Elämänfilosofian pojan surkeiden jatko-osien paluu

KIRJA-ARVOSTELU: Tom Hodgkingson: Vapauden ylistys (2007).

MAINOS TULEVASTA KIRJA-ARVOSTELUSTA: John Tyerman Williams: Nalle Puh ja filosofit (1996)

Joskus kirja osuu ajan hermoon ja on loistava menestys. Se käännetään kymmenille kielille ja myyntimääriä mitataan miljoonissa. Yksi tällainen jättimenestys oli Benjamin Hoffin kirja Nalle Puh ja Tao vuonna 1982. Hän itse kirjoitti kirjalle vuonna 1993 jatko-osan nimeltään Nasu ja Te, joka ei ollut mitenkään erityisen huono kirja.

Samoille markkinoille pyrki ja yllättäen myös onnistui pääsemään vuonna 1996 John Tyerman Williams kirjalla Nalle Puh ja filosofit. Luin kymmenisen vuotta sitten kaikki kolme kirjaa ilmestymisjärjestyksessä ja Williamsin kirja on yksi mieleenpainuvimmista pettymyksistä. Kirja on niin sekava, tylsä ja yllätyksetön, ettei sitä mielestäni olisi pitänyt koskaan ainakaan kääntää vieraille kielille. Olen pitkään halunnut lukea ja analysoida tarkkaan, mikä teoksesta tekee niin surkean.

Mikään yllätys ei tietenkään ole, jos kirja julkaistaan pelkästään sen myyntipotentiaalin vuoksi. Joskus kirja on kuitenkin sillä tavalla tervettä järkeä loukkaava (kuten The Secret), ettei sen ihmiskunnalle tuottamaa kärsimystä pysty sivuuttamaan olankohautuksella.

John Tyerman Williamsin Nalle-Puh-rip-off ei ole sentään rikos ihmiskuntaa vastaan, mutta minua kiinnostaa sen tapa esiintyä pseudointellektuellisena mestariteoksena, vaikka hölynpölykuorrutuksen alta löytyy vain rahastamiseen valjastettuja itsestäänselvyyksiä.

Haluan lukea kirjan uudestaan, ennen kuin palaan siihen, joten nyt sana kirjasta, jonka epäonnistumiset minulla on vielä tuoreessa muistissa.

Haukotuttava tukahtuneiden mielipiteiden ylistys

Muistelen, että Tom Hodgkingsonin läpimurtoteos Joutilaisuuden ylistys oli ihan ok. Siksi varmaan ostin kirpputorilta hänen toisen kovakantisen suomennoksensa vapauden ylistys, kun se maksoi vain euron.

Vapauden ylistys on ilmestynyt vain vuosi joutilaisuusoppaan jälkeen ja se näkyy. Kirja on uskomattoman laiskasti jäsennelty ja täynnä latteuksia. Hetkittäin tuntuu jopa siltä kuin kokonainen luku olisi kirjoitettu mitään miettimättä yhdeltä istumalta, eikä tekstiä olisi edes jälkikäteen tarkistettu.

Jos Tom Hodkinson tahtoo edellisellä kirjallaan vakuuttaa lukijansa siitä, että joutilaisuudesta on ihmiselle hyötyä, niin seuraavalla kirjallaan hän on täysin kiistatta onnistunut todistamaan, että laiskuus tuottaa kaikille muille ihmisille pettymyksiä ja mielipahaa.

Vapauden ylistys on poukkoilemisen ja vähä-älyisyyden ohella myös myös tyylitajuton. Otetaan esimerkiksi tämä kohta:

Kävele! Kävele läpi puistojen ja ihaile suurenmoisia puutarhoja!

Hodkinson yrittää sanoa, että ihmisten tulisi useammin kulkea työmatkansa pyörällä tai kävellen, koska siten saa päiviinsä rauhoitumisen hetkiä. Asiaa ei kuitenkaan edistä se, että hän huutaa julki latteuksia!

Tämän jälkeen (samalla sivulla 27) hän täysin ilman mitään varoitusta alkaa moralisoida ihmisiä, jotka käyvät kuntosalilla:

"Yksi oivallus lisää: Älä käy kuntosalilla. Kaikki kuntosalit ovat sekoitus turhamaisuutta ja rahaa ja absurdia täydellisyyden tavoittelua. Ne ovat ihmisruumiiseen siirrettyä kulutusetiikkaa. Ne ovat ajattelun tukahduttajia, ja niiden jättiläismäiset kuvaruudut pyyhkivät puhtaaksi ihmisten mielen..."

Minä kun luulin, että jyrkät mielipiteet ovat ajattelun tukahduttajia. Kuulostaa siltä kuin Tom Hodkinson ei olisi koskaan käynytkään kuntosalilla tai nähnyt vain yhden onnettoman kuntosalin, joka jotenkin loukkasi hänen arvojaan tai egoaan, ja tämän syvällisen kokemuksensa jälkeen hän tietää millaisia kuntosalit syvimmältä olemukseltaan ovat ja miksi niitä tulisi karttaa kuin ruttoa.

Kirja on tulvillaan tällaisia jyrkkiä ja perustelemattomia mielipiteenilmauksia, jotka eivät edes liity vapauteen - pikemminkin kirjasta saa sellaisen käsityksen, että Hodkingson halveksii ihmisten vapautta, koska sen seurauksena he eivät elä hänen oman äärimmäisen moraalinsa mukaan.

Kirjan yleisimpiä sanoja ovat "kaikki", "jokainen" ja"täyttä", ellei lasketa sanaa "tylsä".

"Keskiajalla uskonto oli ollut täynnä verta, hurmetta ja kuolemaa." 

"McDonald's on tylsä mutta intialaista ruoka tarjoileva lähiravintolani ei ole tylsä."

Liioittelu menee usein niin överiksi, että asiasta katoaa kaikki uskottavuus:

Nykyajan ihmiset ovat hyvin tylsistyneitä. Jos Internetin keskustelusivuille käväisee minä tahansa päivänä kello viidentoista ja seitsemäntoista välillä, löytää satoja toimistotyöntekijöiden viestejä, jotka toistavat samaa sanomaa: "Elämä on tylsää, tylsää, tylsää!"

Ehkä Internet (isolla) on muuttunut niin paljon kymmenessä vuodessa, mutta en näe mitä järkeä tällaisessa vakuuttelussa on. Jos Hodkinson tahtoo puhutella lukijaansa, joka on tylsistynyt, hänen pitäisi puhutella lukijaansa suoraan tai kertoa omista kokemuksistaan, eikä viitata johonkin absurdiin satoihin ihmisiin, jotka mukamas toistavat samaa sanomaa joka päivä kello kolmen ja viiden välillä, millä tahansa foorumilla.

Ehkä ajat todellakin ovat muuttuneet, ja ""elämä on tylsää, tylsää, tylsää!" on vaihtunut rasismiin ja vihapuheeseen? En vain muista tällaista Internetiä, vaikka olen tuntenut Internetin koko ikäni.

Dodkinsonin johdonmukaisuus on useammankin kerran hakoteillä. Hän esimerkiksi luvun alussa paljastaa:

"Tylsyys, ikävystyminen (boredom) keksittiin vuonna 1760."

ja kuitenkin pian perään:

"Kansalaisten tylsyyteen vajoaminen alkoi 1600-luvulla..."

Voihan olla, että tylsyyteen vajoaminen alkoi hyvissä ajoin, ennen kuin sille keksittiin antaa nimi, mutta jotenkin minusta tuntuu todennäköisemmältä, että Hodgkinson vain sekoilee, eli kokoaa satunnaisia sieltä täältä kuulemiaan palasia ja kirjoittaa ne yhteen laiskasti.

Teoksen parhaat kohdat ovat sitaatteja jonkun muun kirjasta. Kun Hodgkinson on ensin poiminut maukkaan kohdan jostain laadukkaammasta, ja usein edes osin tieteellisestä lähteestä, hän sinkoutuu omille polulleen, ja usein vain lapsellisesti rienaa arvoja tai ihmisiä, joista ei pidä:

"Niin monet ihmiset ovat niin epätoivoisen tylsistyneitä pääasiassa siksi, että heitä hallitsevat ihmiset ovat tylsiä. Rahanteon taitavat, pakonomaisesti voittoa tavoittelevat kapitalistit, nuo täydellisen tylsyyden ylipapit... He itse asiassa rakastavat tylsyyttä. Eloon herääminen pelästyttäisi heidät."

Sentään sain kunnon naurut, kun kirjoittaja omasta maailmastaan käsin jatkaa:

Valtiovallalta on turha odottaa sellaisia ohjelmajulistuksia kuin "Tylsyys kuriin. Tylsyyden syyt kuriin."

Tekisi mieli toimittajan ominaisuudessa huomauttaa lukijoille, että jo vuonna 2004 ilmestyi kirja Työelämän huonontumisen historia, jossa samoja teemoja käsitellään kaikin tavoin paremmin. Yhteiskunta olemme me itse. Valtiovallan tehtäväksi ei ole määritelty tylsyyden vähentämistä, mutta ehdotus kenties voisi olla hyvä keskustelunaihe, jos se esitettäisiin vakavammin.

Onhan realistista sekin, että istumisesta tulee valtiovallan huomion kohde, nyt kun se on havaittu vaaralliseksi. Jos tylsyys on lähimainkaan samanlainen uhka kuin vaikkapa tupakointi, niin varmasti siihen joku poliitikko aikanaan tarttuu kaikella ongelman ansaitsemalla hanakkuudella.

Anekdootit ja kaskut luovat aikamme populaarin argumentaation perustan, mutta tarinoiden sietäisi olla tarkoituksenmukaisia

Tyypillisten self-help narratiivien tapaan Vapauden ylistyksessä kerrotaan suorien mielipiteiden lomassa anekdootteja kirjoittajan tai jonkun muun elämästä, mutta kuinka moni kertoisi ylpeydellä saaneensa teini-ikäiset raivarit junassa, kun tuntematon herrasmies tarjoaa luettavaksi sanomalehteä:

Istuin hiljattain ravintolavaunussa hyvin ystävällisen, suunnilleen kuusikymmenvuotiaan miehen vieressä. Hän kysyi, halusinko vilkaista hänen Evening Standardiaan. Torjuin tarjouksen ja sanoin, että sanomalehdet saavat minut ahdistumaan koska ne marssittavat eteeni kasoittain ongelmia, joille olin täysin kykenemätön tekemään mitään. Hän vastasi "Voi, minusta taas on mukavampaa olla ahdistunut. Silloin voin aina ottaa lasillisen!"

Tämä on kenties huonoin kasku koskaan tai ehkä Tom Hodgkinson on jonkinlainen kaksoisagentti. Häntä lukiessaan alkaa hävetä sitä, jos sattuu kannattamaan samoja elämänarvoja. Hän saa kaikki puolustamansa vakavat ihanteet kuulostamaan niin naurettavilta, koska perustelut ovat huteria ja esimerkit aivan päättömiä.

Tavalliseen tapaansa hän unohtaa hetkessä koko vanhan miehen ryypiskelyyn kohdistetun moralisointinsa ja heti seuraavalla aukealla (kenties alkoholin huurujen jäätyä huomaamatta leijumaan hänen alitajuntaansa) hän intoutuukin ylistämään alkoholia:

"...kohtuullinen pikku ryyppäminen silloin tällöin on minusta loistoajatus, kunhan laadusta pidetään kiinni. Real ale -olut on sielun lannoitetta. Ja täsmälleen samasta syystä on tärkeää lukea kunnon kamaa. Mieli tarvitsee laadukasta materiaalia, laadukkaita aineksia. Sopiva annos hyvää kirjallisuutta ilman viheliäitä sanoma- tai aikakausilehtiä, jotka vain pahentavat ahdistusta."

Olen samaa mieltä etenkin jälkimmäisestä. Sielu tarvitsee hyvää kirjallisuutta ja siksi tämän kirjan lukeminen jääköön tähän.

Kirjassa tarjotut neuvot ovat itsestäänselvyyksiä, lapsellisen epärealistisia tai liian etäällä tavallisen ihmisen elämästä:

"Osta piano. Minä olen juuri muuttanut kotipubini musiikkihuoneeksi."

Kaksoisagentti on onnistunut tehtävässään. Luin kirjasta vain kolmanneksen, mutta minusta tuntuu, että vihaan jo nyt vapautta sieluni pohjasta.

Jälkikirjoitus huonosta kirjallisuudesta

Vaikka Tom Hodgkinsin kirja vapaudesta olisi kiistatta heikosti jäsennetty, kaunokirjallisesti keskinkertainen ja älyllisesti laista, tämä ei tarkoita sitä, ettei joku voisi nauttia sen lukemisesta. Sanotaanhan siinä ääneen monia mielipiteitä, joiden kuulemisesta varmaan joku saa iloa, kuten:

"McDonald's on tylsä mutta intialaista ruoka tarjoileva lähiravintolani ei ole tylsä."

Nykyään tykkäyksiä ja jakoja on helppo kerätä pelkillä olemattomasti perustelluilla mielipiteillä, ja Hesarin keskustelupalstalla ne voivat oikeaan yleisöön osuessaan kerätä myös "hyvin argumentoitu" klikkauksia.

Hesarin tapauksessa argumentaation laatu määräytyy yksinomaan sen vaistoamisella, onko kirjoitus sellainen että yleisöosastolta hakevat kostoa erimielisten närkästynyt joukkio, vai onko joku oikeasti kiinnostunut kuulemaan muiden ajatuksia. Yhden sanan kommentti, kuten "roskaa", voi tulla luokitelluksi hyvin argumentoiduksi, jos se on lukijoiden kommentoivan väestönosan yhteinen kokemus.

Menestyneen kirjan huonojen jatko-osien julkaiseminen ei ole ihme, jos otamme huomioon sen, että kustantamot ovat kaupallisia toimijoita, joiden tehtävä on myydä kirjoja, eikä myydä kirjoja vain niille, joille on kriittistä lukutaitoa. Kuitenkin samaan aikaan on sääli, jos kirjallisuus ei hyödynnä sitä korkeamman laadun mahdollisuutta, joka sille tarjoutuu erona klikkimediaan, josta on tullu lähinnä pelkkien kivojen mielipiteiden ilmaisualusta.

Kustannuspäätöksiä tekevät ihmiset eivät myöskään ole yleensä taiteilijoita tai filosofeja, joten edes heidän sydämenasianaan ei aina ole argumentaation laadun asettaminen myyntimenestyksen edelle. Tämä kirja ei ole missään nimessä edes niin huono kuin annan ymmärtää. Minua vain kiinnosti vapauden teema ja odotin että saisin teokselta enemmän.

Pidettäköön kuitenkin todistettuna, että huonoja kirjoja julkaistaan, koska niiden kirjoittaja on tunnettu ja kirjan toivotaan olevan myyntimenestys. Mutta missä määrin käänteinen on totta: että upea kirja jää julkaisematta, koska kustantaja pelkää, että liian harva ymmärtäisi miksi se kannattaa lukea? Kuten totesin, kustantaja on harvoin taiteilija, joka ottaisi taiteilijan tavoin taiteellisen ja henkilökohtaisen riskin. Hän on harvoin filosofi, joka asettaisi totuuden markkinavetoisten mielipiteiden edelle. Näiden kahden uhkarohkean taipumuksen täytyy lisäksi kohdata: että on valmis ottamaan riskin ja että on valmis uhraamaan markkinavetoisuutta merkittävyyden edessä.

En väitä, ettei poikkeuksellisia kirjoja olisi helppo julkaista juhlapuheissa. Otetaanhan juhlapuheissa myös herkemmin suunniteltuja riskejä. Siinä suhteessa juhlapuheet ovat ehkä muuttuneet vähemmän kuin muu Suomi niiden ympärillä.

Sarah Bernhardtin muistokirjoitus 1923

Aikansa maineikkain näyttelijä Sarah Bernhardt kuoli vanhalla iällä 26. maaliskuuta 1923. Bernhardt oli kenties koko 1800-luvun jälkipuoliskon tunnetuin viihdemaailman tähti, eli nykykielellä kansainvälinen megajulkkis.

Sarah Bernhardtista tekee erityisen kiehtovan se, että hänen uran kirkkaimmat hetken jäivät taltioimatta elokuvalta ja äänilevyteollisuudelta. Hän vaikutti siinä historian käännekohdassa, jossa lähes yksinomaan kirjallinen perimystieto asteittain muuttui audiovisuaaliseksi.

Muistokirjoitus Työväen Näyttämötaide -lehdessä vuonna 1923, 1/3

Sarah Bernhardtin kuoleman aikoihin Charlie Chaplin oli vasta julkaisut uransa ensimmäisen pitkän mykkäelokuvan, eikä äänielokuvia vielä nähty teattereissa. Tekniikka oli kyllä kehitysvaiheessa. (Suomessa esitykset alkoivat vuonna 1929: aanielokuva-tulee-suomeen).

Koska Sarah Bernhardtin astuessa lavalle ääni ja ulkoinen olemus yhdistyivät, me emme oikeastaan tiedä hänen taiteestaan mitään. Kuvat ja sanalliset selostukset, tai edes rätisevät savikiekot, eivät välitä teatterin olemusta. Tavallaanhan edes nykyaikainen videokuva ei kykene tallentamaan teatteriesityksen taikaa, mutta Bernhardtin huhuttu karisma tuntuu erityiseltä arvoitukselta, sillä vastaukset jäivät juuri ja juuri sormien ulottumattomille. Mitä jos Michael Jacksonista tai Elviksesta olisi säilynyt vain valokuvia ja jonkun toisen suullinen kuvaus? Bernhardtin kohtaama ihailu ainakin oli samaa mittaluokkaa.

Pikkujättiläisen päämääränä on olla enemmänkin instituutio kuin ihminen lihaa ja verta, joten koetan parhaani mukaan täydentää työtä, jota niukoilla resursseilla tekevät myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kansalaisarkisto. Niinpä julkaisen uudelleen vuoden 1923 Työväen Näyttämötaide -lehdessä ilmestyneen Sarah Bernhardtin muistokirjoituksen, joka julkaistiin hänen kuolemansa kunniaksi.

Sarah Bernhardtin muistokirjoitus 2/3

Sarah Bernhardtin muistokirjoitus 3/3

Työväen Näyttämötaiteen aiemmassa numerossa (9/1922) ilmestyi myös pitkä Sarah Bernhardtin uraa käsittelevä kirjoitus, joka ehdittiin julkaista ennen hänen kuolemaansa,

Sarah Bernhardtin "60-vuotta näyttämöllä". 1/3

Näyttämötaide 9/1922, 2/3.

Sarah B 60-vuotta, 3/3.

"...hänen äänensä hopeasointi, hänen suloisen vartalonsa joustava jäntevyys ja kasvojenilmeiden sielukas vivahdusrikkaus...

Sarah Bernhardtia ylistävissä kirjoituksista on vaikea tietää onko niiden kirjoittaja koskaan nähnyt näyttelijättären esiintyvän. Ylisanat jopa antavat uskoa, ettei näin ole tapahtunut. Bernhardtin kuolemattomuuden osatekijänä kenties olikin se, että niin monet joutuivat vain kuvittelemaan, millainen oli hänen suuren persoonallisuutensa aura.

Ja kun miljoonat ihmiset joutuvat turvautumaan mielikuvitukseensa, siitä voi seurata jotakin ihmeellistä. Hekumallista Sarah Bernhardtin esiintyminen oli ainakin niille harvoille ja onnekkaille, jotka pääsivät näkemään hänet elävänä. Tuohon aikaan tuskin kovin yleisesti puhuttiin beatlemaniasta tai fanittamisesta. Ihmiset otti valtoihinsa hurma, jolle heillä ei ollut nimeä.

Sarah Bernhardt esiintyi lukuisissa Alphonse Mucha'n julisteissa.

Ja kun voimallisella tunne-elämyksellä ei ole nimeä, sitä on tapana salaa omassa sydämessä pitää joko pyhänä kohtaamisena kauneuden kanssa tai silkkana magiana. Nimettömien ihmeiden äärellä aikuinen muuttuu lapseksi.

Jälkikäteen on helppoa ajatella, että Belle Epoque oli kaunis ajanjakso, koska siltä on säilynyt niin paljon kauniita rakennuksia ja esineitä. Ajan eepos saattoi olla ylevä myös siksi, että lehtien välityksillä sana kulki, mutta sitä täytyi lukea hitaasti ja itse kunkin täydentää mielikuvituksellaan. Viktoriaalisen aikakauden itselleen kertoma narratiivi oli tyylissään lähellä runoutta.

Ihmiset elivät ikään kuin puoliksi silmät kiinni, kuvitellen löytöretkiä kuuhun, meren pohjaan tai syvälle Afrikan viidakkoon Tarzanin matkassa. Kuvakirjojen, eläintarjojen, sirkuksen ja maailmannäyttelyiden muodossa kansalle tarjottiin jännittäviä palasia ympäri planeettaa, joista he rakensivat kokonaisen maailman, koskaan edes poistumatta omasta kotimaastaan.

Jules Vernen, Sarah Bernhardtin ja Sherlock Holmesin aika oli kenties mielikuvituksen kulta-aikaa, mistä kertoo myös se, kuinka sulassa sovussa ajan todelliset ja keksityt hahmot elävät.

PS.
Julkaisen myöhemmin lisää artikkeleja T. Näyttämötaide -lehden vuosikerroista 1922-1923. Pyrin tiivistämään kirjastoani oleelliseen, joten jos joku on kiinnostunut ostamaan nidotun vuosikerran, luovun siitä huokeaan hintaan.

Hamstraamisen suhteesta köyhyyteen

Hiljattain uutisoitiin, että Suomen Huutokauppakeisari on aikamme suosituin kotimainen TV-sarja:
http://www.iltalehti.fi/viihde/2016011520966172_vi.shtml

Niukat ajat ovat muuttaneet ihmisten rahankäyttötottumuksia. Vaikka rahaa on vähän, niin kulutusyhteiskunnan moraalisia velvollisuuksia voi toteuttaa kirpputoreilla. Tavaran hamstraaminen ja taito tunnistaa arvotavara krääsän seasta lisää myös turvallisuudentunnetta, josta vähän kaikilla on nykyään pula.

Tänään Ylen kirjoituksen lopussa aivojani kutitteli huomio, että niukkuus on sosiaalisen statuksen korostamista:
http://yle.fi/uutiset/tavarasta_luopumisen_tuska_on_ihmisella_geeneissa/8685366

Monesti olenkin ihmetellyt sitä, kuinka vähän itseäni reilusti varakkaampien ihmisten asunnoissa on joskus tavaraa. Heidän olohuoneessaan esimerkiksi saattaa olla vain sohva, televisio, seinataulu ja pari lamppua. Jos he tarvitse jotain muuta, he voivat ostaa sen. Jos jokin esine hajoaa, sen voi huoletta heittää roskiin. Kenties korjattavissa olevaa rojua ei tarvitse säästää pahan päivän varalta.

Koska rikkailla on varaa tulla toimeen vähemmällä, he usein myös korostavat sitä, miten vähän heillä on tavaraa. Kenties he myös samaistavat hamstraamisen köyhyyteen, koska vanhan rojun varastointi todella yhdistyy niukkuuteen.

Tämä ilmiö pätee mielenkiintoisella tavalla myös tietoon ja moraaliin. Erittäin rikas ja vaikutusvaltainen ihminen, kuten Donald Trump voi ylpeillä sillä, miten vähän hän piittää faktoista ja terveestä järjestä.

Miljonäärillä on varaa luottaa tärkeissä päätöksissä asiantuntijaan. Ei hänen tarvitse itse päntätä päähänsä jotain nippelitietoa.

Tämä on vain yksi selitys sille, miksi erittäin rikkaat ihmiset - kuten Paris Hilton tai George W. Bush - muistuttivat henkisesti kaikkein vähävaraisimpia ja ovat suurella menestyksellä tehneet suuren numeron omasta tietämättömyydestään. Se lähentää heitä kansaan. He ovat tyhmiä, koska heillä on siihen varaa. Samaa laakeria tavoittelee nyt päähänsä Trump.

Itse asiassa Krishnamurti on joskus todennut, että tavaran haaliminen on sukua tiedon haalimiselle. Kumpikin on yhtä lailla taakka, jonka etuoikeutetut mieluusti jättävät muiden kannettavaksi.

Krishnamurtin tiedon haalimiseen kohdistuvat moitteet olivat jopa näistä kahdesta ankarampia. Tavarasta pääsee eroon tulitikulla. Turhasta tiedosta ei vapaudu edes lomamatkoillaan.

Aikalaisnäkemyksiä ekspressionismista

"Jos nykyaikana joutuu käymään taidenäyttelyssä tai nykyaikaisissa taulukokoelmissa, kohtaa usein omituisia kuvia, joista hän ei ymmärrä mitään, koska ne ovat niin erilaisia kuin ne, mitä tähän asti on totuttu maalauksissa näkemään. Nähdään ihmisolentoja, vääntyneitä jäseniä ja raadeltuja kasvoja, rikkinäisiä, päällään seisovia maisemia, punaisella ja viheriällä kuvattuja puita, sinisiä hevosia. Niin, yksityiskohtia tuskin voi tuntea, kaikki näyttää olevan vain viivoja ja värien sekasotkua. - - Haluan tässä muutamalla sanalla väittää miksi nuo kuvat eivät ole petkutusta."- John Schikowski, s.114

Hallussani on joitakin niin ainutlaatuisia kirjallisia dokumentteja, että koen tarpeelliseksi niiden avoimen digitaalisen julkaisun. Vanhoja lehtikirjoituksia kenties jo aiemmin on kuvattu mikrofilmille, mutta eihän sellaisia laitteita moni omista tai osaa käyttää. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaat aikalaistodistukset katoavat arkistoihin, hukkuvat roskalavoille tai muuttuvat tomuksi.

Käsiini on päätynyt esimerkiksi nidottu vuoden 1923 Työväen Näyttämötaide -lehden alkuperäinen vuosikerta, jossa samoihin koviin kansiin on koottu myös yksi vuoden 1922 lehti, oletettavasti ensimmäinen koskaan ilmestynyt. Maksoin niteestä vain pari euroa, enkä usko sen olevan edes moitteettomassa kunnossaan minkään arvoinen, mutta lehdessä julkaistut taide-esseet paljastuivat melkoisen kiehtoviksi. Niinpä aloitan kokoelmieni verkkaisen digitalisoimisen kahdesta ekspressionistisen taiteen yleisesityksestä.

1920-luvun alussa kubismia ei oudoksuttu ainakaan teatteriväen piirissä. Vallitsevampi tyylisuuntaus oli art deco.

Vuosikertaan osuu uutinen Sarah Bernhardtin kuolemasta, joten useampiakin kirjoituksia löytyy myös hänen urastaan ja merkityksestään näyttämötaiteelle. Lisäksi löytyy paljon kirjallisia ohjeita näytelijöille, tai näyttelijäksi haluaville, joiden merkitystä en osaa arvioida. Kenties ne ovat lähinnä kuriositeetteja.

"Sarah Bernhardtin järkyttävä eläytymiskyky, hänen äänensä hopeasointi, hänen suloisen vartalonsa joustava jäntevyys ja kasvojenilmeiden sielukas vivahdusrikkaus ovat muodostaneet yhdessä sen katsojia huumaavan taikavoiman, jonka teho on aina ollut varma."

Uutisaiheena on myös elävän kuvan rantautuminen Suomeen. Kaksi eri kirjoitusta lähestyy äänielokuvan mahdollisuuksia hyvin vastakkaisesta näkökulmasta. Toinen on varma, ettei ääntä saada moniin vuosiin yhdistettyä liikkuvaan kuvaan ja toisen mielestä sellainen teknologia on aivan käden ulottuvilla. Kumpikin vakuuttaa, ettei filmi tule koskaan täysin syrjäyttämään teatteria, sillä elävien näyttelijöiden noustessa lavalle syntyy erityislaatuinen tunnelma, ja elävät näyttelijät voivat myös reagoida yleisön aplodeihin tai liikehdintään, mikä syventää katsojien läsnäoloa.

Nyt kuitenkin sananen expressionismista. Kirjoittajana Fanny Davidson, joka kuului lehden toimituskuntaan.

Toisen artikkelin kirjoittaja on John Schikowski, joka tahtoo kiteyttää expressionismin olemuksen. Kirjoituksen päättymisen merkiksi on taittaja tai latoja lisännyt viimeisen sivun loppuun ajalle tyypillisen art deco elementin:

Itseäni yllätti molempien kirjoitusten poliittisuus. Ehkä olen aliarvioinut joko ekspressionismin tai 1920-luvun poliittisuutta, mutta en usko lehden julkilausutun työväenluokkaisuuden olevan tässä ainoana selittäjänä. Etenkin minua hämmästyttää se, kuinka näin pian molemmin puolin raakamaisen sisällissodan jälkeen kulttuuriväki on ollut näinkin vasemmistolaista - ja kuinka nietzscheläistä on työväestön tunnelma ollut, kun puhe kääntyy tahtoon ja ylistetään uutta tahtovaa ihmistyyppiä:

"Vallankin kun uusi, voimakkaasti tahtova yhteiskuntaluokka, työväestö, astuu valtiollisella alalla toimintaan, uskoen omiin voimiinsa, taisteluhaluisena, valloittavana - kuinka saattoi silloin taide ja sen mukana draamakirjallisuus, tuoda esiin vain passiivisia ihmisiä." (Fanny Davidson s.40)

tai:

"Ekspressionismi ei ole mukavuutta harrastavien ihmisten taidetta, ei mitään poroporvarillisille sieluille, jotka taiteesta etsivät vain huvia ja ajankulua. Se on vallankumouksellisen aikamme väärentämätön tuote." (Schikowski s.115)

sekä:

"Ja nyt tulee, elleivät kaikki merkit petä, jälleen suuri mullistus. Naturalismi kannetaan hautaan ja uuden taidesuunnan herruus alkaa. - - kapitalistisen kulttuurikauden kukistuminen synnyttää uuden expressionistisen taidesuunnan. Se sisältää kylläkin epäilemättä monia kapitalistisen ajan hajoamistuotteita itsessään, mutta sisimmässään kätkee se kuitenkin tulevaisuuden siemenen. (s.117)"

Monesti puhutaan siitä, miten I maailmansodan kohtuuttomat rauhanehdot ja juoksuhaudoissa vietettyjen vuosien traumat loivat pohjan II maailmansodalle, mutta sama levottomuus näkyi myös ajan taiteissa - eikä vain taiteissa, vaan näemmä myös siinä, miten taiteista puhuttiin. Aikalaiskuvaan lienee vaikuttanut myös se, että Hitler oli taiteelliselta maultaan niin taantumuksellinen, eikä ymmärtänyt mitään ekspressionismista, vaikka tässä ekspressionismi kuvataan juuri poliittisen vallankumouksen katalyyttinä.

Kenties olisin voinut liittää oheen myös kolmannen kirjoituksen, jossa pohditaan taiteen mahdollisuuksia poliittisten kenttien eriytyessä toisistaan. Kirjoittaja näkee uhkia sekä porvariston halussa tukahduttaa taide sääntöihin ja mukavuuteen sekä työväestön halussa vääristää taide poliittisten manifestiensa alustaksi. En ole vielä ehtinyt lukea kaikkia näyttämötaiteen vuosikerran kirjoituksia, mutta kunhan ehdin, niin skannaan ja julkaisen niitä myöhemmin useamman nipussa.

Kansanviisauksien puheakteista: empaattinen puheakti

Puheaktit ovat yksi niistä 1900-luvun humanistisista näkökulmista, joita tulisi opettaa kaikille tieteentekijöille alasta riippumatta. Puheaktit nimittäin opettavat hyvin konkreettisesti sen, miten lauseen totuusarvo on sidoksissa asiayhteydestä, eli kontekstista. Ei tarvitse edes mennä kovin pitkälle relativismin ryteikköön selitääkseen sen, miten viestin merkityksen ymmärtämisessä tarvitaan suhteellisuutta.

Puheakteja tulisi monen muun (yhteiskunta-humanistisen käsitteen ohella) opettaa myös luonnontiteilijöille, jotta inhimillisten vaikutteiden tiedostamisesta tulisi osa tieteen yleistä diskurssia. Silloin olisi myös suurempi tarve ymmärtää käsite entistä laajemmin ja syvellisemmin. Puheakteja nimittäin on paljon enemmän kuin mitä John Searle antaa ymmärtää. Hänen teoriansa - kuten monen vaikutusvaltaisen miehen sosiaaliset teoriat - keskittyy liikaa puheen ja vallan suhteisiin.

Searlen kategoriat puheakteille saattavat olla monimutkaisemmat kuin mitä tiivistelmissa annetaan ymmärtää, mutta siitä ei pääse mihinkään, että ekspressiivi, direktiivit ja deklaratiivit ovat hyvin maskuliinisia. (Enkä sano tätä nyt siksi, että haluaisin olla hyvissä väleissä feministien kanssa. Sanon tämän siksi, että voisin päteä sillä, miten löydän tieteellisista  teorioista parantamisen varaa ja uskon, että tähän näkökulmaan saattaisi joku tarttua.)

