Ennen kuin sanon mitään Facebookista, yritän selittää millä tavoin tragedian merkitys on ymmärretty väärin kenties jo antiikissa.
Aivan liiaksi on takerruttu Aristoteleen katharsiksen käsitteeseen. Siihen viitataan nykyäänkin toistuvasti, kun selitetään miksi ihmiset nauttivat epämieluisista ja pelottavista asioista, kuten väkivallasta, kauhusta ja tarinan sankarin kohtaamista dramaattisista vastoinkäymisistä.
Filosofien ja älykköjen perisynti on etsiä vastausta yksilöstä, vaikka tragedian anti on hyvin sosiaalista. Etenkin antiikissa ja keskiajalla tragediaa oli lähes mahdotonta kohdata yksin. Kansalla ei ollut kirjoja tai edes lukutaitoa, vain näytelmiä, joissa pieneen tilaan oli tunkeutunut suuri ja herkästi reagoiva yleisö.
Pahojen tapahtumien päämäärä on herättää vastareaktioita. Yleisön kokema positiivinen elämys syntyy sitä kautta, että katsoja huomaa muiden ihmisten rreagoivan epäoikeuteen buuauksilla ja huokauksilla. Vaikka tragedian tapahtumat ovat julmia ja toivottomia, antaa yleisön moraalinen tuohtumus toivoa paremmasta. Hyvän tragedian päämääränä on havahtuminen siihen, että muutkin ihmiset tuntevat myötätuntoa ja tahtovat oikeuden toteutuvan.
Tragedia on keskeinen demokratian osatekijä. Se herättää luottamusta siihen, että kansalla voisi olla kykyä tehdä oikeita valintoja - ja että johtajatkin voidaan kenties pehmittää tekemään sydämen päätöksiä.
Tragedia on myötätunnon koulu. Se opettaa samaistumaan erilaisten ihmisten hätään, ja herättää luottamusta siihen, että muutkin kenties osaisivat samaistua sinun ongelmiisi, jos et kätke niitä kulisseihin, Tragedia myös tuo esiin kansan sisukkuuden, mitä tulee moraaliin. Tragedia muistuttaa, että kansan myötätunnon ohella johtajat voivat myös voittaa omakseen myös kansan vihan.
Kun näytös on päättynyt, ja sankari kohdannut kammottavan kohtalonsa, hiipii tajuntaan ajatus, ettei mikään tapahtuneesta kenties sittenkään ollut totta. Kyseessä oli näytelmä. Totta on kuitenkin se, että ihmiset nauroivat, itkivät ja paljastivat toisilleen kykenevänsä tunnistamaan epäoikeuden.
Tämän kaiken rinnalla aristotelinen katharsis tuntuu vain päälle liimatulta abstraktiolta.
Entä miten tämä kaikki sitten liityy Facebookiin? Kenties arvaatkin jo. Facebookista on kehittynyt lyhyessä ajassa närkästyksen ja tuohtumuksen areena.
Facebook esittää meille vuoroin komediaa (hassuja videoita) ja vuoroin tragediaa (yritysjohtajien kohtuuttomia bonuksia, työntekijöiden irtisanomisia, poliitikkojen valheita). Näiden asioiden kohtaaminen yksin olisi mahdotonta. Niitä ei voisi kantaa. Yhdessä ikäviä asioita kuitenkin reunustaa muiden ihmisten suuttumus.
Kuten antiikin tragediat, Facebook paljastaa meille epäoikeutta ja ihmisen pahuutta, jotta kokisimme, että emme ole yksin vastustaessamme sitä. Facebook siis tavallaan luo sankarillisuutta, jota pitkään modernin ihmisen elämästä on puuttunut.
Suvaitsevaiset ihmiset voivat kokea itsensä sankareiksi tiedostaessaan, että pahuus juontuu ihmisen tietämättömyydestä. Rasistit voivat tuntea itsensä sankareiksi, kun uskaltavat julkisesti puhua maahanmuuttajien uhasta. Salaliittoteoreetikot voivat tuntea itsensä sankareiksi, kun uskaltavat paljastaa viranomaisten valheita.
Eräässä mielessä facebookissa ei ole kyse tragediasta, vaikka esitetyt tapahtumat ovat traagisia. Ehkä kyse onkin enemmään herooisesta eepoksesta, jossa kukin kokoaa ympärilleen apuvoimia taistelussa maailman pahuutta vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti