vappuperinteitä kunnioittaen löytyy Koffin puisto, Karhu-puisto, Olvi-puisto ja Lappari-puisto - tosin viimeksimainuttu taitaa olla vain eräänlainen pöpelikkö radan varressa.
Ongelman aiheuttaa siis se, että Helsigissä Ullanlinnan ja Kaivopuiston alueella on kaksi mäkeä, ja kummallakin seisoo tähtitorni. Sekaannus on niin yleinen, että jopa paljasjalkaiset helsinkiläiset haukkovat henkeään kuin kalat, ennen kuin uskaltavat sanoa, kumpi niistä se on SE Tähtitornimäki - ja kumpi puolestaan mäki, jolla seisoo tähtitorni. Sittenkin he voivat erehtyä.
 |
| Väärä tähtitorni |
Komisaario Palmun erehdys
Tähtitornien sekoittamisesta on jopa tehty elokuva jo 1960, mutta silti tieto ei menee jakeluun. Kyseisessä elokuvassa Komisaario Palmu saa kutsun tähtitorninmäelle, jossa on tapahtunut murha. Hän päätyy kuitenkin väärälle tähtitornille ja harhailee siellä kolme varttia. Tämä juuri on se erehdys, josta elokuva on saanut nimensä. Oikea mäki löytyy vasta jatko-osassa, joka kuvattiin 1962.
Myöhemmin samassa elokuvassa seisotaan jälleen kalliolla, mutta se ei sijaitse Helsingissä vaan jonkun sekopää-majurin tiluksilla. Muistaakseni kalliolta tyrkättiin alan nainen. Komisaario oletti naisen kuolleen, kunnes hän yllätyksekseen kohtasi toisen naisen, joka näytti aivan tältä kuolleelta naiselta. Hän jopa pakotti kohtaamansa naisen pukeutumaan kuolleen naisen vaatteisiin. Nainen murtui ja myönsi kaiken, mutta se johtui pelosta, ei siitä että hän olisi ollut sama nainen. Elokuvassa oli korkeita paksurunkoisia puita ja pelottava, pyörivä painajaiskohtaus.
Ullanlinna ja Ullanlinnanmäki
Jotta kahden tähtitornin sekoittaminen olisi helpompaa, on varmuuden varalta paikoille myös annettu melkein sama nimi. Oikea tähtitorninmäki sijaitsee Ullanlinnassa, kun taas väärä tähtitorni on nimeltään Ullanlinnanmäki - vaikka se ei sijaitse Ullanlinnassa vaan kaivopuistossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)