Kun me ihmiset viestimme keskenämme, emme ainoastaan anna käskyjä tai tee lupauksia. Tulisi erottaa esimerkiksi sellaiset puheaktit, joiden tarkoituksena on kannustaa toista, antaa henkistä tukea tai tasapainoittaa toisen tunne-elämää. Jos kansanviisauksia tarkastelee, niin näitä löytyy valtavat määrät:

"Ei hopea ole häpeä."
"Tärkeintä on osanotto, ei voitto."
"Onhan sinulla vielä sentään terveytesi."

Esimerkit ovat tarkoituksella kärjistettyjä ja latteita, jotta niiden ero Searlen puheakteihin tulisi selkeämmin ilmi. Kutsun tällaista puheaktia paremman puutteessa "empaattiseksi puheaktiksi". Me omilla sanoillamme ilmaisemme, että ymmärrämme toisen ihmisen tilanteen ja haluamme auttaa. On vaikea sijoittaa seuraavaa lausetta mihinkään Searlen kategoriaan:

"Paistaahan se päivä risukasaankin."

Searlen puheaktit ja Habermasin tieteenintressit liikkuvat mielestäni samoilla ihmistieteiden apajilla. Kumpikin tunnetaan omaa tiedettään laajemmin, eli filosofian, historian, sosiologian tai kielitieteen opiskelijat ovat todennäköisesti kuulleet kummastakin. Molemmat liittyvät diskurssianalyysiin ja symboliseen pääomaan ja sitä kautta Pierre Bourdieun (ja Foucault'n) vallan analyyseihin.

Kuitenkaan ihmisten välisessä kommunikaatiossa ei aina ole kyse vallasta, vaikka ei myöskään olisi kyse loogisesta totuusarvosta. Juuri sananlaskuista yllättävän monet sijoittuvat empaattisiin puheakteihin:

"Aika parantaa haavat."
"Lopussa kiitos seisoo."

Searlen erotteluissa jää nimeämättä useampiakin puheaktien alalaji, joihin sijoittuu lukuisia arjen verbaalisia kohtaamisia. Kaikki empaattiset puheaktit eivät suinkaan ole sävyltään lohduttavia. Ne voivat kannustaa toista ihmistä myös muutokseen tai oman ahdinkonsa syiden tiedostamiseen. Tärkeä osa sosiaalista vastavuoroisuutta ja ystävyyttä on se, että ollaan valmiita myös sanomaan, jos toisen tulee joskus syyttää itseään ja "katsoa peiliin":

"Oppia ikä kaikki."
"Niin makaa kuin petaa."
"Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää."

Moralisoivat ja toisen (tai omaa) tilannetta arvopohjaisesti tulkitsevat toteamukset voivat lievittää erilaisia negatiivisia tunteita, kuten pettymystä, syyllisyyttä tai menetyksen tuottamaa ikävää.

Empaattisille puheakteille on yhteistä se, että ne edellyttävät toisen tunnetilan tunnistamista. On tiedostattava vellooko toisen sisällä enemmänkin viha kuin suru, vaiko kenties rakkaus tai jokin muu palava innostus.

Koska kyse on tunteista, on helppo ymmärtää, miten akateeminen tiede on vähätellyt tällaisen ilmiselvän puheaktin olemassaoloa. Asia ei liity niinkään sukupuoleen, sillä monet kannustavat tai toisen hädän tiedostavat fraaasit ovat tuttuja juuri urheilun parista ja niitä satelee muidenkin miesten toverillisten harrastusten lomassa. Ilmiökentän sivuuttaminen liittyy pikemminkin siihen, että tiedettä tehtäessä ei haluta edes humanistien keskuudessa tiedostaa, miten herkästi me olemme tunteidemme riepoteltavissa, jos joku toinen ihminen ei katso olkapäämme ylitse ja varoita meitä, jos uhkaamme kadottaa objektiivisuutemme.

Jälkikirjoitus:

Empaattisen puheaktin sijasta tai rinnalla voisi puhua myös "osallistuvasta puheaktista". Yleisemminkin keskustelumme on tulvillaan myötäilevää puhetta, joka vain kertoo, että olemme asioista samaa mieltä:
- Njoo.
- Kyl kyl.
- Ehdottomasti!
- Toi on hyvä!
Tällaiset kommunikaation itsestäänselvyydet jäävät herkästi vähemmälle huomiolle. Sukulaisten tai ystävien kanssa suoriteun keskustelujen piilofunktiona usein on, että tuntisimme olomme turvalliseksi, ja suorastaan saamme koemme, ettei vakavalle kerskustelulle ole tarvetta. (Myös vastakkaisen mielipteen esittämisen ja vastaanväittämisen tavoite voi olla asioiden säilyttämisessä ennallaan, jos jatkuva kiistely pikkuseikoista on perheessä tapana.)

Kenties tulisi erikseen tarkastella aktiivisia ja passiivisia puheakteja. Searlen puheaktien luonne on selkeästi toiminnallisempi. Sanat ovat tekoja. Kuitenkin sanat ovat monesti varsin passiivisia tekoja, joiden tarkoitus on säilyttää status quo tai ilmaista, ettei mitään suurempaa ole tapahtunut. Ihmisten sisällä kuitenkin tapahtuu paljon sellaista, mihin yhdessä kiinnitämme huomiota.

Lopuksi tähän aktiivisen/passiivisen ja sisäisen/ulkoisen erotteluun liittyvä esimerkki. Oletetaan, että sanon sinulle:

"Ota iisisti. Ei syytä huoleen."

Searlen puheaktien valossa tällainen repliikki on hankala luokitella, koska siinä selkeästi on kyse yhdestä puheaktista, vaikka ensimmäinen lause on luonteeltaan kehoitus ja jälkimmäinen toteamus. Yhdessä ne muodostavat passiivisen, emotionaalisen puheaktin, jonka intentio on empaattinen: kehoitus olla tekemättä mitään tyhmää.

Myötäileviä ja passiivisia virkkeitä löytyy kielemme elävästä korpuksesta (parole) niin valtaisa määrä, että ne on syytä erikseen huomioida.

Kaikkein köyhimmät kohtaavat järkyttäviä epäkohtia

Toimeentulotuella eläminen on valtava henkilökohtainen häpeä ja myös yleisemmin suuri tabu. Tilanteesta kertoo hyvin se, ettei Facebookista löydy toimeentulon tarvitsijoiden tukiryhmää. Kukaan ei ole kehdannut perustaa sellaista tai sitten kaikki toimeentulotuella elävät toivovat, että tilanne on väliaikainen.

Useimmat ymmärtävät, että toimeentulotuki on niin pieni, että sillä hädin tuskin elää. Harvat kuitenkaan ovat kuulleet, millaisia epäkohtia siihen liittyy. Työttömyysetuuksia nauttivat ehkä tietävät, että heille oikeutettu lupa tienata 300 euroa ei koske toimeentuella eläviä. Toimeentulotuella elävä ei saa tienata penniäkään tai palkasta vähennetään 100%. Epäkohdasta ei kuitenkaan puhuta, vaikka maassamme elää yli 100.000 työtöntä, jotka eivät ole oikeutettuja edes alimpaan päivärahaan.


JÄRJESTELMÄ PAKOTTAA ASUMAAN ERILLÄÄN

Absurdeja ristiriitoja syntyy etenkin siitä, että yhdessä elävät pariskunnat katsotaan yhteisvastuullisiksi toimeentulostaan. Lisäksi yhdessä elävät saavat pienemmän summan kuin jos he asuisivat erillaan. Tämä on maamme asuntotilanteen kannalta erittäin ongelmallista, sillä pienituloisen pariskunnan ei kannana muuttaa yhteen tai siitä koituu vain taloudellisia ongelmia.

Jos yhdessä asuvasta pariskunnasta toinen työllistyy, se välttämättä näy minkäänlaisena tulonlisäyksenä. Oletetaan, että pariskunta saa toimeentulotukea (ja asumistukea) vuokraan 600 euron sekä kaksi kertaa 400 euroa, eli noin 1400 euroa.

Jos nyt toinen löytää työn, josta jää käteen 1400 euroa, siitä ei synny mitään tulonlisäystä.

Jos pariskunta taas asuu erillään, saa toinen yhä vuokraan 600 euroa plus elämiseen 400 euroa. Erillään asuvan pariskunnan tulot ovat siis 2400 euroa, eli 1000 euroa enemmän verrattuna siihen jos he asuisivat yhdessä. Ristiriidan maksajaksi joutuu tässä tapauksessa valtio tai kunta. Lisäksi erillään asumiseen pakottava lainsäädäntö pahentaa asuntotilannetta ja nostaa vuokrien hintaa, jolloin yhteiskunnalle koituva lasku on vielä suurempi.

Joku voi olettaa, että nykysäännöillä pariskunnan toisella osapuolella on syytä ottaa vastaan minimipalkkaisia töitä, mutta ei sellaisia tarjota toimeentulolla asuville. Työllistymistoimet kohdistuvat niihin, jotka nauttivat työttömyyseduista. Toimeentulolla elävä ei välttämättä saa edes työttömyysalennuksia yleisessä saunassa, vaikka hän on heitäkin heikommassa asemassa.

Kuinka sitten on mahdollista, että joku ei saa työttömyystukea, jos joutuu työttömäksi?

Esimerkiksi kirjailijat, taiteilijat ja urheilijat, jotka toimivat apurahojen turvin, lasketaan nykyään yrittäjiksi - ja aiemmin heidän tulkittiin olevan "työstäkieltäytyjiä", vaikka he olisivat työskennelleet apurahoilla useita vuosia, eivätkä missään vaiheissa hangoitelleet vastaan. He eivät ole oikeutettuja työntekijöiden oikeuksiin, koska heiltä puuttuu työnantaja sekä työsopimus. Kyse on sen verran marginaalisesta ryhmästä, josta vain pieni osa kokee vääryyttä kerrallaan, ettei tilanteeseen ole vaadittu muutosta.


KÖYHÄ ON ONNEKAS, JOS HÄN SAA EDES SEN VÄHÄN, MITÄ LAISSA LUVATAAN

Olen elänyt toimeentulotuella elämäni aikana kolmesti, ja joka kerta on jäänyt sellainen fiilis, että minua ei pidetä ihmisen arvoisena ja minua suorastaan yritetään huijata.

Ensinnäkin toimeentulotuen suuruuteen liittyvissä laskelmissa on ollut toistuvasti kummallisia virheitä - ja joka kerta siihen suuhtaan, että olen saanut vähemmän kuin mihin minulla olisi oikeus. Pelkään, että kyse on joissakin kunnissa suoranaisesta ohjeistuksesta. Kunta säästää, jos oikeus ei toteudu.

Laskelmissa on esimerkiksi laskettu samoja tuloja kahteen kertaan: minulta on pahimmiltaan vähennety 300 euroa, koska olen toimittanut sekä palkkakuitin että tilitiedot: molemmissa lukee 300 euroa tuloa, joten toimeentulotuestani on peräkkäisinä kuukausina vähennetty kahteen kertaan tuo 300 euroa, koska tiliote on esimerkiksi tammikuulta ja palkkakuitti helmikuulta.

Edellisellä kerralla tuplasti on laskettu veronpalautukset. Olen hakenut tammikuulle toimeentulotukea, joten joulukuussa saamani 250 euron veronpalautus on laskettu ensin joulukuun tuloksi, koska se näkyy joulukuun tiliotteessa. Huomasin kuitenkin, että sama veronpalautus on vähennetty myös tammikuun laskelmassa, joten tein palautteen.

Tämä kuulostaa vainoharhaiselta ja kenties kyse on sattumasta, mutta kuulun siihen pieneen vähemmistöön, jolla on pokkaa soittaa tai lähettää kirjeitä, jos on aihetta vaatia oikaisua. Olen ollut asiallinen ja minua on kohdeltu asiallisesti sen jälkeen, kun olen osoittanut virheet. En vain ymmärrä miten niitä virheitä sattuu niin helposti ja toistuvasti juuri kaikkein hädänalaisimpien kohdalle. Tässä olisi hyvä tutkimuksen aihe jollekin opiskelijalle, jos hän vain saa käsiinsä ihmisten laskelmia. En tiedä onko olemassa mitään sisäistä valvontamekanismia tai virkamiestä, jonka tehtävä on tutkia kuntien toimeentulotuen myöntöperusteiden oikeudellisuutta.


TOIMEENTULOTUELLA ASUVAN ON OPITTAVA KAIKKI NIKSIT JOTTA HÄN VOISI SAADA PENNIÄKÄÄN

Toimeentulotuen laskemisperusteet on yleensä äärimmäisen tarkka tuntea, jotta voisi saada lähellekään lain määrittämän määrän.

Ensinnäkin kaikkien sukulaisten ja ystävien kanssa on tehtävä selväksi, että mitään rahaa ei makseta tilille. Jos esimerkiksi mummoni saa päähänsä, että äitini pitäisi saada lahja 50-vuotispäiviksi, ja hän siirtää tililleni 200 euroa ja sitten soittaa perään, että "Hei. Sinä kun asut Helsingissä niin käytkö ostamassa äidillesi sellaisen huivn Stockmannilta, jota mainostettiin lehdessä."

Tämän seurauksena olen totaalisen kusessa. Minulla on tililläni jonkun toisen lahjaan tarkoitettu raha, joka estää sen että saisin seuraavassa kuussa mitään toimeentulotukea.

Sääntö 1: Jokaiselle tutulle on tehtävä selväksi, ettei tilille saa laittaa yhtään mitään. Jos haluaa antaa lahjoja tai maksaa velkojaan, niin se täytyy hoitaa käteisellä.

Sääntö 2: Tilillä on myös oltava riittävästi rahaa maksujen maksamiseen tai olet kusessa.

Oletetaan, että nostan tililtäni 20 euroa ja huomaan, että siellä on 20 euroa liian vähän rahaa vuokraan ja puhelinlaskuun. Niinpä menen pankkiin ja palautan rahan tililleni. sitten maksan vuokran ja laskut.

Tämän seurauksena menetän 20 euroa, koska tililläni näkyy pankkitalletus, jota on mahdotonta osoittaa samaksi rahaksi, joka sieltä on hetkeä aiemmin nostettu. Seurauksena on, että saan seuraavassa kuussa 20 euroa vähemmän.

Sääntö 3: Jos olet pakotettu pikavippeihin, olet kusessa.

Sama epäoikeus pätee pikavippeihin. Jos toimeentulotuen käsittelyn viipyessä otan lainaa, maksan sillä laskuja ja sitten maksan lainan takaisin toimeentulotuella, siitä seuraa, että menetän seuraavassa kuussa saman suuruisen summan toimeentulotuesta. Saamani lainasumma tulkitaan tuloksi, mutta lainan maksua ei tulkita hyväksyttäväksi menoksi.

Sääntö 4: Kaikki rahaliikenne on saatanasta.

Jos vippaan kaverilleni rahaa ja hän maksaa sen takaisin, koko summa on menetetty. Jopa virheelliset palautukset liian suuresta maksusta voidaan katsoa tuloksi. Jos siis vahingossa naputtelen vuokraa maksaessani satasen liikaa, ja vuokranantaja maksaa satasen takaisin tililleni, se satanen on minulta pois.

Ehkä kaikkein julminta on se, että veronpalautukset lasketaan tuloksi, mutta mätkyjä ei lasketa hyväksyttäväksi menoksi.

Jos pariskunnan toinen osapuoli saa 500 euroa veronpalautusta ja toinen saa 1000 euroa mätkyjä, se tarkoittaa sitä, että siinä kuussa he menettävät 500 euroa ylimääräistä toimeentulotuesta, koska vain veronpalautus huomioidaan. Verottaja samaan aikaan vaatii heiltä 500 euroa, jota heillä ei ole varaa maksaa.

Samasta summasta veloitetaan kahteen kertaan, mutta joskus se on täysin laillista, ja se tekee kaikkein kipeintä. Köyhä tuntee olevansa lain ja oikeuden ulkopuolella.

PS.
Alussa mainitsin, ettei Facebookista löydy tukiryhmää toimeentulotuella eläville. Nyt löytyy.

PSS.
Julkaisin tämän kirjoituksen vahingossa vaikka piti laittaa varastoon odottamaan. Kartoitan vielä materiaalia "toimentulotuen hakijoiden tukiryhmään".

Syntagmat jälkiparadigmaattisen yhteiskuntafilosofian suunnannäyttäjinä

Artikkeli-idean luonnostelua Niin & Näin -lehteen.

Syntagmat ovat eräänlaista mentaalista liimaa (tai suuremmasta näkökulmasta katsottuna kulttuurisia synapseja). Ihmisellä, kuten muillakin olennoilla, joiden aivot rakentuvat neuroverkkoista, on voimakas taipumus huomata ympäristössään tuttuja hahmoja, yhtäläisyyksiä (samannäköisyyksiä) sekä säännönmukaisuuksia. Jos ihminen vaikkapa näkee salaman välähdyksen ja hetken kuluttua kuulee jyrähdyksen, hän päättelee, että ääni ja valot liittyvät toisiinsa, vaikka niiden välissä on lyhyt ajallinen viive. Viive näyttäisi olevan järkevästi sidoksissa välähdykset etäisyyteen, joten teoria saa kokemukselta vahvistusta, tai toisin päin.

Vastaavalla tavalla me opimme yhdistämään tietyn symbolin tiettyyn ilmiöön tai ajatustottumukseen, kuten punainen väri yhdistetään vasemmistolaisuuteen. Koska punainen väri ei luonnonlakien välttämättömyydellä yhdisty sosialismiin tai vasemmistolaisuuteen, kyse on mitä selkeämmin syntagmasta, ei fysikaalisestisyy-yhteydestä.

Syntagmat eivät ole pelkkiä arkikokemukseen perustuvia kevyitä toteamuksia. Ne ovat myös mitä keskeisintä yhteiskunnallisen järjestyksen rakennusainetta. Syntagmat eivät synny ainoastaan havainnoista. Niitä järjestelmällisesti uusinnetaan käyttäyttymisellä ja suorastaan rakennetaan taiteen, markkinoinnin ja politiikan prosesseissa, vaikka syntagman taustalla ei aina olisi reaalimaailmaan pohjautuvaa perustetta. Syntagmien keskeinen sisästämistapa on mimeettisyys, eli vallitsevien käytäntöjen kritiikitön imitointi.

Syntagmien moninaisuus paljastuu hyvin pian, jos alamme luetella kaikille tuttuja kahden tyystin erilaisen ilmiön tai käsitteen yhteenliitoksia omasta kulttuuristamme:

poikavauva + sininen
tyttövauva + vaaleanpunainen

mies + housut
nainen + hame

miehuullisuus + autoilu
naismaisuus + polkupyöräily

Uudet sukupolvet myös yleistävät näkemänsä ja kokemansa perusteella uusia syntagmaattisia assosiaatioita ja normeja. Niinpä esimerkiksi suklaasta voi hyvinkin tulla ruoka-aine, johon pojat eivät halua koskea, koska suklaata mainostetaan romantiikan tai naisten hemmotteluhetkien narratiiveissa. Se leimautuu toisin sanoen feminiiniseksi herkuksi.

Syntagmat eivät yleensä kuitenkaan ole täysin mielivaltaisia. Esimerkiksi makkaransyönti ja etenkin sinappi koetan miehiseksi, mutta hiljattain selvisi, että sinapinsiemenet sisältävät luonnonmukaisia kasvuhormoneja. Sinapin syöminen lihan kanssa toisin sanoen auttaa kasvattamaan lihasmassaa, mikä kenties selittää juuri miesten sinappia kohtaan tunteman vaistonvarausen himon.

Syntagmat voivat olla helposti selitettäviä tai hyvinkin erikoisia:

Suomi + jääkiekko (maantieteellinen syntagma)
Suomi + keihäänheitto (historiallinen syntagma)

Kukaan tuskin ihmettelee, miksi Suomi on hyvä jääkiekossa, koska asumme kylmässä maassa ja naapurimme Ruotsi ja Venäjä ovat myös jääkiekkokulttuureja. Sen sijaan on paljon vaikeampi selittää, miksi meillä heitetään keihästä. Se vaatii enemmän historiallista perspektiiviä.

Joskus syntagma voi rakentua myös useammasta osasta, mutta silloin se lähestyy jo suoranaista paradigmaa:

kitaristi + basisti + rumpali + solisti = rokkibändi

Syntagman käsitteen tarpeellisuus ilmenee siinä, että sen avulla me voimme puhua paradigmojen koostumuksesta ja kohdistaa huomiomme sen osatekijöihin.

Jälkiparadigmaattisellä yhteiskuntafilosofialla tarkoitan sellaista analyysiä ja keskustelua, jossa termistä "paradigma" on tullut avainkäsite. Sana ei siis enää herätä vallankumouksellista kaikua. Toistaiseksi keskustelu on kuitenkin jäänyt suurpiirteiseksi, sillä paradigma näyttäytyy eräänlaisena useiden merkitysten yhteensulautumana, joka yhtä helposti johtaa ajatusta harhaan kuin ohjaa sitä oikeaan suuntaan. Käsite on kaikkea muuta kuin Wittgensteinin lupaama täsmällisesti määritelty filosofinen apparaatti, jonka kohdalla kaikki tietävät mistä puhutaan. Paradigmapuhe on kuin lapsen piirtämä pääjalkainen, josta on vaikea erottaa päätä, keskivartaloa ja raajoja. Tämä on vain yksi ongelma, jonka syntagman käsite ratkaisee,

Syntagman vallankumous

Sytagma helpottaa filosofista debattia, koska se etenee yksityiskohdista kohti laajempaa kokonaisuutta. Paradigma taas usein lähtee liikkeelle kokonaisuudesta. Muutaman lisämääritelmän avulla lähestymistavat kohtaavat, eikä keskustelu puuroudu.

Syntagma mahdollistaa uusia näkökulmia kulttuurien tai ideologioiden keskinäiseen vertailuun. Monesti esimerkiksi tehdään vahvoja oletuksia asioiden välisestä automaattisesta yhteenkuuluvaisuudesta, jonka kulttuurien vertailu todistaa nopeasti vääräksi. Aivan samalla tavoin voi kulttuurien vertailu osoittaa päin vastaista: ilmiö onkin yhteidessä toiseen, vaikka siihen ei ole kiinnitetty huomiota.

Syntagmat mahdollistavat kulttuuristen pintarakenteiden, eli symbolien ja arvojen, sekä muiden monimutkaisempien tai konkreettisempien rakenteiden rationaalisuuden ja universaaliuden tutkimuksen: vahvistamisen tai kyseenalaistamisen. Tällöin arvokeskustelun pohjaksi saadaan rationaalisempia ja empiirisempiä perusteita.

Esimerkiksi, jos yleisen mielikuvan mukaan suomalaisuuteen kuuluu keskeisesti "erityinen luontosuhde", me voimme hyväksyä tällaisen syntagmaattisen oletuksen:

suomalaisuus + erityinen luontosuhde

Tämän jälkeen voimme kysyä muiden maiden asukkailta, onko heidän luontosuhteensa heidän omasta mielestään tai heidän poliittisten arvojohtajiensa mukaan "erityislaatuinen". Arvoskeskustelun ei enää tarvitse perustua mukavuusalueelle kivasti istuviin päähänpistoihin.

Ideologioiden ja maailmankatsomusten (siis nykykielellä paradigmojen) nähdään usein rakentuvan tietyn arvopohjan varaan.

Suomessa esimerkiksi toistuu tietty kolmipaikkainen syntagma:

koti + kirkko + isänmaa

Ranskassa taas syntagma on pikemminkin

vapaus + veljeys + tasa-arvo

(Huomaatko miten ihmeellisen helppoa on puhua syntagmoista ja kuinka mukavaa on, kun paradigmaattisen dirkurssimme sisällä voidaan vihdoinkin käyttää myös toista termiä, joka mukavasti kiinnittyy keskusteluun kuin ne olisivat paita ja peppu.)

Ateismin lohdutus - esimerkki syntagmasta

Jotta syntagman käsitteen tehokkuus kävisi ilmi, lähden saman tien liikuttelemaan kulttuurimme jättimäisiä mannerlaattoja.

Olen kiitollinen Alain de Bottonin kirjasta Uskontoa ateisteille (2012, suom. Basam books 2013), sillä hänen ansioistaan säästyn kokonaisen teoksen viimeistelemiseltä, jota olin kirjoittanut jo noin 100 sivua vuodesta 2008 alkaen. Olin näet aikeissa sanoa likipitäen saman asian kuin de Botton.

"Meillä ei ole välineitä kiitollisuuden ilmaisemiseen. 

Edessämme on epämukava valinta: jos emme sitoudu omituisiin käsitteisiin aineettomista jumaluuksista, luovumme samalla koko joukosta lohdullisia, vivahteikkaita ja hurmaavia rituaaleja, joille maallinen yhteiskunta tarjoaa varsin heikkoja vastineita." (s.15)

Alain de Botton, aivan kuten itsekin olen esittänyt (esim Pikkujättiläinen 2013/01), uskoo että ihmisellä on tiettyjä synnynnäisiä "hengellisyyden" tarpeita, kuten kaipuuta yhteisöllisyyteen, ritualeihin, mystiikkaan tai taianomaisiin pyhyyden ja kaudeuden kokemuksiin.

Useimmat uskonnolliset ihmiset eivät hyväksy uskontojen epäloogisia ja ristiriitaisia väittämisiä siksi, että he olisivat päästään vialla (jotkut voivat toki olla myös ilmeisen paranoideja tai psykoottisia). Ihmiset hyväksyvät mielettömiltä kuulostavat - eli tunnustavat uskoa, (esimerkiksi neitseelistä syntymää tai kuolleista heräämistä), jotta he pääsisivät osallisiksi uskonnollisten yhteisöjen aarteista, kuten lämmöstä ja lohdutuksesta. Joskus myös järjestys ja kuri voivat olla jotain sellaista, mitä tietyt yksilöt kaipaavat - ja joillakin on kenties jopa masokistisia taipumuksia.

Lähes kaikkia ihmisiä kuitenkin yhdistää se, että me haluamme kokea pyhyyttä ja kauneutta. De Bottonin kirjan yksi pointti on juuri siinä, että ateismin on koettava kuvaamaan meitä ympäröivä maailma mielekkääksi ja lumoavaksi, jotta se onnistuisi koskaan syrjäyttämään uskonnot. Ei riitä, että osoitamme ristiriitoja tai hoemme rationaalisuuksia. Ihmiset mieluusti vaihtavat pienen osan loogisuuttaan siihen, että voivat kokea elävänsä maailmassa, joka on tulvillaan pyhyyttä.
Yle.fi/Näkökulma - Ateisti älä tuputa uskoasi

Aiempi lainaus jatkuu suoraan näin:

"Näin paljosta luopuessamme olemme luovuttaneet uskonnolle yksinoikudn suureen joukkoon kokemuksia, joiden tulisi olla ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. (de Botton 2012)

Tästä me pääsemme suoraan takaisin syntagmaan. De Botton ei varmastikaan tunne syntagman käsitettä, mutta hän nimeää monien sisäistämän oletuksen:

uskonto + satumaisuus, sadun logiikka
ateismi + kuiva obejektiivisuus

Moni ateisti varmasti toteaa heti, että asia ei suinkaan ole näin. Olen samaa mieltä. Silti hyväksyn sen, että mielikuva tai stereotypia on tämän suuntainen.

Itse asiassa tilanne on ateismin kannalta vieläkin pahempi. Pienempi osa amerikkalaisista näet luottaa ateisteihin vähemmän kuin homoihin, maahanmuuttajiin tai jopa sosialisteihin.
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/amerikka-ei-usko-ateisteihin/

Ateistien ajatellaan olevan itsekeskeisiä ja sydämettömiä. Lisäksi enemmistö uskoo, että muut kansalaiset ovat lainkuuliaisempia, jos he ovat uskovaisia.
http://www.scientificamerican.com/article/in-atheists-we-distrust/

Näiden uskomusten tueksi ei ole löydetty vahvaa tutkimuksellista tukea - tai itse asiassa on jopa enemmän viitteitä päinvastaisesta.

Syntagma on keino löytää paradigmasta heikko piste ja kohdistaa siihen erityistä huomiota. Kuten aiemmin totesin, voi syntagma olla todellinen tai mielikuviin perustuva. Jos se on todellinen, se voi perustua perinteen ylläpitemään löydään syy-yhteyteen tai ihmisluonnon tukemaan vahvempaan syy-yhteyteen. Jos se on kuviteltu, se voi silti perustua kohtuullisen vahvaan, itseään toteuttavaan sosiologiseen kättäytymiskaavaan tai se voi olla täysin tuulesta temmattu, jopa aivan päinvastainen empiirisen näytön kanssa.

Ateistit ovat jo aivan riittämiin kiinnittäneet huomiota uskontoihin ja eritelleet niiden epäloogisuuksia. Jotta ateismi voisi koskaan todella vakavasti ansaita määrettä ateismi 2.0 tai ateismi 3.0, se tulee tutkia itseään ja osoittaa, että se tarjoaa yhteiskunnille tai yksilöille jotain todellisuudessa arvokasta, kuten mielenterveyttä, parempia parisuhteita, työllistymisen edellytyksiä tai onnellisuutta. Tällä hetkellä on syytä olettaa, että ateismi tarjoaa parempia työllistymisen edellytyksiä lähinnä luonnontieteellisen tutkimuksen alueella. Se on hyvin marginaalinen kategoria.

Uskon, että ateismi voisi hyvinkin avata - ja kenties jo on avannut ihmiskunnalle (tieteiden rohkeamman kysymyksenasettelun ohella) ovia ainakin psykiatrian ja mielenterveyden alalla. Ateistien ansiosta olemme luopuneet kirouksista ja demoneista mielisaurauksien taustasyynä. Se on suuri saavutus, mutta kattava ateismin saavutusten historia on kirjoittamatta. On syytä muistaa, että tieteellinen ajattelu on eri asia kuin ateismi. Tiede ensi sijassa kysyy ja testaa. Se lukitse mielipidettään metafyysiikassa.

Monikaan ei niele pureskelematta syntagmaa: "ateismi + tieteellinen ajattelu".

Toisin sanoen yllättävän moni uskoo, että Jumalaan tai sielunvaellukseen uskova ihminen on varsin kykenevä toimimaan esimerkiksi fysiikan opettajana tai tekemään tiedettä.

Ateismin ilosanoma

Koska de Botton on jo suurelta osin ilmaissut ne kriittiset ajatukset, joita minulla oli perinteisestä ateismista, on syytä katsoa eteen päin.

Ateismi voi saavuttaa seuraavan kehityspisteensä vasta kun se lakkaa olemasta antiteesi. Nyt se on a-teismi, eikä sen koko opissa ole mitään tolkkua ilman teismiä. Ateismin on omaa oppisisältöään esitelläkseen selitettävä mistä on kysymys uskossa Jumalaan.

On sanottava jotain vain jotta se voitaisiin kiistää,

Ateismin on kyettävä seisomaan omilla jaloillaan, ja yllättäen siihen on myös edellytyksiä. Tiedän ainakin oman perhepiirini ja kaveripiirini kautta, että ateisteiksi itsensä mieltävät ihmiset ovat hyvin usein kiinnostuneita tähdistä ja avaruudesta.

Olen monet kerrat kokenut uskonnollista pyhyyden tunnetta tuijotaessani yöllä tähtiin ja yrittäessäni esimerkiksi kuvitella miten pitkä matka on 8 valovuotta - etäisyys pohjoisen taivaanpuoliskon kirkkaimpaan tähteen Siriukseen.

Valolta kestää keskimäärin 12 minuuttia matkustaa maasta Marsiin. Siriukseen matka kestää 8,7 vuotta. Rakettimme kulkevat vauhtiin päästyään tunnissa suunnitteleen saman matkan kuin valo kulkee sekunnissa, eli 60 sekuntia x 60 minuuttia = 1/3600. Nykytekniikalla miehitetty lento Siriukseen kestäisi siis 3600 x 8,7 vuotta, eli aika kauan.

Tällaisissa kuvissa ja luvuissa on mielestäni rakennusaineita varsin lumoavan maailmankuvan perustaksi, mutta lumoavuus on vasta yksi hivenaine henkiseen puutostilaamme. Lisäksi tähtitieteen ja kosmologian monimutkaisuus ja tutkimuksen vaativat resurssit tekevät siitä varsin pienen ryhmän yhteistä pääomaa. Laajaa yhteisöllisyyttä on kenties koettu kylmän sodan aikana, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kilpailivat avaruuden valloittamisesta, mutta sittemmin NASA:n rahoitus on jämähtänyt - kenties juuri siitä syystä, että hurmoshenkistä yhteisöllisyyttä ei synny riittävästi.

Syntagmassa ja Alain de Bottonin havainnoissa ei ole kysymys aivan pienistä asioista. Koko tieteellisen kehityksen kohtalo on sidoksissa siihen, millä tavoin ihmiset kokevat sen edistävän heille itselleen tärkeitä arvoja ja tuovan elämään myös hengellistä sisältöä.

Tähtitiede voisi hyötyä siitä, että se ei esittäisi ajavansa Jumalaa nurkkaan, vaan pikemminkin raottavansa pyhää mysteeriä. Kuulentojen kultakauden lopulla Carl Sagan lumosi miljoonia Cosmos-ohjelmallaan, ja David Bowie lauloi "Is there life on Mars?":

Rikkaat eivät luo työpaikkoja, vaan totuuksia

2000-luvun alussa puhuttiin vuolaasti siitä kuinka pankkisektori synnyttää kasvua ja työpaikkoja, jos pankit jakavat helposti lainoja uusien yritysten perustajille. Tämä raha syntyy tyhjästä, ja pankit tarvitsevat vain 5-10% talletuspääomaa suhteessa lainoihin. Ainakin Helsingin Yliopiston kansantaloustieteen laitoksella innokkaasti opetettiin kuinka pankkisektori voi turvallisesti 20-kertaistaa liikkeellä olevan velkarahan suhteessa säästöihin.

Nämä puheet päättyivät hetkessä vuonna 2008, kun ympäri mailmaa koettiin pankkikriisejä ja siinä ohessa huomattiin myös valtioiden velkaantuneen. Rahan luominen tyhjästä oli ollut talousoppineiden ja pankkialan taikasana, mutta nyt siitä tuli tavallisen kansan kirosana.

Tarvittiin uusi ideaali työpaikkojen ja talouskasvun luomiseksi. Vuosien 2008-2011, eli nykyisen pitkittyneen kriisin alkuvaiheessa toivotettiin useiden juhlapuheissa, että avainasemassa ovat rikkaat. Heidän kuuluu investoida ja luoda työpaikkoja. Suomessa tätä ajatusta oli edistämässä myös vuonna 2007 alkanut Leijonan luola -tv-ohjelma (Dragon's Den), jossa yrittäjät astuivat hattu kourassa suurpääoman eteen ja yrittävät vakuuttaa rahan siitä, että tulossa olisi lisää rahaa.

Vuonna 2011 julkaistussa Nordic Business Forumin blogikirjoituksessa tuon ajan henki näkyy melko puhtaassa muodossa:

Liike-elämän ihmiset luovat työpaikkoja. Kyse on rikkaista, joskus jopa likaisen äveriäistä yrittäjistä. Tarvitsemme kipeästi lisää investointeja ja työpaikkoja päästäksemme eteenpäin. Mistä nämä investoinnit ja työpaikat sitten tulevat? Vastaus on: rikkailta ja yrityksiltä.
http://www.nbforum.fi/blogi/tuetaan-rikkaita/

Saman ajatuksen kohtaa usein kasvotusten keskusteltaessa, mutta harvemmin kirjallisessa muodossa. Liike-elämän ihmisten ei tarvitse puolustella ajatuksiaan mielipidekirjoituksissa. Melkein mitä tahansa vasemmistolaista (siis köyhien ja kirjanoppineiden) näkökulmaa löytää netistä kymmenistä blogeista, mutta porvariston ideologia näkyy teoissa, ei puheissa.

Tyypillisesti oikleistolla on vain kourallinen lakeijoita, jotka palkitaan hyvätuloisella asemalla. Riittää, että on yksi Tuomas Enbuske tai yksi Nalle Wahlroos puolustamassa kaikkia muita, jotka tämän jälkeen voivat tuntea

Hieman kuten rekrytoinnissa: tuhannet työttömät tekevät kaiken aikaa hartiavoimin töitä löytääkseen työtä. Työnantajan ei tarvitse kuin laittaa liikkeelle huhu, niin he saavat jo sata hakemusta. Rikkaat ovat tottuneet siihen, ettei heidän tarvitse artikuloida ajatuksiaan: he vain olla möllöttävät ja joku toinen muotoilee heidän puolestaan teorian, joka sopivasti hivelee heidän omatuntoaan ja egoaan. Sitten se on ylin totuus ja maan tapa, koska .

Yhteiskuntatieteilijöiden on aina suurella vaivalla selvitettävä, mitä poliitikkojen varakkaat taustaryhmät ja heidän lobbarinsa omassa penthouse-kuplassaan ajattelevat. Tämän jälkeen tiede voi koettaa murtaa näitä myyttejä, mutta todennäköisesti kukaan ei sittenkään kuuntele - tai ainakaan muuta mieltään, paitsi ehkä johonkin ihan ennalta atvaamattomaan suuntaan.

Jos esimerkiksi - kuten myös on käynyt - todistetaan, että taloudellinen eriarvoisuus haittaa talouskasvua:
http://www.osallisuustalous.fi/pareconfinland/2012/01/vaitos-suuret-tuloerot-haittaavat.html

tai että "rikkaat eivät luo talouskasvua":
http://www.osallisuustalous.fi/pareconfinland/2012/01/business-insider-yrittajat-ja-rikkaat.html

Näistä uutisista ei synny keskustelua. Kukaan ei tule studioon väittämään vastaan. Niinpä mielipiteen voi kaikessa salassa säilyttää ennallaan.

Meillä ehkä tulisi joskus olla televisiossa keskusteluja, joissa sosiologit väittelisivät keskenään. Silloin oikeasti voisi syntyä mielipiteitä, jotka eivät ole vain myyttejä tai myyttien antiteesejä. Nyt vastakkain asetetaan ennemmin kaksi ääripäätä, eikä kenellekään jää käsitystä siitä, mitä tiede oikeasti sanoo asioista.

Jos joku uskaltaa sanoa, että työpaikkoja olisi luotava valtion varoilla:
http://www.kymensanomat.fi/Mielipide---Sana-on-vapaa/2013/02/27/Ty%C3%B6paikkoja%20luotava%20valtion%20varoilla/2013315267550/69

siiä ei tietenkään synny mitään keskustelua. Liian moni on jo samaa mieltä.

Mutta jos taas väitetään, että:
Puheenvuoro - valtion-tehtava EI OLE luoda-tyopaikkoja

Paikalle heti säntäävät harvat tukijoukot ja aktiiviset vastaanväittäjät, koska kyseessä on samaan aikaan parempiosaisen oma käsitys että provokaatio. Poliitikoille on aina helpotus, ettei heidän tarvitse kantaa vastuuta. Heille sopii oikein hyvin teoria, jonka mukaan poliitikon tehtävä on vain säilyttää kaikki ennallaan. He voivat rinta rottingilla katsoa taakse päin eduskuntauraansa ja sanoa: Minä en tehnyt yhtään mitään ja olen siitä ylpeä!"

Vallanpitäjien ei tarvitse nähdä vaivaa levittääkseen mielipiteitään. Niistä ollaan joka tapauksessa kiinnostuneita ja jotain vaikka kaivetaan esiin. Ainahan ympärillä pörrää joku toimittaja, joka kyselee ja tivaa. Kansaakin kiinnostaa, millaisilla asenteilla päästään elämässä eteen päin. On tois'sijaista perustuvatko ajatukseen minkäänlaisiin tutkimuksiin vai eivät. Niiden ei tarvitse edes nojautua minkäänlaiseen järkevään argumenttiin, ja vakavaa keskustelua syntyy silti. Tukalassa paikassa apuun ryntää puolustajia.

Rahan ei ole koskaan tarvinnut maksaa siitä, että joku puhuu kauniisti sen teoista.

Trickle-Down vastaan Hoover-Up

Trickle-down economics, eli valumaefekti, todetaan jo suomenkielisessä wikipediassa vitsiksi ja olkinukeksi.

Paljon siitä onkin vitsejä väännetty.

Valumaefektillä on kuitenkin yhä kannattajia, vaikka he eivät kyseistä termiä käytäkään. Myös Suomen nykyhallitus ja pari edellistä on perustellut yritysverojen alentamista sillä, että kun yrityksille jää enemmän voittoja, ne myös investoivat enemmän.

Erikoista tällaisessa logiikassa on, että vaikka sen kannattajat myöntävät sen perusteena olevan teorian pelkäksi vitsiksi, he silti iloisesti kannattavat ajatusta. Tricke-down on vain naamioitu joksikin hieman muuksi, esimerkiksi tuotantopuolen talousteoriaksi tai yritysten kilpailukyvyn parantamiseksi.

Perusongelma säilyy: kun parempiosaisille tulee rahaa, se ei päädy köyhille, vaan sen rahan turvin parempiosaiset voivat lisätä poliittista vaikutusvaltaansa ja yhä kasvattaa omien etujensa asemaa oman arvomaailmansa levittämisen turvin. Kun rikkaiden mielipiteet ja teoriat leviävät myös köyhien keskuuteen, se ei nosta heitä köyhyydestä. Se vain edistää rikkaiden rikastumista, kun köyhät hylkäävät ne periaatteet, jotka heitä parhaiten.

Kukaan ei halua identifioitua köyhäksi, joten tämä on äärimmäisen helppoa. Köyhät on vaikea saada liittoutumaan yhteen, kun he häpeillen salaavat ongelmnsa, uskovat köyhyytensä olevan väliaikaista ja myös katsovat toisiaan halveksuen. Yleistäen voisi sanoa, että köyhät ovat olemassa missään yhteiskunnassa vain, jos he muodostavat selkeän edemmistön.

Kun rikkaiden teoriat ja käsitykset maailmasta saavuttavat yhä laajemman aseman, ne kärjistyvät entisestään. Tästä taas seuraa, että mahdollisimman objektiivisesti tilastoja ja yhteiskunnan rakenteita tarkastelevat sosiologit alkavat näyttäytyä vasemmistolaisina, jopa kommunisteina. Heidän puolueettomat statistiikkansa ja lukunsa ovat rikkaiden mielestä propagandaa, koska ne ovat niin kaukana heidän omista mielipiteistään, että niiden täytyy olla propagandaa.

Myös ulkopuoliset talouden asiantuntija ja jopa Nobel-voittajat määritellään vasemmistolaisiksi, koska heidän julkaisunsa näyttävät niin vasemmistolaisilta.

Paavikin on jo koettu amerikkalaisen uskonnollisen oikeuston suunnalta uhaksi ja teeskentelijäksi, koska hän on hurahtanut aivan ihmeelliseen epäkristilliseen käsitykseen, että köyhistä tulisi välittää.

Mikä on Hoover-Up economics, eli imurointiefekti?

Trickle-Down teoria ja vastaavat taloudellisen kehityksen mallit olettavat, että talous vahvistuu, jos rikkailla on käytössään enemmän varaa. He voivat tällöin sijoittaa rahojaan, mikä luo työpaikkoja.

Ongelma on siinä, että kukaan ei sijoita rahojaan luodakseen työpaikkoja, vaan haaliakseen lisää rahaa. Yritysten tehtävä on kasvattaa niiden saamaa alkupääomaa. toisin sanoen markkinat on luotu sellaisiksi, että pyramidin huipulla on suuri imuri, joka pyrkii imemään kaiken liikkuvan rahan.

Kun rikkailla tai suurillä yrityksillä on rahaa, ne investoivat sitä tavallisen kansan maksukyvyn mukaan. Jos köyhät köyhtyvät, on vain vähemmän talouden liikettä, jonka luonnollinen liike on aina ylös päin.

Vaikka me tunkisimme tuohon imuriin rahaa, se ei paranna sen toimintaa. Päin vastoin kun imuria oikein ruokkii, se saattaa tukkiutua kokonaan.

Viime vuosikymmeninä taloutta on pidetty käynnissä myöntämällä keskiluokalle lainoja helpoin ehdoin. Näin on imurilla riittänyt imuroitavaa, mikä on luonut työpaikkoja ja sitä kautta pitänyt myös keskiluokkaa leivässä.

Uutta rahaa on luotu keskuspankeista maailmaan valtavia määriä, mutta liikkeellä olevan rahan määrä tai inflaatio eivät ole kasvaneet, sillä rahaa imeytyy niin valtavalla tahdilla kaikkein rikkaimpien taskuun. He omistavat suuret yritykset, jotka jakavat suuria voittoja. Näitä voitoista vain pieni osa kulutetaan tai investoidaan. Isoin osa vain jää istumaan jonnekin veroparatiisiin, samaan aikaan kun valtioiden ja tavallisten ihmisten velkatili paisuu.

Taloudellisen toiminnan kasvattaminen olisi melko helppoa, käännämme nurin ajatuksen murusten putoamisesta rikkaiden pöydältä: riittää vain, että luodaan rahaa ja sitten jaetaan sitä suoraan kaikkein köyhimmille. He ostavat tuotteita ja palveluja lähes välittömästi, koska ovat velkaisia ja koska heidän on helppo keksiä tyydyttämättömiä tarpeita. He myös kohdistavat ostoksensa perushyödykkeisiin, joten rahat jäävät lähelle, paikallisiin marketteihin, eivätkä katoa lentoihin tai lomakohteisiin. Köyhien käyttämä raha työllistää keskiluokkaa, joka puolestaan kuluttaa palveluja ja ostaa tuotteita. Raha liikkuu nopeammin köyhien käsissä ja voi päätyä kahteen osoitteeseen: joko veroina valtiolle tai voittoina kaikkein rikkaimmille.

Jos taloudellista toimintaa verotetaan, palauttaa valtio rahat tulonsiirtoina köyhille sekä virkamiesten palkkoina keskiluokalle, koska valtion on myös kulutettava saamansa rahat - sillä on suuri paine siihen. Näin talous pysyy liikkeessä, koska rikkaimmilla on syitä investoida ja palkata väkeä haaliakseen tuosta rahasta jälleen osan.

Jos taas verotus on alhaista ja rikkaat saavat helposti oman osuutensa kansantuotteesta, heillä ei ole mitään painetta tehostaa yritystoimintaa investoinneilla. He lihovat tekemättä juuri mitään. Riittää vain, että omistaa, niin omistukset tuovat mukanaan helppoa lisäarvoa.

Hoover-Up on yksinkertaistus ja kärjistys, mutta talousteoriana se on objektiivisempi ja helpommin perusteltavissa kuin Trickle-Down. Se on vähemmän valheellinen ja kuvastaa paremmin sitä, mitä taloudessa todella tapahtuu.

Tunnistamme Robin Hoodista fantasiaksi, koska raha ei irtoa rikkaan näpeistä edes hänen nukkuessaan. Köyhien sankarit ovat harvassa, mutta jäävät historiaan.

Sosiaalisen median ja vapaan tiedonvälityksen aikakaudella vaarallisinta vallankäyttöä on puolueellisten teorioiden naamioiminen tieteelliseksi totuudeksi

Oikeistolaisuuden kasvattaessa valtaa 'patafyysiset mielettömyydet savat valtaa: maasta puhutaan perusturvan ihannevaltiona samaan aikaan, kun EU on moittinut meitä juuri perusturvan riittämättömyydestä:
http://yle.fi/uutiset/euroopan_neuvostolta_sapiskaa_suomelle_liian_matalasta_sosiaaliturvasta/7797709

Tämäkin uutinen tuli juuri vaalien alla, mutta kaikkein köyhimpien asema ja oikeudet onnistuttiin täysin sivuuttamaan vaalikeskustelussa. Myös mediat ja riippumattomat toimittakunnat leimataan järjestelmällisesti vasemmistolaisiksi, vaikka syvempien analyysien mukaan mediatalojen linjaa ohjaavat omistajat ja päätoimittajat ovat pikemminkin äärimmäisen oikeistolaisia.

Väärinkäsitys syntyy tietoisesti, kun sekoitetaan keskenään mielikuvakyselyt ja tutkimukset, ja ihmisten kyselyissä tutkittuja mielikuvia otsikoidaan mukamas totuuksina:
http://mediaviikko.fi/toimittajista-puolet-vasemmistolaisia

Lisäksi tieteellisenä tiedonlähteenä esiintyvä Liberalismi-Wiki kokoaa toimittaja-artikkelissaan yhteen vain sen päämääriä ajava näkökulmia, joita kaiken lisäksi on törkeästi vääristelty. Lähdeviitteiden linkit eivät toimi tai niiden takaa löytyy vain mielipiteitä:
http://liberalismi.net/wiki/Toimittaja

Kuka tahansa tutkija tai toimittaja näkee heti, että Liberalismiwikin aineisto on epätieteellistä ja tarkoitushakuista propagandaa, joka keskittyy liberalismin esittelyn sijaan tunnettujen vasemmistolaisten henkilöiden mustamaalaamiseen. Silti kritiikki on helppo leimata vasemmistolaiseksi jupinaksi, koska journalismin periaatteista mitään ymmärtävät ihmiset ovat tietenkin vasemmistolaisia. Oikeistohegemonian on helppo ylläpitää mielikuvaa vasemmistolaismynteisyydestä, kun sillä on niin paljon enemmän suunvuoroja ja sananvaltaa.

Yllättävän harva on netissä ärsyyntynyt liberalismi-wikin touhuista, vaikka se on laadultaan ihan magneettimedian ja MV-lehden osastoa:
http://keskustelu.suomi24.fi/t/11207939/kiukku-kasvaa-yli-ayraiden

Yksi ongelma ajassamme on juuri se, että asioita ei enää tutkita oikeasti, vaan kysellään ja pyöritellään vain yhä uudestään vanhoja mielikuvia, ikään kuin totuutta tärkeämpää olisi tietää miten ajatella, jotta ajattelisi samoin kuin muut.

Myös medianäkyvyyden väitetään suosivan vihervasemmistolaisia, mutta Helsingin Sanomien mediakone osoittaa täysin kiistatta, että maassamme Kokoomus ja Keskusta saavat jopa nelkinkertaisesti enemmän medianäkyvyyttä kuin SDP:
http://www.hs.fi/politiikka/a1305923967033

Porvaripuolueiden yhteinen medianäkyvyys on jopa kymmenkertainen verrattuna Vihreisiin ja Vasemmistoliittoon.

Tämä ei ole kyselytutkimus, vaan neutraalin algoritmin keräämää dataa.

Matemaattiset algoritmit ovat ajassamme pelottavan vasemmistolaisia. Pitäisiköhän matemaattisten funktioiden ja tilastotieteen opettaminen kokonaan lopettaa, kun ne uhkaavat levittää kommunistien propagandaa?

Kvalifysiikka: Humanistinen animismi

Ihminen on taipuvainen hahmottamaan elottoman luonnon tapahtumien taustalla suunnitelmallisuutta. Tätä sisäsyntyistä päätelmää kutsutaan antropomorfismiksi. Jos vaikka menomatkalla on vastatuuli ja tuuli kääntyy paluumatkalla vastaiseksi, alkukanteinen ihminen, ja miksei nykyihminenkin, ajattelee sään jumalten härnäävän itseään.

Antropomorfismille on sukua antroposentrismi, eli yksittäisten ihmisten ja ihmiskunnan taipumus korostaa omaa merkitttävyyttään. Onhan jokainen oman elämäntarinansa päähenkilö, joten miksipä ei koko historian tai olemassaolon keskipiste.

Kolmaskin vastaava harha on yleinen, ja kutsun sitä nimellä antropoloogismi. Se johtaa meidät ajattelemaan, että ihmisten käyttäytymisen taustalla on päämäärähakuisuutta.

Jos siis esimerkiksi poliitikot tekevät typeriä päätöksiä, suuri osa kansasta ajattelee, että he tekivät sen tahallaan. Se on totta kai mahdollista, mutta me teemme liian herkästi sen oletuksen, että ihminen ajattelee asioita perinpohjin, ennen kuin hän toimii.

Antropoloogistisen virhepäätelmän, tai eräänlaisen hätiköinnin lajityypin, laajennus on humanistinen animismi. Toisin kuin nimi antaisi ymmärtää, se ei yleensä koske niinkään humanisteja kuin kaikki muita. Humanisti tuntee ihmisyyden yleiset ansakuopat keskimääräistä paremmin.

Humanistinen animismi tarkoittaa sitä, että ihmistä, ryhmiä, yhteiskuntia ja sosiaalisia instituutioita tarkastellaan ikään kuin ne olisivat älyllisiä eläviä olentoja.

Tämä ei läheskään aina pidä paikkansa. Valtio voi esimerkiksi muistuttaa enemmänkin kasvia. Se vain imee maaperästä ravinteita, mutta ei ole kykenevä minkäänlaiseen päätöksentekoon. Valtiot myös harvemmin liikkuvat. Niillä ei ole jalkoja, joten on siis paljon järkevämpää verrata niitä kasviin kuin eläimeen.

Ihmisillä on lisäksi herkkä taipumus olettaa, että sotien, nälänhädän tai kriisien taustalla on jokin aktiivinen toimija. Salaliittoteoriat lähtevät usein siitä, että jos jotain pahaa tapahtuu, sen takana on jokin ryhmittymä, kuten illuminati tai oma hallitus. Tämä voi olla totta, mutta yleensä ihmiset eivät kykene ohjailemaan maailmanlaajuisia tapahtumia. Kyse on siis humanistisesta animismista.

Jos esimerkiksi mietitään, miten monen eri salamurhan tai kansannouseun takana Putinin väitetään henkilökohtaisesti vedelleen lankoja, on ihme että hänellä on aikaa mihinkään muuhun. En nyt väitä, ettei Putin olisi henkilökohtaisesti hyväksynyt jotakin lain tai moraalin vastaista, mutta ei kukaan ole kavaluudessaan niin mahtava, että ohjaisi kaikkea.

Humanistiseen animismiin kenties piiloutuu toive siitä, että ihminen voisi kyetä hallitsemaan historiaa. Ainakin sen taustalla on idea, jonka mukaan me voimme selvittää syyllisen ja sitten hoitaa ongelman sillä, että rankaisemme häntä. Abstrakteja kulttuurisia rakenteita on paljon vaikeampi hahmottaa taustasyyksi kuin yksitäisiä ihmisiä tai ryhmiä.

Humanistinen animismi on tavallaan vastakkaista perinteiselle animismille, jossa luonnon nähdään juonivan ihmisten pään menoksi. Moni sortuu myös ajattelemaan, että kun tapahtuu luonnonmullistuksia, siitä on vastuussa joku ihminen, joka täytyy pistää päiviltä. Enkä puhu nyt vain noitavainoista, vaan arkisesta vainoharhasta. Jos naapurin kissa paskoo autosi konepellille, naapuri on taatusti kouluttanut sen sellaiseksi ihan tahallaan.