David Bowie on kuollut

Kesällä 1986 jännitin koulun alkamista alkamista, kun näin Sky Channelilta mainoksen fantasiaelokuvasta Labyrintti. Elokuvasta kohuttiin muun muassa siksi, että siihen olivat tehneet hahmoja Muppetit-sarjan luoneet nukketaiteilijat Jim Henson ja Frank Oz. Muppetit olivat minulle luonnollisesti suuri juttu.

Elokuvan trailerissa shown kuitenkin varasti David Bowie, joka oli pelottava hahmo. Kun useita vuosia myöhemmin näin elokuvan sillä tavoin, että tajusinkin siitä jotain, Bowie varasti show'n jälleen. Silloin olin jo tähden suuri fani ja katsoin Labyrintin nostalgiasyistä.

Labyrintti asettuu mielikuvissani samalle viivalle Päättymättömän tarinan (1984), Mustan kristallin ja Arkajalkojen (The Goonies, 1985) kanssa. Kyynel tulee silmään tietyistä kohtauksista tai pelkästä musiikeista.

Bowie puolestaan asettuu samaan kategoriaan John Lennonin, Freddie Mercuryn tai Bob Dylanin kanssa. Henkinen ja taiteellinen vaikutus on ollut jättiläismäinen.

David Bowie on Queenin ja Beatlesin ohella ainoita laajan tuotannon luoneita artisteja, joiden musiikista olen halunnut kuulla kaiken. Jokaisen albumin jujun olen yrittänyt sisäistää, ja löytää jotain rakastettavaa jopa niistä 2000-luvun levyistä, jotka eivät ole alkuun ollenkaan täyttäneet odotuksia... eivätkä ehkä myöhemminkään.

Bowien kohdalla palaan aina muutamaan kiistattomaan suosikkialbumiin, josta ylitse muiden on luonnollisesti Ziggy Stardust and the Spiders of Mars. Kakkosta on paljon vaikeampi valita. Outside 1. teki minuun myös suuren vaikutuksen, koska kävin katsomassa keikan Helsingin jäähallissa talvella 1995-96. Syöksyimme varaamaan paikat eturivistä ja Bowie oli esityksen aikana vain kahden metrin päässä.

Tärkeä osa Bowien neroutta olivat musiikkivideot. Tuntui, että kaikkein omaperäisimpiä videoita olivat 80-luvulla tehneet juuri Queen ja Bowie. 90-luvulla hankin VHS-kasetille kummankin bändin videokokoelmat, sillä Youtubea ei vielä pitkään aikaan ollut olemassakaan. Videota ostaessa tuntui vallankumoukselliselta tietää, että kotona näkisin viimeinkin noin kymmenen videota, jotka eivät pyörineet Mtv:llä. Niitä ei ollut mahdollista nähdä mistään.

Oman äänen kritiikki, lyhyt oppimäärä

Bowiella on ollut suuri vaikutus myös runouteeni. Olen oikeastaan koko aikuisikäni ajatellut, että ajatus "omasta äänestä" on hullunkurinen. Minusta itsensä brändääminen ja tunnistettava tyyli kuulostavat enemmänkin vankilalta kuin vapaudelta.

Uskon siihen, että on kyettävä luopumaan itsestään tullakseen omaksi itsekseen, vaikka eihän se tietenkään aina onnistu. Bowiellakin on täysin tunnistettava ääni, vaikka hän miten muuttuisi. Hänen muuntautumisensa on myös eräänlainen varma sormenjälki.

Vaikka omaa tyyliä ei voisikaan paeta, en näe tarpeelliseksi sen tavoittelemista. Jos asioita tekee riittävän kauan ja riittävällä intohimolla, oma tekemisen tyyli kyllä löytyy. Sen tavoitteleminen vie huomion oleellisesta. Emme me tule erilaisiksi väkisin yrittämällä. Muutumme vain niiden asioiden antiteesiksi, joista yritämme erottautua.

On parempi, ettei pyristele minkään pakkomielteisen oman jutun perässä, vaan tekee asioita niin kuin näkee laadukkaaksi. Usein se edellyttää kompromissien tekemistä omia mieltymyksiä kohtaan. Eriävä mielipide tai oma mieltymys voi olla loppujen lopuksi ihan hemmetin ääliömäinen ja silloin siitä on parempi hankkiutua eroon. Mikään ei arvokasta vain siksi, että se olisi omaa. Sana idiootti on alkujaan tarkoittanut "omalaistaan" tai "itsensä näköistä", eli "omaperäisyydentavoittelijaa". Erottuuhan sitä joukosta, jos pukee kukkaruukun hatuksi tai kakkaa julkisella paikalla.

Vaikka Bowien parhaat levyt syntyivät hänen "nuoruudessaan", onnistui hän säväyttämään monilla yksittäisillä hiteillä, joissa oli tavoitettu jotakin aivan uutta. Bowie myös häikäilemättömästi varasti muilta luodakseen uusiksi oman nahkansa. Sillä tavoin taidetta on tehtävä: tekniikoiden omistusoikeutta ei voi kunnioittaa, vaan hyödynnettävä kaikki mahdollisuudet.

Levyllä Black tie white noise (1992) Bowie esimerkiksi laulaa coverina Scott Walkerin biisin "Nite flights". Jos vuonna 1978 ilmestynyttä Walker Brothersin levyä Nite flights kuuntelee kunnolla, huomaa että Bowie on varastanut siitä melkein koko myöhemmän tyylinsä.

Tällaista arkealogiaa voi harrastaa enemmänkin ja löytää monia hienoja artisteja, jotka ovat tehneet Bowien kanssa myös yhteistyötä, ja joilta hän on aina varastanut jonkin pienen teknisen maneerin, tai useammankin. Vaikutukset kulkevat kumpaankin suuntaan. Myöhemmin esimerkiksi vuoden 1995 Tilt-albumilla Scott Walker omaksui lauluunsa sävyjä Bowielta.

Bowien fanittaminen on hieno johdantokurssi koko 1900-luvun lopun taiteisiin.