http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/10/tasta-syysta-tyopaikat-ja-tyottomat.html
Kirjoituksen lopussa kritisoin nykyään yleistä vaatimusta röyhkeyteen ja itsensä markkinoimiseen. Haluan nyt pureutua ongelmaan hieman useammalta kantilta, mutta ajatus on edelleen sama: vaatimus itsensä brändäämisestä ja varmasta esiintymisestä on laajassa katsannossa täysin kestämätön.
Ensinnäkin yhteiskunnalle tuottaa valtavasti haittaa se, jos parhaassa työiässä olevat ihmiset käyttävät suurimman osan tarmostaan ulkoisen kelpoisuutensa todistamiseen.
1.) Työ, joka tehdään oman ansioluettelon täydentämiseksi, ei kasvata kansantuotetta. On aivan älytöntä keskittyä koulutuksessa siihen, että ihmiset saisivat töitä, kun ennemmin tulisi keskittyä siihen, että he osaavat tehdä niitä töitä, joita lupaavat osaavansa.
Todistelun tarve on lisääntynyt lähinnä siksi, että työelämän ympärillä on aiempaa enemmän portteja, joista on aiempaa vaikeampi päästä sisään. Työllistymisen esteistä on yksipuolisesti syytetty lainsäädäntöä, mutta täytyisi ymmärtää kuinka ne ovat yhtä lailla ideologisia tai maan tapaan, eli normistoon perustuvia.
Puhumme paljon norminpurkutalkoista, mutta "normin" käsitellä ei tällöin ymmärretä sosiologisesti, jossa normit ovat sanattoja sopimuksia. Eduskunta säätää lakeja, ei normeja. Normien säätämiseen osallistumme me kaikki kollektiivisesti, mutta eniten vastuuta normeista on niillä, joilla on eniten valtaa.
2.) Vaatimus itsensä ulkoisesta ehostamisesta (eli pukeutumisesta, hymyilystä, varmuudesta ja reippaasta aloitteellisuudesta) on tuttua amerikkalaisesta kulttuurista, mutta se tuottaa Suomessa valtavia henkisiä ristiriitoja.
Meidän perinteinen vahvuutemme on ainakin historiakirjojen mukaan perustunut rehellisyyteen sekä luterilaiseen työmoraaliin, johon kuuluu vaatimattomuus. Pöyhkeyly ja itsensä korostaminen saa todellisuudessa useimmat suomalaiset voimaan pahoin, vaikka se edistäisikin heidän uraansa.
Kun valheellisella itse-ehostuksella ja kyynärpäätaktiikoilla on saavutettu kauan tavoiteltu työpaikka, tekeekö se ihmisestä oikeasti itsevarmemman? Tuskin. Paljon todennäköisempää on, että hän tuntee olevansa luihu paska, joka on saavuttanut asemansa vain, koska uskalsi olla muita röyhkeämpi.
Itsensä kehumisen jälkeen myös paineet ovat suuremmat, koska lupaukset ovat olleet suuremmat. Rehellisyysparadigma ei voi elää rinnakkain itsensä brändäämisen kulttuurin kanssa, koska asteittain me alamme kadottaa luottamuksemme siihen, että toinen ihminen osaa sen mitä lupaa. Olemmehan tottuneet kuulemaan aika huimia lupauksia.
Suomalaisten keskinäisen luottamukseen onkin nähty viime vuosina murentuvan ennätysvauhtia, kun kaikki korkeaan asemaan päässeet poliitikot ovat päällystäneet uransa mitä huimemmilla visioilla, joista ei ole satojen miljoonien haaskauksen jälkeen seurannut mitään konkreettisia parannuksia.
Jos siis näet jossakin oppaassa hölynpölypuhetta, suosittelen että suljet kirjan ja etsin toisen kirjoitttajan, jonka neuvoissa on enemmän järkeä. Mitä vanhempi teos, sen parempi.
