Köyhät määrittävät historian

Monesti ajatellaan, että kulttuuria ylläpitävät sivistyseliitit, mutta pikemminkin asia on päin vastoin: Köyhyys on se voima, joka viime kädessä koettelee suurten narratiivien kestokykyä. Köyhät päättävät lopulta mikä on hyvää silkalla enemmistön voimallaan.

Vauraus vaeltaa valtakunnasta toiseen ja rikkauden muodot vaihtelevat, mutta kurjuus, sairaus, menetys, katkeruus, kuolema ja puute ovat ikuisia.

Kun William Shakespearen tai Charles Dickensin kirjat kulkeutuvat sukupolvelta toiselle, ne saatettaisiin tuomita kelvottomaksi kulttuurieliitin eriytyneen maun ja päähänpistojen toimesta, mutta köyhät, sairaat ja epäonniset aina tunnistavat niissä oman elämänkohtalonsa, ja pitävät niitä pinnalla.

Ei ole mikään ihme, jos tarina kurjuudesta, sodasta ja menetyksestä aina löytää tiensä esityslistojen huipulle. Tragiikalla on aina takanaan koko kansan tuki: komedia sen sijaan jakaa joukkoja. Vitsit täytyy räätälöidä joko parempiosaisten tai heikko-osaisten makuun, jotta ne todella naurattavat.

Narrit voivat naurattaa kuningasta ja samalla vaikuttaa kaikista muista tylsiltä. Jos narri esiintyisi kaikkien muiden mieliksi, hän pian suututtaisi kuninkaan.

Moni taiteilija on historian saatossa nauttinut oman maansa kulttuurieliitin suosiota, mutta niiden sukupolvien ohitettua voimansa, ovat nuoremmat pian unohtaneet koko suuren hahmon, sillä hänen muotiinsa sidottu vetovoimansa ei päde enää, kun lapset tuovat valmaan oman antiteesinsä.

Vain teeskentelemätön tragedia jatkaa häiryyntymättömänä kulkuaan.

Ei ole sattumaa, jos kulkurina kaikesta menestyksestään huolimatta viihtynyt Tapio Rautavaara kaikkien kuolleiden laulajiemme joukosta nousee aina muita suuremmaksi. Tuskin on sattumaa sekään, jos Aki Kaurismäen köyhyyttä ihannoivat kansankuvaukset jäävät parhaiten elämään ajastamme.

Ymmärtäväthän he ihmisen haavoittuvaisuutta ällistyttävän hyvin. Näen molemmissa hieman Chaplinin vikaa: olympiavoittaja, elokuvatähti, joka vaeltaa talosta taloon kuin täysin tuntematon keppikerjäläinen, eikä pyydä yösijasta sekä ruoasta enempää kuin luvan saada hieman laulaa.

Meidän olisi vaikea kuvitella, että Las Vegasin houkutuksista tervehtynyt Elvis pakkaisi kitaransa laukkuun ja lähtisi Alaskaan, jossa hän vaatimattomasti leirinuotiolla ei esittäisi Elvistä, vaan olisi vain ihminen muiden joukossa. Edes rokkitähden kuolema ei ole niin mahtava lopetus uralle kuin kruumusta luopuminen ja kaiken kusen valuttaminen pois hatustä.. Tästä syystä väitän, että Tapio Rautavaara elää pidempään kuin Elvis. Hän on lähintä, mitä kansamme on saanut kokea Jeesuksesta. Hän sekä Lemmy, myös loppuun asti kansanmies.

Jos tekee palveluksia kuninkaalle, saa lahjansa kullassa. Jos taas palvelee kaikkein köyhimpiä, saa itselleen rahvaasta ikuisen ystävän.

Runoilijan ei kansaa kohtaan tarvitse olla edes lempeä. Runoilija on automaattisesti köyhä, ja tietää mistä siinä on kysymys, joten hänen elämäntarinaansa osataan samaistua, vaikka hän käyttäytyisi miten kusipäisesti. Yleisö antaa hänelle anteeksi kaiken, koska hän on ylpeydessäänkin inhimillinen, yksi heistä. Kusipäinen kansantaiteilija näyttää paljaana myös sen tuskan, jonka kusipäisyys ihmiselle itselleen aiheuttaa.

Jos siis olet rokkitähti ja kuuluisuus, ja olet aikeissa päättää kaiken 27-vuotiaana, niin mieti kahdesti ja ryhdy ennemmin pyhimykseksi. Sinulla tulee olemaan elävänäkin enemmän todellisia faneja kuin koskaan kuolleena.

Jeesuksenkaan ei ehkä olisi tarvinut kuolla ollakseen suuri. Hänen olisi vain täytynyt osata kantaa kansansuosionsa ilman, että hän koskaan lyöttäytyy eliitin kanssa yhteen ja alkaa rakastaa rikkauksia. Köyhänä ei taiteilijan tarvitse kohdata nuorena kuolemisen tragediaa, koska jo hänen kohtaamansa elämä on ollut tragedia.

Miksi patafysiikka toimii?

'Patafysiikka on Alfred Jarryn 1900-luvun taitteessa keksimä "kuvitteellisten mahdollisuuksien tiede", joka hyödyntää karnevalistista nurinpäin kääntämistä.

'Patafysiikka on monimutkainen ajatusrakennella, mutta yhden määritelmän voisi muotoilla näin:

Jos 90% ihmisistä on vahvasti jotain mieltä, on 90% todennäköisyydellä vastakkainen totta.

Tämän määritelmän jo voi ymmärtää kahdella tavalla:

1.) Jos olettamus jostakin periaatteesta koetaan universaaliksi, on äärimmäisen helppo löytää vastaesimerkki.

Ihmismieli tahtoo kärjistää ja yksinkertaistaa, joten jos jokin asiantila tai lopputulema on hieman toista todennäköisempi, me ajattelemme herkästi, että sääntö pätee aina. Ei tarvitse kuin hieman raottaa silmiään, niin kohtaa joka puolella todisteita päinvastaisesta.

2.) Jos oletus saavuttaa itsestäänselvyyden aseman, se sallii juuri päinvastaisten ilmiöiden mellastaa.

Me olemme turvallisuushakuisia ja mukavuudenhaluisia, joten herkästi sulkeudumme defenssiemme suojiin ja sinisilmäisesti sallimme todellisuuden erkaantua haavekuvistamme. Kun siis esimerkiksi amerikkalaiset ajattelevat, että heidän maansa on vapauden ihannemaa, he tämän ihannekuvitelman suojissa sallivat kaiken kääntyä päälaelleen: vapauden nimissä laki sallii ihmisten tarkkailun, ankarat turvatarkastukset ja vankiloissa on ennätysmäärä kansalaisia, joilta on riistetty kaikki vapaus.

Sama ihanteiden ja faktojen välinen räikeä ristiriita pätee yhtä hyvin Suomeen. Me kuvittelemme esimerkiksi olevamme holhoamisen mallimaa, mutta todellisuudessa meillä kansalaisia holhotaan jopa vähemmän kuin anglosaksisissa maissa. Meillä köyhät saavat avustuksensa rahassa, kun taas amerikassa ruokakuponkeina, jotta eivät tuhlaisia rahaansa niin herkästi viinaan. Rahan saaminen ei ole "holhoamista", vaan ostovapauden rajoittaminen, koska sosiaalitoimi ajattelee tietävänsä paremmin mihin köyhän tulee rahansa käyttää. Käsitys amerikkalaisten yksilönvapauden kunnioittamisesta ja suomalaisen yhteiskunnan holhoamisesta murentuvat siis molemmat yhdellä ja samalla esimerkillä.

Vastaavia esimerkkejä on äärimmäisen helppo keksiä, jos ryhtyy 'patafyysikoksi.

Tämä onkin 'patafysiikan kirous. Harvalla ammattikunnalla on yhtä paljon duunia ja kirjoittamisen aihetta. Patafyysikko joutuu huhkimaan hartiavoimin kartoittaiseen kaikki nurinkurisuudet ja ristiriidat. Työ ei lopu koskaan, eikä kukaan maksa palkkaa - siis ainakaan vielä.

Patafyysikkojen ja narrien asema kenties paranisi, jos saisimme Suomeen erillisen 'pataministeriön. Pataministerin johdolla kymmenet 'patavirkamiehet uutterasti kartoittaisivat inhimillisen todellisuuden hullunkurisuutta.

Onneksi EU:ssa on viime vuosina ollut korkeimmalla tasolla puhetta siitä, että

Muutama esimerkki 'patafysiikasta:

1.) Tutkijat tietävät parhaiten, miten kansa ajattelee ja mikä kansalle on parasta.

2.) Kansa tietää parhaiten, mitä tulisi tutkia ja mitkä tieteelliset tutkimustulokset ovat luotettavia sekä merkittäviä.

Kumpikin oletus on luonnollisesti täyttä puuta heinää.

Jatketaan:

3.) Rikkaat tietävät parhaiten, mitkä ovat köyhyyden syyt ja miten köyhyyttä kyetään vähentämään.

4.) Köyhät tietävät parhaiten, mika auttaa yrityksiä menestymään ja miten kansantalous kehittyy.

Kumpikin oletus on luonnollisesti täysin päätön.

Kuten huomaatte, 'patafysiikka tältäosin toimii.

Jos olet samaa mieltä, niin oletettavaa on, että juuri tältäosin 'patafysiikka ei toimi.

Miksi maamme innovatiivisuus takkuaa? Onko tässä syy?

Asiasta ei vielä puhuta valtamedioissa, mutta Patentti ja Rekisterihallituksen sivuilla surffatessani huomasin, että maassamme jätettyjen patenttien määrä on romahtanut muutamassa vuosikymmenessä. Patenttihakemusten määrä vuonna 1990 oli vielä 6469, mutta viime vuonna luku oli jo romahtanut 1416:een. Kahden laman suuri ero on siinä, että edellisen romahduksen aikaan meillä vielä riitti ideoita.

LINKKI:

PRH Tilastoja - patenttihakemukset

Yksi syy patenttihakemusten vähäisyyteen saattaa olla se, että olemme EU:ssa. Byrokratia on siis saattanut monimutkaistua tai sitten ihmiset vain pelkäävät, että EU:ssa kaikki on monimutkaisempaa.

Kyse on kuitenkin (ymmärtääkseni) hakemuksista, ei myönnetyistä patenteista. (Asian tulisi ehdottomasti tulla ilmi, kun esitetään numeroita.)

Onko Speden kuolema tyrehdyttänyt patenttihakemusten turvan - tai ovatko maastamme kadonneet jonnekin kaikki vastaavat Pelle Pelottomat? Näihin kysymyksiin olisi tärkeää saada vastaus.

Onko trendi maailmalla yhtäläinen? Kärsivätkö muutkin maat hyvien ideoiden vähäisyydestä, nyt kun globaalissa kilpailussa ideat leviävät huimaa vauhtia yli rajojen?

Onko asiaan vaikutusta sillä, että ylikansalliset yritykset hallitsevat maailmaa, ja ne joko tyrmäävät pienet ideapajat tai sulauttavat ne itseensä. Lopputuloksena on, että patentteja ei enää haeta ja myönnetä kansallisesti, vaan ylikansallisesti?

Onko koulutuksen lisääntyminen kenties saanut aikaan itsekriittisyyden kasvun, mistä aiheutuu luovan hulluuden tyrehtymistä?

Yksi patenttien vähäisyyttä selittävä seikka saattaa olla lisääntynyt epäluottamus järjestelmää kohtaan:

"Keksintö on sen luontoinen että se on arvokkaampi kun sen pitää kokonaan omana tietonaan. Tämä siksi koska ala johon keksintö liittyy on erittäin kilpailtu ja pienikin etumatka tuotekehityksessä tuo isoja voittoja. Siksi sen myyminen patentoituna ei ole niin kannattavaa." 

http://keskustelu.kauppalehti.fi/5/i/keskustelu/thread.jspa?threadID=248937

Johtuuko amerikkalaisista rikossarjoista ja salaliittoajatuksista, että päädymme tällä tavoin ajattelemaan asioita liian monimutkaisesti ja turhankin pitkälle? Yhteiskunnan ja ihmiskunnan näkökulmasta tuskin monikaan keksintö on arvokkaampi, jos sen pitää kokonaan omana tietonaan.

PS.
Nyt kun aloin syventyä aiheeseen, niin huomasin, että Keksintösäätiö on lakkautettu vuonna 2014, koska valtio on viisaudessaan päättänyt kokonaan lopettaa sen tukemisen. Mitä ilmeisimmin säätiö on jo kauan sitä ennen alkanut hiipua ja vaivihkaa kadottanut merkityksellisyytensä. Tekesillä on kuitenkin Tuoteväylä-palvelu.

PPS.
Yksi syy patenttihakemusten vähäisyyteen on patenttien kova hinta: Patentit/hinnastot
Jotta maassamme tehokkaammin julkistettaisiin uusia ideoita, niin patenteista tulisi päin vastoin maksaa niille, jotka jättävät hakemuksen. Se olisi valtiolle pieni lisäkustannus, joka kenties mahdollistaisi uuden Nokian syntymisen.

Talous vastaan yhteiskunta

Miksi tuet eivät sittenkään passivoi työttömiä, köyhiä tai taiteilijoita?
(Anteeksi lukuisista linkeistä, mutta halusin koota yhteen tutkimuksia, joihin ehkä on tarve palata myöhemminkin. Tämä ei ole mikään tyylikäs julkaisu, vaan ajatusten pyörittelyä parempien artikkelien pohjaksi.)

Talousteoreetikoiden sana painaa ajassamme selvästikin enemmän kuin sosiologien tai muiden yhteiskuntatieteilijöiden. Kun esimerkiksi keskustellaan köyhyydestä, suhtaudutaan ekonomistiin asiantuntijana, vaikka hän ei tietäisi mitään köyhyyden taustasyistä tai vaikutuksista ihmisten elämään. Samaan aikaan yhteiskuntateoreetikon täytyy tietää yhtä ja toista taloudesta, koska taloudellisesta tehokkuudesta on tullut yhteiskuntamme suurin määrittäjä. Lopputuloksena on, ettei monikaan ekonomisti ole objektiivisen ja itsekriittisen tieteen ammattilainen, mutta silti häneen suhtaudutaan kuin hän olisi kaikkien alojen ammattilainen. Hänellä on aina viimeinen sana.
"Köyhille ei anneta rahaa, koska he eivät osaa käyttää sitä"

Käsityksemme köyhyydestä ja rikkaudesta saavat huoletta perustua pelkkiin mielikuviin. Monilla tuntuu olevan se käsitys, että yhteiskuntatieteiden tehtävä on tutkia vain ihmisten mielikuvia, kuten tässä kyselystä, josta kaikki päämediat uutisoivat:
"sosiaalituet-passivoivat - yle: valtio-holhoaa-liikaa"

Jos kansalaisilta kysytään, niin varmaankin sosiaalituet passivoivat ja valtio holhoaa, mutta kyseessä ei ole tutkimus, vaan kysely. Tutkimuksessa tulisi määritellä mitä passivinnilla tai holhoamisella tarkoitetaan - ja sitten huolellisesti vertailemalla selvittää pitääkö sen paikkansa. Kyselyssä vain kysellään vastaantulijoilta.

Mietitään vielä mitä tarkoittaa esimerkiksi se, ettei köyhä osaa käyttää rahaa. Johtuuko se siitä, että köyhällä on ollut vähemmän tilaisuuksia harjoitella? Mutta onko rahan osaamisessa tärkeintä se, että sitä osaa tuhlata? Eikö köyhä ole pikemminkin rahan ammattilainen, koska hän konkreettisesti oppii sen merkityksen ja arvon?

Köyhyyttä on korkean tulotason maissa vähintään kahdenlaista. Ihminen voi olla pienituloinen tai suurimenoinen. Kummassakin tapauksessa hänelle jää käteen liian vähän rahaa.

Yritystalouden näkökulmasta rahan tuhlaaminen voi olla haitallista, mutta yhteiskunnan näkökulmasta talouskasvun edellytys on se, että köyhillä riittää rahaa. Talous kasvaa, kun he tuhlaavat sitä.

Jos köyhillä tarkoitetaan tuhlareita, niin juuri heillä tulisi olla rahaa. Silloin pysyisi liikkeessä.

Toinen vastaava nurinkurisuus liittyy veroihin:

Varsin usein talouskeskustelussa toisteltu ajatus on, että verojen alentaminen lisää taloudellista aktiviteettia. Tausta-ajatus on, että jos verot ovat korkeat, se vähentää motivaatiota tehdä työtä.

Tämä saattaa olla hyvinkin pelkkä myytti...

Siinä-meni-sekin-myytti: ihmiset-eivat-teekaan-enemman-tyota-jos-verotusta-lasketaan

Verotus mahdollistaa sen, että hyvätuloisilla säilyy motivaatio tehdä enemmän töitä, koska he eivät rikastu liikaa.

Onhan selvää, että jos väitteiden mukaan valtion rahat passivoivat köyhiä, niin miten passiivisiksi mahtavatkaan tulla ne, jotka saavat rahaa monin verroin?

Raha ei passivoi köyhiä, vaan byrokratia, joka pakottaa heidät kieltäytymään työstä tai he menettävät tukensa.

Korkea verotus mahdollistaa myös sen, että raha kiertää talousjärjestelmässä. Jos yritykset keräävät suuria voittoja, ne eivät investoi rahoja samassa suhteessa kuin valtio, joka käyttää verotulonsa kaikkiaan yhteiskunnan hyväksi. Yritykset hautovat suuria käteiskassoja tyhjänpanttina, siirtävät voittojaan veroparatiiseihin ja välttelevät tulojensa realisoimista, johtokunnalle, koska silloin he joutuivvat maksamaan veroja.

Linkki: Valtioneuvoston kanlia: Tuloverotuksen vaikutus työn tarjontaan

Kun pienipalkkaisen palkka hieman kasvaa, hänen tulonsa palaavat kulutuksena markkinoille. Kun suurituloisen tulot kasvavat, hän säästää sukanvarteen tai ostaa ulkomailta Ferrarin. Niinpä tuloerojen kasvu tästäkin syystä heikentää talouskasvua.

Linkki: Eriarvoisuus hidastaa talouden kasvua

Olemme kuulleet 1980-luvulta alkaen lukuisia myyttejä, joiden todenperäisyyttä ei ole missään vaiheessa varmistettu, koska myytit liittyvät taloudelliseen eriarvoisuuteen.

Taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyessä eivät rikkaat ole halunneet murtaa näitä myyttejä, koska ne oikeuttavat heidän etuoikeutensa. Rikkaiden lisääntynyt valta on mahdollistanut heidän oman itsepetoksensa lobbaamisen yleisen konsensuksen asemaan.

Olemme kuulleet myyttejä yksityisen sektorin yliverttaisesta työllistämisvaikutuksesta, minkä tähden yhä useammat valtiot kärsivät suurtyöttömyydestä, eikä valtiovalta tee mitään, koska asia ei sen oman käsityksen mukaan sille kuulu.

Olemme kuulleet myyttejä rikkaiden tehokkuudesta talouden elvyttämisessä, mistä syystä rikkaiden on annettu yhä vain rikastua, samalla kun talous vain taantuu.

Näiden myyttien tueksi löytyy vain mielipidekyselyjä sekä teoreettisia julistuksia.

Neutraali data paljastaa jotakin aivan päinvastaista.

Mielikuva:  Perustulo passivoi.

Vastine Kouvolasta: Sosiaaliturva on luonut vaurautta

Vastine Oulusta: Perusturva ei passivoi sita on leikattu jo viimeiset 20 vuotta

Tutkimustietoa New Yorkista: Nyt-se-on-tutkittu: Sosiaaliturva ei tee ihmisesta toita karttavaa laiskuria

Lisää tutkimustietoa maailmalta: Even more evidence that welfare doesn’t make people lazy

 Myös EU:n sisällä on päästy samansuuntaisiin tuloksiin:

– Niiden, jotka uskovat, että korkea työttömyystukien taso johtaa ihmisten työmotivaation vähenemiseen, pitäisi ajatella asiaa uudelleen, tohtori Jan Eichhorn toteaa.

Uusi tieto: euroopan-tyottomista 698 e/kk ei laiskista

Korkeat tuet, jotka eivät leimaa ihmistä köyhäksi, mahdollistavat normaalin elämän jatkumisen, mutta tuensaajat kokevat velvollisuudekseen olla hyödyllisiä ja hakea töitä. Heillä ei ole katkeruutta, vaan omatunnontuskia, jotka ajavat heitä töihin.

Matalat tuet sen sijaan saavat ihmisen elämään häpeässä, koska hänellä ei ole varaa uusiin vaatteisiin tai harrastuksiin. Hän kokee jäävänsä syrjään tavallisesta elämästä, masentuu, syrjäytyy ja kenties myös katkeroituu, kun kokee yhteiskunnan hylänneen hänet.

Tutkimusten yhteenvetona voisi siis todeta, että riittävät tukiverkostot eivät passivoi, mutta nöyryyttävä byrokratia ja köyhyys saavat heikossa asemassa olevan lannistumaan - tai suorastaan kannustavat häntä kieltäytymään kaikesta työstä.

Nykysuomessa voin henkilökohtaisesti sanoa, että yksi perusturvaan liittyvä ongelma on tukimuotojen silkka absurdisuus. Kun hakee apua tai rahaa, jotta selviäisi joten arjessa, kohtaa niin paljon silkkaa järjettömyyttä, että kadottaa uskon yhteiskunnan koko toimivuuteen.

Köyhät passivoituvat herkästi siitä, että kaikki illuusiot pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta romuttuvat:

Suomi joutuu Euroopan neuvoston sosiaalisen peruskirjan rikkomisesta järjestön tarkkailulistalle. Noloutta lisää se, että "pohjoismaisen hyvinvointivaltion" pitää raportoida säännöllisesti perusturvan parannuksista siihen asti, kunnes niiden taso täyttää vaatimukset.

http://yle.fi/uutiset/euroopan_neuvostolta_sapiskaa_suomelle_liian_matalasta_sosiaaliturvasta/7797709

Suomessa ehkä elää mielikuva perusturvan passivoivasta vaikutuksesta, koska perusturvamme taso on niin heikko, ettei sillä elä, vaan väistämättä sairastuu. Lisäksi toimeentulotuessa on lukuisia muita ongelmia, kuten käsittelyajan pituus, pariskuntien kohteleminen yksikkönä, jossa toisen tulot vähentävät heti toisen perusturvaa, sekä järjetön periaate, ettei viekäkään mitään saa tienata tai menettää 100%.

Kuten Suomi24-keskustelussa sanotaan:

"Köyhyys passivoi, jos ulospääsytietä ei ole"

http://keskustelu.suomi24.fi/t/13533844/koyhille-ei-anneta-rahaa-koska-he-eivat-osaa-kayt

Nykyajan villit ja perättömät mielikuvat turvallisuuuden tuottamasta laiskuudesta ja tukien passiivisuudesta elävät monilla aloilla. Kirjailija Antti Tuuri kirjoittaa pitkällä kokemuksella:

"Seurattuani suomalaisen taiteen apurahoituksesta käytyjä keskusteluja melko läheltä noin neljäkymmentäviisi vuotta, olen huomannut, että keskusteluissa vaaditaan taiteelta ja taiteen rahoitukselta yhä enemmän tuloksellisuutta, sen tuloksia halutaan mitata niin kuin minkä tahansa yrityksen tulosta; pelätään myös, että apurahoitus laiskistuttaa taiteilijoita, ja sitä varten heidän töitään on pystyttävä määrävälein arviomaan ja apurahoitus ottamaan heiltä pois, ellei tuloksia synny. Aika huonosti tunnetaan taiteilijan työn luonne"
taiteen apurahoituksen luonteesta 

Monet tavallisen ihmiset haaveilevat töistä, jotta he saisivat rahaa. Taiteilija haaveilee rahasta, jotta hän saisi tehdä työtä.

Niin kirjailijat kuin kuvataiteilijat käyttävät pienistä tuloistaan suuren osan työrauhan mahdollistamiseen. Se tarkoittaa usein sekä ateljeen tai työhuoneen että galleriatilojen vuokraamista. Apurahojen varassa on vaikea elää, mutta kun taiteilijat monesti eivät edes elä niillä rahoilla: he omistavat elämänsä taiteelle.

Kun itse olen saanut apurahaa, se on jopa merkinnyt sitä, että kulutukseni vähenee. Käytän niin paljon aikaa keskittyneeseen työhön, koska kerrankin saan keskittyä. En ehdi shoppailla. En ehdi nähdä kavereita tai edes ryypätä.

Jos en pitkiin aikoihin saa apurahoja, elämäni muuttuu sekalaisten puhetöiden ja pirstaleisten tulojen helvetiksi. Käytän aikani siihen, että murehdin. Silloin minä kulutan. Silloin minä ehkä voin tarttua myös kuppiin. Jos rahaa on sopivasti, teen rauhallista hyvää työtä. Jos rahaa on vähän, työn jälki on hätäistä ja ahdistus välittyy heikkona laatuna.

Taiteilijan työn tuloksellisuudelle parasta on se, että hän saa työrauhan. Pelkotila ei edistä luovien alojen ihmisiä. Pelkotila ei edistä masentuneita. Pelkitila ei edistä työttömiä.

Ihmiset hyödyttävät parhaiten toisiaan ja yhteiskuntaa, kun he kokevat kiitollisuutta. Tehokkuusmittarit tuottavat usein vain turhaa ajan ja vaivan kohdistumista mittareiden manipuloimiseen.

Vastuullisuus on toki tärkeää, mutta siihen ei välttämättä päästä kyttäämällä ihmisiä niin kuin entisessä Itä-Saksassa.

Profeetat katukuvassa

Tänä aamuna radiossa haastateltiin pöytälätkän ammattilaista, joka kesken kaiken alkoi puhua siitä, kuinka hänen näkemänsä ennustustuksen mukaan Jumala on päättänyt kurittaa Suomen kansaa tämän ylpeyksien tähden.

Eilen radiossa haastateltiin toista miestä, joka harrastuksista kysyttäessä kertoi saaneensa armolahjaksi kielillä puhumisen. Nyt en heitä huulta. Lama on tuonut profeetat katukuvaan.

Ajassamme ei riitä enää se, että passiivisesti jaetaan flaijereita ohikulkijoille. Torien laidalla repaleiset nuoret miehet huutavat tuomiopäivän ennustuksia. Ei ole harvinaista, jos täydessä ravintolassa joku huutaa täyteen ääneen: "Jumalan nimeen! Katukaa syntejänne! Herra armahtaa!"

Hänellä ei ole pommia. Hän ei ole terroristi. Tämä on arkipäivää.

Moni ei enää edes ylläty. Toiset eivät avaa silmiään, vaikka muutos on ollut raju ja nopea. Eriarvoisuus alkaa olla saavuttanut ajassamme absurdit mittasuhteet. Toisilla ei ole mitään ja toisilla on kaikki. Me emme hoitaneet lapsiperheiden velkaongelmia. Me emme ratkaisseet nuorisotyöttömyyttä tai löytäneet resursseja mielenterveyskuntoutukseen. Ongelmista vain lakattiin puhumasta, kun vastauksia ei löytynyt.

Nyt me kohtaamme seuraukset. Pitkäaikaistyöttömien silmissä etuoikeutetut, mistään muiden ongelmista tietämättömät hyväonniset elävät synnissä. Helsinki on Sodoma tai Gomorra, kenties pahempaakin.

Profeettojen mukaan ajat ovat vaikeat. Seitsemän vuoden niukkuus on ohitettu, mutta luvassa on vain seitsemän vuotta lisää. Raamatussa sentään luvataan, että seitsemän vuoden orjuuden jälkeen velallisen velka on kuitattu. Meidän laissamme ei ole pykäliä, joilla orjuus päättyisi, koska emme myönnä, että orjuutta ajassamme olisi. Silti sitä on, se on vain monimutkaisempaa, ja monimutkaisuudessaan julmaa. Orjat saavat kuulla omistajiltaan julistusta siitä, että he ovat tasa-arvoisia ja että heidän kahleensa ovat olemassa vain koska he itse ovat huonompia ihmisiä.

Me emme vain orjuuta ihmisiä ja kiellä, että he olisivat orjia. Lisäksi me syyllistämme heidät. Ei ihme, jos vanhatestamentillinen maailma tuntuu armollisemmalta.

Kun radiossa tai televisiossa muutama on ensin uskaltanut haastaa haastattelijan ja ohi aiheen alkanut puhua Jumalan rangaistuksesta, joka pian koittaa ylpeydessä ja synnissä elävälle maalle, niin esimerkin yllytyksestä muut seuraavat. He näkevät vihdoinkin edessään valon kajastuksen.

Kyse ei ole maahanmuuttajista, vaan kotoperäisistä valkoisista suomalaisista. Minäkin voisin olla yksi heistä, sillä elän jo viidettä vuotta peräkkäin köyhyysrajan alapuolella. Olen köyhyysrajan alapuolella, koska teen luovaa työtä, eli en nauti työttömyyden eduista. Jos en tekisi yhtään mitään, pääsisin köyhyysrajan tuntumaan. Tavallani minäkin siis jo olen hullu idealisti, kenties profeettojakin pelottavampi näky jonkun silmissä.

Pelkokotila valtayhteiskunnassamme on niin synkkä ja syvä, että eläminen ankarassa uskonnollisessa lahkossakin antaa jo enemmän lohtua. Viralliset talousasiantuntujat tai poliittiset johtajamme eivät lupaa vaikeassa asemassa oleville edes toivoa aikojen paranemisesta. Heillä ei ole visiota, joten suuntaa elämälle etsitään pyhistä kirjoituksista ja messiaanisilta hahmoilta.

Profeetat lupaavat yhtä lailla vaikeita aikoja, mutta he ovat saaneet takaisin armolahjansa. Heidän kokemansa hätä on ollut niin suuri, että he ovat vilpittömästi polvistuneet Herran edessä ja saaneet pyhän hengen kasteen. He puhuvat Jeesuksen rakkaudesta ja sisäisestä kirkkaudesta tavalla, joka on varsin vakuuttava.

Maamme bruttokansantuote on yhä turvallisen ylenpalttinen, mutta silti pitkään jatkunut armoton körttiläispolitiikka on kohdistunut kaikkein köyhimpiin ja ajanut kansalaiset niin ahtaalle, että sosiologien mukaan kansan henkinen hätä on jo verrattavissa 1800-luvun nälkävuosiin.

Nälkäiset profeetat ovat aivan eri tavalla karismaattisia kuin lihavien aikojen tekopyhät saarnaajat.

Linkki (aikamme ytimeen):
Räppäri Mikael Gabriel tatuoi putinin naaman jalkaansa (koska Putin lupaa taistella illuminatia vastaan.)

PS.
Myös ystäväni ja suuresti arvostamani hengellisen oman tien kulkija Markus Uku Laitinen, joka pitkään zeniä harrastettueen vaihtoi Hare Krishna -liikkeeseen, kirjoittaa blogissaan:

"Säälin itseäni ja muita ihmisiä, koska nyky-yhteiskunnan tila on hyvin surullinen."

http://markusukulaitinen.com/2016/02/02/toinen-mahdollisuus/

Vaikka vielä kymmen vuotta sitten meditaation harrastaminen oli kasvussa ja Dhara-forumilla käytiin hienoja keskusteluja, on nykyisessä suomalaisuudessa nähtävissä hyvin vähän mitään jälkeä hengellisten harjoitusten tuottamista ajattomista hyveistä: tyyneydestä, myötätunnosta, kärsivällisyydestä tai kauaskatseisuudesta. Monenlaisia omituisten poppakonstien tai kosmisten salaisuuksien nimessä rahastavia guruja nähdään kaiken maailman messuilla, mutta valtamediassa ei viisailla mystikoilla ole mitään asemaa.

Laman seurauksena talouspuhe saa elämässämme yhä suuremman jalansijan, vaikka yksi taantuman taustasyy on juuri se, että nykyään kaikkialla mietitään vain rahaa. Sellainen mielenmaisena ei tuota innovaatioita tai parempaa työrauhaa. Me emme luo laatua hätäisyydellä tai vellomalla kauhukuvitelmissa.

Samoin monet poliittiset liikkeet lupaavat tarjota nopeita lääkkeitä pelkotilaan, mutta ne saavat äänensä kuuluviin vain pelon lietsomisen kautta.

Voiko tiedettä tehdä omalla luvalla?

Jos runoilijalle ei myönnetä apurahaa, se ei estä häntä runoilemasta. Hän vain runoilee hyvin niukoissa oloissa, joihin on muutenkin tottunut.

Mutta mitä tekee dosentti tai tutkija, kun hän saa tietää, että rahoitus loppuu? Voiko tiedettä tehdä ilman virkaa ja säännöllisiä tuloja?

Varmaan kysymys riippuu myös tieteenalasta. Lääketieteen huippututkimusta tuskin pystyy tekemään autotallissa, mutta kirjallisuudentutkija voi hyvinkin jatkaa artikkelien julkaisemista alan lehdissä - sikäli kuin saa työttömyystukea, eikä löydä muuta työtä. Nykyään niin monella on tieteellistä koulutusta, ettei virkoja sekä tutkimusmäärärahoja muutenkaan riitä kaikille. Maamme 300.000:sta työttömästä tuhannet ovat maistereita tai jopa tohtoreita - mutta kuinka monella on intohimoa siihen, että he jatkavat kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Kuten runoilija, he heräävät aikaisin aamulla ja aloittavat 10 tunnin työpäivänsä lukien alan uusimpia julkaisuja useilla eri kielillä; kirjoittavat uutta ja editoivat vanhaa, ilman mitään eroa siihen, että joku maksaisi heille palkkaa.

Yleensä freelanceriksi tai vapaaksi kirjoittajaksi itseään kutsuvat ihmiset pystyvät elättämään itsensä säännöllisellä julkaisulla. Tieteentekijälla ei välttämättä ole tällaista mahdollisuutta. Hänen on oikeasti motivoitava itseään ilman mitään lupauksia toimeentulosta.

Jos hän kirjoittaa tietokirjan, se kenties julkaistaan ja kenties sitä myydäänkin muutama kappale. Tulevaisuudessa hän voi kenties saada rahoitusta, jos omaehtoisiin tutkimuksiin perustuvat julkaisut nähdään meriiteiksi tai ajat paranevat.

En syytä niitä, jotka ajattelevat, että kun tieteellinen ura keskeytyy, se samalla tyssää siihen. Kun urakehityksen kärryiltä on kerran pudonnut, niitä ei enää kävellen juosta kiinni.

Tieteessä eivät kuitenkaan päde samat säännöt kuin urheilussa. Yksi loukkaantuminen tai välikausi ei vielä tarkoita sitä, että harjoittelu täytyisi aloittaa alusta. Tieteentekijällä, kuten runoilijalla, ei ole mitään hätää, vaikka ikää hieman kertyisi. Jos runoilija ei onnistu kuolemaan 27-vuotiaana, on ihan sama vaikka eläisi 100-vuotiaaksi.

Millä tavoin sitten tieteen tekijä voi turvata tutkimuksensa laadun, jos hän ei kykene nauttimaan tiedeyhteisön tuesta?

Miksi hän ei voisi nauttia tiedeyhteisön tuesta? Mikä muu kuin ennakkoasenteemme estää vapaita tieteentekijöitä olemasta yhteydessä muihin alan huippututkijoihin? Mikä estää tieteentekijöitä perustamasta esimerkiksi osuuskuntia?

Jos meillä on tuhansittain tutkijoita, joilta puuttuu rahoitusta, ei kannata olettaa, että heiltä sen myötä täytyisi puuttua myös itsearvostusta ja kontakteja. Sekin on vain kulttuurimme oletusten ja asenteiden muutoksesta  kiinni, ettei köyhällä voisi olla palkkatyön sosiaalisten kehysten luomaa itsekuria. Ajat muuttuvat ja kenties pian valtion rahoituksen yhä hiipuessa me totuttu siihen, että ihminen voi opiskella silkan kehittymisen vuoksi - ilman oletusta paremmista palkoista. Samoin tutkija voi saada arvostusta, vaikka hänellä ei olisi oppituolia.

Olen jo nähnyt sen oletuksen murtuvan, että runokirjaa ei arvostella Parnassossa tai että se ei voisi voittaa palkintoja, jos ei sitä ole julkaissut suuri kustantamo. Samoin uskon, että on vain ajan kysymys, kun me pidämme uskottavana tieteentekijänä ihmisiä, joka ei ole professori. Hän voi olla jopa tehokkaampi, koska hänen aikaansa ei kulu niin paljon paperitöihin.

Kaikki kenties muuttu jo sinä päivänä, kun saamme perustulon. Voimme viimeinkin hyödyntää ne valtaisat hukatut resurssit, jotka kuluvat siihen että ihmisten täytyy sinnitellä byrokratian rattaissa.


Vielä pieni käänne jutun päätteeksi

Suoraan otsikosta olisin jo voinut lähteä rohkeampaan suuntaan ja kysyä, voiko tiedettä tehdä ilman akateemista koulutusta?

Monet ovat historian saatossa yrittäneet, ja sen tuloksena on syntynyt koko joukko näennäistieteellisia tekstejä (joiden luomiseen tietenkin myös koulutetut ihmiset ovat varsin kykeneviä). Tietellistä asennetta voi omaksua kuitenkin myös itseopiskelun tai perhekasvatuksen kautta. Tällainenkin ihminen voi hyvin julkaista tieteellisen tekstin, jos joku sen toimittaa. Usein muutoksia täytyy tehdä myös ulkoasuun ja muotokieleen.

Tieteellisen tutkimuksen saaneen ja nimekkään henkilön kynästä voi vastaavasti syntyä julkaisu, jossa on tapahtunut kriittinen virhe. Joskus tällainen virhe huomataan editointikierroksen aikana ja joskus ei.

On paljon vaarallisempaa, jos virheellinen teksti esiintyy muodollisesti tieteellisenä ja se ilmestyy tiedejulkaisussa, kuin jos sisällöllisesti virheetön teksti julkaistaan hieman muotopuolena.

Lesous

Hiljattain aamutelevisiossa - tai saattoi se olla myös Puoli seitsemän uusinta - minua ihmetytti suunnistaja Minna Kaupin olemus. Myös haastattelijat tuntuivat tiedostavan, että tilanteessa oli jotain outoa. Minna Kauppi oli ylimeikattu, ilmeisen ylipukeutunut tilanteeseen ja elehti kovin koppavasti.

Kauppi ei esiintynyt hikisenä ja hengästyneenä urheilijana, jota haastatellaan kilpailun jälkeen. Hänestä oli tullut epämääräinen siirtymävaiheen julkkis, jonka rooli oli hakusessa. Hän diivaili. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä kauhean hyvin, koska hänen ilmeensä ja eleensä eivät vakuuttaneet. Hän lesoili kömpelösti ja veti shownsa amatöörimäisesti överiksi. Silti - tai ehkä juuri siksi - hän tuntui myös pinnan alla ylimieliseltä.

Moni varmaan ajatteli hiljaa mielessään: "Huh huh, kylläpä on vuoden urheilijalla noussut kusi hattuun."

Aloin miettiä, miksi lapset ja joskus aikuisetkin lesoilevat? Mitä ihminen saavuttaa sillä, että kohottaa nokkansa kohti taivasta ja mutrustaa huuliaan kuin olisi maailman tärkein ihminen. Kuka sellaista ihailee ja arvostaa?

Aito itsevarmuus on kaukana ylimielisyydestä. Itsevarman ei tarvitse korostaa omaa merkittävyyttään. Miksi sitten ihmislajille on kehittynyt näitä kasvonilmeitä, jotka me tunnistamme maireudeksi ja koppavuudeksi?

Onko niiden tarkoitus suorastaan karkoittaa muut ihmiset tietyn etäisyyden päähän, jotta henkilön valheellinen käsitys omasta paremmuudestaan voisi säilyä? Onko yksilölle suuresta egosta niin paljon hyötyä, että sitä täytyy suojella keinolla millä hyvänsä?

Vastaus on selkeä: Totta kai on.

Ylimielisyydessä on esimerkiksi se hyöty, että vielä vähemmän itseään arvostavat ja arat ihmiset tuntevat sitä kohtaan vastenmielisyyttä. Niinpä leuhka ihminen omalla pöyhkeydellään karkoittaa ympäriltään kaikki luuserit, jotka eivät voi sietää sellaista itserakkautta.

Menestyvän ihmisen urakehitystä nopeuttaa huimasti se, ettei hänen tarvitse asioida luusereiden kanssa. Hyvin tienaavat ja tehokkaat ammattilaiset eivät nimittäin välitä siitä, jos joku on leuhka. He ovat tottuneet monenlaisiin pyrkyreihin ja diivoihin. Heille se on arkipäivää. He miettivät vain, miten he voivat hyötyä toisten maineesta tai taidoista. Leuhka herättää heidän silmissään positiivista huomita, sillä julkeilla ja menevillä ihmisillä on monesti myös tiettyä aikaansaamisen maniaa.

Elitismissä on myös laajemmin kyse siitä, että uskaltaa polttaa takanaan siltoja. Kun ihminen leuhkalla olemuksellaan tekee itsensä vastenmieliseksi kansalle, hän samalla todistaa eliitille, että on kykenevä tekemään ne uhraukset, joita pääkaupungin viihdemaailman tai bisneseliitin arki edellyttää: on osattava olla paitsi leuhka, myös armoton ja laskelmoiva - ja mitä hyvänsä ehdoton lojaalisuus menestymisen lakeja kohtaan edellyttää.

Itserakkaudella on ennen kaikkea se etu, että se mahdollistaa koppavuuden kohdistamisen yhtä lailla myös kuuluisiin ja vallanpitäjiin. Monesti nimittäin Jari Sarasvuon tai Juhani Tammisen kaltaiset karismaattiset hahmot arvostavat sitä, kun toinen ei nöyristele, vaan kohtelee heitä samalla koppavuudella kuin alhaisinta kansaa. He kohtaavat arjessa aivan riittävästi perseenniulijoita ja julkisuuskuvan säikäyttämiä taviksia, jotka alkavat änkyttää heti kun huomaavat puhuvansa merkkihenkilölle.

Hyvin sisäistettynä leuhka mentaliteetti mahdollistaa sen, että nokka pysyy ylhäällä, vaikka vastaan tulisi Napoleon tai Marilyn Monroe. Leuhkan silmissä hekin ovat vain hieman tavallista kuuluisampia luusereita.

Monesti elämässä asiat ratkeavat vain sillä, että tarttuu puhelimeen, soittaa presidentille ja sanoo: "Laitas poika kahvit kiehumaan, puolen tunnin päästä olen siellä. Jutellaan vähän siitä, miten voimme olla tosillemme avuksi."

Poskettomia aloitteita voi tehdä yhtä hyvin aidolla itsevarmuudella kuin suurilla luuloilla itsestään. Niinpä myös lesous on käypää tavaraa maailman metropoleissa.

Mahdollisuuksien tasa-arvo taiteessa

Porvaripoliitikkojen yleisenä intohimona etenkin pienillä paikkakunnilla on urheilu. Paikallisissa 2.divisioonan urheilutapahtumissa poliitikon on helppo näyttäytyä ja kerätä mainetta "kansanmiehenä" sekä "omien kannattajana", ja miksei myös ahkeruuden sekä herooisen tahtotilan suurena ymmärtäjänä.

Paikallisuutta arvostavan lautakuntalaisen on tärkeää tukea junioijoukkueita, auttaa yhdistyksiä rahankeruussa sekä tarpeen vaatiessa myös tarjota valmennustukea. Urheilu on kaunista, koska siinä toteutuu mahdollisuuksien tasa-arvo, niin paljon kuin viime aikoina onkin uutisoitu siitä, miten kallista jääkiekon harrastaminen on.

Urheilussa tasapuolisuuden ihanteet monilta osin myös aidosti pätevät. Lukuisat sitkeät yksilöt ovat nousseet huipulle, vaikka heidän perheensä olisi köyhä tai vaikkapa toinen vanhemmista menehtynyt nuorella iällä. Varmastikaan mahdollisuuksien tasa-arvo ei toteudu edes urheilussa täydellisesti, mutta mahdollisuuksia on ja toivo elää.

Selkeimmin eriarvoisuutta synnyttävät alueelliset erot: Sotkamossa voi esimerkiksi olla paremmat edellytykset oppia pelaamaan pesäpalloa kuin Helsingissä. Maailmanluokan lumilautailijaksi on helpompi kehittyä, jos asuu lähellä laskettelukeskusta ja riittävän pohjoisessa, jotta talvet ja sitä myöten harjoittelujaksot ovat pidempiä. Lajien kirjo avaa ovia myös köyhemmille.

Kansainvälisissä ja rahakkaissa lajeissa mahdollisuuksien tasa-arvo usein kuitenkin kaventuu myöhemmällä ammattiuralla, kun taitonsa todistaneen urheilijan tulisi löytää itselleen sponsoreita. Silloin voi esimerkiksi sellainen sivuseikka kuin ulkonäkö mahdollistaa yhtä ja toista. Kauniilla kasvoilla paikka maitomainoksessa voi irrota vähemmilläkin saavutuksilla.

Junioritoiminnassa on suuria eroja

Miten sitten tällaisia urheilun saralla usein kuultuja käsitteitä voisi soveltaa taiteissa? Ainakin musiikkialalla on helppo kuvitella, että sama sääntö viehättävistä kasvoista pätee. Suurten levy-yhtiöiden ovet avautuvat kenties helpommin. Teatteri- ja elokuva-alalla elämisen mahdollisuudet ovat olemassa rumemmallakin, mutta pääroolit voivat jäädä harvinaisiksi.

Yleistäen väittäisin, että taiteiden saralla mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuu urheilua heikommin ja tärkein syy on junioritoiminnan puuttuminen. Taiteilijat ovat monesti lähtöisin perheestä, jossa taiteita arvostetaan ja harrastetaan omasta mielenkiinnosta. Harvalla paikkakunnalla on samanlaisia mahdollisuuksia hyötyä säännöllisestä harjoittelusta ja hyvästä valmennuksesta, kuten jalkapallossa, jääkiekossa, hiihdossa tai yleisurheilussa.

Kirjallisuus ja teatteri ovat suomalaisille rakkaita lajeja, mutta ei nuoria samalla tavoin kouluteta taiteilijan urall. Vain klassisessa musiikissa on kiistatonta junioritoimintaa:

Junioitoiminnan niukkuus on varmasti suraan yhteydessä myös siihen, miten vaikeaa itsensä on elättää esimerkiksi kirjailijana. Ehkä noin 20 kirjoittajaa elää pelkillä myyntituloilla. Se on aika vähän verrattuna siihen, että NHL:ssä, KHL:ssa, SM-liigassa ja eurooppalaisissa pääsarjoissa itsensä elättää liki tuhat suomalaista ammattipelaajaa - ja lisäksi alemmissa sarjoissa yhtä moni tulee jotenkin toimeen. Vaikka joku haaveilisi siitä, että hänen lapsestaan tulee taidemaalari, niin eivät vastuulliset vanhemmat ottaisi sellaista riskiä ja altistaisi lastaan köyhyyden ja alholisoitumisen riskille.

Opiskelevathan yleensä urheilijatkin varmuuden varalta toiseen ammattiin harjoittelunsa ohessa. Ties vaikka hienosti alkaneen uran päättäisi yllättävä loukkaantuminen.

Tasa-arvo ajassa ja taidekentän sisällä

Formula 1 on tietyssä suhteessa ehkä lähempänä taiteita: kilpailijoita on hyvin vähän ja on harvinaisempaa koskaan saada todellista näytön paikkaa. Myös talleissa on eroja. Moni ajaja kerää vuosi toisensa jälkeen kehuja asiantuntijolta ja kollegoiltaan, mutta ei koskaan pääse ajamaan autolla, joka voisi tehdä hänestä mestarin.

Tästä syystä formuloihin liittyy paljon enemmän spekulointia kuin muihin urheilulajeihin. Joka vuosi voidaan spekuloida sillä, kuka olisi voittanut, jos kaikki ajaisivat samanlaisilla autoilla.

Tällaista jossittelua kuullaan paljon taidekentällä, koska apurahat ja palkinnot määrittävät uran jatkoa hyvin ratkaisevasti. Näkyvyys lisää myyntiä ja myynti lisää näkyvyyttä. Joku voi tehdä hienoa taidetta vuosikymmeniä, mutta koskaan hänen kohdalleen ei osu sellaista skandaalia tai saavutusta, joka. Olympiavuodet ovat harvassa ja urheilijalla samanlainen kynnyshetki voi olla menestyminen muutaman sekunnin suorituksen osumisessa kohdilleen kerran neljässä vuoden syklissä - ja kenties vain pari kertaa uralla. Toisinaan kaikkien parhaaksi tunnustamalle osuu mahatauti juuri sille päivälle, jolloin juostaan finaali.

Sattuman vaikutuksia on vaikea eliminoida, vaikka lähtötilanne olisi reilu. Sehän on osa urheilun viehätystä. Urheilussa kansa janoaa kaikkein eniten juuri todistaa dramaattista tarinaa. Mieleen ei välttämättä tallennu se, että voittaa ylivertaisesti, mutta jos häviää sadasosasekunnilla...

Vaikka taiteissa monesti puhutaan kirjan tai elokuvan laadusta teoksena, ei sekään voi olla vaikuttamatta kokonaiskuvaan, jos kulissien takana tapahtuu jotakin traagista. Moni teos muistetaan paremmin sen ympärillä tapahtuneesta kohinasta. Todellisuuden käsikirjoittama juoni osoittautuu lopulta kiinnostavammaksi.

Kulttuurin sisäinen hegemonia: urheilu vs taiteet

Mitä jos taiteet ja urheilu saisivat keskenään yhteiskunnassamme tasa-arvoisen kohtelun? Tulisiko taiteista suositumpia ja kehittyisikö niiden laatu, jos iltapäivälehdissä olisi viikottain Taideliite? Mitä jos teksti-TV:n etusivulla kerrottaisiin heti, jos runoilija kärsii alavartalovammasta?

Kiinnostuisivatko laajat kansanjoukot laajemmin taiteesta, jos järjestettäisiin Urheilu-gaalan veroinen Taide-gaala, jossa taidekriitikkojen äänten pohjalta valittaisiin Vuoden Taiteilija - ja yleisö saisi äänestää vuoden sykähdyttävintä taide-elämystä kaikkien taiteiden joukosta.

Mitä jos kaikki yhteiskunnalliset lähtöoletukset resetoitaisiin ja mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuisi kaikkien kulttuurimme osa-alueiden välillä? Palautuisiko nykyinen hegemonia ennalleen vai muotoutuisivatko hierarkiat toisenlaisiksi?

Eikö esimerkiksi ole vain sattuman oikku, että meillä heitetään juuri keihästä? Mitä jos Tapio Rautavaara olisi liukastunut väärässä kohtaa ja epäonnistunut Lontoon Olympiakisoissa vuonna 1948? Ehkä perinne olisi katkennut siihen ja keihäänheiton sijaan me panostaisimme enemmän painiin tai soutuun, jotka myös olivat kultamitalilajeja.

Mittasuhteiden etiikka

Monesti vastaan tulee tapauksia, joissa etiikan peruskurssien opetukset tuntuvat riittämättömiltä. Esimeerkiksi antiikin hyve-etiikka, Immanuel Kantin velvollisuusetiikka ja utilitarismi ovat hyödyllisiä työkaluja etenkin, jos niiden erilaisiin tulkintoihin ja sovelluksiin jaksaa perehtyä. Silti ne eivät aina riitä.

Filosofinen etiikka (ainakaan suomalaisissa perusteoksissa) ei jostain syystä myöskään huomioi monia sellaisia erotteluja, jotka toteutuvat käytännön juridiikassa. Esimerkiksi kuolemantuottamus ja tappo erotetaan toisistaan sen mukaan, mitkä ovat tappajan tarkoitusperät. Rangaistus kuolematuottamuksesta voidaan langettaa huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä, joka on johtanut toisen kuolemaan, mutta tekijä ei ole tavoitellut kenenkään vahingoittumista. Hän on vain töppäillyt tai tehnyt työnsä kelvottomasti (vaikkapa hiihtohissin korjaajana).

Vaikka oikeuskäsityksessämme elää tällainen hyvinkin järkevä käytäntö, ei filosofian peruskursseilla yleensä velvollisuusetiikan ja seurausetiikan ohessa puhuta sanallakaan tarkoitusperäetiikasta tai intentioetiikasta, Sananlaskukin sanoo, että tarkoitus pyhittää keinot, mutta filosofeille tällaisen kysymyksenasettelun painoarvo ei ole ollut erityisen korkea.

Kenties (1) syynä on se, että filosofit ennemmin kiistelevät "tahdon vapaudesta", joka liittyy syvällisemmin ihmisten motiiveihin ja aikomusten syntyperään. Tämä on enemmän mielenfilosofian tai metafysiikan kuin eiikan alaa. Kenties (2) sekin vaikuttaa asiaan, että kansalaisilla on hyvin selkeä intuitiivinen yksimielisyys intentionaalisuuden vahvistavasta vaikutuksesta rikosten rangaistavuusasteeseen. Kysymyksen äärellä ei siis tarvitse filosofoida.

Nyt kun pääsin vauhtiin, niin tahdon esittää vielä muutama mahdollisen taustasyyn tämän vaikkapa motivaatioetiikaksi tai aikomusetiikaksi nimitettävän haaran hiljaiselolle: Etiikan historian keskivaiheilla, eli pitkän kristillisen vaikutuspiirin alaisena kenties(3) katsottiin parhaaksi jättää ihmisen sisäisten aikeiden arvioiminen Jumalan harteille. Maallinen oikeuslaitos ja sitä myöten filosofia sai tehtäväkseen tutkia moraalia (säädyllisyyttä), tekoja ja niiden seurauksia, mutta kunkin aikomukset olivat omantunnon asia kuuluivat yksityisyyden piiriin ja omantunnon asia. Kenties(4) uudemmalla ajalla ihmisten pään sisäiset tapahtumat ovat siirtyneet enemmänkin sielutieteen ja myöhemmin psykologian alaisuuteen, eikä filosofia ole nähty alan asiantuntijaksi - etenkin, kun psykologit ja oikeusoppineet ovat selkeästi luoneet syyntakeisuudesta keskeisen oikeuskäsitteen.

Nyt kun olen jo neljästi spekuloinut historiallisilla sivuseikoilla, niin kenties pääsemme varsinaiseen asiaan.

Riihimäen dilemma - etiikan tulkintoja konkreettisen esimerkin kautta

Tarkoitukseni ei ole nyt puhua tämän enempää ihmisten tarkoitusperistä, vaan niistä toiminnan tasoista ja erilaisista mittasuhteista, joihin unelmissamme kurkotamme ja joihin vetoamme, kun puolustamme omia toimiamme tai jonkun toisen parempia aikomuksia.

Kipinän tälle kirjoitukselle sain uutisesta, joka oli osuvasti nimettu "Sankari vai konnna?"

Liimatainen ei totellut kaupunginhallituksen äänestysohjetta, kun kuntayhtymän hallitus äänesti tämän vuoden budjetista.

Kun muut hallituksen riihimäkeläiset jäsenet äänestivät uuden säästöbudjetin puolesta, liittyi Matti Liimatainen hausjärveläisten ja loppilaisten rintamaan sitä vastaan.

Liimatainen uskoo, että virkojen täyttämättä jättäminen olisi näkynyt päivystyksen ruuhkien venymisenä ja ihmisten hakeutumisessa yksityisvastaanotoille ja erikoissairaanhoitoon.

– Minusta se olisi ollut selvä heikennys perusterveydenhuoltoon.

Liimatainen sanoo tienneensä mitä teki, mutta puolustaneensa vanhuksia ja vähäosaisia.

yle.fi/vasemmistoliiton edustaja aiheutti riihimaelle lahes puolen miljoonan euron lisamenot

Liimataisen toiminnan ansiosta kaksi kunnallista lääkäriä ja kaksi sairaanhoitajaa saivat kenties säilyttää työnsä, mutta kunnan budjetissa tämä näkyy huomattavana menoeränä.

Tapaus on filosofisesti kiinnostava, sillä harvoin harvoin me näemme näin prototyyppistä moraalista dilemmaa. Oikeastaan jokainen etiikan koulukunta tarjoaa apua, mutta yksikään ei tarjoa vastausta.

1.) Hyve-etiikan valossa me törmäämme nopeasti siihen, että erilaiset korkeammat elämänarvot ja toiminnan ihanteet asettuvat vastakkain.

On esimerkiksi helppo väittää, että Liimatainen osoitti "rohkeutta", koska hän uskalsi äänestää eri tavoin, vaikka tiesi, että siitä seuraa hänelle ongelmia. Myös valmius "puolustaa heikoimpia" on usein nähty korkeaksi hyveeksi.

Toisaalta hän ei osoittanut "lojaalisuutta" tai kurinalaisuutta oman kuntansa hallintoa kohtaan. Pelkän uutisen perusteella on vaikea sanoa, rikkoiko hän kenties myös lupauksensa, jos hän aiemmin sellaisen ehti antaa. Takinkääntäminen sekä jo sovitusta poikkeaminen herättää politiikassa ymmärrettävää paheksuntaa. Myös "säästäväisyys" koetaan meillä hyveeksi, ja sen arvoa on viime aikoina myös painotettu painotettu.

Jos mieleemme tulee muita antiikin tai oman aikamme hyveitä, huomaamme nopeasti, että ne jakautuvat. Sama ongelma ilmenee monissa muissakin käytännön elämän haasteissa. Niinpä hyveillä on oltava jonkinlainen hierarkia, ja tätä yleisesti hyväksyttyjen arvokkaiksi koettujen asioiden tärkeysjärjestystä me voimme kutsua vaikkapa omantunnon ääneksi tai poliittisesti vakaumukseksi.

Kuten jutussa todetaan:

"Kyse oli kuulemma periaatteesta."

2.) Seurausetiikan valossa tapaus ei ole yhtään sen yksinkertaisempi. Me tiedämme uutisen perusteella, että seurauksena on mahdollisesti se, että Riihimäki joutuu ottamaan lisää velkaa, korottamaan veroja tai säästämään jostakin muualta. Näiden toimien seurauksia on erittäin vaikea arvioida, eikä siihen kannata näillä tiedoilla edes ryhtyä.

Moni voi esittää, että jos kaupunginvaltuuston muut jäsenet olivat yksimielisiä, kyse oli kenties parhaaksi todetun vaihtoehdon vesittämisestä, ja nyt kaupunginhallituksen on turvauduttava vieläkin huonompaan ratkaisuun. Toisaalta, jos Lopen ja Hausjärven edustajat olivat vastakkaista mieltä, voi kyse voi olla myös paikallisen poliittisen hegemonian säilyttämisestä, eikä kuntayhtymän kokonaiskuvassa taloudellista vahinkoa tapahdu, vaikka Riihimäki kokisi arvovaltatappion.

Seurauksia pohdittaessa voidaan tehdä monimutkaisia laskelmia myös lääkärin tai sairaanhoitajan palkkojen vaikutuksesta ostovoimaan ja huomioida kerrannaisvaikutuksia. Näin ollen lasku on varmasti pienempi kuin mainittu puoli miljoonaa.

Seurausetiikan voidaan ehkä nykyään nähdä kuuluvan enemmän kansantaloustieteen tai sosiaalipolitiikan piiriin, eikä ole filosofin asia puhua valintojen seurauksista.


3.) Velvollisuusetiikan valossa nousee jälleen esiin sana "kuuliaisuus", josta oli puhetta hyveitä arvioitaessa. Tärkeä osa velvollisuuksiamme on se, että me toimimme yhdenmukaisesti ja johdonmukaisesti. Jos me tunnustamme jotain periaatetta, me pidämme siitä kiinni. Jos me yhdessä sovimme jostakin, me myös pidämme siitä kiinni.

Kyse lieneekin tässä tapauksessa juuri kahden tai useamman vahvan velvollisuuden risteämisestä: toisaalta Liimataisella on ollut velvollisuuksia työyhteisöään, eli kaupunginvaltuustoa kohtaan. Toisaalta hänellä on velvollisuuksia riihimäkeläisiä kohtaan, joiden verorahojen käytöstä hän on vastaamassa. Lisäksi Liimataisella on velvollisuuksia omaa äänestäjäkuntaansa kohtaan. Koska hän on vasemmiston edustaja, uskallan päätellä, että hän mieltää oman äänestäjäkuntansa keskeiseksi osaksi juuri ne vanhukset ja sairaat, joiden elämää lääkärijonot eniten koskettavat.

Poliitikkojen on usein mahdotonta totella kahta tai useampaa herraa, vaikka he kaikki varmaankin parhaansa mukaan tahtoisivat luvata jokaiselle maan ja taivaan.

Mittasuhteiden arvostuksesta

Utilitarismi kenties selkeimmin puhuu yhteisestä hyvästä, mutta kaikissa eettisissä koulukunnissa kohdataan toistuvasti tilanne, jossa vastakkain ovat suuremman ja pienemmän etu. Usein pienen etu on henkilön oma etu, mutta suuren ei välttämättä tarkoitakaan kaikkien yhteistä hyvää, vaan esimerkiksi perheen tai kansakunnan etua.

Michel de Montesque kirjoitti kauniisti suurten näkökulmien merkityksestä, vaikka yleistäen voidaan todeta, että evoluutio ei ole psykologisesti valmistanut ihmistä ymmärtämään erittäin suuria lukuja tai ajattelemaan asioista globaalisti.

"Hyveellisyys merkitsee sitä, että ihminen asettaa perheensä edun oman itsensä edelle, oman kansakuntansa edun perheensä edelle sekä lopulta koko ihmiskunnan edun kansakuntansa edelle."

Vastakkain ovat kaksi intuitiivista koulukuntaa: Monille on kauhistus, jos joku arvottaa hyvän ystävänsä, sukulaisensa tai maantoverinsa edelle edes kymmenien tai satojen tuntemattomien ihmisten hyödyn. Jos voisit pelastaa kymmenen tai sadan tuntemattoman hengen siten, että sallisit oman veljesi kuolla, kykenisitkö siihen? Entä äitisi? Entä itsesi? Entä oman lapsesi? Viimeinen varmastikin koetaan valinnoista kaikkein mahdottomimmaksi.

Vaikka joku pelastaisi miljoonan tuntemattoman hengen, häntä pidettäisiin laajalti hirviönä, jos hän olisi valinnallaan uhrannut oman lapsensa.

Nykyään Montesquen ajatus tunnetaan paremmin Star trekin herra Spock:in epäinhimillisenä järkeilynä:

“The needs of the many outweigh the needs of the few”

Tämänkin utilitaristisen lauseen alkuperä lienee Charles Dickensin romaanissa Kaksi kaupunkia (1859). Nettikansa on yleisesti ottaen varsin laiskaa suorittamaan lainausten arkeologiaa, mutta pitkäjänteisellä kaivelemisella voi aforismien, nokkeluuksien ja muiden sitaattien alkuperää tonkia kauaskin historiaan.

Jos palaamme Riihimäen tapaukseen, voimme asettaa erilaisten tahojen edut järjestykseen mittasuhteiden valossa.

Esimerkiksi kuntayhtymän etu on varmaankin Spockin ja Montesqueun valossa suurempi kuin riihimäkeläisten etu, vaikka samaan aikaan potilaiden tai potkuilta säästyneen hoitohenkilökunnan etu on pienempi kuin kaikkien riihimäkeläisten etu.

Suomen tai koko ihmiskunnan etua on tässä tapauksessa varmaankin mahdotonta arvioida.

Meidän on kuitenkin syytä muistaa vielä yksi taso, eli Matti Liimataisen henkilökohtainen etu. Tapauksen seurauksena hän voi hyvinkin saada potkut sekä niskoilleen monen riihimäkeläisen vihat.

Järjestyksessä pienimmästä suurimpaan:

Kuntayhtymä.
Riihimäkeläiset.
Potilaat.
Kaupunginhallitus/hoitohenkilökunta
Liimatainen

Vaikka kuntayhtymä iloitsisi uutisesta ja samaan aikaan Liimatainen itse kärsisi eniten, meidän voi olla vaikea julistaa häntä sankariksi, sillä mittasuhteiden lisäksi moraalisessa arvioinnissa vaikuttaa paljon meidän henkilökohtainen arvomaailmamme ja kykymme samaistua ennemmin itsellemme tuttuihin yksiköihin.

Esimerkiksi poliitikko saattaa karsastaa Liimataisen ratkaisua, kun samaan aikaan jossain joku sairaanhoitaja lukee uutista ilolla. Eettisiä tapauksia pähkäiltäessä eivät monestikaan filosofiset työkalut riitä, vaan lisäksi tarvitaan itsetuntemusta ja arkipsykologiaa. Mihin tai kehen me osaamme parhaiten samaistua?

Lopuksi vielä yksi mutka matkaan: vaikka tällä tavoin utilitaristisesti hahmottelisimmekin mittasuhteita, huomaamme monesti vaivihkaa vetoavamme tuntemukseen, että velvollisuudet, arvot ja hyveet ovat sittenkin jotain vielä suurempaa kuin kuntayhtymät tai kansakunnat.

Arvojen voima piileekin siinä, että ne esiintyvät järkälemäisinä, suorastaan universaaleina, eli avaruuksiasyleilevinä. Vaikka kyse olisi tuhansista tai miljoonista ihmisistä, saattavat pyhät periaatteet helposti mennä suurten kansanjoukkojen edelle, sillä ne kuuluvat ikuisuuden sfääriin.

Eräänlaisena synteesinä me voisimmekin asettaa kaikkien inhimillisten suuruusluokkien ylle tyhjän laatikon, johon sijoitamme tarpeen vaatiessa sen ihanteen, jota jopa kaikkien yhteinen etu tuntuu loukkaavan. Tällä tavoin olemme itseämme kohtaan rehellisempiä ja kenties vältymme lankeamasta oman mielemme ansaan.

Ei olisi esimerkiksi ennenkuulumatonta, jos oman terveytensä, eläinten hyvinvoinnin, kasvihuonepäästöjen ja vaikka sademetsien tuhoutumisenkin uhalla suomalainen mies asettaisi kaiken yläpuolelle ikuisen oikeuden syödä makkaraa, koska periaate on pyhä!

Kahvista vuonna 1931

Vanhoista kirjoista löytyy niin yllättäviä huomioita ja maukkaasti muotoiltuja lauseita, että aivan pakko koota taas yhteen muutamia sitaatteja. Pelkästään Emännän tietokirjassa on kahviaiheisia artikkeleja yhteensa liki 40 sivua: Kahvipöydän kattaus, kahvinpapujen valitseminen, papujen paahtaminen, jauhaminen, kahvipannun valitseminen, kahvikupit, pöytäliinat ja vieläpä esittely kahvin historiasta Suomessa:

...jo 1746 julkaisi Collegium meducum (silloinen lääkintähallitus) lehtisen "kahvin ja teen juonnin väärinkäytöstä ja liiallisuudesta". Säästäväisyyssyistä kiellettiin kahvi Ruotsin vallakunnassa kuten muuallakin useaan kertaan lailla.

Tämä katkelma ei ole ainoa, jossa nousee esiin kahvin vaikutus kansalliseen vaihtotaseeseen. Talousajattelun muutoksesta kertoo myös tämä protektionistinen varoitus:

Suomessa käytetään kahvia n. 5 kiloa henkeä kohti vuodessa. Satoihin miljooniin nousee summa, jonka vuosittain uhraamme kahvipapujen lunnaiksi.

Kuva: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Näiden katkelmien perusteella voisi kirjasta saada hyvinkin raittiushenkisen käsityksen, mutta siinä myös vuolaasti kehutaan hyvän kahvin makua ja uneliaisuutta estäviä vaikutuksia.

Kahvi virkistää väsynyttä ja virvoittaa mieltä. Tämä sen ominaisuus johtuu siitä, että koffeiini laajentaa aivojen verisuonia. Aivoihin virtaa runsaammin verta. Siitä on seurauksena aistinten ja ajatusten toiminnan vilkastuminen. - - Kun raskaan juhlapäivällisen jälkeen nautitaan kahvia, niin ruansulatuselinten verisuonet koffeiinin vaikutuksesta supistuvat ja aivojen laajentuvat. Seurauksena on, että aterian aiheuttama raukeus häviää.

Sittemmin käsitykset Kofeiinin vaikutuksista ovat muuttuneet varsin suuresti. Nykytieteen valossa kofeiinin virkistävä vaikutus perustuu adenosiini-reseptorien hämäämiseen, mutta kuten aina, koko neurologinen vaikutussarja on varmasti paljon monimutkaisempi kuin mitä yhden sivun Wikipedia-artikkelista voi päätellä.

Kirjassa luonnollisesti huomioidaan myös kahvin ruokahalua heikentävät ja laihtumista edistävät vaikutukset:

"Monilla eväsruoalla eläjillä (myyjättärillä, tehdastyöläisillä, junamiehillä) tekee kahvi liiankin usein ainoan keittoruoan ja särpimen virkaa. Sellainen ruokakomento ei ole terveellistä..."

Kirjassa neuvotaan myös, miten kahvinpurujen laskeutumista pannun pohjalle voidaan edistää "kahvinselvikkeellä".

Kotioloissa voidaan ottaa talteen suurisuomuisten kalojen, esim. lahnan suomut, jotka pestään hyvin ja kuivataan. Tällaisten selvikkeiden vaikutus perustuu siihen, että ne kuumassa vedessä osaksi liukevat liimamaiseksi liokseksi, mikä takertuneena porohiukkasiin painaa ne tavallista nopeammin pannun pohjalle.

Tässäpä oiva vinkki kalamiehille leirinuotiolla. Ehkä perinne on jossain päin maata vielä voimissaan?

Ja onhan se, ainakin kommenttiosioissa:

" Minä muistan, että mummolan naapuri laittoi kahvin selvikkeeksi lahnan suomuja."
www.uusimaa.fi/Näin kiehautat oikeaoppiset pannukahvit 

Cloisonné, eli soluemalointi

Eilen osui Fidan -50% alennusmyynneissä silmään kiinalainen maljakko, jonka pohjassa myös vaatimattomasti luki "Made in China".

Huomasin kuitenkin heti, ettei kyse ollut mistä tahansa rihkamasta. Ensinnäkin maljakko oli huomattavan raskas, sisäreunoista ja pohjasta päätellen pronssia tai messinkiä. Innostukseni syy oli kuitenkin se, että huomasin koristemaalausten rajoissa ohuita metallisia lankoja. Koko kuviointi rakentui näistä hiuksenohuista kultaisista säikeistä.

Kyse on soluemaloinnista, eli Cloisonné-tekniikasta. Tällaiset maljakot, vaikka niitä Suomessa ei juurikaan tunneta, ovat usein tolkuttoman kalliita, etenkin jos laatu on silmiinnähden korkealuokkaista. Halpoja ne eivät ole koskaan, ainakin jos puhutaan vintagetavarasta.

Cloisonne-yksityiskohta: The Mind at play -blogi

Soluemaloitujen lasitteiden valmistaminen on työlästä. Metalliesineen päälle täytyy ensin muotoilla ohuella langalla lokeroita, jotka sitten täytetään eri värisillä lasitteilla. Lasi ei saa luonnollisestikaan sotkeentua tai halkeilla, kun se poltetaan uunissa. Työmäärää lisää se, jos solut ovat erityisen pieniä ja värejä on paljon. Joskus langat tai juotteet itsessään ovat kultaa, yleensä kuitenkin kuparia.

Cloisonne muistuttaa hieman kirkoista tuttuja lyijylasi-ikkunoita tai tiffany-lamppuja, mutta pienemmässä mittakaavassa.

Airi Salosmaan lyijylasitaidetta.

Tällaiselta löytämäni maljakko näyttää:

Alla yksityiskohta emaloinnista, joka näyttää ainakin omaan silmääni varsin klassiselta ja huolella toteutetulta. Kupariset, suorat pohjakuvioiden langoitukset on ehkä tehty koneella, mutta emalointi todennäköisemmin on perinteistä käsityötä:

Maljakon paljaat pronssiset sisusosat ovat hieman tummuneet, joten ihan uudesta tuotteesta tuskin on kyse. Asiantuntija osaisi varmaan kuvioista ja maljakon muodosta päätellä millä vuosikymmenellä se on valmistettu, mutta ihan fiilispohjalta sanoisin, että kenties 1960-luvun lopulta. On epätodennäköisempää, että sitä ennen Suomeen olisi turistimatkalta tuotu kiinalaista käsityötä. Keskiluokalla oli harvemmin varaa matkustella mantereen toiselle laidalle.

Päättelyketjussani yksi tärkeä johtolanka on maljakon väri. Mietin millaiseen väriin minkäkin vuosikymmenen suomalainen reissaaja olisi Pekingin matkallaan mieltynyt. Teenvihreä ja vaaleansininen eivät ole ainakaan 80-luvun tai 90-luvun muotivärejä. Minulla on 70-luvun alun samettinen Easy-tuoli, jossa on hieman samanlainen sävy kuin maljakon kukkien lehdissä. Pehmeät vihreät sävyt olivat huudossa hippivuosina 1966-1974.

Tiedän myös, että suomalaiset pääsivät kylmän sodan vuosina melko helposti matkustamaan kommunistiseen Kiinaan, vaikka heitä tarkkailtiinkin mahdollisina agentteina. Kekkosen politiikka avasi rajoja. Mummoni ja vaarini muun muassa kävivät silloin vahingossa lomamatkalla Pohjois-Koreassa, ja he sentään ovat hyvin porvarillisia. Mummo oli töissä Suomen pankissa. Kyllä he sitä retkeä ovatkin kauhistelleet. Peking oli matkan pääkohde. Pohjois-Koreaan heidät vietiin innokkaasti suostuttelemalla, paljoa kysymättä. Länsimaisille piti esitellä miten hienosti siellä ovat asiat.

Hyvin todennäköisesti arvaukseni osuu pieleen vähintään kymmenellä vuodella. Sentään löysin maininnan siitä, että merkintä "Made in China" on otettu käyttöön vuonna 1921. Sitä varhaisemmasta esineestä ei siis voi olla kyse. Lähde: https://www.collect-sell.com/japanese-cloisonne-vs-chinese-cloisonne/ Samalla sivustolla mainitaan myös, että kiinalaisten maljakoiden pinnoissa olisi ennen 50-lukua käytetty yleisesti kultauksia. Voi olla, että tämänkin maljakon suuaukon ulkoreuna on kullattu. En osaa äkkiseltään sanoa onko kyseessä likainen ja himmentynyt kultaus vai onko edellinen omistaja kiillottanut pronssipintaa. Ainakin metalli on kiiltävämpää ulkoa kuin sisältä.

Kovin yksityiskohtaista tietoa on joskus vaikea löytää netistä, vaikka Suomessa useampikin antiikkia harrastava ihminen varmaan erottaa soluemaloidun posliinin tavallisesta. Tori.fi:ssa joku myy näyttävää cloisonne-maljakkoa 80 eurolla: http://www.tori.fi/lappi/Cloisonne__maljakko_23285732.htm

Veikkaan, että aika herkästi perintönä saatu matkamusto päätyy kuitenkin Made in China -rihkamana suoraan kirpparille parin euron hintaan. Itse maksoin maljakosta 7,20 euroa. Esineen iän tai järkevän arvon määrittäminen tulee olemaan vaikeaa. Varmaan jotain 70 euron tienoilla tai ylöspäin, kunhan tokenemme taantumasta. En olisi ottanut ostamisen riskiä, ellei maljakko olisi täysin ehjä. Taiteen vaatiman käsityön määrään suhteutettuna 70 euroa on tietenkin naurettavan vähän.

Kiinnostus kiinalaista antiikkia kohtaan on ehkä kasvamassa, sillä hiljattain Hagelstamilla arkisen näköisen kiinalaisen vadin hinta kohosi 50.000 euroon:
http://www.taloustaito.fi/Teemat/Taide/Huutokaupat-ja-keraily/Kiinalainen-vati-nousi-ennatyshintaan/

Lisää tietoa emalointitekniikoista: "Kultasepanalan tekniikat"

Sekä: http://www.uncommonobjects.com/cloisonne/ 

PS. Voisin myöhemmin esitellä japanilaista keramiikkaa, kunhan ensin selvitän millä nimellä suomeksi kutsutaan "moriage"-tekniikkaa, eli savihelmien tai sokeankirjoitusta muistuttavien kohokuvioitujen pisteiden avulla maalaamista. Moriyama Mosi-Machi, Satsuma Ware, ja sitä rataa...

Miksi vallanpitäjämme pelkäävät taiteita?

Aluksi ajatuksenani oli kirjoittaa ylistyspuhe humanismille ja taiteille. Ajatus kuitenkin alkoi lähes välittömästi etoa, sillä taiteen apologiat ovat tavanomaisesti tyhjänpäiväisiä ja pateettisia. Toinenkin ongelma niissä on: ne selittävät itsestäänselvyyksiä laumalle idiootteja, joka ei edes kuuntele.

Kuinka esimerkiksi suositeltaisiin insinööri lukemaan kirja humanismin hienoista saavutuksista? Haaste on samassa mittaluokassa kuin 50-vuotiaan miehen taivutteleminen lukemaan kirja historiamme suurten naisten saavuksista.

Vallanpitäjäksi voi vahingossa ajautua ihminen, joka tajuaa jotain taiteen päälle, mutta epäilen minkään muun kuin henkilökohtaisen kriisin ravisuttavan jo merkittävään asemaan ehtineen henkilön kiireiden sanelemia mielipiteitä. Niinpä teen kuten yleensä, ja kirjoitan itselleni.


Itsestäänselvyyksien traagillisuus

Vuonna 1912 kirjoitetun tietosanakirjan talousteoriassa puhutaan siitä kuinka höyrykoneiden kehittyminen on vapauttamassa kaikki kansat työnteon rasitteesta.

Kirjassa lasketaan, että höyrykoneiden tuottama työ vastaa jo miljardin työläisen jatkuvaa raatamista, eivätkä koneet väsy. Niinpä kaikilla on pian yllin kyllin kaikkea.

Toisessa 1920-luvulla kirjoitetussa tietokirjassa esitellään taideteollisuuden lupaavia mahdollisuuksia. Ilman minkäänlaista epäilystä pidetään selvyytenä, että koneiden tuottaessa halpaa käyttörihkamaa, voivat ihmiset pian työskennellä mielessään vain laatu. He saavat ilmaista omaa taiteellista näkemystään, joten ymmärrystä taiteista tulee myös edistää kaikilla aloilla.

Kerään muutamalla eurolla näitä upeita nahkakantisia teoksia kierrätyskeskuksista, ja olen löytänyt niistä upeampia puheenvuoroja kuin mistään nykyajan blogista. Kenties minun tulisi omistaa enemmänkin aikaa historian sitaateille, mutta koetan nyt olla eksymättä aiheesta.

Mainitsemassani 1920-luvun tietokirjassani esitetään selkeä visio Suomen kohottamisesta tärkeimpien länsimaiden tasolle. Tämä visio myöhemmin toteutunut niin tarkoin, että siitä puhuminen tekee kipeää. Kirjan näkymä tulevaisuuden talouskasvusta perustuu ekplisiittisesti laatuun, ei määrään. Siinä esitellään firmaa nimeltään Riihimäen lasi, joka on päättänyt palkata tuotekehittelijöikseen taidekoulun käyneitä ammattitaiteilijoita. Tällä tavoin yritys toivoo kykenevänsä luomaan omaperäisiä tuotteita, jotka käyvät kaupaksi ulkomailla. Taiteilijoiden ansiosta heillä tulee olemaan korkealuokkaisinta laatua ja jatkuvasti elävä, omaleimainen tyyli.

Lasitaiteen keräilijänä tiedän, että pian sotien jälkeen Riihimäen visio todellakin kantoi hedelmää. Useat suomalaiset lasitaiteilijat, muotoilijat ja arkkitehdit menestyivät maailmalla.

He menestyivät niin hyvin, että heidän wikipedia-sivunsa ovat usein suomen kielellä lyhyitä, mutta jollain toisella kielellä heistä puhutaan ummet ja lammet:

Timo Sarpanevan venäjänkielinen esittely on esimerkiksi yksityiskohtaisempi kuin suomalainen:
Timo Sarpaneva

Kaj Franckista on saksaksi enemmän tekstiä kuin suomeksi:
https://de.wikipedia.org/wiki/Kaj_Franck

1950-luvulla päättäviin asemiin maassamme pääsi ihmisiä, jotka olivat eläneet sen itsestäänselvyyden vallassa, että tekninen kehitys tulisi tekemään turhaksi kaiken kilpailun halpuudessa ja määrässä. Tulevaisuus olisi niiden, jotka panostavat tuotekehittelyyn ja ovat edelläkävijöitä korkealuokkaisimmassa laadussa. Tämä on myös se Suomi, jossa minä kasvoin 1980-luvulla ja joka 90-luvulla loi Nokian ihmeen.

Sittemmin meillä on jauhettu vain tehokkuudesta, hintakilpailukyvystä, ja päällä on ollut helvetinmoinen pelkotila, jota on leimannut tyhjänpäiväinen jauhaminen positiivisesta asenteesta ja innovaatioista.

Miten hitossa niitä innovaatioita voisi syntyä, jos yksikään firma ei palkkaa töihin taiteilijoita? Meillä kaikkia työvaiheita johtavat insinöörit, joilla on harvoin mitään käsitystä siitä, miten asiakkaille voitaisiin tarjota jotain elämyksellistä. Mielikuvaa edelläkäymisestä on vaikeaa luoda muuten kuin rohkeasti tarjoamalla mahdollisuuksia epäonnistumisille - ja paras keino epäonnistua on tietenkin se, että annetaan taiteilijalle vapaat kädet.

Ennustan, että tilanne tulee vain pahenemaan - ja useiden vuosikymmenten ajan, sillä nykytahdilla maamme taiteilijoiden nuoret sukupolvet on kasvatettu täysin toivonsa heittäneiksi ja kyynisiksi. Lisäksi olemme luoneet niin vahvan mielikuvan humanismin hyödyttömyydestä, ettei sitä riko edes jäänmurtajalla.

Luovuudessa on se ongelma, etteivät ajatuksiinsa kangistuneet ihmiset osaa kuvitella, mitä uutta voisi luova ihminen tuoda heidän yritystoimintaansa. Luovuus tuottaa tuloksia vasta kun siihen luottaa ja sille antaa vapauksia.

Uudet ideat ovat pelottavia, koska ne tulevat puun takaa.


Miksi vallanpitäjille pluralismi ja vaihtoehtoisestnäkökulmat ovat kauhistus?

Nykyinen yhteiskuntamme on siinä määrin eriarvoistunut, että poliittiset puolueet eivät ymmärrä toisiaan. Niinpä päättäjiksi nousee herkästi ihmisiä, joilla on kyllin vahvoja mielipiteitä, jotka vetoavat heidän erityiseen äänestäjäkuntaansa.

Täytyy muistaa, että 2000-luvun pääministereillä on harvoin ollut takanaan enempää kuin 25% kansan tuesta. Yli 70 prosenttia äänistä on mennyt muille puolueille, vaikka ne olisivatkin hallituskumppaneita.

Kun yhteiskunta luottaa vahvoihin johtajiin, se luontaisesti - esimerkiksi nyt vaikka Putinin tapauksessa - alkaa kokea uhaksi sellaiset mielipidevaikuttajat, jotka tykkäävät puhua asioiden suhteellisuudesta, monimutkaisuudesta ja näkökulmasidonnaisuudesta. Tällaiset puhujat asettavat vahvojen johtajien vahvuuden kyseenalaiseksi - ja usein kyse on taiteilijoista tai erinäisistä dosenteista, joista pahimpia ovat luonnollisesti humanistit, koska he epäilevät avoimesti jopa sitä, mitä he itse sanovat.

Pluralismi, relativismi, moniarvoisuus... tuttuja aikamme kirosanoja. Kenties pelätään, että humanisteja ja taiteilijoita vaivaavat sisäiset epäilykset voisivat tarttua kuin tauti, jos heidän ajatuksiaan kohtaan oltaisiin myönteisiä?

Jotta yhteiskunta voisi kyetä luovuuteen, sen täytyisi olla aidosti riittävän toiveikas kasvun ja asioiden paranemisen suhteen. Eivät visualisointiharjoituksilla ylläpidetty tsemppihenki tai luottamus omaan pärjäämiseen riitä, kun puuttuu usko siitä, että laadulla voisi olla arvoa.

Modernismi ei ole siinä määrin tuhonnut modernin tekniikan mahdollisuuksia, että globaalin talouden kilpailuvaltit olisivat radikaalisti muuttuneet sadassa vuodessa. Suomen asiaa ei todellakaan edistä se, jos hoetaan, että meidän on pakko - ja sitten viedään määrärahat juuri tutkimukselta ja koulutukselta, jonka jälkeen tulevaisuus todellakin on täynnä pakollista vyön ja hampaiden kiristystä, koska me kilpailemme koneiden kanssa nopeudesta, emmekä nouse tehotuotannon yläpuolelle.

Luovuus edellyttää luovia ihmisiä, joille on annettu kylliksi aikaa ja vapauksia - sekä riittävästi rahan tuomaa turvallisuutta. Nyt meillä ei ole mitään näistä asioista, vaikka varmaankin jo yksin kaikki Suomessa sijaitsevat erilaiset koneet raatavat miljardin työläisen edestä.

"Työtä ei riitä kaikille" on silti pelkkää paskapuhetta. Tulisi ennemmin myöntää: "kunnioitusta ei riitä kaikille".

Suuret yrityksemme jakavat bonuksina ja etuuksina miljoonia euroja, joiden avulla työllistettäisiin vaikka kaikki maamme sadat ammattitaiteilijat. Näitä rahoja ojennetaan ennemmin johtajille, koska elämme pelkotilassa, jossa houkutus lisätä johtajien mahtavuutta on suuri, kuten edellä totesin.

Meillä ei luoteta siihen, että kymmenen taiteilijan ryhmän palkkaaminen yrityksen tuotekehittelytiimiin tuottaisi jotakin yllättävää - ja että sen kuuluisan puun takana olisi jotakin, mikä äkisti tulisi esiin.

Johtaja ei osaa kuvitella mikä on seuraava menestystuote, joten hän ei usko sen olemassaoloon. Tulevaisuus näyttäytyy ikään kuin

300.000 työtöntä kertoo kaikkein selkeimmin siitä, että meidän maassamme elää vahva käsitys siitä, ettei 300.000 ihmistä kykene mihinkään. Heillä ei ole käyttöä. Kyllähän rahaa on vaikka millä mitalla. Nytkin useimmille heistä maksetaan siitä, että he eivät tee mitään.

Meillä on moninkerroin se kansanvarallisuus, jonka turvin 1920-luvun ideoilla luotiin innovaatioita ja laatua. On vain hukassa luottamus siihen, että esimerkiksi saksan kieltä opiskellut humanisti osaisi kirjoittaa paremman esittelytekstin Saksan markkinoille kuin johtaja, jonka palkkakuitti osoittaa, että hän osaa mitä tahansa.

Tutkailepa joskus keskikokoisen yrityksen henkilöstöä heidän nettisivuillaan. Siellä on teknisiä osaajia ties minkälaisia, mutta yleensä ei ketään, joka ymmärtäisi tiedottamisesta, asiakaspalautteista, markkinoinnista tai vaikkapa visuaalisesta muotoilusta. Kaikki tällainen on ulkoistettu. Taiteelliset ja ihmisiin liittyvät asiat tehdään kliinisesti, etäisyyden päästä. Taiteilija ei ole tiimin aktiivinen osa, joka päivittäin heittelisi esiin ideoita ja tökkisi muita ajattelemaan luovasti.

Jos rehellisiä ollaan, niin usein jo naamasta näkee, ettei tuo porukka luovuutta tihku.


Kuka kirjoittaisi runoja voittajille?

Humanismia, kuten taiteilijoita on helppo halveksia, koska he usein ulkoa päin näyttävät niin naurettavilta. Heillä on suuria, epärealistisia ihanteita sekä pakkomielteinen persoonallisuus. Jotkut tahtovat pakkomielteisesti saavuttaa suuria asioita ja toiset tahtovat pakkomielteisesti pelastaa maailman omalla uravalinnallaan, ikään kasvissyönti tai pafismi eivät jo ei olisi kyllin suureellista.

Monilla humanisteilla on äidillien vaiston ohjaamana etusijalla jonkin ihan muun kuin itsensä pelastaminen. Humanistit ovat aina pärjänneet haasteiden edessä hyvin, joten niinpä he myös liian usein onnistuvat näissä aikeissaan laiminlyödä itseään viimeiseen asti.

On hassua, että yhteiskuntamme yhä sallii ammattiryhmien palkkauksen perustua siihen, kuinka röyhkeästi nämä taistelevat itsensä, eivätkä kaikkien muiden etuoikeuksien puolesta.

Koska taiteilijat ja humanistit ovat vähävaraisia, heihin yhdistetään mielikuva vasemmistolaisuudesta. Hehän tuntevat historiaa ja ymmärtävät tilastoja, joten he tietävät enemmän köyhyydestä kuin köyhät itse.

Ihmisen täytyy olla taiteilija tai tulla uskoon, jotta hän voisi tiedostaa köyhyytensä ja kantaa sen häpeilemättä. Pelkkä köyhyys ilman sivistystä olisi liian kova kohtaaminen peilin kanssa, mutta köyhyyden voi joten kuten kestää, kun tietää, että syyt ovat rakenteelliset. Laiskuudestahan ei ketään humanistia voi syyttää, vaikka mielekkäiden työtarjousten vähäisyys ehkä tekee tutuiksi myös joutilaan vapaaherran elämänmuodot.

Miksipä muutoin kukaan kävelisi sisään taidegalleriaan tai kirjastoon, ellei täyttämään työttömyyden synnyttämää tyhjyyttä kalenterissaan?

Kristinusko puolestaan on köyhille räätälöity ideologia. Se vastaa heidän elämänsä suuriin kysymyksiin ja antaa kärsimyksille tarkoituksen. Yhteiskunnassamme kirjailijat ja kuvataiteilijat tienaavat keskimäärin niin vähän, että myös taiteista on asteittain - ellei se ole sitä ollut aina - tullut eräänlainen köyhyyden apologia.

Koetapa etsiä runoja vaikkapa siitä, mitä tehdä lottovoitolla. Jos joku kirjoittaa runossa Ferrarista, voit olla varma, että se esiintyy ironisessa valossa.

Rikkaiden on turha odottaa, että joku julkaisisi runoteoksen, jossa nerokkaasti tehtäisiin huomioita heidän elämäntapansa ilmiöistä ja tulkittaisiin heidän tuntojaan esimerkiksi taiteisiin kohdistuvasta kauhusta tai painajaisunista, joissa kurjat väkijoukot ovat saaneet tarpeekseen ja kolkuttavat heidän kartanonsa ovia pidellen käsissään talikkoa tai palavaa soihtua. Se on oikeastaan suuri sääli, sillä myös tätä kautta taiteet leimautuvat vasemmistolaisiksi.

Ja kuten tiedämme, vasemmistolaisilta puuttuu se positiivisen fiiliksen hybris, johon koko nykyinen toivomme talouskasvusta perustuu.

David Bowie on kuollut

Kesällä 1986 jännitin koulun alkamista alkamista, kun näin Sky Channelilta mainoksen fantasiaelokuvasta Labyrintti. Elokuvasta kohuttiin muun muassa siksi, että siihen olivat tehneet hahmoja Muppetit-sarjan luoneet nukketaiteilijat Jim Henson ja Frank Oz. Muppetit olivat minulle luonnollisesti suuri juttu.

Elokuvan trailerissa shown kuitenkin varasti David Bowie, joka oli pelottava hahmo. Kun useita vuosia myöhemmin näin elokuvan sillä tavoin, että tajusinkin siitä jotain, Bowie varasti show'n jälleen. Silloin olin jo tähden suuri fani ja katsoin Labyrintin nostalgiasyistä.

Labyrintti asettuu mielikuvissani samalle viivalle Päättymättömän tarinan (1984), Mustan kristallin ja Arkajalkojen (The Goonies, 1985) kanssa. Kyynel tulee silmään tietyistä kohtauksista tai pelkästä musiikeista.

Bowie puolestaan asettuu samaan kategoriaan John Lennonin, Freddie Mercuryn tai Bob Dylanin kanssa. Henkinen ja taiteellinen vaikutus on ollut jättiläismäinen.

David Bowie on Queenin ja Beatlesin ohella ainoita laajan tuotannon luoneita artisteja, joiden musiikista olen halunnut kuulla kaiken. Jokaisen albumin jujun olen yrittänyt sisäistää, ja löytää jotain rakastettavaa jopa niistä 2000-luvun levyistä, jotka eivät ole alkuun ollenkaan täyttäneet odotuksia... eivätkä ehkä myöhemminkään.

Bowien kohdalla palaan aina muutamaan kiistattomaan suosikkialbumiin, josta ylitse muiden on luonnollisesti Ziggy Stardust and the Spiders of Mars. Kakkosta on paljon vaikeampi valita. Outside 1. teki minuun myös suuren vaikutuksen, koska kävin katsomassa keikan Helsingin jäähallissa talvella 1995-96. Syöksyimme varaamaan paikat eturivistä ja Bowie oli esityksen aikana vain kahden metrin päässä.

Tärkeä osa Bowien neroutta olivat musiikkivideot. Tuntui, että kaikkein omaperäisimpiä videoita olivat 80-luvulla tehneet juuri Queen ja Bowie. 90-luvulla hankin VHS-kasetille kummankin bändin videokokoelmat, sillä Youtubea ei vielä pitkään aikaan ollut olemassakaan. Videota ostaessa tuntui vallankumoukselliselta tietää, että kotona näkisin viimeinkin noin kymmenen videota, jotka eivät pyörineet Mtv:llä. Niitä ei ollut mahdollista nähdä mistään.

Oman äänen kritiikki, lyhyt oppimäärä

Bowiella on ollut suuri vaikutus myös runouteeni. Olen oikeastaan koko aikuisikäni ajatellut, että ajatus "omasta äänestä" on hullunkurinen. Minusta itsensä brändääminen ja tunnistettava tyyli kuulostavat enemmänkin vankilalta kuin vapaudelta.

Uskon siihen, että on kyettävä luopumaan itsestään tullakseen omaksi itsekseen, vaikka eihän se tietenkään aina onnistu. Bowiellakin on täysin tunnistettava ääni, vaikka hän miten muuttuisi. Hänen muuntautumisensa on myös eräänlainen varma sormenjälki.

Vaikka omaa tyyliä ei voisikaan paeta, en näe tarpeelliseksi sen tavoittelemista. Jos asioita tekee riittävän kauan ja riittävällä intohimolla, oma tekemisen tyyli kyllä löytyy. Sen tavoitteleminen vie huomion oleellisesta. Emme me tule erilaisiksi väkisin yrittämällä. Muutumme vain niiden asioiden antiteesiksi, joista yritämme erottautua.

On parempi, ettei pyristele minkään pakkomielteisen oman jutun perässä, vaan tekee asioita niin kuin näkee laadukkaaksi. Usein se edellyttää kompromissien tekemistä omia mieltymyksiä kohtaan. Eriävä mielipide tai oma mieltymys voi olla loppujen lopuksi ihan hemmetin ääliömäinen ja silloin siitä on parempi hankkiutua eroon. Mikään ei arvokasta vain siksi, että se olisi omaa. Sana idiootti on alkujaan tarkoittanut "omalaistaan" tai "itsensä näköistä", eli "omaperäisyydentavoittelijaa". Erottuuhan sitä joukosta, jos pukee kukkaruukun hatuksi tai kakkaa julkisella paikalla.

Vaikka Bowien parhaat levyt syntyivät hänen "nuoruudessaan", onnistui hän säväyttämään monilla yksittäisillä hiteillä, joissa oli tavoitettu jotakin aivan uutta. Bowie myös häikäilemättömästi varasti muilta luodakseen uusiksi oman nahkansa. Sillä tavoin taidetta on tehtävä: tekniikoiden omistusoikeutta ei voi kunnioittaa, vaan hyödynnettävä kaikki mahdollisuudet.

Levyllä Black tie white noise (1992) Bowie esimerkiksi laulaa coverina Scott Walkerin biisin "Nite flights". Jos vuonna 1978 ilmestynyttä Walker Brothersin levyä Nite flights kuuntelee kunnolla, huomaa että Bowie on varastanut siitä melkein koko myöhemmän tyylinsä.

Tällaista arkealogiaa voi harrastaa enemmänkin ja löytää monia hienoja artisteja, jotka ovat tehneet Bowien kanssa myös yhteistyötä, ja joilta hän on aina varastanut jonkin pienen teknisen maneerin, tai useammankin. Vaikutukset kulkevat kumpaankin suuntaan. Myöhemmin esimerkiksi vuoden 1995 Tilt-albumilla Scott Walker omaksui lauluunsa sävyjä Bowielta.

Bowien fanittaminen on hieno johdantokurssi koko 1900-luvun lopun taiteisiin.

Tammikuun Facebook-tauko

Olen vuodenvaihteesta alkaen Facebook-lakossa. Pyrin keskittymään kirjojen lukemiseen, mikä ainakin aluksi on vähentänyt haluja kirjoittaa myös blogia. Klassikkokirjojen tyylistä ja esimerkistä tulee vähemmän kiireinen olo, eikä ole pakottavaa houkutusta heti toitottaa ajatuksiaan maailmalle.

Minulla ei siis ole mitään vakaumusta pidättäytyä blogin kirjoittamisesta, mutta haluan edetä rauhallisesti. Rauhallisuudessa on jotain perin uutta ja virkistävää. Mieli ei pirstoudu jatkuvasti vaihtuvien aiheiden virrasta.

Kirjojen kirjoittajat ovat viisaampia ja maltillisempia kuin somekirjoittajat. En tunne lukiessani jatkuvaa tarvetta korjata faktavirheitä tai tasoittaa keskustelukumppaneiden kiihkoa. Kirjat ovat jotain ihan muuta kuin elävien ihmisten jäsentelemättömät mielipiteet. Kai asiaan vaikuttaa myös tietoisuus siitä, ettei vastapuolelle ole mahdollista puhua - hän kun on kuollut.

Ehkä sometaitojen huipentuma on taito pysyä erossa sosiaalisesta mediasta? Päivä ainakin tuntuu illalla palkitsevammalta, jos ajattelee yhden kysymyksen loppuun ja puhuu siitä harkiten, kuin jos reagoi nopeasti sataan ajankohtaiseen ilmiöön.

Päivät tuntuvat pidemmiltä, mutta en ole kohdannut tympääntymistä. Päin vastoin tunnit muuttuvat pidentyessään täyteläisemmiksi. Läsnäolo on ällistyttävän helppoa, kun on yksi pakokeino vähemmän. Läsnäolo tuo elämään jännitystä. Asiat ovat lähempänä.

Hetki sitten naulasin seinään kolme pientä naulaa ja ripustin kolme pientä taulua. Kukaan ei kommentoinut, eikä kukaan tykännyt. Se ei pätkääkään haitannut minua. Seinä ja siihen jo kuukausien ajan nojanneet taulut tuntuivat yhtäkkiä tärkeämmiltä kuin islamin uhka tai hallituksen sortotoimet. Tärkeältä tuntui sekin, että teki jotain itselleen, eikä epämääräiseen äärettömyyteen ulottuvalle kaveripiirien kommenttimerelle.

Seinä ei esittänyt vastalausetta. Tauluilla ei ollut omaa mielipidettä. Pitkästä aikaa tunsin, että asia on nyt tällä käsitelty. Jotain tuli valmiiksi sen sijaan, että olisi syntynyt innostunut, orastava tietoisuus jostakin uudesta, joka lopulta kuitenkin ottaa enemmän kuin antaa.