Mittasuhteiden etiikka

Monesti vastaan tulee tapauksia, joissa etiikan peruskurssien opetukset tuntuvat riittämättömiltä. Esimeerkiksi antiikin hyve-etiikka, Immanuel Kantin velvollisuusetiikka ja utilitarismi ovat hyödyllisiä työkaluja etenkin, jos niiden erilaisiin tulkintoihin ja sovelluksiin jaksaa perehtyä. Silti ne eivät aina riitä.

Filosofinen etiikka (ainakaan suomalaisissa perusteoksissa) ei jostain syystä myöskään huomioi monia sellaisia erotteluja, jotka toteutuvat käytännön juridiikassa. Esimerkiksi kuolemantuottamus ja tappo erotetaan toisistaan sen mukaan, mitkä ovat tappajan tarkoitusperät. Rangaistus kuolematuottamuksesta voidaan langettaa huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä, joka on johtanut toisen kuolemaan, mutta tekijä ei ole tavoitellut kenenkään vahingoittumista. Hän on vain töppäillyt tai tehnyt työnsä kelvottomasti (vaikkapa hiihtohissin korjaajana).

Vaikka oikeuskäsityksessämme elää tällainen hyvinkin järkevä käytäntö, ei filosofian peruskursseilla yleensä velvollisuusetiikan ja seurausetiikan ohessa puhuta sanallakaan tarkoitusperäetiikasta tai intentioetiikasta, Sananlaskukin sanoo, että tarkoitus pyhittää keinot, mutta filosofeille tällaisen kysymyksenasettelun painoarvo ei ole ollut erityisen korkea.

Kenties (1) syynä on se, että filosofit ennemmin kiistelevät "tahdon vapaudesta", joka liittyy syvällisemmin ihmisten motiiveihin ja aikomusten syntyperään. Tämä on enemmän mielenfilosofian tai metafysiikan kuin eiikan alaa. Kenties (2) sekin vaikuttaa asiaan, että kansalaisilla on hyvin selkeä intuitiivinen yksimielisyys intentionaalisuuden vahvistavasta vaikutuksesta rikosten rangaistavuusasteeseen. Kysymyksen äärellä ei siis tarvitse filosofoida.

Nyt kun pääsin vauhtiin, niin tahdon esittää vielä muutama mahdollisen taustasyyn tämän vaikkapa motivaatioetiikaksi tai aikomusetiikaksi nimitettävän haaran hiljaiselolle: Etiikan historian keskivaiheilla, eli pitkän kristillisen vaikutuspiirin alaisena kenties(3) katsottiin parhaaksi jättää ihmisen sisäisten aikeiden arvioiminen Jumalan harteille. Maallinen oikeuslaitos ja sitä myöten filosofia sai tehtäväkseen tutkia moraalia (säädyllisyyttä), tekoja ja niiden seurauksia, mutta kunkin aikomukset olivat omantunnon asia kuuluivat yksityisyyden piiriin ja omantunnon asia. Kenties(4) uudemmalla ajalla ihmisten pään sisäiset tapahtumat ovat siirtyneet enemmänkin sielutieteen ja myöhemmin psykologian alaisuuteen, eikä filosofia ole nähty alan asiantuntijaksi - etenkin, kun psykologit ja oikeusoppineet ovat selkeästi luoneet syyntakeisuudesta keskeisen oikeuskäsitteen.

Nyt kun olen jo neljästi spekuloinut historiallisilla sivuseikoilla, niin kenties pääsemme varsinaiseen asiaan.

Riihimäen dilemma - etiikan tulkintoja konkreettisen esimerkin kautta

Tarkoitukseni ei ole nyt puhua tämän enempää ihmisten tarkoitusperistä, vaan niistä toiminnan tasoista ja erilaisista mittasuhteista, joihin unelmissamme kurkotamme ja joihin vetoamme, kun puolustamme omia toimiamme tai jonkun toisen parempia aikomuksia.

Kipinän tälle kirjoitukselle sain uutisesta, joka oli osuvasti nimettu "Sankari vai konnna?"

Liimatainen ei totellut kaupunginhallituksen äänestysohjetta, kun kuntayhtymän hallitus äänesti tämän vuoden budjetista.

Kun muut hallituksen riihimäkeläiset jäsenet äänestivät uuden säästöbudjetin puolesta, liittyi Matti Liimatainen hausjärveläisten ja loppilaisten rintamaan sitä vastaan.

Liimatainen uskoo, että virkojen täyttämättä jättäminen olisi näkynyt päivystyksen ruuhkien venymisenä ja ihmisten hakeutumisessa yksityisvastaanotoille ja erikoissairaanhoitoon.

– Minusta se olisi ollut selvä heikennys perusterveydenhuoltoon.

Liimatainen sanoo tienneensä mitä teki, mutta puolustaneensa vanhuksia ja vähäosaisia.

yle.fi/vasemmistoliiton edustaja aiheutti riihimaelle lahes puolen miljoonan euron lisamenot

Liimataisen toiminnan ansiosta kaksi kunnallista lääkäriä ja kaksi sairaanhoitajaa saivat kenties säilyttää työnsä, mutta kunnan budjetissa tämä näkyy huomattavana menoeränä.

Tapaus on filosofisesti kiinnostava, sillä harvoin harvoin me näemme näin prototyyppistä moraalista dilemmaa. Oikeastaan jokainen etiikan koulukunta tarjoaa apua, mutta yksikään ei tarjoa vastausta.

1.) Hyve-etiikan valossa me törmäämme nopeasti siihen, että erilaiset korkeammat elämänarvot ja toiminnan ihanteet asettuvat vastakkain.

On esimerkiksi helppo väittää, että Liimatainen osoitti "rohkeutta", koska hän uskalsi äänestää eri tavoin, vaikka tiesi, että siitä seuraa hänelle ongelmia. Myös valmius "puolustaa heikoimpia" on usein nähty korkeaksi hyveeksi.

Toisaalta hän ei osoittanut "lojaalisuutta" tai kurinalaisuutta oman kuntansa hallintoa kohtaan. Pelkän uutisen perusteella on vaikea sanoa, rikkoiko hän kenties myös lupauksensa, jos hän aiemmin sellaisen ehti antaa. Takinkääntäminen sekä jo sovitusta poikkeaminen herättää politiikassa ymmärrettävää paheksuntaa. Myös "säästäväisyys" koetaan meillä hyveeksi, ja sen arvoa on viime aikoina myös painotettu painotettu.

Jos mieleemme tulee muita antiikin tai oman aikamme hyveitä, huomaamme nopeasti, että ne jakautuvat. Sama ongelma ilmenee monissa muissakin käytännön elämän haasteissa. Niinpä hyveillä on oltava jonkinlainen hierarkia, ja tätä yleisesti hyväksyttyjen arvokkaiksi koettujen asioiden tärkeysjärjestystä me voimme kutsua vaikkapa omantunnon ääneksi tai poliittisesti vakaumukseksi.

Kuten jutussa todetaan:

"Kyse oli kuulemma periaatteesta."

2.) Seurausetiikan valossa tapaus ei ole yhtään sen yksinkertaisempi. Me tiedämme uutisen perusteella, että seurauksena on mahdollisesti se, että Riihimäki joutuu ottamaan lisää velkaa, korottamaan veroja tai säästämään jostakin muualta. Näiden toimien seurauksia on erittäin vaikea arvioida, eikä siihen kannata näillä tiedoilla edes ryhtyä.

Moni voi esittää, että jos kaupunginvaltuuston muut jäsenet olivat yksimielisiä, kyse oli kenties parhaaksi todetun vaihtoehdon vesittämisestä, ja nyt kaupunginhallituksen on turvauduttava vieläkin huonompaan ratkaisuun. Toisaalta, jos Lopen ja Hausjärven edustajat olivat vastakkaista mieltä, voi kyse voi olla myös paikallisen poliittisen hegemonian säilyttämisestä, eikä kuntayhtymän kokonaiskuvassa taloudellista vahinkoa tapahdu, vaikka Riihimäki kokisi arvovaltatappion.

Seurauksia pohdittaessa voidaan tehdä monimutkaisia laskelmia myös lääkärin tai sairaanhoitajan palkkojen vaikutuksesta ostovoimaan ja huomioida kerrannaisvaikutuksia. Näin ollen lasku on varmasti pienempi kuin mainittu puoli miljoonaa.

Seurausetiikan voidaan ehkä nykyään nähdä kuuluvan enemmän kansantaloustieteen tai sosiaalipolitiikan piiriin, eikä ole filosofin asia puhua valintojen seurauksista.


3.) Velvollisuusetiikan valossa nousee jälleen esiin sana "kuuliaisuus", josta oli puhetta hyveitä arvioitaessa. Tärkeä osa velvollisuuksiamme on se, että me toimimme yhdenmukaisesti ja johdonmukaisesti. Jos me tunnustamme jotain periaatetta, me pidämme siitä kiinni. Jos me yhdessä sovimme jostakin, me myös pidämme siitä kiinni.

Kyse lieneekin tässä tapauksessa juuri kahden tai useamman vahvan velvollisuuden risteämisestä: toisaalta Liimataisella on ollut velvollisuuksia työyhteisöään, eli kaupunginvaltuustoa kohtaan. Toisaalta hänellä on velvollisuuksia riihimäkeläisiä kohtaan, joiden verorahojen käytöstä hän on vastaamassa. Lisäksi Liimataisella on velvollisuuksia omaa äänestäjäkuntaansa kohtaan. Koska hän on vasemmiston edustaja, uskallan päätellä, että hän mieltää oman äänestäjäkuntansa keskeiseksi osaksi juuri ne vanhukset ja sairaat, joiden elämää lääkärijonot eniten koskettavat.

Poliitikkojen on usein mahdotonta totella kahta tai useampaa herraa, vaikka he kaikki varmaankin parhaansa mukaan tahtoisivat luvata jokaiselle maan ja taivaan.

Mittasuhteiden arvostuksesta

Utilitarismi kenties selkeimmin puhuu yhteisestä hyvästä, mutta kaikissa eettisissä koulukunnissa kohdataan toistuvasti tilanne, jossa vastakkain ovat suuremman ja pienemmän etu. Usein pienen etu on henkilön oma etu, mutta suuren ei välttämättä tarkoitakaan kaikkien yhteistä hyvää, vaan esimerkiksi perheen tai kansakunnan etua.

Michel de Montesque kirjoitti kauniisti suurten näkökulmien merkityksestä, vaikka yleistäen voidaan todeta, että evoluutio ei ole psykologisesti valmistanut ihmistä ymmärtämään erittäin suuria lukuja tai ajattelemaan asioista globaalisti.

"Hyveellisyys merkitsee sitä, että ihminen asettaa perheensä edun oman itsensä edelle, oman kansakuntansa edun perheensä edelle sekä lopulta koko ihmiskunnan edun kansakuntansa edelle."

Vastakkain ovat kaksi intuitiivista koulukuntaa: Monille on kauhistus, jos joku arvottaa hyvän ystävänsä, sukulaisensa tai maantoverinsa edelle edes kymmenien tai satojen tuntemattomien ihmisten hyödyn. Jos voisit pelastaa kymmenen tai sadan tuntemattoman hengen siten, että sallisit oman veljesi kuolla, kykenisitkö siihen? Entä äitisi? Entä itsesi? Entä oman lapsesi? Viimeinen varmastikin koetaan valinnoista kaikkein mahdottomimmaksi.

Vaikka joku pelastaisi miljoonan tuntemattoman hengen, häntä pidettäisiin laajalti hirviönä, jos hän olisi valinnallaan uhrannut oman lapsensa.

Nykyään Montesquen ajatus tunnetaan paremmin Star trekin herra Spock:in epäinhimillisenä järkeilynä:

“The needs of the many outweigh the needs of the few”

Tämänkin utilitaristisen lauseen alkuperä lienee Charles Dickensin romaanissa Kaksi kaupunkia (1859). Nettikansa on yleisesti ottaen varsin laiskaa suorittamaan lainausten arkeologiaa, mutta pitkäjänteisellä kaivelemisella voi aforismien, nokkeluuksien ja muiden sitaattien alkuperää tonkia kauaskin historiaan.

Jos palaamme Riihimäen tapaukseen, voimme asettaa erilaisten tahojen edut järjestykseen mittasuhteiden valossa.

Esimerkiksi kuntayhtymän etu on varmaankin Spockin ja Montesqueun valossa suurempi kuin riihimäkeläisten etu, vaikka samaan aikaan potilaiden tai potkuilta säästyneen hoitohenkilökunnan etu on pienempi kuin kaikkien riihimäkeläisten etu.

Suomen tai koko ihmiskunnan etua on tässä tapauksessa varmaankin mahdotonta arvioida.

Meidän on kuitenkin syytä muistaa vielä yksi taso, eli Matti Liimataisen henkilökohtainen etu. Tapauksen seurauksena hän voi hyvinkin saada potkut sekä niskoilleen monen riihimäkeläisen vihat.

Järjestyksessä pienimmästä suurimpaan:

Kuntayhtymä.
Riihimäkeläiset.
Potilaat.
Kaupunginhallitus/hoitohenkilökunta
Liimatainen

Vaikka kuntayhtymä iloitsisi uutisesta ja samaan aikaan Liimatainen itse kärsisi eniten, meidän voi olla vaikea julistaa häntä sankariksi, sillä mittasuhteiden lisäksi moraalisessa arvioinnissa vaikuttaa paljon meidän henkilökohtainen arvomaailmamme ja kykymme samaistua ennemmin itsellemme tuttuihin yksiköihin.

Esimerkiksi poliitikko saattaa karsastaa Liimataisen ratkaisua, kun samaan aikaan jossain joku sairaanhoitaja lukee uutista ilolla. Eettisiä tapauksia pähkäiltäessä eivät monestikaan filosofiset työkalut riitä, vaan lisäksi tarvitaan itsetuntemusta ja arkipsykologiaa. Mihin tai kehen me osaamme parhaiten samaistua?

Lopuksi vielä yksi mutka matkaan: vaikka tällä tavoin utilitaristisesti hahmottelisimmekin mittasuhteita, huomaamme monesti vaivihkaa vetoavamme tuntemukseen, että velvollisuudet, arvot ja hyveet ovat sittenkin jotain vielä suurempaa kuin kuntayhtymät tai kansakunnat.

Arvojen voima piileekin siinä, että ne esiintyvät järkälemäisinä, suorastaan universaaleina, eli avaruuksiasyleilevinä. Vaikka kyse olisi tuhansista tai miljoonista ihmisistä, saattavat pyhät periaatteet helposti mennä suurten kansanjoukkojen edelle, sillä ne kuuluvat ikuisuuden sfääriin.

Eräänlaisena synteesinä me voisimmekin asettaa kaikkien inhimillisten suuruusluokkien ylle tyhjän laatikon, johon sijoitamme tarpeen vaatiessa sen ihanteen, jota jopa kaikkien yhteinen etu tuntuu loukkaavan. Tällä tavoin olemme itseämme kohtaan rehellisempiä ja kenties vältymme lankeamasta oman mielemme ansaan.

Ei olisi esimerkiksi ennenkuulumatonta, jos oman terveytensä, eläinten hyvinvoinnin, kasvihuonepäästöjen ja vaikka sademetsien tuhoutumisenkin uhalla suomalainen mies asettaisi kaiken yläpuolelle ikuisen oikeuden syödä makkaraa, koska periaate on pyhä!