Miksi sosiologialla ei ole yhteiskunnallista valtaa?

Aikamme suurimmat haasteet, kuten ilmastonmuutos, talouslama, sodat ja kansainvaellukset ovat luonteeltaan sosiaalisia. Myös politiikka, joka kieltää ilmastonmuutoksen vakavuuden tai epäonnistuu työttömyyden vähentämisessä, perustuu pohjimmiltaan kollektiivisiin koodeihin, kuten arvoihin, normeihin, identiteettiin, kognitiivisiin representaatioihin ja tabuihin.

Kaiken pohjalla on esimerkiksi syvälle juurtunut käsitys omistusoikeuden pyhyydestä. Myös työ on nykyään omistusta, jota ei voi sosiaalisin perustein jakaa. Ne joilla työtä on, työnsä kätkeköön.

Samaan aikaan sosiologia on täysin marginaalisessa asemassa politiikassa ja taloudessa. Ketään ei kiinnosta mitä mieltä sosiologit ovat asioista.

Jo otsikon kysymys sisältää yhden vastauksen, jos palautamme mieliimme mitä me tiedämme vallasta. Se korruptoi, sokeuttaa ja mahdollistaa ihmisen alkukantaisten halujen hallita päätöksentekoa. Sosiologia on jo tutkimusintresseiltään vastenmielinen valanpitäjille, sille se kääntää peilin heihin itseensä.

Sitä vartenhan ihminen valtaa tavoittelee, että hän voisi olla mahdollisimman inhimillinen. Äärimmäistä vallan käyttäjä voi jättää vastuun muiden huoleksi ja käyttäytyä kuin lapsi.

Toinen vallan kolmijako on uhattuna

Vallan kolmijako on onnistunut vähentämään inhimillisyyden vaikutuksia jo siksi, että se vähentää valtaa. Onneksi meillä on jo suoritettu kaksikin vallan kolmijakoa: ensin oikeuslaitoksen ja sitten tiedotusvastuun osalta - tai kenties useampiakin.

Klassinen vallankolmijako (Montesque) jakaa lainsäädännön, tulkinnan ja toimeenpanon kolmelle eri instutuutiolle: eduskunnalle, oikeuslaitokselle ja poliisilaitokselle. Judge Dredd on mainio kuvitelma siitä, mitä tapahtuu, jos oikeuslaitoksen prosessia nopeutetaan ja sama ihminen voi heti rikospaikalla langettaa tuomion ja panna sen käytäntöön.

Modernilla vallan kolmijaolla ei ole yleensä ollut tällaista nimitystä, mutta olen itse käyttänyt termiä kuvaamaan 1900-luvun median asemaa.

Toimittajat ovat tulkinneet ja välittäneet vallanpitäjien viestiä kansalle, ja kansalla on ollut valta valita (esimerkiksi kanavaa vaihtamalla) mitä mediaa se on halukas seuraamaan. Kansanedustajat ovat siis joutuneet pelkäämään mediaa, media on joutunut alistumaan kansan viihteellisille mielihaluille ja kansa on luonnollisesti ollut myös valitsemansa hallituksen armoilla.

Kun vallanpitäjää tarkkaillaan, hänen valtansa muuttuu vastuuksi. Tämän voi hyvin nähdä vaikkapa Alexander Stubbin ilmeen muutoksessa, kun rennon euroedustajan ja trendikkään nuoren kansanedustajan hymy sulaa vastuun ja kriittisen mediahuomion lisääntyessä. Valtionvarainministerin tehtävä paljastuukin totiseksi työksi, jossa ei enää pärjää pelkillä twiiteillä. vaan täytyy olla tarkka myös numeroiden kanssa.

Nykyään toinen vallan kolmijako on uhattuna, sillä toimittajan etiikkaan kasvatetut ammattijournalistit joutuvat kilpailemaan kansan itsensä kanssa. Toimittajien elinkeino on uhattuna, kun informaatiota on tarjolla ilman lehtitilauksen muotoista kuukausimaksua. Samaan aikaan kansanedustajat joutuvat yhä tiukemmalle, kun heitä tarkkaillaan kaikista suunnista - eikä pienikään virhe enää unohdu.

Katasrofit ja huonot uutiset saavat Koko yhteiskunta muuttuu lyhytjänteisesti, hajaantuneeksi ja keskittymishäiriöiseksi uusien teknologioiden ansiosta. Sosiologiaa tarvittaisiin yhä kiperämmin, mutta myös kansan luottamus asiantuntijoihin horjuu.
"Menetysten uhkaamina ihmiset ovat itsekkäämpiä ja toimivat lyhytjännitteisemmin kuin kokiessaan olevansa turvassa"

Teknologia mahdollistaa myös sen, että kansanedustuslaitos alkaa yhä enenevissä määrin muistuttaa kansaa. Kun koulutettu toimituskunta ei enää valikoi jutun aiheita tai sensuroi liian radikaaleja tai virheelliseksi todistettuja väittämiä, valitaan eduskuntaan ihmisiä, joilla on ääärimmäisiä mielipiteitä sekä suuria lupauksia ja karismaa, mutta ei välttämättä keskustelutaitoja tai aitoa osaamista.

Kun kansanedustajat kohtaavat kansan suunnalta uhkailua sekä solvausta ja joutuvat kuuntelemaan yhä typerämpiä mielipiteitä, seurauksena on, että heidän luottamuksensa kansaan heikkenee. Tämä johtaa lisääntyneeseen salailuun ja manipulointiin, kuten valehteluun. Puolueissa on myös nähtävissä yhä jyrkempää ideologista eriytymistä.
http://yle.fi/uutiset"Yleinen ilmapiiri kiristynyt poliitikkojen syyttely yleistynyt

Kansanedustajat edustavat kansaa, ja myös he ovat uusien teknologioiden häiritsemiä (jatkuva kuuntelemattomuus, twiittailu, ohipuhuminen, kymmenet samanaikaiset keskustelut), joten heidän päätöksentekonsa on hätiköityä ja asenteellista.
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/"Hyvä lainvalmistelu uhkaa jäädä syrjään"

Kaikki nämä ongelmat ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä ratkaisemaan kaivattaisiin sosiologiaa. Ja kuitenkin samaan aikaan kokainen kirja, jokainen essee ja jokaisen väitöskirjan tulokset tulee kyetä tiivistämään yhteen twiittiin. Muutoin keskustelu ei löydä sopivia ihmisiä ja tavoita kylliksi yleisöä.

Sosiologian ongelmat ovat varhaisempia ja laajempia

Sosiologian heikko vaikutusvalta on tiivistettävissä viiteen perussyyhyn:

1.) Sosiologiaa ei lainkaan opeteta kouluissa. Niinpä tavalliset ihmiset, ekonomistit, insinöörit ja vaikutusvaltaisten yritysten päättäjät eivät useinkaan tiedä mitä sosiologia tutkii tai mihin sitä voisi soveltaa.

2.) Sosiologian aseman kansallisena itsetutkiskeluna on tavallaan jo ottanut itselleen iskelmä ja viihdemusiikki. Ihmiset altistuvat radion kautta oman elämänsä draamaa ja inhimillisiä lainalaisuuksia analysoivilleoivalluksille.

Itsekin opiskelin sosiologiaa muun muassa siksi, että tähtäsin jo pienestä saakka kirjailijaksi. Ajattelin tuolloin - ja yhä edelleenkin ajattelen -, että biisintekijän, runoilijan tai romaanikirjailijan tehtävä on luonteeltaan etnografista: hän tarjoaa yhteiskunnalle tai tietylle sen osalle äänen - ei siis suinkaan ilmennä vain omaa ääntään, vaikka yhteisesti samaistuttava taide voikin tulla tavoitetuksi vain oman kokemuksen kautta.

Samalla kirjallisuudentutkimuksesta on tullut 1900-luvun filosofiaa, akateemisen filosofian keskittyessä filosofian historiaan. Mannermaisen modernin filosofian käsitteenluojat ovat lähempänä kaunokirjallisuutta, kuten Sartre, Foucault, Derrida tai elokuvien psykoterapeuttisia ja symbolisia tasoja analysoiva Zizek.

3.) Sosiologialla on ongelmallinen (myös sen nimeen yhdistyvä) suhde vasemmistolaisuuteen.

Sosiologia on pelottavan lähellä sanaa sosialismi. Tämä assosiaatioyhteys muuttuu entistäkin hankalammaksi sitä kautta, että sosiologia (ainakin Suomessa) mielletään vahvasti taistelaisten suosikkitieteeksi.

Netistä löytyy valtaisa määrä kirjoituksia, joiden aiheena on syntagma sosiologia + vasemmistolaisuus.

http://www.tieteessatapahtuu.fi/Ylioppilasliike ja sosiologia 60-luvulla

Tunnettuja sosiologeja ovat esimerkiksi Anna Kontula (Vas.):
http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/sosiologi_tunnustaa_varia

sekä Antti Eskola:
Antti Eskola uskoo Jumalaan, sosiologiaan ja vasemmistoon

Joka itse kertoo avoimesti sosiolgian innostavasta vaikutuksesta omaan sukupolveensa:

"...1960-luvun lopulle saakka moderni sosiologia oli Suomessa uudenlaisena, vanhasta westermarckilaisesta sosiologiasta olennaisesti poikkeavana tieteenalana todellakin kiinnostusta ja lupauksia herättävä sekä harjoittajiaan innostanut ilmiö."

http://www.sosiologia.fi/blog/2014/onko-sosiologia-sailyttanyt-innostavuutensa/

Suomi24:

"Kuinka usein sosiologien tutkimukset ja johtopäätökset tukevat oikeistoa? Eivät koskaan. Sosiologia ei siis ole objektiivista."

http://keskustelu.suomi24.fi/t/6581357/miksi-yhteiskuntatiede-on-vasemmistolaista

Logiikka viis, nyt on kyse mielikuvista. Taas yksi syy sille, miksi käytän ennemmin itse keksimääni hupitermiä kvalifysiikka kuin sotkeudun jo valmiiksi leimautneisiin humanismiin tai sosiologiaan.

4.) Elämme individualismin valtakautta, ja ihmisillä on lähtökohtaisesti vaikeuksia hahmottaa itsensä sosiaalisena eläimenä. Ylipäänsä ihmisluontoon kuuluu katseen siirtäminen pois niistä mentaalisista ja kollektiivisista ilmiöistä, joilla on eniten vaikutusta käyttäytymiseemme. Tällä tavoin mentaalisten ja kollektiivisten piilorakenteiden valta säilyy, kun kognitiiviset osamme eivät häiritse niitä ja vaistomme eivät kadota tehoaan. Käsitteellisesti opitun tai kokemusperäisen tiedon sekä luontaisten vaistojen ristiriitaa kutsutaankin neuroottisuudeksi. Sosiaaliseen dynamiikkaan itseensä kenties kohdistuukin jopa enemmän tahuja ja defenssejä kuin seksuaalisiin haluihin?

Kumpikin puoli tulee ikävällä tavalla näkyville luontodokumenteissa: sudet harrastavat seksiä. Sudet tekevät yhteistyötä. Sudet opettavat pentujaan metsästämään. Sudet taistelevat vallasta ja alistavat toisiaan. Parittelu tuntuu vähemmän pöyristyttävältä kuin koululuokan tai työyhteisön sosiaalisen dynamiikan tunnistaminen apinalaumassa.

5.) Taiteiden ja humanismin (merkityksessä "kokonaisvaltainen ihmistä tutkiva tiede") vaikutuksia on vaikea arvioida historiassa tai yksittäisten valtioiden menestyksessä. Sama pätee sosiologiaan.

Yksilöiden kohdalla voimme luoda vertailuryhmiä ja koota aineistoa tuhansista eri lähteistä. Yhteiskunnat ovat kuitenkin niin suuria yksikköjä, että on vaikeampi erottaa mitkä sosiaaliset koodit tarkalleen ottaen tuottavat haluttuja tai epätoivottuja vaikutuksia. Yhteiskuntia ei voi myöskään eristää koelaboratorioon ja tutkia annettujen speksien valossa - vaikka sosiaalisia ilmiöitä kenties voikin. Platonin haaveilemaa mahdollisuutta oman itsenäisen valtion koodaamiseen ei filosofeilla vieläkään ole.

Sosiologia voi kehittyä tieteenä luomalla omaa käsitteistöä ja kleräämällä sekä analysoimalla aineistoa, mutta samalla se vieraantuu herkästi erillisen diskurssin sisäle.

Sosiologia on utopiatiedettä tai kenties ainoa toivomme välttää dystopia. Sillä on kenties aina ollut vaivaannuttava vaikutus rikkaisiin sekä vallanpitäjiin, koska valtasuhteet lähes aina perustuvat hiljaiseen hyväksyntään - ja sosiologinen tutkimus rikkoo tämän hiljaisuuden.