maanantai 14. joulukuuta 2015

Luukku 12-13: Empatiavero ja sympatiavero

Empaattisuus tulkitaan usein sinisilmäisyydeksi ja heikkoudeksi - tai se suorastaan nähdään taustasyyksi kansakunnan heikkouteen. Helppo elämä ja liika lempeys tekee miehistä vellishousuja, jotka kieltäytyvät armeijasta, eivätkä halua edes osallistua metsästykseen.

Vielä suurempaa sinisilmäisyyttä kuitenkin olisi taipuminen vaatimusten edessä, joissa puolustetaan auttamisen vapaaehtoisuutta. Olemme jo aivan riittävästi tehneet myönnytyksiä siihen suuntaan, kun kuukausittaisista avustuksista on tullut sivistyneistön ja suvaitsevaiston perusvelvollisuus.

Koska verokertymästä erotetut valtion kehitysavut ollaan puolittamassa, mutta samaan aikaan monet maksavat kuukausittain Unicefille, Kirkon ulkomaanavulle tai vastaaville järjestöille, voidaan avustustoimien sanoa perustuvan "empatiaveroon".
Empatiavero on veroa, joka tavalla tai toisella rankaisee ihmistä siitä, että hän tuntee myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. Evoluution näkökulmasta se heikentää hyvien yksilöiden elinkelpoisuutta, koska heillä on muita suurempi rasite. 
(google antaa 0 osumaa. Ei liity "solidaarisuusveroon".)
Empatiavero on peliteoreettisesti erittäin huono ratkaisu, sillä se tarjoaa ylimääräisen kilpailuedun niille, jotka jättävät maksamatta. Näin yhteiskunta kannustaa itsekkyyteen ja tarjoaa psykopatiaan taipuvaisille ylimääräisen perusteen tuntea itsestään ylpeyttä. He ovat omasta mielestään entistäkin järkevämpiä, koska eivät maksa. Onhan heillä se oikeus. Tyhmähän se olisi, joka maksaisi.

Myös tavallisten, lainkuuliaisten kansalaisten on varsin helppo kieltäytyä maksamasta, sillä perusteita tarjotaan lukuisia: emmehän me esimerkiksi voi tietää kuinka suuri osa rahoista menee byrokratiakuluihin ja kuinka iso osa päätyy lopulliseen avustuskohteeseen. Lisäksi on kiistaa siitä, auttaako auttaminen todella niitä ihmisiä, joita yritetään auttaa, vai saako raha heidät vain laiskistumaan.

Tällaiset perusteet toimivat kätevänä tekosyynä sille, ettei monikaan lopulta maksa. On sitä paitsi vaivalloista perehtyä asioihin... ja niin kauan kuin ei ole perehtynyt, on vaikea valita mihin avustuskohteeseen rahansa suuntaisi.

Samaan aikaan vapaaehtoisuus kannustaa maksajia puhumaan siitä, että he maksavat, koska heidän täytyy jollain keinolla patistaa muita maksamaan.

Lopputuloksena todennäköisesti on, että kaikki tulevat kuulumaan yhä enemmän valitusta kauheista oloista ja heitä yhä useammalta taholta pyydetään osallistumaan. Vapaaehtoisuuden lisääntyminen tulee siis kasvattamaan myös kaikkien kohtaamaan häirintää: Apuasi tarvitaan! Katso kammottavat kuvat!

Vapaaehtoisuus mitä ilmeisimmin tulee tarjoamaan tiedostajille ja maailmanparantajille suuremmat perusteet julistaa omaa paremmuuttaan. He ovat entistäkin röyhkeämpiä, koska maksavat suuria summia - ja myös tekevät siitä suuren numeron. Samaan aikaan, kun ne, jotka eivät maksa tuntevat suurta iloa siitä, että toimivat järkevästi ja säästävät rahansa, jotka "kumminkin vain päätyisivät tukemaan jonkinlaista terrorismia".

Vapaaehtoisuuden seuraksena avustamisesta tulee enemmänkin tietyn säädyn elämäntapa, mikä puolestaan johtaa herkästi äärimmäisyyksiin. Tunnustakseen luokkauskollisuutta monet esimerkiksi testamenttaavat rahojaan hyväntekeväisyyskohteisiin. Se voi kuulostaa hyvältä, mutta herkästi vaihtelevia tukisummia on paljon vaikeampi kohdistaa järkevästi kuin tasaisesti virtaavia avustuksia. (Varoitus: Tämä oletus ei perustu kovin pitkälti harkittuun ajatusketjuun tai minkäänlaiseen sosiologiseen tutkimukseen. Tasaisessa virrassa voi puolestaan hyvinkin olla suurempi laiskistava vaikutus, jos sellaista onkaan. Avustussummat ovat joka tapauksessa vain murto-osa kaikesta siitä rahasta, jonka rikkaat teollisuusmaat tuovat niistä maista, joita ne avustavat.)

Itse olen lahjoittanut noin 10 vuoden ajan 5 euroa Greenpeacelle ja Amnestylle 5 euroa, koska ne edustavat minulle sellaista kansalaisrohkeutta, jota valtionpäämiehiltä usein puuttuu. Järjestöt (etenkin Greenpeace) herättävät ristiriitaisia tunteita, joten niitä mielestäni sopiikin rahoittaa ennemmin yksityisesti kuin veroista. Olisi aika nurinkurista, jos valtiot rahoittaisiat kansalaistottelemattomuutta. Kummallekin järjestölle olen siis maksanut varmaan jo yli 600 euroa, mutta se ole mielestäni paljon. Paljon suurempia summia lienen kuluttanut esimerkiksi purukumiin.

Sitä paitsi on kätevää, kun voi kadulla sanoa feissaajille "Maksan jo!"
http://www.tamperelainen.fi/artikkeli/63005-arsyttavaa-tai-ei-feissaus-on-liian-kannattavaa-jotta-se-loppuisi
"Sori, mutta olen jo parisuhteessa! Lupasin, etten juttele tuntemattomille."
Mielestäni Punaisen ristin tai Unicefin rahoituksen ei tulisi olla kansalaisten harteilla, ja syyt ovat kansainväliset. Kyse on kaikkia maailman maita tarpeen mukaan avustavista perinteisistä järjestöistä, joiden rahoitukseen kaikkien maailman valtioiden myös tulisi kykyjensä mukaan osallistua.

Jos Suomi puolittaa oman valtionapunsa, se näyttää huonoa merkkiä. Jos oletuksena on, että yksittäiset kansalaiset voivat itsenäisesti lahjoittaa rahaa samoihin kohteisiin, ei sillä ole merkitystä, koska maita mitataan valtioiden lahjoitusten, ei kansalaisten osallisuuden perusteella. Jos oletus kansalaisten anteliaisuuden lisääntymisestä olisikin oikea, tällainen ratkaisu olisi ulkopoliittisesti mahdollisimman typerä: maksamme kansakuntana kuten ennenkin, mutta tilastoissa näyttää siltä, että maksaisimme vähemmän kuin ennen - sitäkö vapaaehtoisuudelta halutaan!?

Entä mitä sitten on "sympatiavero"?

Sympatiavero esiintyy nettisanakirjasssa, mutta en kuvauksen perusteella tajua edes mistä siinä on kysymys: http://urbaanisanakirja.com/word/sympatiavero/

Oma määritelmäni sympatiaverolle on aivan toisenlainen:
Sympatiavero on kaikki se yhteenlaskettu aika, jonka olemme kuluttaneet söpöjen eläinvideoiden katseluun. Söpöys vaatii veronsa.
Kissanomistajat toki maksavat huomattavasti suurempia summia hemmotellakseen lemmikkejään, mutta se ei ole veroa, vaan perustuu vapaaehtoisuuteen.

Lopuksi

Tiivistän oman näkemykseni empatiaverosta ja vapaaehtoisuudesta Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin neljänteen muotoiluun. Kant esitti itse jo kolme eri versiota, mutta neljäs voisi olla tällainen:
Kategorinen imperatiivi, 4. formula: 
Jos tietyn yleishyödyllisen periaatteen olisi mielestäsi hyvä olla yleisenä lakina, vaadi, että siitä tulee yleinen laki.
Kun viisaat elämäntavat koskettavat normien kautta myös niitä, joiden viisaus ei riitä niiden ymmärtämiseen, kaikki voittavat. Vaatimalla yleisesti sitovia lakeja me voimme kollektiivisesti hyötyä esimerkiksi kierrätyksen, avustustoiminnan, kasvissyönnin, julkisen liikenteen ja monien muidenkin tapojen eduista.

Sekään ei olisi pahitteeksi, jos ihmisiä pakotettaisiin liikkumaan ja alittamaan tietty raja Cooperin testissä tai muuten heille lankeaisi korkeampi veroaste. Olisi hyvä saada useita konkreettisia kannusteita huolehtia omasta terveydestä. (Tietenkään säännöt eivät koskisi niitä, joilla on lääketieteellinen perustelu kieltäytyä.)

kts myös edellinen luukku 11: Holhoaminen OK

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti