Motivaation ja totuuden kultivoimisesta

Tekniikan piti mahdollistaa meille sellaisen vapaa-ajan lisääntymisen, jonka voisimme käyttää itsemme sivistämiseen. Ekstra-aikaa nykyään monilla kenties onkin, mutta miten paljon siitä kuluu tieteisiin ja taiteisiin? Onko meillä enää totuuden etsimisen henkeä ja näin ylevää tavoitetta tukevia rakenteita?

Onko yliopistonkaan tehtävä enää muuta kuin kerätä omaa uraa edistäviä meriittejä? Osaako kukaan enää tunnistaa viisaita ajatuksia sisältävää tekstiä, ellei sen kirjoittaja ole julkisuuden henkilö tai professori?

Aloitan kuitenkin ahkeruuden kultivoimisesta.

Olen siinä suhteessa onnekas, että asun lähellä kirjastoa, jota pystyn käyttämään työhuoneena. Olen siis ohittanut kenties vaikeimman haasteen, eli työtä edistävien aikataulujen ja rutiinien rakentamisen.

Nykyinen yhteiskunta ei ole auttanut minua, vaan se historiallinen sivistysvaltio, jota viimeiset hallitukset eivät ole vielä kyenneet tuhoamaan. Aivan kaikkia pieniä sivukirjastoja ei ole ajettu alas, joten pystyn hyödyntämään murenevan utopian katoavia rippeitä.

Tunnen monia ihmisiä, jotka sanovat, että he eivät tarvitse erillisiä työtiloja. He kirjoittavat kotona.

Kun näen heitä vuoden kuluttua, he eivät ole kirjoittaneet tai piirtäneet yhtään mitään. Heillä on kuitenkin paljon aikomuksia.

Kaikilla ammattimaisesti työskentelvillä ja aikaan saavilla ystävilläni sen sijaan on työhuone - tai he käyttävät kesämökkiä tai kirjastoa kuten minä. Joillakin on omassa asunnossaan ateljeetilat. Monet ovat myös muuttaneet syrjäseuduille sen vuoksi, että erillisiin työtiloihin olisi varaa.

Jotkut työskentelevät kotona, mutta he eivät sitten muuta osaakaan. Heille koti on maanisen työn keskus ja he ovat vapaalla vasta jos he eivät ole kotona.

Psykologian ja aivotutkimuksen valossa on oikeastaan itsestäänselvää miksi näin on. Persoonamme ei ole itsenäinen, vaan sidottu tilaan ja seuraan. Meidän olemuksemme muuttuu radikaalisti jo silloin, jos siirrymme yhdestä huoneesta toiseen. (Esimerkiksi vessassa aivan eri toimet tulevat mahdolliseksi.)

Introspektiivisesti herkkä henkilö voi vaistota sisällään tapahtuvan muutoksen jo ovella, kun tajunnassa käynnistyy ikään kuin paradigmanvaihdos tai buuttaus: yhdet ohjelmat sammuvat ja toiset välilehdet avautuvat.

Taiteilijat ovat usein motivaatioenergioiden asiantuntijoita, mutta heitä ei koskaan hyödynnetä sellaisina. Yhteiskunnassamme vain rahaa ja sanktioita osataan käyttää motivaatiokeinoina, vaikka sofistikoituneempiakin olisi: esimerkiksi mainittu tilojen käynnistävä työskentelymoodi ja ehdollistaminen luovuuteen, ahkeruuteen erikseen. Kouluissahan on tapana kierrättää oppilaita eri luokissa, joiden seinillä on aineryhmiin liittyviä virikkeitä: biologianluokka anatomisine piirrustuksineen, kemianluokka koeputkineen jne.

Rakenteet toimivat tärkeänä avaimena, jotka aktivoivat aivoissa luonteenpiirteitä. Asiaa on tuskin tutkittu, mutta voisin lyödä vetoa, että oppilaat menestyisivät ylioppilaskirjoituksissa paremmin, jos he saisivat valita koepaikaksi sellaisen luokan, jossa heillä on itsevarma olo, koska opettaja sekä aine ovat heille mieluisa. (Feng-Shuin viisauksia)

Tällainen koetilanne olisi melko helppo järjestää. Sitäkin voisi tutkia, jos esimerkiksi matematiikan tulokset olisivat parempia matematiikanluokassa, jossa oppilaat ovat ehdollistuneet suorittamaan juuri matematiikan tehtäviä. Niille siitä ei tietenkään olisi apua, joille luokka herättää ikäviä mielikuvia.

Luovuus ja ahkeruus ovat helpommin tavoitettavissa paikoissa, joissa niille viritetään oikeanlaiset tunnelmat. Kyse ei kuitenkaan välttämättä ole samasta paikasta - ja harvoin näin voikaan olla, sillä me tarvitsemme tilan, jossa osaamme virittyä levolle ja tilan, jossa virittyä työlle. Luovuus ei oikeastaan ole kumpaakaan näistä.

Luovuus on oma juttunsa. Se vaatii kokemukseni mukaan usein sellaista seuraa, joka osaa nauraa samoille vitseille: täytyy olla innostunut ja heittäytyä assosiaatioiden vietäväksi. Se ei sovi yhteen levon, eikä myöskään kurinalaisen tekemisen kanssa.

Taiteilijoille on lähes aina tärkeää, että he löytävät vertaistukea sekä tietynlaista arvostavaa yleisöä: esimerkiksi mesenaatin tehtävä ei ole vain antaa rahaa. Hän antaa lisäksi luottamusta siihen, että taiteilija on oikeilla linjoilla - että joku tunnistaa hänessä potentiaalia. Ilman sitä on vaikea jatkaa äärimmäisessä köyhyydessä.

Raha ja motivation kultivoiminen

Pelottavan harva porvari on käyttänyt siinä määrin ajatusta motivaatiovoimien ja vapauteen liittyvien ongelmien analysoimiseen, että kirjoittaisi motivaatiosta ja tahtotilasta kovin analyyttisellä tai konkreettisella tasolla.

Porvareille tahtotila on vain jotakin maagista, mitä täytyy suureen ääneen julistaa. Eivät he tiedä paljoakaan sen hienovaraisesta kultivoimisesta: toiminnan kipinän istuttamisesta pitkäkestoisen periksiantamattomuuden multaan. Heille tekemisen tahto syntyy usein sitä kautta, että muut lainaavat vaaleissa heille oman tahtonsa äänien muodossa, valtuuttavat heidät edustamaan tiettyjä arvoja ja mielipiteitä.

Siksihän me kutsumme vaalilippaaseen tiputettua valintaa ääniksi: kaksoismerkityksen toinen puoli liittyy kenties huutoäänestykseen, eli kansan osoittamaan tahtoon - ja toinen merkityksen fasetti tulee siitä, että valittu henkilön käyttäessä omaa "äänivoimaansa" tavallaan kanavoi lävitsee energiaa, joka hänelle on suotu maagisten toimitusten, eli vaalien kautta.

Omien leegioidensa kautta varmuutta ammentavat kansanedustajat tutkin yksin kykenisivät edes nousemaan aamulla sängystä. He ovat riippuvaisia puoluevoiman tuesta, twiittaamisesta ja tykkäyksistä. Poliittisen uransa jälkeen he koettavat täyttää kadonneet motivaationsa ylisuurilla palkkioilla. Silti he puhuvat motivaatiosta kuin tietäisivät siitä jotain.

Toni Halme jäi yksin, eikä kestänyt sitä, vaikka oli iso mies. Niin paljon voimaa on äänissä, joita perinteisten puolueiden herrat kanavoivat.

Meidän kulttuurimme osaa käyttää vain muutamia motivoimisen keinoja, mistä syystä olen itse nimittänyt tahtotilasta paasaavia isokenkäisiä motivaatioretardeiksi. Heidän itsenäiset motivointikykynsä ovat niin vajavaiset, että he tarvitsevat "kannustimia" kyetäkseen antamaan kaikkensa.

Pikkujättiläisen kirjoittaminen on ollut mitä hienoin mahdollisuus kehittää motivaatiotaitoja, sillä en saa tästä työstä rahaa, eikä juuri kukaan koskaan kommentoi edes Facebookissa. Silti saan nykyään aikaiseksi monta kymmentä esseetä (hukkuneena moninkertaisten surkeiden raapustusten sekaan), koska olen valinnut, että sitä haluan elämässäni tehdä - ja sitten kaikkien motivaatiovoimien vastaisesti tehnyt juuri sitä.

Sivistysvaltionkin raunioissa voi vielä pyrkiä kehittämään ymmärrystä maailmasta ja ihmisestä: repimään auki lajityypillisen itsepetoksemme kulissit.

Sivistys tavallaan merkitsee sitä, että kykenemme vuosituhantisen kokemuksen viisaudella voittamaan ihmisyyden lainalaisuudet. Se edellyttää sitä, että hahmottaa ne rakenteet, joita ryhmän tuella menestyneet kutsuvat "taikuudeksi" ja individualistit "aikaansa jääneeksi taikauskoksi", koska huomio viedään pois yksilön ansioista.

Huonoja puutarhureita on kahdenlaisia. Toiset luottavat maaperään ja toiset luottavat lajikkeisiin. Hyvä puutarhuri muokkaa maaperää ja valitsee ilmastoon sopivat kasvit. Hän ei jätä mitään sattuman varaan.

Totuuden edistäminen vaatii sekin sekä itsetutkiskelua, että sosiaalisten ryhmien apua. On ällistyttävää aina välillä kohdata ihmisiä, joille elämässä on muutakin tavoitteita paitsi raha tai onnellisuus. He nauttivat täysin verroin siitä, että saavat tehdä jotakin sellaista, mikä ei ole yksiselitteisesti ja kaikkien mielestä hyödyllistä.

"Totuutta" on koetettu filosofiassa määritellä monilta kanteilta, mutta liekö kukaan vielä sanonut, että se on kenties kaikkein lähimmin fetissi?

Ainakaan google ei anna tuloksia lauseille:
"Totuus on fetissi."
"Totuudenjano on fetissi."
"Totuudennälkä on fetissi."

ja ehkä kaikkein paras (jota myöskään Google ei löydä):

"Totuudenhimo on fetissi."

Näin sitä vain julkaistaan toteamuksia, joita Nietzschen jo aikoinaan olisi kuulunut lausua ääneen.

Vähänkö nousee kusi hattuun.

En ole edes ehtinyt määritellä mitä lauseella tarkoitan, vaikka ajatuksissani olen käyttänyt sitä pidemmän aikaan. En edes muistanut, että se olisi itse kehittämäni, vaikka olen paperilla määritellyt sen sisällön moneen otteeseen. Kenties se on parempi tällä tavoin irrallaan.

PS.
Ei löytynyt myöskään yhtään esiintymää sanoille motivaatioretardi tai motavaatiokehari. Nyt nekin löytyvät netistä.