Lyhyt kirjoitus. Mietin vain sitä, miten valtaan - ainakin suomalaiseen valtaan - yhdistyy tietty pukahtamattomuus. Voit esittää kysymyksiä ylöspäin ihmisille, joilla on rahaa ja päätösvaltaa, mutta he eivät huomaa olemassaoloasi.
Jos koetan korottaa ääntäsi, he alkavat älämöidä ja takovat lujaa omaa päätänsä avokämmenillä merkiksi, että sinä häiritset läsnäolollasi heitä ja parasta olisi että poistuisit.
Jos vallanpitäjillä on turvamiehiä ja vartijoita, nämä tietävät, että vallanpitäjää täytyy suojella lähestyvältä uhalta, jotta tämä ei saisi kaikille epämukavaa kohtausta. Niinpä turvamiehet kovakouraisesti poistavat häiritsijän huoneesta ennen kuin tämä ehtii avata suunsa.
Vallan autismi näkyy myös kustantamoiden toiminnassa. Mitä suurempi kustantamo on kyseessä, sitä varmemmin et saa mitään vastauksia kysymyksiisi. Tämä saattaa päteä jopa silloin, kun kustantamoon on paljattu erillinen tiedottaja. Jos tiedottajalle lähettää ehdotuksen liittyen yhteistyöhön näkyvässä tapahtumassa tai messuilla, ei edes tiedottaja vastaa, sillä hänestä on tullut osa vallan linnaketta ja sisäisen mukavuusalueen asukas. Talon sisällä on kiva kahvitella, mutta suhde ulkomaailmaan on epäsosiaalinen ja liki kauhunsekainen. Ulkopuoliset nähdään uhkana. Uhkaa lievittämään on palkattu vahtimestari. Parhaillaan vahtimestari oli joka kerroksessa, kun sellaiseen vielä oli varaa.
Suomalaiseen vallan linnakkeeseen palkatun vahtimestarin ensimmäiset sanat eivät ollut: "Etsittekö kenties jotakuta?" vaan "Ulos pääsee tätä tietä."
Äärimmillään vallan autismi tietenkin näkyy yhteiskunnassa, jossa vallanpitäjät ajattelevat olevansa jumalten jälkeläisiä. He eivät edes katsahda muihin ihmisiin, eivät edes vartioihinsa. Palvelijoiden on pääteltävä mitä heidän herransa tahtoo, sillä hallitsija itse ei hallitse elämäänsä tai muita. Hän on vain omissa maailmoissaan eikä halua että häntä häiritään.
Miten mukavaa olisikaan, jos ministeriksi ja muihin päättäviin asemiin pääsisi ihmisiä, jotka nauttivat yhdessä suunnittelemisesta, kuuntelevat ehdotuksia, muuttavat mielipiteitään paremman tiedon edessä ja muutenkin käyttäytyvät vähemmän autistisesti. Miten ihanaa olisikaan, jos pienet voittoa tekevät yritykset haluaisivat palkata lisää ihmisiä, mutta kun uudet ihmiset ujostuttavat. Voitot eivät mahdollista lisäväen palkkaamista, vaan ne tarjoavat enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Kerrankin saa ihan kaikessa yksinäisyydessään keskittyä olemaan omissa oloissaan.
Jos esi-isillämme ollut on taitoa selvitä tässä harvaan asutetussa maassa, se näkyy yhä äärimmäisenä taitona nauttia yksinäisyydestä. Siihen vain valta tarjoaa tilaisuuden. Köyhien on pidettävä kirjaa menemisestään. Parempiosainen voi hankkia toimiston mahdollisimman korkean talon ylimmästä kerroksesta ja linnoittautua vahtimestarin sekä sihteerin taakse kuin tornitettu kuningas shakkilaudan kulmassa.
tiistai 19. huhtikuuta 2016
maanantai 18. huhtikuuta 2016
Viisausihanteista ja multinarratiiveista
Muutama käsite jonka tahdon purkaa taskusta löytyneiltä lappusilta:
Olen aiemmin puhunut "ulkoaikalaisesta", eli pyrkimyksestä lähestyä kauneuskäsityksiä, politiikkaa, taidetta tai jopa historiaa itseään historian kautta. En ole perehtynyt Melenderin Antiaikalaisen merkityshistoriaan, mutta en tarkoita niinkään antiteesien muodostamista. On helpompi olla vastakkaista mieltä jostakin asiasta kuin asettua koko kysymyksen ulkopuolelle.
Vanhat sanomalehdet, romaanit, elokuvat ja tietokirjat paljastavat usein kokonaisia kiistoja ja aihepiirejä, jotka ovat unohtuneet historiaan. Joskus ilmiöt tekevät paluun kuten jojot tai korsetit, ja joskus villitykset toistuvat eri nimellä. Jotkin ajatukset ehkä ansaitsisivat uuden mahdollisuuden. Esimerkiksi jos puolueettomasti tarkastelee, mitä "eetteristä" on aikoinaan sanottu, ei voi olla ihmettelemättä miten lähelle fyysikot ovat taas päätyneet: avaruudella itsellään on monia ominaisuuksia ja se voi venyä tai taipua. Eetteriteoria hylättiin kokonaivsvaltaisesti, vaikka toisena mahdollisuutena olisi voinut olla sen uudistaminen. Kenties eetteriteoriasta olisi ollut lyhyempi matka nykykäsitykseen jos olisi ajoissa uudistettu?
http://www.xenoxnews.com/science/studies-and-research/3052-ether-making-a-comeback-36338775
Historiaa on aluksi hahmotettu tapahtumien, kansakuntien tai henkilöiden kautta legendoina. Sittemmin on myös kiinnitetty huomiota tekniikan, taiteen, uskontojen tai kulttuurimuotoihin. Tällainenkin historia yleensä edellyttää henkilöitä ja tapahtumia ollakseen kiinnostavaa ja mieleenpainuvaa.
Multinarratiivisuus (polynarratiivit)
Esimerkiksi sisustuksessa, rakennustaiteessa tai vaatetuksessa vallinnutta empire-tyyliä voi palautella mieleensä, kun ajattelee, että keisari oli Napoleon (tai Aleksanteri I) ja miettii millä tavoin ihmiset pukeutuivat Napoleonin ajan elokuvissa, millaisissa salongeissa he juonivat ja tanssahtelivat. Itse olen jo aikaa sitten tunnustanut, että mieli poimii paremmin elämänkohtaloita kuin kliinisiä faktoja. Historiaa on helppo oppia, kun miettii ketkä olivat aikalaisia. Tällä tavoin voi helposti sisäistää jopa yksittäisiä vuosikymmeniä 1700-luvulta, aivan kuten useimmat aikaihmiset osaavat sanoa mitä eroa oli 1970- tai -80-luvuilla.
Esimerkiksi 1810-luvulla, Suomen juuri siirryttyä osaksi Venäjän suurruhtinaskuntaa, syntyivät Charles Dickens (kirjailija), Kierkegaard (filosofi), Wagner (säveltäj'ä), Otto von Bismarck (sotaherra), Emily Bronte (kirjailija) Topelius (satusetä), Karl Marx (yhteiskuntafilosofi) ja Albert Edelfelt (kuvataiteilija), Herman Melville (merimieskirjailija) ja Walt Whitman (runoilija). Tässä vain muutama nimi, joka itselleni kiinnittyy historiaan. Heistä etenkin Kierkegaard ja Whitman puhuttelevat minua merkittävällä tavoin, kuten ehkä myös Marx ja Melville.
On paljon helpompaa hahmottaa 1800-lukua, kun tietää ketkä ovat aikalaisia. Ei tule vahingossa ajateltua, että esimerkiksi vasta 1830-luvulla syntynyt Aleksis Kivi tai 1840 syntynyt Tsaikovski olisivat tavanneet toisensa lapsena tai kokeneet samoja reaktioita samoihin suuriin tapahtumiin. Jane Austen kuoli kutakuinkin samoihin aikoihin kuin Emily Bronte syntyi.
Vaikka historialliset tapahtumat jäsentyisivät aivoihin helpoiten tarinoiden avulla, on lopulta väistämätöntä myöntää tarinoiden fiktiivisyys. Ne ovat valikoituja näkökulmia jonkun elämän kymmeniin tuhansiin päiviin, vain yksi pahoin subjektiivinen säie ajan koko eetoksesta.
Narratiivisuuden poistamisen sijaan varmaankin useimpien historiaan perehtyvien ihmisten mieleen muodostuu eräänlainen multinarratiivi, ja tällä sanalla viittaan nyt etupäässä narratiiviseen multiversumiin. Kyse on tulkinnoista, jotka yhdessä vievät ehkä jonnekin sinne suuntaan. Jos henkilön elämästä on paljon kerrottavaa, ja etenkin jos hän itse sekä hänen tuttavansa ovat kirjoittaneet useita rinnakkaisia elämäkertoja, niissä väistämättä on suuria eroavaisuuksia.
Viisausihanteet
Kenties kiinnostavin kartoittamaton historian ulottuvuus ovat viisausihanteet. Me tiedämme paljon kunkin ajan kauneusihanteista, koska se välittyy (ainakin eliitin kohdalla) maalauksista ja romaaneista.
Kauneusihanteissa on suuria eroja kulttuurien ja aikakausien välillä, mutta entä viisausihanteet? Mitä ovat viisausihanteet?
Tiettyssä maassa, tiettynä aikana jokin hyvään elämään, onnellisuuteen ja esimerkillisyyteen liittyvä hyve nousee muiden yläpuolelle. Hallitsevana viisausihanteena saattaa olla esimerkiksi kohteliaisuus ja hienotunteisuus - tai vaihtoehtoisesti kyky teräviin, viiltäviin väittämiin. Joskus retoriikassa hallitsee rauhallisuus ja kärsivällisyys. Joskus taas yleisön voittaa paremmin puolelleen kuohuva kaunopuheisuus, joka moralisoi ja vetoaa tunteisiin. Joskus viisauden sukulaiseksi tunnistetaan pulestaan huumorintaju, joskus ivallisuus.
Mitä me sitten tiedämme viisausihanteista? Emme paljoakaan. Kenties kiinnostavin kysymys tässä suhteessa on se, missä määrin viisausihanteisiin vaikuttavat ne koettelemukset, joita kansa on käynyt läpi.
Suomessa aivan kiistatta ollaan hiljattain koettu suuria muutoksia viisausihanteissa. Osatekijöitä on useita: klikkijournalismi, pitkään jatkuneet talousvaikeudet sekä Perussuomalaisten nousu. Varmasti myös ministerien paljastuneilla valheilla on vaikutusta siihen, millaista viisautta kansa janoaa.
Viisausihanteiden vaihtelussa on kenties säännöllistä aaltoilua tai syklisyyttä, mutta siitä en osaa sanoa. Kyse on toistaiseksi vasta sanasta. Google tarjoaa molemmille yhdyssanoille (multinarratiivi, viisausihanteet) nolla hakutulosta, joten siitä vain tutkimaan ja kehittelemään.
Olen aiemmin puhunut "ulkoaikalaisesta", eli pyrkimyksestä lähestyä kauneuskäsityksiä, politiikkaa, taidetta tai jopa historiaa itseään historian kautta. En ole perehtynyt Melenderin Antiaikalaisen merkityshistoriaan, mutta en tarkoita niinkään antiteesien muodostamista. On helpompi olla vastakkaista mieltä jostakin asiasta kuin asettua koko kysymyksen ulkopuolelle.
Vanhat sanomalehdet, romaanit, elokuvat ja tietokirjat paljastavat usein kokonaisia kiistoja ja aihepiirejä, jotka ovat unohtuneet historiaan. Joskus ilmiöt tekevät paluun kuten jojot tai korsetit, ja joskus villitykset toistuvat eri nimellä. Jotkin ajatukset ehkä ansaitsisivat uuden mahdollisuuden. Esimerkiksi jos puolueettomasti tarkastelee, mitä "eetteristä" on aikoinaan sanottu, ei voi olla ihmettelemättä miten lähelle fyysikot ovat taas päätyneet: avaruudella itsellään on monia ominaisuuksia ja se voi venyä tai taipua. Eetteriteoria hylättiin kokonaivsvaltaisesti, vaikka toisena mahdollisuutena olisi voinut olla sen uudistaminen. Kenties eetteriteoriasta olisi ollut lyhyempi matka nykykäsitykseen jos olisi ajoissa uudistettu?
http://www.xenoxnews.com/science/studies-and-research/3052-ether-making-a-comeback-36338775
Historiaa on aluksi hahmotettu tapahtumien, kansakuntien tai henkilöiden kautta legendoina. Sittemmin on myös kiinnitetty huomiota tekniikan, taiteen, uskontojen tai kulttuurimuotoihin. Tällainenkin historia yleensä edellyttää henkilöitä ja tapahtumia ollakseen kiinnostavaa ja mieleenpainuvaa.
Multinarratiivisuus (polynarratiivit)
Esimerkiksi sisustuksessa, rakennustaiteessa tai vaatetuksessa vallinnutta empire-tyyliä voi palautella mieleensä, kun ajattelee, että keisari oli Napoleon (tai Aleksanteri I) ja miettii millä tavoin ihmiset pukeutuivat Napoleonin ajan elokuvissa, millaisissa salongeissa he juonivat ja tanssahtelivat. Itse olen jo aikaa sitten tunnustanut, että mieli poimii paremmin elämänkohtaloita kuin kliinisiä faktoja. Historiaa on helppo oppia, kun miettii ketkä olivat aikalaisia. Tällä tavoin voi helposti sisäistää jopa yksittäisiä vuosikymmeniä 1700-luvulta, aivan kuten useimmat aikaihmiset osaavat sanoa mitä eroa oli 1970- tai -80-luvuilla.
Esimerkiksi 1810-luvulla, Suomen juuri siirryttyä osaksi Venäjän suurruhtinaskuntaa, syntyivät Charles Dickens (kirjailija), Kierkegaard (filosofi), Wagner (säveltäj'ä), Otto von Bismarck (sotaherra), Emily Bronte (kirjailija) Topelius (satusetä), Karl Marx (yhteiskuntafilosofi) ja Albert Edelfelt (kuvataiteilija), Herman Melville (merimieskirjailija) ja Walt Whitman (runoilija). Tässä vain muutama nimi, joka itselleni kiinnittyy historiaan. Heistä etenkin Kierkegaard ja Whitman puhuttelevat minua merkittävällä tavoin, kuten ehkä myös Marx ja Melville.
On paljon helpompaa hahmottaa 1800-lukua, kun tietää ketkä ovat aikalaisia. Ei tule vahingossa ajateltua, että esimerkiksi vasta 1830-luvulla syntynyt Aleksis Kivi tai 1840 syntynyt Tsaikovski olisivat tavanneet toisensa lapsena tai kokeneet samoja reaktioita samoihin suuriin tapahtumiin. Jane Austen kuoli kutakuinkin samoihin aikoihin kuin Emily Bronte syntyi.
Vaikka historialliset tapahtumat jäsentyisivät aivoihin helpoiten tarinoiden avulla, on lopulta väistämätöntä myöntää tarinoiden fiktiivisyys. Ne ovat valikoituja näkökulmia jonkun elämän kymmeniin tuhansiin päiviin, vain yksi pahoin subjektiivinen säie ajan koko eetoksesta.
Narratiivisuuden poistamisen sijaan varmaankin useimpien historiaan perehtyvien ihmisten mieleen muodostuu eräänlainen multinarratiivi, ja tällä sanalla viittaan nyt etupäässä narratiiviseen multiversumiin. Kyse on tulkinnoista, jotka yhdessä vievät ehkä jonnekin sinne suuntaan. Jos henkilön elämästä on paljon kerrottavaa, ja etenkin jos hän itse sekä hänen tuttavansa ovat kirjoittaneet useita rinnakkaisia elämäkertoja, niissä väistämättä on suuria eroavaisuuksia.
Viisausihanteet
Kenties kiinnostavin kartoittamaton historian ulottuvuus ovat viisausihanteet. Me tiedämme paljon kunkin ajan kauneusihanteista, koska se välittyy (ainakin eliitin kohdalla) maalauksista ja romaaneista.
Kauneusihanteissa on suuria eroja kulttuurien ja aikakausien välillä, mutta entä viisausihanteet? Mitä ovat viisausihanteet?
Tiettyssä maassa, tiettynä aikana jokin hyvään elämään, onnellisuuteen ja esimerkillisyyteen liittyvä hyve nousee muiden yläpuolelle. Hallitsevana viisausihanteena saattaa olla esimerkiksi kohteliaisuus ja hienotunteisuus - tai vaihtoehtoisesti kyky teräviin, viiltäviin väittämiin. Joskus retoriikassa hallitsee rauhallisuus ja kärsivällisyys. Joskus taas yleisön voittaa paremmin puolelleen kuohuva kaunopuheisuus, joka moralisoi ja vetoaa tunteisiin. Joskus viisauden sukulaiseksi tunnistetaan pulestaan huumorintaju, joskus ivallisuus.
Mitä me sitten tiedämme viisausihanteista? Emme paljoakaan. Kenties kiinnostavin kysymys tässä suhteessa on se, missä määrin viisausihanteisiin vaikuttavat ne koettelemukset, joita kansa on käynyt läpi.
Suomessa aivan kiistatta ollaan hiljattain koettu suuria muutoksia viisausihanteissa. Osatekijöitä on useita: klikkijournalismi, pitkään jatkuneet talousvaikeudet sekä Perussuomalaisten nousu. Varmasti myös ministerien paljastuneilla valheilla on vaikutusta siihen, millaista viisautta kansa janoaa.
Viisausihanteiden vaihtelussa on kenties säännöllistä aaltoilua tai syklisyyttä, mutta siitä en osaa sanoa. Kyse on toistaiseksi vasta sanasta. Google tarjoaa molemmille yhdyssanoille (multinarratiivi, viisausihanteet) nolla hakutulosta, joten siitä vain tutkimaan ja kehittelemään.
sunnuntai 17. huhtikuuta 2016
Epämukavia kysymyksiä tieteessä
Kristinuskon, tai ainakin Jeesus Nasaretilaisen korkein ihanne on lähimmäisenrakkaus. Niin Jeeuksen ainakin kerrotaan sanoneen, kun fariseukset tivasivat häneltä mikä on hänen opeissaan tärkeintä (Matt 22:34-40): "Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi."
Silti me tiedämme miten vähän lähimmäisen rakastamisella oli tekemistä kristinuskon kanssa, kun ritarit keskiajalla tekivät ristiretkiä tai kun alkutaipaleella Paavi hallitsi Eurooppaa rautaisella otteella.
Viime vuosisadalla näimme kuinka Stalin loi yhdenvertaisuuden nimissä äärimmäisen eriarvoisen ja hierarkisen diktatuurin, ja kuinka Yhdysvalloista kehittyi vapauden ihanteen varjossa "Land of Freedom", jossa on enemmän vankeja kuin missään muussa valtiossa. Vapauden voi riistää minkäs muunkaan kuin vapauden nimissä, kuten sotia voi julistaa minkäs muunkaan kuin rauhan nimissä.
Tämä alustus ei johda tieteen juhlistuksen, kuten joku kenties voisi olettaa, vaan muotoilen samoistá lähtökohdista täysin päinvastaisen kysymyksen: Voiko myöskään tiede välttyä siltä, että sen korkein ihanne turmeltuu, kun se saavuttaa riittävästi valtaa?
Moni on ollut esimerkiksi äänekkäästi huolissaan siitä, että yliopistot menettävät puolueettomuutensa neutraalin peristutkimuksen tekijöinä, jos niiden täytyy etsiä rahoitusta yritysmaailmasta. Kun rahoitusta on sitten saatu yritysmaailmasta, tällaiset huolet ovat kaikonneet.
Mitä me voimme tästä päätellä? A) Huoli oli turha? vai B) Epäilyksiä ei ole lupa esittää, koska ne vesittäisivät omat tutkimukset, joiden rahoituksesta vastaa yksityinen taho.
Meidän ei luonnollisestikaan tieteelliseen metodiin uskovina tulisi ollenkaan tehdä tällaisia päätelmiä, vaan antaa tutkimusten paljastaa miten asia on. Tieteen sitoutumattomuuden ihanteen tutkiminen vain vaatisi rahaa, mutta sellaista rahaa on kumma kyllä vaikea saada tieteen metatason tutkimuksiin. Sehän ei liikuta yritysmaailmaa, joka merkittävimmät tutkimukset rahoittaa.
Kun tällaisia huolia esitetään riittävästi, mutta kukaan ei perehdy siihen, onko huoliin syytä, syntyy asteittain tunne siitä, että kaikki on hyvin tieteessä, vaikka painostuksen alla on tehty erinäisiä pieniä kompromisseja.
Seuraava askel onkin jo huolestuttavampi. Tulee nimittäin eteen tilanne, jossa tiedeyhteisö on tehnyt oman rahoituksensa turvaamiseksi ja oman vaikutusvaltansa lisäämiseksi niin paljon pieniä joustoja, että se alkaa jo näkyä. Kameri tutisee, vaikka viimeistä selän katkaisevaa olkea ei ole lastattu.
Tässä vaiheessa otaksun, että käy kuten kaikissa insitituutioita koskevissa periaatteiden vesittymisissä ennen, nyt ja tulevaisuudessa, mukaan lukien FIFA:n lasjuskandaalit ja katolisen kirkon pedofilia-papit:
1.) Puhutaan pettureista, jos joku uhkaa paljastaa ongelman olemassaolon. Estetään sellaisten ihmisten urakehitys, jotka ovat liian tunnollisia ja vilpittömiä.
2.) Varsinaisen ammatillisen työn sijasta käytetään huomattavia summia siihen, että ylläpidetään kulisseja.
3.) Syytösten noustessa esiin keksitään syntipukkeja.
4.) Ignoroidaan ja mustamaalataan ihmisiä, joiden nähdään heikentävän instituution ja omien ihanteiden arvovaltaa tuomalla esiin pöyristyttäviä väitteitä. Yritetään sovittaa tiedonlähdettä itseään syntipukiksi.
5.) Kieltäydytään puuttumasta ongelmien taustasyihin, koska taustasyynä lähes aina on raha. Sen sijaan syytetään karismaattisia johtajia tai yksittäisiä mätiä organisaatioita, joiden sisällä on syntynyt jonkinlainen kultti.
6.) Syytetään rahoittajia painostuksesta ja muuta yhteiskuntaa kohtuuttomista odotuksista.
jne. jne.
Nyt en sano, että kaikkiin näihin kohtiin löytyisi jo nyt esimerkkejä tieteestä, sillä en jaksa metsästää linkkejä. Aika ei ole muutenkaan vielä kypsä, koska ongelma ei ole vielä relevantti. Puhun enemmänkin siitä, mihin asiat etenevät, samaan aikaan kun juhlapuheissa voimistuvat perustutkimusta kyynel silmäkulmassa ihailevat kannanotot.
Ihanteet mytologisoidaan, kun niitä ei vihata. Niitä vihattaisiin, jos ne olisivat vallalla ja voimantunnoissaan. Ne tuntuisivat lihassa hiertäviltä kahleilta, koska niiden elävä eetos puristaisi ihmisyyttä kuin teräs ja pitelisi aloillaan meidän vallanhimoamme. Tutkijat sylkäisisivät maahan kuullessaan sanan "perustutkimus", koska sana kirvelisi ruoskan viillon lailla heidän lihassaan.
Tiede olisi voimissaan, kun tutkijat puhuisivat totuudesta luimistellen ja hampaiden välistä. Ylevät sanat esiintyvät juhlapuheissa silloin kun ne iloisesti voidaan sivuuttaa... kuten vaikkapa sana "Jumala". Miten usein herran nimi esiintyykään kevyesti pappien saarnoissa, vaikka Mooseksen ensimmäinen käsky sen kieltää. Eivät he sitä sanaa pelkää. Siksi he sitä hokevat. He hokevat sanaa kuin se olisi puolityhjä pippuriastia, josta varisee vain pientä pölyä paksun pihvin päälle.
Kulttuurien ytimestä löytyy ristiriitoja, joiden kieltäminen antaa niille voimaa. Ristiriidat estävät olemuksemme ydintä paljastumasta järjellä ja silloin vimmaiset tunteet saavat rauhassa kasvaa ja voimistua, ruokkien ihmisyyttä, joka on eläimellisyyttä. Siksihän me juhlistamme kulutuksen sekä mässäilyn riemujuhlaa juuri jouluna, että joulun sanotaan olevan Jeesuksen syntymäjuhla. ja häneltä on säilynyt yksi jos toinenkin toteamus maallisista himoista ja rikkauksista.
Ja taas me näemme, miten paljon hiljaista psykologista viisautta voi ihminen ammentaa juuri vihollisiltaan. Tunne vihallisesi ja opit tuntemaan itsesi. Lue Raamattua ja ymmärrät enemmän tieteestä. Opiskele tiedettä ja löydät mystikkojen Jumalan. Heittäydy mystikoksi ja sinusta voi tulla todellinen humanisti. Ihmisyyden tuntijana sinun äänesi voi ukkosen lailla säikäyttää hereille kovaa tiedettä tekevät vellihousut.
Vaikka tieteen metodiikan ytimessä olisi totuus, ongelmaksi voi muodostua se, että erotellaan toisistaan erilaisia totuuksia, kuten:
A) Totuus, joka koskee sidosryhmiä vs. totuus, joka koskee suurta yleisöä. Eihän se ketään haittaa, jos tutkimuksen aineistosta valikoidaan vain ne totuudet, jotka hyödyttävät molempia, mutta ei hiiskuta havainnoista, jotka saattaisivat olla omille sidosryhmille epämukavia. Saahan tiedeyhteisö sentään
B) Totuus, jolla on viihdearvoa vs. totuus joka on tylsää. Julkaistaan toisenlaiset havainnot näkyvästi ja toisenlaiset havainnot vertaisarvioiduissa prestiisijulkaisuissa, joiden tärkein anti on arvovaltaisimpien kollegoiden nimeäminen ja suosion kalastelu.
(Veikkaan että Pikkujättiläisen kirjoituksia mainittaisiin aika paljon useammin tieteellisenä lähteenä, jos siitä saisi pisteitä - mikä kertoo enemmän pisteiden keräämisen himosta kuin Pikkujättiläisen tieteellisyydestä. Tämähän on gonzotiedettä, eikä pseudotiedettä, mutta jos olet kiinnostunut näiden kahden välisen eroavuuden määrittelystä, hakukoneet ohjaavat sinut pian takaisin Pikkujättiläiseen...)
Ajan nyt takaa sitä, että vaikka meillä olisi ihanteena totuudellisuus, totuudenmukaisuus tai totuudessa pysyminen, meillä on totuutta, totuutta ja totuutta. Totuutta on montaa laatua kuin mausteita, kuten pippuri ja curry: toinen sopii naudan ja toinen kanan kanssa. Toinen totuus sopii ripoteltavaksi julkisuuteen ja toinen kannattaa pitää itsellä, jotta rahavirrat eivät tyrehdy.
Ihmisellä ja ihmisyhteisöillä on hämmästyttävä kyky lipsua omista periaatteistaan mitä nerokkaimpien tekosyiden nojalla. Nämä tekosyyt myös periytyvät, eli kukin sukupolvi omaksuu edellisten sukupolvien toimivimmat ja kauneimmat tekosyyt ja keksii niiden päälle pari omaansa. Lopulta tiedettä ja totuutta voi palvella siten, ettei sillä ole paljon mitään tekemistä sen tieteen kanssa, joka vallitsi muinaisina aikoina esimerkiksi myyttisellä 1980-luvulla. Itse asiassa tuntuu järkevimmältä olettaa, että jo varhaisina aikoina itsekriittisyys oli pelkkä myytti, eivätlä tutkijat oikeasti hankkineet itse aineistoja ja tehneet perustutkimusta, koska sehän olisi ollut tylsää. Kuka sellaisella eläisi - ja kuka mukamas edistäisi uraansa tylsillä tutkimuksilla?
Samoin tuntuu jo hieman arveluttavalta, että ennen klikkijournalismia olisi ollut oikeita tutkivia journalisteja, jotka etsivät juttuja kadulta, tapasivat ihmisiä ja rehellisesti toistivat sen mitä he olivat sanoneet. Tiedän, että sellaisista toimittajista minun lapsuudessani puhuttiin, mutta se muistikuva sekoittuu yhteen kaiken muun lapsena kuulemani fiktion kanssa. Ja sitten päädyn kesämökillä lukemaan katkelman vanhasta sanomalehdestä, enkä voi kuin suu auki ihmetellä miten rauhallisia, maltillisia ja hyvin argumentoituja kannanotot siihen aikaan olivat. Otsikot eivät provosoineet tai lupailleet liikoja.
Tolkun ihmisiä todella eli. Johan minä kuulostan Konfutselta. Oli kauan kauan sitten kultainen aika, jolloin tiedettä rahoitettiin itsenäisissä valtioissa koko ihmiskunnan parasta ajatellen, eikä tutkimusten päämääränä ollut rahaksi muutettava innovaatio tai yritysmaailman yksinoikeuden mahdollistava kaupallinen lisenssi... huh, huh miten utopistiselta kaikki tuo nyt kuulostaakaan. Että oikeasti tiedeyhteisöt avoimesti julkaisivat löydöksensä miettimättä ensin miten niitä voisi muuttaa rahaksi, koska rahoituksen turvasi valtio.
Ei sellaista pyyteettömyyttä ja solidaarisuutta voi nykyaikaisen ihmisen aivoilla edes ajatella. Sehän on taloudellisesti aivan järjetöntä. Ei ihme, että Kiina kopioi läntiset teknologiat, kun tieteen salaisuudet niin avoimesti paljastettiin kilpailijoille. Ei perustutkimuksen idean myyminen Suomen nykyhallitukselle tule mitenkään onnistumaan.
Jos hyväksymme myös sen julkean intuition, jonka mukaan keskimääräisen journalismin taso olisi 20 vuodessa romahtanut lähes täydellisesti, koska median rakenteet ovat muuttuneet - mikä vaara tiedettä uhkaakaan, kun sen rahoituspohjaa muutetaan tai jos sen itsearviointiperusteissa luistetaan? Miten kaltevalla pinnalla kaikki lopulta lepääkään yhteiskunnassa, jossa me äkisti havahduimme siihen, että olemme alkoholisoituneita huomionkipeitä trollitehtaita, joille ahneus ja kateus on sallittu, vaikka niin ei edes pahimmissa peloissa pitänyt käydä.
Keskellä yötä herään omaan huutooni kun näen unta, jossa olen päivät pitkät istuma-asennolla itseäni surmaava klikkijournalismin orja. Lohdutukseksi postaan uneni Facebookkin ja saan muutaman nopean tykkäyksen, jotka todistavat, että joku toinenkin on hereillä, koska hän ei saa unta tai koska hän juuri heräsi aloittaakseen 12 tunnin työpäivänsä josta ei saa palkkaa, koska kyse on jostain uudesta alasta tai kokeilusta, jossa tutkitaan miten paljon ihmisen murtumisrajaa voidaan venyttää. Myönnän, että minulla on ongelmia, mutta en sentään ole ainoa. Yhdessä me kaikki lipsumme ihanteistamme ja kirjoitamme tulenpalavia juhlapuheita humanismin ja hyvinvointivaltion pelastukseksi.
Ja miten minusta tuntuu siltä, ettei tiedeyhteisö ole sittenkään valmis kohdistamaan itseensä sitä huolta, jota se mielellään todentaa missä tahansa muualla ympärillään. Tiede voi lihavasti, kyllähän sillä nyt kai menee paremmin kuin koskaan? Eihän minullakaan ole keskustelun heruttamiselle mitään vakavaa perustetta, kuten ei myöskään valtaa muuttaa asioita. Voin vain provosoida lämpimikseni ja ympärilleni levittäytyy aavemainen, kriittinen hiljaisuus joka on täynnä somen lakkaamatonta säpinää kuin jonkinlaisia tuhansien pienten hyönteisten siipia kesäyössä.
Voihan tiedeyhteisön vaitonaisuus epämukavien epäilysten heräillessä perustua muullekin kuin hybrikselle? Eihän nyt sentään tieteellisen koulutuksen saanut ihminen koskaan asettaisi esimerkiksi omaa meritoitumista edistävää viittausten kalastamista metodologisen itsereflektion edelle...
Silti me tiedämme miten vähän lähimmäisen rakastamisella oli tekemistä kristinuskon kanssa, kun ritarit keskiajalla tekivät ristiretkiä tai kun alkutaipaleella Paavi hallitsi Eurooppaa rautaisella otteella.
Viime vuosisadalla näimme kuinka Stalin loi yhdenvertaisuuden nimissä äärimmäisen eriarvoisen ja hierarkisen diktatuurin, ja kuinka Yhdysvalloista kehittyi vapauden ihanteen varjossa "Land of Freedom", jossa on enemmän vankeja kuin missään muussa valtiossa. Vapauden voi riistää minkäs muunkaan kuin vapauden nimissä, kuten sotia voi julistaa minkäs muunkaan kuin rauhan nimissä.
Tämä alustus ei johda tieteen juhlistuksen, kuten joku kenties voisi olettaa, vaan muotoilen samoistá lähtökohdista täysin päinvastaisen kysymyksen: Voiko myöskään tiede välttyä siltä, että sen korkein ihanne turmeltuu, kun se saavuttaa riittävästi valtaa?
Moni on ollut esimerkiksi äänekkäästi huolissaan siitä, että yliopistot menettävät puolueettomuutensa neutraalin peristutkimuksen tekijöinä, jos niiden täytyy etsiä rahoitusta yritysmaailmasta. Kun rahoitusta on sitten saatu yritysmaailmasta, tällaiset huolet ovat kaikonneet.
Mitä me voimme tästä päätellä? A) Huoli oli turha? vai B) Epäilyksiä ei ole lupa esittää, koska ne vesittäisivät omat tutkimukset, joiden rahoituksesta vastaa yksityinen taho.
Meidän ei luonnollisestikaan tieteelliseen metodiin uskovina tulisi ollenkaan tehdä tällaisia päätelmiä, vaan antaa tutkimusten paljastaa miten asia on. Tieteen sitoutumattomuuden ihanteen tutkiminen vain vaatisi rahaa, mutta sellaista rahaa on kumma kyllä vaikea saada tieteen metatason tutkimuksiin. Sehän ei liikuta yritysmaailmaa, joka merkittävimmät tutkimukset rahoittaa.
Kun tällaisia huolia esitetään riittävästi, mutta kukaan ei perehdy siihen, onko huoliin syytä, syntyy asteittain tunne siitä, että kaikki on hyvin tieteessä, vaikka painostuksen alla on tehty erinäisiä pieniä kompromisseja.
Seuraava askel onkin jo huolestuttavampi. Tulee nimittäin eteen tilanne, jossa tiedeyhteisö on tehnyt oman rahoituksensa turvaamiseksi ja oman vaikutusvaltansa lisäämiseksi niin paljon pieniä joustoja, että se alkaa jo näkyä. Kameri tutisee, vaikka viimeistä selän katkaisevaa olkea ei ole lastattu.
Tässä vaiheessa otaksun, että käy kuten kaikissa insitituutioita koskevissa periaatteiden vesittymisissä ennen, nyt ja tulevaisuudessa, mukaan lukien FIFA:n lasjuskandaalit ja katolisen kirkon pedofilia-papit:
1.) Puhutaan pettureista, jos joku uhkaa paljastaa ongelman olemassaolon. Estetään sellaisten ihmisten urakehitys, jotka ovat liian tunnollisia ja vilpittömiä.
2.) Varsinaisen ammatillisen työn sijasta käytetään huomattavia summia siihen, että ylläpidetään kulisseja.
3.) Syytösten noustessa esiin keksitään syntipukkeja.
4.) Ignoroidaan ja mustamaalataan ihmisiä, joiden nähdään heikentävän instituution ja omien ihanteiden arvovaltaa tuomalla esiin pöyristyttäviä väitteitä. Yritetään sovittaa tiedonlähdettä itseään syntipukiksi.
5.) Kieltäydytään puuttumasta ongelmien taustasyihin, koska taustasyynä lähes aina on raha. Sen sijaan syytetään karismaattisia johtajia tai yksittäisiä mätiä organisaatioita, joiden sisällä on syntynyt jonkinlainen kultti.
6.) Syytetään rahoittajia painostuksesta ja muuta yhteiskuntaa kohtuuttomista odotuksista.
jne. jne.
Nyt en sano, että kaikkiin näihin kohtiin löytyisi jo nyt esimerkkejä tieteestä, sillä en jaksa metsästää linkkejä. Aika ei ole muutenkaan vielä kypsä, koska ongelma ei ole vielä relevantti. Puhun enemmänkin siitä, mihin asiat etenevät, samaan aikaan kun juhlapuheissa voimistuvat perustutkimusta kyynel silmäkulmassa ihailevat kannanotot.
Ihanteet mytologisoidaan, kun niitä ei vihata. Niitä vihattaisiin, jos ne olisivat vallalla ja voimantunnoissaan. Ne tuntuisivat lihassa hiertäviltä kahleilta, koska niiden elävä eetos puristaisi ihmisyyttä kuin teräs ja pitelisi aloillaan meidän vallanhimoamme. Tutkijat sylkäisisivät maahan kuullessaan sanan "perustutkimus", koska sana kirvelisi ruoskan viillon lailla heidän lihassaan.
Tiede olisi voimissaan, kun tutkijat puhuisivat totuudesta luimistellen ja hampaiden välistä. Ylevät sanat esiintyvät juhlapuheissa silloin kun ne iloisesti voidaan sivuuttaa... kuten vaikkapa sana "Jumala". Miten usein herran nimi esiintyykään kevyesti pappien saarnoissa, vaikka Mooseksen ensimmäinen käsky sen kieltää. Eivät he sitä sanaa pelkää. Siksi he sitä hokevat. He hokevat sanaa kuin se olisi puolityhjä pippuriastia, josta varisee vain pientä pölyä paksun pihvin päälle.
Kulttuurien ytimestä löytyy ristiriitoja, joiden kieltäminen antaa niille voimaa. Ristiriidat estävät olemuksemme ydintä paljastumasta järjellä ja silloin vimmaiset tunteet saavat rauhassa kasvaa ja voimistua, ruokkien ihmisyyttä, joka on eläimellisyyttä. Siksihän me juhlistamme kulutuksen sekä mässäilyn riemujuhlaa juuri jouluna, että joulun sanotaan olevan Jeesuksen syntymäjuhla. ja häneltä on säilynyt yksi jos toinenkin toteamus maallisista himoista ja rikkauksista.
Ja taas me näemme, miten paljon hiljaista psykologista viisautta voi ihminen ammentaa juuri vihollisiltaan. Tunne vihallisesi ja opit tuntemaan itsesi. Lue Raamattua ja ymmärrät enemmän tieteestä. Opiskele tiedettä ja löydät mystikkojen Jumalan. Heittäydy mystikoksi ja sinusta voi tulla todellinen humanisti. Ihmisyyden tuntijana sinun äänesi voi ukkosen lailla säikäyttää hereille kovaa tiedettä tekevät vellihousut.
Vaikka tieteen metodiikan ytimessä olisi totuus, ongelmaksi voi muodostua se, että erotellaan toisistaan erilaisia totuuksia, kuten:
A) Totuus, joka koskee sidosryhmiä vs. totuus, joka koskee suurta yleisöä. Eihän se ketään haittaa, jos tutkimuksen aineistosta valikoidaan vain ne totuudet, jotka hyödyttävät molempia, mutta ei hiiskuta havainnoista, jotka saattaisivat olla omille sidosryhmille epämukavia. Saahan tiedeyhteisö sentään
B) Totuus, jolla on viihdearvoa vs. totuus joka on tylsää. Julkaistaan toisenlaiset havainnot näkyvästi ja toisenlaiset havainnot vertaisarvioiduissa prestiisijulkaisuissa, joiden tärkein anti on arvovaltaisimpien kollegoiden nimeäminen ja suosion kalastelu.
(Veikkaan että Pikkujättiläisen kirjoituksia mainittaisiin aika paljon useammin tieteellisenä lähteenä, jos siitä saisi pisteitä - mikä kertoo enemmän pisteiden keräämisen himosta kuin Pikkujättiläisen tieteellisyydestä. Tämähän on gonzotiedettä, eikä pseudotiedettä, mutta jos olet kiinnostunut näiden kahden välisen eroavuuden määrittelystä, hakukoneet ohjaavat sinut pian takaisin Pikkujättiläiseen...)
Ajan nyt takaa sitä, että vaikka meillä olisi ihanteena totuudellisuus, totuudenmukaisuus tai totuudessa pysyminen, meillä on totuutta, totuutta ja totuutta. Totuutta on montaa laatua kuin mausteita, kuten pippuri ja curry: toinen sopii naudan ja toinen kanan kanssa. Toinen totuus sopii ripoteltavaksi julkisuuteen ja toinen kannattaa pitää itsellä, jotta rahavirrat eivät tyrehdy.
Ihmisellä ja ihmisyhteisöillä on hämmästyttävä kyky lipsua omista periaatteistaan mitä nerokkaimpien tekosyiden nojalla. Nämä tekosyyt myös periytyvät, eli kukin sukupolvi omaksuu edellisten sukupolvien toimivimmat ja kauneimmat tekosyyt ja keksii niiden päälle pari omaansa. Lopulta tiedettä ja totuutta voi palvella siten, ettei sillä ole paljon mitään tekemistä sen tieteen kanssa, joka vallitsi muinaisina aikoina esimerkiksi myyttisellä 1980-luvulla. Itse asiassa tuntuu järkevimmältä olettaa, että jo varhaisina aikoina itsekriittisyys oli pelkkä myytti, eivätlä tutkijat oikeasti hankkineet itse aineistoja ja tehneet perustutkimusta, koska sehän olisi ollut tylsää. Kuka sellaisella eläisi - ja kuka mukamas edistäisi uraansa tylsillä tutkimuksilla?
Samoin tuntuu jo hieman arveluttavalta, että ennen klikkijournalismia olisi ollut oikeita tutkivia journalisteja, jotka etsivät juttuja kadulta, tapasivat ihmisiä ja rehellisesti toistivat sen mitä he olivat sanoneet. Tiedän, että sellaisista toimittajista minun lapsuudessani puhuttiin, mutta se muistikuva sekoittuu yhteen kaiken muun lapsena kuulemani fiktion kanssa. Ja sitten päädyn kesämökillä lukemaan katkelman vanhasta sanomalehdestä, enkä voi kuin suu auki ihmetellä miten rauhallisia, maltillisia ja hyvin argumentoituja kannanotot siihen aikaan olivat. Otsikot eivät provosoineet tai lupailleet liikoja.
Tolkun ihmisiä todella eli. Johan minä kuulostan Konfutselta. Oli kauan kauan sitten kultainen aika, jolloin tiedettä rahoitettiin itsenäisissä valtioissa koko ihmiskunnan parasta ajatellen, eikä tutkimusten päämääränä ollut rahaksi muutettava innovaatio tai yritysmaailman yksinoikeuden mahdollistava kaupallinen lisenssi... huh, huh miten utopistiselta kaikki tuo nyt kuulostaakaan. Että oikeasti tiedeyhteisöt avoimesti julkaisivat löydöksensä miettimättä ensin miten niitä voisi muuttaa rahaksi, koska rahoituksen turvasi valtio.
Ei sellaista pyyteettömyyttä ja solidaarisuutta voi nykyaikaisen ihmisen aivoilla edes ajatella. Sehän on taloudellisesti aivan järjetöntä. Ei ihme, että Kiina kopioi läntiset teknologiat, kun tieteen salaisuudet niin avoimesti paljastettiin kilpailijoille. Ei perustutkimuksen idean myyminen Suomen nykyhallitukselle tule mitenkään onnistumaan.
Jos hyväksymme myös sen julkean intuition, jonka mukaan keskimääräisen journalismin taso olisi 20 vuodessa romahtanut lähes täydellisesti, koska median rakenteet ovat muuttuneet - mikä vaara tiedettä uhkaakaan, kun sen rahoituspohjaa muutetaan tai jos sen itsearviointiperusteissa luistetaan? Miten kaltevalla pinnalla kaikki lopulta lepääkään yhteiskunnassa, jossa me äkisti havahduimme siihen, että olemme alkoholisoituneita huomionkipeitä trollitehtaita, joille ahneus ja kateus on sallittu, vaikka niin ei edes pahimmissa peloissa pitänyt käydä.
Keskellä yötä herään omaan huutooni kun näen unta, jossa olen päivät pitkät istuma-asennolla itseäni surmaava klikkijournalismin orja. Lohdutukseksi postaan uneni Facebookkin ja saan muutaman nopean tykkäyksen, jotka todistavat, että joku toinenkin on hereillä, koska hän ei saa unta tai koska hän juuri heräsi aloittaakseen 12 tunnin työpäivänsä josta ei saa palkkaa, koska kyse on jostain uudesta alasta tai kokeilusta, jossa tutkitaan miten paljon ihmisen murtumisrajaa voidaan venyttää. Myönnän, että minulla on ongelmia, mutta en sentään ole ainoa. Yhdessä me kaikki lipsumme ihanteistamme ja kirjoitamme tulenpalavia juhlapuheita humanismin ja hyvinvointivaltion pelastukseksi.
Ja miten minusta tuntuu siltä, ettei tiedeyhteisö ole sittenkään valmis kohdistamaan itseensä sitä huolta, jota se mielellään todentaa missä tahansa muualla ympärillään. Tiede voi lihavasti, kyllähän sillä nyt kai menee paremmin kuin koskaan? Eihän minullakaan ole keskustelun heruttamiselle mitään vakavaa perustetta, kuten ei myöskään valtaa muuttaa asioita. Voin vain provosoida lämpimikseni ja ympärilleni levittäytyy aavemainen, kriittinen hiljaisuus joka on täynnä somen lakkaamatonta säpinää kuin jonkinlaisia tuhansien pienten hyönteisten siipia kesäyössä.
Voihan tiedeyhteisön vaitonaisuus epämukavien epäilysten heräillessä perustua muullekin kuin hybrikselle? Eihän nyt sentään tieteellisen koulutuksen saanut ihminen koskaan asettaisi esimerkiksi omaa meritoitumista edistävää viittausten kalastamista metodologisen itsereflektion edelle...
torstai 7. huhtikuuta 2016
Valinnanvapauden autuus (vähemmän, mutta parempaa vapautta)
Televisiossa puhuttiin eilen taas niin paljon valinnanvapauden itsestäänselvästä ihanuudesta, että meinasin henkisesti luhistua. Oli pakko etsiä googlesta edes yksi suomenkielinen kirjoitus, jossa vapaus ei edustaisi taivaallista nannaa.
Sentään yhteen ihmiseen tässä maassa voi luottaa. Uuninpankonpoika Saku Timonen toteaa kirjoituksessaan, joka on otsikoitu Rahastamisen vapautta:
Eipä minulla muuta.
Tai no, onhan minulla aina vaikka mitä muutakin sanottavaa asioista.
Olen tässä viime aikoina raapinut kokoon kirjaa nimeltään Parempaa vapautta. Aluksi käsikirjoituksella oli nimi Kuristava vapaus, mutta sitten päädyin myöntämään, että negatiivisella asenteella ei päästä pitkälle tässä maailmassa. Jos kirjoitan ihmisten elämää ratkaisevasti parantavia tekstejä, joissa murran kansaa alistamiseen käytettyjä perimmäisiä myyttejä ja arvohimmeleitä, niin miksipä en sitten esiintyisi elämänfilosofina ja positiivisuuden profeettana.
Siitähän kirjassa on lopulta kyse, paremmasta vapaudesta. Parempaa vapautta, parempi elämä, valveutuneempi yhteiskunta.
Vapautta on meille määrällisesti tarjottu jo paljon, liikaakin. Vaihtoja on lisätty samoin kuin tilanteita, joissa saamme valita.
Vapautta riittää, mutta onko siitä laadussa mitattuna mihinkään? Mitä jos ongelmamme ei olekaan se, että tarvitsisimme enemmän vapautta, vaan parempaa vapautta?
Tämä kysymyksenasettelu on mitä otollisinta populaarin vapaudenfilosofian takakansamateriaalia. Kukapa ei haluaisi tietää mistä siinä filosofisesti, psykologisesti ja moraalisesti on kysymys.
Ja voiko sen oivalluksen avulla tehdä rahaa?
Ongelma on se, että minulla on myös asiasta paljon sanottavaa. Ideani ovat vakavia, syvällisiä ja mullistavia. Lupaan suorastaan valaistumista ja toimitan sen minkä lupaan. Paremman vapauden rakennusohjeet eivät mahdu takakanteen, eikä ajatusta pysty kiteyttämään edes yhteen blogipäivitykseen. Siksi minä kerrankin luovun yrityksestä. Osaan ilmaista kirkkaasti kaiken mitä ajan takaa, mutta en lyhyesti.
Jos Googlessa hakee sanaparia "enemmän vapautta", hakutuloksia on 16300 kpl.
Jos kirjoittaa "lisää vapautta", löytyy tuloksia 5 920 kpl.
Jos kirjoittaa "parempaa vapautta", löytää ensimmäiseltä sivulta kirjoituksen, jonka julkaisin viime kesänä. Hakutuloksia on yhteensä 66.
Riemurasiasta esimerkiksi löytyy lause:
Saa nähdä. Veikkaan, että huomisaamuna olen unohtanut koko jutun ja vouhotan jostain uudesta asiasta. Jotenkin minulla aina yön aikana pyyhkiytyy mielestä kaikki mitä edellisenä päivänä suunnittelin.
Olen jo kirjoittanut vapaudesta niin valtavan monta esseetä, että unohdan mitä on vielä sanomatta. Sitten taas jaksan perehtyä muutamiin uusiin aiheesta englanniksi kirjoitettuihin teorioihin ja huomaan käsitteen olevan jumissa suuremmassakin maailmassa. Muotoilen kysyksen ja kun mielestäni oivallan siihen sopivan ratkaisun, lakkaa koko asia pian vaivaamasta mieltäni.
Tiedän, että pitäisi koota ajatukset ja edetä järjestelmällisesti, mutta aamulla en muista asian vakavuutta. Voi olla, että minua hidastaa myös ympäröivän yhteiskunnan eetos sekä sisäistämäni kieli, jossa ei vielä koskaan ole keksitty yhdistää toisiinsa sanoja "laadukkaampaa" ja "vapautta". Sitä jotenkin aina tuntee itsensä niin yksinäiseksi, kun huomaa toistuvasti edustavansa näkökulmia, joita ei ole kognitiivisesti strukturoitu. Niinpä koko ilmiökenttää ei useimmille ole edes olemassa.
Emme ole vapaita ajattelemaan mitä parempi vapaus voisi olla, koska meillä ei ole sille sanoja.
Voisi olettaa, että sellaista työtä kutsuttaisiin filosofiaksi, mutta ennemmin filosofiksi kutsutaan henkilöä, joka on lukenut alkukielellä kaikki Immanuel Kantin pääteokset ja niiden pohjalta julkaissut väitöskirjan. Useimmin vain runoilijat saattavat liikkua keskellä sitä intutiomme yhä villiä luontoa, johon kognitiivisia raja-aitoja ei ole piirretty. Käsitteelisen tieverkoston ulkopuolella avautuu mystikon kotimaa. Tietön, tietämätön, miten samalta se kuulostaakaan. Käsitteetön, käsittämätön.
Sen saatan lyhyesti paljastaa, että vapauden laaduntarkkailussa on aukkoja kahdesta syystä. Ensinnäkään me emme puhu vapaudesta tai mieti vapautta. Me mietimme vapauden puutetta, vaadimme je ruikutamme. Me puhumme vapaudesta arvona, mutta emme arvoituksena. Se on silti meille pyhä, ja kaikki mikä on pyhää, kuuluu uskonnon piiriin. Pyhyys on raja, jota arjessa ei ylitetä. Vapaudesta on ihannoinnin ja jalustalle korottamisen kautta tullut meille mitä suurin mysteeri.
Siksi vapaudesta eivät edes filosofit osaa puhua. Vapaudesta osaa meidän ajassamme puhua vain mystikko. Toinen ongelma on se, että me nielemme kaiken vapauden meissä herättämän pelon ja epätoivon, koska vapauden syyttäminen ei ole soveliasta. Vapaus on tabu ja siksikin se on pyhä. Edes kommunisteilla ei näytä olevan kykyä analysoida vapautta, sillä heilläkin on siihen liian traumaattinen suhde.
Se mitä vapaudesta haluaisin konkreettisesti sanoa ei ole millään tavoin mystistä. Siitä on vain todella työlästä puhua, koska tarvitaan niin laaja sanasto, miltei uusi kieli.
Vaikka olisin ainoa, joka on jo kymmenen vuoden ajan käsitteellisesti tutkinut paremman vapauden näkökulmaa, ja vaikka työn julkaiseiminen olisi miten tärkeää ja kiireellistä, silti minä joka aamu mietin unenpöpperössä, että mitä hittoa minun taas pitikään tänään tehdä? Sitten päähäni juolahtaa jokin ihan toinen, kenties yhtä lailla originelli aihe, mistä kirjoittaa. Innostun ja pian on ilta.
Ajatuksen katkonaisuus risteyttää ideoita ja tuottaa yllättäviä yhdistelmiä. Keskittymishäiriö voi luoda keskeytymättömän omaperäisyyden tuotantolaitoksen. Omalaatuisuus on yksinäisyyden kirous. Mikään ei minua niin ilahduttaisi kuin omien ideoitteni tunnistaminen kliseeksi. Keskinäinen arvostus on saman arvo- tai ajatteluperinteen jakamista.
On oikeastaan aika ihmeellistä, miten jonkun aivot voivat toimia niin johdonmukaisen epäjärjestelmällisesti. Minusta saisi joku neurologi oivan projektin poikkeavuudesta.
Sentään yhteen ihmiseen tässä maassa voi luottaa. Uuninpankonpoika Saku Timonen toteaa kirjoituksessaan, joka on otsikoitu Rahastamisen vapautta:
"Hallituksen päätöstä innolla hehkuttavat jankuttavat valinnanvapautta kuin taikasanaa"Joku sentään on vielä tolkuissaan. Ihan yksin en ole.
Eipä minulla muuta.
Tai no, onhan minulla aina vaikka mitä muutakin sanottavaa asioista.
Olen tässä viime aikoina raapinut kokoon kirjaa nimeltään Parempaa vapautta. Aluksi käsikirjoituksella oli nimi Kuristava vapaus, mutta sitten päädyin myöntämään, että negatiivisella asenteella ei päästä pitkälle tässä maailmassa. Jos kirjoitan ihmisten elämää ratkaisevasti parantavia tekstejä, joissa murran kansaa alistamiseen käytettyjä perimmäisiä myyttejä ja arvohimmeleitä, niin miksipä en sitten esiintyisi elämänfilosofina ja positiivisuuden profeettana.
Siitähän kirjassa on lopulta kyse, paremmasta vapaudesta. Parempaa vapautta, parempi elämä, valveutuneempi yhteiskunta.
Vapautta on meille määrällisesti tarjottu jo paljon, liikaakin. Vaihtoja on lisätty samoin kuin tilanteita, joissa saamme valita.
Vapautta riittää, mutta onko siitä laadussa mitattuna mihinkään? Mitä jos ongelmamme ei olekaan se, että tarvitsisimme enemmän vapautta, vaan parempaa vapautta?
Tämä kysymyksenasettelu on mitä otollisinta populaarin vapaudenfilosofian takakansamateriaalia. Kukapa ei haluaisi tietää mistä siinä filosofisesti, psykologisesti ja moraalisesti on kysymys.
Ja voiko sen oivalluksen avulla tehdä rahaa?
Ongelma on se, että minulla on myös asiasta paljon sanottavaa. Ideani ovat vakavia, syvällisiä ja mullistavia. Lupaan suorastaan valaistumista ja toimitan sen minkä lupaan. Paremman vapauden rakennusohjeet eivät mahdu takakanteen, eikä ajatusta pysty kiteyttämään edes yhteen blogipäivitykseen. Siksi minä kerrankin luovun yrityksestä. Osaan ilmaista kirkkaasti kaiken mitä ajan takaa, mutta en lyhyesti.
Jos Googlessa hakee sanaparia "enemmän vapautta", hakutuloksia on 16300 kpl.
Jos kirjoittaa "lisää vapautta", löytyy tuloksia 5 920 kpl.
Jos kirjoittaa "parempaa vapautta", löytää ensimmäiseltä sivulta kirjoituksen, jonka julkaisin viime kesänä. Hakutuloksia on yhteensä 66.
Riemurasiasta esimerkiksi löytyy lause:
"Mikäs sen parempaa vapautta kuin talloa toisten vapauksia..."Kirja pitäisi tietenkin kirjoittaa nopeasti ja julkaista mitä pikimmin, kääntää kymmenille kielille. Meillä on huutava hätä saada kuulutettua maailmalle ääni, joka peräänkuuluttaa laadukkaampaa vapautta ja kertoo mistä piirteistä me voimme tunnistaa ensiluokkaisen vapaudet aidoimmat raaka-aineet.
Olen jo kirjoittanut vapaudesta niin valtavan monta esseetä, että unohdan mitä on vielä sanomatta. Sitten taas jaksan perehtyä muutamiin uusiin aiheesta englanniksi kirjoitettuihin teorioihin ja huomaan käsitteen olevan jumissa suuremmassakin maailmassa. Muotoilen kysyksen ja kun mielestäni oivallan siihen sopivan ratkaisun, lakkaa koko asia pian vaivaamasta mieltäni.
Tiedän, että pitäisi koota ajatukset ja edetä järjestelmällisesti, mutta aamulla en muista asian vakavuutta. Voi olla, että minua hidastaa myös ympäröivän yhteiskunnan eetos sekä sisäistämäni kieli, jossa ei vielä koskaan ole keksitty yhdistää toisiinsa sanoja "laadukkaampaa" ja "vapautta". Sitä jotenkin aina tuntee itsensä niin yksinäiseksi, kun huomaa toistuvasti edustavansa näkökulmia, joita ei ole kognitiivisesti strukturoitu. Niinpä koko ilmiökenttää ei useimmille ole edes olemassa.
Emme ole vapaita ajattelemaan mitä parempi vapaus voisi olla, koska meillä ei ole sille sanoja.
Voisi olettaa, että sellaista työtä kutsuttaisiin filosofiaksi, mutta ennemmin filosofiksi kutsutaan henkilöä, joka on lukenut alkukielellä kaikki Immanuel Kantin pääteokset ja niiden pohjalta julkaissut väitöskirjan. Useimmin vain runoilijat saattavat liikkua keskellä sitä intutiomme yhä villiä luontoa, johon kognitiivisia raja-aitoja ei ole piirretty. Käsitteelisen tieverkoston ulkopuolella avautuu mystikon kotimaa. Tietön, tietämätön, miten samalta se kuulostaakaan. Käsitteetön, käsittämätön.
Sen saatan lyhyesti paljastaa, että vapauden laaduntarkkailussa on aukkoja kahdesta syystä. Ensinnäkään me emme puhu vapaudesta tai mieti vapautta. Me mietimme vapauden puutetta, vaadimme je ruikutamme. Me puhumme vapaudesta arvona, mutta emme arvoituksena. Se on silti meille pyhä, ja kaikki mikä on pyhää, kuuluu uskonnon piiriin. Pyhyys on raja, jota arjessa ei ylitetä. Vapaudesta on ihannoinnin ja jalustalle korottamisen kautta tullut meille mitä suurin mysteeri.
Siksi vapaudesta eivät edes filosofit osaa puhua. Vapaudesta osaa meidän ajassamme puhua vain mystikko. Toinen ongelma on se, että me nielemme kaiken vapauden meissä herättämän pelon ja epätoivon, koska vapauden syyttäminen ei ole soveliasta. Vapaus on tabu ja siksikin se on pyhä. Edes kommunisteilla ei näytä olevan kykyä analysoida vapautta, sillä heilläkin on siihen liian traumaattinen suhde.
Se mitä vapaudesta haluaisin konkreettisesti sanoa ei ole millään tavoin mystistä. Siitä on vain todella työlästä puhua, koska tarvitaan niin laaja sanasto, miltei uusi kieli.
Vaikka olisin ainoa, joka on jo kymmenen vuoden ajan käsitteellisesti tutkinut paremman vapauden näkökulmaa, ja vaikka työn julkaiseiminen olisi miten tärkeää ja kiireellistä, silti minä joka aamu mietin unenpöpperössä, että mitä hittoa minun taas pitikään tänään tehdä? Sitten päähäni juolahtaa jokin ihan toinen, kenties yhtä lailla originelli aihe, mistä kirjoittaa. Innostun ja pian on ilta.
Ajatuksen katkonaisuus risteyttää ideoita ja tuottaa yllättäviä yhdistelmiä. Keskittymishäiriö voi luoda keskeytymättömän omaperäisyyden tuotantolaitoksen. Omalaatuisuus on yksinäisyyden kirous. Mikään ei minua niin ilahduttaisi kuin omien ideoitteni tunnistaminen kliseeksi. Keskinäinen arvostus on saman arvo- tai ajatteluperinteen jakamista.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2016
Sankarillinen rikollisuus ja kelvoton lainkuuliaisuus
Robotteja on vaikea ohjelmoida suoriutumaan yllättävistä poikkeustilanteista. Ne noudattavat ennalta määritelty ohjelmointia, joten myös yllätykset täytyisi osata ennakoida. Lisäksi robotin täytyisi kyetä tunnistamaan millaisesta ongelmata on kysymys, jos jotain tavallisesta poikkeavaa tapahtuu.
Tästä syystä robotit vaativat valvontaa, päivittämistä sekä mahdollisuuden protokollan kiertämiseen manuaalisella ohjauksella.
Sama ongelma pätee lainsäädäntöön. Poliisien ja tuomioistuinten valtuudet ja toimintaohjeet ovat tarkoin ennalta määriteltyjä.
Etiikka merkitsee moraalin säätämistä metatasolla sekä mahdollistaa parhaiden käyttäytymisohjeiden manuaalisen ohjaamiseen ja ohjelmointiin. Etiikka tarjoaa paljon ajattelunvapauksia. Filosofin on pakko kyetä irtautumaan ohjelmoinnista, siinä missä taas lainsäädäntö muistuttaa automaatiota.
Eettisiä pohdiskelujen mahdollisuuksia rajoittaa sitoutuminen tietyn kulttuurin ihmiskäsitykseen ja arvomaailmaan. Hyää etiikka on myös lähes mahdotonta harjoittaa yksipuolisesti tietyn säädyn tai eturyhmän kabineteissa. Puolueiden ohjelmaan sitoutuneet älyköt harvoin kykenevät tuottamaan eettisesti laadukkaita tekstejä.
Lopputuloksena on enemmänkin moralisointia tietyistä arvolähtökohdista käsin.
Hyvä etiikka edellyttää myös sitä, että luovutaan lainsäädönnön ihailemisesta. Kuitenkaan myöskään kapinallisuuden yksipuoliseen ihailuun ei ole varaa, kuten Hollywood-elokuvissa, joissa lähes poikkeuksetta edellytetään sankailta oman käden oikeutta, jotta voidaan saavuttaa onnellinen loppu.
Lainsäädäntö voi sitoa viranomaisten kädet, vaikka 99% tunnustaisi, että teko on moraaliton ja yhteisen hyvän näkökulmasta enimmäkseen haitallinen.
Uskon, että lainsäädäntö ja viranomaisten vallan rajoittaminen mahdollistaa paremman yhteiskunnan kuin anarkia tai äärimmäinen talousliberalismi. Silti puhun vain paremmasta maailmasta, en parhaasta mahdollisesta.
Vahvasti tunnumme hyväksyneen ajatuksen, että paras mahdollinen maailma toteutuu vain unelmissa. Elokuvien fantasiatodellisuudessa lakia voidaan rikkoa siten, että pahat teot paljastuvat ja oikeus voittaa.
Elokuvat ovat viitoittaneet myös tietä maailmaan, jossa rikoksentekijät näyttäytyvät sankareina. Hakkerit, tietovuotajat ja liikeyritysten näkökulmasta "petturit" ovat surullista kyllä ainoa keino totuuden julkitulemiseksi. Silti me emme ole osannut säätää lakeja, jotka mahdollistavat tällaisen pienemmällä rikoksella paljastetun suuremman rikoksen rankaisemisen.
Rikollisin keinoin hankittu tieto ei useissakaan tapauksissa kelpaa todistusaineistoksi tuomioistuimessa. Näin on Yhdysvalloissa ollut asioiden laita jo vuosikymmeniä ja kansainväliset kauppasopimukset ovat vaarassa tuoda saman käytännön myös EU-maihin.
Olemme kollektiivisesti usein samaa mieltä siitä, että teko on moraaliton, mutta olemme sitoneet kätemme lakiin, joka ei tunne poikkeuksia. Viisas perustuslaki olisi sellainen, jossa poikkeussäännöt ovat mahdollisia törkeimmissä ja selkeimmissä tapauksissa. Pieni ripaus anarkiaa olisi kirjoitettu sisälle lakiin, jonka julkikirjoitettuna ajatuksena on ohjailla tyhmiä kansalaisia kuin aivottomia robotteja.
Ajatus saattaa kuulostaa pelottavalta. Liian usein poikkeuksiin ovat saaneet vedota yksinvaltiaat. Liian usein erityisoikeuksia on saanut ostaa rahalla. Liian usein vihaiset väkijoukot ovat halunneet ottaa lain omiin käsiinsä. Siksi kai sen siteet ovat niin ehdottomiksi kirjailtuja.
Kuulostaa julkealta toivoa, että kylmän rauhallisesti ja sydämellä harkittu moraali edes silloin tällöin saisi asettua lain yläpuolelle.
Tästä syystä robotit vaativat valvontaa, päivittämistä sekä mahdollisuuden protokollan kiertämiseen manuaalisella ohjauksella.
Sama ongelma pätee lainsäädäntöön. Poliisien ja tuomioistuinten valtuudet ja toimintaohjeet ovat tarkoin ennalta määriteltyjä.
Etiikka merkitsee moraalin säätämistä metatasolla sekä mahdollistaa parhaiden käyttäytymisohjeiden manuaalisen ohjaamiseen ja ohjelmointiin. Etiikka tarjoaa paljon ajattelunvapauksia. Filosofin on pakko kyetä irtautumaan ohjelmoinnista, siinä missä taas lainsäädäntö muistuttaa automaatiota.
Eettisiä pohdiskelujen mahdollisuuksia rajoittaa sitoutuminen tietyn kulttuurin ihmiskäsitykseen ja arvomaailmaan. Hyää etiikka on myös lähes mahdotonta harjoittaa yksipuolisesti tietyn säädyn tai eturyhmän kabineteissa. Puolueiden ohjelmaan sitoutuneet älyköt harvoin kykenevät tuottamaan eettisesti laadukkaita tekstejä.
Lopputuloksena on enemmänkin moralisointia tietyistä arvolähtökohdista käsin.
Hyvä etiikka edellyttää myös sitä, että luovutaan lainsäädönnön ihailemisesta. Kuitenkaan myöskään kapinallisuuden yksipuoliseen ihailuun ei ole varaa, kuten Hollywood-elokuvissa, joissa lähes poikkeuksetta edellytetään sankailta oman käden oikeutta, jotta voidaan saavuttaa onnellinen loppu.
Lainsäädäntö voi sitoa viranomaisten kädet, vaikka 99% tunnustaisi, että teko on moraaliton ja yhteisen hyvän näkökulmasta enimmäkseen haitallinen.
Uskon, että lainsäädäntö ja viranomaisten vallan rajoittaminen mahdollistaa paremman yhteiskunnan kuin anarkia tai äärimmäinen talousliberalismi. Silti puhun vain paremmasta maailmasta, en parhaasta mahdollisesta.
Vahvasti tunnumme hyväksyneen ajatuksen, että paras mahdollinen maailma toteutuu vain unelmissa. Elokuvien fantasiatodellisuudessa lakia voidaan rikkoa siten, että pahat teot paljastuvat ja oikeus voittaa.
Elokuvat ovat viitoittaneet myös tietä maailmaan, jossa rikoksentekijät näyttäytyvät sankareina. Hakkerit, tietovuotajat ja liikeyritysten näkökulmasta "petturit" ovat surullista kyllä ainoa keino totuuden julkitulemiseksi. Silti me emme ole osannut säätää lakeja, jotka mahdollistavat tällaisen pienemmällä rikoksella paljastetun suuremman rikoksen rankaisemisen.
Rikollisin keinoin hankittu tieto ei useissakaan tapauksissa kelpaa todistusaineistoksi tuomioistuimessa. Näin on Yhdysvalloissa ollut asioiden laita jo vuosikymmeniä ja kansainväliset kauppasopimukset ovat vaarassa tuoda saman käytännön myös EU-maihin.
Olemme kollektiivisesti usein samaa mieltä siitä, että teko on moraaliton, mutta olemme sitoneet kätemme lakiin, joka ei tunne poikkeuksia. Viisas perustuslaki olisi sellainen, jossa poikkeussäännöt ovat mahdollisia törkeimmissä ja selkeimmissä tapauksissa. Pieni ripaus anarkiaa olisi kirjoitettu sisälle lakiin, jonka julkikirjoitettuna ajatuksena on ohjailla tyhmiä kansalaisia kuin aivottomia robotteja.
Ajatus saattaa kuulostaa pelottavalta. Liian usein poikkeuksiin ovat saaneet vedota yksinvaltiaat. Liian usein erityisoikeuksia on saanut ostaa rahalla. Liian usein vihaiset väkijoukot ovat halunneet ottaa lain omiin käsiinsä. Siksi kai sen siteet ovat niin ehdottomiksi kirjailtuja.
Kuulostaa julkealta toivoa, että kylmän rauhallisesti ja sydämellä harkittu moraali edes silloin tällöin saisi asettua lain yläpuolelle.
torstai 31. maaliskuuta 2016
Ajatuksia kuvataiteilijan kirjallisesta opinnäytteestä
Monille kuvataiteilijoille kirjalliset tehtävät tuottavat vaikeuksia. Taiteen opinnäytetyöstä herännyt kohu ei ole kuitenkaan saanut blogeja laulamaan. Äkkiseltään en löytänyt ensimmäitäkään kuvataiteilijaa, joka olisi omin valtuuksin kommentoinut kohua. Vakavaa ammatillista keskustelua ei syntynyt myöskään lastensairaalan Kiiski-veistoksesta, ainakaan julkisesti. No, tässä tulee vähän rönsyilevää analyysiä kuvataiteilijan elämänkohtaloista.
Kirjailijantyön ohessa olen harrastanut bloggaamista yli viisi vuotta. Minulle ei ole mikään ongelma pyöräyttää pidempääkään tekstiä aiheesta kuin aiheesta. Kirjoitan säännöllisesti 10 sivua päivässä, ja kuukaudessa vaivatta 10 vaihtelevan laatuista vuolatusta. Aiheesta kuin aiheesta.
Koulussa minulle kuitenkin pakkoruotsi tuotti valtavia ongelmia. Ylioppilaskirjoitukset läpäisin rimaa hipoen ja yliopistolla jouduin yrittämään yhtä pakollista kurssia kolmesti, ennen kuin pääsin läpi. Etenkin suullinen esitelmä ja keskustelu tuottivat tuskaa. Olen aina ollut huonosti motivoitunut opiskelemaan kieliä. En jaksa päntätä sanalistoja tai kielioppia, eivätkä edes monesti käytetyt ilmaisut tartu päähäni tuosta vain.
Pakkoruotsiin liittyy valtavasti ahdistusta ja se on niellyt elämästäni paljon aikaa, jota en usko kehnon kielitaitoni ikinä korvaavan. Ruotsinkielisestä Kalle Ankasta sentään ymmärsin muutaman puhekuplan, kun kerran sarjista selailin. Ehkä sekin jotain auttaa elämässä, että lyhyiden kielien vastapainoksi suoritin pitkänä vitutuksen oppimäärän.
Maaliskuun alussa uutisoitiin taiteen alan opinnäytetyöstä, joka ilmeisesti oli täynnä sekalaista hölynpölyä:
Salaliittoteorioilla korkeakoulututkinto - lopputyot kirjavia
Olen pitkään uumoillut, että korkeakoulut päästävät oppilaita läpi liian helpolla, sillä ne tarvitsevat valmistuneita saadakseen valtion tukea.
Tässä(kään) keskustelussa ei huomio kiinnittynyt kannustusjärjestelmien ristiriitoihin, vaan taiteen alaan sinänsä:
Opinnäytteen toinen ohjaaja Matti Velhonoja puolustaa käytäntöä varsin tolkullisesti, lempeällä otteella:
Toinen puoli on sitten se, että joillakin voi myös nousta kusi nuppiin ja he ajattelevat, että taiteilijana he saavat olla kaiken mailman byrokratian ja muun paskan yläpuolella.
Viime viikolla kohu palasi uutisotsikoihin. Kuvataiteilija Martti Virtanen ehdotti koko käytännöstä luopumista:
Kuten otsikossa lukee, kirjallisesta lopputyöstä ei aiota luopua:
Ymmärrän, että kaikki taiteilijat eivät tunne kirjoittamista omaksi lajikseen. Kuvataiteet tai musiikki voivat olla esimerkiksi lukihäiriöiselle oma ilmaisukeino. Koulussa piirrostaitojen kehittämistä on ehkä edistänyt se, ettei tunnilla ole kokenut opetusta mielekkääksi. Itsekin piirtelin vuosia kirjojen marginaaleihin ja ruutuvihkoihin, kunnes piirrokset vaihtuivat runoihin, ja sille tielle jäin.
Äidinkielen tunnilla korostettiin, että kielitaito mittaa myös ajattelun tasoa. Siksi kai koetan ajatella myös muiden ihmisten puolesta ja toimin runoilun ohessa jonkinlaisena kansakunnan konsulttina.
Kärsivänä taiteilijana tiedän, miten vaikea on joskus seurata ohjeita ja pysyä opetussuunnitelmassa. Kutsumus huutaa kuin olisin sen koira ja noutaisin keppiä. Jos tekemisen halu on polttava, niin työ tempaa mukaansa, vaikka se kohdistuisi muiden näkökulmasta väärään kohteeseen.
Innostuessani minun on liki mahdotonta ymmärtää sitä järkipuhetta, joka kehottaa ottamaan etäisyyttä kirjoittamiseen ja esimerkiksi käymään suihkussa ja syömään jotain. Myönnän, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, verensokeri, mutta teen sen ihan kohta. Nyt minun täytyy kirjoittaa valmiiksi tämä yksi pieni juttu. Enintään viisi liuskaa lisää.
Syytän vuoroin lahjakkuutta ja vuoroin keskittymishäiriötä. Välillä ne näyttäyutyvät yhtenä ja samana asiana. ADHD kohtaa vaaratilanteita ja illuusioiden murentuessa (tai vain rutiinien puutteesta) havahtuu muiden ihmisten ongelmiin. Rikkinäinen focus samaistuu hetkeksi iloon, hetkeksi tragedian, ja sitten kääntää selkänsä kaiken, kun jotain uutta liikkuu ääreisnäössä.
ADHD saa aikaiseksi. Paljon syntyy, mutta vääriä asioita, eri lähtökohdasta kuin pyydettiin. Eri johtopäätöksin kuin toivottiin.
Ei ihmisellä tietenkään tarvitse olla selkeää syytä sille, miksi hän kokee kirjallisen ilmaisun vaikeaksi. Myös pakollisuus voi ja saa tuottaa valtavasti ahdistusta. Ehdottomuus vain tekee poikkeavien ihmisten elämästä entistä vaikeampaa, jos oppilaitos ei yritä kehittää häntä myös siinä taidossa.
Väitän, että pitkän tekstin kirjoittaminen voi kirjoituskammoisen silmissä näyttäytyä hieman kuin jyrkkänä portaikkona liikuntarajoitteiselle. Tunne on kuin Hithcokin Vertigosta. Maailma pyörii silmissä. Pala on kurkussa ja paniikkikohtaus lähellä. En kykene.
Pidän myös jokseenkin kyseenalaisena sitä, jos kuvataiteilijan valmistumisen ehtona on kirjallinen tuotos, silloin kun myönnetään, ettei siitä ei ole hyötyä hänen urallaan. Opintojen aikanakaan ei nähdä tarpeelliseksi valmentaa oppilaita juuri "opinnäytteen" kirjoittamiseen. Pahin jätetään lopuksi ja puolustellaan "eihän niitä taitoja myöhemmin tarvitse, mutta yrittäisit nyt meidän iloksemme ja omaksi parhaaksesi".
Kyllä asiantuntija näkee itse teoksesta onko esteettinen näkemys kehittynyt ja teoreettinen oppi mennyt ollenkaan perille. Ainakaan taiteilijan kirjallisia töitä ei voi arvioida samoilla kriteereillä kuin vaikkapa historian maisteria, jonka tulisi hallita sekä tieteellinen metodi että kirjallisesti sulava kerronta. Totta hitossa taiteen opinnäytetyöt pahimmillaan edustavat pahinta mitä löytyy.
Ongelma ei silti ole toivoton, jos asioita johdonmukaistaa. Miksi ei kirjoitettaisi tekstejä, joiden vaatimiselle on vankempi perusta?
Jos kuvataiteilijan tulee urallaan kirjoittaa ensi sijassa apurahahakemuksia, niin luulisi olevan johdonmukaisinta, että keskitytään juuri niihin. Opinnäytteiden sijasta kirjoitustehtävänä olisi siis esimerkiksi apurahojen projektisuunnitelma.
Yritin löytää netistä kuvatailijoiden omakohtaisia kokemuksia opinnäytteestä. Tiina Paananen tunnustaa angstit melko peittelemättä Turun AMK:n sivuilla julkaistussa artikkelissaan:
Kyse on traditioista ja halusta omaksua muiden akateemisten aineiden perinteitä. Mimeettisesti halutaan tehdä sitä mitä muutakin.
Kuvataitelijalle kirjallisista taidoista on varmasti elämässä hyötyä, mutta "opinnäyte" on kenties väärin kohdistettu. Miksi ei kuvataiteilija alusta saakka opettelisi tuottamaan tekstilajeja, joista hän oikeasti on riippuvainen - siis etenkin apurahahakemuksia ja niiden työsuunnitelmia.
Tunnen joitakin taiteilijoita, jotka ovat usein mukana ryhmäproduktioissa ja saavat aikaan hienoja näyttelyjä. He näkyvät sen verran, koska joku muu hakee rahaa yhdistykselle tai työryhmälle, jossa he ovat mukana. Moni taitava taiteilija jää ilman henkilökohtaisia apurahoja, koska hän on totaalisen surkea kertomaan selkeästi ja vakuuttavaksi miksi hän on hyvä ja tarvitsee rahaa.
Kun näyttely lähenee niin joku toinen kirjoittaa lehdistötiedotteet. Joku toinen kutsuu sähköpostilla paikallislehden toimittajan avajaisiin. Taiteilijalla on siis hyvä olla kirjallisia taitoja tai edes puoliso, joka hallitsee sen puolen. Jos ei puolisoa niin kollektiivi. Tai manageri tai mesenaatti. Suomessa, just joo.
Jos joku opettaja tätä lukee niin jättäkää kirjalliset vaatimukset muilta osin ennalleen, mutta määritelkää rehellisemmin mitä varten kirjoittaminen on tarpeellista:
Ensin tulevat raha ja näkyvyys. Jos hyvin käy niin ehkä kerran viidessä vuodessa joku on kiinnostunut taideteoksen teoreettisista aspekteista. Ei niitäkään kannata paperille laittaa. Hauskempaa on tarjota runoilijalle kaljat ja höpöttää pitkälle yöhön diippiä shittiä omista megalomaanisista visioista.
Kaikki olisi tässä maassa paremmin, jos meillä olisi sellaisia taidekriitikoita, jotka käyvät runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden kanssa kaljalla, ja sitten aamuyöllä lennosta laativat paikallislehteen koko sivun analyysin kaikista niistä persoonallisuuden häiriöistä ja traumoista, joista näyttely kumpuaa. Sitä olisi ilo lukea. Silloin meillä olisi toivoa renessassista.
Kirjailijantyön ohessa olen harrastanut bloggaamista yli viisi vuotta. Minulle ei ole mikään ongelma pyöräyttää pidempääkään tekstiä aiheesta kuin aiheesta. Kirjoitan säännöllisesti 10 sivua päivässä, ja kuukaudessa vaivatta 10 vaihtelevan laatuista vuolatusta. Aiheesta kuin aiheesta.
Koulussa minulle kuitenkin pakkoruotsi tuotti valtavia ongelmia. Ylioppilaskirjoitukset läpäisin rimaa hipoen ja yliopistolla jouduin yrittämään yhtä pakollista kurssia kolmesti, ennen kuin pääsin läpi. Etenkin suullinen esitelmä ja keskustelu tuottivat tuskaa. Olen aina ollut huonosti motivoitunut opiskelemaan kieliä. En jaksa päntätä sanalistoja tai kielioppia, eivätkä edes monesti käytetyt ilmaisut tartu päähäni tuosta vain.
Pakkoruotsiin liittyy valtavasti ahdistusta ja se on niellyt elämästäni paljon aikaa, jota en usko kehnon kielitaitoni ikinä korvaavan. Ruotsinkielisestä Kalle Ankasta sentään ymmärsin muutaman puhekuplan, kun kerran sarjista selailin. Ehkä sekin jotain auttaa elämässä, että lyhyiden kielien vastapainoksi suoritin pitkänä vitutuksen oppimäärän.
Kohu surkeasta opinnäytetyöstä taiteen alalla
Maaliskuun alussa uutisoitiin taiteen alan opinnäytetyöstä, joka ilmeisesti oli täynnä sekalaista hölynpölyä:
Salaliittoteorioilla korkeakoulututkinto - lopputyot kirjavia
Olen pitkään uumoillut, että korkeakoulut päästävät oppilaita läpi liian helpolla, sillä ne tarvitsevat valmistuneita saadakseen valtion tukea.
Tässä(kään) keskustelussa ei huomio kiinnittynyt kannustusjärjestelmien ristiriitoihin, vaan taiteen alaan sinänsä:
"Satakunnan ammattikorkeakoulu selittää erikoisen opinnäytetyön hyväksymistä sillä, että kyse on taiteen alan opinnäytetyöstä."Ok. Selitys kuulostaa selittelyltä, mutta mennään nyt tällä. Valmistumisen rimaa on monella alalla laskettu, mutta varmaan taiteen opinnäytetöissä häröily on omalla levelillään.
Opinnäytteen toinen ohjaaja Matti Velhonoja puolustaa käytäntöä varsin tolkullisesti, lempeällä otteella:
- Sama tekijä maalaa ja kirjoittaa... Opiskelijoiden taideteokset tarvitsevat julkisuutta - eivät tekstit, Velhonoja korostaa.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016031121248051_uu.shtmlLuulisi opettajien yleisemminkin myöntävän, että taiteilijoiden joukkoon mahtuu aina niitä, joilla tietyissä elämän perustaidoissa on alttiuksia surkeudelle ja angstille; matikkahäiriötä, epäsosiaalisuutta ja traumoja. Siksikin motivaatiota taiteeseen riittää. Aikaa ja energiaa heillä ehkä olisi enemmän taiteelle, jos heitä kannustettaisiin tekemään asioita, jotka he osaavat parhaiten.
Toinen puoli on sitten se, että joillakin voi myös nousta kusi nuppiin ja he ajattelevat, että taiteilijana he saavat olla kaiken mailman byrokratian ja muun paskan yläpuolella.
Viime viikolla kohu palasi uutisotsikoihin. Kuvataiteilija Martti Virtanen ehdotti koko käytännöstä luopumista:
– Teoriaopetus lopputöihin liittyen on turhaa. Kankaanpäässä tämä oli avoimesti kaikkien tiedossa: lopputyötä pidettiin välttämättömänä pahana.AMKn opinnaytekohulle piste - taiteilija ei pysty välttämään kirjallista opinnaytetyötä
Kuten otsikossa lukee, kirjallisesta lopputyöstä ei aiota luopua:
– Näen vieraana, että raportti ei kuuluisi opinnäytetöihin. Niihin kuuluu myös viestinnällinen puoli eli asiantuntijateksti, jossa tuodaan esille niitä lähtökohtia, perusteita ja prosessia, joiden pohjalta taideteos on syntynyt, Rissanen sanoo.Raportti ja viestinnällinen puoli: oman tekemisen perusteita. Minun korvaani kuulostaa enemmänkin apurahahakemukselta kuin opinnäytteeltä.
Henkiset esteet ovat yksilöllisiä ja ulkopuolisen voi olla vaikea ottaa niitä todesta
Ymmärrän, että kaikki taiteilijat eivät tunne kirjoittamista omaksi lajikseen. Kuvataiteet tai musiikki voivat olla esimerkiksi lukihäiriöiselle oma ilmaisukeino. Koulussa piirrostaitojen kehittämistä on ehkä edistänyt se, ettei tunnilla ole kokenut opetusta mielekkääksi. Itsekin piirtelin vuosia kirjojen marginaaleihin ja ruutuvihkoihin, kunnes piirrokset vaihtuivat runoihin, ja sille tielle jäin.
Äidinkielen tunnilla korostettiin, että kielitaito mittaa myös ajattelun tasoa. Siksi kai koetan ajatella myös muiden ihmisten puolesta ja toimin runoilun ohessa jonkinlaisena kansakunnan konsulttina.
Kärsivänä taiteilijana tiedän, miten vaikea on joskus seurata ohjeita ja pysyä opetussuunnitelmassa. Kutsumus huutaa kuin olisin sen koira ja noutaisin keppiä. Jos tekemisen halu on polttava, niin työ tempaa mukaansa, vaikka se kohdistuisi muiden näkökulmasta väärään kohteeseen.
Innostuessani minun on liki mahdotonta ymmärtää sitä järkipuhetta, joka kehottaa ottamaan etäisyyttä kirjoittamiseen ja esimerkiksi käymään suihkussa ja syömään jotain. Myönnän, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, verensokeri, mutta teen sen ihan kohta. Nyt minun täytyy kirjoittaa valmiiksi tämä yksi pieni juttu. Enintään viisi liuskaa lisää.
Syytän vuoroin lahjakkuutta ja vuoroin keskittymishäiriötä. Välillä ne näyttäyutyvät yhtenä ja samana asiana. ADHD kohtaa vaaratilanteita ja illuusioiden murentuessa (tai vain rutiinien puutteesta) havahtuu muiden ihmisten ongelmiin. Rikkinäinen focus samaistuu hetkeksi iloon, hetkeksi tragedian, ja sitten kääntää selkänsä kaiken, kun jotain uutta liikkuu ääreisnäössä.
ADHD saa aikaiseksi. Paljon syntyy, mutta vääriä asioita, eri lähtökohdasta kuin pyydettiin. Eri johtopäätöksin kuin toivottiin.
Ei ihmisellä tietenkään tarvitse olla selkeää syytä sille, miksi hän kokee kirjallisen ilmaisun vaikeaksi. Myös pakollisuus voi ja saa tuottaa valtavasti ahdistusta. Ehdottomuus vain tekee poikkeavien ihmisten elämästä entistä vaikeampaa, jos oppilaitos ei yritä kehittää häntä myös siinä taidossa.
Väitän, että pitkän tekstin kirjoittaminen voi kirjoituskammoisen silmissä näyttäytyä hieman kuin jyrkkänä portaikkona liikuntarajoitteiselle. Tunne on kuin Hithcokin Vertigosta. Maailma pyörii silmissä. Pala on kurkussa ja paniikkikohtaus lähellä. En kykene.
Pidän myös jokseenkin kyseenalaisena sitä, jos kuvataiteilijan valmistumisen ehtona on kirjallinen tuotos, silloin kun myönnetään, ettei siitä ei ole hyötyä hänen urallaan. Opintojen aikanakaan ei nähdä tarpeelliseksi valmentaa oppilaita juuri "opinnäytteen" kirjoittamiseen. Pahin jätetään lopuksi ja puolustellaan "eihän niitä taitoja myöhemmin tarvitse, mutta yrittäisit nyt meidän iloksemme ja omaksi parhaaksesi".
Kyllä asiantuntija näkee itse teoksesta onko esteettinen näkemys kehittynyt ja teoreettinen oppi mennyt ollenkaan perille. Ainakaan taiteilijan kirjallisia töitä ei voi arvioida samoilla kriteereillä kuin vaikkapa historian maisteria, jonka tulisi hallita sekä tieteellinen metodi että kirjallisesti sulava kerronta. Totta hitossa taiteen opinnäytetyöt pahimmillaan edustavat pahinta mitä löytyy.
Ongelma ei silti ole toivoton, jos asioita johdonmukaistaa. Miksi ei kirjoitettaisi tekstejä, joiden vaatimiselle on vankempi perusta?
Ehdotus: Muutetaan opinnäytteet rehellisesti työsuunnitelmiksi ja lehdistötiedotteiksi
Jos kuvataiteilijan tulee urallaan kirjoittaa ensi sijassa apurahahakemuksia, niin luulisi olevan johdonmukaisinta, että keskitytään juuri niihin. Opinnäytteiden sijasta kirjoitustehtävänä olisi siis esimerkiksi apurahojen projektisuunnitelma.
Yritin löytää netistä kuvatailijoiden omakohtaisia kokemuksia opinnäytteestä. Tiina Paananen tunnustaa angstit melko peittelemättä Turun AMK:n sivuilla julkaistussa artikkelissaan:
"Opinnäyte, tuo valmistumista edeltävä via dolorosa.
...siitä jäi pysyvät traumat. Aihe ei kiinnostanut yhtään mutta paperit oli saatava ulos.
Mitä tapahtuu tehdyille töille? Lukeeko niitä joku?
− Kyllä niitä ilmeisesti joku lukee, kun kohukin nousi"
Turkuamk.fi - Ou-nou-opinnayteJopa kirjoitustehtävän puolustajat tuntuvat myöntävän, että opinnäyte edustaa tekstityyppiä, johon ei enää palata kuvataiteilijan uralla. Opinnäyte on epämääräinen abstraktio, jonka tyyliä tai tarkoitusta ei ole selkeästi määritelty. Sen funktio on lähinnä hierarkinen: oppilas kirjoittaa, jotta hän lepyttäisi akatemian jumalat, joiden tiet ovat tuntemattomat ja jotka asuvat pilvien pimennossa.
Kyse on traditioista ja halusta omaksua muiden akateemisten aineiden perinteitä. Mimeettisesti halutaan tehdä sitä mitä muutakin.
Kuvataitelijalle kirjallisista taidoista on varmasti elämässä hyötyä, mutta "opinnäyte" on kenties väärin kohdistettu. Miksi ei kuvataiteilija alusta saakka opettelisi tuottamaan tekstilajeja, joista hän oikeasti on riippuvainen - siis etenkin apurahahakemuksia ja niiden työsuunnitelmia.
Tunnen joitakin taiteilijoita, jotka ovat usein mukana ryhmäproduktioissa ja saavat aikaan hienoja näyttelyjä. He näkyvät sen verran, koska joku muu hakee rahaa yhdistykselle tai työryhmälle, jossa he ovat mukana. Moni taitava taiteilija jää ilman henkilökohtaisia apurahoja, koska hän on totaalisen surkea kertomaan selkeästi ja vakuuttavaksi miksi hän on hyvä ja tarvitsee rahaa.
Kun näyttely lähenee niin joku toinen kirjoittaa lehdistötiedotteet. Joku toinen kutsuu sähköpostilla paikallislehden toimittajan avajaisiin. Taiteilijalla on siis hyvä olla kirjallisia taitoja tai edes puoliso, joka hallitsee sen puolen. Jos ei puolisoa niin kollektiivi. Tai manageri tai mesenaatti. Suomessa, just joo.
Jos joku opettaja tätä lukee niin jättäkää kirjalliset vaatimukset muilta osin ennalleen, mutta määritelkää rehellisemmin mitä varten kirjoittaminen on tarpeellista:
Ensin tulevat raha ja näkyvyys. Jos hyvin käy niin ehkä kerran viidessä vuodessa joku on kiinnostunut taideteoksen teoreettisista aspekteista. Ei niitäkään kannata paperille laittaa. Hauskempaa on tarjota runoilijalle kaljat ja höpöttää pitkälle yöhön diippiä shittiä omista megalomaanisista visioista.
Kaikki olisi tässä maassa paremmin, jos meillä olisi sellaisia taidekriitikoita, jotka käyvät runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden kanssa kaljalla, ja sitten aamuyöllä lennosta laativat paikallislehteen koko sivun analyysin kaikista niistä persoonallisuuden häiriöistä ja traumoista, joista näyttely kumpuaa. Sitä olisi ilo lukea. Silloin meillä olisi toivoa renessassista.
tiistai 22. maaliskuuta 2016
Minusta tulisi huono robotti, hurraa
Tein Sitran sivuilla kuntotestin:
http://kuntotesti.sitra.fi/
Omia vahvuuksia kysyttäessä valitsin luovuuden, ongelmanratkaisukyvyn, empaattisuuden ja verkostoitumistaidot (ainakin minulla on paljon facebook-kavereita).
Yrittäjien suvuilla Sitran julkaisemia tuloksia kommentoidaan näin:
Koska itse olen työtön ja koska työtä löytäneistä ihmisistä enemmistö pitää omana vahvuutenaan luotettavuutta, hyvää asennetta ja ahkeruutta, varmaan on ihan loogista ajatella, että ne ovat todennäköisemmin avaintaitoja nykyaikaisessa työelämässä.
http://kuntotesti.sitra.fi/
Omia vahvuuksia kysyttäessä valitsin luovuuden, ongelmanratkaisukyvyn, empaattisuuden ja verkostoitumistaidot (ainakin minulla on paljon facebook-kavereita).
Yrittäjien suvuilla Sitran julkaisemia tuloksia kommentoidaan näin:
"Yli puolet työntekijöistä pitää vahvuuksinaan luotettavuutta, hyvää asennetta ja ahkeruutta. Vain harva kokee vahvuudekseen luovuuden, empaattisuuden ja verkostoitumistaidot.
Verkostoitumista pitää vahvuutenaan ainoastaan kuusi prosenttia työnhakijoista.
– Se on todella pieni luku, jos otetaan huomioon, että tulevaisuuden työmarkkinoilla korostuvat sellaiset taidot, joihin koneet ja robotit eivät kykene – eli muun muassa luovuus, vuorovaikutus ja verkostoituminen. Onkin perusteltua kysyä, miten pitkälle nykyiset vahvuudet suomalaisia kantavat, Hyttinen sanoo."http://www.yrittajat.fi/fi-FI/uutisarkisto/a/uutisarkisto/rekrytoinnista-ilmi-yllattavia-lukuja-avoin-tyonhaku-tehotonta
Koska itse olen työtön ja koska työtä löytäneistä ihmisistä enemmistö pitää omana vahvuutenaan luotettavuutta, hyvää asennetta ja ahkeruutta, varmaan on ihan loogista ajatella, että ne ovat todennäköisemmin avaintaitoja nykyaikaisessa työelämässä.
Tuota luovuutta kaipaavaa tulevaisuuden maailmaa tässä on odotettu saapuvaksi jo parikymmentä vuotta. Sen kun näkisi, että joku oikeasti tahtoisi maksaa luovalle ihmiselle rahaa luovuudesta tai älykkäälle ihmisellä ongelmanratkaisukyvystä. En muista nähneeni vielä yhden ainoaa työpaikkailmoitusta, jossa yritys etsisi henkilöä käyttämään luovuuttaan ja ratkomaan ongelmia - tai olemaan empaattinen.
Mitä tulee väärään asenteeseen, niin siinä olen mestari. Kyselemättä totteleminen on heikoin taitoni. Ahkeruus tulee varmaan seuraavana, eikä luotettavuudestakaan niin taetta. Ainakaan en osaa tehdä asioita kellon mukaan. Toisin sanoen minusta tulisi huono robotti, mutta ei minulla silti ole myöskään kysyntää työelämässä.
Robotit korvaavat töitä, mutta tilalle tulevat luovat ammatit perustuvat ilmaiseen työhön ja edellyttävät valmiutta sinnitellä pienipalkaisena freelancerina suuressa epävarmuudessa.
On tyydyttävä elämään ikuisena opiskelijana ilman ikuista opintotukea.
Vaikka talouden vaatimukset muuttuisivat, niin epäilen että ihmisen perusluonne kovin äkkiä muuttuu aivan toiseksi. Työnantaja varmaan tulevaisuudessakin palkkaa ennemmin alaisen, joka ei ole häntä itseään älykkäämpi, eikä vahingossakaan saa mitään luovia päähänpistoja.
Asenne tietenkin ratkaisee paljon. Minä olen viimeinen ihminen, josta kannataisi ottaa mallia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)