Jos jollain on pokkaa painattaa kirjansa kanteen sanat "elämän+tarkoitus", täytyy ratkaisua kunnioittaa sen vertaa, että kirjaa edes ylimielisesti hieman selailee. Koska divarin alelaarissa oli ilmoitettu hinnaksi "2e", päätin saman tien ostaa opuksen ja tutustua siihen bussissa.
Ja voi pojat, aika hyvä ostos tulikin tehtyä, sen verran käyttistä matskua V.H.V tarjoilee hyvässä ja pahassa. Aihetta ei käsitellä ainakaan hellävaroen - kaikki viralliset kirkkokunnat kutsutaan kemuihin, eikä yksikään säästy julkiselta ryöpytykseltä - nimittäin kirjoittaja on valmistanut vierailleen melko tujakan paskapommin.
"Voi kristinuskoa! Sen aika ei ole oleva pitkä. Inholla tulevat ajattelevat ihmiset heittämään sen luotaan ja historian asiakirjat tulevat siitä kertomaan samalla säälivällä ylenkatseella kuin ne nyt kertovat muinaisten aikojen taikauskoista." (s.10)Väinö Valvanne kuului Teosofiseen seuraan, joka kaikesta hömppämaineestaan huolimatta sai aikaan myös paljon hyvää. Ensimmäisenä täytyy mainita seuran entinen puheenjohtaja Yrjö Kallinen, jonka teoksen Zen: idän sanoma valaistuksesta, teosofit julkaisivat vuonna 1944 - ja edelleenkin kirja on yksi parhaista suomenkielisistä johdatuksista zenin ydinajatuksiin.
Yrjö Kallisesta kirjoitan vielä lisää tulevaisuudessa, aina toistuvin väliajoin. Kallinen oli yksi maamme kiehtovimmista henkilöistä, joka mm. oli ensin tunnettu aseistakieltäytyjä ja sittemmin puolustusministeri. Yhtä kiehtova elämäntarina on enintään Muumipapalla.
Teosofinen seura julisti riippumattomuutta perinteisistä uskonnoista ja tavoitteli täydellistä synteesiä, johon olisi valikoitu kaikkien kulttuurien syvimmät viisaudet. Tätä tarkoitusta varten teosofit käänsivät intialaisia klassikkoteoksia (esim. Bhagavad Gita) sekä ylpeilivät orientalistisilla kokeiluillaan: joogaa, meditaatiota, spiritismi-istuntoja, pullonpyöritystä, absinttia jne. Suurin osa seuran nimissä kirjoittaneista henkilöistä näyttää päätyneen jonkinlaiseen nopeaan kristinuskon antiteesiin: pohjaksi on otettu oppi jälleensyntymästä ja sen mausteeksi valikoitu muutamia muita ei-kristillisiä ainesosia.
Väinö Valvanteen esittämä maallistuneen luterilaisuuden kritiikki on rohkea jopa nykystandareilla mitattuna. Ilmeisesti 30-luvulla oli mahdollista sanoa ääneen sellaista, mistä 50- ja 60-luvulla olisi napsahtanut syyte jumalanpilkasta. Kirjoittaja röyhkeys tuntuu perustuvan hänen yltiömäiseen optimismiinsa:
"Nyt jo tämä aika alkaa koittaa. Tuskin nuoremmissa sukupolvissa enää on ainoatakaan, joka vakavasti uskoisi kirkon oppiin tulevaisesta elämästä...
Muutamat pitävät kirkonoppia yhtänä otaksumana muiden rinnalla, ei pahempana eikä huonompana.
(aikamme viimeisten kristittyjen) usko riippuu hiuskarvan varassa, jonka pieninkin vapaan ajattelun tuulahdus voisi katkaista, ja sen tähden se on visusti suojeltava ja ajatukset ovat kiinteästi pidettävä koko aiheesta erillään.
...hän puolustautuu sanomalla, että se on vain varovaisuuskeino, sillä "jospa sitenkin" - mutta kerran hän ehkä tulee huomaamaan, ettei se ollut niinkään viaton usko, vaan että hän sitä kannattamalla tuli lisänneeksi maailman pimeyttä ja tuottaneeksi tarpeettomia kärsimyksiä heikommille veljilleen."
Kirjoittajan mielestä valveksittavinta on kuitenkin olla epämääräisesti tapakristillinen ja vain vältellä ikäviä kysymyksiä koko elämänsä läpi. Parempaa olisi sentään olla edes johdonmukainen tosiuskossaan ja...
lähteä ulos toreille, repimään tukkaansa ja huutamaan kaikelle kansalle: Kavahtakaa ja tehkää parannus! Ettekö näe, että käytte ammottavan kuilun partaalla? Joka hetki voi olla viimeinen, armonaika on lyhyt ja iänkaikkisuus pelottava. Kauhistukaa! Tällaista tapahtui menneinä aikoina, jolloin usko oli vilpitöntä eikä vain sanoissa. Mutta nykyään ihmiset hänelle nauraisivat ja poliisi korjaisi talteen. "Hän on sairaalloinen, hän on päästään sekaisin", sanottaisiin.
V.H.V. vastustaa erityisesti käsitystä helvetistä, ja selittää ilmiötä psykologialla:
"heidän mielikuvituksensa rakenteli hekumallisia tulevaisuuden asuntoja itselleen ja kidutuspaikkoja uskonnottomille.
(helvettiin uskovan kristityn) autuudenunelma ei ole kaikkisyleilevää rakkaudenriemua, vaan se on personallinen itsekäs halu. Hän on kateellinen 'maailman ihmisille', jotka täällä saavat nauttia. Hän toivoo Jumalalta korvausta siitä, että hän tämän elämän ajan on tuntenut ikävää ja tyhjyyttä."
(Mahtavaa miten persoonallinen on kirjoitettu tuohon aikaan yhdellä o-lla: personallinen itsekäs halu.)
Vanhan aikakauden unohtuneeksi uskontokritiikiksi kirja sisältää monia komean jylhiä lauseita, jonka veroisia harvoin kuulee nykyateistin suusta:
"Hän toivoo Jumalalta korvausta siitä, että hän tämän elämän ajan on tuntenut ikävää ja tyhjyyttä."
Voiko onton, mutta hädin tuskin uskossaan sinnittelevän krstillisyyden ydintä enää tylymmin ilmaista? Tämä ei ole ateistin puhetta. Ateistit eivät koskaan osaa puhua näin suoraan. Sen sijaan tällainen lause saattaisi päästä ilmoille tosiuskovaisen papin parhaassa sunnuntaisaarnassa. Kristittyjen tehtävähän on kohdata itsessään mahdollinen katkeryys ja kääntää se kiitollisuudeksi ja rakkaudeksi. Rakkaus ja viha tuottavat rakkauden ja vihan tekoja jo ajatusten tasolla.
ILOTON VAIHTOEHTO USKOLLE
Murskattuaan kristinuskon tutuksi tulleilla, mutta varsin väkevästi muotoilluilla argumenteillaan, kääntyy Väinö Valvanne tieteen puoleen saadakseen vastauksia kysymyksiin.
Tiede (evoluutio) kuitenkin osoittautuu ongelmalliseksi lohdun ja tarkoituksen lähteeksi. Ensinnäkään tieteen tehtävä ei ole ottaa kantaa inhimillisiin arvoihin ja unelmiin, ainoastaan todeta miten maailma on koostunut. Tieteellisen maailmankuvan päätöslauselmana Valtanne näyttäisi näkevän Schoppenhauerilaisen kyynisyyden tai silkan materialismin:
"Täällä maan päällä tulevat lukemattomat sukupolvet taistelemaan ja ponnistamaan jälkeläisiään varten ja itse häviämään, kunnes viimein harhaileva pyrstötähti lakaisee koko maan mennessään... elämä maan päällä sammuu ja mitä hyötyä siitä on ollut?" (s.17)
"Voimmeko pyrkiä eteenpäin, jollemme näe edessämme muuta päämäärää kuin olemattomuuden?" (s.18)
Tämän varsin totisen havainnon jälkeen Valvanne tekee muutaman filosofisen aloitteen, josta osa joutaa romukoppaan - mutta eivät suinkaan kaikki.
Ensinnäkin hän hyökkää materialismia vastaan toteamalla, että kaikkia ilmiöitä ei suinkaan ole vielä tutkittu ja selitetty - ehkä spiristismin ja yliaistillisten psyykillisten tutkimusten (siis parapsykologian) seurauksena meille valkenee jotakin uutta. Tämä oletus ei tietenkään johda mihinkään järkevään keskusteluun tieteen kanssa ja kirjoitus uhkaa ajautua teosofistisiin hämäräpuuhiin.
"Langaton sähkölennätin on osoittanut, kuinka ääretön joukko värähtelyjä alinomaa risteilee eetterivaltakunnassa meidän ympärillämme..." (s.25)Mitä hän sitten olettaa tieteen tutkimattomilta rajoilta löytyvän? Kummituksia? Keijukaisia? Eikö hän juuri halunnut sanoa, että kuolematon sielu on toiveajattelua? Paljon aiheellisempi tieteenkritiikki on tämä:
"Kiitollisuus itse elämää kohtaan vaatii meitä etsimään, väsymättä etsimään, kunnes löydämme vastauksen, joka saa meitä riemumielin tunnustamaan: sinä olet viisas, sinä olet hyvä, sinä olet täydellinen, oi olemassaolon lähde." (s.18-19)
Nyt osuu kirjoittaja asian ytimeen. Tässä jos jossain on tieteellisen maailmankuvan akilleen kantapää. Tiede osaa metodisesti epäillä ja purkaa, mutta ihmisen psykologinen halu ei tyhjene tietämiseen - hän haluaa tietää riemumielin, hän haluaa olla kiitollinen. Paljon ennemmin minäkin kuuntelen ihmistä, joka puhuu siitä kuinka siisti tyyppi Jeesus oli tai kuinka paljon me saamme kiittää Jumalaa - kuin jotain latteita totemuksia avaruuden kylmyydestä ja mustien aukkojen kaikenrutistavista gravitaatiovoimista. Sanojen takaa on löydyttävä tunnetta.
Kirja asettaa siis varsin hyvin muotoillut tavoitteet etsinnälle: uskottavan vastausten elämän tarkoitukseen tulisi täyttää kaksi kriteeriä: ensinnäkin sen tulisi olla empiirisesti ja rationaalisesti kyllin pätevä - ja toisekseen sen tulisi tuottaa meille iloa, tarjota motivaatiota ja vaalia kiitollisuudentunnetta elämään.
Tässä ei mielestäni ole kyse vain yhden ihmisen julkilausumasta halusta vaan pysyvästä inhimillisestä tarpeesta. Uskonto ei saa olla itseensäkäpertynyttä ja julmaa - eikä tiede saa puolihuolimattomasti riistää lapsekasta elämäniloamme. Ja nimen omaan tieteen uskottavuuden kannalta tämä vaatimus on relevantti: evoluutio ei mitenkään pärjäisi ilman dinosaurusleluja, eivätkä tähdet kiinnostaisi meitä keskivertoihmisiä ilman avaruusseikkaiuja ja lasermiekkoja.
Jos tiede koskaan kykenee päihittämään uskontoja suurimpana maailmansselityksenä, se tapahtuu iloa tuottavien oivallusten ja jännittävien tulevaisuudennäkyvien voimalla. Tiede on varsin tehokkaasti vääntänyt kättä sokean uskon kanssa, mutta seuraavat haastajat ovat toivo ja rakkaus. Niitä vastaan eivät samat kuluneet argumentit enää tepsi, eikä myöskään raaka voima.
Modernismi toimi pitkään tieteen tärkeimpänä liittolaisena ja tarjosi "toivoa" jatkuvasta kehityksestä. Viihde ja urheilu ovat puolestaan paikanneet rakkaudentarvetta tarjoamalla lyhyitä iloja ja yhteisöllisyyden kokemuksia. Voiko tämäkään ratkaisu olla kestävä, sillä tiedämme modernin kehitysuskon jo heikentyneen merkittävästi? Tieteen ei pitäisi loputtomasti ulkoistaa tehtäviään inhimillisten tarpeiden tyydytyksessä, sillä lopulta voi käydä niin, että kaikki kiva kuuluu taloudelle sekä viihteelle ja yhdessä ne julistavat tieteen käyneen tarpeettomaksi. Riippumaton yliopistotutkimus heitetään modernin kehitysuskon sekä hyvinvointivaltion kanssa samaan kuoppaan.
Tiede ei uskontojen lailla kykene toimimaan kokonaisvaltaisena maailmanselityksenä, koska se ei edes yritä. Vaikka jo modernin maailmankuvan alkutaipaleilla eräs tuuheaviiksinen filosofi totesi "tiedon lisäävän tuskaa", ei tieteen sisällä ole muotoiltu minkäänlaisia kriteerejä kivan tai ei-niin-kivan tiedon tunnistamiselle.
Ja miksikö sellaisten erottelujen tiedostamiseen tulisi uhrata voimia? Koska viimekädessä suuret yleisöt kumminkin osaavat jo tehdä tämän eron ja tiedosta toisaalta valikoituu uutisiin shokeeraavia sirpaleita ja toisaalta kivoja, mutta hyödyttömiä latteuksia ikuistetaan tee-pusseihin ja seinätauluihin. (Ja nämä viimeisimmät kappaleet siis ovat vain omia harha-ajatuksiani, eivätkä otteita Valvanteen kirjasta.)
Omat tarkoitukset laumalle ja yli-ihmiselle
Valvanteen tarkoituksennälkäinen hyökkäys osuu oman aikamme ateisteihin, jotka bussin kyljestä vuoratuilla mainosplakaateillaan ovat mm. kehottaneet ihmisiä unohtamaan turhat lupaukset Jumalasta ja elämään elämäänsä kuin se olisi ainoa. Valvanne kirjoittaa:
"On tuhansia, joiden henkisille tarpeille (epäusko) ei tarjoa paljoakaan tyydytystä. On sellaisia, jotka ovat pakotetut tekemään kovaa työtä aamusta iltaan saamatta nauttia mistään elämän ihmeellisimmistä puolista... Onko heillekin yhdentekevää, tuleeko elämä kuoleman jälkeen jatkumaan vai ei? He tarvitsevat jotakin uskoa, voidakseen kestää ilottomassa asemassaan. On kovaa ja säälimätöntä kehoittaa näitä ihmisiä käyttämään hyväkseen mitä tämä nykyinen elämä tarjoo, kun ei heillä ole siihen tilaisuutta." (s.20-21)Useampaankin kertaan kirja muistutti minulle, että sen kirjoitushetkellä elettiin 30-lukua. Väinö Valvanne on onneksi ehtinyt muotoilla sanansa ennen natsien valtaannousua, joten hänen puheitaan yli-ihmisistä ei suoralta kädeltä voi tuomita natsismiksi - sitä paitsi hän määrittelee laumaihmiset varsin sympaattisesti:
Nietzschen seuraajat sanovatkin suoraan: "Lauman elämällä ei ole merkitystä; sen tarkoitus on vain valmistaa yli-ihmistä." Mutta onko heidän syynsä, että he kuuluvat "laumaan"? ...meissä kaikissa on "laumasielu" ja laumasielun taipumukset.(s.21)
Vaikka me olemmekin niukkuuden ja jatkuvan työnteon vuoksi pakotetut laumamme eläimellisen perinteen osaksi, on tulevaisuutemme silti valoinen. Muutamaan lauseeseen V.H.V piirtää lähes kaiken mitä saatoin kuvitella sotien välisestä modernismista:
"...säädetään mallikelpoiset lait, että kaikilla on hyvä olla. Rotua jalostetaan taitavasti käyttämällä hyväksi perinnöllisyyden lakia ja kieltämällä kelvottomilta naimisoikeutta, jotta saadaan pelkästään hyviä ja siveellisiä ihmisiä syntymään maan päälle. Tiede edistyy niin, että tautien valta murretaan, ihmeellisten keksintöjen kautta supistetaan työnteko vähimpään mahdolliseen määrään ja hankitaan kaikille mahdollisuuksia nautintoihin ja myöskin sielunviljelyyn." (s.21)
Wau mikä pätkä! Rodunjalostusta, ihmeellisiä keksintöjä, sielunviljelyä... puuttuu vain matkailua ajassa ja avaruudessa. Mihin me tästä päädymme? Tietenkin Leo Tolstoin oppeihin! :D
"hänellä oli rahaa, mainetta, onnellinen koti, hyvä terveys, ylhäinen asema, rikkaat lahjat - kaikki, mitä hän suinkin saattoi toivoa - ja yhtäkkiä kesken kaikkea tätä "onneaan" häneen tarttui ääretön inho koko elämää kohtaan. Elämä tuntui hänestä olevan kaikkea tarkoitusta vailla, se oli tyhjää tyhjempi." (s.22)Juuri kun luulimme, että Kristus oli heitetty romukoppaan, hän syntyy jälleen lähes identtisessä myytissä - joka tällä kertaa (Buddhan elämää muistuttavassa tarinassa) on saanut nimen Leo Tolstoi.
Väinö Valvanteen kirja on sekava ja maaninen, mutta täynnä pieniä helmiä: etupäässä juuri julistavuutensa ansiosta se tarjoilee komealta kalskahtavia argumenttejä, jotka on ehkä kuultu muualtakin, mutta harvoin niin väkevässä ilmiasussa. Tekstin seasta voisi tarvittaessa irrottaa monia found-poetry -pätkiä, mutta halusin tällä kertaa pysyä itse aiheessa.
Jos törmäätte kirjaan divarissa niin suosittelen hankkimaan. Inspiroiva teos, josta löytyy monia hyviä keskustelunaloituksia - minkä lisäksi se toimii historiallisena aikalaiskuvauksena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti