MAINOS TULEVASTA KIRJA-ARVOSTELUSTA: John Tyerman Williams: Nalle Puh ja filosofit (1996)
Joskus kirja osuu ajan hermoon ja on loistava menestys. Se käännetään kymmenille kielille ja myyntimääriä mitataan miljoonissa. Yksi tällainen jättimenestys oli Benjamin Hoffin kirja Nalle Puh ja Tao vuonna 1982. Hän itse kirjoitti kirjalle vuonna 1993 jatko-osan nimeltään Nasu ja Te, joka ei ollut mitenkään erityisen huono kirja.
Samoille markkinoille pyrki ja yllättäen myös onnistui pääsemään vuonna 1996 John Tyerman Williams kirjalla Nalle Puh ja filosofit. Luin kymmenisen vuotta sitten kaikki kolme kirjaa ilmestymisjärjestyksessä ja Williamsin kirja on yksi mieleenpainuvimmista pettymyksistä. Kirja on niin sekava, tylsä ja yllätyksetön, ettei sitä mielestäni olisi pitänyt koskaan ainakaan kääntää vieraille kielille. Olen pitkään halunnut lukea ja analysoida tarkkaan, mikä teoksesta tekee niin surkean.
Mikään yllätys ei tietenkään ole, jos kirja julkaistaan pelkästään sen myyntipotentiaalin vuoksi. Joskus kirja on kuitenkin sillä tavalla tervettä järkeä loukkaava (kuten The Secret), ettei sen ihmiskunnalle tuottamaa kärsimystä pysty sivuuttamaan olankohautuksella.
John Tyerman Williamsin Nalle-Puh-rip-off ei ole sentään rikos ihmiskuntaa vastaan, mutta minua kiinnostaa sen tapa esiintyä pseudointellektuellisena mestariteoksena, vaikka hölynpölykuorrutuksen alta löytyy vain rahastamiseen valjastettuja itsestäänselvyyksiä.
Haluan lukea kirjan uudestaan, ennen kuin palaan siihen, joten nyt sana kirjasta, jonka epäonnistumiset minulla on vielä tuoreessa muistissa.
Haukotuttava tukahtuneiden mielipiteiden ylistys
Muistelen, että Tom Hodgkingsonin läpimurtoteos Joutilaisuuden ylistys oli ihan ok. Siksi varmaan ostin kirpputorilta hänen toisen kovakantisen suomennoksensa vapauden ylistys, kun se maksoi vain euron.Vapauden ylistys on ilmestynyt vain vuosi joutilaisuusoppaan jälkeen ja se näkyy. Kirja on uskomattoman laiskasti jäsennelty ja täynnä latteuksia. Hetkittäin tuntuu jopa siltä kuin kokonainen luku olisi kirjoitettu mitään miettimättä yhdeltä istumalta, eikä tekstiä olisi edes jälkikäteen tarkistettu.
Jos Tom Hodkinson tahtoo edellisellä kirjallaan vakuuttaa lukijansa siitä, että joutilaisuudesta on ihmiselle hyötyä, niin seuraavalla kirjallaan hän on täysin kiistatta onnistunut todistamaan, että laiskuus tuottaa kaikille muille ihmisille pettymyksiä ja mielipahaa.
Vapauden ylistys on poukkoilemisen ja vähä-älyisyyden ohella myös myös tyylitajuton. Otetaan esimerkiksi tämä kohta:
Kävele! Kävele läpi puistojen ja ihaile suurenmoisia puutarhoja!Hodkinson yrittää sanoa, että ihmisten tulisi useammin kulkea työmatkansa pyörällä tai kävellen, koska siten saa päiviinsä rauhoitumisen hetkiä. Asiaa ei kuitenkaan edistä se, että hän huutaa julki latteuksia!
Tämän jälkeen (samalla sivulla 27) hän täysin ilman mitään varoitusta alkaa moralisoida ihmisiä, jotka käyvät kuntosalilla:
"Yksi oivallus lisää: Älä käy kuntosalilla. Kaikki kuntosalit ovat sekoitus turhamaisuutta ja rahaa ja absurdia täydellisyyden tavoittelua. Ne ovat ihmisruumiiseen siirrettyä kulutusetiikkaa. Ne ovat ajattelun tukahduttajia, ja niiden jättiläismäiset kuvaruudut pyyhkivät puhtaaksi ihmisten mielen..."Minä kun luulin, että jyrkät mielipiteet ovat ajattelun tukahduttajia. Kuulostaa siltä kuin Tom Hodkinson ei olisi koskaan käynytkään kuntosalilla tai nähnyt vain yhden onnettoman kuntosalin, joka jotenkin loukkasi hänen arvojaan tai egoaan, ja tämän syvällisen kokemuksensa jälkeen hän tietää millaisia kuntosalit syvimmältä olemukseltaan ovat ja miksi niitä tulisi karttaa kuin ruttoa.
Kirja on tulvillaan tällaisia jyrkkiä ja perustelemattomia mielipiteenilmauksia, jotka eivät edes liity vapauteen - pikemminkin kirjasta saa sellaisen käsityksen, että Hodkingson halveksii ihmisten vapautta, koska sen seurauksena he eivät elä hänen oman äärimmäisen moraalinsa mukaan.
Kirjan yleisimpiä sanoja ovat "kaikki", "jokainen" ja"täyttä", ellei lasketa sanaa "tylsä".
"Keskiajalla uskonto oli ollut täynnä verta, hurmetta ja kuolemaa."
"McDonald's on tylsä mutta intialaista ruoka tarjoileva lähiravintolani ei ole tylsä."Liioittelu menee usein niin överiksi, että asiasta katoaa kaikki uskottavuus:
Nykyajan ihmiset ovat hyvin tylsistyneitä. Jos Internetin keskustelusivuille käväisee minä tahansa päivänä kello viidentoista ja seitsemäntoista välillä, löytää satoja toimistotyöntekijöiden viestejä, jotka toistavat samaa sanomaa: "Elämä on tylsää, tylsää, tylsää!"Ehkä Internet (isolla) on muuttunut niin paljon kymmenessä vuodessa, mutta en näe mitä järkeä tällaisessa vakuuttelussa on. Jos Hodkinson tahtoo puhutella lukijaansa, joka on tylsistynyt, hänen pitäisi puhutella lukijaansa suoraan tai kertoa omista kokemuksistaan, eikä viitata johonkin absurdiin satoihin ihmisiin, jotka mukamas toistavat samaa sanomaa joka päivä kello kolmen ja viiden välillä, millä tahansa foorumilla.
Ehkä ajat todellakin ovat muuttuneet, ja ""elämä on tylsää, tylsää, tylsää!" on vaihtunut rasismiin ja vihapuheeseen? En vain muista tällaista Internetiä, vaikka olen tuntenut Internetin koko ikäni.
Dodkinsonin johdonmukaisuus on useammankin kerran hakoteillä. Hän esimerkiksi luvun alussa paljastaa:
"Tylsyys, ikävystyminen (boredom) keksittiin vuonna 1760."ja kuitenkin pian perään:
"Kansalaisten tylsyyteen vajoaminen alkoi 1600-luvulla..."Voihan olla, että tylsyyteen vajoaminen alkoi hyvissä ajoin, ennen kuin sille keksittiin antaa nimi, mutta jotenkin minusta tuntuu todennäköisemmältä, että Hodgkinson vain sekoilee, eli kokoaa satunnaisia sieltä täältä kuulemiaan palasia ja kirjoittaa ne yhteen laiskasti.
Teoksen parhaat kohdat ovat sitaatteja jonkun muun kirjasta. Kun Hodgkinson on ensin poiminut maukkaan kohdan jostain laadukkaammasta, ja usein edes osin tieteellisestä lähteestä, hän sinkoutuu omille polulleen, ja usein vain lapsellisesti rienaa arvoja tai ihmisiä, joista ei pidä:
"Niin monet ihmiset ovat niin epätoivoisen tylsistyneitä pääasiassa siksi, että heitä hallitsevat ihmiset ovat tylsiä. Rahanteon taitavat, pakonomaisesti voittoa tavoittelevat kapitalistit, nuo täydellisen tylsyyden ylipapit... He itse asiassa rakastavat tylsyyttä. Eloon herääminen pelästyttäisi heidät."Sentään sain kunnon naurut, kun kirjoittaja omasta maailmastaan käsin jatkaa:
Valtiovallalta on turha odottaa sellaisia ohjelmajulistuksia kuin "Tylsyys kuriin. Tylsyyden syyt kuriin."Tekisi mieli toimittajan ominaisuudessa huomauttaa lukijoille, että jo vuonna 2004 ilmestyi kirja Työelämän huonontumisen historia, jossa samoja teemoja käsitellään kaikin tavoin paremmin. Yhteiskunta olemme me itse. Valtiovallan tehtäväksi ei ole määritelty tylsyyden vähentämistä, mutta ehdotus kenties voisi olla hyvä keskustelunaihe, jos se esitettäisiin vakavammin.
Anekdootit ja kaskut luovat aikamme populaarin argumentaation perustan, mutta tarinoiden sietäisi olla tarkoituksenmukaisia
Tyypillisten self-help narratiivien tapaan Vapauden ylistyksessä kerrotaan suorien mielipiteiden lomassa anekdootteja kirjoittajan tai jonkun muun elämästä, mutta kuinka moni kertoisi ylpeydellä saaneensa teini-ikäiset raivarit junassa, kun tuntematon herrasmies tarjoaa luettavaksi sanomalehteä:Istuin hiljattain ravintolavaunussa hyvin ystävällisen, suunnilleen kuusikymmenvuotiaan miehen vieressä. Hän kysyi, halusinko vilkaista hänen Evening Standardiaan. Torjuin tarjouksen ja sanoin, että sanomalehdet saavat minut ahdistumaan koska ne marssittavat eteeni kasoittain ongelmia, joille olin täysin kykenemätön tekemään mitään. Hän vastasi "Voi, minusta taas on mukavampaa olla ahdistunut. Silloin voin aina ottaa lasillisen!"Tämä on kenties huonoin kasku koskaan tai ehkä Tom Hodgkinson on jonkinlainen kaksoisagentti. Häntä lukiessaan alkaa hävetä sitä, jos sattuu kannattamaan samoja elämänarvoja. Hän saa kaikki puolustamansa vakavat ihanteet kuulostamaan niin naurettavilta, koska perustelut ovat huteria ja esimerkit aivan päättömiä.
Tavalliseen tapaansa hän unohtaa hetkessä koko vanhan miehen ryypiskelyyn kohdistetun moralisointinsa ja heti seuraavalla aukealla (kenties alkoholin huurujen jäätyä huomaamatta leijumaan hänen alitajuntaansa) hän intoutuukin ylistämään alkoholia:
"...kohtuullinen pikku ryyppäminen silloin tällöin on minusta loistoajatus, kunhan laadusta pidetään kiinni. Real ale -olut on sielun lannoitetta. Ja täsmälleen samasta syystä on tärkeää lukea kunnon kamaa. Mieli tarvitsee laadukasta materiaalia, laadukkaita aineksia. Sopiva annos hyvää kirjallisuutta ilman viheliäitä sanoma- tai aikakausilehtiä, jotka vain pahentavat ahdistusta."Olen samaa mieltä etenkin jälkimmäisestä. Sielu tarvitsee hyvää kirjallisuutta ja siksi tämän kirjan lukeminen jääköön tähän.
Kirjassa tarjotut neuvot ovat itsestäänselvyyksiä, lapsellisen epärealistisia tai liian etäällä tavallisen ihmisen elämästä:
"Osta piano. Minä olen juuri muuttanut kotipubini musiikkihuoneeksi."Kaksoisagentti on onnistunut tehtävässään. Luin kirjasta vain kolmanneksen, mutta minusta tuntuu, että vihaan jo nyt vapautta sieluni pohjasta.
Jälkikirjoitus huonosta kirjallisuudesta
Vaikka Tom Hodgkinsin kirja vapaudesta olisi kiistatta heikosti jäsennetty, kaunokirjallisesti keskinkertainen ja älyllisesti laista, tämä ei tarkoita sitä, ettei joku voisi nauttia sen lukemisesta. Sanotaanhan siinä ääneen monia mielipiteitä, joiden kuulemisesta varmaan joku saa iloa, kuten:"McDonald's on tylsä mutta intialaista ruoka tarjoileva lähiravintolani ei ole tylsä."
Nykyään tykkäyksiä ja jakoja on helppo kerätä pelkillä olemattomasti perustelluilla mielipiteillä, ja Hesarin keskustelupalstalla ne voivat oikeaan yleisöön osuessaan kerätä myös "hyvin argumentoitu" klikkauksia.
Hesarin tapauksessa argumentaation laatu määräytyy yksinomaan sen vaistoamisella, onko kirjoitus sellainen että yleisöosastolta hakevat kostoa erimielisten närkästynyt joukkio, vai onko joku oikeasti kiinnostunut kuulemaan muiden ajatuksia. Yhden sanan kommentti, kuten "roskaa", voi tulla luokitelluksi hyvin argumentoiduksi, jos se on lukijoiden kommentoivan väestönosan yhteinen kokemus.
Menestyneen kirjan huonojen jatko-osien julkaiseminen ei ole ihme, jos otamme huomioon sen, että kustantamot ovat kaupallisia toimijoita, joiden tehtävä on myydä kirjoja, eikä myydä kirjoja vain niille, joille on kriittistä lukutaitoa. Kuitenkin samaan aikaan on sääli, jos kirjallisuus ei hyödynnä sitä korkeamman laadun mahdollisuutta, joka sille tarjoutuu erona klikkimediaan, josta on tullu lähinnä pelkkien kivojen mielipiteiden ilmaisualusta.
Kustannuspäätöksiä tekevät ihmiset eivät myöskään ole yleensä taiteilijoita tai filosofeja, joten edes heidän sydämenasianaan ei aina ole argumentaation laadun asettaminen myyntimenestyksen edelle. Tämä kirja ei ole missään nimessä edes niin huono kuin annan ymmärtää. Minua vain kiinnosti vapauden teema ja odotin että saisin teokselta enemmän.
Pidettäköön kuitenkin todistettuna, että huonoja kirjoja julkaistaan, koska niiden kirjoittaja on tunnettu ja kirjan toivotaan olevan myyntimenestys. Mutta missä määrin käänteinen on totta: että upea kirja jää julkaisematta, koska kustantaja pelkää, että liian harva ymmärtäisi miksi se kannattaa lukea? Kuten totesin, kustantaja on harvoin taiteilija, joka ottaisi taiteilijan tavoin taiteellisen ja henkilökohtaisen riskin. Hän on harvoin filosofi, joka asettaisi totuuden markkinavetoisten mielipiteiden edelle. Näiden kahden uhkarohkean taipumuksen täytyy lisäksi kohdata: että on valmis ottamaan riskin ja että on valmis uhraamaan markkinavetoisuutta merkittävyyden edessä.
En väitä, ettei poikkeuksellisia kirjoja olisi helppo julkaista juhlapuheissa. Otetaanhan juhlapuheissa myös herkemmin suunniteltuja riskejä. Siinä suhteessa juhlapuheet ovat ehkä muuttuneet vähemmän kuin muu Suomi niiden ympärillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti