Vaikka aikoinaan suoritin sivarin, en ole hetkeäkään katunut sitä, että kävin tsekkaamassa myös armeijan. Eräs asia, mikä silloin avasi silmiä oli kaikkien "yhteiskuntaluokkien" hetkellinen samanarvoisuus lukion jälkeen.
Samassa tuvassa oli ihmisiä, joilla oli hyvin erilainen tausta. Jotkut olivat käyneet vain peruskoulun, jotkut ammattikoulun ja yksi jopa suorittanut korkeakoulututkinnon. Aluksi puhetyyli ja myös huumorintaju olivat varsin kaukana toisistaan, mutta muutamassa viikossa ryhmään kehittyi vahva henki ja hienoa solidaarisuutta.
Armeijan jälkeen en ole ihan vastaavaa kokenut, mutta se ei johdu siitä, etteivät ihmiset kykenisi tulemaan toimeen. Meillä vain ei ole sellaisia instituutionaalisia kehyksiä, joissa eri luokkien ihmiset voisivat kohdata. Harrastukset ovat kaukana toisistaan.
Ikä ei samalla tavoin eristä ihmisiä. Runous on tutustuttanut minut itseäni 10 vuotta nuorempiin ja eläkeikäisiin kirjoittajiin. Mutta ei runouskaan mitään yhtenäiskulttuuria edusta. Työväenluokkaisiksi itsensä kokevat runoilijat ovat korkeasti koulutettuja. Sama pätee runoilijoihin, jotka ovat köyhiä. Hekin ovat rikkaita symbolisessä pääomassa mitattuna.
Kenties armeijassa oli parasta juuri se, ettei ryhmää alkujaan yhdistänyt mikään. Ihmisiä ei tuonut yhteen harrastus tai arvomaailma. Oli pakko.
Niin kauan kuin ihmisillä on vapaus valita seuransa, on heillä myös vapaus valita mielipiteensä - ja siihen vapauteen eivät tilastolliset totuudet juurikaan jälkiä jätä.
Tämä on vain yksi syy, miksi en pidä mielipiteitä suuressakaan arvossa. Puolustaessaan mielipiteitään ihmiset lähes aina puolustavat sitä, että he ovat puolueellisia, harhaisia tai yksinkertaisesti väärässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti