Olemme konkreettisesti nähneet, kuinka Skeptikot, Vapaa-ajattelijat ja muut aikamme taikauskoisten ajatustottumusten vastustajat usein epäonnistuvat pitkän tähtäimen hankkeissaan. Heidän rivinsä repeilevät, koska he kohdistavat kriittisyyttä myös toisiinsa, sekä kenties myös omiin tarkoitusperiinsä ja parhaina pitämiinsä käsityksiin.
(Heidänkin joukoissaan kenties naiset sortuvat useammin epäilemään omaa arvovaltaansa ja miehet kukkoilevat sillä kuka onnistuu olemaan suurin mulkku, mutta tämä on vain arvaus. Pidettäköön arvaukset omassa karsinassaan.)
On vaikea muodostaa yhtenäistä poliittista etujoukkoa tai tehokasta ryhmää, jos populaatio koostuu itsekeskeisistä individualisteista tai toistensa päälle huutavista kaikenkieltäjistä. Jo antiikissa naureskeltiin kyynikoille, jotka mököttivät yksin saviastiassa, muiden pitäessä hauskaa. Antiikin Rooman kaksi vahvaa ja lujasti yhteiskuntaan juurtunutta filosofikoulua olivat stoalaiset ja epikuroslaiset. Kumpikin ryhmittymä korosti sosiaalisesti merkityksellisiä hyveitä, jotka edistivät ryhmän etua. Siksi ne myös menestyivät, kuten hieman myöhemmin myös kristinusko.
Stoalaiset opettivat itsekuria, kärsivällisyyttä ja mielenmalttia. Tällaiset periaatteet takasivat, että stoalaiset eivät huutaneet toistensa päälle, vaan keskustelivat asiallisesti.
Lisäksi stoalaiset korostivat niukkaa ja vaatimatonta elämää, mikä mahdollisti filosofian harjoittajien keskinäisen kunnioituksen luokkarajoja katsomatta. Köyhemmätkin vapaat kansalaiset saattoivat kuulua samojen arvojen piiriin kuin keisari itse. Tällainen filosofia yhdisti siis koko kansakuntaa ja vähensi rikkaiden harrastamaa keskailua, mikä helposti johtaa luokkaerojen ja poliittisen erimielisyyden kärjistymiseen.
Stoalaisuus menestyi aatteena, koska järkeen vetoamisen lisäksi se eheytti yhteiskuntaa ja toi ihmisiä yhteen.
Epikuroksen korostamista arvoista tärkein oli ystävyys. Epikuroslaisuus tähtäsi onnellisuuteen, mutta harkituin ja parhaiksi havaituin keinoin. Mielihyvän ja mielenrauhan tavoittelua ei tullut jättää alkukantaisten himojen vastuulle, vaan yhteiseen kokemukseen ja järkeen nojaten kehittää onnellisen elämän taitoa. Siksi epikuroslaisuuden toiminnan perustana oli koulu, jonka Epikuros perusti omistamaansa puutarhaan.
Epikuros ei halunnut osallistua politiikkaan, vaikka hänen ajattelullaan varmastikin oli myös poliittisia vaikutuksia. Liike oli vahvasti sosiaalinen, sillä taustalla oli vahva usko siihen, että ihminen voi todella olla onnellinen vain myötätuntoisten ihmisten yhteisössä, johon tiivistyy paljon sivistystä ja elämänviisautta.
Tällaisia "akateemisia hippikommuuneja" perustettiinkin Epikuroksen kuoleman jälkeen ympäri valtakuntaa. Niiden väitettiin harrastavan monenlaisia irstailuja, vaikka tärkein epikuroslaisuuden jälkimaineen pilannut tekijä varmaankin oli se, että epikuroslaiset olivat materialista. He siis kielsivät henkimaailman olemassaolon, mikä ei sopinut keskiajan kirkolle. Samalla materialismiin yhdistyi pysyvästi kaksoismerkitys uskonnottomuudesta ja aineellisen hyvän tavoittelusta, vaikka epikuroslaiset nimen omaan tavoittelivat kulttuurista, sosiaalista ja henkistä hyvinvointia.
Myös kristityt kohosivat valtaan pitkälti uuden sosiaalisen filosofian avulla.
Jeesuksen vertauskuva laupiaasta samarialaisesta sekä hänen naisia kohtaan osoittamansa yllättävä tasavertaisuus (Maria ja Martta opetusten kuulijoina) mahdollistivat opin levittämisen hyvin laajojen verkostojen kautta. Lisäksi Paavali (vaikka hän tuomitsikin vahvasti esimerkiksi homouden) iskosti kirjeissään ajatusta, että kuka tahansa saattoi syntyperään katsomatta kääntyä uskon kannattajaksi, jos tunnusti Kristuksen.
Uuden Testamentin tarinoissa on monia muitakin sosiaalisuutta ja yhteishenkeä korostavia katkelmia, mutta en mene nyt yksityiskohtiin. Pointti on se, että jokainen vaikutusvaltainen liike tarvitsee opinkappaleita, jotka edistävät sosiaalisuutta, hyvää kommunikaatiota, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja tehokasta yhteistoimintaa.
On valitettavasti toissijaista, kykeneekö filosofia lähestymään totuutta tai tekemään yksilön onnellisemmaksi, jos se kasvattaa ryhmän kokoa ja vahvistaa sen toimintaedellytyksiä. Toki tällaiset asiat myös auttavat ja ne täytyy jollain tavoin osata kietoa mielekkääksi kokonaisuudeksi.
Ideologioiden ja filosofisten oopijärjestelmien analyysi on mielestäni ollut aivan liian yksilökeskeistä, mikä liittyy myös laajempaan individualismin kritiikkiin. Ideologioiden ja instituutioiden todellinen valta jää hahmottamatta, jos mitataan vain sitä, missä määrin ne ovat faktuaalisesti oikeassa tai millä tavoin yksilöt kokevat ne itselleen merkityksellisiksi. Toki tällaisilla asioilla on myös oma marginaalinen merkityksensä.
Johtopäätöksiä liittyen tieteeseen ja Suomen nykytilaan
Tieteen lähtökohta on kriittisyydessä, mutta samaan aikaan tiede instituutiona perustuu useisiin luottamuksen mahdollistamiin piilorakenteisiin.
Ensinnäkin nuorten on luotettava siihen, että heille on kouluttautumisesta jotain iloa. Joku etsii yliopistosta suurempaa palkkaa, toinen suurempaa itsenäisyyttä, kolmas vain sivistystä tai kenties jonkinlaista Harry Potterin Tylypahkan noitakoulussa esiteltyä yhteisöllisyyttä. On kuitenkin kyettävä rakentamaan luottamus sekä omiin kykyihin että koulun tarjoamiin mahdollisuuksiin.
Taloudessa on jo kauan aikaa sitten havahduttu siihen, että luottamus on itsessään tärkeä indikaattori. Kuluttajien ja yritysmaailman luottamusta mitataan, koska se kertoo paljon talouden kehityksestä ja mahdollisuuksista. Myös tieteessä luottamus ratkaisee huomattavan paljon, vaikka sitä ei samalla tavoin nähtäisi kriittiseksi.
Tieteen rahoitus esimerkiksi on sidonnainen siihen, pystyykö tiedeyhteisö vakuuttamaan poliittiset päättäjät tieteellisen tutkimuksen ja koulutuksen vaikutuksesta yritysten kilpailukykyyn. Monet tutkijat tunnustavatkin avoimesti - tai jopa heti ensialkuun -, että kriittisyyden vastaparina on luottamuksen rakentuminen elintärkeää.
Luottamus ja sosiaalisuus - kommunikaatio, kyky kompromisseihin, kyky kuunnella, kärsivällisyys - ovat avaintekijöitä tieteessä, mutta myös politiikassa ja taloselämässä - mistä pääsemme maamme nykytilaan.
Olen huolissani siitä, miten sosiaalinen media ja uudet röyhkeät asenneilmapiirit murentavat maamme yhteistyökelpoisuutta. Klikkimediat perustavat otsikkonsa kärjistyksille. Nämä kärjistykset kiertävät somessa luoden päivästä toiseen mielikuvaa siitä, että kaikki muut ovat tulleet hulluiksi.
Äänestäjäkunnan ja kommentaattoreiden asenteet tuntuvat kaiken aikaa vain entisestään kärjistyvän. Useimmat eivät myöskään malta perustella mitään mielipiteitään. He vain yksityiskohtiin perehtymättä töräyttävät esiin patoutuneet asenteensa, valiten selkeästi puolensa kiistassa, joka ei oikeasti edes kosketa heidän omaa elämäänsä.
Tällaisessa asenneilmapiirissä poliittisten päätösten tekemisestä on tullut lähes mahdotonta. Asiaa ei edistä se, jos myös ministerit elävät hetkessä ja kuluttavat päivänsä twiittaamiseen ja antavat haastatteluja kaikista maailman tapahtumista.
Kukaan ei keskustele, keskity yhteen asiaan ja ole kykeneväinen kompromisseihin. Meidän sosiaaliset hyvemme ovat murenemassa. On vähän toivoa, että blogitekstiä monikaan jakaisi, jos siinä ei huoritella ja haukuta ketään idiootiksi tai vatipääksi.
Varmaan jo antiikissa oli useita aivan samanlaiseen ulosantiin kykeneviä ryhmiä, mutta heitä ei kukaan nykyään muista, koska heillä ei ollut mitään laajempaa vaikutusvaltaa tai kulttuurista merkitystä. He olivat vain eripuraista ja katoaviin hetken ilmiöihin reagoivaa roskasakkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti