Epämukavia kysymyksiä tieteessä

Kristinuskon, tai ainakin Jeesus Nasaretilaisen korkein ihanne on lähimmäisenrakkaus. Niin Jeeuksen ainakin kerrotaan sanoneen, kun fariseukset tivasivat häneltä mikä on hänen opeissaan tärkeintä (Matt 22:34-40): "Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi."

Silti me tiedämme miten vähän lähimmäisen rakastamisella oli tekemistä kristinuskon kanssa, kun ritarit keskiajalla tekivät ristiretkiä tai kun alkutaipaleella Paavi hallitsi Eurooppaa rautaisella otteella.

Viime vuosisadalla näimme kuinka Stalin loi yhdenvertaisuuden nimissä äärimmäisen eriarvoisen ja hierarkisen diktatuurin, ja kuinka Yhdysvalloista kehittyi vapauden ihanteen varjossa "Land of Freedom", jossa on enemmän vankeja kuin missään muussa valtiossa. Vapauden voi riistää minkäs muunkaan kuin vapauden nimissä, kuten sotia voi julistaa minkäs muunkaan kuin rauhan nimissä.

Tämä alustus ei johda tieteen juhlistuksen, kuten joku kenties voisi olettaa, vaan muotoilen samoistá lähtökohdista täysin päinvastaisen kysymyksen: Voiko myöskään tiede välttyä siltä, että sen korkein ihanne turmeltuu, kun se saavuttaa riittävästi valtaa?

Moni on ollut esimerkiksi äänekkäästi huolissaan siitä, että yliopistot menettävät puolueettomuutensa neutraalin peristutkimuksen tekijöinä, jos niiden täytyy etsiä rahoitusta yritysmaailmasta. Kun rahoitusta on sitten saatu yritysmaailmasta, tällaiset huolet ovat kaikonneet.

Mitä me voimme tästä päätellä? A) Huoli oli turha? vai B) Epäilyksiä ei ole lupa esittää, koska ne vesittäisivät omat tutkimukset, joiden rahoituksesta vastaa yksityinen taho.

Meidän ei luonnollisestikaan tieteelliseen metodiin uskovina tulisi ollenkaan tehdä tällaisia päätelmiä, vaan antaa tutkimusten paljastaa miten asia on. Tieteen sitoutumattomuuden ihanteen tutkiminen vain vaatisi rahaa, mutta sellaista rahaa on kumma kyllä vaikea saada tieteen metatason tutkimuksiin. Sehän ei liikuta yritysmaailmaa, joka merkittävimmät tutkimukset rahoittaa.

Kun tällaisia huolia esitetään riittävästi, mutta kukaan ei perehdy siihen, onko huoliin syytä, syntyy asteittain tunne siitä, että kaikki on hyvin tieteessä, vaikka painostuksen alla on tehty erinäisiä pieniä kompromisseja.

Seuraava askel onkin jo huolestuttavampi. Tulee nimittäin eteen tilanne, jossa tiedeyhteisö on tehnyt oman rahoituksensa turvaamiseksi ja oman vaikutusvaltansa lisäämiseksi niin paljon pieniä joustoja, että se alkaa jo näkyä. Kameri tutisee, vaikka viimeistä selän katkaisevaa olkea ei ole lastattu.

Tässä vaiheessa otaksun, että käy kuten kaikissa insitituutioita koskevissa periaatteiden vesittymisissä ennen, nyt ja tulevaisuudessa, mukaan lukien FIFA:n lasjuskandaalit ja katolisen kirkon pedofilia-papit:
1.) Puhutaan pettureista, jos joku uhkaa paljastaa ongelman olemassaolon. Estetään sellaisten ihmisten urakehitys, jotka ovat liian tunnollisia ja vilpittömiä.
2.) Varsinaisen ammatillisen työn sijasta käytetään huomattavia summia siihen, että ylläpidetään kulisseja.
3.) Syytösten noustessa esiin keksitään syntipukkeja.
4.) Ignoroidaan ja mustamaalataan ihmisiä, joiden nähdään heikentävän instituution ja omien ihanteiden arvovaltaa tuomalla esiin pöyristyttäviä väitteitä. Yritetään sovittaa tiedonlähdettä itseään syntipukiksi.
5.) Kieltäydytään puuttumasta ongelmien taustasyihin, koska taustasyynä lähes aina on raha. Sen sijaan syytetään karismaattisia johtajia tai yksittäisiä mätiä organisaatioita, joiden sisällä on syntynyt jonkinlainen kultti.
6.) Syytetään rahoittajia painostuksesta ja muuta yhteiskuntaa kohtuuttomista odotuksista.
jne. jne.

Nyt en sano, että kaikkiin näihin kohtiin löytyisi jo nyt esimerkkejä tieteestä, sillä en jaksa metsästää linkkejä. Aika ei ole muutenkaan vielä kypsä, koska ongelma ei ole vielä relevantti. Puhun enemmänkin siitä, mihin asiat etenevät, samaan aikaan kun juhlapuheissa voimistuvat perustutkimusta kyynel silmäkulmassa ihailevat kannanotot.

Ihanteet mytologisoidaan, kun niitä ei vihata. Niitä vihattaisiin, jos ne olisivat vallalla ja voimantunnoissaan. Ne tuntuisivat lihassa hiertäviltä kahleilta, koska niiden elävä eetos puristaisi ihmisyyttä kuin teräs ja pitelisi aloillaan meidän vallanhimoamme. Tutkijat sylkäisisivät maahan kuullessaan sanan "perustutkimus", koska sana kirvelisi ruoskan viillon lailla heidän lihassaan.

Tiede olisi voimissaan, kun tutkijat puhuisivat totuudesta luimistellen ja hampaiden välistä. Ylevät sanat esiintyvät juhlapuheissa silloin kun ne iloisesti voidaan sivuuttaa... kuten vaikkapa sana "Jumala". Miten usein herran nimi esiintyykään kevyesti pappien saarnoissa, vaikka Mooseksen ensimmäinen käsky sen kieltää. Eivät he sitä sanaa pelkää. Siksi he sitä hokevat. He hokevat sanaa kuin se olisi puolityhjä pippuriastia, josta varisee vain pientä pölyä paksun pihvin päälle.

Kulttuurien ytimestä löytyy ristiriitoja, joiden kieltäminen antaa niille voimaa. Ristiriidat estävät olemuksemme ydintä paljastumasta järjellä ja silloin vimmaiset tunteet saavat rauhassa kasvaa ja voimistua, ruokkien ihmisyyttä, joka on eläimellisyyttä. Siksihän me juhlistamme kulutuksen sekä mässäilyn riemujuhlaa juuri jouluna, että joulun sanotaan olevan Jeesuksen syntymäjuhla. ja häneltä on säilynyt yksi jos toinenkin toteamus maallisista himoista ja rikkauksista.

Ja taas me näemme, miten paljon hiljaista psykologista viisautta voi ihminen ammentaa juuri vihollisiltaan. Tunne vihallisesi ja opit tuntemaan itsesi. Lue Raamattua ja ymmärrät enemmän tieteestä. Opiskele tiedettä ja löydät mystikkojen Jumalan. Heittäydy mystikoksi ja sinusta voi tulla todellinen humanisti. Ihmisyyden tuntijana sinun äänesi voi ukkosen lailla säikäyttää hereille kovaa tiedettä tekevät vellihousut.

Vaikka tieteen metodiikan ytimessä olisi totuus, ongelmaksi voi muodostua se, että erotellaan toisistaan erilaisia totuuksia, kuten:
A) Totuus, joka koskee sidosryhmiä vs. totuus, joka koskee suurta yleisöä. Eihän se ketään haittaa, jos tutkimuksen aineistosta valikoidaan vain ne totuudet, jotka hyödyttävät molempia, mutta ei hiiskuta havainnoista, jotka saattaisivat olla omille sidosryhmille epämukavia. Saahan tiedeyhteisö sentään
B) Totuus, jolla on viihdearvoa vs. totuus joka on tylsää. Julkaistaan toisenlaiset havainnot näkyvästi ja toisenlaiset havainnot vertaisarvioiduissa prestiisijulkaisuissa, joiden tärkein anti on arvovaltaisimpien kollegoiden nimeäminen ja suosion kalastelu.

(Veikkaan että Pikkujättiläisen kirjoituksia mainittaisiin aika paljon useammin tieteellisenä lähteenä, jos siitä saisi pisteitä - mikä kertoo enemmän pisteiden keräämisen himosta kuin Pikkujättiläisen tieteellisyydestä. Tämähän on gonzotiedettä, eikä pseudotiedettä, mutta jos olet kiinnostunut näiden kahden välisen eroavuuden määrittelystä, hakukoneet ohjaavat sinut pian takaisin Pikkujättiläiseen...)

Ajan nyt takaa sitä, että vaikka meillä olisi ihanteena totuudellisuus, totuudenmukaisuus tai totuudessa pysyminen, meillä on totuutta, totuutta ja totuutta. Totuutta on montaa laatua kuin mausteita, kuten pippuri ja curry: toinen sopii naudan ja toinen kanan kanssa. Toinen totuus sopii ripoteltavaksi julkisuuteen ja toinen kannattaa pitää itsellä, jotta rahavirrat eivät tyrehdy.

Ihmisellä ja ihmisyhteisöillä on hämmästyttävä kyky lipsua omista periaatteistaan mitä nerokkaimpien tekosyiden nojalla. Nämä tekosyyt myös periytyvät, eli kukin sukupolvi omaksuu edellisten sukupolvien toimivimmat ja kauneimmat tekosyyt ja keksii niiden päälle pari omaansa. Lopulta tiedettä ja totuutta voi palvella siten, ettei sillä ole paljon mitään tekemistä sen tieteen kanssa, joka vallitsi muinaisina aikoina esimerkiksi myyttisellä 1980-luvulla. Itse asiassa tuntuu järkevimmältä olettaa, että jo varhaisina aikoina itsekriittisyys oli pelkkä myytti, eivätlä tutkijat oikeasti hankkineet itse aineistoja ja tehneet perustutkimusta, koska sehän olisi ollut tylsää. Kuka sellaisella eläisi - ja kuka mukamas edistäisi uraansa tylsillä tutkimuksilla?

Samoin tuntuu jo hieman arveluttavalta, että ennen klikkijournalismia olisi ollut oikeita tutkivia journalisteja, jotka etsivät juttuja kadulta, tapasivat ihmisiä ja rehellisesti toistivat sen mitä he olivat sanoneet. Tiedän, että sellaisista toimittajista minun lapsuudessani puhuttiin, mutta se muistikuva sekoittuu yhteen kaiken muun lapsena kuulemani fiktion kanssa. Ja sitten päädyn kesämökillä lukemaan katkelman vanhasta sanomalehdestä, enkä voi kuin suu auki ihmetellä miten rauhallisia, maltillisia ja hyvin argumentoituja kannanotot siihen aikaan olivat. Otsikot eivät provosoineet tai lupailleet liikoja.

Tolkun ihmisiä todella eli. Johan minä kuulostan Konfutselta. Oli kauan kauan sitten kultainen aika, jolloin tiedettä rahoitettiin itsenäisissä valtioissa koko ihmiskunnan parasta ajatellen, eikä tutkimusten päämääränä ollut rahaksi muutettava innovaatio tai yritysmaailman yksinoikeuden mahdollistava kaupallinen lisenssi... huh, huh miten utopistiselta kaikki tuo nyt kuulostaakaan. Että oikeasti tiedeyhteisöt avoimesti julkaisivat löydöksensä miettimättä ensin miten niitä voisi muuttaa rahaksi, koska rahoituksen turvasi valtio.

Ei sellaista pyyteettömyyttä ja solidaarisuutta voi nykyaikaisen ihmisen aivoilla edes ajatella. Sehän on taloudellisesti aivan järjetöntä. Ei ihme, että Kiina kopioi läntiset teknologiat, kun tieteen salaisuudet niin avoimesti paljastettiin kilpailijoille. Ei perustutkimuksen idean myyminen Suomen nykyhallitukselle tule mitenkään onnistumaan.

Jos hyväksymme myös sen julkean intuition, jonka mukaan keskimääräisen journalismin taso olisi 20 vuodessa romahtanut lähes täydellisesti, koska median rakenteet ovat muuttuneet - mikä vaara tiedettä uhkaakaan, kun sen rahoituspohjaa muutetaan tai jos sen itsearviointiperusteissa luistetaan? Miten kaltevalla pinnalla kaikki lopulta lepääkään yhteiskunnassa, jossa me äkisti havahduimme siihen, että olemme alkoholisoituneita huomionkipeitä trollitehtaita, joille ahneus ja kateus on sallittu, vaikka niin ei edes pahimmissa peloissa pitänyt käydä.

Keskellä yötä herään omaan huutooni kun näen unta, jossa olen päivät pitkät istuma-asennolla itseäni surmaava klikkijournalismin orja. Lohdutukseksi postaan uneni Facebookkin ja saan muutaman nopean tykkäyksen, jotka todistavat, että joku toinenkin on hereillä, koska hän ei saa unta tai koska hän juuri heräsi aloittaakseen 12 tunnin työpäivänsä josta ei saa palkkaa, koska kyse on jostain uudesta alasta tai kokeilusta, jossa tutkitaan miten paljon ihmisen murtumisrajaa voidaan venyttää. Myönnän, että minulla on ongelmia, mutta en sentään ole ainoa. Yhdessä me kaikki lipsumme ihanteistamme ja kirjoitamme tulenpalavia juhlapuheita humanismin ja hyvinvointivaltion pelastukseksi.

Ja miten minusta tuntuu siltä, ettei tiedeyhteisö ole sittenkään valmis kohdistamaan itseensä sitä huolta, jota se mielellään todentaa missä tahansa muualla ympärillään. Tiede voi lihavasti, kyllähän sillä nyt kai menee paremmin kuin koskaan? Eihän minullakaan ole keskustelun heruttamiselle mitään vakavaa perustetta, kuten ei myöskään valtaa muuttaa asioita. Voin vain provosoida lämpimikseni ja ympärilleni levittäytyy aavemainen, kriittinen hiljaisuus joka on täynnä somen lakkaamatonta säpinää kuin jonkinlaisia tuhansien pienten hyönteisten siipia kesäyössä.

Voihan tiedeyhteisön vaitonaisuus epämukavien epäilysten heräillessä perustua muullekin kuin hybrikselle? Eihän nyt sentään tieteellisen koulutuksen saanut ihminen koskaan asettaisi esimerkiksi omaa meritoitumista edistävää viittausten kalastamista metodologisen itsereflektion edelle...