3.) Minun olisi oikeastaan kuulunut aloittaa siitä, että itsevarmuuden vaatiminen on luonnotonta, koska monilla ei vain ole rahkeita esiintymisrohkeuteen, reippaaseen aloitteellisuuteen ja itsevarmoihin puheenvuoroihin.
En haluaisi kuitenkaan puhua "luonnollisuudesta" tai "epäluonnollisuudesta", koska se on lähes varmuudella paskapuhetta. Monet meistä ovat synnynnäisesti tai varhaisen lapsuuden kokemusten jälkeen siinä määrin introvertteja, ettei meitä ole kovin helppo muuttaa, mutta se ei ole ongelma. Paljon suurempi ongelma on alkujaankin vaatia ihmiseltä muutosta, joka ei edes edistä yhteistä hyvää.
Muutosta sosiaalisuuteen ei tarvita, ellemme ole perustamassa yhteiskuntaa äärimmäiselle individualismille ja se taas johtaa väistämättä niin monen synergiaetujen menettämiseen, että talouskasvu romahtaa siihen paikkaan.
Tärkeimmät synergiaedut (linkki: xxx) ihminen saa juuri siitä, että me olemme taidoiltamme erilaisia. Kun kaikilta vaaditaan itsensä rohkeaa edustamista, se johtaa siihen, että meillä on läjäpäin konsultteja, mutta ei ketään, joka tekisi oikeaa työtä. Moni työtehtävä vaatii sitä, että ihminen osaa omassa hiljaisuudessaan keskittyä tehtävään, eikä keskity hyvältä näyttämiseen ja hyvän vaikutuksen antamiseen. Jos ihminen osaa keskittyä intohimoisesti omaan työhönsä, hän alkaa ennen pitkää näyttää tältä:
Taloussanomien Paltamo-hanketta käsittelevässä artikkelissa http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2013/07/25/loppu-nuorisotyottomyydelle-tassako-on-ratkaisu/201310202/139 on kohta, jossa ilmenee useampikin syy, miksi elinkeinoelämän päättäjät ovat täysin ulalla ihmisyydestä.
Liian tuntemattomaksi jääneessä, rohkeassa projektissa pieni Paltamon kunta lupasi hankkia töitä kaikille halukkaille:
"Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Mika Maliranta suhtautuu varovaisen skeptisesti nuorten työtakuuohjelmaan.Kommentissa on niin moni asia pielessä, että siitä yksissään voisi kirjoittaa esseen.
– Olen hieman huolissani siitä, että se saattaa passivoida nuorten omaa etsintäprosessia. Tämä on aito huolenaihe, Maliranta toteaaTaloussanomille.
– Kaikkien vakuutuksien ongelma on se, että omat intressit tehdä jotain asian eteen vähenevät."
Ensinnäkin puhe etsintäprosessista Paltamon kontekstissa voi tarkoittaa vain sitä, että töitä tulisi etsiä oman kunnan ulkopuolelta. Näinhän monet nuoret myös tekevät, mutta siihen ei ole kunnan näkökulmasta järkevää ketään kannustaa.
EK:n tutkimusjohtaja Maliranta ei osaa lähestyä projektia mistään muusta kuin omalta kantiltaan. Tämän tajuaa heti kuka tahansa, joka on koskaan asunut pienellä paikkakunnalla. Työtä ei synny hakemalla, jos sitä ei ole. Sitä voi syntyä ehkä itse yrittämällä, mutta "etsintäproessi" ei löydä lyhtypylvään valosta kotiavainta, jos se ei ole pudonnut valokeilan piiriin. Jos Paltamo-projektia tarkastelee työttömien tai syrjäseudulla asuvien näkökulmasta, se on aivan loistava yritys saada aikaan jotain eloa paikkakunnalle, jossa syrjäytymisen aikaansaamaa luppoaikaa on vaikea täyttää muulla kuin televisiolla tai kaljanjuonnilla - ja kenties niitä yhdistelemällä.
Toinen sitaatin ongelma liittyy laajemmin ihmiskuvaan. On mielestäni aika hullua kuvitella, että vakuudet, eli tässä tapauksessa lupaukset, jotka halutaan pitään, voisivat passivoida ihmisiä. Mielestäni ihmisiä passivoi enemmänkin juuri tällainen paskapuhe siitä kuinka ihmisten elämää ei saa helpottaa, jotta he ottaisivat itseään niskasta kiinni. Toisin sanoen...
4.) Työhön motivoituminen, työssä jaksaminen ja yhteistyön hedelmät ovat paljon riippuvaisempia siitä, että ihmiset - etenkin nuoret - kokevat, että heitä yritetään auttaa. Kukaan ei ole niin sekaisin päästään, että tulkitsisi auttamiseksi sen, jos hänet jätetään heitteille.
Nuorten passivoitumisen suuri taustasyy on luottamuksen puuttuminen. Nuoret eivät usko, että he voisivat työllistyä sellaisille aloille, joilla he saisivat osoittaa taitojaan ja heitä arvostettaisiin.
Myös työkokemuksen puute hankaloittaa työllistymistä ja työelämässä pärjäämistä, joten ajatus kunnan kehittelemän puhdetyön haitallisuudesta on aivan absurdi - etenkin jos kunnan tarjoama työ sijouttuu kunnan alueelle ja voi vaikkapa puistoja tai hautausmaita siirtiessään konkreettisesti nähdä miten työllä on merkitystä - toisin kuin vaikka telemarkkinoinnilla.
5.) Emme tarvitse vahvaa uskoa omaan ylivertaisuuteen, vaan ulkoisia pomotteluresursseja
Monikaan ihminen ei mahdollisesta ujoudestaan huolimatta viihdy työssään, jos hänen täytyy tehdä sitä yksin omalla vastuullaan. Muutoinhan jo hyvin monet tekisivät työtä kotoaan käsin.
On vaikea samaan aikaan keskittyä työhön ja tarkkailla aikataulujen edistymistä. Toisin sanoen vaatii huomattavasti enemmän henkisiä resursseja valvoa omaa työsuoritustaan, herätä omaehtoisesti aikaisin aamulla ja keskittyä koko ajan oleelliseen. Jos meille annetaan vapauksia, ne kääntyvät sisäiseksi ponnisteluksi, joka kuluttaa energiaa.
Lyhyesti sanottuna on helpompi tehdä ahkerasti työtä ja päästä hyviin suorituksiin, jos joku toinen tsemppaa, patistaa ja katsoo vierestä. Silloin päähän ei ehdi edes pilkahtaa ajatusta lintsaamisesta tai facebookiin livahtamisesta - ihan vain hetkeksi.
Toisen ihmisen valvova katse ei ole oikein käytettynä niinkään tuomitsevaa, rankaisevaa tai syyllistävää, vaan se antaa työhön potkua. Me kaipaamme pomottelua ja tähän liittyy ikävä kaksoisstandardi.
Harva asia herättää minussa niin paljon vastenmielisyyttä kuin rikkaiden ja elämässään menestyneiden puheet siitä kuinka kansalle tulisi antaa vapauksia, eikä yhteiskunnan tule katsoa kenenkään perään. Nämä puheet iljettävät minua siksi, että tiedän lukuisten esimerkkien kautta menestyvien ihmisten saaneen kotoaan keskimäärin paljon enemmän rakastavaa ankaruutta, johon kuuluu etenkin se, että vaaditaan enemmän. Myös vanhempien antama esimerkki menestyksestä on tärkeä osa riman asettamista tietylle korkeudelle.
Kaksoistandardiin sisältyy, että rikkaat palkkaavat itselleen personal trainerin, joka pomputtaa heitä karistamaan läskit - mutta samaan aikaan he syyllistävät köyhiä siitä, että nämä eivät yksin masentuneina tajua tehdä samaa itsensä aktivointia, johon kalliilla rahalla on palkattu ammattilainen. Sentään tuntemani huippumenestyjät myöntävät täysin auliisti, että he tarvitsevat muiden ihmisten apua, ja ovat valmiita maksamaan siitä, koska niin se menee. Tahdonvoimamme on rajallinen ja samoin taitotasomme. On helpottavaa antaa hetkeksi toiselle ohjat ja vain seurata perässä. Silloin ei väsytä otsalohkoaan jatkuvalla jäkittämisellä.
Ehkä monet etuoikeutetut ihmiset eivät edes tajua koko ristiriitaa - tai sitten he vain olettavat, että kaikissa perheissä rakkauteen sisältyy se, että lapsille asetetaan rajoja. Geenit vain tekevät jostain vätyksen, eikä asiaa muuteta miksikään yhteiskunnallisin toimin. Monen kotona ei kuitenkaan välttämättä sovelleta minkäänlaisia ryhtiä lisääviä normeja, jos vanhemmat ovat masentuneita tai kaiken aikaa poissa kotoa ja väsyneitä työstä, joka tekee heidät onnettomiksi. Tällöin yhteiskunnan tulisi rakastaa nuorta sen verran, että soveltaisi tähän kasvattavaa kuria, eikä jättäisi häntä heitteille kutosen todistuksen kera.
Työllistämisohjelmien tulisi olla sellaisia, että ne todistavat työttömälle nuorelle, ettei häntä ole unohdettu. Puhelinmyyntitehtävien sijaan olisi parempi työllistää kunnan työttömiä esimerkiksi siten, että heidät palkattaisiin soittelemaan toinen toisilleen: "Hei, täällä työttömyystoimisto, mitä sinulle kuuluu?" Jos ihminen on syrjäytymisvaarassa, ei hänen jättäminen yksin tuota mitään muuta kuin pahennusta asioihin. Se ei taatusti aktivoi kuin harvoja poikkeustapauksia ja silloinkin kannustuksen kohde on todennäköisemmin rikollisuus.
Jehovan todistajat ja Mormonit ovat kehittäneet täydellisimmän rekrytointimetodin ja se on yksinkertainen: kuljetaan ovelta ovelle ja jututetaan ihmisiä. Lannistettu ihminen aktivoituu kaikkein parhaiten sillä, että joku ystävällisesti sopivana hetkenä ottaa kontaktia ja tarjoaa konkreettisia vaihtoehtoja. Paskapuheen sijaan me tarvitsisimme palkattuja pomottajia, joilla olisi reipasta lempeyttä. Kunnallisina personal trainereina
Jokaista yksilöä ei ole järkeä kehittää oman elämänsä supersankariksi, vaan reippaus kuuluu niille, joille se parhaiten luoteen puolesta sopii. Työllistämistoimien tulisi katsella työttömien joukkiota yhteistyön ja synergian näkökulmasta. Ihmisillä on erilaisia taitoja, ja heidän olemassaolonsa ei ole turha, jos joku jaksaa nähdä vaivaa näiden taitojen tunnistamiseksi.
Työttömiä voisi esimerkiksi haastatella täysin ilman mitään ennakkosuunnitelmia. Jos havaitaan, että joukossa on yksi maalivahti, kaksi puolustajaa, yksi keskushyökkääjä sekä kaksi laituria, sitten luonnollisinta on työllistää heidät kokonaisuutta katsoen. Pienikin kunta voisi ottaa aloitteita yrittämisen tiellä kokoamalla tiimejä, jotka sitten yrittäisivät menestyä yksin. Näin kukaan ei joutuisi omin voimin teeskentelemään, että hän on itseriittoinen yksilö ja vahvempi kuin mihin kenenkään toisen CV-paskapuhe yltää.
Linkkejä:
Suomenmaa.fi/Paltamon_hanke_onnistui - yli_400_kuntalaiselle_töitä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti